Quantcast
Channel: Yrjöperskeles-blog
Viewing all 1897 articles
Browse latest View live

YLEISTÄ ALALEUAN VÄPÄTYSTÄ

$
0
0
Niin kuin lukija hyvin tietää, harrastaa valtamediamme erityisesti tämän invaasio 2015:n ja sen jälkiseurausten tiimoilta mielellään tällaista human interest-uutisointia eli se nostaa esille aina yhden tyypin, tekee siitä mahdollisimman uhriuttavan ja tunteisiin vetoavan jutun ja pyrkii sitä myötä nostamaan yleiseksi ajatukseksi sen että sekä invaasion arvostelu että vaatimus turvapaikkahylsyn saaneitten välittömästä karkottamisesta on ihmisoikeusrikos, ettei jopa sellainen johon tarvitaan Nürnbergiä.

Tällä toimittajan mielestä hyvällä ja lukijan mielestä non interesting-linjalla on viimeisimpänä kunnostautunut mikäpäs muu kuin verorahoilla lihova Yle, julkaisten tuoreeltaan jutunarabihäiskästä joka on tullut Suomeen vuonna 2015, saanut turvapaikkahakemuksestaan hylsyn, tehnyt siitä valituksen ja nyt asustelee neljän yhtä lailla hylsyn saaneen häiskän kanssa kimppakämpässä. Tässä human interest-jutussa kerrotaan kehnoista oloista ja tylyn suomalaisen yhteiskunnan aikaansaamasta turhautuneisuudesta. Pyritään suorastaan kaunokirjalliseen ilmaisuun.

Kimppakämppä on homeinen, ja koko porukka syö allergialääkettä.

Katse on kirkas, mutta ilme viestii turhautumisesta.

Viisi miestä ja vajaat viisikymmentä neliötä.

Alkamassa on kolmas epätietoisuuden talvi pohjoisessa.

Kello on seisahtunut seinälle, mutta oikeasti aika kuluu.

Kimppakämpään muutettiin pakon edessä, kun vastaanottokeskus suljettiin.

Monessa muussa Euroopan maassa olisi ollut parempi kohtelu, mutta kun kehno vie tuli jo haettua turvapaikkaa Suomesta.

Ruoka on lähinnä riisiä ja perunaa.

Oulussa vain yksi vuokranvälittäjä antaa asuntoja ”paperittomille”.

Hotellin respassa ei tiedetä, millä perusteella heppu on saanut hylsyn hakemuksestaan mutta olettaisin, että asiasta vastaava virkailija on tehnyt saman wikipediahaun kuin täälläkin tehtiin. Eli heppu on kotoisin Tikritistä josta hän lähti Isisiä karkuun vuonna 2014 ja meni Turkkiin. Check. Ymmärrettävää. Sitten vuoden 2015 syyskuussa hän päätti lähteä Suomeen, kun kuuli tällä aukeavista mahdollisuuksista. Check. Ymmärrettävää. Ja sitten olisi sen wikihaun paikka. Kas, Irakin armeijan joukot valtasivat Tikritin takaisin ja ajoivat Isisin huuthelvettiin vuoden 2015 huhtikuussa. Puoli vuotta ennen kuin human interest-tarinamme heppu hoksasi lähteä Suomeen.

Mutta luonnollisesti jutussa on takaportti:

Jawad kertoo tietävänsä, että monet hänet maanmiehistään tulivat Suomeen pitämään hauskaa. Moni lähti omin päin takaisin kotiin ja osa muualle Eurooppaan kokeilemaan onneaan. Hän kertoo oman asemansa olevan hyvin erilainen.

– Minun tilanteeni Irakissa oli oikeasti paha. Lähdin karkuun Isisiä, ja minulla on myös henkilökohtainen ongelma Irakissa. Isäni 2007 murhannut Al-Qaidaan kuuluva mies uhkaa myös minun henkeäni siellä. En voi palata sinne.

Ja kas, tähänhän ei täällä respassa voida sanoa mitään. Ei voi todistaa puoleen tai toiseen. Eikä sillä ole niin väliäkään. Human interest-juttu on onnistunut. Tunteita on herätelty. Alaleukaa on väpätetty. Ainakin siinä kohderyhmässä jolle Yle juttujaan tekee. Ja koska YLE on YLEistämisen mestari, niin sama tietysti koskee muitakin paperittomaksi nimitettyjä ja tosiasiassa laittomasti maassamme oleskelevia.

Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta. Mutta tuossa nyyhkytarinassa (juu, minä olen niin julma ja sydämetön ihminen, että alaleuka ei väpättänyt yhtään) pisti erityisesti silmään eräs osa:

Saman vuoden syyskuussa hän katseli Turkissa Irakin televisiota. Tv-lähetyksessä Suomen pääministeri Juha Sipilä kertoi avaavansa Kempeleen talonsa ovet turvapaikanhakijoille. Jawadin sydämessä sykähti.

Suomen pääministerin tarjouksesta kerrottiin muun muassa arabiankielisessä maailmassa erittäin merkittävän Al-Jazeeran verkkosivuilla.

– Uutiset kertoivat, että tervetuloa Suomeen. Me tulimme tänne juuri siksi.

Tottahan tuo on kaikin puolin. Varmasti silloin hyvin moni arabi (ja muunkin rotuinen häiskä) hoksasi että tuolla pohjoisessa on onnettomien hyväuskoisten hölmöjen maa jota johtaa onneton hyväuskoinen hölmö pääministeri. Totta helvatussa ne lähtivät tänne koettamaan onneaan.

Josta pääsen ajatusharjoitukseen. Ajatellaan, että on olemassa heppu nimeltä Make. Make on alun perin kotoisin Huitsinnevadan Örnätjärveltä mutta hän teki vuonna 1987 radikaalin ratkaisun ruveta erakoksi ja asusteli seuraavat kolmekymmentä vuotta piilokorsussa jossain Sallan Kuivakkovaarassa. Sitten hän päättäisi palata ihmisten ilmoille ja tulisi ensimmäisenä morjestamaan nuoruudenajan kaveriaan Ykää Hotelli Yrjöperskeleessä. Make nauttisi hyvän aterian ja ottaisi pari kylmää olutta. Sitten hän kyselisi viime aikojen kuulumisia ja Ykä kertoisi tuosta pääministerin asuntoepisodista ja invaasio 2015:stä yleensäkin. Make katselisi Ykää ihmeissään ja toteaisi sitten:

- No, kai se pääministerin räähkä on sentään laitettu jonkunlaiseen vastuuseen teostaan? En tiedä nykyistä oikeuskäytäntöä mutta kai se nyt minimissään sentään on piilotettu johonkin disponibiliteettivirkaan ettei se enää enempää pääse sähläämään? Vaikka yliopistolle tekemään pitkäaikaistutkimusta varpaankynsien kasvusta. Sillä eihän toi häiskä nyt sentään moisen hölmöntölväyksen jälkeen enää pääministeri kumminkaan ole?

Johon Ykä sitten vastaisi vaivautuneena:

- Tota noin… kuule, kyllä se on vieläkin pääministeri. Kas kun EU tarttee tollasia maakuntapääministereitä jotka ei osaa sanoa ei.

Johon Make puolestaan tuumaisi:

- Niin no, vaikuttihan ne ns. yleiset syyt silloinkin kun minä korsuun katosin. Ilmansuunta näyttää vain vaihtuneen. Mutta kai täällä on sentään opittu tuosta jotain eikä enää kehitellä yhtä typeriä sisäänheittotuotteita?

Mihin Ykä vastaisi vielä vaivaantuneempana:

- Kuule kun… no, ei oo opittu ja sisäänheittotuotteita kehitellään edelleenkin. Kas kun hallinto-oikeus teki hiljattain päätöksen, että KELAn on maksettava laittomasti maassa oleskeleville tyypeille toimeentulotukea.

Make kysyisi vielä:

- Silloin vuonna 1987 oli semmonen oikeuskäytäntö että jos joku törppöili, niin törppöilijää rangaistiin. Nyt näyttää olevan niin, että jos joku – varsinkin korkeassa asemassa oleva – törppöilee, niin törppöilijä saa mitalin ja koko kansaa rangaistaan. Olenko ymmärtänyt oikein?

Johon Ykän olisi helppo vastata:

- Olet ymmärtänyt asian aivan oikein.

Tässä vaiheessa Make kiittäisi, kättelisi Ykää, toteaisi että oli kiva tavata mutta kyllä hän teki kolmekymmentä vuotta sitten täysin oikean ratkaisun. Sitten hän palaisi takaisin korsuunsa Sallan Kuivakkovaaraan eikä enää koskaan palaisi.


Maken korsu. Ei saa häiritä

Ja mennäänpä sitten toiseen opillisesti oikeaan alaleuan väpätykseen. Tässä hiljattainhan eräs vihreä kunnallispoliitikko – jolla on muodikas etnisesti edistyksellinen orvaskeden suojaväri sekä myös naisoletettu suojasukupuoli – meni pieksämään suutaan ja heitti maalaisille typerää insesti- ja vaimonhakkaamisläppää ja totesi että maaseutu on muutenkin syvältä ja poikittain. Ei tarvita suurtakaan Sherlock Holmesia arvaamaan, että minkälainen palaute oli. Jonka jälkeen alkoikin sitten uhriutuminen oikein urakalla ja siihenhän osallistui myös vihreitten virallinen emmakari joka tunnetaan myös oikealla nimellään Emma Kari ja hänhän totesi alaleuka väpättäen:

Kun tummaihoinen nuori nainen mokaa somessa raskaasti, armoa ei anneta. Tuore ensimmäisen kauden kaupunginvaltuutettu teki ilkeän, julman ja täysin tuomittavan kommentin yksityisellä Facebook-sivullaan. Sen jälkeen hänen sähköpostinsa, Facebookkinsa ja puhelimensa on muistuttanut ihmiskunnan viemäriä. N****ri- ja huorasolvaukset sekä tappo- ja raiskausuhkaukset seuraavat toisiaan. Kaikkea tätä seuratessa ei voi olla kysymättä, mitä ihmettä tässä maassa tapahtuu?

No, punavihreässä kuplassaan elävälle Emmalle voi olla hieman epäselvää, että mitä ihmettä tässä maassa tapahtuu joten suurina humanisteina täällä hotellin respassa annamme Emmalle hieman valaistusta asiaan. Kas kun ei tässä maassa ole varsinaisesti tapahtunut mitään, vaan kyse on siitä mikä on ollut selkeää aina ennenkin, jopa ennen sosiaalisen median aikaa. Eli: jos joku tyyppi menee ja toteaa toiselle / toisille, että haista sinä hörökorva paska, niin haistateltavat vastaavat että haista itte ja tuplaten. Siitäkin huolimatta että ensimmäisen kiven heittäjä omaa muodikkaan etnisesti edistyksellisen orvaskeden suojavärin sekä myös naisoletetun suojasukupuolen joka Emma Karin käsityksen mukaan pitäisi nostaa ensimmäisen kiven heittäjän turpakäräjien yläpuolelle ja koskemattomaksi. Ja siinä saatetaan sanoa myös se kauhea n-sana.

Olen pitänyt blogiani jo toistakymmentä vuotta ja kuluneena aikana näitä vihervasemmistolaisia loukkaantumisen ammattilaisia seuratessani olen huomannut että he ovat kuin hemmoteltuja pikkulapsia. He pitävät kyseenalaistamattomana oikeutenaan ladella mitä tahansa horinmummoa hyvänsä koska he ovat niinqu oikeessa koska he ovat määritelleet olevansa niinqu oikeessa koska heistä tuntuu siltä että he ovat niinqu oikeessa ja mediakin vahvistaa että he ovat niinqu oikeessa. Siksi he ovat omasta mielestään untouchables. Ja sitten kun he saavatkin kyistä palautetta, niin he kaivavat välittömästi varastosta ämpärillisen Son Lönsönin genitaalihiekkaa, aloittavat julkiset alaleuanväpättämisharjoitukset ja ruikuttavat että epiä, toi löi takaisin.

Emma Kari varmaankin on vahvasti sitä mieltä että kansallismielisellä puolella ylireagoitiin tämän mikätämänytolikaan avautumiseen ja onhan hänellä siihen täysi oikeus. Mutta täällä meidän puolella on vielä paljon, paljon opittavaa ylireagoimisen mestareilta. Mennäänpä vaikka vuoteen 2015 jolloin persujen kansanedustaja Olli Immonen totesi facebookissa että monikulttuurisuuden kupla on murskattava. Siis ideologia, ei mitkään ihmiset.

Kuinka vihervasemmisto reagoi?

No, ei sen kummemmin kuin että se järjesti viidentoista tuhannen ihmisen rock-festivaalin, mielenosoituksen ja hurmostilaisuuden sekasikiön. Natseja huudeltiin pois Suomesta, bänditkin soittivat ja kaikilla oli niin tiedostavan osallistuvan ahdistuneen puolestaloukkaantuneen mukavaa.

Sen vuoksi että yksi heppu oli kirjoittanut facebookiin että monikulttuurisuuden kupla on murskattava.

Kyllä me täällä voiman pimeällä puolella ollaan tuon ylireagoinnin suhteen vielä täysiä amatöörejä.


Tiedostavat katubailut meillä vietettiin
Siellä myötäkärsittiin ja siitä nautittiin
Kuvitellut natsit hornan tuuttiin ajettiin
Ja oma ego pilviin asti nostettiin

Siellä kaikilla oli niin mukavaa
Voi jos sais myötäloukkaantua uudestaan

PUNAINEN VALPO JA VIHREÄ VILPO

$
0
0
Jos ajatellaan tilannetta, jossa Suomen suurin kaupunki nimittää nettipoliisiksi poliittisen aktiivin, niin terveemmässä yhteiskunnassa muistuteltaisiin punaisen valpon ajoista ja todettaisiin että ehkä me emme niitä aikoja enää kaipaa. Helsinki kuitenkin on tehnyt näin ja nimittänyt virkaan aktiivivihreän Teemu Hokkasen. Ehkä Helsingissä on sama linja kuin suomalaisessa poliittisessa ja virkakoneistossa eli vihreät & punavihreät ajatukset ja ideologia eivät ole varsinaisesti politiikkaa ensinkään vaan kiveen hakattuja inhimillisiä totuuksia jotka ovat politiikan yläpuolella ja näin ollen kyseenalaistamattomia. Äkkiseltään tulee mieleen tiettyjä yhteiskuntia joissa näin on ajateltu. Tuolta historian puolelta. Korean niemimaan pohjoispuolella sellainen vaikuttaa vieläkin. Miettikääpäs muuten piruuttanne minkälainen joukkorääkyminen olisi alkanut jos Hokkasen tilalle oltaisiin nimitetty persujen aktiivijäsen?

Tämä kyseinen Hokkanen on nyt avautunutblogissaan vihapuheesta, sen sisällöstä ja määrittelystä. Blogi toimii poliisin nettisivujen kautta joten sen voi sanoa edustavan poliisin virallista linjaa. Takerrutaanpas muutamiin yksityiskohtiin, niin kuin meillä viha-ajattelijoilla tuppaa ikävä tapa olla. Ensimmäiseksi:

Valtaväestö ei kaipaa yhtä vahvaa suojelua kuin vähemmistöryhmät. Tämä johtuu siitä, että vähemmistöllä ei yleensä ole tosiasiallisia mahdollisuuksia syrjiä enemmistöä siten, että sillä olisi yhteiskunnan mittakaavassa vaikutusta. Toisin päin kylläkin.

Omaksi onnekseen kyseinen Hokkanen käytti lauseessaan termiä ”yleensä”. Sillä kyllähän vähemmistö voi syrjiä enemmistöä. Muistellaan esmes Irakia, josa Saddam Husseinin sunnalainen hallinto kyykytti šiialaista enemmistöä. Täällä Suomessakin vähemmistönä olleet ruotsinkieliset kartanonherrat ovat kyykyttäneet suomenkielistä enemmistöä.

Mutta täällä nykyisessä Suomessa (niin kuin monessa Länsi-Euroopan maassa) ollaan siinä paradoksaalisessa tilanteessa että osa enemmistöstä poliittisen ja virkakoneistonsa kautta kyykyttää enemmistöä vähemmistön puolesta. Mitä muutakaan on tämä ns. positiivinen erityiskohtelu eli käytäntö jossa haittamaahanmuuttajat ohittavat suomalaiset niin asuntojonoissa kuin julkisen sektorin työllistämisessä? Mitä muutakaan on se, että niin poliittiselle kuin virkakoneistolle ei ole ongelma haittamaahanmuuttajien tekemät murhat, tapot, pahoinpitelyt, ryöstöt ja raiskaukset sekä heidän aiheuttama tolkuton – enemmistöön kohdistuva – taloudellinen rasite. Sen sijaan kyseiselle koneistolle on ongelma siitä, että enemmistön edustajat avautuvat kyseisestä tilanteesta katkeraan sävyyn. No, Hokkanen jatkaa ja pistää peliin komean ja hyväksi havaitun kliseen:

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että kiihottamisrikoksen säätämisen taustalla ovat Suomea sitovat kansainvälisoikeudelliset velvoitteet.

Voi todeta, että kyseinen Hokkanen puhuu tässä nimenomaan poliitikkona eikä käytännön asioihin keskittyvänä virkamiehenä. Hän tietää oikein hyvin itsekin, että ei ole olemassa mitään ”sitovia kansainvälisoikeudellisia velvollisuuksia” jotka vaativat maita, mm. Suomea ottamaan vastaan maahanmuuttajia jotka tulevat maahan ainoastaan parantaakseen omaa elintasoaan ja vielä kantaväestön kustannuksella. Ei ole olemassa myöskään mitään sopimusta jonka mukaan kantaväestön tulisi sietää kyseisen maahantulijaporukan kantaväestöön kohdistamaa väkivaltaa. Ei ole myöskään olemassa sopimusta joka kieltäisi tämän asiantilan arvostelemisen. Mutta poliisin sijaan poliitikkona toimiva Hokkanen luottaa virkapuvun tuomaan arvovaltaansa ja ajattelee ihmisten uskovan että kyseiset sopimukset ovat olemassa ja Suomi on ne ratifioinut.

Hokkanen jatkaa:

Demokraattisen oikeusvaltion tehtävänä on huolehtia siitä, että vähemmistöjä suojellaan enemmistön ylivallalta. Tämä on sekä eurooppalaisten että suomalaisten arvojen mukaista.

Voi todeta, että Suomessa vähemmistöt eivät todellakaan ole enemmistön ylivallan alla, vaan tavalliset ihmiset joutuvat kumartamaan vähemmistöjen edessä ja pakkokumarruttajana toimii poliittinen ja virkakoneisto. Pakkokumarruttamisen perusteena ovat sekä äsken mainitut olemattomat kansainvälisoikeudelliset velvoitteet sekä ns. eurooppalaiset arvot, jotka tosin ovat vihervasemmistolaisten aivan omin neuvoin määrittelemiä arvoja jotka pohjautuvat puhtaaseen utopistiseen ideologiaan. Hokkanen unohtaa tietoisesti sen, että demokraattisen oikeusvaltion tehtävänä on myös suojella kansalaisiaan virkakoneiston poliittiselta mielivallalta ja laittaa lisää löylyä:

Vihapuhe ja sen kylkiäisenä usein tuleva yhteydenottojen ryöpytys kaventaa myös sananvapautta ja yhteiskunnallista keskustelua. Poliitikoilla, tutkijoilla, toimittajilla ja kaikilla muillakin ihmisillä on edelleen oltava mahdollisuus toimia ja julkituoda mielipiteitään eri vähemmistöistä ilman, että eri mieltä olevat yrittävät vaientaa heitä esimerkiksi vainoamalla tai uhkailemalla, unohtamatta vähemmistöjen itsensä kohtaaman väkivallan riskin nousua.

Toteaa poliitikko Hokkanen samalla kun hän virkansa suomin valtuuksin on kaventamassa sananvapautta ja yhteiskunnallista keskustelua. Monikultturismia kannattavilla ihmisillä on kyllä erinomaiset mahdollisuudet saada sanansa julki. Kas kun eihän heidän puolellaan ole kuin koko valtamedia. Ja jos puhutaan vähemmistöihin kohdistuvasta väkivallan uhasta niin siinä Hokkanen toistaa samaa iskulausetta jota on hoettu jo noin viisitoista vuotta. Haittamaahanmuuttajien kantaväestöön kohdistama väkivalta on virkakoneiston kohdalla hyväksytty jo uudeksi normaalitilaksi, mutta se kansallismielisen poskensoiton aikaansaama väkivalta-aalto loistaa edelleenkin poissaolollaan. Mutta se ei Hokkasta haittaa, sillä hän – hyvänä poliittisena poliisina – tietää, että haittamaahanmuuttajan vihateko ei ole vaarallista. Ainoastaan kantaväestön edustajan vihapuheeksi Hokkasen tulkitsema sana on vaarallinen.

Joskus punaisen valpon aikaan sen palkkalistoille otettiin pelkästään poliittisin perustein valittuja öykkäreitä. Näköjään nykyinen poliisimme ei halua oppia historiasta vaan mieluummin toistaa sitä. Silloin punaisen valponkin aikaan sorron kohteena olivat tavalliset ihmiset jotka olivat huolissaan Suomen ja suomalaisten tulevaisuudesta.


PUTININ RÖLLIEN RYSKETTÄ

$
0
0
Näin alkuun tulee tunnustaa, että hotellin respassa ei oikein kunnolla hahmoteta että kuka oikein on Janne ”Rysky” Riiheläinen ja ennen kaikkea millä ansioilla hänestä on tullut jotain, jota kutsutaan turvallisuuspoliittiseksi asiantuntijaksi. Ehkä hän on vain löytänyt itselleen sopivan vihreän oksan toistamalla sitä, mitä hallitseva poliittinen eliitti haluaa hänen toistavan eli varoittavan Venäjän hybridisodankäynnistä joka kohdistuu Suomeen ja joka on sekä suurin että ainoa asia josta suomalaisten tulee olla huolissaan. Hänen kaltaisiaan on toki ollut ennenkin, YYA-Suomessakin, tosin silloiset vastaavat tyypit varoittivat neuvostovastaisuudesta ja löivät ihmisten otsaan CIA-leimoja.

Itse asiassa koko tyyppi olisi yhdentekevä, mutta koska hän julistaa virallista epistolaa hänen tuore avautumisensa pisti vähän silmään. Eli tämä:

Venäjä haluaa muokata mielipideilmastoa monella tavalla.

Sen etu ovat esimerkiksi keskustelut ja valeuutiset, joissa vahvistetaan salaliittoteorioita suomalaisia viranomaisia ja mediaa kohtaan, lietsotaan EU-vastaisuutta ja varoitetaan maahanmuuttajista, seksuaalivähemmistöistä ja naisten ylivallasta

Periaatteessa hotellin respassa ollaan osittain samaa mieltä. Totta kai Venäjä pyrkii vaikuttamaan suomalaiseen mielipideilmastoon. Niin tekevät likimain kaikki valtiot. Mutta kyseinen Riiheläinen jätti mainitsematta yhden hyvin olennaisen seikan, joka kuuluisi mennä näin:

On luonnollisesti selvää, että pääosa niin EU:ta, virkakoneistoa ja haittamaahanmuuttoa arvostelevasta keskustelusta on täysin suomalaista alkuperää ilman minkäänlaisia kytköksiä Venäjälle. Ihmiset ovat päätyneet arvostelemaan kyseisiä asioita aivan omin neuvoin, omilla aivoillaan ja ilman minkäänlaista informaatiovaikuttamista. Kyseinen arvostelu perustuu omiin kokemuksiin ja osittain myös tympiintyneenä vastareaktiona nimenomaan siihen monikultturismia ja federalismia pakkosyöttävään informaatiovaikuttamiseen jota harjoittavat nimenomaan suomalaiset – eivät venäläiset – tekijät.

Mutta kas, tuo jäikin sanomatta. Ja sitä myötä jää mielikuva, että niin EU:ta, virkakoneistoa ja haittamaahanmuuttoa arvostelevat tahot – joihin mm. tämä blogi kuuluu – toimivatkin venäläisen vaikutuksen alaisena. Ne kaikki. Tylysti yleistäen. Poikkeuksia tuntematta. Tuomiten hyvin suuren määrän aivan tavallisia suomalaisia viidennen kolonnan jäseneksi. Sen myötä jää tietysti elämään mielikuva tai ainakin väite siitä, että Suomessa ei arvosteltaisi EU:ta, virkakoneistoa ja haittamaahanmuuttoa ollenkaan ellei venäläinen maskirovka olisi päässyt lyömään keppiä pinnojen väliin. Mistä taas saa helposti kuvan, että tavalliset suomalaiset ovat likimain sataprosenttisesti liittovaltiota kohti etenevän EU:n kannalla eikä haittamaahanmuuttoakaan vastusta muut kuin mahorkanhajuiset putinistiset trollit niin kuin esmes eräs Ykä joka tosin puhtaasti hämäysmielessä väittää polttavansa Voimasavuke Bostonia.

Kuinka tavallisen kansalaisen tulisi sitten kyseisen ns. turvallisuusasiantuntijan mielestä toimia? No, helppoa kuin heinänteko:

Esimerkiksi perinteinen media ja viranomaiset ovat Suomessa luotettavia tietolähteitä. Jos virheitä tulee, ne korjataan.

Eli hylätkää kansalaiset oma ajattelu ja jättäkää se niille henkilöille jotka ovat siihen sertifikoitu.  Kuka tahansa voi tietysti halutessaan väittää että nimenomaan valtamedia on luotettava, objektiivinen ja puolueeton tiedonlähde. Herää vain kysymys, että mikäli tämänkin kyseenalaistaa, onko silloin jälleen Venäjän hybridivaikutukseen langennut tahaton / tahallinen putinisti.

Kyseisen ns. turvallisuusasiantuntijan ja sen järjestelmän jota hän pönkittää valitsema tapa on tietysti helppo ja yksinkertainen. Jos joku ei hyväksy vallitsevan järjestelmän toimia, ei hänen kanssaan kannata alkaa keskustelemaan vaan helpompaa on tuomita arvostelija putinistiksi. Joskus aikanaan oltaisiin käytetty termiä neuvostovastainen tai YYA-vastainen. Silloinkin Suomi joutui kumartamaan järjestelmälle jonka johto oltiin valittu demokraattisen prosessin ulkopuolelta ja jossa parlamentti oli pelkkä kumileimasin.

Mutta voi kysyä, että mihin tämä tie johtaa?

Vallitseva järjestelmämme on valinnut tietyn linjan eikä se siitä luovu, vaan kiihdyttää vauhtiaan. Vielä viisikin vuotta sitten EU:ta ja haittamaahanmuuttoa vastustavia ihmisiä kutsuttiin vain rasisteiksi ja natseiksi. Nyt on ylitetty se raja, että heitä kutsutaan suoraan Venäjän viidenneksi kolonnaksi. Ehkä nykymaailmassa jatkuvasti venyvä ja paukkuva poliittinen parodiahorisontti saavuttaa singulaariteettinsa sinä päivänä kun Suomen itsenäisyyttä kannattavia ihmisiä aletaan tuomita törkeästä maanpetoksesta ehdottomiin vankeustuomioihin.


Venäjän ulkomaantiedustelupalvelun SVR:n valmistama ökkötölöhölökötin jolla eräs Ykäkin on aivopesty Putinin trolliksi. Eikä jätkä edes itse tajua sitä.

GOTHMOGIN BENSIKSELLÄ

$
0
0
Jatkoa Keski-Maatarinoitten osille 1A ja 1B sekä noin tuhat vuotta aikaisemmin tapahtuneelle esiosalle.

***

Gothmogin huoltamo & baari, Kacrakh Vurin kaupunki, Itäraivio, Mordor, vuonna 1017 Neljättä Aikaa


Kacrakh Vur on noin viidenkymmenen tuhannen tasankoörkin asuttama kaupunki Synkmetsän itäpuolella sijaitsevan Itäraivion reunassa. Kaupungin kukkuloilta saattoi nähdä lännessä sijaitsevan Synkmetsän joka oli alkanut pikkuhiljaa peittää allensa kolmekymmentä vuotta aikaisemmin käydyn verisen sodan jäljet. Kacrakh Vurille ominaista oli silmiinpistävän uusi ja hyväkuntoinen rakennuskanta, vaikka muuallakin Mordorissa elintaso oli alkanut kohoamaan. Tämän kyseisen kaupungin kohdalla elintasoa nosti erityisesti sodan jälkeen auennut raja joka mahdollisti avoimen kaupankäynnin ja vilkastutti taloutta. Muutama kymmenen kilometriä länteen sijaitsi raja ja sen takana oli kaupungin lähinpänä naapurina Metsänihmisten Tasavalta, mutta kauppa kävi muuallekin Keski-Maahan sillä Kacrakh Vurin läpi kulki KM 8-valtatie joka alkoi lännestä, Suuren Meren äärestä Lindonin Haltiatasavallan pääkaupungista Harmaista Satamista, jatkoi matkaansa läpi Eriadorin, ohitti Karackh Vurin ja päätyi aina kaukaiseen Hildorieniin toisen suuren meren rannalla.

Vaurastuneessa kaupungissa myös aikanaan sauronistisen komennon aikana ajatuksenakin mahdoton yksityisautoilu oli yleistynyt ja sen myötä tarvittiin tietysti huoltopalveluja. Kaupungin reunamilla sijaitseva Gothmogin huoltamo & baari oli tunnettu sekä pätevistä mekaanikoistaan, kohtuullisista hinnoista että baarin puolella tarjottavasta maittavasta ruuasta joka houkutteli paikalle paikallisten örkkien lisäksi erityisesti rahtareita jotka ajoivat pitkiä kuljetusmatkojaan kuka minnekin, sinne ja takaisin. Tälläkin hetkellä baarissa söi samassa pöydässä samaan aikaan rupatellen kaksi kuskia, toinen oli metsänihmisiä ja toinen puolestaan Lindonin haltioita. Metsänihmiset harvemmin osasivat haltioitten käyttämiä avaria, queynaa tai sindaria, mutta haltiat hallitsivat hyvin Keski-Maan yhteiskielen westronin josta oli ajan kuluessa tullut kaupankäynnin pääkieli koko mantereella.

Gothmogin huoltamo toimi myös viihtyisänä olohuoneena paikallisille asukkaille ja varsinainen kahvion puoli oli lähes aina täynnä paikallisia tasankoörkkejä joita vieraitten läsnäolo ei häirinnyt sillä he olivat jo aikaa sitten tottuneet noihin oudon laulavilta kuulostaviin vokaalivoittoisiin niin ihmis- kuin haltiakieliin. Paikalliset örkit tiesivät, että jokainen ohikulkeva ja paikalle pysähtyvä rekka tiesi aina pientä lisäystä nousevaan mordorilaiseen elintasoon. Paljon parempi näin, kuin silloin kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin paikalliset örkit ja nuo aterioivat rekkakuskit olivat yrittäneet tappaa toisensa kaikin mahdollisin keinoin.

Huoltamon pihalle ajoi uusi auto, näytti olevan kasvussa olevan mordorilaisen henkilöautoteollisuuden uusin malli, kätevä pienehkö perhemalli Hórgo Ûmgho jota meni aika mukavasti vientiinkin mikä oli mordorilaisille melkoinen ylpeydenaihe, sillä olihan Mordor pitkään tunnettu vain yksinkertaisen bulkkitavaran valmistajana. Tietysti maan yleisin auto oli toki vieläkin porrasperäinen ja varsin kantikas Hórgo Lakho.


Hórgo Ûmgho

Pihalle ajanut auto pysähtyi, sisältä nousi ulos miespuolinen örkki ja aukaisi baarin puolen oven. Sehän oli tuttu mies. Baaripöydässä istuvat örkit huikkasivat hänelle:

- Terve Zhög! Istu perseellesi.

Zhög oli Kacrakh Vurin vesi- ja viemärilaitoksen pääinsinööri. Hän oli palvellut kyseisellä laitoksella koko aikuisikänsä noussen älykkyytensä ja osaamisensa vuoksi pikkuhiljaa aina johtavaan asemaan. Zhög tunnettiin reiluna ja hyväluontoisena örkkinä jota tosin ei pitänyt tyhjällä suunpieksämisellä suututtaa, sillä vielä 57-vuotiaana hän oli väkivahva örkki joka nosteli nuoremmat kevyesti seinälle jos sille päälle sattui. Tiedettiin myös, että Zhög oli ollut palkittu sotasankari Toisessa Sormuksen Sodassa.  Tosin jos Zhögin joku meni suututtamaan, niin silloin suututtajan kannatti katsoa peiliin. Perusrauhallinen Zhög kun halusi olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Baaripöydässä istuva samalla alueella sijaitsevassa konepajassa työskentelevä sorvari Hrögh totesi vielä Zhögille:

- Terve, Zhög. Baarissa on veikka menossa. Veikataan Keski-Maan suurkisojen hokketuloksia. Täyttelehän sinäkin kuponki.

Zhög hymyili ja kysäisi:

- Jaa… paljokos se kupongin täyttäminen ja jättäminen  kustantaa?

- Ei se oo kuin kymmenen drössiä.

- Kymmenen drössiä? No eihän se oo kuin tupakkiaskin hinta. Minäpä käyn tuolta tiskiltä kahvit ja munkit ja rupean täyttelemään.

Zhög kävi tiskiltä kahvin ja munkin, nautti annoksensa ja kaivoi sitten taskustaan savukerasian. Monet baarissa istuvista miehistä pitivät vieläkin kitkeristä örkkilajikkeista mutta toiset, niin kuin Zhög itsekin olivat mieltyneet tuontitavarana tulleisiin pehmeämmän makuisiin lajikkeisiin. Zhögin suosikki oli Konnusta tuotu Vanha Tobo, jonka hän pani palamaan.


Toboahan hän oli poltellut jo pitkän aikaa, pian sen jälkeen kun sodan jälkeisestä kurjuudesta oltiin alettu nousta ja ulkomaista tupakkaa alkoi tulla myyntiin. Hän oli hetken muistoissaan. Kauanko siitä sodasta olikaan? Hitto vie, oliko siitä jo yli kolmekymmentä vuotta…


Rintamalla, noin kolmekymmentä virstaa Mordorin rajasta länteen Metsänihmisten tasavallan puolella, helmi – maaliskuun vaihteessa v. 985 Neljättä Aikaa


Kersantti Zhög nojasi rynnäkköpanssarivaunun kylkeen, poltti sätkää ja voi huonosti. Ei hän varsinaisesti sairas ollut, mutta viimeisen kymmenen vuorokauden valvominen, paleleminen ja taistelun rasitus sekä pelko saivat aikaan jatkuvan etovan olon. Niin Zhögillä kuin hänen miehillään ei ollut varsinaisesti nälkä. Huolto pelasi kyllä mutta toi vain säilykkeitä ja leipää. Lämmintä ruokaa ei oltu saatu aikoihin. Miehille jaetuilla minikeittimillä jotka toimivat sokeripalan näköisillä polttoainenapeilla ruokaa saattoi lämmittää pakissa miten kuten mutta niitäkään ei voinut oikein käyttää. Päivällä ei ehtinyt ja yöllä vihollisen sissitulenjohtajat hoksasivat pienimmänkin valonlähteen ja tilasivat heti vihollisen tuli-iskun soppaansa lämmittävien miesten niskaan. Onneksi heti sodan alussa ollut kova pakkanen oli lauhtunut muutaman asteeseen. Armeijan miehille jakamia makuupusseja ei oltu suunniteltu yli kahdenkymmenen asteen pakkasille, jotka näin etelässä olivat harvinaisia. Pakkasen myötä hidas eteneminen oli ollut melkoista piinaa jota unen puute pahensi.

