Kirjoituksessa pyörähdetään jälleen kekkoslovakialaisella 1970-luvulla mutta mukavan nostalgian sijasta muistellaan aikakauden ikävämpiä puolia eli tarkalleen sanottuna sen ajan terrorismia ja sitä, kuinka pieni kekkoslovakialainen pikku-Ykä sen näki ja koki. Uskallan väittää että sen ajan nuorella kekkoslovakialaisella oli nykynuorta astetta parempi yleistieto vaikka nykyisellä nuorella on käytössään loputon infotulva. Sillä vaan on taipumus muuttua infoähkyksi jossa tieto valuu pois kuin vesi hanhen selästä eikä täysin selvää ole kuinka paljon näitä älylaitteita käytetään varsinaisen tiedon hankkimiseen ja kuinka paljon pelkkään lörpöttelyyn, pelaamiseen ja itsensä valokuvaamiseen peilin kautta.
1970-luvulla tietoa ei ollut suinkaan ähkyksi asti. Olihan sitä toki tarjolla mutta se piti hankkia. Internetin korvasi kirjasto jolloin jokainen hankittu tieto oli tietysti enempivähempi tarkoituksella etsitty ja sen eteen nähtiin vaivaa. Ja iltaisin likimain koko kansa kerääntyi seuraamaanYleisradion pääuutislähetystä jossa Heikki Kahila kertoi kuinka maailma makaa. Niitä uutisia seurasi pikku-Ykäkin ja niitten myötä hahmottui ainakin kohtuullinen kuva siitä mitä maailmalla tapahtuu. Se, että miksi näin tapahtui oli tietysti oma kysymyksensä joka ei läheskään aina selviä vanhemmallekaan Ykälle. Vielä vähemmän se selvisi pikku-Ykälle.
1970-luvulla oli terrorismia ja sitä oli paljon. Veristä sellaista. Niin kuin on nykyisinkin, joskin tekijät ja motiivit olivat silloin ja ovat nyt ehkä hieman toisenlaisia. Veristä touhua se oli silti joka tapauksessa. Käyn tässä läpi niitä muutamia terroritekoja jotka jäivät pikku-Ykän mieleen monen muun teon unohtuessa. Ehkä ne unohtuivat siksikin että silloinen valtamedia toi ehkä joitakin iskuja enemmän esille kuin joitain toisia. Niinhän valtamedia toimii nykyisinkin. Niin kai se on aina toiminut.
Ensimmäinen näistä mieleen jääneistä terroriteoista tapahtui vuonna 1972. Münchenin olympiakisat jäivät suomalaisten mieleen ehkä eniten Virenin Lassen ja Vasalan Pekan takia mutta noin laajemmin maailmalla ne varmaankin muistetaan Musta Syyskuu-järjestön terrori-iskusta israelilaisia urheilijoita kohtaan. Isku alkoi panttivankitilanteena mutta muuttui myöhemmin Länsi-Saksan poliisin epäonnistuneen väijytyksen vuoksi verilöylyksi jossa kuoli kymmenen israelilaista urheilijaa, viisi terroristia ja yksi poliisi.
Yksi terroristeista Israelin suurlähetystön parvekkeella
Epäonnistuneen panttivankien vapautusyrityksen seurauksena länsisaksalaiset perustivat terrorisminvastaisen GSG 9 (Grenzschutzgruppe 9 der Bundespolizei) erikoisyksikön. Pikku-Ykä kuuli ja näki iskusta uutisista televisiosta. Hänellä oli kyllä jonkunlainen käsitys siitä että isku pohjasi israelilaisten ja arabien ränäväleihin mutta se, mistä ne oikein johtuivat oli vielä hieman epäselvää. Seuraavana vuonna käydyn Jom Kippur-sodan myötä asia alkoi hieman enemmän selvitä. Ainakin se, että tuo rähinä ei taida loppua koskaan.
