Kellokosken yhteiskuntapsykiatrinen sairaala, helmikuu, klo 04.30, joskus tuonnempana…
Kellokosken yhteiskuntapsykiatrisen sairaalan kapteenin arvoinen vartiopäällikkö oli herättänyt niin ylilääkärin, apulaisylilääkärin, yhteiskuntapsykiatrit sekä muun hoitohenkilökunnan. Hänellä oli käsissään konepistooli ja hän näytti kokoustilaan tulleelle henkilökunnalle television lähetystä:
- Se on alkanut. Ja ne onnistuvat. Olen saanut viestejä siitä. Vallankaappauksessa on mukana sekä puolustusvoimat että kansalaiskaarti. Hallitus on pakenemassa. Jos onnistuu. En tiedä onnistuuko. Mikä ei puolestaan minua hirveästi liikuta. Mutta on selvää, että ne tulevat pian tännekin. Tämä on yksi vihatuimpia paikkoja Suomessa. Ja voitte olla aivan varmoja että me vartijat emme ala ampua vastaan. Tänne tullaan ylivoimalla. Me emme tapata itseämme turhan takia. Niin että nyt alkaa olla aika miettiä mitä tehdä.
Niin televisio kuin internet olivat vahvistaneet asian. Vallankaappauksen ja kansannousun yhdistelmä oli tapahtunut ja kaikki tiedostusvälineet olivat kapinallisten käsissä. Sairaalan ylilääkäri, noin 60-vuotias mies, psykiatri oli pelännyt tämän päivän tulevan ja ymmärsi että he olivat väistämättömän edessä. Hän totesi tyynesti:
- No, mehän antaudumme. Mitä muuta vaihtoehtoa meillä on?
Yksi nuorista naispuolisista yhteiskuntapsykiatreista totesi kiivaasti:
- Mutta mehän voimme pitää noita van… siis potilaita panttivankeina. Joiden avulla saamme kuljetuksen Ruotsiin! Siellä olisimme turvassa!
Tähän vastasi vartiokapteeni:
- Arvon yhteiskuntajotakin. Te voitte tietysti yrittää sitä omin neuvoin jos huvittaa. Mutta me emme sitä tee. Se olisi varmin tapa siihen että me päädymme seinää vasten. Ja teidän vuoksi me emme sellaiseen rupea. Kun kansalaiskaarti tulee alueelle, me heitämme aseet maahan ja nostamme tassut pystyyn.
Ylilääkäri mietti itsekseen, että kuinka tähän oli päädytty. Se oli epäilemättä vuosien prosessi. Häneltä oltiin kysytty kuusi vuotta aikaisemmin että haluaisiko hän tähän tehtävään. Hänet nähtiin poliittisesti sopivaksi vaikka mielisairaalasta olikin kysymys. Virallisesti. Tosiasiassa kyseessä oli raaka ja alistava valtapolitiikka vaikka sitä ei virallisesti niin koskaan sanottukaan. Ja hän oli siihen sopiva. Hän uskoi vakaasti monikultturismiin, feminismiin, ilmastomuutoksen vaatimiin pakkotoimenpiteisiin ja siihen että nationalismi ja sen myötä elävä rasismi ei varsinaisesti ollut ruumiilliseksi muuttunutta pahuutta vaan sairaus jonka saattoi parantaa.
Hän oli ollut Järjestelmäpuolueen vihreitten alaosaston jäsen. Ei kovin aktiivinen mutta oli ajan myötä ilmaissut selkeästi ja julkisesti kannattavansa järjestelmää jossa demokratia ja ihmisoikeudet taattiin rajoittamalla demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Tietyin tarkoin valikoiduin osin. Yhteiskuntapsykiatrisen sairaalan ylilääkärin virka antoi hänelle mahdollisuuden toteuttaa jotain, minkä hän mielsi ihmisten ja yhteiskunnan välttämättömäksi auttamiseksi. Apulaisylilääkäriksi valittiin häntä kymmenen vuotta nuorempi nainen joka uskoi samoihin asioihin. He molemmat olivat vakaasti sitä mieltä että nationalistit ja äärioikeistolaiset – tai sellaiseksi tulkitut – olivat oikeasti sairaita. He vain tarvitsivat asiantuntevaa apua että heidät voitaisiin parantaa harhakuvitelmistaan.