Eteneminen ei ollut niin nopeaa kuin propaganda oli ennustanut. Ensinnäkin Synkmetsä suosi puolustajaa. Itä-länsisuunnassa oli vain yksi suurempi tie, jonka päässä olisi metsänihmisten pääkaupunki Rhosgóbel. Mutta sinne oli matkaa. Synkmetsä oli myös tiheäpuustoinen ja mäkinen. Oivallinen maasto vihollisen sissi-iskuille. Niitä riittikin, eivätkä ne olleet mitään ryhmän kokoisia väijytyksiä vaan aikaisemmin valmiiksi kaivetuissa ja naamioiduissa asemissa odotti yleensä täysi komppania. Kyseiset iskut olivat nopeita mutta tuhoisia ja vihollinen ehti hiihtää karkuun tiettömään erämaahan ennen kuin oma tykistö ehti reagoida. Sissien perään oli vaikea lähteä sillä maasto oli vahvasti miinoitettu.

Sen enempää he eivät olleet vielä vihollisia naamakkain nähneetkään vaikka olivat olleet jatkuvasti sen tulen alla. Sivulta iskivät sissit. Ja häipyivät. Edestä, jonkun hiukan suoremman tienpätkän päästä lensi panssarintorjuntaohjus ja räjäytti kärkivaunun. Jonka jälkeen ohjusmiehet häipyivät. Tykistökeskitykset olivat jatkuvia. Vihollisen ilmavoimatkin kiusasivat. Kauempaa Zhög miehineen kuuli useasti vihollisen suihkukoneitten ääntä kun ne lensivät jyräämään Mordorin tykistöä ja huoltoa. Mutta heidän kimpussaan olivat lähinnä ne kirotut potkurikoneet. Nuo Peregrin-merkkiset rynnäkkökoneet olivat sinänsä varsin hitaita eivätkä kestäneet paljoakaan ilmatorjuntatulta. Mutta ne olivat hiljaisia.


Peregrin-rynnäkkökone

Hyökkäyksen kaava oli aina samanlainen. Vihollinen ampui tykistöllä tai kranaatinheittimillä häirintätulta jonnekin lähimaastoon. Tulituksen ääni peitti puittenlatvoja pitkin lentävien koneitten äänet eikä niitä yleensä huomattu ennen kuin ne olivat jo yläpuolella. Koneita oli yleensä neljä. Jokaisessa oli 1.500 kilon lasti, yleensä rakettikasetteja tai napalmpommeja. Lisäksi koneissa oli kaksi tykkiä ja neljä konekivääriä. Nuo koneet pudottivat lastinsa muutamassa sekunnissa, ampuivat samalla aseillaan ja painuivat karkuun niin matalalla että ne hävisivät samantien ilmatorjunnan ulottumattomiin.

Pari kertaa Zhög oli nähnyt noitten vihattujen koneitten putoavan. Toiseen osui olkapääohjus joka sattui varmaankin polttoainetankkiin ja räjäytti koneen ilmassa. Toiseen sai it-konekivääri osumaan onnekkaan sarjan. Vihollisen lentäjä oli varmaankin haavoittunut vaikeasti, sillä hän ei edes yrittänyt paeta, vaan törmäsi koneellaan tahallaan erääseen rynnäkkövaunuun. Vihollisen uudenaikaisempia koneita oli näkynyt harvemmin, sillä Zhög tiesi – vastarinnan raivokkuudesta huolimatta – että tämä hyökkäyssuunta oli vain sivusuunta, vaikka tavoite täälläkin oli kova, eli murtautua Synkmetsän läpi ja edetä Rhosgobeliin, siitä Anduinille ja sen yli Sumuvuorille. Mordorin armeijan päähyökkäyssuunta pohjoisessa olisi Forodwaith, jonka läpi joukot pyrkisivät tavoitteena päästä ns. Carn Dûmin aukkoon, josta olisi vapaa panssarimaasto edetä Arnoriin, Kontuun ja siitä aina Harmaisiin Satamiin.

Tämän päähyökkäyssuunnan eteläpuolella Keskisen Rintaman alueella Mordorin panssaridivisioonilla olisi tarkoitus edetä Esgarothin ja Laakson kaupunkeihin, siitä kääpiöitten Ereboriin ja sitä kautta kiertää koko Synkmetsä pohjoisesta ja edetä Anduinille. Kaikkein etelämpänä hyökkäyksen tavoite oli edetä Rohanin läpi Rohanin aukkoon, siitä sekä Suurelle Merelle että Anfalasiin ja sitä kautta saartaa koko Gondor jota puolestaan samaan aikaan hiillostettaisiin niin Ithilienin kuin Etelä-Gondorin alueella. Zhögin 123. moottoroitu jalkaväkidivisioona kuului Keskiseen Rintamaan jonka toinen hyökkäyskärki etenisi suunnitelman mukaan samaan aikaan Dol Guldurista Anduinin yli Lórienin Haltiatasavaltaan ja siitä aina Sumuvuorille. Zhög oli ajatellut itsekseen, että kuinkahan – jos sinne asti yleensä päästään – sen Anduinin yli oikein mentäisiin? Se oli meinaten aika leveä ja vuolas virta. Ja vihollinen ampuisi vastaan koko perkeleesti.


Mordorin hyökkäyssuunnitelma

He olivat puskeneet eteenpäin läpi Synkmetsän mutta sitä oli jäljellä vielä toiset kolmekymmentä virstaa ennen kuin maasto vaihtuisi harvemmaksi metsämaastoksi joka mahdollistaisi panssareitten nopeamman etenemisen. Siitä Rhosgóbeliin olisi kolmekymmentä ja siitä puolestaan Anduinille vielä toiset kolmekymmentä virstaa. Tällä porukalla sinne ei mentäisi. Sakki oli aivan lopussa. Zhögin ryhmäkin oli vajunut puoleen.

Toki he tiesivät, että heidän kärkidivisioonana tulisi kuluttaa vihollista ja kulua siinä itsekin, raivaten tietä perässä tuleville A-luokan divisioonille. Heitä vastassa oli ollut kotiseutuaan puolustavia metsänihmisiä, Konnun hobitteja ja Sumuvuorten vuoriörkkejä. Hyvin nopeasti oli käynyt selväksi, että oli aivan sama, keitä vastassa oli. Kaikki tappelivat yhtä fanaattisesti. Oli tosin huomattu, että vuoriörkit mieluummin ampuivat itsensä kuin jäivät tasankoörkkien vangiksi. No, ei kai se ollut ihmekään. Mordorin televisio näkyi Sumuvuorilla ja he olivat nähneet sen propagandan mitä dialektisen sauronismin nimeen vannova Gurgônin hallinto oli petturiörkkejä vastaan kohdistanut.

Zhög viskasi sätkänstumpin lumihankeen ja näki, että pataljoonaan komennettu komppanianpäällikkö kapteeni Gruul oli palaamassa ja käveli hänen luokseen.

- Toveri kapteeni. Mitä pataljoonasta käskettiin?

Yhtä lailla väsyneen Gruulin likaisilla kasvoilla häivähti jotain, jonka saattoi tulkita hymyksi.

- Me pääsemme lepoon. Tosin varmaankin vain muutamaksi päiväksi mutta on se tyhjää parempi sentään. Divisioonaa on moukaroitu sen verran pahasti, että sen jäljelle jääneet osat yhdistetään yhdeksi rykmentiksi, jota tullaan sitten käyttämään etenevien joukkojen reservinä. Ja luulen, että tarvetta siihen on pian. Levätkää siis nyt niin paljon kuin mahdollista. Siirrymme siihen metsänihmisten kylään, jonka ohitimme ensimmäisenä rajan ylitettyämme. Mitenkä on, Zhög, pystytkö ottamaan joukkueen komentoosi jatkossakin? Olet toiminut rohkeasti, neuvokkaasti ja ennen kaikkea järkevästi. En halua, että tilalle tulee joku märkäkorva vänrikki joka tohelouttaan tapattaa koko porukan.

Zhögin joukkueenjohtaja, vänrikki Burgu oli kaatunut kolme päivää aikaisemmin. Ne kirotut Peregrinit olivat iskeneet taas ja yksi raketeista oli osunut suoraan vänrikkiin. Tuntolevy säilyi ehjänä, mutta muuten vänrikin saattoi lapioida talteen. Sen jälkeen Zhög oli toiminut joukkueen johtajana.

- Kyllä pystyn, toveri kapteeni.

Gruul antoi Zhögille kaksi natsaa.

- Laita nuo olkapäillesi. Olet tästä eteenpäin ylikersantti.


Zhögin joukkue vetääntyi muitten joukkojen mukana ja heitä vastaan tuli veres divisioona joka jatkaisi siitä, mihin he jäivät. Reserviläisiä näyttivät olevan vielä nuokin. Varsinaiset kaartindivisioonat tulisivat vasta perässä, kun vihollista olisi kulutettu tarpeeksi ja olisi aika yrittää läpimurtoa. Pioneerit olivat tehneet pirunmoisen työn kun olivat saaneet levennettyä tietä niin että liikenne kulki kahteen suuntaan. Työn arvostusta kohotti sekin, että vihollisen – joita tarkeiksi kutsuttiin – pioneerit olivat puolestaan murrostaneet tien äärimmäisen vaikeakulkuiseksi ja kylväneet sen täyteen miinoja.

Joukot saapuivat siihen kylään, jonka he olivat ohittaneet sodan ensimmäisenä päivänä. Vetääntyvät metsänihmiset olivat polttaneet kylän kivijalkaan, mutta paikalla olevat huoltoyksiköt olivat kaivaneet ja räjäyttäneet suuren määrän syvennyksiä joihin teltat voisi pystyttää. Ei se korsua vastaisi, mutta antaisi jotain suojaa kumminkin ja sille oli tarvetta sillä vihollinen ylsi tännekin tykistöllään ja huollon kertoman mukaan kylään oli tullut useita ilmahyökkäyksiä. Zhög näki sivummalla kenttäkeittiön, jonka piipusta nousi savu. Hän komensi miehet kasaamaan teltat saman tien, että päästäisiin sitten syömään. Telttojen kasaamisessa ei paljoa aikailtu, sillä teltta tarkoitti kamiinaa ja kamiina tarkoitti lämpöä sekä ennen kaikkea lepoa.

Kenttäkeittiöllä ollut muonitusaliupseeri kertoi, että luvassa olisi miellyttävä yllätys.

- On siitä tarkinperkeleitten tykistöstä joskus jotain hyötyäkin.

- No kuinkas? Tähän mennessä se on kyllä saanut aikaan lähinnä leskiä ja orpoja. Ja turhan nopeaan tahtiin.

- No tavallaan just sitä. Usko tai älä, niin tästä läheltä meni aamulla kuuden kauriin lauma. Varmaan sotaa pakoon juoksivat nekin. Ja juuri silloin tuli tarkkien keskitys. Yksi kranaatti tuli ihan kauriitten viereen. Pari meni ihan totaalisen silpuksi mutta neljästä pojat laski veren, päästi suolet ja löi lihoiksi. Päätettiin, että tässä satsissa ei ole erikseen upseeri- ja mokkerilihaa vaan vedettiin koko roska lihamyllyllä jauhelihaksi. Ja sitä riittää.

- No voihan hemmetti sentään! Enpä olis koskaan uskonut kiittäväni tarkkien tykkimiehiä mutta nyt sekin päivä tuli nähtyä.

Muonamies kauhoi pakit täyteen höyryävää hirssikauriskeittoa ja jakoi leivät päälle. Miehet keskittyivät syömiseen ja sillä hetkellä niin sota kuin koko muukin maailma katosi jonnekin ja universumi keskittyi pakin, lusikkahaarukan ja suun väliseen pyhääkin pyhempään kolmiyhteyteen. Muonamies keskeytti horroksen parhaimmalla mahdollisella tavalla:

- Täällä olis jätkät santsiakin hei!

Zhög oli syötyään niin väsynyt, ettei jaksanut alkaa edes pesemään pakkiaan vaan hän tunki sen niin täyteen lunta kun sai, survoi sekaan palasen armeijan jakamaa teräsvillaa jossa oli saippuaa seassa ja laittoi pakin kuuman telttakamiinan viereen. Siinä se yön aikana sulaisi ja lämpiäisi. Olisi helpompi putsata seuraavana päivänä. Kipinävuorot hän oli jo jakanut. Vartioida ei tarvitsisi. Paikalliset huoltojoukot pitäisivät huolen siitä. Zhög oli keskustellut asiasta talousalikersantin kanssa ennen ruokailua. Alikersantti oli huomannut Zhögin epäilevän ilmeen ja vastasi, ennen kuin kysyttiin:

- Tiedän, mitä ajattelet. Mutta kuules, ylikessu, me otetaan se vartiointi haudanvakavasti. Painottaen sanaa hauta. Me ollaan saatu oma osamme tarkkisissien mukavista yllätyksistä. Ja omat miehesi meinaavat nukkua jo kävellessään. Maltahan, kun ne ovat saaneet pötsinsä täyteen evästä.

Se riitti vakuuttaman Zhögin. Ei hän itsekään pysyisi valveilla vaikka ulkona oli pakkasta. Hän heittääntyi ohuelle kenttäpatjalleen ja kaivoi vielä lompakostaan Inôzin kuvan. He olivat menneet naimisiin hieman ennen kuin Zhögin piti ilmoittautua yksikköönsä. Inôz odotti lasta. Sen pitäisi syntyä joskus loppukesällä. Zhög mietti sitä, näkisikö lastaan koskaan ja ehtisikö edes tietää olisiko hän tyttö- vai poikalapsen isä.

Kipinämikko huomasi että Zhög oli nukahtanut valokuva kädessään ja se oli valahtanut maahan. Hän nosti kuvan, katsoi sitä ja nyökkäsi hyväksyvästi. Olipa Zhögillä nätti morsmaikku. Sitten hän asetteli kuvan varovasti nukkuvan Zhögin rintataskuun ja jatkoi kipinävuoroa laskien minuutteja siihen kun itsekin pääsisi oikaisemaan. Teltan täytti väsyneitten örkkisotilaitten raskas kuorsaus jota säesti kamiina hiljaisella rätinällään ja kauempaa kuuluva tykistön kumu.


Gothmogin huoltamo & baari, vuonna 1017 Neljättä Aikaa


Zhög katseli vuonna 1018 Arnorin Viimapäällä pidettävien Suurkisojen hokkeveikkauskuponkia, vilkuili välillä listaa niistä maista jotka olivat mukana pelaamassa ja vaihtoi välillä muutaman sanan naapuripöydässä istuvien Hröghin, Yakgnathin, Buramogin ja Hokulkin kanssa. Neljän vuoden välein pidettävät Keski-Maan suurkisat, niin kesä- kuin talvikisat olivat tietysti valtavan suuri tapahtuma muutenkin, mutta ehkä Mordorissa niillä oli vielä suurempi merkitys kuin muualla. Zhög muisti, kuinka hän oli katsonut televisiosta vuoden 994 talvikisojen – jotka pidettiin silloin Arnorin Annuminásissa – avajaisia joissa Mordorin joukkue marssi kisoihin ensimmäistä kertaa ja sai yleisön nousemaan seisaalleen antaen valtavat suosionosoitukset. Se tuntui olevan lopullinen signaali siitä, että rauhan aika oli saapunut ja Mordorin kansa oltiin otettu mukaan Keski-Maan kansojen perheeseen.

Aseet eivät olleet puhuneet sodan jälkeen mutta urheilukentillä otettiin yhteen kovasti. Hokke oli Keski-Maan suosituin talvilaji. Kesälajien ykkönen oli puolestaan rynnäkköpallo.


Rynnäkköpallo-ottelu Gondor – Harad

Hokke oli ollut suosittu laji Mordorissa jo sauronismin aikakaudella ennen suurta sotaa, mutta eristäytymisen päätyttyä mordorilaiset joukkueet pelasivat mukana Keski-Maan Liigassa. Kaikkiaan mordorilaisia joukkueita oli siinä mukana kuusi. Kacrakh Vurissa paikallisten suosikkijoukkue oli tietysti Dol Guldurin Noitakuninkaat joka oli kerran, vuonna 1011 jopa pystynyt voittamaan Keski-Maan Cupin.

Myös maajoukkuetasolla Mordor oli saanut varsin hyvää menestystä mutta se suurin voitto oli antanut pitkään odotuttaa itseään. Erityisen katkera muisto oli vuodelta 1006 Mordorin omista talvikisoista Krubodogista Helcarin sisämeren rannalla. Mordor oli ollut voittajasuosikki mutta kärsinyt loppuottelussa katkeran 2 – 1 jatkoaikatappion Metsähaltioitten Tasavallalle. Sitä suurempi riemu oli tullut edellisissä – Konnun Tornikukkuloilla vuonna 1014 pidetyissä – kisoissa jossa Mordor voitti finaalissa Arnorin puhtaasti 3 – 0 ja Mordorin maalivahti Ugak valittiin kisojen parhaaksi pelaajaksi.

Gothmogin bensiksellä istuvien örkkien keskuudessa näytti olevan suuri luottamus siihen, että Mordor uusisi kultamitalinsa mutta hokkea tarkasti seuraava Zhög tiesi, että yksikään maa ei ollut voittanut kultaa kahta kertaa peräkkäin. Ja – piru vie – osattiin sitä hokkea pelata muuallakin. Zhögillä pyöri Vanha Tobo suupielessä ja naama mutruili muutenkin kun hän mietti veikkaustaan. Kisoissa pelasi kuusitoista joukkuetta – kaksitoista edellisten kisojen parasta  ja neljä  karsinnoista noussutta – mutta veikkauksessa kysyttiin vain kahdeksaa parasta. Lopulta Zhög tumppasi Tobon, otti kynän ja teki veikkauksen:

1. Harmaavuorten Kääpiötasavalta
2. Metsähaltioitten Tasavalta
3. Mordor
4. Lindonin Haltiatasavalta
5. Arnor
6. Bardilaisten Tasavalta
7. Sumuvuorten Örkkitasavalta
8. Forodwaith

Eiköhän se tuolla tule voitto kotiin, tuumasi Zhög ja läksi kuskaamaan kuponkia kassalle. Oikein sievä kassaneiti oli mennyt näemmä ruokapuolelle myymään ideaa hokkeveikkauksesta Lindonista ja Metsänihmisten Tasavallasta kotoisin oleville rahtareille ja näköjään menestyksellä sillä molemmat ottivat kupongit, joista sujuvaa westronia puhuva tyttö oli tehnyt myös westroninkieliset kopiot. Tyttö palasi kassalle, Zhög jätti kupongin ja maksoi kymmenen drössiä.

Sitten hän huomasi, että huoltamon puolen ovi avautui ja päätti ottaa vielä yhden kupillisen kahvia. Sillä huoltamon puolelta baaritiloihin saapui haalareihin pukeutunut Gothmog itse. Hän oli lähes kaksimetrinen järkälemäinen uruk-hai mutta hurjasta ulkonäöstään huolimatta lempeäluontoinen ja pidetty örkki. Hän huomasi Zhögin, morjesti ja osoitti sormellaan kahvipöytää. Zhög nosti peukaloaan ja maksoi kahvinsa samalla kun Gothmog käveli pöytään. Hän ontui hieman toista jalkaansa. Vieraampi olisi ajatellut että Gothmogilla oli polvi kipeä tai hän oli nyrjäyttänyt nilkkansa. Tosiasiassa hänellä oli vasemmassa jalassaan proteesi jolla hän oli oppinut kävelemään varsin sujuvasti. Vihollisen räjähtävä luoti oli osunut häntä sodassa polven alapuolelle. Jalkaa ei pystytty pelastamaan, mutta henki sentään jäi.

Zhög istahti Gothmogin seuraan ja Gothmog sanoi hymyillen:

- No, mitäs sulle örkinkutaleelle kuuluu? Ei olla nähty vähään aikaan.


Metsänihmisten Tasavalta, Rhosgóbel, toukokuun puoliväli vuonna 985 Neljättä Aikaa


Zhög tarkkaili korpraali Gluronkin kanssa vihollisen asemia, jotka olivat kolmensadan metrin päässä. Molemmilla oli maastopukunsa päällä manttelit sillä kevät oli ollut kylmä, kalsa ja kostea. Vihollisen asemista alkoi varsinainen Rhosgóbel. Mordorin joukot olivat päässeet tähän pisteeseen asti ja siihen olivat voimat loppuneet. Se divisioona, joka tuli Zhögin divisioonan tilalle oli onnistunut etenemään Synkmetsästä parempikulkuiseen maastoon ja saanut aikaan sisäänmurron avatakseen tien kaartindivisioonille.

Mutta samalla vastaan olivat tulleet vihollisen pääjoukot. Panssareita niillä oli ollut lähes yhtä paljon kuin hyökkäävillä voimilla. Ja ennen kaikkea tehokkaita panssarintorjuntaohjuksia. Taistelu oli aaltoillut. Mordorin joukot olivat päässeet etenemään kymmenen kilometriä. Vihollinen teki vastahyökkäyksen ja ajoi mordorilaisia takaisin viisi kilometriä. Jonka jälkeen Mordor teki taas uuden hyökkäyksen ja eteni, kohdatakseen taas uuden vastahyökkäyksen. Tilannetta pahensi se, että vielä tätä ennen reservinä olleet suurikokoiset ja karhumaiset beorningit olivat tulleet mukaan taisteluun ja niiden kahden mordorilaisrykmentin väliin iskenyt panssariprikaati oli saanut Mordorin joukot hetkiseksi perääntymään pakokauhun vallassa.

Zhögin miesten lepo ei  ollut jatkunut pitkään. Jo kertaalleen hajalle ammutun divisioonan jämistä muodostettu rykmentti liitettiin samanlaisten rykmenttien kanssa uuteen divisioonaan jonka nimi oli komealta kalskahtava Sauronilaisen Työn 9. Divisioona. Zhög oli pannut merkille uuden divisioonan järjestysnumeron ja mietti että kuinkahan monta paskaksi ammuttua divisioonaa Mordorin joukoilla jo oli. Zhögin mielipidettä ei kysynyt kukaan ja hän ymmärsi ettei sitä kannattanut julkisesti pahemmin esittääkään joten hänenkin joukkueensa osallistui levon jälkeen taisteluihin pyrkien murtamaan puolustautuvien vihollisten linjat.

Zhögin miehillä oli jälleen vastassa hobitteja. Sodan alussa jotkut Zhögin miehet olivat todenneet että vittu miten laimeaa, hobitteja, nehän puhaltaa kumoon. Olis nyt haltioita edes, niin olis kotona sentään jotain kerrottavaa. Irvistely oli loppunut jo Synkmetsän verisen korpivaelluksen aikana ja rintamataisteluissa jokainen otti hobitit enemmän kuin tosissaan. Zhög muisti, kuinka he olivat eräässä taistelussa päässeet hobittien asemiin asti. Osa hobiteista oli ehtinyt paeta, osa oli puolestaan jäänyt saarroksiin ja taistellut viimeiseen asti. Zhög oli vyöryttänyt juoksuhautaa ja heittänyt käsikranaatteja. Hänen edessään oli sotamies Worthag sitten puhdistanut rynnäkkökiväärillään jokaisen mutkan. Yksi hobiteista oli selvinnyt käsikranaatista ja vaikka hänellä oli patruunat loppuneet hän tuli sirpalesuojasta Worthagin kimppuun, heitti tarkasti mukanaan olevan rautakuulan joka murskasi Worthagin nenän saaden hänet vaistomaisesti tarttumaan kasvoihinsa sekä pudottamaan aseensa ja iski sitten puukon Worthagin mahaan. Kun Worthag putosi kivusta vaikeroiden, yritti hobitti vielä tavoitella hänen pudottamaansa asetta, mutta Zhög ehti ampua hobitin ennen sitä.

Lääkintämiehet veivät Worthagin mennessään sanoen että hänellä on vielä mahdollisuudet selvitä mutta rankka keikka hänellä on edessään joka tapauksessa. Muutama hobitti oltiin saatu vangeiksi ja Zhög näki heidän silmissään jotain, joka ei ollut oikeastaan kuolemanpelkoa vaan varmuutta kuolemasta ja se sisälsi toiveen tulla nopeasti ammutuksi kiduttamisen sijaan. Niin Zhög kuin hänen miehensä ihmettelivät. Tiesiväthän he, että sauronilainen propaganda oli kovaa ja päällekäyvää, mutta eivät he sentään mitään raakalaisia olleet. Ehkä he tunsivat tietynlaista kunnioitustakin noita antautuneita vihollisia kohtaan. Olivathan he tavallaan saman kolikon kaksi puolta. Pelko, nälkä, kärsimys ja väsymys olivat samanlaisia univormusta, kokardista ja kypärästä riippumatta.

Kukaan heistä ei osannut puhua westronia, saati sitten sen vaikeaa hobittimurretta, mutta pahimman pelon hobittien silmissä poisti Zhögin tarjoamat örkkitupakat. Hobitit vetivät voimakasta tupakkaa henkeensä kuin laina-ajaksi saadun uuden elämän ensimmäisiä hengenvetoja. Yksi Zhögin miehistä tutki äsken ammuttua hobittia etsien mahdollisia hyödyllisiä karttoja tai muuta papereita. Hänkään ei osannut westronia mutta oli jostain opetellut westronilaiset kirjaimet ja sanoi Zhögille ojentaen hänelle samalla valokuvan.

- Korpraali Syrjä Järin Möyremästä. Syntynyt vuonna 960. Saman ikäinen kuin sinä. Nätti tyttöystävä tuolla on. Ikävä kyllä sulho ei tule enää takaisin.

Zhög katsoi kuvaa sievästä hobittineidosta ja hänen mieleensä tuli välittömästi Inôz. Tuon jossain kaukaisessa Järin Möyremässä – josta Zhög ei ollut koskaan kuullutkaan ja hobititkin olivat melkein tarua ennen sotaa – asustavan hobittineidon pelko kävi nyt toteen, vaikka hän ei sitä vielä tiennytkään. Inôz eli samanlaisessa pelossa. Kirjeet kulkivat hitaasti ja huolto oli alkanut takkuilemaan muutenkin sodan alkuun verrattuna. Nyt miehillä oli koko ajan jonkun asteinen nälkä. Yleensä leipälaukussa oli vain kovaa leipää josta joku Zhögin miehistä oli vitsaillut että näinköhän näistä saisi viriteltyä luotiliivit. Zhög laittoi hobittineidon kuvan kaatuneen hobitin rintataskuun. Mitäpä hän sillä tekisi? Toiset miehistä ihmettelivät hobittien omituisen muotoista rynnäkkökivääriä. Hobitit olivat selvästi lyhyempiä kuin örkit ja ase oli tehty hobittien mitoille. Sama kaliiberi siinä näytti olevan kuin örkkien aseissa.


Hobittien rynnäkkökivääri

Myös hobittien heittokuulat kerättiin talteen sotamuistoksi. Hobitit tiedettiin tarkoiksi ampujiksi ja myös heittäjiksi, oli kyseessä sitten käsikranaatti tai tuollainen pingispallon kokoinen rautakuula. Hobittivarusteitten ihmettelyn lopetti hyvin, hyvin moneen kertaan kuulunut huuto:

- Ilmavaara!

No sieltähän ne perkeleet taas tulivat, tuumi Zhög ja kiitti mielessään hobittien kaivamaa juoksuhautaa jonka pohjalle miehet lakosivat. Suihkumoottorien ja räjähdysten äänen lisäksi alkoi kuulua se ikävän tutuksi tullut ääni, joka muistutti valtavan vetoketjun avaamista. Ne Peregrin-koneet olivat kadonneet kun oltiin siirretty harvametsäisemmälle alueelle jossa ilmatorjunnalla oli paremmat toimintamahdollisuudet. Ehkä niitä käytettiin vielä pohjoisempana Synkmetsässä. Mutta Zhög huomasi suorastaan kaipaavansa niitä, sillä tilalle tullut vihollisen Glamdring-rynnäkkökone oli vielä monta kertaa pahempi.


Glamdring

Tuo muinaisen tarkkien taruhahmon Gandalfin miekan mukaan nimetty hirviö oli ensinnäkin valtavan hyvin panssaroitu, eikä sitä meinannut saada ammuttua alas millään. Aseistuksena siinä oli pommien ja rakettikasettien lisäksi ammu ja unohda-tyyppisiä panssarintorjuntaohjuksia sekä ennen kaikkea se moniputkinen, hirvittävällä tulinopeudella ampuva tykki joka repi taistelupanssarivaunutkin auki niin kuin sillipurkin.

Vaikka sitä ei ollut Zhögille kukaan kertonutkaan, niin hän päätteli että vaikka vastapuolella oleva Lännen Liitto koostui useista pienistä valtioista niin se oli standardoinut aseensa joitain hobittien rynkkyjä lukuunottamatta ja sen yhteinen teollinen voima taisi sittenkin olla suurempi kuin kankean mordorilaisen suunnitelmatalouden. Ainakin tuo hemmetin Glamdring oli huomattavasti pelottavampi kuin Mordorin oma rynnäkkökone Ghâsh M-27 vaikka soiva pelihän sekin sinänsä oli. Sen tukea vaan viime päivinä oli ollut tarjolla huomattavasti vähemmän kuin sodan alussa jolloin se oli ollut tuttu näky.


Ghâsh M-27

Tarkkien hyökkäyksessä tuhoutui kolme rynnäkkövaunua ja Zhögin miehet nousivat juoksuhaudan pohjalta auttamaan haavoittuneita. Heitä ei ollut paljoa, sillä suurin osa lentävän jyrän alle jääneistä panssarimiehistä oli jo kaiken avun tavoittamattomissa. Seuraavana päivänä he jatkoivat hyökkäystään ja kaksi päivää myöhemmin he päätyivät näihin asemiin missä olivat nytkin. Voima ja vauhti ei vain kerta kaikkiaan enää riittänyt pidemmälle eikä täydennyksiäkään enää tullut tarpeeksi. Näissä asemissa oltiin oltu viimeinen kuukausi. Korpraali Gluronk oli ollut vartiossa ja Zhög oli tullut katsomaan tilannetta. Gluronk kertoi, että tilanne oli tällä hetkellä rauhallinen. Zhög katsoi huonovointisen näköistä Gluronkia, koetti hänen otsaansa ja totesi:

- Sinullahan on kuumetta. Ja aika reippaasti. Mene korsuun maate ja kysy oiskos lääkintämiehellä antaa sinulle jotakin. Minä hoidan tämän sun vuoron loppuun.

Gluronk kiitti, meni korsuun ja Zhög jatkoi hänen vartiovuoroaan katsellen periskooppiin. Hetken kuluttua hän kuuli useamman miehen liikettä juoksuhaudasta. Ketäs sieltä nyt… no hemmetti… siellähän on kaluunaporukkaa… taitavat olla ihan armeijakuntatasolta… kultaisia Luomettoman Silmän merkkejä olkapoleteissa…

- Toveri kenraali. Tukikohta Veitsi Kakkosen vartiopaikka. Vartiossa ylikersantti Zhög.

- Kiitän, mikä on tilanne?

- Vihollisen puolella ei ole ollut pariin päivään mitään merkittävää liikehdintää.

Kenraali kiitti, tuli Zhögin pesäkkeeseen ja alkoi katsella etumaastoa. Zhög tarttui kenraalia kauluksesta ja nykäisi hänet alas. Samalla kun Zhög sai kenraalin suojaan kimmahti pesäkkeen reunaan luoti.

- Pahoittelen tarttumistani, toveri kenraali. Mutta niin kuin huomasitte, niin vihollisen salakytät eivät tarvitse kuin sekunnin.

Kenraali katsoi Zhögiä ilmeellä joka kertoi siitä, että hän halusi miehen välittömästi teloitusryhmän eteen koska hän oli nolannut korkeamman upseerin. Mutta sitten ilme kertoi siitä että järki voitti ja mies tajusi Zhögin pelastaneen hänen henkensä.

- Kiitän teitä valppaudestanne, ylikersantti. Jatkakaa.

Zhög kuuli, kuinka eräs taempana ollut majuri kysyi:

- Toveri kenraali. Saanko jäädä hetkeksi juttelemaan ylikersantin kanssa. Hän on veljeni.

No helvetti! Sehän oli Vurbag! Hänen isoveljensä. Hän oli kirjeessä kertonut, että hänet oltiin siirretty 82:n Kaartin Panssaridivisioonan tiedustelu-upseerista ylemmäs armeijakunnan tiedustelu-upseeriksi. Vurbag sai luvan ja normaalit tervehdykset vaihdettuaan Zhög kysyi Vurbagilta:

- Sulla on kuitenkin tietoa enemmän kuin minulla. Me emme tiedä muuta kuin että olemme täällä kuin kärpänen paskassa ja tuntuu että ryömimme siinä aina vain syvemmällä. Uutiset kertovat tietysti että joukkomme etenevät sielläsuntäällä mutta ei se ainakaan täältä katsottuna siltä näytä. Eikä uutisissa ole koskaan kerrottu niitä kaupunkeja joita on vallattu. Kunhan vain puhutaan etenemisestä. Mikä on tilanne?

Vurbag mietti hetken ja vastasi sitten:

- Saattaa olla parempi, ettet kerro tätä miehillesi. Sana kumminkin leviää heti, turpoaa levitessään ja sitten etsitään kuka sen kertoi. Eteneminen on pysähtynyt kaikilla rintamilla. Täällä keskisellä rintamalla te olette missä olette ja tänne todennäköisesti jäätte. Vähän etelämpänä Dol Guldurista edenneet joukot pääsivät Anduinin rantaan mutta joen ylitys Lórienin puolelle epäonnistui. Siellä oli vastassa sekä Lórienin että Eregionin haltiat ja joen yli päässeet joukot tuhottiin. Keskisen rintaman pohjoisosassa saatiin Esgaroth vallattua ja edettyä niin Laakson kuin Synkmetsän Haltiatasavallan pääkaupungin Thranduilin edustalle mutta siihen se pysähtyi sielläkin.

- Entäs muualla?

- No… pohjoisella rintamalla, johon muuten varattiin se suurin voima koska siellähän oli tarkoitus edetä aina Harmaisiin Satamiin Suuren Meren rannalle saakka. Siellä edettiin jopa viisisataa virstaa. Vastassa olivat Forodwaithin ja Pohjoisen Aukion ihmiset, Arnorin ihmiset ja Sinivuorten kääpiöt. Siihen eteneminen sitten lopulta pysähtyi – maasto siellä on lähes yhtä hankala kuin Synkmetsässä – ja vihollinen sai onnistuneella vastahyökkäyksellä ajettua joukkojamme taaksepäin lähes sata virstaa. Ja jos Synkmetsässä oli ongelmia sissien kanssa niin pohjoisessa tilanne on vielä vaikeampi. Ne Forodwaithin ja Pohjoisen Aukion tyypit ovat synnynnäisiä sissejä.