Seuraava terrori-isku johon pikku-Ykä kiinnitti enemmän huomiota oli itse asiassa tapahtunut jo vuonna 1969 mutta asiasta tuli luettua noin vuonna 1973 sen ajan Wikipediasta eli Mitä-Missä-Milloin-kirjasta. Kysehän oli näyttelijä Sharon Taten ja useamman muun ihmisen julmasta murhasta johon syyllistyi hippi/lahkolais/whatever-johtaja Charles Mansonin ns. perhe.
M-M-M kertoi että kyseinen Manson ei edes itse osallistunut murhaan vaan käskytti veritekoon yhden miehen ja muutaman naisen jotka menivät ja murhasivat heille ventovieraat ihmiset ilman sen kummempaa epäröintiä. Tämän touhun järjettömyys pisti pikku-Ykän ihmettelemään asiaa enemmän kuin sen verran mutta pienen pojan päässä ei ollut oikein sanoja joilla kuvata ihmetystä. Miksi ihmeessä ne menivät ja tappoivat ventovieraita jotka eivät olleet tehneet heille mitään pahaa? Hullujahan ne olivat.
Vanhempi Ykä saattaisi muotoilla sanat niin, että on pelottavaa kuinka pitkälle oikean tyyppisiä ihmisiä pystyy manipuloimaan. Suuressakin mittakaavassa. Kun vain löytyy sopiva henkilö tai henkilöt jotka manipuloivat. Oikeastaan manipulointiin käytetty aate tai näennäisaate on sivuseikka. Tärkeintä on halu ja ennen kaikkea kyky manipuloida. Ilmiö ei ole valitettavasti nykypäivänäkään mitenkään vieras. Mansonin kohdalla manipulointi onnistui niin hyvin että vaikka hän oli istunut jo vuosia linnassa – vältettyään Kalifornian lakimuutoksen myötä kuolemantuomion – yksi hänen ”perheensä” jäsen Lynette Fromme yritti ampua vuonna 1975 silloisen Yhdysvaltain presidentin Gerald Fordin.
Lynette Fromme
Vuonna 1975 terrorismi pistäytyi sitten Suomen naapurissa Ruotsissa ja siitähän uutisoitiin laajalti Suomessakin. Sinänsä kyse ei ollut ruotsalaisesta vaan länsisaksalaisesta kommunistiterrorismista eli RAF:n (Rote Armee Fraktion, tunnetaan myös nimellä Baader – Meinhof-ryhmä) terroristit valtasivat Länsi-Saksan Tukholman suurlähetystön ja vaativat että 26 terroristia vapautetaan Länsi-Saksan vankiloista.
Kun länsisaksalaiset eivät suostuneet, terroristit ampuivat kaksi lähetystön jäsentä. Myöhemmin terroristit vapauttivat loput panttivangit, räjäyttivät osan rakennuksesta ja yrittivät paeta mutta jäivät Ruotsin poliisin pidättämäksi.
Tämä kuva ruotsalaisista poliiseista tuli tutuksi suomalaissa lehdissä.
Sinänsä pikku-Ykää ei erityisesti hätkähdyttänyt että isku tapahtui niinkin lähellä kuin Ruotsissa. Olihan se kuitenkin, no, ulkomaa. Kaukanapoissa. Vierasta kieltäkin siellä puhuttiin. Vaikka maantieto alkoi pikku-Ykälle hahmottua ihan mukavasti niin missään reissaamattomalle pikkupojalle Ruotsi saattoi sinänsä sijaita yhtä hyvin asteroidivyöhykkeellä ja Länsi-Saksa Oortin pilvessä.
Sinänsä siihen aikaan ei niin terrori-iskujen, sotien, onnettomuuksien jne. vuoksi järjestetty nulikoille kriisiapua eikä hätäpuhelimia eivätkä nulikat niitä tarvinneet, eivät kyselleet eivätkä ymmärtäneet että he olisivat sellaisia tarvinneet. Nykyisinhän minkä tahansa ikävän sattuessa vaikuttaa että ihmisten on porukalla joukkojärkytyttävä, haettava ammattiapua ja jos ei sitä tee niin on jotenkin omituinen. Yhteiskunta on ihmeellisesti kermaperseistynyt ja nykyisin ajatellaan ettei ihminen saa edes surra, pelätä tai olla pelkäämättä ilman palkatun niin sanotun asiantuntijan apua.