Mutta muuta psykiatrista henkilökuntaa oli vaikeaa saada perustettavaan yhteiskuntapsykiatriseen sairaalaan. Tavalliset lääkärit ja psykiatrit eivät olleet halukkaita. Täytyi käyttää kiertotietä. Psykologeissa oli puolestaan paljonkin halukkaita sekä poliittisesti sopivia ehdokkaita joten Valvira kehitti ja lääkintöhallitus hyväksyi sovelletun yhteiskuntapsykiatrin viran. Vaikkei siihen valituilla lääkärin pätevyyttä ollutkaan. Mutta Suomi oli muuttunut maaksi jossa toteltiin ja jossa vallitsevan ideologian toteuttaminen oli tärkeämpää kuin tietyt säännöt jotka saatettiin aina kirjoittaa uusiksi.
Toiminta alkoi ja sairaala täytettiin nopeasti kansallismielisillä jotka paikalliset lääkärit olivat toimittaneet Kellokoskelle M1-lähetteellä. Lähetteitten allekirjoittaminen tapahtui virkakoneiston painostuksesta. Lääkärit eivät uskaltaneet ottaa riskiä työpaikkansa menettämisestä ja uransa tuhoamisesta. Olivathan he pääosin perheellisiä ihmisiä ja Järjestelmäpuolueen määräyksen avoin vastustus tiesi automaattisesti työpaikan menetystä ja paarialuokkaan siirtymistä. Soppatykkielatukselle ja parakkimajoitukseen jossa hyvin moni suomalainen jo eli. Ilman minkäänlaista toivoa paremmasta.
Kun sairaalan toiminta aloitettiin ja osastot saatiin täyteen potilaita oli henkilökunnan tietysti ensin määriteltävä että mitä ite asiassa hoidettiin. Eihän tällaista hoitomuotoa ollut ennen ollut eikä diagnoosiakaan oltu määritelty. Ainakaan Suomessa. Teknisesti ottaen kun potilaat olivat toisinajattelijoita eikä tautiluokitusta ollut. Osa yhteiskuntapsykiatreista ehdotti jo Neuvostoliiton ajalta peräisin olevaa ”hiipivää skitsofreniaa” mutta ylilääkäri ei lämminnyt ajatukselle. Se oli kuitenkin suora kopio neuvostoliittolaisesta rangaistusjärjestelmästä ja hehän olivat kuitenkin hoitamassa ja parantamassa. Niinpä ylilääkärin oma ehdotus ”piilevä breivikiläinen ihmisvihainen tuhosyndroomatila” otettiin käyttöön.
Potilaitten hoidossa alettiin aluksi käyttää ryhmäterapiaa jossa yksi yhteiskuntapsykiatri piti istuntoja kolmen potilaan kanssa. Näistä kuitenkin luovuttiin nopeasti sillä potilaat puhuivat yhteiskuntapsykiatrit pyörryksiin. Eräs yhteiskuntapsykiatreista jopa irtisanoutui todeten ettei ollut varma siitä kuka oli potilas ja kuka hänen auttajansa. Niinpä siirryttiin käänteisiin ryhmäterapioihin joissa oli vain yksi potilas ja kolme yhteiskuntapsykiatria. Näissä istunnoissa potilaat olivat myös voimakkaasti lääkittyjä. Tarkoituksena oli, että rauhoittavan lääkityksen ansiosta potilaat saataisiin pois harhatiloistaan. Potilaat myös eristettiin tarkasti toisistaan etteivät he pääsisi keskenään ruokkimaan harhaluulojansa.
Hoito ei valitettavasti onnistunut. Ylilääkäri seurasi kaikki istunnot sillä ne tallennettiin. Hän huomasi että osa potilaista osasi tarvittaessa esittää katuvaa ja latoa tarvittavat litaniat joitten ansiosta hänet saatettaisiin todeta parantuneeksi. Yhteiskuntapsykiatrit näkivät tällaisen käytöksen läpi ja totesivat että aitoa katumusta ei ole tapahtunut. Nimenomaan sillä sanamuodolla. Ja silloin ylilääkäri alkoi ensimmäisen kerran ajatella. Katumusta? Voiko potilas katua sairauttaan? Vai onko kyse sittenkin jostain muusta? Ylilääkäri seurasi lisää tallenteita istunnoista ja alkoi ymmärtää, että yhteiskuntapsykiatrit eivät suinkaan pyrkineet parantamaan potilaita. He halusivat murtaa heidät.