- Etelässä meni paremmin. Koko Etelä-Gondor vallattiin melko nopeasti. Sehän on tasaista aavikkoa ja panssarimaastoa ja suosi meidän hyökkäystämme. Sieltä päästiin etenemään aina Ithilieniin asti. Mutta Osgiliathia ei saatu vallattua ja tarkeilla on sen vuoksi sillanpääasema Anduinin itäpuolella. Samoin kuin niillä on hallussaan Cair Androsin saari Anduinissa. Se tarjoaa niille hyökkäysmahdollisuuden. Rohanin kohdalla päästiin Anduinin yli ja saatiin sillanpääasema Woldin puolella. Muutama kilometri syvä ja parikymmentä kilometriä leveä. Mutta sitten vastassa olleitten rohanilaisten ja mustanmaalaisten avuksi tulivat Enedwaithin joukot ja ne ajoivat joukkomme Anduiniin. Uutta yritystä ei olla tehty ja todennäköisesti ei tehdäkään.

Vurbag pisti tupakan palamaan ja jatkoi kysymyksellä:

- Olet varmaan huomannut, että huolto tökkii?

- Olen huomannut niin. Pahasti tökkiikin.

- Se johtuu siitä, että kaksi suurta läntistä merivaltiota eli Numenorin Ihmisten Tasavalta ja Tol Eressean ja Lumottujen Saarten haltiatasavalta on tullut mukaan sotaan. Ne olivat alussa puolueettomia mutta eivät enää. Niitten sotilaallinen strategia perustuu tietysti voimakkaisiin meri- ja ilmavoimiin vaikka niillä on myös vahvat maavoimat joita muuten ollaan siirtämässä tällä hetkellä rintamalle ja se on meille todella huono uutinen. Mutta ne ovat suunnitelleet ja valmistaneet yhdessä pommikoneen joka lentää niin korkealla etteivät hävittäjämme ja ohjuksemme mahda niille mitään. Ja lisäksi niissä pommikoneissa on niin sanottuja risteilyohjuksia. Niillä ne tuhoavat nimenomaan siltoja, sähkönjakelua, sotatarviketehtaita ja huoltokeskuksia. Huollolla olisi kyllä vielä tavaraa tarjottavana mutta se joutuu odottamaan että pioneerit korjaavat tuhottuja siltoja. Jotka ne perkeleen pommikoneet tuhoavat taas seuraavana päivänä. Se pommikone on nimeltään Varda.


Varda-pommikone

Vurbag tumppasi tupakkansa ja jatkoi:

- Ja sitten on vielä ongelma miehitetyissä maissa. Kaikissa niissä. Haradissa, Taka-Haradissa, Khandissa, Rhûnissa, Hildorienissa, Dorwinionissa ja hitto vie myös Utumnon Örkkitasavallassa. Niissä kaikissa maissa on käynnissä täysi sissisota. Reservistä mobilisoidaan joukkoja koko ajan lisää, mutta niitä joudutaan viemään aina enemmän sinne. Ja nehän ovat kaikki poissa täältä varsinaiselta rintamalta.

Zhög pisti puolestaan tupakan palamaan ja kysyi:

- Eli hävitäänkö me tää sota?

Vurbag mietti hetken ja vastasi:

- En osaa sanoa. En tässä vaiheessa. Mutta selvää on, että ei me tätä voitetakaan. Upseereissa, siis oikeissa upseereissa, ei sauronistisissa poliittisissa upseereissa on alkanut olla sitä mielialaa että vihollisen kanssa kannattaisi alkaa neuvotella rauhasta. Silloin me voisimme päästä jopa jonkunlaiseen tasapeliin ja pitää ehkä itsellämme ne alueet, mitä meillä oli ennen sotaa. Poislukien tietysti miehitetyt maat joille olisi pakko antaa taas itsenäisyys. Mutta Gûrgonin  hallitus ei suostu siihen. Se vaatii, että sotaa on käytävä loppuun saakka. Oli se loppu minkälainen hyvänsä. Jaahah… kaluunapuoli on tulossa takaisin. Minä tiesin missä yksikössä sinä olit mutta en ollut varma tapaisinko sinua. Mutta otin nämä kaiken varalta mukaan. Otapas ja vie miehillesi. He osaavat varmaankin arvostaa näitä.

Vurbag kaivoi repustaan kymmenen levyä suklaata ja kartongin tupakkaa. Veljekset halasivat toisiaan ja Vurbag jatkoi matkaansa kaluunaosaston kanssa. Pian sotamies Varkug tuli vapauttamaan Zhögin vartiosta. Zhög meni korsuun, pisti Vurbagin tuomat suklaat ja tupakat korsun pienelle pöydälle ja totesi miehilleen:

- Pankaapas jakoon.

- Mistäs helvetistä sinä nämä sait?

- Sotasalaisuus.

Zhög vääntäytyi laverille ja mietti kuinka sopeutuva elollinen olento oikein olikaan. Vain muutama kuukausi sitten hän asui kerrostaloyksiössä Inôzin kanssa ja harmitteli mukavuuksien puuttumista. Nyt korsun kamiinan lämpö, valopetrolilampun valo, laverilla odottava kentäpatja ja makuupussi jota hän saattoi käyttää joko peittona tai patjana olivat mukavuuden huippua. Hän meni makuulleen kenttäpatjan päälle, kääntyi kyljelleen ja nukahti saman tien.


Gothmogin huoltamo & baari, vuonna 1017 Neljättä Aikaa


- No, mitäs sulle örkinkutaleelle kuuluu? Ei olla nähty vähään aikaan.

Zhög vastasi Gothmogille:

- No ei olla nähty niin. Mutta kyllä minä täällä bensikselläsi olen säännöllisesti käynyt. Sinua vaan ei ole näkynyt. Missäs sinä olet luuhannut?

Gothmog hörppäsi kahvikupistaan ja vastasi:

- No minähän olen ollut jeesaamassa poikiani. Kaksihan mulla niitä on ja ne molemmat ovat pistämässä pystyyn Gothmogin bensistä lähikaupunkeihin. Tiedäkkös, mulle tuo yritysneuvoja sanoi että minä voisin saada tästä laajemmankin brändin aikaiseksi. Koko Mordoriin. Vaan emmä tiiä. Tää minun bensis antaa leivän itseni lisäksi kymmenelle örkille ja poikien bensikset tekevät sen kohta myös. Minä luulen, että se riittää minulle. Nyt pärjätään oikein hyvin ja suuremmat mahdollisuudet tietävät puolestaan suurempia riskejä. Joita en halua ottaa. Ja tuo minun tytärhän tätä pulaakia tosiasiassa johtaa. Se kun luki itsensä ekonomiksi niin sillä on sellainen  tieto näistä taloushommista mistä minulla ei ole hajuakaan. Kun minusta kerran aika jättää, niin firma jää hyviin käsiin.

Zhög oli tuntenut Gothmogin jo ennen sotaa. Hän oli ollut silloin töissä valtion moottorivarikolla ja oli jo silloin tunnettu mekaanisena nerona. Kun sota oli loppunut ja sodan voittanut Lännen Liitto oli tarjonnut Mordorille niin sanottua Mithrandirin apua, Gothmog oli anonut sitä, saanut, kouluttautunut yrittäjäksi ja pistänyt pystyyn huoltoaseman ja baarin yhdistelmän. Hän oli onnistunut ja hänen onnistumistaan maisteli myös Zhög nauttimansa kahvikupin myötä. Luonnollisesti hän huollatti Hórgo Ûmghonhsa Gothmogin huoltamossa. Hyvät mekaanikot, kohtuullinen hinta ja hyvä palvelu. Gothmog hörppäsi omaa kahviaan ja kysyi:

- Mutta mites sulla? Mitenkäs se elämä kelpo örkkiä kohtelee?

- No, saattais sanoa että hyvin. Minä olen niissä hommissa missä olen jo pitkään ollut, Inôz on puolestaan Drösspankin paikallinen valuuttapäällikkö ja lapset ovat lentäneet pesästään. Poikani Xug meni ja kouluttautui poliisiksi. Se on tällä hetkellä Dol Guldurin poliisissa rikostutkijana.

- Entäs tyttäresi? Sehän teki vähän aikaa niitä mallin hommiakin?

- Tekihän se joo, mutta lähinnä se kustansi sillä opiskelunsa. Durahan opiskeli yliopistossa historiantutkijaksi ja hänellä on menossa projekti jolla tutkitaan sitä, mitä sieltä Kalmansuon haudoista oikein löytyykään. Siis ajalta noin kaksituhatta vuotta ennen sitä ensimmäistä Sormuksen Sotaa. Dura on saanut siihen rahoitusta sekä Mordorista että Gondorista. Minä en noista hommista niin paljon ymmärrä, mutta Dura on sanonut että sieltä löytyvät tiedot voivat muuttaa käsityksemme historiallisista esiajoista.

Gothmog tyhjensi kahvikuppinsa ja pisti palamaan Vanhan Tobon. Hänellä oli samanlainen maku kuin Zhögillä. Hän puhalsi savut ja totesi:

- Tiedäkkös, Zhög. Minä olen ajatellut, että se taisi olla hyvä että me hävittiin se sota.

Zhög mietti hetken ja vastasi:

- Taisi olla niin. Ei me ainakaan tässä sun bensiksellä istuttaisi jos toisin olisi käynyt. Tiedä hänessä missä istuttaisiin.


Rintamalla, kaksikymmentä virstaa Zhögin kotikaupungin Kacrakh Vurin itäpuolella, syyskuun alussa vuonna 985 Neljättä Aikaa


Tarkkien suurhyökkäys ei ollut yllätys. Ei Zhögille eikä kenellekään muullekaan. Mutta sen hirvittävä raivo oli ollut silti yllätys. Zhögin joukkue oli ollut etulinjassa kun tykistökeskitysten ja lentopommitusten vuorottelu alkoi. Zhögin miehet olivat olleet jatkuvassa rumputulessa jo kolme tuntia. Juoksuhaudat alkoivat hautautua umpeen ja aseita piti jatkuvasti käydä puhdistamassa korsussa. Jatkuvasta keskityksestä puoliksi sekopäisistä miehistä ei olisi torjumaan vihollisen hyökkäystä joka alkaisi hetkellä millä hyvänsä. Zhög huomasi, että kapteeni Gruul ryömi juoksuhautaa pitkin hänen luokseen:

- Zhög! Kerää miehesi jos niitä on vielä yleensä jäljellä ja aloita vetäytyminen! Divisioonassa tai armeijakunnassa tai ties missä vitussa joku on saanut kerrankin älykkyyskohtauksen ja tajunnut että meidät liiskataan tähän. Siirrymme viisi kilometriä taaksepäin ja alamme valmistella viivytystä.

- No sehän sopii. Kun ei tässä miehet enää erota mikä on ylöspäin ja mikä alaspäin. Tarkki tuntuu ampuvan joka saatanan putkella mitä tässä maailmassa on vaan olemassa. Me siis viivytämme, että reservi voi tehdä vastahyökkäyksen.

- Ei ole mitään reserviä. Tarkki on aloittanut suurhyökkäyksen joka helvetin rintamalla. Ja sen myötä ei taida tulla mitään vastahyökkäystäkään. Kuule Zhög, me ollaan pian ehjän edessä.

Siitä hetkestä oli kulunut nyt kuukausi. Se verinen polku mitä he etenivät Synkmetsän läpi oli nyt puolestaan ollut edessä vihollisella sillä kyllä örkkijoukotkin osasivat puolustuksen, viivytyksen ja sissi-iskut. Mutta vihollisella oli heihin nähden kaksi etua. Se oli saanut ilmaherruuden. Ja kun sota aikanaan alkoi, se oli ehtinyt miinoittaa ja murrostaa etenevän örkkiarmeijan kulkusuuntaa kaikessa rauhassa. Heillä sitä mahdollisuutta ei ollut. Siitä piti huolen jatkuvat keskitykset ja ilmahyökkäykset. Loppuunajettu Zhögin joukkue oli osallistunut jatkuviin viivytystaisteluihin niin metsänihmisten, hobittien, beorninkien ja Sumuvuorten vuoriörkkien joukkoja vastaan. Ensimmäinen Mordorin puolella ollut Kacrakh Vurin kaupunki – Zhögin kotikaupunki – oltiin luovutettu lähes taistelutta ja peräännytty kaupungin itäpuolella olevaan mäkiseen maastoon jossa uskottiin, että vihollisen etenemistä voitaisiin ainakin hetki viivyttää. Voitaisiinko sitä pysäyttää, oli toinen asia.

Kapteeni Gruul saapui Zhögin luokse ja sanoi:

- Tilanne on muuttunut. Itse asiassa se on kannaltamme epätoivoinen. Vihollisen panssarikärki on kiertänyt taaksemme. Olemme motissa. Ilmatukea ei ole luvassa. Tykistön tukikaan ei kummoista tule olemaan.

Zhög keskeytti Gruulin puheen todeten:

-  Entä huolto? Meillä on enää kaksi tuliannosta per mies. Ei niillä pitkään tapella.

Gruul vastasi:

- Ei tapella niin. Mutta sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Sillä niin kuin sanoin, tilanne on muuttunut. Tarkit ovat tehneet läpimurron niin etelässä kuin pohjoisessa. Etelässä ne lähentelevät jo sydän-Mordorin portteja Morannonissa. Mutta sekään ei ole tärkeintä. Niillä on uusi ase. Ja ne ovat käyttäneet sitä. En oikein tiedä sen nimeä, divisioonassa puhuvat sokaisupommista, välähdyspommista tai Uudesta Suursormuksesta. Mutta joka tapauksessa sellainen ase pystyy hävittämään kokonaisen kaupungin yhdellä räjähdyksellä. Ja sen vuoksi sodanjohto vaatii antautumista. Me häviämme kuitenkin. Turhaa tapattaa joutavan vuoksi miljoonia. Mutta Gûrgonin hallinto ei suostu, joten rmeija on alkanut panna hanttiin. Barad-Dûrissa on menossa sisällissota.

Myöhemmin Zhögille kerrottiin, että sen uuden aseen nimi oli atomipommi. Tarkit olivat ensiksi pudottaneet sellaisen asumattomaan erämaahan sata kilometriä Barad-Dûrin itäpuolelle ja ilmoittaneet Mordorin johdolle että näitä on enemmänkin, ottakaa järki käteen ja lopettakaa. . Kyseisen aseen teho oli ollut kaksikymmentä kilotonnia. Gûrgon oli itsepintaisesti vaatinut taistelun jatkamista. Silloin tarkit olivat pudottaneet seuraavan pommin erääseen sinänsä pieneen mutta huollon ja liikenteen kannalta tärkeään Gurbruzin kaupunkiin. Aseen teho oli neljäkymmentä kilotonnia ja iskussa kuoli kuutisenkymmentä tuhatta örkkiä.  Heti perään tarkit pudottivat puolta pienemmän pommin 157. moottorisoidun jalkaväkidivisioonan päälle tuhoten sen yhdellä iskulla.

Mordorin armeijan sodanjohto ymmärsi, että heillä ei ollut mitään tuota uutta ja tuhoisaa asetta vastaan ja sota oltiin muutenkin häviämässä. Olisi täysin järjetöntä tuhota koko Mordor vain hallinnon utopian vuoksi. Siksi se vaati, että Gûrgonin tuli erota, alistua pidätykseen ja sotilasjohto valtuutettaisiin neuvottelemaan antautumisesta vihollisen kanssa. Jopa pahamaineiset ja siihen asti Gürgonille uskolliset ÖZG-turvallisuusjoukot tukivat armeijan johdon vaatimusta. Mutta Gûrgonilla oli vielä tukenaan kahdenkymmenen tuhannen miehen sauronilaiskaarti. Jo varhaisteini-iästä hallinnon palveluun värvätyt ja aivopestyt kaartilaiset olivat uskollisia vain ja ainoastaan Gûrgonille.

Taisteluja käytiin viikon verran, kunnes sauronilaiskaarti oltiin lyöty. Sodanjohdolla oli ollut tarkoitus ottaa Gûrgon ja hänen hallintonsa elävinä kiinni luovuttaakseen heidät tuomittaviksi Lännen Liitolle mutta osa heistä kuoli taisteluissa ja osa – niin kuin Gûrgon itsekin – teki itsemurhan. Mordorin armeijan komentaja, marsalkka Vrogak lähetti radiotse tiedon kaikille joukoille, että niitten tuli antautua.

Tieto tuli myös Zhögille ja hänen joukkueelleen. Sodan loppuminen oli helpottava tieto. Mutta epävarmuus ja pelko vaivasivat. Kuinka heidän kävisi? Tappaisivatko tarkit heidät saman tien? Ja missä oli Inôz? Ja heidän lapsensa? Inôz oli jo varmaankin synnyttänyt. Ja oliko Zhög itse elossa lastaan näkemässä? Se ainakin selviäisi pian. Zhög näki, kuinka heitä päin tuli hobittien panssarivaunuja ja miehistövaunuja. Vaunut pysähtyivät ja niistä purkaantui aseistettuja hobitteja. Yksi heistä käveli kohti örkkisotilaita ja alkoi puhua. Hobitti näki Zhögin miesten ilmeissä sen saman, mitä Zhög oli nähnyt joskus aikaisemmin vangeiksi otettujen hobittien ilmeissä. Eli toiveen siitä, että kuolema tulisi nopeasti, eikä kiduttamalla. Mutta hobitti antoi toivoa:

- Minä vänrikki Vähä-Buk. Toinen erillinen pataljoona Kontu puolustusvoima. Osata puhua hieman tasankoörkki. Sota loppua. Mordor antautua. Te, te sotilaat. Kaikki aseet pois. Kaikki tuliase, kaikki kranaatti, kaikki teräase. Jos tämän jälkeen löytyä ase, niin kuolema. Mutta jos ei ase, te sotavanki. Kohdella hyvin. Saada elää. Saada ruoka. Päästä koti. Vaimo. Perhe. Lapsi. Rauha.

Zhög totesi miehilleen:

- Kai tämä tuli selväksi. Kaikki rauta tuohon läjään. Nuo hobitit ovat tosissaan. Se on nähty matkan varrella muutenkin.

Zhögin miehet heittivät kasaan kaiken mahdollisen aseeksi tunnistettavan ja odottivat tulevaa. Olisiko seuraavana edessä teurastaminen? Tuo hobittivänrikki laukaisi tilanteen. Hän kaivoi esille kaksi savukerasiaa. Vanhaa Toboa. Jotain hobittitupakkaa. Hän ojensi rasiat Zhögille ja sanoi.

- Sinä. Johtaja. Sinä, miehet. Panna palamaan. Ruoka tulossa. Myöhemmin.

Zhög miehineen sytytti savukkeen ja miehet vetivät hobittitupakkaa henkeensä kuin laina-ajaksi saadun uuden elämän ensimmäisiä hengenvetoja. Niin kuin ne heidän vangiksi ottamansa hobitit muutama kuukausi aikaisemmin.


Kahta kuukautta myöhemmin hän avasi hänen ja Inôzin yksiön oven Kacrakh Vurissa. Perääntyminen oli ollut niin nopeaa, että suurin osa kaupungin rakennuksista oli säästynyt ehjänä. Hän oli asunut yksiössä jo pari viikkoa. Sodan voittaneen Lännen Liiton sotilashallinto oli tuuminut että Mordorin infrastruktuuri piti saada mahdollisimman nopeasti toimimaan. Se mahdollistaisi sen, että örkit voisivat siirtyä pakolaisleireiltä koteihinsa. Niihin, jotka olivat jäljellä. Täällä ne olivat jäljellä ja Zhög oli palannut tuttuihin hommiinsa joissa hän piti huolen että niin vettä kuin lämpöä olisi. Hän oli onnellinen siitä että selvisi sodasta hengissä. Mutta hänen sydämessään oli tyhjä aukko. Inôz ja hänen lapsensa. Postia ei oltu saatu vielä kulkemaan eikä Zhög tiennyt heistä mitään. Joka ilta hän oli käynyt nukkumaan tyhjä aukko sielussaan. Hän ei ollut pitänyt edes vapaapäiviä. Miksi suotta? Hän auttaisi muita ja odottaisi jotain, jota hänen elämästään puuttui. Pakolaisia oli alkanut palaamaan leireiltä. Ehkä jo tänään?

Ovi kävi.

Avain oli hänen lisäkseen vain yhdellä.

Inôz aukaisi oven. Hänen sylissään oli lapsi. Zhög halasi heitä molempia ja kysyi:

- Kumpi?

- Tyttö. Synnytin sen pakolaisleirillä. Sille ei olla annettu vielä nimeä. Kun en tiennyt sitä, että oletko hengissä. Halusin päättää sen kanssasi.

Zhög otti tyttärensä syliin, silitti hänen kasvojaan ja tuumasi:

- Jospa hänen nimensä olisi vaikka Dura. Sehän meinaa kaunista. Enkä ole koskaan eläissäni nähnyt mitään noin kaunista.

- Jaa… mutta sehän on ihan hyvä nimi.

Takana oli hirvittävä sota. Edessä oli tulevaisuus. Edessä oli varmasti köyhiä ja karuja vuosia. Mutta ne vuodet kannattaisi elää. Sillä niitä seuraisivat paremmat vuodet. Kun oli elämää, oli toivoa.


Gothmogin huoltamo & baari, vuonna 1017 Neljättä Aikaa


Kaksi mainiota ja pidettyä örkkiä, Gothmog ja Zhög rupattelivat bensiksen kahviossa. He olivat palanneet muistoissaan sotaan ja ennen kaikkea sen jälkeiseen aikaan. Molemmat olivat sitä mieltä, että sodan voittaneella Lännen Liitolla oli ollut edessään hankala ratkaisu. Joko se hävittäisi örkkikansan viimeiseen örkkiin. Tai sitten se pyrkisi tekemään niistä ystäviä. Kaupalla ja kulttuurilla. Estääkseen sodan ja saadakseen pysyvän rauhan Keski-Maahan. Örkkien onneksi Lännen Liitto oli päätynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Miehityshallinto oli kestänyt pitkään. Aina vuoteen 994. Lopullinen rauhansopimus oltiin solmittu Konnun Hobittilassa samana vuonna. Dialektinen Sauronismi oltiin kielletty lailla. Mutta entinen vihollinen oli ymmärtänyt, että vaikka sairaan hallinnon saattoikin kieltää ja demonisoida, niin sen alaisena toimineelle kansalle ei kannattanut tehdä samoin. Kansalle tuli antaa mahdollisuus elää, ja olla ylpeä itsestään. Rajat aukesivat, rajavalvonnalla toki, ja kauppa alkoi käydä. Mithrandir-apu alkoi auttaa Mordoria toipumaan. Mithrandir-apua oli saanut myös Gothmog. Gothmogin bensis oli uuden ajan ja uuden Mordorin symboli.

Gothmog totesi Zhögille:

- Sullahan vähän venyi tää bensiskeikka. Ettei vaan Inôz ole kotona pahalla päällä?

- Eihän toki. Ei hän ole kotona vielä itsekään. Hän on kielikurssilla. Kun se syttyi se rauha ja touhu muuttui ja muitakin kieliä sai opiskella niin Inôz opetteli ensiksi westronin. Sitä kauttahan hän on päässyt tuolla Drössbankissa nykyiseen asemaansa. Sitten hän opetteli itähaltioitten avarin. Ja sen jälkeen kääpiöitten khuzdulin. Nyt hän opiskelee haradia. Me meinaan aiotaan mennä ensi vuonna ulkomaanmatkalle. Ensimmäisen kerran elämässämme. Me mennään Haradiin. Sen pääkaupunkiin Umbariin. Siellä on komeat hiekkarannat. Lämmintä riittää. Ja minä meinasin opetella sukeltamisen.

Samaan aikaan bensiksellä kaksi rekkakuskia, metsänihminen ja Lindonin haltia poistuivat paikalta ja jatkoivat matkaansa. Tilalle tuli kaksi muuta kuskia, toinen oli mustanmaalainen ja toinen kaukaisesta Forodwaithista. Sievä kassaneiti tarjosi heillekin ateriansa lisäksi hokkeveikkausta. Gothmog ja Zhög nousivat baaripöydästään ja kättelivät.

- Voimia eloon.

- Kiitos. Sitä aina tarvitaan. Ja sitä samaa sullekin.

Gothmog meni huoltamon puolelle ja Zhög käveli autolleen. Hän astui autoon sisälle, käynnisti moottorin, alkoi ajamaan kotiaan kohti ja tuumasi että vaikka elämä antoi aikanaan hänelle raskaan tien kuljettavaksi, niin sen tien päässä asusti onnellinen örkki.

UUSINTA: ANTIFASISTINEN TAISTELURYHMÄ

$
0
0
Lukijahan on hyvin perillä siitä että hiljattain takkutukat menivät ja polttivat neljä Valion tuotteita kuljettavaa jakeluautoa. Kyse oli virallisesti protestista maitotuotantoa vastaan. Noin varsinaisena syynä on tietysti leikkipartisaanien turvallisissa ja riskittömissä olosuhteissa suorittama elämysmatkailu, jota tehdessään leikkipartisaani voi hetken ajan tuntea olevansa Che Guevara. Ajattelin kirjoittaa asiasta muutaman rivin, mutta sitten tuli mieleeni että ehkä tässä olisi uusinnan paikka toukokuussa 2014 kirjoittamalleni jutulle. Joku saattaa kuvitella, että minä esittäisin tässä jutussa kirjoitetut erikoiset ja ehkä jopa brutaalit menettelytavat jonkunlaisena manuaalina eikä hän välttämättä ole täysin väärässä. Tosin jos joudun polpon kuulusteluun niin kiistän kategorisesti kaiken ja vetoan amatöörikirjoittajan tekotaiteelliseen vapauteen. Siirtykäämme siis Pinnanmaan maakunnan Härnävän kuntaan joskus tulevaisuudessa:

ANTIFASISTINEN TAISTELURYHMÄ

Tapahtuma-aika ja –paikka: Vuonna 2023, kesäkuussa, myöhään yöllä,  Pinnanmaan maakunnassa, Härnävän kunnassa


Pakettiauto läheni paikkaa, jossa aktivistien oli määrä tehdä iskunsa. Autossa oli neljä nuorta miestä.

- Anders, 17 vuotta, lukiolainen. Asuu vanhempiensa luona.
- Juge, 20 vuotta, ylioppilas, suunnittelee hakevansa joskus valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Asuu vanhempiensa luona.
- Pärre, 18 vuotta, lukiolainen. Asuu vanhempiensa luona.
- Zebu, 19 vuotta, yhteiskunnallisen sortorakenteen vuoksi työtön. Selviää hengissä ainoastaan lakimiesisänsä ja ekonomiäitinsä almuilla. Asuu vanhempiensa hankkimassa yksiössä.

Nämä neljä nuorta tuimailmeistä miestä olivat valmiita iskuun. He kuuluivat Antifasistiseen Aktivistitoimintaryhmittymään AFATR:ään ja he olivat ajaneet Pinnanmaan Härnävään aina Helsingistä saakka. He noudattivat AFATR:n keksimää nerokasta toimintastrategiaa, eli eri paikkakunnille hankittiin iskujen tekijät aivan muilta paikkakunnilta, että fasistisen poliisin olisi mahdollisimman vaikeaa saada iskujen tekijöitä kiinni. AFATR:in mielestä oli jo lopultakin aika seurata ruotsalaisten partisaaniaktivistien tiellä, ja aloittaa suora toiminta.

Tämä ryhmä oli AFATRin yksi kokeneimmista, he olivat osallistuneet aikaisemmin jo kolmeen samanlaiseen iskuun. Heidän kohteenaan olisi tällä kertaa härnäväläinen perussuomalainen kunnallispoliitikko, kansallismieliseksi julkisesti tunnustautunut ja paikallista fasistista toimintaa johtava Antti Ärvähtälä. Hän saisi nyt kokea luokkatietoisen työläisvihan. Iskuryhmä suhtautui tehtäväänsä äärimmäisen vakavasti, sillä siihen osallistuvat Anders, Pärre ja Zebu eivät olleet juoneet matkan aikana kuin kuusi pulloa olutta per aktivisti. Juge oli aivan selvinpäin, sillä hän oli ainoa porukasta, joka oli ajanut ajokortin. Suuremmat kaljamäärät ja muutamat hyvät tötsät vedettäisiin vasta onnistuneen iskun jälkeen. Ammattilaisiahan tässä oltiin.

Anders ei ollut aivan varma siitä, miksi hän oli tässä toiminnassa mukana. Mistään luokkatietoisuudesta tai köyhyydestä ei ollut kyse, sillä Anders oli ylempään keskiluokkaan kuuluvien vanhempien ainoa lapsi, eikä hänellä ollut puutteesta ja persaukisuudesta minkäänlaista käsitystä. Luonnollisesti hän vihasi natseja, sillä natseja kuului muodikkaasti vihata. Hän ei sinänsä oikein hahmottanut, mikä tekee natsista natsin, ja miksi niin moni ihminen heidän liikkeessään natsiksi määriteltiin.

Ei hän toisaalta sillä jaksanut päätään vaivata. Hienointa, ja varmaankin tärkeintä oli toiminta itse. Anders tunsi elävänsä jännityselokuvassa. Ja hienointa oli, että tässä jännityselokuvassa ei oikeastaan ollut loukkaantumisen vaaraa. Poliisikaan ei oikein jaksanut jahdata heitä. Tai olisi se kai jaksanutkin, mutta ei saanut lupaa tarpeeksi tehokkaaseen toimintaan. AFATRilla kun löytyi huomattavaa tukea puoluekentältä. Anders ei tajunnut, että oikeastaan hän ei ollut mikään kapinallinen, vaan puoluepolitiikan työkalu. Toisaalta se, mitä ei tajunnut ei myöskään mieltä vaivannut. Aikaisemmat, pääkaupunkiseudulla tehdyt keikat olivat olleet helppoja. Nyt oltiin menossa maaseudulle, mutta varmaankin ne peltopellet olisivat vieläkin avuttomampia.  

Iskuosasto saapui kohteena olevaan osoitteeseen. Juge pysäytti auton sata metriä ennen rivitaloa, jossa Ärvähtälä asui, ja jäi ratin taakse mahdollistamaan nopean vetäytymisen. Anders, Pärre ja Zebu hiipivät hiljaa suorittamaan hyvin harjoitettua iskuaan. He etenivät rivitalon postilaatikoille, josta nopeasti tarkoilla taistelijasilmillään erottivat Ärvähtälän postilaatikon. Tiukan koulutuksensa mukaan he toimivat ryhmänä kuin kone. Pärre aukaisi postilaatikon, Anders pudotti siihen muovipussista matkan varrella vääntämänsä paskat ja Zebu kaatoi postilaatikkoon pari vissypullollista kusta, mitä he olivat matkan varrella tiristäneet.

Partisaani-isku oli vasta alussa. Iskuosastomiehet hiipivät hiljaa Ärvähtälän rivitaloasunnon luo. Vihollisia ei näkynyt ja kaikissa asunnoissa oli valot poissa. He alkoivat spreijata seiniin hakaristejä, sekä NATSI- ja RASISTI-sanoja. Sitten oli vuorossa loppuhuipentuma. Pärre alkoi hakata mukanaan tuomalla kirveellä Ärvähtälän ovea. Asunnossa syttyivät valot, ja he kuulivat miehen huutavan että mitä helvettiä. Nyt oli aika vetäytyä, mutta vielä mennessään aktivistit heittivät mukanaan tuomansa isot kivet rivitaloasunnon ikkunoista läpi.

Ikkunat helähtivät kappaleiksi, Juge kaasutti auton paikalle ja aktivistit hyppäsivät kyytiin. Taustalla kuului lapsen itkua, mutta aktivistit tuumivat, että natseille ei anneta armoa, eikä heidän pennuilleenkaan. Juge käänsi auton kohti Helsinkiä. Fasisminvastaiset partisaanit saattaisivat jälleen raportoida esihenkilöilleen onnistuneesta iskusta. He ajattelivat, että ennen iskujen aloittamista he olivat vielä poikia. Mutta nyt he olivat miehiä. Aktivistimiehiä. Partisaaneja. Saattoipa olla, että Helsingissä alkaisi sankareille ruveta lohkeamaan mukavasti myös aktivistipimpslooraa.

Antti Ärvähtälä tuli ulos pihalle haulikko kädessään ja katseli hävitystä hiljaisena. Tässä olisi työtä korjatessa ja siivotessa. Mutta ensin pitäisi tehdä jotain muuta. Hän käveli takaisin sisään, kaivoi kännykkänsä, ja lähetti ryhmätekstiviestin useaan kymmeneen numeroon.

”Se on alkanut täälläkin”.

*

Kuukausi myöhemmin, heinäkuussa 2023, samaisessa Härnävän kunnassa, Pinnanmaan maakunnassa.

Samaiset neljä nuorta miestä ajoivat jälleen kohti Pinnanmaan Härnävää. Heillä oli nyt uusi tehtävä. Anders katseli aika ajoin repsikan paikan meikkipeilistä mielissään uutta rastakampaustaan, jonka hänen vanhempansa olivat hänelle maksaneet. Harmi, että se ei ulottunut paljoa leukaa alemmaksi. Mutta hänellä oli mielikuva, kaunis mielikuva, jossa hän valkoisena rastasoturina rynnäkkökivääri kädessään hyökkäisi mustan rastasoturiveljensä kanssa kohti fasistien miehittämää rakennusta ja tuhoaisi viholliset. Hän tunsi rynnäkkökiväärin. Hän oli nähnyt sellaisen internetissä. Niin Anders kuin kaverinsakin olivat jonkunlaisen vallankumouksellisen soturiromantiikan lumoissa. Kunhan sen saattoi tehdä itselleen turvallisesti.

Heidän kohteensa oli tuo sama mies. Antti Ärvähtälä. Ja nyt mentäisiin astetta pitemmälle. Mies hakattaisiin. Ja nuo fasistit olivat tehneet asian vielä niin naurettavan helpoksi. Kaksi viikkoa myöhemmin heidän ensimmäisen iskunsa jälkeen oli AFATRin tiedusteluosasto huomannut Härnävän Uutisten nettisivuilla seuraavan uutisen:

”Härnävän Erämiesten ylimääräinen kesäkokous pidetään metsästysmajalla 23.7. 2023 klo 19.00. Puheenjohtaja Antti Ärvähtälä.”

AFATRin tiedusteluosasto oli ottanut selvää siitä, missä kyseinen metsästysmaja sijaitsee. Luonnollisesti he tiesivät myös Ärvähtälän osoitteen. Oltiinhan siellä käyty jo vierailemassa. Ei ollut vaikeaa laskea ajallista ikkunaa, milloin Ärvähtälä läksisi kotoaan kokoukseen ja tehtäväänsä vihkiytyneet aktivistit voisivat suorittaa operaation.

Laskelmat osoittautuivat oikeaksi. Sadan metrin päässä Ärvähtälän talosta pakettiautossa kyttäävät aktivistit näkivät, että Ärvähtälä tuli ulos rivitaloasunnostaan ja käveli kohti autoaan. Tilanne oli otollinen. Ärvähtälän lisäksi näkyvissä ei ollut ketään muuta ihmistä. Ainoastaan pari Ärvähtälän auton lähellä olevaa parkkeerattua tummaikkunaista pakettiautoa. Aktivistit laittoivat kommandopipot päähänsä. Juge löi tallan pohjaan ja he ajoivat Ärvähtälän auton viereen. Kaikki ryntäsivät autosta ulos, heillä oli rautaputket käsissään ja heistä isokokoisin Juge meni ensimmäisenä Ärvähtälän luo, näytti rautaputkeaan ja huusi:

- Arvaatkos natsipaska mitä seuraavaksi tapahtuu?!