Maantiede alkoi olla pikku-Ykälle jo suht hyvin hahmottunut mutta samana vuonna 1975 Hollannissa tapahtunut terrori-isku pisti käymään karttakirjalla. Silloin nimittäin seitsemän molukkiterroristia kaappasi matkustajajunan jossa oli 50 matkustajaa. Kaappaus kesti kaksitoista päivää ja sen aikana terroristit murhasivat kolme hollantilaista. Lopulta kaappaajat antautuivat.
![]()
Pikku-Ykän – niin kuin varmaan hyvin monen kekkoslovakialaisten mielessä – oli ensimmäisenä kysymys että mitkähän hemmetin Molukit? No, Indonesiastahan ne löytyivät ja seuraava kysymys oli että minkä takia kyseiset molukit riehuivat Hollannissa ja vaativat itsenäisyyttä kun Hollanti oli kuitenkin lähtenyt Indonesiasta jo parikymmentä vuotta aikaisemmin? Mitä Hollanti olisi voinut oikeastaan tehdä? Hyökätä Indonesiaan? Päällimmäisenä pikku-Ykälle jäi mieleen maakuntalehdessä ollut kuva molukkiaktivisteista jotka muistuttivat aasialaista heavybändiä joilta joku on pöllinyt soittimet ja jotka ovat sen vuoksi pahalla päällä.
Kaksi vuotta myöhemmin molukit tekivät uuden junakaappauksen ja samalla kaappasivat koulun jossa oli panttivankina 105 lasta ja viisi opettajaa. Molemmat kaappaukset päättyivät Hollannin armeijan erikoisjoukkojen hyökkäykseen. Koulussa terroristit antautuivat heti hyökkäyksen alettua eikä henkilövahinkoja tullut. Junahyökkäyksessä kuoli kaksi panttivankia ja kuusi terroristia. Junaan hyökänneet joukot olivat BBE (Bijzondere Bijstands Eenheid) erikoisjoukkoja. 1970-luvulla hyvin monessa eurooppalaisessa maassa alettiin kouluttaa erikoisjoukkoja terrorisminvastaiseen toimintaan. Suomessakin perustettiin jo vuonna 1972 Valmiusyksikkö Karhu lähinnä vuoden 1975 ETYK:iä silmälläpitäen.
![]()
Seuraava mieleen painunut – ja yksi kaikkein aikojen tunnetuimmista – terrori-iskuista oli vuonna 1976 tapahtunut lentokonekaappaus joka myöhemmin muistettiin nimellä Operaatio Entebbe. Tuolloin kaikkiaan kahdeksan terroristia joista kuusi arabeja ja kaksi länsisaksalaista kaappasivat Air Francen lennon 129 jonka 248:sta matkustajasta 84 oli israelilaisia. Kaappaajat vaativat että kaikkiaan 53 terroristia tuli vapauttaa vankiloista. Näistä 40 oli Israelissa ja loput 13 Keniassa, Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä.
Kone lensi Tripolin kautta Ugandan Entebbeen jossa ei-juutalaiset vangit vapautettiin ja juutalaiset vietiin lentoaseman terminaaliin. Ugandan surullisenkuuluisa johtaja Idi Amin tuki terroristeja ja kentällä oli satoja ugandalaisia sotilaita. Israel päätti tehdä jotain mitä ei oltu koskaan ennen yritetty ja lähetti neljällä Hercules-kuljetuskoneella Sayeret Matkal-erikoisjoukot jotka lyhyesti kerrottuna vapauttivat panttivangit väkivaltaisesti. Operaatiossa kuoli yksi israelilainen sotilas, kolme panttivankia, seitsemän terroristia ja 45 ugandalaista sotilasta. Lisäksi erikoisjoukot tuhosivat yksitoista Ugandan ilmavoimien hävittäjää.