Murtamisen keinoiksi otettiin pikku hiljaa lisääntynyt lääkitys ja unen puute. Istuntoja pidettiin yölläkin ja potilas herätettiin niihin varoittamatta. Parin tapauksen kohdalla murtaminen onnistui mutta parantumisesta ei saattanut puhua sillä väsytetyt potilaat menivät täyteen psykoosiin ja heidät siirrettiin Niuvan vankimielisairaalaan. Asiasta huolestunut ylilääkäri otti koko hoitavan henkilökunnan palaveriin ja kysyi:
- Onko meidän tarkoituksenamme parantaa näitä ihmisiä sairaudestaan vai onko tarkoitus vain murtaa heidät? Tehdä heistä vihanneksia? Itse asiassa tämä hoito lähentelee kidutusta. Eihän se ollut sentään tarkoitus?
Yksi yhteiskuntapsykiatreista vastasi. Hän oli tainnut hahmottaa sairaalan toiminnan jo alusta asti paremmin kuin ylilääkäri itse:
- Ei kai sinulla ole sellainen harhaluulo että tämä paikka on sairaala? Tämä paikka on pelote. Jos me saamme joitain väärinajattelijoita käännytettyä niin se on plussaa. Mutta tämä paikka olemassaolollaan estää yhteiskunnan vastaisen toiminnan. Tai ainakin se toimii äärimmäisenä pelotteena. Sillä tosiasiassa täältä ei pääse pois kuin jalat edellä. Eivät nuo perkeleen nationalistit koskaan parane. Mutta niitä tutkimalla me itse opimme löytämään väylät murtamaan heidän ajattelunsa logiikan jota voimme käyttää siihen etteivät heidän lapsensa koskaan ajattelisi samalla tavalla. Ja jos sinulla on epäilyksiä toiminnastamme tai liian suuret käsitykset omasta vallastasi niin voi toki ottaa yhteyttä sisäministeriöön ja kysyä kuinka asiat ovat.
Tässä vaiheessa ylilääkäri alkoi ymmärtää mitä tarkoittaa se, että sairaala ei ollut sosiaali- ja terveysministeriön alainen vaan se kuului nimenomaan sisäministeriön alaisuuteen. Hän käytti yhteyksiään ja tajusi että ei sairaalaa todellakaan tarvittu parantamaan ihmisiä vaan toimimaan pelotteena väärinajattelijoille. Toinenkin sairaala oltiin perustettu Halikon sairaalan tiloihin. Valtakoneisto ei halunnut antaa väärinajattelijoille varsinaisia vankeustuomioita sillä oikeusprosessi olisi ollut liian läpinäkyvä Suomessa joka vielä näytteli olevansa oikeusvaltio.
Sen sijaan ”piilevä breivikiläinen ihmisvihainen tuhosyndroomatila” ja sen myötä annettu – ja valtamediassa laajalti uutisoitu – hoito toimi tuomioita paremmin. Vankilastahan saattoi päästä pois. Mielisairaalasta ei välttämättä koskaan. Ja samalla valtio saattoi aina sanoa että se ei pyri rankaisemaan hairahtuneita vaan päinvastoin se pyrkii auttamaan ja parantamaan. Ylilääkäri ymmärsi olleensa koko ajan vain hyväuskoinen totalitarismin työkalu. Aivan sama, vaikka se totalitarismi ei esiintynytkään univormussa ja koppalakissa vaan pukeutui muodikkaaseen jakkupukuun.