Andersin ihmetykseksi Ärvähtälä ei ruvennut ruikuttamaan armoa, vaan totesi tyynesti, että joo, kyllä mulla melko hyvä kuva siitä on. Tämän jälkeen hän pamautti vielä uhoavaa ja rautaputkeaan heiluttavaa Jugea nyrkillä päin naamaa. Juge putosi saman tien katuun. Samalla Anders kuuli aukeavien liukuovien ääniä. Ne pakettiautot. Anders kuuli askelia ja katsoi taaksepäin. Heidän ympärillään oli kahdeksan miestä. Heitä vanhempia. Kolmekymppisiä, nelikymppisiä, viisikymppisiä. Kooltaan keskikokoisesta jääkaappipakastimeen. Heillä kaikilla oli käsissään pesäpallomailat. Joita he taputtivat hymyillen kämmeniinsä. Ärvähtälä sanoi:

- Saattaa pojat olla viisaampaa, että pudotatte ne astalot tuohon maahan. Muuten me joudutaan ottamaan ne teiltä pois. Ja se ottaa pojat sitten kipeetä se.

Andersin sisällä asuva valkoinen rastataistelija läksi yllättäin lomille osoitteeseen poste restante ja hän pudotti rautaputkensa maahan. Samoin tekivät Pärre ja Zebu. Miehet tulivat, repivät pois heidän kommandopiponsa, löivät heidän päähänsä huput ja sitoivat heidän kätensä nippusiteillä. Sitten heidät heitettiin pakettiautoihin ja käskettiin pitämään turvat kiinni. Partisaaniunelmastaan tylysti herätetyn Andersin oli hyvin helppoa noudattaa määräystä.

Anders ei nähnyt, mihin heitä vietiin, mutta ajo kesti ehkä parikymmentä minuuttia. Loppuvaiheessa auto tutisutti sen verran, että jopa helsinkiläinen Anderskin ymmärsi heidän olevan metsätiellä. Andersin sisällä myllertävä pelko lisäsi tutinaa entisestään. Lopulta auto pysähtyi, Anders raahattiin autosta ulos ja kävelytettiin kahden miehen välissä. Kävelyttäminen oli ehkä väärä sana, sillä Andersilla eivät jalat juuri maata tavanneet. Lopulta loputtoman tuntuinen matka päättyi. Anders kuuli vetisiä pärskähdyksiä ja kauhunhuutoja. Sitten oli hänenkin vuoro. Hän tunsi putoavansa johonkin märkään ja kylmään. Henki salpaantui. Hän tunsi, kuinka hänen olkapäittensä alle työnnettiin jonkunlaiset parrut, ettei hän hukkuisi. Missä helvetissä hän oikein oli?

Sitten huppu vedettiin pois. Hän huomasi olevansa hartioitaan myöten suossa. Juge, Pärre ja Zebu olivat muutaman metrin välein samanlaisessa suomontussa. Miehiä heidän ympärillään oli jo toistakymmentä. He katsoivat ahdingossa olevia partisaaneja väsähtäneen halveksuvilla ilmeillä.

Valkoinen rastasoturi oli Andersista lähtenyt jo loman sijasta varhaiseläkkeelle, hän tunsi laskevansa allensa ja kysyi itkunsekaisella äänellä:

- Aiotteko te tappaa meidät?

Antti Ärvähtälä tuli Andersin suomontun viereen ja ihmetteli:

- Tappaa? Eihän me nyt toki semmoista. Tehän olette pojat aktivisteja. Ja ymmärtääksemme te olette myös kovia luontoaktivisteja. Joten me joviaaleina miehinä annamme teidän tutustua Härnävän koskemattomaan luontoon. Ihan perstuntumalla. Tää on kuulkaa pojat ihan luonnontilainen ojittamaton suo. Nyt tutustutaan siihen jonkun aikaa.

Pärre huusi itkunsekaisella äänellä:

- Mutta me kerromme teistä poliisille! Tää on kidutusta!

Silloin taempaa Pärren luo tuli eräs viiksekäs viisikymppinen mies ja totesi:

- Kidutusta? Jaa-a. Myöntää täytyy, myöntää täytyy. Vaan nytkös teille fasistipoliisin apu alkaa kelpaamaankin? Mutta minähän olenkin oikea mies siinä pulassa. Minä olen katsokaas Härnävän nimismies Pentti Rytönen. Ja sillä aikaa kun te makaatte kaulaa myöten suossa, niin Härnävän poliisiasemalla kirjataan ylös juopumuspidätys ja putkakeikka neljästä helsinkiläisestä huligaanista. Niin että alkakaahan pojat nauttia aidosta koskemattomasta luonnosta, mistä te niin kovasti tykkäätte puhua. Onhan teidän lopultakin aika tutustua siihen myös livenä.

Tämän  jälkeen miehet löivät aktivisteille kapulan suuhun, virittelivät nuotion, pistivät kahvit kiehumaan, paistelivat makkaraa, söivät eväsleipiä ja rupattelivat keskenään mukavia kiinnittämättä mitään huomiota neljään aktivistiin, jotka yrittivät kapulansa läpi huutaa apua, jota ei koskaan tulisi.

Kuinka kauan?

Andersilla ei ollut enää mitään käsitystä kuluneesta ajasta.

Mutta siinä ajassa Anders oppi tietämään, mitä on kylmä. Siinä ajassa Anders oppi tietämään, mitä on kauhu. Hän teki myös ensi kertaa kunnolla tuttavuutta eläimeen nimeltä mäkärä. Tälle suolle oli keskittynyt maailman joka ainoa mäkärä. Ehkä pahinta oli se, että nuo miehet eivät uhkailleet häntä mitenkään. Eivätkä edes kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Kunhan paistelivat makkaraa ja antoivat hänen, Jugen, Pärren ja Zebun maata kaulaa myöten suossa.

Lopulta piina päättyi.

Heidät nostettiin suosta ylös ja heidän päähänsä lyötiin jälleen huppu. Sen jälkeen heidät heitettiin taas autoon ja käskettiin taas pitämään turpansa kiinni. Valkoisen Buffalo Soldierinsa menettäneille aktivisteille tässä ei ollut mitään ongelmaa. Ajo kesti tällä kertaa paljon pitempään ja Andersin mielessä kävi kauhukuva siitä, että heidät kuitenkin tapetaan.

Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin kuin tämäkin ajo. Heidät revittiin pois pakettiautosta, nippusiteet nipsaistiin irti ja huput vedettiin pois päästä. He huomasivat olevansa Pinnanmaan maakunnan rajalla, parkkipaikalla, jossa oli maakunnan infopiste. Parkkipaikalla oli myös heidän oma pakettiautonsa, ehjänä ja koskemattomana. Nimismies Rytönen totesi aktivisteille:

- No niin, pojat. Saattaa olla viisainta, että te palaatte sinne Helsinkiin, ettekä enää koskaan tule takaisin. Seuraavan kerran, kun te yritätte leikkiä täällä partisaania te palaatte takaisin siihen samaan suohon. Sillä erotuksella, että silloin te olette siellä suossa pää alaspäin.

Miehet siirtyivät omiin autoihinsa ja ajoivat pois. Juge siirtyi kuskin paikalle, käynnisti moottorin ja muutkin siirtyivät autoon sisälle. Ensimmäinen varttitunti meni täydessä hiljaisuudessa kun puhallin alkoi lämmittää ja sulattaa horkassa täriseviä aktivisteja. Kun veri alkoi kiertää tarpeeksi, he alkoivat puhua. He päättivät hetken mietittyään sanoa AFATRille, että operaatio oli ollut osittainen menestys. Kohteena ollut fasisti oli nähnyt heidät liian aikaisin ja juossut paskat housussa karkuun.

Ja he päättivät sanoa AFATRille myös, että he olivat jatkossakin valmiita toimimaan järjestön puolesta.

Tosin vain internetissä.

Olivathan he jo vanhoja ja väsyneitä taisteluveteraaneja. Nyt oli nuorempien aika yrittää.


KANSANKODIN EVAKOT

$
0
0
Malmön taajama-alue, Burlövin kunta, joskus tulevaisuuden Ruotsissa


Niin kuin koko lounais-Skånessa oli myös pienen Burlövin kunnan Dalbyvägenillä sijaitsevalla pienkerrostaloalueella menossa Ruotsin historian suurin muutto-operaatio. Talojen pihoilla odotti suuri määrä konttirekkoja ja eräässä asunnossa 42-vuotias Kenneth Beckman, joka pakkasi tavaroitaan yhdessä 14-vuotiaan tyttärensa Sofian kanssa huomasi että juuri heidän pihalleen tullut rekka oli tullut paikalle aina Kiirunasta saakka. Niillä oli nyt tulenpalava kysyntä ja rekkakuskit ajoivat ympäripyöreitä päiviä. Kenneth otti asiakseen – ehkä lähinnä siksi, että tuntisi olevansa edes jollain lailla tilanteen hallitsija – huomauttaa tyttärelleen:

- Muistathan Sofia, että valtion järjestämään kuljetukseen saa laittaa vain kuution verran tavaraa yhtä taloutta kohti. Tilaa ei ole enempää. Omaan autoon saamme sitten mahtumaan jonkun verran lisää mutta on harkittava tarkkaan mitä ottaa mukaansa. Kun paluuta ei sitten enää ole. Jos jotain olennaista sattuu unohtumaan.

- Jaa muistanko? Anskumä mietin… joo, kai minä muistan kun sinä sen varmaan viidennen kerran sanot. Yleensä minä ymmärrän sanotun kyllä ensimmäisellä kerralla. Jos en ymmärrä, niin sitten kysyn. Joten tuo papukaijaimitaatiosi on turhaa. Ja alkaa tässä olla kaikki välttämätön jo kasassa. Tuo taulutelevisio ei siihen kuljetusboksiin kyllä mahdu. Sen voisi heittää parvekkeelta pihalle. Sitä ei viittis noille helvetin riekkujille jättää.

- Kun ei oikein voi. Kas kun muuttovalvoja kävi listaamassa tänne jäävät arvotavaraksi luokiteltavat esineet. Ne pitää jättää uusille tulijoille ja jos ne on tarkastuksen jälkeen tahallisesti hajoitettu, niin me joudumme korvaamaan ne.

Sofia kantoi kahta täyteen survottua putkikassia eteiseen, rojautti ne lattialle ja katsoi isäänsä ilmeellä jossa näkyi paljon kaikkea mutta ei tippaakaan kunnioitusta.

- Niin isä, oliskohan sinun ja sen helvetin ämmän kannattanut aikanaan vähän ajatella? Sinun ja muitten samanlaisten lapasten. Tätähän te kerjäsitte ja nyt tätä sitten saadaan. Osani saan minäkin vaikken kerjännytkään. Meidät häädetään kodistamme, suurin osa irtaimistostamme ryöstetään ja vielä laskutetaan päälle jos ryöstetyissä tavaroissa on vikaa.

- Ei meitä teknisesti ottaen häädetä. Kyllähän me voitaisiin jäädä, jos vaan haluaisimme ja…

Sitten Kenneth huomasi itsekin sanojensa onttouden ja älysi olla hiljaa. Hän muisti sanonnan jonka mukaan totuus koskee eniten ja hänen tyttärensä puhui totta. Niin Kenneth kuin Sofian helvetin ämmäksi nimittämä nainen eli hänen äitinsä ja Kennethin ex-vaimo Agnetha olivat molemmat olleet pitkäaikaisia valtiotieteitten opettajia Malmön yliopistossa. He olivat myös sosialidemokraattisen puolueen aktiivijäseniä ja kannattivat fanaattisesti ruotsalaista hyvinvoivaa kansankotia ja sen käsitteen laajentamista koko maailmaan. He uskoivat monikulttuurisuuteen ja vastustivat rasismia sen kaikissa muodoissa niin kuin kuuliaisen humanismin supervallan kansalaisen kuuluikin. He olivat olleet riemuissaan, kun ruotsidemokraatit oltiin kielletty puolueena EU:n rasismin- ja nationalisminvastaisen direktiivin perusteella. Ja he olivat myös ihmetelleet inhoa tuntien, kuinka Suomi ei ollut kieltänyt maan suurimmaksi puolueeksi nousseita perussuomalaisia.

Sofia ei ollut koskaan omaksunut heidän – välillä kieltämättä hurmoksellista – humanismiaan vaikka he olivat kyllä yrittäneet opettaa sitä hänelle. Yhdeksänvuotiaana Sofia oli kieltäytynyt jopa osallistumasta pride-marsseille joihin hän oli aikaisemmin pukenut kiltisti sateenkaarivaatteet päälleen. Koska ei tyttöä väkisin kantamaankaan voinut ruveta eikä marssilta tietenkään voinut jäädä pois, niin he olivat vieneet Sofian hoidettavaksi Kennethin sisarelle ja hänen miehelleen. Marssissa saattaisi aina sanoa, että Sofia oli kipeä. Siihen marssiin katkesivat myös Agnethan ja hänen sisarensa välit pysyvästi. Kun he hakivat Sofiaa kotiin, totesi sisar:

- Niin katsokaas, Sofia kertoi meille että hän ei halua tulla sille marssille mukaan, koska hän on alkanut jo hahmottaa tiettyjä asioita. Muun muassa sen, että hän on tyttö ja haluaa olla tyttö. Eikös se ole vähän sillä lailla, että jos pieni lapsi mieltää jonkun asian luonnottomaksi, niin silloin se todellakin on luonnoton? Vaikka sitä kuinka epistolana julistettaisiin.

Sisar muuttui Beckmanin perheessä välittömästi epähenkilöksi.

Olivathan he toki nähneet ne ongelmat mitä Malmössäkin oli vuosien varrella ilmennyt. He tiesivät että noin puolet kaupungista oli täydessä anarkiassa ja sen anarkian aikaansaaja ei puhunut ruotsia. Mutta he olivat olleet aivan varmoja että kyse oli vain siitä, että niin ruotsalainen yhteiskunta kuin ennen kaikkea perinteinen medelsvensson ei ollut vieläkään oppinut vastaamaan oikealla tavalla monikulttuurisuuden sosioekonomisiin haasteisiin ja muuttamaan haasteen hyödyksi. Ajattelua ja suoranaista itselleen valehtelua helpotti se, että he asuivat pienen Burlövin kunnan puolella vaikka se Malmön taajama-alueeseen laskettiinkin ja alue oli yksityisten vartiointifirmojen suojelema sekä tarpeeksi kaukana niistä ns. sosioekonomisesti haastavista alueista.

Hänen vaimonsa Agnetha oli pari vuotta aikaisemmin vastannut sosioekonomiseen haasteeseen ottamalla eron Kennethistä ja menemällä yksiin jonkun arabimiehen kanssa. Agnetha oli kertonut onnellisena kuinka Abdelkader oli saanut hänen tukahdutetun naiseutensa puhkeamaan sen kauneimpaan kukkaan. Kenneth puolestaan teki niin kuin perinteinen 2000-luvun ruotsalainen mies yleensä teki eli ei tehnyt mitään vaan alistui tilanteeseen. Sofia sen sijaan oli katkaissut välinsä äitiinsä kokonaan ja ilmoittanut että jos se arabijätkä tulee heidän kotinsa kynnyksen yli niin hän salvoo siltä munat. Häpeillen Kenneth oli alkanut oppia hyväksymään sen tilanteen, että Sofia oli tämän yksinhuoltajaperheen mies. Olihan Agnetha yrittänyt saada Sofian muuttamaan uuteen perheeseen mutta Abdelkader ei ollut innostunut ajatuksesta. Se taisikin olla ainoa asia missä Sofia ja äitinsä uusi mies olivat samaa mieltä. Samaa mieltä oli Kennethkin, sillä se olisi tietänyt Sofian jäämistä Alueelle.

Alueelle.

Sillä nimellä sitä kutsuttiin. Kuutta kuukautta aikaisemmin Ruotsin hallitus oli ilmoittanut, että koska ruotsalainen yhteiskunta ei ole onnistunut kotouttamaan uusruotsalaisia tarpeeksi hyvin ja sen vuoksi omilla toimillaan aiheuttanut alati laajenevaa rikollisuutta, suoranaista anarkiaa ja valtavaa taloudellista tappiota se on joutunut epäonnistumisensa vuoksi kunniavelkaan uusruotsalaisia veli- ja sisaroletettuja kansalaisiaan kohtaan.

Nyt velka maksettaisiin kaksin kallein. Ruotsiin perustettaisiin kaikkiaan neljä erillishallintoaluetta, jotka siirrettäisiin puhtaasti maahanmuuttajien – siis käytännössä islamilaisten – hallinnon alaiseksi. Uusi hallinto saisi muodostaa alueille haluamansa lait ja järjestyssäännöt sekä pitää järjestystä yllä parhaaksi katsomallaan tavalla. Alueet kuuluisivat kyllä Ruotsin Kuningaskuntaan, mutta Ruotsin hallinto ei saisi puuttua niitten toimintaan millään lailla. Ainoastaan vastuu alueitten asukkaitten elatuksesta ja infrastruktuurin ylläpitämisestä kuuluisi Ruotsin valtiolle osana solidaarisuusvelkaa jota Ruotsi ei saisi ehkä koskaan lopullisesti suoritettua.

Alueita perustettaisiin kaikkiaan neljä. Yksi Tukholman ympäristöön, toinen Göteborgin ympäristöön, kolmas Smålandin pohjoisosaan ja neljäs Lounais-Skåneen. Erillishallintoalueilla asuvia ruotsalaisia ei varsinaisesti pakotettu muuttamaan pois alueilta mutta koska alueet siirtyisivät islamilaiseen komentoon ja sitä myötä sharia-lakiin, niin noin 99% kantaruotsalaisista ja muusta ei-islamilaisesta väestöstä oli muuttamassa. Ruotsalaiset saattoivat ehkä olla hyväuskoisia hölmöjä mutta aivan idiootteja hekään eivät olleet ja he tiesivät minkälaista kantaruotsalaisen elämä tulisi näillä alueilla olemaan. Ruotsalaiselle hallinnolle kantaväestön joukkopako itse asiassa kävi paremmin kuin hyvin, sillä heidän tilalleen erillishallintoalueille olisi puolestaan muuttamassa arviolta vähintään puoli miljoonaa uusruotsalaista maan muilta alueilta. Lounais-Skånen erillishallintoalueeseen kuuluisivat Malmö, Vellinge, Burlöv, Lomma, Kävlinge, Landskrona, Helsingborg ja Höganäs.

Se tietäisi lähtöä myös Kennethille ja Sofialle. Heillä ei ollut vielä minkäänlaista tietoa siitä, minne he lopulta päätyisivät. Niin kuin kovin harvalla muullakaan. Koskihan tämä vapaaehtoinen pakkosiirto lähes miljoonaa ruotsalaista. Niin vastaanottokeskuksia kuin väliaikaisia ja  riittämättömiä tavaroitten säilytystiloja oltiin perustettu ja perustamassa pikavauhtia, tällä kertaa puhdasta riikinruotsia puhuvia pakolaisia varten. Jotkut pakolaisten huollosta käytännön vastuussa olevista henkilöistä olivat avautuneet asiasta julkisesti ja todenneet että olisi se hallituksen perkele voinut antaa sentään kaksi vuotta aikaa hoitaa asia. Ei tällaisessa ajassa mistään mitään tule. Nuo kaikki avautujat irtisanottiin välittömästi ja heidät asetettiin syyteprosessiin vihapuheesta. Avoimessa ja tasa-arvoisessa Ruotsissa ei oltu eri mieltä. Ainakaan jos kyse oli monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta.

Kenneth ja Sofia siis lähtisivät. Agnetha jäisi. Sen verran Kennethillä oli ylpeydentynkää jäljellä, ettei hän halunnut olla ex-vaimonsa kanssa tekemisissä muuten kuin Sofiaan liittyvissä virallisissa asioissa. Niitäkään ei ollut paljoa, sillä Sofiaa ei oltu huostaanotettu ja – todennäköisesti uuden miehensä vaatimuksesta – Agnetha oli luovuttanut tytön huoltajuuden Kennethille. Tapaamisissa Agnetha oli ollut aina joko miehensä tai tämän sukulaisten valvomana, peitti uuteen kukkaan puhjenneen naiseutensa hijabilla eikä hänessä ollut merkkiäkään siitä entisestä itsevarmasta ja itseään täynnä olevasta feminististä jolle monikultturismin, miesvihan ja naisten ylivallan lisäksi LBGTQ-aate oli elämän opillinen pääsisältö. Näytti siltä, että Agnetha oli kulkenut sen äärimmäisen feministin kehityskulun ja päätynyt hellan ja nyrkin väliin vihatessaan ruotsalaista miestä jonka ansiosta hänen ei ollut tarvinnut koskaan olla hellan ja nyrkin välissä. Eikä hänen tarvitsisi enää puhua mies- ja naisoletetuista. Erillishallintoalueilla ei järjestettäisi pride-marsseja.

Erillishallintoalueitten pinta-alaa kasvatettiin hallituksen suunnitelman mukaisesti portaittain. Ensin siihen liitettiin alueen keskus ja sitten se eteni kohti reunojaan. Kenneth oli katsellut Malmön Alueeseen liittyviä uutisia suuresta taulu-tv:stään joka pian alkaisi esittää lähinnä al-Jazeeraa. Hänen oli vieläkin vaikea tunnustaa itselleen olleensa aina jotenkin – tai jopa kohtalokkaan paljon – väärässä, mutta näkihän hän itsekin, että kun uusruotsalaiset juhlivat aina uutta Alueeseen liitettyä kaupunginosaa niin se juhliminen vaikutti lähinnä väkivaltaiselta mellakalta. Näin tulisi pian käymään rauhallisessa Burlövissäkin. Uutislähetyksiä katseltuaan Kenneth huomasi aina pakottavan itsensä keskittymään muuttoon, tai pakenemiseen – sitähän se oli – liittyviin käytännön asioihin. Näin hän esti itseään ajattelemasta muuta. Erityisesti sitä, että oliko hän ollut koko aikuisikänsä idiootti julistaessaan ruotsalaista sosialidemokratian ja monikultturismin epistolaa?

Nyt se päivä oli sitten tullut. Ei sitä muuttopäiväksi voinut kutsua. Lähdön päivä. Luopumisen päivä. Paon päivä. Alistumisen päivä. Mikä hyvänsä. Ei ainakaan mitään vapaaehtoista. Paon kohde oli sentään ollut tiedossa muutaman viikon. Heidän tulisi siirtyä Taalainmaalle Rättvikin kuntaan. Kokoontumiskeskuksena toimisi Rättvikin koulu ja sieltä heidät sitten sijoitettaisiin eteenpäin. Olisiko ensimmäisenä majoituksena patja koulun liikuntasalin lattialla vai pääsisivätkö he johonkin vastaanottokeskukseen olisi vielä täysin avoin kysymys. Sofia joka tapauksessa voisi jatkaa kouluaan. Kennethille tuskin löytyisi työtä. Rättvikin kunnassa ei varmaankaan olisi välitöntä tarvetta valtiotieteitten maisterille joka oli tehnyt gradunsa aiheesta ”monikultturismi ideologiana ja sen esiintyminen sekä lisääntyminen ruotsalaisissa sarjakuvalehdissä 1965 – 2015”.

Näin ollen oli selvää, että he joutuisivat tulemaan toimeen valtion evakuointiavustuksella jota valtio nimitti komeasti solidaarisuustueksi. Burlöviin jääneestä irtaimistostaan he eivät saisi korvauksia, sillä evakuoiduille annettaisiin korvaukseksi perusavustus. Se ei kattaisi lähellekään menetettyä irtaimistoa sillä se laskettiin puhtaasti perheen henkilömäärän mukaan ja se kattaisi vain välttämättömän. Myöskään asunnosta he eivät saisi korvauksia, sillä he olivat aina asuneet vuokralla. Omistusasuntonsa menettäneille maksettiin korvaus, mutta se laskettiin sen mukaan mikä alueella oli asuntojen hintataso kolme kuukautta sen jälkeen kun tieto erillisalueista oli julkistettu. Luonnollisesti asuntojen arvo oli romahtanut. Huhuttiin, että muutamassa talossa asuneet vanhemmat pariskunnat olivat sytyttäneet talonsa tuleen ja sen jälkeen ampuneet itsensä. Uutisissa tällaisista asioista ei koskaan kerrottu ja lähinnä niissä haastateltiin niitä ihmisiä joitten mielestä erityishallintoalueitten perustaminen oli enemmän kuin kohtuullista.

Muuttomies tuli Beckmanien ovelle.

- Niin kai teitä on muistutettu että tuohon kuution häkkiin ei kannata laittaa mitään sähkötarvikkeita. Säilytys on konttisäilytys, kontit ovat ulkotiloissa ja ovat siellä herra ties kuinka kauan.

Kenneth nyökkäsi. Muutkin pienkerrostalon asukkaat olivat siirtämässä tavaroitaan ulos. Osan metallihäkeissä muuttorekkaan, osan omaan autoonsa, ahtaen ne niin täyteen kuin vain mahdollista. Kaikki tapahtui hiljaa, ilman suurempia kirosanoja ja protesteja. Jotenkin alistuneesti. Jotenkin…

- Jotenkin ruotsalaisesti?

Kas, siinähän oli yläkerran naapuri. Yli kuusikymppinen Otto Jonsson. Mukava ja rauhallinen karhumainen mies. Kenneth kysäisi:

- Taisit lukea ajatukseni.

- Juu. Kun ajattelin samaa itsekin. Onhan meinaan niin, että kun näistä ajoista aikanaan kirjoitetaan historiaa, niin Ruotsin osuus täytyy kirjoittaa lampaitten määkymisellä. Mikään muu ei kuvaa tätä äärimmäistä alennustilaa. Tää on ollut tiedäkkös viikinkien maa joskus. Pelättyjen soturien maa. Nyt tää ei käy enää edes huonosta vitsistä. No, mulla onkin viimeinen repullinen menossa. Onneksi tuli hankittua aikanaan tuo pakettiauto. Turvallista matkaa. Rättvikissä tavataan.

Beckmanienkin pakkaaminen oli saatu loppuun. Kenneth loi vielä viimeisen silmäyksen asuntoon joka oli ollut heidän kotinaan niin kauan. Sitten hän sulki oven, pudotti määräysten mukaisesti avaimet postiluukusta ja poistui kaksi kerrosta alempana pihalla odottavaan Volvoonsa jossa Sofia jo istui. Volvo liittyi surulliseen ja ankeaan karavaaniin, jossa oli henkilöautoja, pakettiautoja, suuria rekkoja ja myös poliisiautoja sekä armeijan panssariautoja. Erillisalueitten hallinto oli juhlallisesti taannut kantaruotsalaisten turvallisuuden siirtymisvaiheen aikana mutta niin poliisi kuin armeija olivat todenneet että puhe on puhetta ja teot puolestaan tekoja. Viranomaisilla oli tiedossaan, että siirtovaiheen aikana oli erilaisissa mellakoissa tapettu neljäkymmentä kantaruotsalaista. Tietoa ei vain saisi koskaan päästää uutisiin. Siirtyväthän nuo alueet sellaisen väestön haltuun, joka edusti rauhan uskontoa ja joilta takapajuisilla ja perinteettömillä kantaruotsalaisilla olisi paljon oppimista.

Kenneth ajoi Volvoaan hitaasti etenevän karavaanin mukana. Se poistui Burlövistä, siirtyi Staffanstorpin puolelle ja jatkoi siitä kohti kaukana odottavaa Taalainmaata. Kennethillä oli ilme, joka saattoi kertoa pikkuhiljaa romuttuvasta utopiasta ja häipyvistä, tyhjän päälle rakennetuista illuusioista. Hän vilkaisi sivusilmällä Sofiaa ja tajusi puolestaan hänen ilmeestään ettei hänen tyttärellään niitä illuusioita ollut koskaan ollutkaan. Toisin kuin isänsä hän oli elänyt koko ikänsä reaalimaailmassa. Kenneth ymmärsi myös, että vaikka hän oli yksinhuoltajaisä niin tuossa apukuskin puolella istui se perheen aikuinen.


Burlöv, Kronetorpsvägenin ja Burlövsbronin risteys

Evakuointisaattuetta turvanneet poliisin ja puolustusvoimien partiot saattoivat Burlövistä lähteneen saattueen Staffanstorpin puolelle josta se jatkoi matkaansa omin neuvoin ja jäivät sitten pitämään vahtia Kronetorpsvägenille josta oli tullut tänään erityishallintoalueen väliaikainen raja viikoksi kunnes se siirtyisi jälleen pohjoisemmaksi Lomman ja Kävlingen kunnan rajalle. Partioautot seurasivat sitä kuinka Alueen laajenemista juhlittiin. Juhlijana ei tosin ollut yhtään ruotsalaista. Enemmänhän se näytti mellakalta. Äkkikatsomalta Burlövissa näki parikymmentä taivaalle nousevaa savupatsasta ja varsin usein kuului myös konetuliaseitten ääntä kun uudet isännät ampuivat – toivottavasti vain – taivaalle. Lippusalkoihin oli noussut sinikeltaisia kuunsirppi-tähtilippuja. Yhdessä partioautossa istuivat vanhemmat konstaapelit Mats Ingvesgård ja Göran Liljegren. Kumpikin oli ottanut radiostaan lähetyksen pois ja pitivät sen vain kuuntelulla. Kaikki radioliikenne nauhoitettiin ja vääristä sanoista muuttui helposti työttömäksi poliisiksi ja päätyi leivättömän pöydän ääreen. Repsikan paikalla istuva Liljegren totesi tympiintyneellä äänellä:

- Niinhän ne ovat kuin hemmotellut nulikat. Ruinaavat vanhemmiltaan lahjaksi liian kallista lelua ja kun sen lopulta saavat, niin särkevät sen samantien.

- Juu. Ja sen jälkeen alkavat ruinata vielä kalliimpaa. Tietäen lopulta saavansa senkin.

- Satans. Vituttaa. Hitto kun olis konepistooli.

Ingvesgård katsoi Liljegreniä väsyneellä ilmeellä jossa oli mukana hieman voimatonta huvittuneisuutta. Varsin yleinen ilme skånelaisille poliiseille jotka olivat mukana luovuttamassa ruotsalaisten maata ja asuntoja miehittäjälle, jonka miehitetty oli vapaaehtoisesti kutsunut kotiinsa.

- No, onhan meillä konepistoolit. Tuossahan ne selkänojan takana paksissa ovat.

- Onhan ne. Mutta kun pitäis olla paljon enemmän lippaita. Ja ennen kaikkea valtuudet käyttää niitä. Ja eipä me niillä paljoa ehdittäis ampua. Meidät suolattaisiin saman tien. Tuolla on arsenaalia tarpeeksi asti ja luovutussopimuksen mukaan noilla on oikeus puolustaa aluettaan kaikin mahdollisin keinoin. Nuo ovat miehittäjiä mutta hallituksen mukaan me ollaan se uhka jota vastaan heillä on lupa varautua.

- Arsenaalia on hjuu… kattopas piruuttasi kiikareillasi noita Alueen turvajoukkoja. Noita millä on se vihreä nauha käsissään. Laita suurennus isoimmalle ja katso tarkemmin mitä ne kantavat.

Liljegren katseli hetken ja kirosi sitten:

- No voi sen helvetti! Näenkömä nyt ihan varmasti oikein?

- Kylläpä näet. Ruotsalaisia AK-nelosiahan niillä on joka jätkällä. Hallinnon niille toimittamia. Arvaapas huviksesi mistä nuo aseet ovat peräisin?

- Et kai saatana meinaa…

- Jep. Hemvärnetiltä.

Ruotsin hallitus oli lakkauttanut Ruotsin Hemvärnetin ja riisunut sen aseista kolme kuukautta ennen kuin se ilmoitti päätöksensä erityishallintoalueista. Nähtävästi hallitus – ja varsin perustellusti – oletti, että vastarintaa vallitsevalle kehitykselle voisi odottaa juuri kodinturvajoukkojen suunnasta, toisin kuin täysin politisoituneista poliisin- ja puolustusvoimien organisaatioista. Kieltämättä Hemvärnetin joukkojen keskuudessa oltiin puhuttu kaikenlaista ja oltu äärimmäisen tympiintyneitä tilanteeseen mutta kun hallituksen käsky oli käynyt, niin kaikki sitten kuitenkin luovuttivat ruotsalaisen kiltisti aseensa. Niin kuin olivat luovuttaneet siviilitkin, joilta vietiin sekä puoliautomaattikiväärit, -pistoolit, -haulikot sekä revolverit. Siviileillä oli käytössään enää pulttilukkoisia metsästyskivääreitä sekä maksimissaan kaksipiippuisia haulikoita ja niittenkin kieltäminen oli jo valiokuntakierroksella.

Liljegren ihmetteli:

- Kyllä nuo AK-nelosia ovat. Hemvärnetillä oli noita. Mutta mistä tiedät, että ne ovat juuri Hemvärnetin pyssyjä?

- Armeijalla on AK-viitosia. Ja mulla on yksi kaveri töissä armeijan logistiikassa. Kun Hemvärnetin pyssyt oltiin kerätty, niin varikolle tuli kirjallinen käsky lastata aseet kuorma-autoihin ja kuskata ne Malmöön. Paperissa oli lukenut, että kuljetus luovutetaan vastaanottajalle joka on Lounais-Skånen Erillishallintoalueen Turvallisuusjoukot. Pitäähän meidän uusruotsalaisilla veljillä olla sentään hyvät vermeet vahtia järjestystä.

- Ei saatana… tää menee vain päivä päivältä sairaammaksi. Koskahan ne alkaa luovuttaa niille tankkeja?

- En tiedä. Mutta sen tiedän, että alueluovutukset ei lopu siihen, mitä hallitus on ilmoittanut.

- Mistäs sinä SEN sitten tiedät? Älä vaan sano, että sulla on joku kaveri hallituksessa.

- Ei ole niin ensimmäistäkään. Mutta mulla on tabletti. Kattelepa luppoaikanasi joutessasi asuntojen pyyntihintoja vaikkapa Alueen ulkopuolelle jäävissä Staffanstorpissa, Svedalassa ja Trelleborgissa. Sieltä saa nykyään omakotitalon samalla hinnalla kuin yksiön jostain Luulajasta. Totta kai sieltäkin pyritään pois. Ei siellä ihmisillä mitään illuusioita ole. Ja kun alue muuttuu tyhjäksi ei-kenenkään maaksi niin…

- Niin… sitten Alue leviää sinnekin. Ja silloin hallitus toteaa tilanteen ja vahvistaa sen viralliseksi totuudeksi. Millähän ne muuten meinaa saada tuonne huoltoporukkaa? Siis sähkömiehiä, putkimiehiä ja sen semmoisia?

- Olen kuullut, että ruotsalaiset huoltomiehet saavat mennä alueelle noitten vihernauhaisten turvajoukkojen suojeluksessa. Mutta koska halukkaita ei ole paljoa, niin puhutaan että esmes sähkömiehillä olis niissä keikkahommissa viisinkertainen palkka.

- Taitaa olla niin, että alueella on pian niin sähköt poikki ja putket tukossa.

- Joo. Ja syy on meidän ruotsalaisten.

Radiosta alkoi kuulua lähetys. Oli tulossa vielä yksi evakuointisaattue. Tulossa syvemmältä Malmöstä. Liljegren kuittasi ilmoituksen, miehet ottivat kaiken varalta konepistoolit mukaansa ja alkoivat odottaa saattuetta. Se oli varsin pieni. Koostui yhdestä linja-autosta jota saattoi peräti neljä poliisin panssaroitua autoa. Paikalla odottaneet ambulanssit ajoivat koko poliisivartion eteen ja ensihoitajat avasivat valmiiksi ovet. Liljegren katsoi kiikareilla lähestyvää saattuetta.