![]()
Kyseinen operaatio pisti niin pikku-Ykän, Isä-Perskeleen kuin monen muunkin kekkoslovakialaisen miettimään että minkäslaisia jätkiä niissä iippojen erikoisjoukoissa oikein onkaan? Olihan operaatiokohde kumminkin 2000 kilometrin päässä Israelista, vihamielisen maan pääkaupungin lentokentällä ja vihamielisten sotilaiden ympäröimänä. Eihän tuollaista olleet tehneet edes suomalaiset kaukopartiomiehet.
Tuollaisissa operaatioissa kaikki voi mennä myös pieleen ja sen oppivat egyptiläiset pari vuotta myöhemmin Kyproksessa kun egyptiläiset erikoisjoukot lähetettiin tekemään samanlainen vapautusoperaatio Larnakan lentokentälle. Operaatioon ei ollut Kyproksen hallinnon suostumusta joten Kyproksen kansalliskaarti avasi tulen, tuhosi egyptiläisten kuljetuskoneen, surmasi 18 sotilasta ja haavoitti viittätoista ilman omia tappioita.
Länsisaksalainen vasemmistoterrori oli koko 1970-luvun ajan voimakkaasti tapetilla. Yksi tunnetuimpia tapauksia Kekkoslovakiankin uutisissa oli RAF:n suorittama Länsi-Saksan työnantajaliiton puheenjohtajan Hanns Martin Schleyerin kaappaus syksyllä 1977:
Kaappaus oli osa niistä yrityksistä joilla pyrittiin saamaan RAF:n terroristeja vapaaksi länsisaksalaisista vankiloista. Kun yritykset eivät onnistuneet, RAF:n terroristit murhasivat Schleyerin ampumalla.
Toinen osa vapautusyrityksistä oli Lufthansan lennon 181 kaappaaminen samaan aikaan syksyllä 1977. Kaappaajina oli PFLP:n arabiterroristit jotka avustivat länsisaksalaisia terroristeja ja vaativat terroristien vapauttamista Stammheimin vankilasta. Vaaditulla listalla olivat myös RAF:n johtohahmot Andreas Baader, Gudrun Ensslin ja Jan-Carl Raspe. Lisäksi terroristit vaativat viittätoista miljoonaa dollaria.
Kone päätyi lopulta Mogadishuun jossa Somalian presidentti Mohamed Siad Barre suostui amerikkalaisten painostuksesta siihen, että panttivangit vapautetaan väkivalloin. Länsisaksalaisten Münchenin verilöylyn jälkeen perustettu erikoisryhmä GSG 9 teki iskun koneeseen, ampui kaappaajista kolme ja haavoitti yhtä. Kaikki panttivangit selvisivät hengissä lukuunottamatta koneen kapteenia jonka terroristit olivat murhanneet jo aikaisemmin. Mukana iskussa oli myös kaksi brittiläisten SAS-joukkojen miestä jotka käyttivät silloin vielä uusia flashbang-kranaatteja.
Kun tieto iskun epäonnistumisesta tuli Stammheimin vankilaan tekivät vapautettavaksi vaaditut Baader, Raspe ja Ensslin itsemurhan. Baader ja Raspe ampumalla ja Ensslin hirttäytymällä. Myös terroristi Irmgard Möller yritti itsemurhaa puukottamalla itseään mutta epäonnistui.
On myös väitetty että kyseisten terroristien itsemurha oli ”avustettu”. Toisaalta kyseinen terroristiryhmittymä oli siihen aikaan mennessä ollut vastuussa 23:sta murhasta ja kymmenistä haavoittuneista joten kyseisten terroristien poismenoa tavalla tai toisella ei pahemmin surtu kekkoslovakialaistenkaan keskuudessa. Ehkä ne saivat mitä tilasivat.
Näitä kommunistisia terroristijärjestöjä oli tietysti muuallakin Länsi-Euroopassa ja tunnetuimpia olivat ranskalainen Action Directe ja italialainen Punaiset Prikaatit eli Brigate Rosse jonka tunnetuin isku oli Aldo Moron kaappaus ja murha vuonna 1978:
Niin pikku-Ykä kuin kekkoslovakialaiset yleensäkin ajattelivat perusrauhallisina ihmisinä että mikä ihme se saa ihmiset toimimaan noin? Viisaammat selittivät – ja epäilemättä olivat oikeassa – että kommunistiset terroristit yrittivät terrorilla muuttaa länsimaiset yhteiskunnat poliisivaltioiksi ja saada ihmiset siten lämpenemään kommunismia kohtaan. Yritys onneksi epäonnistui. Ehkä se oli tuomittu epäonnistumaan jo alun perinkin mutta terroristit eivät sitä ymmärtäneet.