Kuinka hän oli saattanut olla niin sokea? Ja kuinka tähän pisteeseen oltiin ajauduttu? Suomenhan piti olla niitä maailman viimeisiä maita jotka saattaisivat ajautua totalitarismiin. Hiukan mietittyään ylilääkäri ymmärsi että asiat olivat tapahtuneet niin kuin Tsekkoslovakiassa aikanaan. Suomessa vain painostajana oli Neuvostoliiton sijasta idealistien valtaan joutunut EU. Ensin kansallismielisten puolueitten toiminta kiellettiin. Mukana kieltämässä olivat myös vihervasemmistolaisen akselin ulkopuoliset puolueet jotka noudattivat federalistista oppia vaikka omalta osaltaan vastustivatkin vihervasemmiston äärimmäisiä ilmastotoimia.
Seuraavissa vaaleissa äänestysprosentti romahti, vihervasemmistolaiset saivat niukan enemmistön ja EU:n tuella sekä painostuksella niin kokoomus, kepu, ruotsalaiset ja kristilliset saivat valita, että kielletäänkö niidenkin toiminta vai liittyvätkö ne osaksi vihervasemmistolaista Järjestelmäpuoluetta. Fuusion myötä niitten valta lakkasi käytännössä olemasta ja maa oli idealistien, suoranaisten utopistien täydellisessä ja pysyvässä hallinnassa. Humanistisiin ja liberalistisiin arvoihin syvästi uskonut ylilääkäri oli ollut vielä silloin kehityksestä hyvin mielissään. Nythän Suomi, tietysti osana Euroopan Unionia lopullisesti rakennettaisiin valtioksi jossa ihmisoikeudet toteutuisivat ja jossa arvokonservatismi sekä sitä kautta natsismin haamu lopullisesti hävitettäisiin.
Tässä nykyisessä työssään jonka ylilääkäri oli tajunnut olevan käytännössä vankileirin hallinnollinen johtajuus hän oli alkanut ymmärtää kuinka vaarallista oli luovuttaa ehdoton valta idealisteille. He kun pyrkivät vauhtiaan koskaan vähentämättä kohti määrittelemäänsä täydellisyyttä eivätkä ymmärtäneet minkälaiset seuraukset se saisi aikaiseksi. Ennen kaikkea he eivät hyväksyneet sitä, että heidän käsityksensä täydellisyydestä kyseenalaistettiin. Nuo miehet ja muutama nainen jotka olivat täällä potilaan nimellä kutsuttuina vankeina olivat sen tehneet. He eivät tavoitelleet täydellisyyttä. Heille olisi riittänyt se, kun suurin piirtein pärjättäisiin. Heidän suurin rikoksensa oli se, että he olivat perustelleet näkemyksensä julkisesti ja perustelleet ne hyvin.
Olisihan ylilääkärin pitänyt jo nuorena miehenä ymmärtää mihin suuntaan yhteiskunta oli menossa ja mihin pisteeseen se oli sen tien myötä väistämättä päätymässä. Mutta vaikka hän oli älykäs, niin hän oli nuoruutensa huumassa ollut mukana vihervasemmistolaisessa, no, suoraan sanottuna hurmiossa. Me teemme muutoksen! Me korjaamme asiat! Niin he olivat julistaneet. Joskus 2020-luvun alussa. Tajuamatta sitä, että he olivat korjaamisen sijasta särkemässä sitä mikä oltiin saatu vuosikymmenien aikana toimimaan. He eivät osanneet rakentaa, mutta osasivathan he tuhota ja repiä alas menneitten sukupolvien työn. Vain ruokkiakseen omaa egoaan.
Ylilääkäri alkoi ymmärtää että ei ollut olemassa sellaista maata tai kansaa joka ei voisi päätyä totalitarismiin. Niin kävisi, jos väärät ihmiset laskettaisiin valtaan. Kävisi joka kerta. Hän oli ottanut riskin ja puhunut tuntemuksistaan apulaisylilääkärin kanssa. Hän oli todennut:
- Olen suunnitellut että hakisin toista työpaikkaa ja irtisanoutuisin virastani. Tämä työ ei todellakaan ole sitä, mitä olin kuvitellut.