- Onkos noi… no saatana, tossa bussissahan on luodinreikiä. Paljon. Mitähän vittua siellä on oikein tapahtunut?

Kun saattue pysähtyi ambulanssien viereen ensihoitajat ryntäsivät välittömästi bussiin ja kuljettivat ambulansseihin neljä haavoittunutta. Kaksi miestä ja kaksi naista. Poliisit nousivat omista autoistaan. Yksi heistä pani tupakan palamaan vaikka kuinka virka-ajalla olikin. Muutama muu seurasi esimerkkiä. Pari muuta työnsi nuuskamörön huulensa. Yksi totesi:

- Suomalaisilla on sanonta että paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Sanoisin, että sopii tännekin ihan helvetin hyvin.

- Keitä nuo ovat? Ja miksi ne jäivät jälkeen?

- Nuo ovat koko Skånen viimeiset juutalaiset. Käytiin ne synagogasta hakemassa. Olivat siellä jumissa. Jouduttiin itse asiassa ampumaan itsekin. Oli siellä niitä vihernauhaisiakin. Niitä turvallisuusjoukkoja. Eivät ne meitä estäneet mitenkään. Mutta eivätpä estäneet huligaanejakaan. Tuolla bussissa on viidentoista elävän ihmisen lisäksi neljä ruumista. Saivat huligaanitkin tosin osansa. Me jouduttiin ampumaan tiemme läpi. Saatana, minä otan loparit ja lähden Oskarshamniin serkkuni muovitehtaan pakkaamoon hommiin. Mulle riitti.

Linja-autosta tuli hetkeksi ulos vanha, hauras ja harmaantunut nainen. Hän katseli poliiseja hiljaa ja sanoi sitten:

- Me kiitämme noita rohkeita poliiseja että he pelastivat meidät varmalta kuolemalta. Juutalaisia ei tuossa uudessa Gazassa jätetä henkiin. Mutta me emme kiitä Ruotsin valtiota. Miksi se laski natsit tänne? Natsi on natsi vaikka se puhuisi saksan sijasta arabiaa. Meillä ei ole enää paikkaa täällä. Me olemme hylkiöitä. Myös Ruotsin valtiolle. Meidän on siis lähdettävä. Vaikka emme ole tehneet kenellekään pahaa.

- Minne te lähdette?

- Israeliin tietysti. Vaikka olemme mieltäneet itsemme ruotsalaisiksi sukupolvi toisensa perään. Mutta ei meillä muutakaan paikkaa enää ole. Teidän hallituksellenne toisten ihmisten elämä on arvokkaampi kuin toisten. Kun katselen noita ruotsalaisia naisministereitä, niin näen heillä jokaisella neliöviikset. Natseja, jotka julistavat toimivansa natseja vastaan. Tämä maa ei ole enää maa. Tämä on huonosti käsikirjoitettu kauhuelokuva.

Poliisit eivät osanneet sanoa mitään. Ainakaan mitään, mikä olisi ollut tuntunut riittävältä. He painoivat päänsä häpeästä. Nainen käveli bussiin joka starttasi moottorin ja läksi kohti pohjoista.

Liljegren kysyi työpariltaan:

- Kuinka kauan tätä jaksaa?

Invesgård mietti hieman ja vastasi sitten:

- Pikkuista vajaa kuukauden.

- Hä?

- Minä irtisanouduin kolme päivää sitten. Ajattelin että olenpa tuon irtisanoutumisajan loppuun saakka hommissa. Sen verran menee asioitten järjestelyyn muutenkin. Minä muutan Suomeen. En ole tainnut sanoakaan, että minulla on suomalaiset sukujuuret. Sukuni on alunperin Svenska Österbottenin suomenruotsalaisia. Tosin isoisänikin on syntynyt Ruotsissa mutta sukuhaarojen kesken on ollut yhteyttä aina. Sitä kautta minä pääsen hommiin erääseen vartiointiliikkeeseen. Siinä kaupungissa pärjää ruotsilla. Aion kyllä opetella suomenkielenkin.

- No hemmetti. Tää oli yllätys. Jää kylläkin ikävä hyvää työparia.

- Niin minullakin sinua. Voinhan minä kuulostella vähän jos löytyis sullekin jotain hommia. Minun on tietysti helpompi muuttaa, kun olen vielä poikamies. Ajattelin, että jos löytäisin jonkun mukavan suomalaisnaisen rouvakseni. Siellä uskaltaisi vielä sentään alkaa väsätä lapsiakin. Ja siellä on vielä naisiakin. Oikeita sellaisia. Ruotsalaisnaisen arkkityyppi kun alkaa olla sellainen, että ensin se haluaa että mies ruunaa itsensä ja sen jälkeen se toteaa että ei tommosella ruunalla mitään tee. Mutta jos suunnittelet Suomeen muuttoa, niin se kannattaa tehdä melko nopeasti.

- Kuinka niin?

- Katsos kun Suomen puolella huhutaan ja se taitaa pitää paikkansa että Suomi aikoo säännöstellä myös riikinruotsalaisten maahanmuuttoa. Ainakin se tullaan rajoittamaan tiettyyn määrään.

- Miksi?

- No mietipäs ketkä ovat saaneet Ruotsin tähän tilaan? Javisst, riikinruotsalaiset. Suomalaiset varmaan pelkäävät, että ruotsalaisia vaivaava yhteiskunnallinen mielisairaus saattaa tarttua. Enkä muuten yhtään syytä heitä epäluulostaan.


Kuukautta myöhemmin, Rättvikissä

Kennethin ja Sofian pakolaiselämä oli asettunut varsin nopeasti uomiinsa. Heillä oli käynyt pakolaislotossa varsin hyvä tuuri ja heille oli osoitettu huone eräästä hotellista. Alimmasta kerroksesta. Heillä oli huone, jossa oli kaksi sänkyä, vuodesohva jonka edessä oli pieni sohvapöytä ja ikkunan vieressä isompi pöytä. Lisäksi huoneessa oli pieni wc jossa oli suihku sekä myös minikeittiö eli kaksipisteinen levy, mikroaaltouuni, baarijääkaappi sekä pieni tiskiallas. Vastaanottokeskukseksi muutetussa hotellissa oli tietysti järjestetty ruokailu joten tuo minikeittiö oli luksusta. Lisäksi Sofialle oli tarjolla kouluruoka. Kenneth ei ollut kuullut kenenkään ruotsalaispakolaisen valittaneen ruuasta mikä oli ollut aikanaan yleistä etnisesti edistyksellisten pakolaiseksi kutsuttujen ihmisten kohdalla. Kaiken hyvän lisäksi huoneen kattoon oli pultattu pieni televisio. Ei heillä sinänsä ollut valittamista, tosin ajatus lopullisesti menetetystä niin kodista kuin kotikaupungista hiersi mieltä. Ja tulevaisuus oli tietenkin pelkkää mustaa usvaa.

Sitä kattoon pultattua televisiota Kenneth katsoi tälläkin hetkellä. Yksityisyyttä pienessä huoneessa ei tietenkään ollut paljoakaan mutta se oltiin hoidettu kattoon viritetyilla naru-lakanayhdistelmillä jotka antoivat makuusoppeihin edes hieman rauhaa. Sieltä makuusopestaan Sofia raotti lakanaa ja sanoi isälleen:

- Et viittis kattoa sitä telkkaria kuulokkeet korvilla. Minun pitäis lukea läksyjä.

Kenneth pyysi anteeksi, laittoi langattomien kuulokkeitten plugin televisioon kiinni ja sanoi vielä lakananraosta katsovalle tyttärelleen:

- Kuule Sofia… se on vaan jotenkin niin hienoa että sinä jaksat opiskella noin ahkerasti. Kaiken tämän jälkeen. Sinä et ole oireillut mitenkään… niin kuin normaalin teini-ikäisen olettaisi tekevän tässä tilanteessa…

Sofia katsoi isäänsä ilmeellä joka osattaisiin tulkita vittumaiseksi kaikissa kieli- ja kulttuuriryhmissä.

- Jaa sinä meinaat että minä olen jotenkin epänormaali kun minä en ala perseilemään? Niin kuin sinä ja se yksi helvetin ämmä jonka kanssa sinä väsäsit minut perseilitte silloin kun te olitte nuoria?

- Ei, en minä sitä… jotenkin vaan ajattelin… niin kuin kannustaakseni…

- Tiedätkös isä, sinun kannustuksesi eivät merkitse minulle hevon paskaakaan. Mutta totta kai minä opiskelen. Niin paljon ja niin ahkerasti kuin vain voin. Se on minulle ainoa tie päästä pois Ruotsista.

- Pois Ruotsista… mutta minne?

- En tiedä vielä. Oikeastaan yksi lysti. Suomeen. Baltiaan. Puolaan. Unkariin. Australiaan. Uuteen Seelantiin. Vittu, minä muutan vaikka jenkkien mustimmalle raamattuvyöhykkeelle kun minä vaan pääsen eroon tästä järkensä menettäneestä täisirkuksesta nimeltään Ruotsi.

Sofia veti lakanan kiinni ja jatkoi läksyjen lukemista. Kenneth väänsi sätkän. Viisitoista vuotta kestänyt tupakkalakko oli mennyt tällä reissulla nurin. Hän meni hotellihuoneen pienelle kuistille ja pani palamaan. Pihalla ohitse ajoi pakettiauto joka hänet ohitettuaan jarrutti, peruutti, pysähtyi ja ovesta astui ulos muuan mies. Kas, sehän oli heidän yläkerran naapurinsa Otto Jonsson sieltä Burlövistä. Miehet kättelivät ja Kenneth kysyi:

- Emme ole nähneet sinua sen evakuoinnin jälkeen. Missäs sinä asustat?

Otto vastasi hymyillen sitä tuttua karhumaista hymyään:

- Minähän hommasin itselleni töitä saman tien kun tänne tultiin. Niin kuin tiedät, niin minä olen putkimies ja nykyisessä Ruotsissa ei ole pula niistä ihmisistä jotka puhuu työstä mutta niistä jotka sitä varsinaisesti osaa tehdä on kyllä pula. Paikallinen putkifirma palkkasi minut heti. Palkka ei ole sinänsä kaksinen mutta kerryttäähän se osaltaan vähän eläkettä ja siihen kuuluu lisänä se, että saamme rouvani kanssa asustaa putkifirman hallilla. Siellä kun on muitten tilojen lisäksi pieni yksiö. Ei nyt mitään luksusta millään mittakaavalla mutta kyllä me rouvan kanssa siellä pärjätään. Ja rouva kun on kirjanpitäjä niin hän tekee jonkun verran hommia koneellaan. Mutta kuinkas teillä? Sofia varmaan käy koulua mutta mites sulla?

- Niin no… ei minun osaamiselleni oikein ole käyttöä. Olen minä saanut yhden työtarjouksen. Ihan kohtuullinen palkkakin siinä olisi. Se olisi sisäministeriön nettivalvoja. Minun pitäisi etsiä ja kartoittaa vihapuhetta ja siirtää löydetyt vihapuhujat poliisiviranomaisten tietoon.

- Mutta et ole ottanut työtä vielä vastaan?

- En vielä niin… kun mietityttää vaan jotenkin.

- Jaa… onko sellainen hahmo kuin epäilyksen piru vieraillut luonasi?

- En minä sitä ehkä noin vahvasti sanoisi.

Otto Jonsson hymyili ilmeellä josta ei osannut sanoa oliko se pirullinen vai myötätuntoinen ja alkoi puhua vierasta kieltä. Kenneth ei ymmärtänyt mitä Otto puhui mutta ymmärsi kyllä kielen olevan suomea.

- Kuinka sinä osaat suomea puhua?

- Ehkä siksi, että olen suomalainen. Tosin Ruotsissa syntynyt ja elänyt mutta edelleenkin molempien maitten kansalainen.

- En tiennyt sitä. Mitä sinä sitten oikein sanoit?

- Sanoin että te svedupellet olette kyllä maailman suurimpia ääliöitä. Te saitte rakennettua ehkä maailman toimivimman ja hyvinvoivimman valtion ja kun te sen sitten saavutitte niin te menetitte järkenne ja teitte kansallisesta itsemurhasta kyseenalaistamattoman itseisarvon.

- Tuo on ehkä hieman rankasti sanottu.

- Tuskinpa. Niin kuin sanoin, niin olen suomalainen. Vaikkei siihen kukaan siinä menetetyssä kotikaupungissamme kiinnittänyt huomiota. Enkä itsekään tehnyt siitä sen kummempaa numeroa. Isoisäni oli Antti Jonsson, kotoisin Hangosta. Sukunimestään huolimatta suomenkielinen, mutta osasi toki ruotsiakin kun Hangossa asui. Isoäitini oli Saara Nevalainen, kotoisin Kivennavalta. Syttyi talvisota. Isoisä meni sotimaan ja isoäiti oli lottana. Tuli rauha, ja molemmat joutuivat pois kotoaan. Niin Karjala kuin Hankokin luovutettiin ryssille. He tapasivat talvisodan jälkeen Helsingissä, rakastuivat ja menivät naimisiin. Ja arvaatkos, minne he sitten asettuivat?

- Mistä minä voisin sen tietää?

- No tietysti Porkkalaan. Sitten syttyi jatkosota. Ja sen jälkeen heidät ajettiin kotikonnuiltaan toisen kerran. Kas kun tällä kertaa Porkkala jouduttiin luovuttamaan ryssille. He päättivät, etteivät enää kolmatta kertaa evakoksi rupea. Siksi he muuttivat Ruotsiin. Malmöön. Olivat varmaankin niitä ensimmäisiä suomalaisia jotka muuttivat Ruotsiin. He ajattelivat että ehkä siellä saisi olla, elää ja ennen kaikkea pysyä paikallaan. Kaikessa rauhassa. Eiväthän he evakoksi enää joutuneetkaan. Mutta heidän jälkeläisensä taas kertaalleen joutuivat. Johtuen teidän typerien ruotsalaisten käsittämättömästä sinisilmäisyydestä. Minä ja rouvani jouduimme lähtemään. Ja me lähdemme vielä kerran. Tulen pian siihen ikään, että saan Ruotsista täyden työeläkkeen. Vaimo saa sen vuotta myöhemmin. Muutamme Suomeen ja jätämme tämän itsemurhaa tekevän maan ja kansan taaksemme. Mutta toivotan sinulle ja ennen kaikkea tyttärellesi kaikkea hyvää. Hän on syytön siihen onnettomuuteen mitä omasi ja sinua edeltäneet sukupolvet ovat hänen päällensä langettaneet.

Otto puristi Kennethin kättä lujalla otteella. Kenneth tajusi Oton ajatelleen omasta löysästä kädenpuristuksestaan että se oli kuin olisi kuolleen mulkkua koetellut. Sellainen hänen kädenpuristuksensa oli aina ollut. Ehkä se kuvasi luonnetta. Kenneth ymmärsi Oton olevan oikeassa. Kennethin täytyisi varmaankin tehdä jotakin. Mutta mitä hän tekisi? Mihin hänestä olisi? Olisiko hän taistelija? Hän painoi päänsä alas ja ymmärsi tekevänsä sen, mitä sosialidemokraattisen Ruotsin aivopesuun vapaaehtoisesti alistunut mies olisi aina tehnyt. Eli hän ei tekisi mitään. Huomenna hän soittaisi sisäministeriöön ja ilmoittaisi vastaanottavansa netin vihapuhevalvojan paikan.

Ehkä hänessa olisi sen verran miestä, tai sen muistoa jäljellä, että hän antaisi Sofian tehdä omat ratkaisunsa eikä pyrkisi vaikuttamaan niihin. Tai oikeastaan, kuinka hän edes onnistuisi? Sofia oli tämän yksinhuoltajaperheen aikuinen. Hän itse oli pelkkä miesoletettu. Joka ymmärsi, että hän oli osa kansallista itsemurhaa. Jonka hän tunnisti, mutta hänestä ei ollut toimimaan sitä vastaan. Ei edes arvostelemaan, sillä arvostelun myötä hän kieltäisi koko aikuisiän itsensä. Hän ymmärsi, että hänen valheelle rakennettu ja valheella pönkitetty egonsa oli hänelle tärkeämpää kuin kansansa tulevaisuus.

Hän ymmärsi sen perinteisenä ruotsalaisena sosialidemokraattina. Joka upposi valtiolaivansa mukana ollen reikäisestä laivastaan ylpeä.


KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXVIII

$
0
0
1. Hippien kapina Helsingissä

Helsingin kaupunginhallitus sitten meni ja teki päätöksen jonka mukaan kaikille laittomasti maassa oleskeleville taataan oikeus maksuttomiin:
                                    
– lääkkeisiin
– majoitukseen
– ruokaan
– sairauksien hoitoon ja seurantaan
– rokotuksiin
– hammashoitoon
– raskaana oleville ja pienten lasten perheille pidempikestoisen majoitukseen
– apuun löytämään väyliä pois paperittomuudesta
– oikeudelliseen neuvontaan
– mielenterveyspalveluihin
– toimeentulotuen lisäämiseen.

Helsingissä päättävässä asemassa jostain syystä olevat hipit ovat vissiin säikähtäneet sitä, että valtio on ihan oikeasti häätänyt muutaman laittomasti maassa oleskelevan turvapaikkainterreilaajan pois maastamme joten hippivaltuusto sitten vastaiskuna meni ja komeasti romutti koko suomalaisen turvapaikkajärjestelmän. Onhan jatkossa ihan yksi lysti saako laittomasti maassaoleskeleva hylsyn sillä hän voi aina muuttaa Helsinkiin. Jos pääkanisteri Sipilän vuonna 2015 suorittama kämpän lupaaminen oli sisäänheittotuote, niin tämä päivitetty helsinkiläinen hulluus on oikea kaikkien sisäänheittotuotteitten äiti.

Mainitaan erikseen vielä kohta ”oikeus löytämään väyliä pois paperittomuudesta”. Eli toisin sanoen saada oikeus notkua maassa loputtomiin vaikka viranomainen olisi jo päättänyt, että tyypillä ei ole notkumisoikeutta eikä mitään perustetta notkumiselleen. Näyttää siltä, että Helsingin poliittinen  hippijohto on päättänyt, että heillä on voimassa aivan ikiomat lait. Ja niinhän heillä onkin. Valitettavasti.

Lisäksi kaupunginhallitus päätti, että ettei haittamaahanmuuttajien tulva vaan millään muotoa pääsisi pienenemään, niin edellä mainittuja laittomille suunnattuja palveluja tulee mainostaa kaupungin internet-sivuilla mm. arabiaksi, somaliksi, bulgariaksi ja romaniaksi. Tieto tästä päätöksestä on taatusti tällä hetkellä levinnyt eräisiinkiin arabimaihin samoin kuin Somaliaan joten helsinkiläiset veronmaksajat varmasti kiittävät kauniisti tästä esityksestä joka mitä varmimmin juntataan myös valtuustossa läpi.

Hotellin respassa ei sinänsä uskota mihinkään varsinaiseen kulttuurimarxistien salaliittoon Suomen tuhoamiseksi jatkuvasti lisääntyvällä haittamaahanmuuttajamäärällä. Kyseessä lienee vaan liian suuri joukko väärään paikkaan yhtä aikaa kerääntyneitä ihmisiä jotka ovat korvanneet jo valmiiksi olemattoman ajattelukykynsä päähänsyötetyllä utopialla ja joilla yhteen- ja vähennyslasku on jäänyt tyystin opettelematta. Ja jotka ovat löytäneet samanlaiset ihmiset jotka ovat äänestäneet heidät valtaan. Helsingissähän se onnistuu.

Hipit eivät sinänsä olisi vaarallisia jos ne malttaisivat pysyä itselleen omimmassa viitekehyksessä eli 1960-luvun San Fransiscossa ja ennen kaikkea jäädä sinne. Tällaisen pienen pohjoisen maan päättävissä asemissa ne vastaavat vaarallisuudessaan hampaisiin asti aseistettua jalkaväkiprikaatia.


2. Naisviha tuomion kovennusperusteeksi

Normaalisti jalkovälihärpäkkeestään ja sen toiminnasta & aktiviteeteista avautuva ajatusten umpilampi Rosa Meriläinen on näemmä huomannut ettei hänen naamansa ole ollut muutamaan päivään mediassa ja sehän saa tietysti itseään täynnä olevan tiedostavan yksilön tuumimaan että olenksmää enää olemassa ensinkään. Todistaakseen itselleen olevansa olemassa hän lähtee ominpäin muuttamaan rikoslakia ja saa komppia kahdelta muulta vittuvirkatun hahmon ritarilta eli Saara Särmältä ja Johanna Vehkoolta. He vaativat, että ”sukupuoli tulee lisätä rikoslakiin viharikosten koventamisperusteeksi”. Tosin vain naissukupuoli, sillä asiaa täsmennetään:

Nykytilanteessa naisiin ja naisoletettuihin kohdistuva sukupuolittunut verkkoviha jää usein tutkimatta, koska sukupuoli ei ole rikoslain mukainen koventamisperuste.

Jostain syystä puolestaan miesvihaa ei tarvitse ajatushautomo Vi… siis totanoin Hatun mukaan erikseen mainita rikoslaissa. Suomessahan on se ilmiö, että jos jotain asiaa vaaditaan tiedostavasta ja erityisesti naisoletetusta suunnasta, niin se hyvin herkkään menee läpi. Hotellin respassa mietitään, että kuinka tää touhu sitten jatkossa oikein menisi? Ehkä näin:

1. Ajatushautomo Vi… siis totanoin Hatun jäsen pieksää netissä äärifeminististä turpavärkkiään.

2. Joku miespuolinen henkilö kommentoi että olipa aika tyhmää settiä ja vielä kaiken lisäksi perustelee kommenttinsa.

3. Ajatushautomon jäsen hattuuntuu ja tekee rikosilmoituksen naisvihasta.

4. Käräjäoikeus räpsäyttää miehelle joko sakkoja tai ehdollisen vankeustuomion ja perustelee tuomiotaan: ”Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei ole todellista merkitystä feminististä kysymyksistä käytävässä keskustelussa. Jos feministi tuntee olevan naisvihan kohde, niin tunne riittää ja hän on naisvihan kohde. Miehen kohdalla tämä logiikka ei päde, sillä keskimääräinen mies on feministiä huomattavasti loogisempi olento. Tämän vuoksi triggeröitynyt feministi tarvitsee miestä enemmän lain suojaa”.

Laitetaanpa vielä kakkoskohdan loppuun hieman Ajatusvittumo Hatun toimintaa:

Ajatushautomon tiedotteen mukaan Helsingissä järjestetään kuluvan viikon torstaina kiroiluiltama.

- Kiroiluiltama kävi valloittamassa Brysselin ja palaa nyt kotikonnuilleen helvetin Helsinkiin!

Esikiroilijoiksi ovat lupautuneet muun muassa Maryan Abdulkarim, Hanna Huumonen, Anni Saastamoinen ja standup-koomikko Javiera Marchant Aedo.

- Kirosana on vapaa! Tule purkamaan patriarkaatin aiheuttamat paineet muiden feministien seurassa!, Hatun johtajat kehottavat.

Hotellin respassa muistetaan, että meidät kasvatettiin aikanaan siihen ajatukseen että kirosanat ovat voimasanoja ja niitten teho mitätöityy jos niitä viljellään ylenmäärin.


3. LGBTQTiiTyy-propagandaa pikkulapsille

Yksi Suomen tärkeimmistä tiedonvälityskanavista eli PT-Media kertoo jatkuvasti siitä, mitä Ruotsissa tapahtuu. Niin kuin tiedetään, Ruotsi on tekemässä Jim Jonesin kultin jalanjäljissä kansallista itsemurhaa ja   valitsemallaan tiellä muutaman askeleen edellä Suomea, tosin luonnollisesti meidän nilkit painaa riemurinnoin perässä. Tuorein uutinen oli se, että Ruotsissa on nyt sitten julkaistu transseksuaalinen kuvakirja joka on suunnattu pikkulapsille:


Siteerataan PT-Mediaa:

Lundin yliopiston lehtori Susanne Pelger on lanseerannut kuvakirjan pienimmille lapsille. Kirjan aiheena on transseksualisuus.

Kirjassa esitellään mm. hevonen, joka haluaakin olla koira ja koiran isäntä, joka haluaa pukeutua leninkiin. Kirjailija kertoo SVT:lle, että hän toivoo lasten oppivan jo hyvin nuorina, että he voivat olla mitä haluavat.

Pelger kertoo, että hän haluaa lasten tietävän jo nuorena, että esimerkiksi pukuun pukeutunut mies voi työpäivän päätteeksi pukeutua leninkiin ja punata huuliaan, kuten kirjassakin tehdään. Kirjan nimi on Hevonen ja isäntä. (Hästen och husse) Kirjassa on kieltämättä käytetty mielikuvitusta. Isännän kotona asuu hevonen, joka haluaa olla koira ja kulkee siksi koiran panta kaulassa. Hevonen jahtaa kissoja ja tykkää järsiä luita kuin koira konsanaan.

– Ja niin sen pitääkin olla. Kaikki eivät ole joko poikia tai tyttöjä, Susanne Pelger kertoo.

Hotellin respassa herää yksi ainoa kysymys.

Miksi?

Eikö lapset saisi olla lapsia? Ei tuo touhu ole lähtöisin lapsista, vaan aikuisista jotka haluavat syöttää lapsille ajatuksiaan joita pitävät niin, niin kiduttavan oikeina. Ajatuksia jonka mukaan jos yksi kymmenestä tuhannesta on joku, niin niitten 9.999:n tulee vakavasti harkita ajatusta että hekin ovat sitä jotakin.

Ja eikös muuten tuo leninkiin pukeutuva mies ole vain esimerkki tietystä fetisismistä eikä mistään lääketieteellisestä tilasta?


4. Äitiyspakkauksen nimi vaihtoon

Tulipahan sitten törmättyä Ylen sivuilla tiettyyn uutiseen. Jaa miksikö hotellin respassa seurataan Ylen sivuja? No, siksi että Ylen pääsivun kautta täällä mennään Ylen teksti-tv:n sivuille ja katsotaan viime yön NHL-tulokset. Jotain vastinetta sille Yle-verolle sentään. Vaan mikä oli sitten sen uutisen sisältö? No, äitiyspakkauksen nimi halutaan vaihtaa. Jaa miksi? Antaa Ylen kertoa:

Äitiyspakkauksen nimi vaihtoon syrjivyyden takia? Tuleva perheministeri kannattaa muutosta

Äitiyspakkauksen nykyinen nimi toistaa vanhentunutta mielikuvaa vauvan hoidon ja kotitöiden kuulumisesta vain äidille. Isät huomioiva nimi vaatisi muutosta lakiin.

No niin. Jonkunhan tämäkin piti keksiä. Näin äkkiseltään – täällä kouluttamattoman väestönosan keskuudessa – nimi äitiyspakkaus sopii aivan hyvin ihan sen yksinkertaisen syyn takia että äitihän se on se, joka sen lapsen synnyttää. Tosin kohta puoleen käsittääkseni eräs miehen henkilötunnuksella mutta naisen värkeillä varustettu jotakinoletettu on synnyttämässä lapsen. Nähtävästi tässäkin noudatetaan sitä hyväksi havaittua kaavaa että jos yksi ihminen kymmenestä tuhannesta vetää tiedostavat herneet nenäänsä niin asia pitää hoitaa juuri sen yhden ihmisen henkisen pipin mukaan. Muitten mielipidettä kysymättä.

Juteltiin asiasta rakkaan rouvani Ylvan kanssa saunassa ja todettiin, että uusitun äitiyspakkauksen nimi ei voi olla esim. perhepakkaus tai vanhempainpakkaus. Jaa miksikö? No totta munassahan se nimitys taas puolestaan syrjii yksinhuoltajaäitejä ja saattaa heidät (sen 1 / 10.000 näkemyksen mukaan) syrjittyyn asemaan kun hänellä ei olekaan sitä miestä. Jolloin täytyy tietenkin palata äitiyspakkaukseen joka sekään ei käy. Päädyttiin Ylvan kanssa siihen, että uusi nimitys tulee todennäköisesti olemaan tulevan perheministerin ehdottama vauvapakkaus tai sitten vauvaoletuspakkaus. Kunnes joku triggeröityy siitäkin. Ja sehän tapahtuu aivan varmasti. Uskokaa huviksenne. Jos triggeröityminen olisi palavaa polttoainetta, niin Suomen ei tarvitsisi ostaa muualta tippaakaan öljyä.

Elämme hulluja aikoja. Kautta Teutateksen. Kautta Belenoksen.


TAHALLAAN OIKEIN YMMÄRRETTY

$
0
0
Lukija on varmaankin – niin kuin allekirjoittanut itsekin – pohtinut viimeisen lähes kuuden vuoden ajan että mikäs se Sauli Niinistö oikein on miehiään. Oikeastaan asia selvisi viime kesänä hallituksen hajoittamis / ei hajoittamisfarssin yhteydessä jolloin Niinistö totesi että Jussi Halla-aho ei ole osoittanut ”tehokasta katumusta” joka terminä herättää lähinnä mielleyhtymiä jostain Kiinan kulttuurivallankumouksesta.

Nyt istuva (ja ilman muuta myös seuraavalle kaudelle valittava) presidentti on avautunut aiheesta vihapuhe. Niinistön avautuminen on lakimiesmäisen sekavaa ja on aina mahdollista että toimittaja on yhdistellyt mielessään sopivia punaisia lankoja mutta ainakaan Tasavallan presidentin kanslia ei ole vaatinut mahdollisten virheitten korjaamista. Kuinka Niinistö sitten määritteli vihapuheen? No, hän kuvaili sitä ”haluksi väärinymmärtää mieluummin kuin pyrkiä ymmärtämään toista”.

- Tätähän me varmasti kaikki olemme kokeneet. Erityisesti somessa se näkyy. Joka sanaan lähes tartutaan. Halutaan ymmärtää väärin, jotta pääsee iskemään.

Äkkiseltään voisi todeta, että tämä tahallinen väärinymmärtäminen onnistuu erityisesti suvaitsevais-tiedostavalta väestön puolelta ja nimenomaan sillä puolella joka juuttaan lausetta vahditaan kuin pikkulapsen silmää. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Olli Immosen yhdestä lauseesta johtuen pystyyn väsätty 15.000:n ihmisen mielenosoituksen, rock-festivaalin ja yhteisen uskontunnustuksen yhdistelmä.

Mutta mitä sitten täällä voiman pimeällä puolella ymmärretään väärin? Vai ymmärretäänkö – piru vie – sittenkin oikein? Pääasiallinen aihe, josta sitä vihapuhetta etsitään ja aina vain vähemmillä perusteilla löydetään on tietenkin maahanmuuttokeskustelu. Mietitään sen pääkysymyksiä ja fundeerataan mitä on ehkä ymmärretty – tai ainakin väitetty ymmärrettävän – väärin.

On todettu, että haittamaahanmuutto aiheuttaa yhteiskunnalle kestämätöntä taloudellista rasitetta ja siihen käytetty raha todellakin onpois sekä nykyisiltä suomalaisilta ja koska se on osittain velkarahoitteista niin se nakertaa myös tulevien sukupolvien taloudellista pohjaa. On myös todettu, että tätä yhteiskunnallista kokeilua on harrastettu kohta kolmekymmentä vuotta eikä tilanne ole korjaantunut vaan haittamaahanmuuttajien määrän lisääntyessä jatkuvasti vain pahentunut.

Oliko asia ymmärretty jotenkin väärin?

On todettu, että haittamaahanmuuttajat syyllistyvät seksuaali- ja väkivaltarikoksiin huomattavasti suuremmissa määrin kuin kantasuomalaiset. On todettu, että naapurimaassamme Ruotsissa ulkomaalaiset tekevät jo pääosan seksuaalirikoksista.

Oliko asia ymmärretty jotenkin väärin?

On todettu, että kyseinen maahanmuutto on aiheuttanut ympäri läntistä Eurooppaa ja lähimpänä naapurimaassamme Ruotsissa suuren määrän alueita, joissa valtiovalta ei tosiasiallisesti toimi ja joihin kantaväestöllä ei ole asiaa.

Oliko asia ymmärretty jotenkin väärin?

Vai olisiko ongelmana sittenkin se että asiat on ymmärretty aivan oikein, mutta niitä ei saisi sanoa ääneen? Koska näitten faktojen ääneen sanominen nakertaa puolestaan ns. vallitsevaa totuutta jota Niinistökin peräänkuuluttaa:

Nykyään vallalla voi olla monia totuuksia, mikä johtaa presidentin mukaan totuuden hämärtymiseen. Niinistö pitää tätä vaarallisena kehityksenä. Ne, jotka eivät pidä oikeasta totuudesta, voivat Niinistön mukaan hyödyntää tilannetta.

Niinistön mukaan (ja epäilemättä toimittajan komppaamana) on siis olemassa oikea, ennalta määritelty ja kiveenhakattu totuus jota ei tule kyseenalaistaa. Kun tällaista selittää joku uskossaan vahva toimittaja niin se menee osastoon ”merkitään tiedoksi, on kuultu ennenkin” mutta kun saman lausuu tasavallan presidentti jonka pitäisi siis olla koko kansan presidentti niin se kuulostaa kieltämättä aika härskiltä. Juttu jatkaa vielä Niinistön sanomaa:

Hän huomauttaa, että tällöin median Suomessa sananvapauden kautta harjoittama kontrolli vaarantuu.

Tuo lausehan on sinänsä lakimiesmäisen sekavaa mutta saa siitä sen selvän  että Niinistön mukaan median harjoittama kontrolli on kyseenalaistamaton itseisarvo. Hotellin respasta muistutetaan, että media eiole viranomainen joten sen oikeuden harjoittaa mielipidekontrollia voi kyllä kiistää ja jos sen kiistäminen rinnastetaan suoraan rikolliseksi vihapuheeksi ollaan taas askelta pidemmällä Kiinan kulttuurivallankumouksen tiellä.

On tietysti selvää, että Niinistö on federalisti, federalisteille EU:n integroitumiskehitys menee yli kaiken muun ja kyseisen EU:n politiikan yksi kulmakiviä on monikultturismi ja rajoittamaton kehitysmaalainen maahanmuutto. Ehkä viisaampaa olisi muuttaa nykyinen tasavallan presidentin virkanimitys liittovaltion kenraalikuvernööriksi.


Kuvassa harjoitetaan tehokasta katumista. Ehkä Niinistö peräänkuulutti juuri tätä?

TERRORI-ISKU

$
0
0
Eräänä perjantai-iltapäivänä Tampereen rautatieasemalla


Tampereen rautatieasema oli täynnä ihmisiä jotka alkavan viikonlopun myötä olivat menossa kuka minnekin. Asemalla oli myös vartioliikkeitten miehiä ja ennen kaikkea turvallisuutta takaamassa oli kaksi poliisia. He olivat konstaapelit Emmikki Lirbenlää-Lättänen sekä Jan-Erik Lapanen. Molemmat olivat poliisintyönsä lisäksi opiskelijoita Tampereen Yliopiston yhteiskuntatieteitten laitoksella sekä myös poliittisia vihreitten aktiiveja. Sehän oli se paras ja varmin tie päästä etenemään poliisin uralla mahdollisimman korkealle.