Näin myöhemmin aikuinen Ykä on tuuminut että miksi Suomessa ei ollut kyseistä terrorismia vaikka maassa oli erittäin voimakas kommunistinen liike. Syitä on varmaankin muutama:
1. Suurin osa suomalaisista kommunisteista oli kuitenkin saarislaisia kommunisteja jotka äänestivät SKP:tä saadakseen talon, auton ja kesämökin. Heitä ei kiinnostanut terrorismi yhtään sen enempää kuin muitakaan. Niin kuin ei mikään internatiolismikaan. Ainoastaan rauhallinen ja taloudellisesti turvattu elämä.
2. Ne tiukemman linjan kommunistit eli taistolaiset olivat pääosin akateemisia ja kulttuuri-ihmisiä jotka kyllä mielellään pieksivät suutansa ja tykkäsivät esittää hyvää toveria mutta tekivät sen mieluummin turvallisissa oloissa läntisten – lue: kapitalististen – lihapatojen ääressä joitten patojen ääreltä he eivät tosiasiassa halunneet lähteä minnekään. Ehkä heidän kohdallaan siinä kommunismissa oli kyse jonkunlaisesta vääristyneestä pop-kulttuurista jota tuli vain seurata. Muoti mikä muoti. Ja olihan taistolaisilla sentään parhaat bileet.
3. Toisin kuin Länsi-Euroopan maat Suomi ei kuulunut Natoon. Neuvostoliitto tuki Nato-maissa tehtyä terrorismia mutta ehkä se halusi pitää Suomen jonkunlaisena mannekiininaan ns. kahden järjestelmän rauhanomaisesta rinnakkainelosta. Lisäksi käsittääkseni Neuvostoliitossa uskottiin muutenkin että Suomi siirtyy jossain vaiheessa joka tapauksessa sosialistiseksi maaksi demokratian kautta joten miksi nähdä vaivaa ja vaikeuttaa luonnollista kehitystä?
Tosin olihan Suomessakin jonkunlaista terrorismia. Vuonna 1977 neuvostoliittolaiset Gennadi Šeludko ja Aleksandr Zagirnjak kaappasivat (harjoitus)käsikranaatilla uhaten Aeroflotin lennon Petroskoista Leningradiin. Tarkoitus oli päästä Tukholmaan mutta polttoaineongelmiin vedoten koneen kapteeni laskeutui Helsinkiin:
![]()
Kaappaus päättyi verettömästi ja kaappaajat antautuivat. Silloin Suomessa ei ajateltu turvapaikka-asiaa aivan nykyisellä tavalla vaan kaappaajat palautettiin välittömästi Neuvostoliittoon jossa he saivat pitkät vankeustuomiot. Jälkeenpäin on tosin uumoiltu että koko kaappaus oli jonkunlainen koepallo jolla Neuvostoliiton turvallisuuskoneisto halusi katsoa kuinka suomalainen tuollaisessa tilanteessa toimii. Itse en ota kantaa asiaan vaan tuon esille sen toisen lentokonekaappauksen joka tapahtui ihan kotimaisin voimin. Eli vuonna 1978 elämässään pahasti epäonnistunut liikemies Aarno Lamminparras kaappasi pistoolilla uhaten Finnairin lennon Oulusta Helsinkiin. Lamminparras vaati lunnaiksi kaikkiaan 850.000 markkaa jotka piti toimittaa eri tahoille, mm. Kaunialan sotavammasairaalalle:
![]()
Tämäkin kaappaus päättyi verettömästi ja pian kekkoslovakialaisille kävi ilmi että kyseessä ei ollut oikeastaan terrorismi vaan epätoivoisen ihmisen epätoivoinen rävellys. Ja jos rävellyksestä puhutaan niin sellainen oli myös vuonna 1977 kommunistisen Kirjapaino Kursiivin tuhopoltto jossa olivat räveltämässä Pekka Siitoin ja kumppanit:
Jotkut ovat sanoneet että Siitoin oli tosiasiassa Supon miehiä mutta itse epäilen. Toisaalta jos hän oli sellainen niin hän onnistui tehtävässään loistavasti ja sai natsismin aatteena puhkinauretuksi Suomessa. Sinänsä natsismi ei ole koskaan kiinnostanut suomalaisia muutenkaan. Tosin nykyisinhän natsimaineen saa jos ei kannata vihervasemmistolaisuutta mutta ei se ihmisestä silti natsia tee. Hahmotushäiriölle ei kukaan tietysti mitään mahda mutta ei sellaisen mukaan pidä kokonaista valtiota pyörittää niin kuin sitä nykyisin pyöritetään.