Apulaisylilääkäri oli ottanut asian tilasta selvästi enemmän kuin ylilääkäri ja vastasi:
- Älä suotta. Me ollaan täällä ihan yhtä lailla vankeja kuin nuo potilaat. Vaikka Suomi onkin totalitarismi niin sairaaloissa – oikeissa sairaaloissa – on kuitenkin vielä tietty mentaliteetti. Vaikka meidät hyväksyttäisiin johonkin toiseen virkaan niin meidät eristettäisiin. Lääkäreillä on kuitenkin, kaikesta huolimatta tietty moraali. Lääkärinvalalla on vielä suuri merkitys. Ennen kaikkea lauseella ”kunnioitan potilaani tahtoa”. Tämä ja Halikko muodostavat irvokkaan poikkeuksen. Muille lääkäreille me olisimme vain poliittisia puoskareita. Ja niitähän me olemmekin. Vaikka ehkä meillä tarkoitus alussa olikin hyvä. Ja siinä me olimme sinisilmäisiä typeryksiä. Opetettuja papukaijoja. Tosiasia on, että nuo potilaat eivät ole potilaita vaan he ovat poliittisia vankeja. Ja me olemme ajamassa heitä pikkuhiljaa oikeasti hulluiksi. Hallituksen käskystä. Nuo yhteiskuntapsykiatrit tietävät asian laidan myös mutta heidän mielestään siinä ei ole mitään moraalista ongelmaa. Me olemme osa hirviötä. Emmekä pääse hirviön lonkeroista enää eroon. Koska olemme niitä itse.
Apulaisylilääkäri oli hetken hiljaa ja sanoi sitten vielä:
- Ajattelepas… entäs jos me joudumme joskus tästä vastuuseen… kaikesta puoskaroinnistamme… sillä mikään ei ole ikuista… eikä kyse ole vain puoskaroinnista… vaan kaikesta muustakin… me olemme nomenklaturaa… utopiayhteiskunnan uskottuja ja palkittuja… syömme hyvin, elämme mukavasti ja nautimme ylellisyystarvikkeista… samaan aikaan järkyttävän suurelta määrältä ihmisiä on viety talot, asunnot, työpaikat… koko elämä… koko tulevaisuus… heidän lastensakin tulevaisuus… asuvat joissain yhteisparakeissa ja elävät valtion niukalla ruoka-avustuksella… vain siksi, että utopia saatiin toteutettua… olen tutkinut hiljattain historiaa… oletko lukenut Romaniasta… siitä Nicolae Ceaușescun ajan Romaniasta…
Ylilääkäri oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:
- Olenhan minä. Eikä se eroa Suomesta juurikaan. Utopia oli ehkä hieman toisenlainen mutta niin siellä kuin täällä se meni kaiken muun edelle. Ja sen arvostelu kiellettiin. Kaikin mahdollisin keinoin.
- Ja tiedät siis kuinka siellä lopulta kävi?
- Tiedänhän minä. Ja minä pelkään. Itse asiassa en tiedä pelkäänkö enemmän sitä että me joudumme vastuuseen teoistamme… vaiko sitä että emme koskaan joudu.
Keskustelun jälkeen vaikutti siltä että he eivät joutuisi vastuuseen ja alistettu kansa tyytyisi asemaansa. Sillä samoja aikoja alkoi niin sanottu Suuri Hiljaisuus. Kansallismielisillä oli ollut vieläkin vaikutuskeinona internet vaikka valtiollinen poliisi pyrkikin vaientamaan keskustelun. Mutta kansallismieliset löysivät aina uuden aukon ja uuden väylän. Mutta nyt kaikki soraäänet olivat lakanneet. Vaikka Järjestelmäpuolue ei virallisesti edes tunnustanut että väärinajattelua on edes olemassa niin nyt se uutisoi asiasta ja ilmoitti että Suomi on vihdoinkin vapaa kaikista totalitaristisista ajatuksista.
Hiljaisuus kesti kolme kuukautta ja kolme päivää. Se oli hämäystä ja voimien kokoamista. Organisoituminen oli epäilemättä alkanut jo paljon aikaisemmin. Sitten oltiinkin yössä jolloin vartiopäällikkö oli herättänyt koko henkilökunnan ja näyttänyt televisioruutua jossa luki:
KANSALAISILLE.
PUOLUSTUSVOIMAT, KANSALAISKAARTI JA VÄLIAIKAISHALLINTO OVAT SYRJÄYTTÄMÄSSÄ MAANPETOKSEEN JA KANSALAISTEN IHMISOIKEUKSIEN LOUKKAAMISEEN SYYLLISTYNEEN PUNAVIHREÄN HALLITUKSEN JA SITÄ PALVELEVAN HALLINTOKONEISTON.