Molemmat olivat myös erittäin tarkkaavaisia, sillä tiedustelutietojen mukaan luvassa olisi ongelmia. Vakavia sellaisia. Lirbenlää-Lättäselle ja Lapaselle oltiin kerrottu että aggressiivisena tunnettu fundamentalistinen, pinnanmaalaisesta Lälläveden kunnasta laajalle Suomeen levinnyt Lälläntäiseurakunta saattaisi suunnitella terrori-iskua myös tänne Tampereelle. Lälläntäiterroristit olivat iskeneet aikaisemminkin useissa suomalaisissa kaupungeissa. Nyt ne olivat olleet vähän aikaa hiljaa ja juuri hiljaisuus oli pahaenteistä. Selvästi ne suunnittelivat uusia iskuja. Poliisit olivat olleet asemalla jo tunnin mutta mitään uhkaavaa ei tähän mennessä oltu nähty. Molemmat toivoivat, että niin menisi koko vuoron ajan. Mutta sitten konstaapeli Jan-Erik Lapanen vinkkasi työparilleen:

- Hei, katos tuota jätkää. Tuo näyttää epäilyttävältä.

Niin todella näytti. Mies oli isokokoinen, parrakas, jalassaan hänellä oli maastohousut, päällään jenkkiarmeijan M65-takki ja päässään hänellä oli Hankkijan lippalakki. Ennen kaikkea miehellä oli korostetun rauhallinen ilme. Juuri sellainen ilme, jolla saattoi kätkeä fundamentalistisen lälläntäiläisen fanaattisuuden. Konstaapeli Lapasen poliisikoulutettu ja Tampereen yliopistossa huippuunsa hiottu vaisto ei erehtynyt. Epäilyttävä mies otti Hankkijan lippalakin päästään, laittoi sen nyrkkiin puristettuun oikeaan käteensä, kohotti sen korkealle ja huusi:

- LÄLLÄHU AKPAAAAR!

- Voi vittu! Lälläntäiterroristeja!

Poliisit eivät ehtineet tehdä mitään. Aseman ovet aukenivat ja sisälle ryntäsi kymmenen terroristia. Kuusi miestä ja neljä naista. Ne perkeleet eivät olleet edes naamioituneet. Niin varmoja ne olivat sairaan asiansa oikeutuksesta. Terroristit olivat selvästi saaneet koulutusta sillä ne toimivat kuin hyvin öljytty kone. Ensiksi kaksi niistä kasasivat hämmästyttävällä nopeudella kaksi retkipöytää asemahalliin. Sitten seuraavat toivat lämpölaatikoita, sitä seuraavat kylmälaatikoita ja seuraavat taas puolestaan termospulloja sekä pahvilaatikon jossa oli lehtisiä.

Terroristit aloittivat julman operaationsa. Lämpölaatikot aukaistiin ja niissä oli karjalanpiirakoita. Kylmälaatikoissa oli munavoita. Termospulloissa oli sekä kahvia että kuumaa mehua. Vaarasta tietämättömät tamperelaiset menivät joukolla nauttimaan maittavaa evästä jota terroristit jakoivat viha-ajattelunsa ovelasti peittämän hymyn naamioimana. Maittavien munavoipiirakoitten lisäksi terroristit antoivat viattomille kansalaisille lehtisiä, joissa valveutuneet poliisit tiesivät olevan sekä kansallismielistä vihapropagandaa että vihatilastoja joitten lukemat olivat sinänsä oikeita mutta niitten käyttäminen väärässä poliittisessa viitekehyksessä oli selvääkin selvempi viharikos. Hirveintä oli, että kansalaiset eivät heittäneet lehtisiä lähimpään roskakoriin niin kuin kuuliaisen hallintoalamaisen kuuluisi tehdä vaan pistivät ne povitaskuihinsa ja osa jopa luki niitä natustellessaan samalla maittavaa evästä.

Poliisit tunsivat, että tilanne alkoi lipua heidän käsistään ja he pyysivät apuvoimia. Poliisin tilannekeskus kysyi jotain käsittämätöntä:

- Onko siellä ihmiset välittömässä vaarassa? Ammutaanko? Heilutaanko astaloitten kanssa? Onko räjähteitä? Puukkoja? Kirveitä? Pesäpallomailoja? Halkoja? Heiluuko edes lentopallomailat?

Poliisien oli pakko tunnustaa, että minkäänlaista väkivallan vaaraa ei ollut vaikka aina vain useampi karjalanpiirakka upposi kansalaisten suihin ja sen myötä vihapropaganda levisi entisestään myrkyttäen viattomia kansalaissieluja. Nuo perkeleet vielä toivottivat Lällähin rauhaa jokaiselle uhrilleen. Terroristit ryhtyivät suorastaan röyhkeiksi ja huusivat poliiseille:

- Maistuiskos poliiseille karjalanpiirakka? Munavoi on muuten ekstrahyvää, se on perinteistä kirnuvoita eikä mitään bulkkitavaraa. Vie taatusti virkamiehenkin kielen mennessään.

Tämä loukkaus oli konstaapeli Emmikki Lirbenlää-Lättäselle liikaa ja Jan-Erik Lapanen huomasi hänen kaivavan virkapistooliaan esille holsterista. Jan-Erik huusi hänelle:

- Emmikki! Älä! Kyllä minäkin nuo terroristit mielelläni ampuisin mutta kun meillä ei ole valtuuksia! Ainakaan vielä! Ehkä seuraavien vaalien jälkeen sitten!

Hampaitaan kirskuttaen Emmikki laittoi pistoolin takaisin holsteriinsa ja hänen silmissään loisti aito ja oikeaoppinen pyhä viha.

Röyhkeät terroristit jatkoivat operaatiotaan. Joka ainoa karjalanpiirakka kävi kaupaksi. Kahvit ja mehut hörsittiin loppuun. Kaikki lehtiset jaettiin. Poliisit kuulivat kuinka eräs vanha nainen jutteli terroristien kanssa.

- No voi hyvä tavaton… oli niin mukavaa rupatella teidän kanssanne ja syödä noita piirakoita että minä myöhästyin junastani.

Yksi terroristeista otti naamalleen teeskennellyn myötätuntoisen ilmeen ja kysyi vanhukselta:

- No voi hemmetti… minnekäs päin te olitte menossa?

- Tuonne Hömpstadiinhan minä. Lärvänryttämöntie 64. Sielä minä asun. Olin vaan moikkaamassa vanhaa koulukaveria täällä Tampereella.

- No mutta. Sehän ei tuota ongelmaa. Me ollaan hetken päästä lähdössä takaisin Pinnanmaalle ja me ajetaan Hömpstadin kautta. Tulkaa kyytiin. Me viedään teidät kotiovelle saakka.

- Minä maksaisin kyllä.

- No eihän kertaalleen maksettua matkaa toista kertaa suinkaan makseta.

Tuo viaton ja harhaanjohdettu vanha nainen läksi hymyillen terroristien mukaan. Muut terroristit näyttivät osaamistaan joka kertoi selvästi pitkästä koulutuksesta. He kuljettivat nopeasti tyhjät laatikot ja termospullot autoonsa, kasasivat pöydät jotka vietiin myös autoon ja sen jälkeen lakaisivat lattialle pudonneet piirakanmurut huolellisesti laittaen ne omiin jätesäkkeihinsä jotka he veivät myös omaan autoonsa. Lopulta he jopa moppasivat lattian puhtaaksi kahvi- ja mehutahroista. Poistuessaan he huusivat Hankkijan lippalakit ojennetuissa nyrkeissään:

- LÄLLÄHIN RAUHAA KAIKILLE!

Kun he olivat poistuneet paikalta mistään ei huomannut että Tampereen rautatieasemalla oltiin tehty vakava vihaterrorismi-isku. Emmikki Lirbenlää-Lättänen totesi vihaisena:

- Vittu… kun olis ne valtuudet… olisin varmasti laskenu läpitte… saatanan lälläntäiläiset… saatanan uskonfanaatikot…


Seuraavana maanantaina eduskunnassa:

Eduskunnan täysistunnon aiheena oli vain yksi asia. Lälläntäiseurakunnan piirakkaterrorismi. Käydyssä keskustelussa vasemmistoliiton kansanedustaja Flu Blendersson piti puheenvuoron:

- On jokseenkin käsittämätöntä että virkakoneisto ei reagoi tarpeeksi vakavasti tämänkaltaiseen vihaterrorismiin siihen tekosyyhyn nojaten, että terroristit eivät ole tehneet varsinaisesti mitään väkivallan tekoja eivätkä edes puhuneet varsinaisen rumia. Kyllähän tämän piirakanjakamisen takana on selvästi idea väkivaltaisen ajattelun levittämisestä. Siinä mielessä tuo lälläveteläinen terrorismi on suorastaan raukkamaista. Niin islamilainen kuin vasemmistolainenkin aktivismi on sentään avoimesti ja rehellisesti väkivaltaista. Lälläntäiterrorismi kätkee raukkamaisesti piiloväkivaltansa munavoin tuoksuun. Tilanne on kestämätön ja lainsäädäntö on saatettava ajan tasalle! Väärä väkivalta on lopetettava! Vaikka se ei olisikaan väkivaltaa! Sillä väkivalta on tulkinta-asia ja tulkintaoikeus on vain meillä! Meillä, saatana, meillä!

Sosialidemokraattien kansanedustaja Ritpetta Opportunov totesi puolestaan:

- Tulee myös muistaa, että Suomi on viranomaisvalvontayhteiskunta ja Suomen tulee pysyäviranomaisvalvontayhteiskuntana. Muistutan siitä, että ei ole mitään tietoa – koska poliisilla ei ole oikeutta pidättää noita piirakkaterroristeja – että onko heillä voimassaoleva hygieniapassi. Ei elintarvikkeita voi jakaa ilman sertifikaatiota vaikka ne jakaisikin ilmaiseksi.

Vihreitten kansanedustaja Annika Premenstrualsyndromsson totesi puolestaan:

- Sen lisäksi että nuo terroristit ovat, no, terroristeja, niin täytyy muistaa että he syyllistyvät toiminnassaan myös suurimittaiseen imagoryöstöön. Kas kun tuo karjalanpiirakka muistuttaa ulkonäöltään vittua. Ja niin kuin tiedämme, vittu kaikissa olomuodoissaan ja assosiaatioissaan on sertifikoitu feministien käyttöön. Vittu haisee hyvälle mutta vain oikeassa poliittisessa viitekehyksessä. Näin ollen nuo väkivaltansa väkivallattomuuteen naamioineet terroristit ovat syyllistyneet sekä törkeään kulttuuriseen appropriaatioon että tekijänoikeusrikokseen. Hallituksen täytyy reagoida tähän järkyttävään epäkohtaan voimakkaalla lainsäädäntötyöllä ja saattaa terroristit oikeuden eteen että heitä voitaisiin rangaista ankarammin kuin ketään koskaan.

Sisäministeri vastasi:

- Hallitus tietää sen, että laki ei salli vielä tarvittavan voimakkaita toimenpiteitä tähän salakavalaan vihapiirakkaterrorismin muotoon. Mutta asian tiimoilta ollaan valmistelemassa lakiesityksiä. Tässä asiassa niin hallitus kuin oppositio noita persunperkeleitä lukuunottamatta on samalla linjalla. Vihapiirakoitten jakaminen tullaan lopettamaan.

Sisäministeri päätti puheensa nostaen samalla nyrkkinsä ilmaan:

- Sivistynyt yhteiskunta ei neuvottele terroristien kanssa!



KUVIA SODASTA JA SODAN VARJOSTA

$
0
0
Tarkalleen 78 vuotta sitten kello 06.50 alkoivat aseet puhua itärajalla ja Suomen kansa aloitti 105 päivää kestäneen henkiinjäämiskamppailunsa. Sen asian tiimoilta tuli mieleeni eräs Ylen uutinen (joo, tuli taas mentyä Ylen pääsivun kautta teksti-tv:n sivulle 235) jossa aiheena oli sodasta otetut valokuvat ja jossa sotahistorian tutkija Olli Kleemola totesi että suomalaisilla ei ole käydyistä sodistamme yhtä sellaista eeppistä, muitten yli menevää valokuvaa niin kuin esmes amerikkalaisilla kuva Iwo Jimasta tai Neuvostoliitolla Berliinin valtiopäivätalon katolta.

Tuumailin asiaa hetken ja totesin, että heppu taitaa olla oikeassa. Talvi- ja jatkosodasta on useita muitten yli meneviä ja mieleenpainuvia kuvia, mutta ei sellaista yhtä muitten yli menevää. Ajattelin asian tiimoilta kerätä hieman niitä mieleenpainuvimpia (ainakin omasta mielestäni) kuvia tähän kirjoitukseen. Ihan vaan kunnioittaakseni sen ajan suomalaisia. Aloitetaan talvisodasta. Yksi sen kuuluisimpia kuvia otettiin itse asiassa jo ennen sotaa Helsingin rautatieasemalla lokakuussa 1939 jolloin sodan varjo oli jo Suomen yllä:


Kuvassa J.K. Paasikiven johtama valtuuskunta oli lähdössä Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Asema oli täynnä helsinkiläisiä ja he lauloivat ”Jumala ompi linnamme”. Pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta oli silloin suuri. Epävarmuus Helsingissä vaihtui puhtaaseen pelkoon 30. 11. 1939 klo 09.15 ja siitä kertoo seuraava kuva, jossa vihollisen SB-2-pommikoneet lentävät kaupungin yläpuolella:


Ensimmäisen päivän pommituksissa kuoli 91 suomalaista. Sodan alku tiesi myös lähes puolelle miljoonalle suomalaiselle lähtöä evakkoon ja kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tämä kyseinen kuva on ollut ehkä kaikkein eniten esillä:


Yksi kuuluisimpia talvisotaan liittyviä kuvia otettiin vihollisen puolella. Ja sehän on tietysti tämä:


Otto Wille Kuusisen ns. kansanhallitus pyytää tässä Neuvostoliitolta apua Suomen Kansantasavallan perustamiseksi. Jos puhutaan Suomen historian suurimmista pettureista niin vaikka nykyinen poliitinen eliittimme on toiminnallaan syyllistynyt mitä selkeimmin törkeään maanpetokseen, niin Kuusinen on silti sijalla yksi, sillä hän hyväksyi  ja aktiivisesti tuki Suomen aseellista valloitusyritystä miljoona-armeijan voimin. Jos toisen maailmansodan lopputulos olisi ollut toisenlainen olisi Kuusinen ilman muuta ollut montun syrjällä ja vaikka ihmisen ampuminen ei ole koskaan helppoa, niin tässä tapauksessa vapaaehtoisista tuskin olisi ollut pulaa.

Varsinaisista sotatoimistahan ei sodistamme ole kovinkaan paljon kuvia, koska sotiessa niitä ei sattuneesta syystä oikein ehdi ottaa. Talvisodan yhdeksi legendaksi muodostui Kannaksella ollut Mannerheim-linja jota neuvostopropaganda mainosti vähintäänkin Maginot-linjan vahvuisena. Todellisuus käy esille tässä kuvassa:


Suomalaisillahan oli panssarintorjuntakalustoa aivan surkkia vähä joten joukot joutuivat käyttämään tilapäisvälineitä eli kasapanoksia ja polttopulloja. Tämä kuva on jäänyt elämään ja kertomaan tilanteesta:


Kannaksen lisäksi taisteltiin tietysti pitkin pitkää itärajaa ja siellä saavutettiin suuria voittoja jotka herättivät – osin liioiteltuakin – toivoa siitä, että ehkä tästä vielä selvitään. Yksi kuuluisimpia talvisodan kuvia on tämä Laatokan Karjalan mottitaisteluihin osallistuneen konekivääriryhmän kuva:


Ne kaikkein kuuluisimmat mottitaisteluthan käytiin sitten Suomussalmen Raatteen tiellä. Sieltäkin varsinaisia taistelukuvia on vähän, sillä heppujen piti polttaa ruutia eikä filmiä. Mutta tämä sotasaalista kuvannut kuva jäi elämään:


Vihollisen kuorma-auton lavalla on urkupyssy eli neliputkinen ilmatorjuntakonekivääri. Kyseistä kivääriä käyttäneet sotilaat huomasivat varmasti pian että suomalainen uhka ei tule ilmasta vaan metsistä ja se tunnettiin nimellä belaja smert – valkoinen kuolema. Suomalainen ei taistellut reilusti tasaisella vaan hiihti metsiä pitkin sivustaan ja ampui pusikosta selkään. Pakkanen ja nälkä tappoivat sen, mikä lumipukuiselta perkeleeltä jäi huomaamatta.

Taisteluja käytiin myös Kollaalla. Kollaa kesti ja siellä on otettu yksittäisestä sotilaasta yksi sotiemme tunnetuimmista kuvista:


Eli kyseessä on tietenkin Simo Häyhä. Mies, joka ampui puoli pataljoonaa vihollisen joukkoja pääosin avotähtäimisellä Pystykorvalla. On tarkka-ampujien maailmanennätys vieläkin. Talvisodan loppuvaiheista niitä mieleen jääneitä kuvia on varsin vähän. Ymmärrettävistä syistä silloin ei ehditty oikein kuvaamaan.

Maailmalla talvisota herätti paljon huomiota koska muualla käytiin silloin lähinnä sitä sitzkriegiä. Sana goodwill tuli tunnetuksi mutta paljoahan siitä ei suomalaisille käteen jäänyt. Kouraantuntuvin myötätunto tuli Ruotsista. Ruotsalaiset vapaaehtoiset vastasivat sodan loppuvaiheessa Sallan lohkon puolustuksesta. Kuvan vapaaehtoisilla selässään ruotsalaiset panssarintorjuntakiväärit.


Aseet vaikenivat 13.3. 1940 ja rauhanehdot olivat raskaat. Tunnelmia sodan loputtua kuvannee parhaiten tämä kuva Helsingistä:


Liput laskeutuivat puolitankoon ja syystäkin. Rauhanehdot olivat raskaat, varsinkin kun vihollisen hyökkäyksellä ei ollut mitään oikeutusta. Joka tapauksessa hanttiin pannut Suomi selvisi paremmin kuin suosiolla antautuneet Baltian maat. Alkoi välirauha, ja eräästä sen ajan kuvasta nykyiset kulttuurikriitikot ovat valittaneet tuoreimman Tuntematon Sotilas-elokuvan tiimoilta:


Joo, Helsingin kaduilla todellakin liehuivat natsiliput. Syynä oli yksinkertaisesti se, että silloin (peruuntuneitten vuoden 1940 Helsingin olympialaisten korvikkeeksi) pidettiin yleisurheilun kolmimaaottelu Suomi – Ruotsi – Saksa. Ja kun Saksan virallinen lippu oli silloin hakaristilippu niin sitähän luonnollisesti liputettiin.

Ehkä kuuluisin välirauhan kuva otettiin Helsingin rautatieasemalla 19. joulukuuta 1940. Talvisodan ajan presidentti Kyösti Kallio oli eronnut tehtävistään terveydellisistä syistä ja hänen tilalleen oltiin valittu poikkeusjärjestelyin Risto Ryti. Kallio oli lähdössä kotiinsa Nivalaan, mutta sai asemalla sydänkohtauksen ja kuoli. Kuva on otettu hieman ennen Kallion kuolemaa.


Tarinan mukaan Kallio kuoli Mannerheimin käsivarrelle mutta wikipedian mukaan kyseessä olivat presidentin adjutantti eversti Aladár Paasonen ja eversti A.F. Airo.

Ja sitten alkoi se jatkosota. Jatkosodan mieleenpainuvimmat kuvat ovat sieltä vetääntymisvaiheesta. Yksi hyökkäysvaiheen tunnetuimmista kuvista on tämä hetki ennen sotaa otettu kuva jossa suomalaiset joukot marssivat kohti rintamaa:


Toisessa mieleenpainuvassa kuvassa suomalaiset joukot ylittävät Muurmannin radan Itä-Karjalassa:


Asemasodan ajan ehkä kuuluisin kuva on vuodelta 1942 jolloin Mannerheim täytti 75 vuotta ja Hitler tuli morjestamaan. Perinnetiedon mukaan Mannerheim ei ollut kovinkaan innoissaan Hitlerin vierailusta mutta vallitseva todellisuus on asia, jonka pieni maa joutuu aina ottamaan huomioon.


 Myös suomalaiset naiset tekivät kaiken mahdollisen maanpuolustuksen hyväksi vaikeina aikoina ja vapauttivat työllään miehiä rintamalle. Kuvassa ilmavalvontalotta:


Suomessa on nykyisin kovasti muotia kaivaa ja julkaista todistettuja tai oletettuja suomalaisten pahantekoja. Sota on tietysti kuuluisan sanonnan mukaan paljasta pahantekoa molemmin puolin mutta nykyisin näyttää siltä että nimenomaan omien mustamaalaaminen antaa nostetta tutkijan uralle. Sen sijaan neuvostojoukkojen tekoihin ei niinkään puututa. Yksi näistä hirveimmistä teoista oli suomalaisiin korpikyliin hyökkääminen ja viattomien siviilien lahtaaminen. Kyseinen kuva on Seitajärveltä:


Vielä asemasodan aikana vihollinen pyrki painostamaan Suomea irtaantumaan sodasta järjestämällä kolme erillistä Helsinkiin kohdistunutta suurpommitusta helmikuussa 1944. Hyökkäyksiä saattoi pitää Helsingin ilmatorjunnan suurena voittona sillä tehokkaitten ampumamenetelmien ansiosta suurin osa pommeista putosi kaupungin ulkopuolelle.


Asemasotavaihe päättyi kesäkuussa 1944 vihollisen suurhyökkäykseen. Yksi ehkä sodan kuuluisimpia kuvia on näistä suomalaisista sotilaista vihollisen tykistökeskityksen aikana otettu kuva:


Keitä he olivat ja mitä heille tapahtui? Selvisivätkö he sodasta ja saivatko elää vanhaksi? Sitä ei taida kukaan osata sanoa. Elleivät nuo miehet itse. Kesän 1944 viivytysvaiheen yksi mieleenpainuneimpia kuvia on tämä kuva, jossa rynnäkkötykin miehistö lastaa vaunuunsa lisää kranaatteja:


Vihollisen eteneminen pysäytettiin kesällä 1944 Tali-Ihantalassa, Tienhaarassa, Viipurinlahdella, Vuosalmella, Nietjärvellä ja Ilomantsissa. Yksi kuuluisimpia kuvia noista vaiheista on tämä kuva Tali-Ihantalasta, jossa suomalaiset panssaritorjuntamiehet katselevat tuhottua vihollispanssaria:


Samoin kuin tämä kuva asemassa olevasta panssarintorjuntatykistä. Valitettavasti en löytänyt paremmanlaatuista:


Yksi suurimmista tekijöistä vihollisen etenemisen pysäyttämisessä oli tykistö. Sodanaikaisesta tykistöstä löytyy toki paljon kuvia, mutta on vaikea valita niistä yhtä yli muiden. Laitetaanpa kuvaksi siis tykistön hiljainen, mutta tappava sankari eli korjausmuunnin:


Kesällä 1944 kävi selväksi, että sodasta on irroittauduttava vaikka hinta tulee olemaan kallis. Päätös on ollut varmasti katkera, sillä Suomen armeijan joukot olivat kaikki Moskovan rauhan rajan itäpuolella ja maan asetilanne oli parempi kuin koskaan ennen. Mutta selvää oli, että Saksan tulevan tappion myötä sodan jatkaminen lopulta vain pahentaisi tilannetta. Jotta rauha olisi mahdollinen oli hallinto uusittava ja aikakauden vaihtumista kuvaa tämä kuva, jossa Mannerheim astelee ulos eduskuntatalosta tuoreena tasavallan presidenttinä:


Aseet vaikenivat lopullisesti 5.9. 1944, tosin suomalaisten puolelta ampuminen lopetettiin jo päivää aikaisemmin. Yksi tunnetuimmista tuona päivänä otetuista kuvista on tämä kuva kellojaan vertailevista suomalaisesta ja venäläisestä upseerista. Kovasti nuoren näköinen on muuten tuo venäläisupseerin vieressä oleva neuvostosotilas:


Sota Lapissa jatkui vielä, mutta Suomessa alkoivat ns. vaaran vuodet. Neuvostojohtoinen valvontakomissio saapui Suomeen pian välirauhan solmimisen jälkeen. Tässä kuvassa valvontakomission neuvostoliittolaisia jäseniä on saapunut Malmin lentokentälle. Alkeellisena liennytyksen elkeenä voi todeta, että etummaisella miehellä ei ole kantamassaan konepistoolissa sentään lipasta kiinni. Näyttää olevan vielä vanhemman mallinen PPD-konepistooli:


Valvontakomissio majoittui vuosina 1944 - 1947 hotelli Tornissa ja sen puheenjohtajana toimi pahamaineinen Andrei Ždanov joka oli muutamia vuosia aikaisemmin ollut muuttamassa Viroa neuvostotasavallaksi:


Samaan aikaan käytiin vielä Lapin sotaa. Sota alkoi aluksi suomalaisten ja saksalaisten yhteisesti sovittuna leikkisotana jossa saksalaisten rauhanomainen vetäytyminen pyrittiin mahdollistamaan todellisia taisteluja välttäen mutta valvontakomission painostuksen vuoksi suomalaiset joutuivat lopulta aloittamaan oikeat sotatoimet. Suomalaisten varsinainen hyökkäys alkoi uhkarohkealla Tornion maihinnousulla:


 Käyty sota aiheutti Lapille valtavat tuhot. Tunnetuimpana niistä saksalaisten tuhoama Rovaniemi:


Viimeiset saksalaiset joukot poistuivat Suomen alueelta 27.4. 1945. Tämä tiesi sekä Lapin sodan että yleensäkin toisen maailmansodan päättymistä Suomessa. Yksi Lapin sodan kuuluisimpia kuvia on tämä, jossa suomalaiset nostavat Suomen sotalipun kolmen valtakunnan rajapyykille kyseisenä päivänä:


Vaikka varsinaiset sotatoimet olivat päättyneet, voi sanoa, että sodan varjo oli Suomen päällä vielä monta vuotta. Valvontakomissio tarkoitti käytännössä sitä että maata saattoi sanoa miehitetyksi ja asian kruunasi se, että Porkkalassa oli voimakas neuvostoarmeijan tukikohta. Tuolta ajalta on termi ”Porkkalan tunneli”, sillä suomalaiset saivat oikeuden junaliikenteeseen Porkkalan alueen läpi, mutta junan oli kuljettava ikkunat peitettynä ja neuvostosotilaitten vartioimana:


Vaaran vuosina tietysti eli pelko kommunistien vallankaappauksesta. Myöhemmän historiakäsityksen mukaan vallankaappausuhka ei ollut kovin todellinen sillä sillä ei ollut varsinaista Neuvostoliiton tukea. Silti kommunistit palasivat suomalaiseen yhteiskunnalliseen elämään. Pahimpana esimerkkinä kommunistien käsiin joutunut Valtiollinen poliisi. Ja varmaankaan läheskään kaikkia ei miellyttänyt nähdä maanpetoksesta elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomittua Hella Wuolijokea Yleisradion pääjohtajana:


Oli uhkana sitten kommunistien vallankaappausyritys tai neuvostomiehitys, oltiin vastarintaan valmistauduttu kätkemällä aseita kaikkiaan 35.000:lle miehelle. Asekätkentä paljastui vuonna 1945. Kätkennässä ei ollut sinänsä mitään laitonta mutta taannehtivan lain perusteella toiminnasta tuomittiin kaikkiaan 1.488 henkilöä. Mainittavaa on, että varsinainen meteli asiasta nousi nimenomaan suomalaisten kommunistien, ei niinkään valvontakomission toimesta. Todennäköisesti venäläiset ajattelivat että totta kai suomalainen varautuu. Eihän se mikään tyhmä ole.

Samaan aikaan säädettiin myös toinen taannehtiva poikkeuslaki jonka perusteella tuomittiin suomalaista sodanaikaista valtiojohtoa eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Taannehtivaa poikkeuslakia voidaan pitää käytännön pakon sanelemana kansallisena häpeänä. Jos kyseiset valtiomiehet oltaisiin tuomittu Moskovassa, olisi jokaista todennäköisesti odottanut hirttotuomio. Varsinaisena käytännön käsikassarana sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä oli muuten eräs Urho Kekkonen.


Vuonna 1948 solmittiin sitten Neuvostoliiton kanssa Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus joka tosiasiallisesti määritteli suomalaisen politiikan sisällön seuraavaksi 43:ksi vuodeksi. Sopimusta voi pitää myös käytännön sanelemana pakkotoimenpiteenä jolle ei ollut olemassa kuin vielä huonompia vaihtoehtoja. Sillä siihen aikaan näillä maailmankolkilla se oli nimenomaan Neuvostoliitto joka näytti mistä kana pissii ja toinen vaihtoehto olisi ollut päätyä Varsovan Liittoon.


Vuonna 1952 alkoivat sodan varjot lopultakin väistyä. Ensimmäisenä valopilkkuna oli Armi Kuuselan valinta Miss Universumiksi 29. 6. 1952:


Kyseinen tittelihän ei tietenkään suomalaisten leipää leventänyt mutta tämä voitto ja siihen liittyvä glamour oli silloin tietysti mannaa puutteesta ja säännöstelystä kärsivälle maataan jälleenrakentavalle kansalle. Lisää mannaa oli tarjolla heti seuraavassa kuussa kun Helsingissä järjestettiin kesäolympialaiset:


Suoritusta voi oikeastaan pitää aivan uskomattomana vaikka olympialaiset eivät vielä siihen aikaan olleet sellaisia ylimassiivisia tapahtumia kuin nykyisin. Maa oli lopettanut raskaan sodan vasta vajaata vuosikymmentä aikaisemmin, maksoi vieläkin raskaita sotakorvauksia ja oli edelleenkin elintarvikesäännöstelyn piirissä. Silti kaikki meni nappiin ja kisojen järjestelyjä pidettiin hyvin onnistuneina. Helsingin kisat on mainittu ”viimeisinä oikeina olympialaisina”.

18.9. 1952 väistyi Suomen päältä toiseksi viimeinen osa sodan varjosta. Silloin Vainikkalassa ylitti rajan viimeinen sotakorvausjuna. Raskaat sotakorvaukset veivät pahimmillaan 16 % valtion vuosittaisista menoista. Nyt tästä taakasta päästiin eroon ja voitiin keskittyä kansakunnan oman hyvinvoinnin kehittämiseen.


Viimeinen varsinaisista sodan suoranaisista varjoista hävisi 26. tammikuuta vuonna 1956 jolloin Neuvostoliitto palautti Porkkalan Suomelle. Neuvostoliitto otti palautuksesta luonnollisesti kaiken PR-arvon irti, mutta suurin syy palautukselle lienee siinä, että Itämeri oli käytännössä muuttunut Neuvostoliiton sisämereksi ja ohjusteknologian kehittyessä kalliin tukikohdan ylläpitäminen ei enää vastannut tarkoitustaan. Joka tapauksessa helpotus Suomelle oli suuri, sillä halutessaan Neuvostoliitto olisi voinut ampua raskailla rannikkotykeillään Helsingin raunioiksi. Nyt alueelle marssivat jälleen suomalaiset joukot:


Siinä poistui viimeinen sodan suoranainen varjo. Luonnollisesti sodasta johtuvia varjoja jäi elämään ja uusia syntyi. Synkimpänä ehkä 1970-luvun suomettumisen aika. Joka tapauksessa voi sanoa, että kyseinen sukupolvi pelasti Suomen ampumalla ja rakensi päälle ennen näkemättömän hyvinvoinnin. Tuo sukupolvi teki, mitä sen piti tehdä. Uudemmilla sukupolvilla käsitykset siitä, mitä pitää tehdä ovat aika ajoin toisenlaisia.


Vietetään siis talvisodan alkamisen muistopäivää. Itsenäisyyspäivässähän ei ole enää mitään viettämistä. Miksi juhlia sitä, mitä ei edes menetetty vaan annettiin pois vapaaehtoisesti?

ANTERO LÄRVÄNEN JA EPÄKOHTIEN ANARKIA

$
0
0

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä Antero Lärvänen suorassa lähetyksessä täältä Huitsinnevadan paikallisration rutiosta. Meillä on hetken kuluttua alkamassa puhelinhaastattelu, jossa vieraanamme on saneleva ja ihmisten asioihin kärsänsä työntävä vähän helvetin korkea-arvoinen virkahenkilö Lennipirkitta Löröttät-Sixteen. Hän on kertomassa meille siitä, että valtiohallinto on löytänyt yhteiskunnastamme suuren epäkohdan joka aiotaan korjata mahdollisimman pian mitä tehokkaimmilla viranomaistoimenpiteillä. Haloo… täällä Antero, onko Lennipirkitta linjoilla?

- Kyllä Antero. Linjoilla ollaan.

- Olen kuullut hieman huhua siitä, että tämä löydetty epäkohta jollain lailla liittyy siihen äitiyspakkauksen nimen mahdolliseen muuttamiseen ja myös siihen, että henkilötunnuksia muutetaan etteivät tunnukset vaan mitenkään loukkaisi erityyppisiä oletushenkilöitä.

- Kyllä Antero. Nämä asiat liittyvät omalta osaltaan tähän tarpeelliseen ja välttämättömään uudistukseen.

- Voisiko siis olla niin, että tämä löydetty epäkohta on erilaisten puolestaloukkaantujien keskuudessa vallitseva terveen järjen ja suhteellisuudentajun totaalinen puute?

- Äläpäs Antero yritä leikkiä vitsikästä. Tiedät itsekin, että väärässä poliittisessa ja ideologisessa viitekehyksessä esitetty huumori on automaattisesti vihapuhetta. Vain tiedostava huumori on sallittua eikä sen ole tarkoituskaan naurattaa vaan valistaa.

- Kunhan yksinkertaisena vähän yritin etukäteen arvuutella. Mutta mikäs tämä epäkohta sitten on?

- Epäkohdat itse.

- En oikein ymmärrä.

- Et tietenkään ymmärrä sillä sinulla ei ole siihen vaadittavaa akateemista oikeaoppisen yhteiskuntatanhuamisen osaamista. Mutta minäpä valaisen asiaa. Nuo kaksi mainitsemaasi asiaa ovat todellakin oikeita epäkohtia. Vanhanmalliset henkilötunnukset saattavat loukata kokonais- ja puolittaisoletettuja henkilöitä. Äitiyspakkauksen nykyinen nimi saattaa loukata joitakin, joita ei tosin olla vielä tarkasti määritelty mutta tullaan jossain vaiheessa aivan varmasti määrittelemään. Mutta ongelman ydin on siinä, että nämä epäkohdat on tuotu esille aktiivisten yksittäisten kansalaisten toimesta. Ilman heidän aktiivisuuttaan epäkohdat olisivat saattaneet jäädä huomaamatta.

- No nythän minä alankin jo aavistaa, mistä löytyy se kadonnut vyö… eiku siis ongelma. Mutta ole hyvä ja jatka.

- Eli ongelma on siinä, ettei vielä löytymättömiä mutta silti aivan ilmeisiä epäkohtia etsimässä ole erikseen nimettyä viranomaiselintä vaan etsintätyö on täysin yksittäisten ihmisten aktiivisuuden varassa ja silloinhan moni vielä löytämätön epäkohta saattaa jäädä pysyvästi löytämättä. Eihän se sellainen käy päinsä. Maassamme vallitsee eräänlainen löytämättömien epäkohtien anarkia. Ja mehän emme salli anarkiaa muitten kuin siihen sertifikoitujen ihmisten toimesta turvallisessa poliisivalvotussa ympäristössä esimerkiksi itsenäisyyspäivänä.