Tässä aikaisemmin tuli todettua että se Mansonin perhe veritekoineen herätti ankaraa suurempaa ihmetystä pienen kekkoslovakialaisen pojan päänupissa. Vielä suurempi ihmetys oli kun vuonna 1978 tuli tietoon Jonestownin joukkoitsemurha jossa Jim Jonesin johtaman kultin noin 900 jäsentä joko tappoi itsensä myrkyllä tai osa tapettiin muuten:
Silloin varhaisteini-ikäinen Ykä raapi päätänsä ja tuumi asiasta että mitä helvettiä. Minkä ihmeen takia ne noin tekivät? Vanhempi Ykä saattaa tuumia asiasta niin että ne ihmiset, joilla on unelma, utopia ja jotka uskovat olevansa ehdottoman oikeassa ovat niitä kaikkein vaarallisimpia ihmisiä. Varsinkin jos he löytävät ihmisiä jotka kuuntelevat heitä. Juuri he saavat aikaan Jonestowneja. Pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa. Ne ihmiset, jotka haluavat vain elää rauhassa eivät ole vaarallisia kenellekään.
Olihan 1970-luvulla toki muutakin terrorismia. Baskit yrittivät itsenäisyyttä ja niitten järjestö ETA teki useita terrori-iskuja mutta niistä ensimmäinenkään ei oikein jäänyt pikku-Ykän mieleen. Samoin rähinöitiin Irlannissa, tarkalleen sanottuna Pohjois-Irlannissa jossa se tunnetuin terroristijärjestö oli IRA. Terrori-iskuja tehtiin läpi vuosikymmenen mutta erityisesti mieleen jäi Lordi Mounbattenin murha vuonna 1979. Mountbatten kuoli kun IRA:n pommi räjäytti hänen veneensä:
Silloin pikku-Ykän pisti miettimään että minkä ihmeen takia ne protestantit ja katoliset sillä lailla riehuvat keskenään. Eihän Suomessakaan luterilaisilla ja ortodokseilla ollut mitään sen kummempia ränävälejä. Pikku-Ykältä jäi tietysti tajuamatta Irlannin pitkä historia ja se, että IRA oli kommunistinen järjestö jota Neuvostoliitto tuki.
Koko 1970-luvun ajan arabit tekivät jatkuvia terrori-iskuja Israelia vastaan mutta niitä ei ainakaan tavallinen kekkoslovakialainen mieltänyt islamilaiseksi terrorismiksi. Ei sitä termiä oikeastaan silloin tunnettukaan. Olipahan vaan arabien ja iippojen keskinäistä rähinää jossa Neuvostoliitto tuki arabeja. Ensimmäiseksi (ainakin oman muistin mukaan) islamilaiseksi härväämiseksi saattoi mieltää vuoden 1979 lopulla alkaneen Iranin panttivankikriisin jossa iranilaiset – ja nimenomaan islamilaiset – opiskelijat valtasivat Yhdysvaltain suurlähetystön ja ottivat sen henkilökunnan panttivangeiksi. Kaappausta voi sanoa myös valtioterrorismiksi sillä Iran oli joutunut valtiona hiljattain islamilaisten haltuun ja se tuki kaappausta.