KADUILLA OLEVAT ASEISTETUT JOUKOT EIVÄT OLE TEILLE UHKANA, VAAN TURVANANNE JA NE PALAUTTAVAT SUOMEN ITSENÄISYYDEN SEKÄ KARKOITTAVAT ULKOPUOLELTA POLIITTISISTA SYISTÄ MAAHAN TUODUN ULKOISEN UHAN.
PYSYKÄÄ RAUHALLISINA. UUSI AIKA ON ALKAMASSA.
Kun vartiopäällikkö oli tehnyt selväksi että vartijat eivät suostuisi tapattamaan itseään henkilökunnan puolesta ehdotti eräs yhteiskuntapsykiatri:
- Entä jos laitamme van… potilaitten puvut päällemme, huumaamme itsemme ja menemme sel… potilashuoneisiin. Väitämme sitten että olemme täällä pakolla pidettyjä potilaita mutta emme muista mistään mitään.
Vartiopäällikkö palautti naikkosen maan pinnalle:
- Luuletko sinä uuhi että me emme käräyttäisi sinua? Tässä voi nimittäin olla hengestä kysymys emmekä riskeeraa omaamme auttaaksenne teitä. Ja se olisi siksikin turhaa että täällähän sattui noin pari viikkoa sitten tietovuoto. Joku hakkeroi itsensä talon tietojärjestelmiin. Todennäköisesti Virosta käsin. Potilastiedot ovat suljetussa verkossa mutta henkilökunnan tiedot eivät. Todennäköisesti kaikki imuroitiin. Valokuvia myöten. Niin että alkaa olla paras valmistautua väistämättömään. Vai kuvitteleeko joku teistä pakenevansa tuonne metsään helmikuussa ja kulkevansa sissinä vajaan tuhannen kilometriä Torniojoelle ja siitä yli Ruotsin puolelle?
Ylilääkäri ja apulaisylilääkäri ymmärsivät yskän hyvin. Yhteiskuntapsykatrit hajaantuivat mutisten kuka minnekin, pääosin omiin asuntoihinsa toistaen että ei näin voi tapahtua mutta he jäivät ylilääkärin toimistoon. Ei kestänyt kauaa kun tiellä alkoi näkyä auton valoja. Ja niitä oli paljon. Aseistettuja miehiä oli ainakin sata. Osa oli selvästi armeijan henkilökuntaa ja osa taas niitä kansalaiskaartilaisia. Mutta kaikilla oli sininen nauha kädessään. Vartiohenkilökunta oli kasannut aseensa läjään avatun pääportin edustalle ja nostanut kätensä ylös. Sininauhaiset miehet sitoivat heidän kätensä nippusiteillä ja kuljettivat odottavaan linja-autoon.
Ylilääkärin toimisto oli rakennuksen toisessa kerroksessa. Siellä hän ja apulaisylilääkäri katsoivat kun aseistetut miehet kuljettivat yhtä lailla sidotut yhteiskuntapsykiatrit toiseen linja-autoon. Mutta auto jäi pihalle ja he ymmärsivät että se odotti vielä kahta henkilöä. Rappusista alkoi kuulua saappaitten rumpse, ovi potkaistiin auki ja toimistoon astui parikymmentä aseistettua miestä. Heidän mukanaan oli armeijan lääkintämajuri ja kaksi siviilipukuista naista joilla oli myös sininen nauha hihassaan. Majuri sanoi kuivalla äänellä joka ei jättänyt epäselvyyttä käskyvallan vaihtumisesta:
- Potilassellien avaimet ja potilastiedostot.
Ylilääkäri oli arvannut asian ja valmistautunut:
- Avain on tuo kortti pöydällä. Avauskoodi on 2019. Tiedostot ovat auki tuossa koneellani.
Majuri katsoi hieman ylilääkärin tietokonetta, nyökkäsi ja totesi:
- Me alamme nyt näitten lääkärien kanssa ottamaan selvää että mitä te olette oikein noitten piruparkojen kanssa tehneet. Ja pyrimme palauttamaan heidät takaisin yhteiskuntaan ja elämään. Ainakin osittain tervejärkisinä. Plutoonanpäällikkö, nämä niin sanotut lääkärit ovat nyt teidän heiniänne. Pitäkää hyvänänne.