- Saanko arvata ja jatkatko lausetta. Eli tähän polttavaan ongelmaan ollaan ratkaisuksi perustamassa…

…Epäkohtavaltuutetun toimisto. Juuri niin. Kyseiseen viranomaiselimeen palkataan sekä parhaiten koulutettuja että ideologisesti motivoituneita henkilöitä ja sen tehtävänä on etsiä, löytää, nostaa esille ja saattaa lainsäädäntötyön kohteeksi vielä löytämättömiä oikeaoppisesti tulkittuja ja määriteltyjä epäkohtia. Epäkohtavaltuutetun toimiston henkilökunnaksi on kaavailtu seuraavaa:

Epäkohtavaltuutettu

Toimistopäällikkö

Apulaistoimistopäällikkö

Kaksi avustavaa apulaistoimistopäällikköä

Pääylitarkastaja

16 ylitarkastajaa

3 osastosihteeriä

6 erikoissuunnittelijaa

Viestintäpäällikkö

6 loukkaantumisen kokemusasiantuntijaa

- Vaan onhan muuten ihme, jos tuolla porukalla ei löydy aina vain uusia epäkohtia. Saanemme odottaa jatkossa oikein viranomaisboostattua triggeröitymistä. Voiko noihin tehtäviin muuten hakea kuka hyvänsä?

- Voi toki. Mutta ei kylläkään tule valituksi. Epäkohtavaltuutetun toimiston henkilökunta valitaan idelogisesti oikeasta viitekehyksestä eli lähinnä vihreistä, vasemmistoliitosta ja demareista sekä tietysti erilaisista feminististä järjestöistä. Näissä ryhmittymissä ollaan aidosti uskovaisia kun sen sijaan muissa puolueissa ollaan pikkuisen liikaa opportunisteja. Lisäksi toimiston henkilökuntaa valittaessa ymmärretään se pysyväisepäkohta että patriarkaalinen järjestelmä sortaa edelleenkin naisoletettuja joten aidon tasa-arvon turvaamiseksi henkilökuntaan ei valita ollenkaan miesoletettuja, miesepäiltyjä eikä miesvarmistettuja oletushenkilöitä.

- Ja näinhän tällaisessa länsimaisessa uustasa-arvoisessa yhteiskunnassa toki tulee toimiakin. Olisikos teillä antaa jonkunlaisia vinkkejä uudelle epäkohtavaltuutetulle? Joitain epäkohtia joista ei vielä olla älytty puolestaloukkaantua? Vähän niin kuin, miten sen sanoisi, epäkohtaleivänjuureksi.

- No johan nyt toki. Heti tulee mieleen muutama. Ensimmäisenä peruskoulu.

- Niin juu, en minäkään ole ihan varma siitä että oliko siitä kansakoulu-oppikoulusysteemistä luopuminen niin järkevää.

- Häh? Enhän minä sitä tietenkään tarkoittanut. Vaan sitä, että perussuomalaiset ovat pöllineet peruskoulusta lupaa kysymättä itselleen nimensä alkuosan. Varmasti herättääkseen ihmisissä vääränlaista mielikuvaa heidän kauttaan mukamas lisääntyvästä kansansivistyksestä. Tuohan on selvää kulttuurillista appropriaatiota sekä verenkarvaista fasismia ja muita pitkiä ja vastenmielisiä sanoja. Toinen asia missä on huomattava epäkohta on ystävyys.

- Ystävyys? Mutta eikös se kumminkin ole kovasti hyvä asia että ihmisellä on ystäviä?

- On toki. Mutta kun se ystävien valitseminenkin tapahtuu aivan randomina ja suoranaisessa anarkiassa ilman minkäänlaista viranomaisvalvontaa. Ajatellaanpa vaikka sitä peruskoulua. Jossain koululuokassa Pekka ja Jari ovat parhaita ystävyksiä. Samoin Minna ja Liisa. Mutta entäs Kari? Entäs Sirkka? Entäs varsinkin Mohammad? Entäs jos heillä ei olekaan parasta ystävää? Äärimmäistä rakenteellista syrjintää joka kohdistuu vielä avuttomiin pikkulapsiin. Lapsille pitäisi koulun puolesta osoittaa parhaat ystävät niin ketään ei syrjittäisi. Ja samalla moniammatillisen aikuisosaamisen myötä jokainen saisi hänelle juuri sopivimman parhaan ystävän.

- Ja silloin epäilemättä Jaanalle määritelty paras ystävä olisi moniammatillisen harkinnan päätöksenä Mohammad vaikka Jaana tykkäisi olla paras ystävä Pirjon kanssa. Olisiko vielä jotain puolestaloukkaannuttavaa?

- Tuolla sukupuolielämän puolella sitä on paljonkin mutta päällimmäisenä tulee mieleen se hirvittävä epäkohta että tavalliset heteromiehet ovat sukupuolisesti kiinnostuneita vain sellaisista naisista joilla on vagina eivätkä ollenkaan sellaisista naisista joilla on penis.

- Mutta eihän naisilla ole… niin hjuu… ymmärrän… nehän on niitä fiiliskysymyksiä ne eikä mitään tylsää biologiaa. Ja kun alkaa miettiä asiaa tarkemmin niin kyllähän tuo parinmuodostaminen ainakin noin suhteen alkuvaiheissa on muutenkin kovasti vanhanaikaisen ulkonäköpainotteista. Se pohjautuu vanhentuneisiin stereotyyppeihin naisellisista naisista ja miehekkäistä miehistä. Tartteisko valtion harkita lakia jonka perusteella otetaan käyttöön tuonne työelämänkin puolelle ehdotettua nimetöntä ja kasvotonta deittailujärjestelmää jonka kapakat joutuisivat ottamaan käyttöön anniskelulupien menettämisen uhalla? On miesten puoli ja naisten puoli. Anniskelu pelaa molemmilla alueilla. Sukupuolten välillä pidetään yhteyttä tietokoneilla. Mutta sillä lailla, että miesoletettu ei tiedä minkä näköinen hänen deittikumppaninsa on. Vaikka kyseessä olisi miehiä vihaava mutta harmikseen meisselistä tykkäävä lahtivalas-on-steroids. Luonnollisesti naisoletettuja tämä ei koskisi eli heillä on oikeus nähdä jätkän lärvi ja kroppa ja jos ei miellytä niin ei muuta kuin hylsyä kehiin.

- Mutta Antero! Tuohan on aivan loistava idea! Ja juuri noilla spekseillä! Tulen välittämään ongelman ja ratkaisuehdotuksesi tulevalle epäkohtavaltuutetulle. Niin kuin huomaat, niin jo näin lyhyellä ajalla löytyi uusia epäkohtia ja jopa yksi ratkaisu niihin. Ja ajattele, kun tätä harjoittaa kokopäivätyönään 38 rautaista ammattilaista niin viiden vuoden päästä me emme enää tunnista Suomea entisekseen.

- Sitähän minäkin vähän pelkään. Saneleva ja ihmisten asioihin kärsänsä työntävä vähän helvetin korkea-arvoinen virkahenkilö Lennipirkitta Löröttät-Sixteen, kiitän teitä haastattelusta. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisration rutiosta. Siirrymme kaupallisiin tiedotteisiin.


Antero: No voi naisoletetun seurusteluelin! Nyt muuten otti ohrakyrsä. Jos se tättähäärä saa tosiaan tuon kieli poskessa heitetyn ehdotuksen viranomaiskäsittelyyn ja kaiken lisäksi vielä hyväksytyksi niin meikäläisestä tuli ainakin poikamiesten keskuudessa sillä siunaamalla Suomen vihatuin mies. Ei taida olla enää asiaa Huitsinnevadan ulkopuolelle.

Hösse: Ei hätää. Me pyöritetään lähetystä luupin kautta niin että se menee koko ajan kahdenkymmenen sekunnin viiveellä. Ja kriittisessä osassa me lyötiin häiriö päälle. Podcastin voi sitten fiksata mallilleen. Lyödään vaikka päälle sitä neuvostovirolaista kanajauhelihamainosta.

Pertta: Niin että tästä voidaan lähteä ihan rauhassa Lällävedelle. Ykä soitti jo ja sanoi että sauna on lämpiämässä. Ei muuta kuin jätkät Ransittiin vaan.


Myöhemmin Lällävedellä:

Antero: Vaan minua sitä ihmetyttää kovasti se, kuinka jonninjoutavista asioista nuo tiedostavat tättähäärät loppujen lopuksi vetävät herneitä nenäänsä. Voisko siinä olla kyse jostain sijaistoiminnosta? Niin kuin vaikka apinalla kainaloitten raapiminen kun se ei oikein tiedä, että mitä sen pitäisi tehdä? Kun pää ei oikein hahmota varsinaisia ongelmia.

Hösse: Niin… olishan tässä mietittävänä näitä uussuomalaisiakin ongelmia. Ihan oikeita semmosia. Joitten lukumäärää ei lasketa triggeröitymisenä vaan ruumiina, hakattuina, ryöstettyinä ja raiskattuina. Ynnä tietysti aivan tolkuttomana persnettona. Mutta tiedostava yksilö keskittyy raapimaan niitä kainaloitaan ja nostamaan kainalokutinastaan metelin.

Pertta: Ja tietysti jos haluais etsiä ongelmia vähän etempää jos paikalliset ei kelpaa niin voishan sitä metelöidä vaikka tuosta orjuudesta. Amerikoissa orjuus loppui jo vuonna suustaladattava mutta Afrikassa ja arabimaissa se ei ole loppunut vieläkään. Ensimmäisen kerran meidän tiedostavat yksilöt älähtivät noista orjamarkkinoista vasta nyt ja tekivät sen vaan sen takia kun siellä myydään orjiksi niitä ihania turvapaikanhakijoita joitten olis kuulunut päästä tänne elätettäväksi. Sitä ennen ne on saaneet olla orjina ihan kaikessa rauhassa sillä puheet etnisesti edistyksellisten maitten orjuudesta olivat vaan rasistien valheita jotka saattoi todistaa valheiksi sillä että väitti niitä rasistien valheiksi.

Ykä: Vaan kaipa noissakin asioissa on kyse vaan muodista. Dingo-hysteria nykyaikaan päivitettynä ja iältään hieman vanhemmilla rääkyjillä varustettuna mutta täsmälleen yhtä hysteerisinä. Näin ollen nyt ja tästä eteenpäin jatkossakin etsitään  porukalla niitä epäkohtia tai epäkohtaoletettuja joita ei olla vielä keksitty. Tuoreinhan oli tää valitus siitä kun naiset ei pääse suljettuihin herraklubeihin. Vaikka tuskin ne niitä edes varsinaisesti kiinnostavat. Kunhan kitisevät kitisemisen ilosta ja nauttivat ihanasta feministisen uhriutumisen tunteesta. Pian liipasimella on varmaan myös nää ukkojen saunaillat. Täällä kun epäilemättä puhutaan niin setä- kuin vihapuhetta. Ja täysin ilman minkäänlaista viranomaisvalvontaa.

Antero: Joo, ja sehän naisia varsinkin jurppisi kun ne tietäisivät että nimenomaan niistä täällä ei puhuta. On paljon mielenkiintoisempiakin puheenaiheita. Vaan mistä sitä tietää vaikka tällä tontilla olis tälläkin hetkellä joku triggeröityjä kyttäämässä puolestaloukkaantumisen aihetta?

Ykä: Tuskinpa. Ja jos on, niin ei ole kauaa. Minä nimittäin männäviikolla asensin tänne lällättävän kameravalvonnan.

Hösse: Lällättävän kameravalvonnan?

Ykä: Joo, se on Läjä-Tek Oy:n uusi hittituote. Sen lisäksi että se valvoo ja tallentaa, niin sen voi kalibroida tarkkailemaan omistajan erityisesti haluamia kohteita. Minä kalibroin sen niin, että se kyttää ainoastaan liimatilhiä, punavihervästäräkkejä, sukkahousukoppeloita, koloradonqueeriäisiä, punapäähysteerejä, huivihuppuhippiäisiä ja tiedostavariksia. Kun järjestelmä bongaa jonkun niistä, niin se läjäyttää kohteeseensa sähköiskun. Ei mitään tappavaa mutta sen verran tuntuvaa että tiedostavat hättiäiset joutuu räpistelemään takaisin veronmaksajien kustantamaan kotipesäänsä paskat housuissa.

Pertta: Juma örtsy! Mutta onhan mahtava systeemi. Vaan mitähän se poliisi sanoo tuosta?

Ykä: Ei sano mitään. Ainakaan Pinnanmaalla. Korkeintaan sen että Frank, anna palaa. Kaikkien Pinnanmaan kuntien järjestyssäännöissä on meinaan nimenomaan mainittu että ”tonttien omistajien on lupa käyttää vahinkoeläimiä vastaan ei-tappavaan voimaan perustuvia aseita ympäri vuoden ja ilman erillistä lupaa”.

Antero: Eiköhän jätkät siinä tapauksessa oteta sekä lällättävälle kameravalvonnalle että kansalaisten etuja ajaville viisaille järjestyssäännöille.

Kiuas: tsöss!

4 x Tsuhnan Kosto: knirsk.


PÄIVÄÄ ENNEN

$
0
0
Huomenna on kuudes päivä joulukuuta vuonna 2017. Päivän kohdalla on merkittävää se, että silloin nimipäiviään viettävät Niilo, Niko, Nikolai ja Niklas.  Monissa Euroopan katolisissa maissa silloin myös vietetään Pyhän Nikolauksen päivää. Eräässä pienessä pohjoisessa maassa vietettiin kuudes joulukuuta – joskus aikanaan – sen pienen pohjoisen maan itsenäisyyspäivää.

Sen tiimoilta voisin miettiä tiettyjä itsenäisen valtion tunnusmerkkejä. Yksi niistä on tietysti oma raha ja sen myötä valtion oma keskuspankki joka määrittelee valtion finanssipolitiikan. Sen myötä valtio pystyy tarvittaessa kikkailemaan valuutallaan ja erityisesti taloudellisesti vaikeina aikoina tästä on etua sillä mahdollinen valuutan devalvaatio hyödyttää vientiä. Tällainen keskuspankki on itsenäinen eikä minkään ylemmän pankin maakuntaosasto eikä itsenäisen valtion tarvitse tuupata kansalaistensa selkänahasta revittyjä miljardeja johonkin eteläiseen kankkulan kaivoon jonkun ylemmän tahon määräyksestä.


Yksi itsenäisen valtion tunnusmerkkejä on myös tietysti oma rajavalvonta. Itsenäinen valtio päättää sen kuka tai mikä maahan tulee ilman että kenelläkään on siihen nokan koputtamista. Jos itsenäiseen valtioon pyrkii tulemaan esimerkiksi muutama kymmenen tuhatta arabia elämään itsenäisen valtion kansan elättämänä niin itsenäinen valtio torppaa heidän tulonsa jo rajalle ja toteaa että suksikaa helvettiin. Mikäli maahantulijat eivät usko hyvällä, niin sitten itsenäisellä maalla on olemassa myös puolustusvoimat jotka suorittavat tehtävän pahalla.


Erityisen tärkeä itsenäisen valtion tunnusmerkki on se, että sillä on kansanedustuslaitos joka pitää maan alueella hallussaan ylintä valtaa. Sen vallan yli ei mene mikään ulkomaalainen tai ylikansallinen instanssi. Kyseinen kansanedustuslaitos pohjaa työnsä nimenomaan oman maansa ja sen kansalaisten hyvinvoinnin eteen. Se joko onnistuu työssään tai sitten ajoittain tietysti myös epäonnistuu mutta sen perusajatuksena on toimia vain ja ainoastaan oman maan ihmisten hyväksi. Sillä se tietää että ellei se sitä tee, niin ei sitä tee mikään muukaan.


Tämä pohjoinen entinen valtio, nykyinen maakunta joka aikanaan vietti itsenäisyyspäiväänsä kuudes päivä joulukuuta on nimeltään Suomi. Sillä oli aikanaan nuo kaikki itsenäisen valtion tunnusmerkit. Oikeastaan sillä oli osa niistä jopa Venäjän vallan alaisena. Nyt sillä ei ole enää mitään niistä, joten itsenäisyyspäivän viettäminen on tarpeetonta ja turhaa kuolleen hevosen raadon äärellä tanssimista. Kuudentena joulukuuta voi viettää itsenäisyyspäivän muistojuhlaa ja jos jollain lukijalla on lipputanko, kehotan laittamaan lipun puolitankoon. Siniristilippuhan meillä vielä onneksi on, eikä sitä olla vielä vaadittu korvattavaksi sillä sinikeltaisella tähtirätillä mutta epäilemättä sekin päivä on vielä tulossa.

Tämä pohjoinen alue, Hangosta Nuorgamiin jota aikanaan kutsuttiin itsenäiseksi valtioksi on osa samanlaista ylikansallista  epädemokraattista valtiokoneistoa kuin oli aikanaan Neuvostoliitto. Neuvostoliittoa johti ja EU:ta johtaa demokraattisen päätäntävallan ulkopuolelta valittu pieni klikki ja molemmissa suoritetaan väestönsiirtoja jotka ovat kantaväestölle vahingollisia. Nykyisessä ylikansallisessa valtiokoneistossa ne väkisin siirrettävät ihmiset tosin hankitaan Afrikasta ja arabimaista. Neuvostoliitossa siirrettiin venäläisiä herrakansaksi ja alkuperäisväestöä Siperiaan. Neuvostoliittoa vastaan sentään  pantiin aikanaan hanttiin ja jopa onnistuttiin. Tätä uutta politbyroota vastaan ei olla edes tapeltu. Ehkä kierous on kivääriä voimakkaampi ase.

Joka tapauksessa elämme EU:n maakunnassa jota voi kuvailla niin, että jopa japanilaisessa keinotekoisessa vocaloid-lauluohjelmassa löytyy enemmän kunnioitusta Suomea ja suomalaisuutta kohtaan kuin hallintokoneistossamme, mediassamme ja niin sanotussa sivistyneistössämme. Annetaan siis ääni vocaloideille ja muistetaan lämmöllä sitä mikä meillä joskus oli ja joka meiltä otettiin pois. Ja joka ehkä toivottavasti saadaan vielä joskus takaisin.



PYSSYSILLÄ

$
0
0
Monenlaisesta Suomi 100-uutisoinnista iski erityisesti silmään Kansan Uutisten juttu joka kuvaa erinomaisesti vasemmistolaista tyyli- ja suhteellisuudentajua. Toisin sanoen Vasemmistonuoret ovat esittäneet vaatimuksen jonka mukaan Suomen tulisi pyytää anteeksi sisällissodan uhreilta ja omaisilta. Anteeksipyyntö ei kata tietenkään kaikkia uhreja sillä uutisessa täsmennetään juhlarahakohu osoitti, kuinka kipeä asia punaisten teloitukset on edelleen suomalaisille.”

Kyseiset vasemmistonuoret jättävät taktisesti muistamatta (tai vielä pahempaa, ne eivät oikeasti tiedä) että tuolloin tammikuussa 1918 nimenomaan punaiset aloittivat aseellisen kapinan laillista hallintoa vastaan. Aseellisissa kapinoissa on sellainen metka piirre että niitä ei parane hävitä, sillä silloin henki on yleensä höllässä. Niissä pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Sosialistit tiesivät tämän kyllä ja ehkä kannattaisikin vaatia nykyisiä vasemmistopuolueita jotka ovat sen ajan sosialistien perillisiä pyytämään anteeksi sitä, että heidän poliittiset esi-isänsä houkuttelivat työväestöä leikkimään hengellään. Jonka he sitten menettivät kun taas puolestaan kyseisen rähinän aiheuttaneet läksivät pääosin Neuvosto-Venäjälle turvaan.

Sota on aina paljasta pahantekoa ja sisällissota eritoten. Jos käytetään lähteenä wikipediaa niin sen punaisen osapuolen omassa terrorissa kuoli 1.400 – 1.650 siviilihenkilöä. Wikipedian kertomia esimerkkejä:

- 31.1. 15 suojeluskuntalaisen ampumateloitus Kangasalla, eli nk. Suinulan verilöyly.

- 1.2. 10 vangin murha Vihdistä Nummelaan johtavan tien varrella, Ojakkalan tienhaarassa. Murhattujen joukossa oli mm. eteläpohjalainen ylipoliisikonstaapeli, joka tammikuisen vangitsemisensa hetkellä oli virantoimituksessa.

- 2.2. vankiryhmän ampumateloitus Nummelassa.

- 6.2. 11 valkoisen teloitus Porin Lyseon sisäpihalla eli ns. Porin lyseon joukkomurha.

- 10.3. 16 A. Ahlström Oy:n toimihenkilön ampuminen Porin ja Noormarkun rajalla, ns. Koliahteen joukkomurha.

- 19.4. Kuurilan junamurhat Kuurilassa.

- 25.4. 23 valkoisen vangin teloitus Lappeenrannassa, eli nk. Lappeenrannan joukkomurha.

- 27.4. 30 valkoisen vangin surmaaminen Viipurin lääninvankilassa eli nk. Viipurin lääninvankilan joukkomurha.

Näitä ei anteeksipyyntövelvollisuus varmaankaan koske.


Punaisten murhaamia vankeja Viipurissa 1918.

On tietysti hyvä muistaa se, minkälainen terrori olisi ollut edessä mikäli punaiset olisivat voittaneet. Esimerkkiä voi katsoa silloisesta itänaapurista jossa ne punaiset voittivat. Uutisessa jatketaan vasemmistolaista tyylitajua:

-Anteeksipyyntö olisi kansallisesti eheyttävä teko itsenäisyyden satavuotisjuhlan aikana ja kunnianpalautus uhreille ja heidän jälkeläisilleen.

Ensinnäkin en näe, että kuolleet punaiset tarvitsisivat varsinaisesti kunnianpalautusta sillä sillä sellainen kuuluu yleensäkin kommunististen maitten käytäntöihin (joita vasemmistonuoret epäilemättä haikailevat) ja nykyisin muutenkin heidän ajatellaan olevan yhtä lailla kyseisen sodan uhreja kuin valkoisetkin. Heillä oli syynsä kapinoida ja pääosalla se syy oli vain joko työläisen tai torpparin aseman parantaminen. Heidän johtonsa ajatukset olivat sitten niitä korkealentoisempia ja niitten toteutumista voi tosiaan seurata Neuvostoliiton historiasta. Mutta mietitäänpä tarkemmin tuota vasemmistolaista anteeksipyyntövaatimusta. Oikeastaan jos anteeksi pyydettäisiin, niin sen sisältöhän pitäisi mennä jotenkin näin:

- Suomen valtion edustajina pyydämme anteeksi ja olemme erittäin pahoillamme siitä, että Suomen silloinen hallitus taisteli aseellista kapinayritystä vastaan ja voitti.

Kuinkahan kansallisesti eheyttävä tuollainen anteeksipyyntö oikein olisi?

Itse olen myös punikkien jälkeläisiä enkä vaadi anteeksipyyntöä silloiselta valkoiselta suomelta enkä myöskään missään nimessä valtuuta mitään nuoria vasemmistopellejä vaatimaan niitä puolestani. En itse asiassa vaadi anteeksipyyntöä myöskään sosialisteilta siitä, että heidän seikkailupolitiikkansa vuoksi sukulaisiani kuoli. Eivät ne siitä enää eloon heräisi. Mutta esittäisin kuitenkin vienon toivomuksen sosialisteille että mitäpäs jos kuitenkin nykypäivänä tuomitsisitte sen ns. edistyksellisen väkivallan. Josta tuore esimerkki tuossa kuvassa. Lähteenä MV-lehti, kiitokset:


XXXVI YMMÄRRYSHARJOITUS

$
0
0
Hahmotushäiriöisten diktatuuri eli natsiksi määrittelyn sietämätön keveys

Seurattuani tuota näennäisitsenäisyyspäivämme uutisointia on pistänyt silmään myös se mikä ennenkin eli kuinka helposti tavalliset ihmiset määritellään mediassamme äärioikeistolaisiksi. Ja median myötä tähän määrittelyyn yhtyy myös pääosa poliittisen koneistomme edustajista. Kas kun he pelkäävät että elleivät he ole punavihreän valtamedian kanssa samaa mieltä niin heidätkin määritellään äärioikeistolaiseksi. Määriteltäviltä ihmisiltä – kirjoitusta ajatellen erityisesti 612-kulkueeseen osallistujilta – ei mielipiteitä heidän oletetusta äärioikeistolaisuudesta kysytä vaan tehdään tulkinnat ihan ominpäin. Miksi kysyttäisiinkään, sillä helpompaahan on ylläpitää ihqun ikiomasti luotua mielikuvaa kuolaturpaisesta lapualaisesta.


Nazzi vai ei?

Määrittelijöitten ”kohteliaampi” osapuoli nimittää kyseiseen kulkueeseen osallistuneita ”vain” äärioikeistolaisiksi. Sitten ne, jotka ovat lopullisesti ylittäneet pysyvän hörhökynnyksen puhuvat reilusti natseista:


Tällä nimenomaisella natsiksi määrittelijällä tosin saattaa olla hahmotushäiriön lisäksi myös ongelmia näkönsä kanssa, mistä on saatu aikaisemminkin havaintoja:


Vaan itse asiaan. Minkäs sortin äärioikeistolaisia nämä 612-marssijat ja hyvin monet heidän kaltaisensa ihmiset ovat? Itse sattuneesta syystä olen ollut heidän kanssaan paljon tekemisissä – ja tietysti kuulun niihin itsekin – ja voin kertoa natsimäärittelijöille hätkähdyttävän paljastuksen:

He ovat aivan tavallisia ihmisiä. Työssäkäyviä, työttömiä, perheellisiä, perheettömiä. Ennen kaikkea he haluavat elää rauhassa ja että muutkin saisivat elää rauhassa. Natsiksimäärittelijät ovat saattaneet nähdäkin heitä mutta eivät ole kiinnittäneet heihin huomiota sillä kyseiset ihmiset ovat olleet silloin töissä pitämässä yllä suomalaista infrastruktuuria ja mahdollistaneet näin myös natsiksimäärittelijöiden elatuksen. Ehkä natsiksimäärittelijän silmäkulmassa on joskus vilahtanut keltainen havaintoliivi mutta se ei ole rekisteröitynyt muistiin sen kummemmin. Harmi, sillä silloin hän olisi saattanut nähdä sellaisen äärioikeistolaiseksi tulkitsemansa ihmisen. Ehkä oppiakin jotain.

Näille tavallisille ihmisille tuollaiseen rauhalliseenkin kulkueeseen osallistumisen kynnys on suuri, sillä he ovat niitä ihmisiä jotka pysyvät mieluummin kotonaan pitäen huolen omista asioistaan ja varsinkin julkisella sektorilla työskenteleville ihmisille julkinatsiksi määrittely voi maksaa työpaikan.

Mutta mikä ihme tekee heistä sitten natseja? Tai ainakin natsiksi tulkittuja? No, oikeastaan vain kaksi seikkaa.

1. He ymmärtävät, että Suomi ei voi olla maailman sosiaalitoimisto. Suomella ja ennen kaikkia suomalaisilla ei ole siihen varaa eikä velvollisuutta. He ymmärtävät että rajoittamaton nimenomaan kehitysmaalainen maahanmuutto – ja näille maahanmuuttajille välittömästi tarjottava koko iän kestävä elatusautomaatti – sekä rapauttaa talouden että ennen kaikkea romuttaa yhteiskuntarauhan. Lisäksi he katsovat nenäänsä pidemmälle ja muistavat, että kaiken tämän laskut ja seuraukset kaatuvat tuleville sukupolville.

2. He haluaisivat pitää Suomen itsenäisenä tai oikeammin palauttaa Suomen itsenäisyyden. Sillä he ymmärtävät että suuressa monikansallisessa liittovaltiossa joka on vielä kaiken lisäksi epädemokraattisesti johdettu Suomen asema on pelkkä Takahikiän Perähikiä jonka hyvinvointi ei kiinnosta ketään.

Näillä kahdella seikalla tullaan nykyisessä Suomessa määritellyksi äärioikeistolaiseksi / natsiksi / lapualaiseksi / Mordorin örkiksi jne. Mikä puolestaan tekee asian vielä mielettömämmäksi on se, että ennen kuin Suomen asiat menivät punavihreälle perseelleen ts. joskus 1990-luvun puolivälissä koko suomalainen poliittinen koneisto allekirjoitti kohdat 1 ja 2 ja olivat siitä samaa mieltä. Muusta sitten kinasteltiin ja kovastikin mutta aina SKP:stä perustuslaillisiin kaikki puolueet olivat noista asioista samaa mieltä. Kommareissa nyt tietysti oli taistolaiset joitten mielestä Suomen ja Neuvostoliiton raja oli ihan turha mutta ei niilläkään tullut mieleen tehdä Suomesta afrikkalaisväestön loppusijoituspaikkaa.

Mitä tästä voidaan nähdä johtopäätöksenä? Ei tietysti sen enempää kuin että nykyiset punavihreät natsiksimäärittelijät ovat määrittelyvaltansa juovuttamana tulkinneet Suomen olleen historiansa aikana pääosin natsivaltio.

Minkä johtopäätöksen vuoksi puolestaan niin poliittisessa kuin virkakoneistossa kannattaisi nousta esille kysymys että näinköhän noilta realisminsa jo aikaa sitten menettäneiltä pitäisi ottaa se määrittelyvalta pois ja miettiä että minkä ihmeen takia se heille yleensä annettiin.

Mutta eihän se kysymys nouse esille. Sillä poliittisessa ja virkakoneistossa uskotaan että natsiksimäärittelijän määrittelyvalta on muuttunut jo niin pyhäksi asiaksi että sen kyseenalaistaja on itsekin automaattisesti natsi. Vaikka he tietävät myös sen, ettei natsiksimäärittelijöiden valta ole loppujen lopuksi muuta kuin suun pieksämistä.

Mokomat tyhjähousut paskat.

Laitetaanpa vielä lisäys. Niin kuin tiedetään, Helsingissä on syöpä ja syövän oireitten myötä kaupunki meni ja romutti koko suomalaisen turvapaikkajärjestelmän. Nyt näyttää siltä, että syöpä on alkanut kehittää etäispesäkkeitä:


Joku saattaa tuumia että tuohan on vasta aloite ja se voidaan torpata. Niin voidaankin. Mutta kuka torppaa? Ja ottaa samalla riskin että hänet määritellään natsiksi?

Onnea vaan espoolaisille.

KUUTIO, OSA I

$
0
0

Helsinki, huhtikuussa 2035


62-vuotias Yhteiskuntaan Sijoittumistoimiston YST:n virkailija, alun perin Radanvarsikaupungista kotoisin oleva Irma Ruuskanen päätti aamupäivän viimeistä asiakastapaamista ja valmistautui ruokatunnilleen. Hän oli ollut tässä samassa työpaikassa lähes kolmekymmentä vuotta, tosin uransa alkuvaiheessa virastoa oltiin kutsuttu nimellä Helsingin Työvoimatoimisto. Nykyisin sellainen nimike ja silloisen viraston työtapa oli muuttunut joskus 2020-luvulla vanhentuneeksi. Ei kenellekään enää varsinaisesti etsitty työtä koska sitä ei juurikaan ollut etsittävänä. Valtavan nopealla vauhdilla edennyt robotisaatio oli syönyt tavallisten ihmisten työpaikat paljon nopeammin ja paljon suuremmassa mittakaavassa kuin joskus muinaisella 2010-luvulla oltiin osattu ennustaa.

Nykyisin, Liittovaltion Suomen maakunnassa ei enää tilastoitu työttömiä eikä heitä enää nimitetty työttömiksi. Kyseinen termi oli menettänyt merkityksensä sillä työttömyys ei ollut enää poikkeus vaan normi ja termin ”työtön” käyttäminen olisi saattanut herättää ajatuksen että Liittovaltiossa oltaisiin jollain lailla epäonnistuttu. Työttömiä kutsuttiin yksinkertaisesti termillä kansalainen ja kansalaiset elivät pienellä kansalaiseläkkeellä jota heille alettiin maksaa heti peruskoulun loputtua ellei heillä ollut mahdollisuutta opiskella ja työllistyä. Aina harvemmalla oli. Etnisillä erillisalueilla asuvat ihmiset elivät myös valtion elättämänä mutta heitä nimitettiin suojelukansalaisiksi. Sitä vähemmistöä suomalaisista – niin kuin muistakin Liittovaltion kansalaisista – jotka oli mahdollisuus työllistyä nimitettiin puolestaan ammattilaisiksi. Ammattilaisella oli palkkansa myötä mahdollisuus kohentaa elintasoaan, asua paremmilla asuinalueilla, lomailla ja yleensäkin elää mielekkääksi katsottua elämää. Elämää, jota aikanaan elivät lähes kaikki suomalaiset mutta joka nykyisin oli aina harvemmille suotu etuoikeus.

Irma oli onnekseen ammattilainen, niin kuin hänen miehensä Lasse joka toimi yhteiskuntapoliittisen uusteologian opettajana Helsingin Yliopistossa. Itse asiassa varsin suuri osa työssäkäyvistä ammattilaisista oli saanut nimenomaan yhteiskuntapoliittisen uusteologian koulutuksen. Kyseinen oppiaine oli yhdistetty useista eri valtiotieteellisistä oppiaineista yhdeksi kokonaisuudeksi ja päivitetty vastaamaan uudelleen määriteltyjä eurooppalaisia arvoja 2020-luvulla. Sitä ennen Lasse oli ollut historian opettaja mutta oli harmikseen joutunut vaihtamaan toiseen opetustehtävään sillä historiakin määriteltiin nykyisin uusteologisesti ja Liittovaltion myötä historia oli yleensäkin päättynyt. Jouduttuaan väkisin vaihtamaan uuteen tiedekuntaan Lasse oli alkanut inhoamaan nykyistä työtään ja opetuksensa sisältöä. Hän oli sanonut sen monesti Irmalle:

- Siis tosihan on, että koko hemmetin tiedekunta on käytännössä – sen lisäksi että se on oppiarvoltaan järkyttävää paskaa – pelkkä propagandaministeriön koulutuslaitos jossa koulutetaan akateemisia suojatyöläisiä politrukeiksi julkishallintoon ja mediaan valvomaan muita ihmisiä ja varmistamaan että he ajattelevat tai ainakin puhuvat oikeaoppisesti. Eikä tämä ministeriö ole mikään yksittäinen tietyssä hallintorakennuksessa sijaitseva laitos vaan se on kaikkialle yhteiskuntaan syöpänä levinnyt tai paremminkin tarkoituksellisesti levitetty Reichskulturkammer.

- Itse asiassa sopivalla tietokoneohjelmalla varustetut robotit voisivat hoitaa uusteologien hommat ainakin propagandan levittämisen osalta aivan yhtä hyvin. No, itse asiassa sujuisihan se papukaijaltakin. Sekin toistaa jotain kuulemaansa jonka sisältöä se ei ymmärrä mutta toistonsa myötä se ilahduttaa isäntäänsä ja saa herkkuja. Mutta robottiin ei pysty ohjelmoimaan uusteologian ammattilaisen kannalta olenaista vallan- ja ennen kaikkea toisten ihmisten alistamisen halua. Robotista ei saa sosiopaattia. Ja järjestelmä tarvitsee sertifikoituja sosiopaatteja.