![]()
Kaikkiaan panttivankikriisi keski 444 vuorokautta ja päättyi lopulta panttivankien vapauttamiseen. Kriisiin liittyi myös totaalisesti epäonnistunut panttivankien vapautusyritys Operaatio Eagle Claw jossa Delta Force-erikoisjoukkoja kuljettaneet helikopterit törmäsivät kuljetuskoneeseen. Kahdeksan erikoisjoukkojen sotilasta kuoli ja loput jäivät iranilaisten vangiksi:
Iranissa on ollut islamilainen valta nyt yli 40 vuotta ja tavallinen iranilainen varmaan alkaa ajatella että mikähän hulluus maahan silloin iski ja ei se Shaahin aika ehkä niin kauhean kamalaa ollutkaan. Ja muutenkin – mitä esmes muuan pikku-Ykä ei hoksannut silloin aikanaan – tietyt maat tarvitsevat sotilasdiktatuuria sillä sen alla kansa oli toki rautasaappaan alla mutta voi huomattavasti paremmin kuin nykyisessä islamilaisessa komennossa. Yksi pieni esimerkki Kabulista:
Kabul ennen ja nyt
Tietysti interperspiraationaalisten feministien mielestä islamilaisten maitten naiset pukeutuvat säkkiin omasta vapaasta tahdostaan ja suojatakseen itseään nimenomaan länsimaisten heteromiesten seksuaaliselta tuijotukselta.
Kirjoituksen viimeinen terrori-isku tapahtui lokakuussa 1981, eli samoja aikoja kun Kekkoslovakia alkoi vedellä viimeisiään. Silloin murhattiin Egyptin presidentti Anwar Sadat:
Tavallinen kekkoslovakialainen – ja pikku-Ykä muitten muassa – ajatteli että salamurha johtui nimenomaan siitä että Sadat oli mennyt ja tehnyt rauhan Israelin kanssa. Sillä epäilemättä oli oma suuri osuutensa mutta murhaajat kuuluivat myös islamilaiseen Gama’a al-Islamiyya-järjestöön ja vaikka tavallinen kekkoslovakialainen ei asiaa vielä hahmottanut niin islamista oli tulevina vuosina tulossa huomattava ja äärimmäisen vaarallinen riesa. Mitä se on kasvavissa määrin nytkin. Enemmän kuin riesa. Se on uhka jota länsimaiset hallitukset kieltäytyvät pitämästä uhkana.
Samoja aikoja vuonna 1981 Urkki totesi että mä en viitti enää ja Kekkoslovakia alkoi siirtyä historiaan. Mutta pitkäaikaisena kekkoslovakialaisena muistelen – vaikken valokuvamuistia omaakaan – että lehdistö vasemmalta oikealle suhtautui terrorismiin koko Kekkoslovakian ajan huomattavan kielteisesti. Ei sille yritetty etsiä puolusteluja. Ei sille eikä sen aatteelliselle pohjalle.
Voin myös väittää, että mikäli silloin 1970-luvulla Suomeen oltaisiin tuotu puhtaalle elatukselle tyyppejä jotka kiittävät elatuksestaan suomalaisiin kohdistuneilla väkivalta- ja seksuaalirikoksilla niin sekä lehdet että poliitikot vasemmalta oikealle olisivat vaatineet tyyppien ankaraa rankaisemista ja välitöntä karkoittamista. Ne olisivat tajunneet että kyseessä on arkipäivän terrori joka kohdistuu suomalaisiin ja jota suomalaisten ei tarvitse sietää. Mutta siihen ei ollut silloin tarvetta koska valtiovalta tuolloin ei laskenyt sellaisia tyyppejä maahan. Ei sellaista asiantilaa osattu kuvitellakaan.
Mutta nykyisinhän me elämme kehityksen ja edistyksen aikaa. Niin ne meitä lukeneemmat ainakin väittävät. Ja sen myötä meidän tulee sietää jatkuvaa arkipäivän terrorismia jota me emme saa sanoa terrorismiksi.