Plutoonanpäälliköksi nimitettu mies komensi:
- Pidättäkää heidät ja viekää linja-autoon.
Ylilääkäri ja apulaislääkäri laitettiin nippusiteisiin. Toinen heidät sitoneista miehistä riuhtaisi heidän molemmat seinää vasten katse täynnä palavaa vihaa. Plutoonanpäällikkö sanoi miehelle:
- Janttonen. Muista käsky.
- Muistanhan minä. Ja tottelen sitä. Mutta ajattelinpa vain kysyä. Mahdankos minä olla arvon puoskareitten mielestä tutun näköinen?
Ylilääkäri vastasi ääni vapisten:
- En nyt kyllä saa mieleeni…
- Ette varmaan saakaan. Sillä nuo ihmiset ovat olleet teille vain murskattavia numeroita. Ei mitään muuta. Yksi noista miehistä jonka pään te täällä sekoititte lopullisesti ja jonka toimititte Niuvanniemeen mätänemään oli kaksoisveljeni. Jos se olisi minusta kiinni niin laskisin teistä kaikista sarjan läpitte tässä paikassa. Mutta teitä kuulemma tarvitaan todistamaan. Kiittäkää onneanne siitä, epäinhimilliset paskat.
Kansalaiskaartilaiset alkoivat kuljettaa heitä linja-autoon. Sinne kulkiessa ylilääkärin vanha, vielä kovettumaton minä muistutti itsestään ja oli hetken ajan loukkaantunut vaikka hän älysikin pitää suunsa kiinni. Jollain miehellä saattaisi olla liipasinsormi turhan herkässä. Mutta… epäinhimilliset paskat… eihän hän… eihän hän sellainen… hänhän oli alun perin tehnyt kaiken nimenomaan inhimillisyyden nimissä…
Sitten hän itsekin tajusi ajatuksensa naurettavuuden ja kaatuneen hallinnon koko kuvan. On turha kuunnella mitä se oli puhunut. Täytyy katsoa, mitä se oli tehnyt. Eikä se hänenkään kohdalla ollut kaunista. Linja-autossa hän uskaltautui kysymään plutoonanpäälliköltä:
- Tuota… mihin meidät viedään?
- Santahaminaan. Tilapäisiin pidätystiloihin. Sinne viedään suurimmat rikolliset. Joihin te kuulutte. Teidän hallituksenne on jo siellä.
- Kuinka meidän käy?
- Se riippuu täysin teistä itsestänne. Kuinka yhteistyökykyisiä olette ja kuinka halukkaita olette kertomaan oikeudessa sen kaiken, mitä olette tehneet. Teitä ei käsitellä sinänsä yksittäisinä tapauksina vaan yhtenä osana rikollista ja epäinhimillistä hallintoa. Niin kuin sanoin, yhteistyökykynne ratkaisee paljon. Kaiken.
Apulaisylilääkäri möläytti suustaan jotain jota ilmeensä perusteella katui samantien:
- Mutta kai te kuitenkin noudatatte vallitsevia lakeja?
Plutoonanpäällikkö katsoi apulaisylilääkäriä hetken aikaa samanlaisella ilmeellä kuin pientä lasta jolle piti selittää että ei kannata panna kättä kuumalle hellalle. Sitten hän sanoi:
- Vallitsevia lakeja? Tottahan me niitä noudatamme. Ne vaan eivät ole enää samoja vallitsevia lakeja minkä mukaan te olette eläneet.
Ylilääkäri ei tuntenut enää halua kysellä eikä puhua. Hän ajatteli että kyllä, hän tulisi kertomaan kaiken. Aivan kaiken. Itse asiassa juuri vangiksi joutunut ylilääkäri tunsi että hän oli vapautunut vankilasta. Siitä vankilasta johon hän oli vapaaehtoisesti ja sinisilmäistä typeryyttään mennyt. Vapaaehtoisesta vankilasta, joka oli tehnyt hänestäkin rikollisen.