- Lisäksi tämän uusteologian myötä yliopistojen osaamisen taso on romahtanut muutenkin. Uusteologian opiskelupaikkoja on jatkuvasti lisätty muiden tiedekuntien kustannuksella eikä oikeasti älykkäät ja opinhaluiset ihmiset koske moiseen roskaan pitkällä tikullakaan. Niinpä pääsy- ja osaamisvaatimuksia on roimasti alennettu ja koska ylioppilaskirjoituksiakaan ei ole enää aikoihin ollut niin yliopistoon vaadittavat lukion arvosanat riittävät ja se lukiokin vastaa nykyisin nippa nappa vanhaa peruskoulua. Ja lisäksi nomenklaturaan jo valmiiksi kuuluvat ihmiset pystyvät pitämään huolen että niitten mukulat saavat kyllä riittävät arvosanat vaikka ne keskittyisivät lukiossa ollessaan lähinnä räpläämään jalkoväliään.

- Nuo robotinperkeleet osaavat tehdä nykyisin lähes kaiken paremmin kuin ihminen. Mutta poliittisen kyykyttäjän inhimillisiä ominaisuuksia ne eivät pysty korvaamaan. Heh, ehkä ne ovat siihen liian inhimillisiä. Niinpä minä opetan alaa, jolla opiskelijat työllistyvät sataprosenttisesti ja jonka tosiasiallinen tarve ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvoinnille on nolla prosenttia. Minä olen poliittisista syistä hukkapätkää tuottava hukkapätkän opettaja ja koko ammattini on ollut viimeiset viisitoista vuotta pelkkä vitsi, mutta ikävä kyllä se on Liittovaltiossa vakavasti ja tosissaan otettava vitsi.

Lasse otti tässä vaiheessa yleensä tukevan moukun viskiä, ähkäisi ja jatkoi:

- Minä koulutan yhteiskunnalle tarpeettomia ja vahingollisiakin epistolantoistajia joille taataan varma työpaikka, kohtuullinen palkka, mukavat asunnot ja hyvä eläke samaan aikaan kun tolkulliset ihmiset pakotetaan kituuttamaan kuutioissa niin kuin silakat halstarissa ilman mitään mahdollisuutta parempaan. Arvaa hävettääkö. Mutta joka aamu kun minä lähden niin sanottuihin töihini mukavasta ja tilavasta asunnostamme niin minä näen työmatkalla ne valtavat kuutioasuntoalueet joissa kansalaiset ovat varastosäilytyksessä. Niinpä minä menen seuraavanakin aamuna kiltisti töihin saarnaamaan epistolaa johon en usko ja jota minä inhoan.

Lasse oli tietenkin oikeassa. Helsingin Yhteiskuntaan Sijoittumistoimistossakin oli tungokseen asti hyvin monilla tehtävänimikkeillä varustettuja yhteiskuntapoliittisen uusteologian maistereita joista näki että he olivat todellakin etuoikeutettuja palkannauttijoita eivätkä varsinaisia työntekijöitä mutta heitä oli pakko sietää jos halusi itse jatkaa. Lasse oli oikeassa myös robottien suhteen. Kun niitten osaamisen taso saatiin kasvamaan eksponentiaalisesti niin ihmistyövoiman tarve romahti. Ennustettuja uusia työpaikkoja ei koskaan tullut. Jotkut harvat lahjakkaat ja huippukoulutetut erikoisammattilaiset saivat töitä mutta heitä ei ollut paljoa. Irma oli joutunut tarjoamaan eioota niin sähkömiehille, kirjastonhoitajille, siivoojille, motokuskeille, autonkuljettajille, kampaajille kuin kokeillekin.

Jäljelle olivat jääneet lähinnä tietyt erikoisosaamiseen liittyvät työt, osa hoitoalan työstä ja yleensä sellainen työ jossa vaadittiin sosiaalista kanssakäymistä. Jopa melkoinen osa sosiaalityöntekijöistä oli robotisoitu sillä normaali kansalaiseläke toimi puhtaasti automaattisesti. Ainakin kantaväestön kansalaisten kohdalla. Suojelukansalaisten kohdalla oltiin yritetty samaa, mutta silloin oltiin saatu aikaan samalla huomattavan suuret väkivaltaiset mellakat sillä robottisossu toimi nimenomaan ohjeitten ja pykälien mukaan eikä antanut harkinnanvaraista sosiaalitukea ensinkään. Mellakoitten seurauksena suojelukansalaisia varten palkattiin hyvin nopeasti sosiaalityöntekijöitä takaisin tehtäviinsä.

Lisäksi työtä löytyi vielä turvallisuusalalta. Varsinaisiin turvallisuustehtäviin palkattiin lähinnä miehiä, mutta turvallisuusalaan laskettiin myös nettivalvonta jonka työntekijöistä suurin osa oli yliopistokoulutettuja naisia. Itse asiassa tietokoneet olisivat pystyneet hoitamaan nettivalvonnan aivan hyvin itsekin mutta suojatyöllistetyiksi viharikostutkijoiksi palkattiin aina vain uusia yhteiskuntapoliittisen teologian maistereita. Ei varsinaisesti tehokkuuden vuoksi vaan puhtaasti työvoimapoliittisista syistä ja siksi, että virkoihin saatiin palkattua ideologisesti oikeaoppisia henkilöitä. Eräänlaisena palkkiona ideologisesta uskollisuudesta ja luotettavuudesta.

Nykyisin Irman asiakaskunta oli vaihtunut ja ennen kaikkea nuorentunut. Se koostui lähes kokonaan peruskouluaan lopettelevista nuorista. Sitä myötä Irman työ oli muuttunut entistä masentavammaksi. Aikaisemmin hänellä oli ollut asiakkaina ihmisiä jotka olivat joutuneet työttömiksi ja etsivät töitä. Sitten hänen asiakkainaan oli ollut ihmisiä jotka olivat joutuneet työttömiksi ja tiesivät syrjäytyneensä työelämästä lopullisesti. Ja nyt hänellä oli asiakkaina nuoria ihmisiä joista valtaosa ei tulisi koskaan työelämään pääsemäänkään.


Aamulla hänellä oli ollut neljä asiakastapaamista. Suhdeluku oli tällä kertaa varsin hyvä, sillä työllistymisen mahdollisuus kyseisillä asiakkailla oli noin 50 prosenttia. Aamun kaksi ensimmäistä oppilasta olivat olleet sinänsä selviä tapauksia. Lukupäätä ei ollut edes helponnettuun lukioon eikä siis myöskään uusteologiseen ulkoaopetteluun eikä varsinkaan minnekään kovien tieteitten puolelle jossa vaadittiin oikeaa osaamistakin. Mitään erityisiä käden taitoja heillä ei ollut, varsinaisia suorittavia töitä ollut tarjolla muutenkaan eikä ammattikoulupaikkoja ollut tarjolla yleensäkään kuin erityislahjakkaille. Nämä kaksi oppilasta olisivat joskus vanhassa yhteiskunnassa pärjänneet oikein hyvin baariapulaisena, tsupparina, vaihetyöntekijänä tai avustavissa työtehtävissä. Mutta niitä töitä ei enää ollut enää aikoihin joten heillä olisi edessä siirtyminen kansalaiseläkkeelle heti peruskoulun päätyttyä. Toinen näistä nuorista asui jo valmiiksi kuutioasuntokolossissa ja toinen päätyisi sinne ajan myötä. Nyt hän asuisi vielä vanhempiensa kanssa mutta heidän kuoltuaan pienen kaksion vuokraa ei kansalaiseläkkeellä maksettaisi.

Kolmannen asiakkaan käynti oli lähinnä oppivelvollisuuteen liittyvä muodollisuus. 15-vuotias tyttö jonka molemmat vanhemmat olivat korkeita viranomaisia sisäministeriössä. Hyvät arvosanat erityisesti yhteiskunnallisissa aineissa, matemaattisten aineitten kohdalla heikommat mutta tuo tyttö ei matematiikkaa tulisi koskaan tarvitsemaankaan. Hänellä oli ura suunniteltuna ja se tulisi varmasti toteutumaan. Ensiksi lukio, tietenkin mukava erillislukio jossa ei olisi oppirauhaa häiritseviä tekijöitä ja siitä sitten suoraan yliopistoon lukemaan yhteiskuntapoliittista uusteologiaa jonka kautta sitten joko toimittajaksi – mielellään Yleen – tai sitten netin viharikostutkijaksi. Irma totesi vain, että jo tässä vaiheessa selkeitä itsetietoisen johtajan elkeitä omaava asiakas ei tarvitse häneltä mitään erillisiä tukitoimenpiteitä sillä urasuunnitelma on täysin realistinen ja tulee mitä varmimmin toteutumaan ja opiskelun kustannuksista vastaisivat hyväpalkkaiset vanhemmat.

Mutta aamupäivän viimeinen asiakas oli saanut Irman oikein hyvälle, jopa toiveikkaalle tuulelle. Näitä poikkeuksia oli mukava nähdä. Myös viisitoistavuotias, miellyttävä ja hyväkäytöksinen tyttö. Hänelläkin oli hyvät arvosanat mutta hänen erityiskykynsä oli liikunnallinen lahjakkuus ja myös johtamis- ja organisoimiskyky sillä hän oli oman urheilu-uransa lisäksi toiminut jo liikuntakerhon pitäjänä alaluokkalaisille ja Irman saaman raportin mukaan tyttö oli ollut tehtävässään hyvin pidetty ja arvostettu. Tytössä oli jollain lailla ikäistään aikuisempi ja muut huomioon ottava mikä nykyisessä niin kovin egoistisessa yhteiskunnassa oli piristävää huomata.

Raportti kertoi myös että tyttö olisi myös mahdollinen maajoukkuetason lentopalloilija mutta realistina hän ymmärsi että ei sillä uralla leipä irtoa. Hänen tähtäimenään oli päästä liikunnanopettajaksi ja Irma näki suunnitelman täysin realistisena. Hän antoi myös puoltavan lausuntonsa erillisen stipendin myöntämiseen että sinänsä varsin köyhistä oloista – tytön molemmat vanhemmat elivät kansalaiseläkkeellä – tuleva tyttö saisi mahdollisuuden päästä urheilulukioon ja sitä kautta yliopistoon. Aikanaan Suomi oli ollut yhtälaisten mahdollisuuksien maa mutta nykyisin opintotukea ei jaettu kuin erillisten stipendien kautta. Oli aivan turha tuhlata rahaa sellaisten ihmisten koulutukseen jotka eivät työllistyisi koskaan kuitenkaan. Mutta tällä tytöllä oli mahdollisuus. Ja Irma halusi tehdä kaikkensa, jotta mahdollisuuden voisi muuttaa todeksi.


Irma sulki toimistonsa oven ja läksi kävelemään kohti ruokalaa. Vastaan tuli siivousrobotti joka samalla toimi turvallisuusrobottina ohimennen skannaten Irman ja varmistaen ettei hänellä olisi mitään luvattomia esineitä tai aineita mukanaan. Ruokalassa hän kulki linjaston päähän ja heilautti oikeaa kättään lukulaitteen edessä jolloin hänen ihonsa alle upotettu mikrosiru aktivoi ruokalistan. Ammattilaisten ruokaloissa ruoka oli edelleenkin hyvää vaikka prolepuolella laadusta oltiin jouduttu tinkimään eikä entisistä terveellisistä ruokavalioista enää puhuttu sanaakaan. Olihan niin, että terveellinen oli kallista eikä kansalaisille kannattanut syöttää kuin minimihintaista ruokaa. Irma oli kyllä ostanut aika ajoin kaupasta prolepuolella niin yleisiä kalajauhoelintarvikkeita ja ne maistuivat itse asiassa varsin hyviltä. Tiesihän Irma toki sen, että nykyiset lisäaineet saivat sahanpurunkin maistumaan syömäkelpoiselta.

Irma valitsi ruuakseen jauhelihaperunakeiton lisukkeineen, painoi kyseisen ruokalajin kuvaketta ja heilautti kättään lukulaitteen edessä uudelleen jolloin mikrosiru vähensi hänen tililtään tarvittavan summan. Saatuaan annoksen hän käveli pöytään jonka ruokalassa väsymättä kulkeva huoltorobotti oli tyhjentänyt, puhdistanut ja desinfioinut. Samaan pöytään istahti hänen kollegansa ja ystävänsä Jaana Manninen. Ruuskasten ja Mannisten perheet olivat ystävystyneet jo vuosia sitten ja Irma miehensä kanssa oli käynyt usein Mannisten kesämökillä Vesijärven rannalla. Siellä saatettiin puhua aroistakin asioista. Virastossa oli parempi pitää suu soukemmalla ja naama näkkärillä kun ei koskaan tiennyt sattuiko joku uusteologi olemaan lähettyvillä. Mökkireissuilla Jaanan mies Pekka, joka oli osastopäällikkönä tilastokeskuksessa oli todennut useammankin kerran:

- Tiedättekös te mikä tämä nykyisin hyvin alkeellisena pidetty neljänkymmenen neliön lautamökki on? Tämä on aikanaan järkevästi rakennetun yhteiskuntarauhan symboli. Kahden muun symbolin rinnalla. Ne olivat omakotitalo – tai ainakin jonkunsorttinen omistusasunto – ja auto. Aikanaan viisaat suomalaiset valtiomiehet ymmärsivät, mikä estää tavallisen suomalaisen ihmisen radikalisoitumisen. Tietenkin se, että hän saattoi omalla työllään hankkia perheelleen omakotitalon, auton ja kesämökin. Vuosikymmeniä se oli mahdollista. Nyt enää ei. Me olemme viimeistä sukupolvea jolla siihen on edes jonkunlaisessa mitassa mahdollisuus ja tosiasiassa suurin osa meidänkin mökeistä on tullut perinnön kautta. Niin kuin meilläkin. Ei meillä olisi ollut varaa tätä ostaa.


- Te Jaana ja Irma siirrätte nuoria ihmisiä jatkuvasti peruskoulusta kansalaiseläkkeelle ja niihin kuutiokolossien sillipurkkeihin. Pysyvästi. Ei työtä. Koskaan. Siispä ei myöskään kesämökkiä. Ei autoa. Ei taloa. Ei tulevaisuutta. Ei haaveita. Vain ihmisiä jotka ovat viisitoistavuotiaina sekä uransa että taloudellisen tilanteensa yhtä aikaa huipulla ja pohjalla. Eläen niin vuosikymmenestä toiseen jokainen päivä edellistään toistaen. Ilman minkäänlaista toivoa paremmasta. Vielä 2010-luvulla valtiovalta oli kovasti huolissaan siitä, että nimenomaan etnisesti edistykselliset suojelukansalaiset saattavat radikalisoitua jos ne syrjäytyvät. Tavallisista kansalaisista se ei ollut kiinnostunut. Nyt sitten tavallisista kansalaisista syrjäytyy joka vuosi reilusti yli puolet ikäluokasta eikä hallinto nakkaa paskaakaan mutta suojelukansalaisiin se satsaa edelleenkin. Etteivät ne vaan hermostuisi. Ja me kaikki näemme suojelukansalaisten tekemän rikollisuuden määrän. Jopa me turvallisilla alueilla asuvat ammattilaiset.

- Miettikää kansalaisen elämää. Siirryt pahimmillaan viisitoistavuotiaana – kas kun silloin lapsilisät loppuvat eikä vanhemmilla ole välttämättä enää varaa elättää – kansalaiseläkkeelle kuuden neliön kuutioyksiöön tuijottamaan kattoon, katsomaan verkottimen tv-lähetyksiä tai pelaamaan jotain peliä. Elät siinä sitten loppuikäsi. Tietäen, että sinun on turha haaveilla mistään, koska mitään et tule koskaan saamaan. Samalla tietäen että etnisesti edistykselliset suojelukansalaiset asuvat isommissa asunnoissa ja saavat parempaa tukea etteivät ne vaan alkaisi riehumaan. Ja tietäen että ammattilaisilla – varsinkin niillä helvetin uusteologeilla – on se omakotitalo, auto ja kesämökki. Jossain vaiheessa noissa kuutioissa niksahtaa ja pahemman kerran niksahtaakin. Niin Suomen maakunta kuin koko helvetin liittovaltioviritelmä on kehittelemässä sellaista aikapommia ettei se sitä käsitäkään. Mutta jossain vaiheessa se räjähtää sen silmille.

Niin Irma, Lasse kuin Jaana olivat olleet samaa mieltä mutta todenneet yhteen ääneen, että mitä he asialle pystyisivät tekemään. He menisivät mökkireissun jälkeen kiltisti töihin. Niin menisi Pekkakin, sinne tilastokeskukseen tekemään joitain aitoja tilastoja ja joitain väärennettyjä. Ja jättämään jotkut tilastot viranomaispäätöksellä kokonaan tekemättä. Ei heistä kukaan uskaltaisi vaarantaa ammattilaisen asemaansa. Sen tien päässä olisi heilläkin edessä siirtyminen johonkin Pohjois-Helsingin tai Vantaan kuutiokolossiasuinalueeseen jonka rinnalla Tallinnan Lasnamäki vaikutti Beverly Hillsiltä. Miksi uhata ihmisiä vankilalla kun kansalaiseksi pudonneen tai pudotetun  normiasunto oli itsessään jo vankeuteen verrattavaa?


Irma ja Jaana lopettivat ruokailunsa ja jättivät astiat pöytään. Huoltorobotti korjasi astiat, pyyhki ja desinfioi pöydän, vei astiat tiskausautomaattiin sekä jätteet lajitteluautomaattiin siirtyen sen jälkeen seuraavaan pöytään. Kun Irma ja Jaana kävelivät kohti toimistojaan oli käytävällä siivous-turvallisuusrobotin lisäksi toinen huoltorobotti joka kiipeili pitkin seiniä ja uusi kuluneita listoja. Toimistossaan Irma alkoi tutustua seuraavan asiakkaansa ennakkotietoihin. Micke Janttonen, täyttänyt kuusitoista pari viikkoa aikaisemmin. Asui yksinhuoltajaäitinsä kanssa kahdeksan neliön kuutioasunnossa Siltamäen kuutioasuntoalueella. Myös hänen äitinsä oli ollut työtön koko aikuisikänsä. Isä oli kuollut kahdeksan vuotta aikaisemmin jäätyään vahingossa keskelle kahden etnojengin tulitaistelua.

Micken arvosanat eivät päätä huimanneet ja hän oli selvästi niitä joille annettaisiin päästötodistus lähinnä siksi että se piti joka tapauksessa antaa jokaiselle yhdeksännen luokan lusineelle eikä kouluissa oltu jätetty ketään luokalle enää vuosikymmeniin. Oppilasraporteissa luki ”vain viranomaistietoa”. Lähinnä siksi että niissä oli mukana myös luokanvalvojan sanallinen arviointi oppilaiden osaamisen tasosta.


 Micken luokanvalvoja oli kirjoittanut:

Vaikka Micke saa kesäkuussa peruskoulun päästötodistuksen, hänen osaamisensa taso on maksimissaan sama kuin mitä viides-kuudesluokkalaisen taso tulisi olla. Mickellä ei ole opiskelukykyä eikä edes halua. Se ei tarkoita, että Micke olisi varsinaisesti hankala oppilas. Hän on varsin hiljainen mutta ei ole onnekseen joutunut kiusatuksi. Sosiaaliset kyvyt Mickellä ovat varsin heikot. Hän haluaisi vain pelata pelejä verkottimessa. Niin kuin hyvin, hyvin moni hänen kaltaisensa. En näe, että Mickellä on mahdollisuutta päästä minkäänlaisten jatko-opintojen piiriin, tosin ei hänellä itselläkään ole siihen mitään halua.

Irma kävi vielä läpi Mickelle tehdyn etukäteiskyselyn ja huomasi, että suurimpaan osaan hän oli vastannut ”en tiedä”. Irma huokaisi, painoi nappia ja kutsui Micken sisään toivoen, että hän olisi edes jollain lailla jäntevän ja urheilullisen sekä yleensäkin aikaansaavan oloinen. Se saattaisi mahdollistaa uran turvallisuuspuolella eli Liittovaltion armeijassa, poliisissa tai rajajoukoissa. Samanikäisillä tytöillä oli vielä yksi mahdollisuus jota Irma viranomaisena saattoi aivan laillisesti ja pykälien mukaan esittää. Suomen maakunnassa lähes puolet maa-alueesta oli Liittovaltion suojeltua luontoreservaattia. Se ei tarkoittanut varsinaisesti luonnonsuojelualuetta vaan sitä, että ne oli varattu varakkaitten ulkomaalaisten maksulliseksi metsästys- ja retkeilyalueeksi.

Näillä alueilla pojat saattoivat työllistäytyä metsänvartijoiksi mutta se mahdollisuus oli lähinnä haja-asutusalueen pojilla joilla oli siihen tarvittavia erätaitoja. Mutta myös kaupunkilaistytöille alueet tarjosivat oman mahdollisuutensa. Alueilla oli metsästysmahdollisuuksien lisäksi huomattava määrä ison rahan kasinoja ja luksuslomailukeskuksia joissa tarvittiin tietenkin viihdyttäjiä. Jos kaupunkilaistyttö oli tarpeeksi hyvän näköinen eikä hänellä olisi mahdollisuutta mihinkään muuhun kuin kansalaiseläkkeeseen Irma saattoi ehdottaa huoraksi rupeamista. Parin – kolmen vuoden huoraamisvuoden aikana tyttö saattaisi kerätä myöhemmässä elämässä hyvin tärkeän pesämunan.

Kun Micke aukaisi oven ja saapui sisään huomasi Irma heti, että haaveet ammattisotilaan urasta saattoi hänen kohdallaan unohtaa. Micke oli hyvin samanlainen niin kuin hyvin moni tuon ikäinen hänen asiakkaakseen tullut poika. Ylipainoinen, velttoryhtinen ja jotenkin tylsä ilme kasvoillaan. Periaatteessa pojan kohtalo kansalaisena oli selvä, mutta Irma halusi vielä keskustella hänen kanssaan. Oli nimittäin olemassa vielä yksi vaihtoehto – jonka työttömäksi jäänyt Irman kymmenen vuotta nuorempi pikkuveli Johannes  oli juuri näitä aikoja olosuhteitten pakottamana valitsemassa – eli vapaaehtoinen maallepako. Hyvin suuri määrä nimenomaan sellaisia ihmisiä joilla oli käden ja yleensä elämisen taitoja oli tyytynyt kansalaiseläkkeeseen ja muuttanut maalle jossa he elivät miten kuten, oikeastaan lähes samalla tavoin kuin maalla oltiin eletty sata vuotta aikaisemmin.

Johanneksella oli Reunansyrjässä kuivan maan mökki jonne hän muuttaisi Radanvarsikaupungista avovaimonsa kanssa lähiaikoina asumaan pysyvästi. Johanneksella oli ammattitaitoa paristakin ammatista ja hän oli kertonut että heidät oltiin toivotettu tervetulleeksi. Yleensä oli tiedossa että maaseudulle pakoon lähteneet ihmiset auttoivat toisiaan parhaansa mukaan ja halusivat myös parhaansa mukaan eristäytyä liittovaltiolaisesta kaupunkiyhteiskunnasta. Johanneksen mukaan Reunansyrjässä oli oikea rajaseudun raivaajahenki. Johannes oli myös kertonut että maalle oli muuttanut suurista kaupungeista yksittäisiä poikia ja tyttöjä joille ei ollut tarjolla kuin kansalaiseläke ja kuutioasunto.

Näillä nuorilla ei ollut välttämättä kovin suuria taitoja, eihän niitä kaupungeissa päässyt kehittymäänkään mutta heillä oli ollut kuitenkin oikea asenne. Niinpä heitä oltiin otettu ottopojiksi ja –tytöiksi paikallisiin perheisiin. He toivat perheen yhteiseen niukkaan kassaan oman kansalaiseläkkeensä ja tekivät yhtä lailla ruumiillista työtä kuin muutkin, kartuttaen samalla omaa osaamistansa. Johanneksen kertoman mukaan näitä oli muutama Reunansyrjässäkin ja kaikki olivat olleet tosi tyytyväisiä uuteen elämäänsä ja he olivat myös kylän ihmisten keskuudessa hyvin pidettyjä.

Mutta tuollainen ratkaisu – joka Mickelle olisi asuinkuution lisäksi ainoa mahdollinen – vaatisi sekä halun että asenteen. Veltto ja ylipainoinen ulkomuoto saattaisi kuitenkin piilottaa taistelijan luonteen. Keskusteltuaan pojan kanssa varttitunnin Irma ymmärsi, että ei Mickestä olisi muualle kuin kuutioon. Hän varaisi pojalle oman, kuuden neliön kokoisen asuinkuution. Vuode, pieni kaappi, wc käsisuihkulla, käytävillä sijaitsevat yhteiset suihkutilat, mikro, pieni jääkaappi, pieni keittiökaappi, yhteisruokailu kuutioasuntolan keittiössä ja ennen kaikkea verkotin, joka oli ollut pojan elämän pääsisältö tähänkin saakka. Nyt hänen pelailuaan ei katkaisisi edes koulu.


Micke poistui löysän kädenpuristuksen säestyksellä ja Irma huokasi jälleen. Hän oli nähnyt niin monta mickeä uransa aikana ja osasi ennustaa tuonkin pojan elämän etukäteen. Jossain vaiheessa tylsyys ja yksitoikkoisuus alkaisi purra ja poika ryhtyisi juomaan. Alkoholi Liittovaltiossa oli halpaa. Se turrutti rahvaskansalaiset. Se sen tarkoitus tietysti olikin. Sen jälkeen oli vähintään viidenkymmenen prosentin mahdollisuus että Micke alkaisi käyttämään huumeita. Mahdollisuus itse asiassa tulisi lähiaikoina huomattavasti lisääntymään sillä lääkäriystävältään Irma oli kuullut että sekä kannabistuotteet, heroiini, erilaiset synteettiset rauhoittavat lääkkeet ja LSD tultaisiin vapauttamaan myyntiin seuraavana vuonna ja niitä alettaisiin myymään käsikauppatavarana hyvin halpaan hintaan. Irma muisti kuinka oli järkyttynyt ja kysynyt ystävältään:

- Mutta eikö hallinto helvetti vie tajua minkä määrän ruumiita tuo päätös saa aikaiseksi?

Hänen lääkäriystävänsä oli katsonut Irmaa pitkään ilmeellä joka kertoi hänen miettivän, että sanoisiko hän sen mitä aikoi sanoa. Sitten hän varmaankin teki päätöksensä ja totesi:

- Irma hyvä… kyllä hallinto sen tietää… ja juuri sen vuoksi se ne huumeet vapauttaakin. Katsos, liittovaltiolle on paljon halvempaa haudata kansalainen kolmekymppisenä kuin elättää häntä seitsemänkymppiseksi. Liittovaltiolla kun menee niin paljon rahaa jatkuvasti lisääntyvän ja räjähdysherkän etnoväestön elättämiseen että sen on pakko priorisoida. Muista, että me elämme utopistien johtamassa diktatuurissa. Eikä utopisti välitä siitä, kuinka monta ruumista hänen utopiansa saa aikaiseksi. Pääasia on se, että sen utopian mukaan eletään ja juuri hän on se, joka saa määritellä sen utopian. Utopistit myös hiljattain pudottivat terminaali-iän 68:sta vuodesta 65:een

Irma oli kysynyt ihmeissään että minkä kumman terminaali-iän. Lääkäriystävä oli vastannut:

- No sen iän, ettei ihmistä enää hoideta. Ainakaan sellaisissa sairauksissa että kuolema voidaan selittää luonnollisena kuolemana. Eräs tuttavani – iältään 72 vuotta – kärsi sydänvaivoista. Tutkiva lääkäri totesi että hänellä fuskaa sydämessä kaksi läppää ja tila edellyttäisi välitöntä leikkausta. Mutta hän oli terminaali-iän yläpuolella joten leikkausta ei tullut. Johtava lääkäri totesi ohjeistuksen mukaan että tarkkaillaan tilannetta. Eli ei tehdä mitään. Vaikka tiesi leikkauksen välttämättömyyden. Tuttavani kuoli viikko sitten. Sanon suoraan että järjestelmä teloitti hänet. Hoidon puutteen vuoksi. Tarpeettomana voimavarana. Ja ymmärtänet, etten puhu näistä aiheista kanssasi enää toista kertaa ja jos kysytään, niin kiistän kategorisesti sanoneeni sinulle mitään.

Micke poistui toimistosta ja Irma katsoi hetken aikaa tyhjin silmin hänen sulkemaa ovea tuumaten että työpäivän jälkeen hänen täytyy soittaa Johannekselle ja kysellä kuinka maallepako etenee. Sen jälkeen hän aukaisi koneeltaan uuden tiedoston ja ryhtyi tutustumaan seuraavan asiakkaan ennakkotietoihin…


Jatkuu osassa kaksi. Kirjoituksessa mainituista metsänvartijoista on tehty kirjoitus aikaisemmin.

KALJUPÄINEN GALLUP: TULOKSET

$
0
0

No niin, kaljupäinen gallup on saatu valmiiksi ja siinähän kyseltiin mitä puoluetta lukija äänestäisi mikäli vaalit pidettäisiin nyt. Kyselyyn otti osaa kaikkiaan 1.029 henkilöoletettua mikä käsittääkseni on tällaiselle marginaaliblogille ihan suhteellisen mukava lukema. Jos lasketaan, että äänioikeutettuja on noin neljä viidesosaa väkiluvusta niin voidaan todeta, että täällä kävi äänestämässä koko Utsjoen kunta. Hotellin respassa ei olla tosin varmoja, onko täällä itse asiassa käynyt ketään utsjokelaista mutta jos sellainen on ja hän ilmoittautuu, niin hän saa Hotelli Yrjöperskeleen kunniamaininnan.

Mennäänpä sitten tuloksiin. Luonnollisesti ne eivät mene ihan niin kuin viralliset gallupit tuppaavat mennä.

1. Perussuomalaiset            885 ääntä (86,00%)

2. Muut                               67 ääntä (6,51%)

3. Nukkuvien puolue          30 ääntä (2,91%)

4. Kokoomus                      14 ääntä (1,36%)

5. Uuvatit                           9 ääntä (0,87%)

6. Kepu                               8 ääntä (0,77%)

7. Vihreät                            5 ääntä (0,48%)

7. SDP                                5 ääntä (0,48%)

9. Vasemmistoliitto            4 ääntä (0,38%)

10. RKP                              2 ääntä (0,19%)

Näin alkuun voi todeta, että äänestysasettelu meni jo alussa pikkuisen pieleen sillä kohta ”muut” olisi pitänyt vielä eritellä erikseen. Kristilliset suoraan sanoen unohtuivat ja mukana olisi oletettavasti pitänyt olla myös ainakin Muutospuolue, Piraattipuolue ja Paavo Väyrysen kansalaispuolue. Mutta kesken äänestystä ei virhettä enää pystynyt korjaamaan. Silloin koko äänestys olisi pitänyt panna uusiksi. Pahoittelen.

Jos katsoo tuloksia ja ajattelee, että tuossa olisi eduskuntavaalien tulokset niin voisi ajatella että näillä lukemilla Suomessa alkaisi lopultakin tapahtua jotakin. Karkeasti laskettuna eduskuntapaikat menisivät suurinpiirtein näin:

Perussuomalaiset                172 paikkaa
Muut                                   13 paikkaa
Nukkuvien puolue              6 paikkaa
Kokoomus                          3 paikkaa
Uuvatit                               2 paikkaa
Kepu                                   1 paikka
Vihreät                                1 paikka
Sdp                                     1 paikka
Vasemmistoliitto                1 paikka
RKP                                    0 paikkaa

Eihän tuota paikkajakaumaa voi tietenkään ihan noin suoraan laskea joten jos joku D’Hondtin vaalimenetelmää paremmin tunteva haluaa tehdä paremman paikkaspekulaation niin se luettaisiin mielellään. Hotellin respassa on jo kauan aikaa suosittu mieluummin D´Lötjösenvaalimenetelmää.

Se siitä paikkahaaveilusta. Vaan mitäs tästä gallupista sitten noin muuten voisi tuumia? Varmaankin sitä, että se pieneltä osaltaan osoittaa sen, kuinka ihmiset ovat polarisoituneet. Kiitokset sinänsä niille harvoille valtapuolueitten edustajille äänistänne. Hoksasitte sen, että tämä ei ollut tietokilpailu jossa kysyttiin oikeaa vastausta vaan mielipidekysely.

Tuloksista voi päätellä ettei ns. tiedostava vastapuoli juurikaan vieraile niin täällä kuin ei muissakaan tällaisissa medioissa. Varmaankin asia on samoin toisinpäin eikä minkäänlaista keskusteluyhteyttä synny. Ei sitä toisaalta edes pysty syntymään, sillä vastapuolen näkemys asiallisesta maahanmuuttokeskustelusta on se, että jatkuva ja lisääntyvä kehitysmaalainen maahanmuutto on kyseenalaistamaton itseisarvo ja se on se perusasia josta keskustelu alkaa. Samoin keskustelu isänmaallisuudesta menee niin, että ainoa hyväksyttävä isänmaallisuuden muoto on Suomen jatkuvasti lisääntyvä integraatio Euroopan Unioniin ts. itsenäisyyden viimeistenkin rippeitten menettäminen ja jos itsenäisyyttä puolustaa niin on jonkun ihmeellisen ajatusvinkkelin kautta Putinin trolli tai suorastaan maksettu venäläisten asiamies. Keskustele siinä ny sitten.

Välissä on sitten tietysti se valtavan suuri joukko ihmisiä jotka eivät vieläkään nakkaa mistään paskaakaan. Mutta päivä päivältä yhä useampi heistäkin löytää nämä vaihtoehtoisen median muodot. Pienistä pisaroista jne joten eiköhän meidän kannata räpistellä ja irvistellä edelleenkin.

Joka tapauksessa nämä varjovaalit menivät sen verran leppoisasti että täytynee panna pikapuoliin pystyyn kaljupäiset presidentinvaalit.

Ja laitetaanpa loppuun vielä vakikommentoija Sledge Hammerilta saatu varsin vetokelpoinen idea. Meinaan, meille nauriita natustaville raappahousukansan edustajillehan on viime aikoina opetettu että vaikka nainen näyttäisi Debbie Harrylta parhaina päivinään niin häntä ei saa sanoa naiseksi vaan hän on naisoletettu. Jos tätä ei ymmärrä on rahvaanomainen idiootti, brutaali kuolasuinen seksisti ja muitakin jo ammoin kuolleilla ja kielletyillä kielillä lausuttuja Julmia Sanoja.

Vaan hei, eikös kohteliaisuus vaatisi samalla lailla meneteltävän myös tässä natsiasiassa? Ei kai ihmistä saa sanoa natsiksi tai äärioikeistolaiseksi jos asiaa ei ole asianomaiselta tiedusteltu. Siksipä termit ”natsioletettu” ja ”äärioikeisto-oletettu” tulisi nopeasti lanseerata yleiseen kielenkäyttöön. Ja hotellin respassa mietittiin sitäkin, että kun näitä sukupuolia/sukumonioita sotketaan nykyisin joka ristuksen paikkaan aina ohrapuuroa myöten niin eikös silloin vääjäämättä päädytä siihen, että:


Meinaan, mikäs oikeus niitä uustermejä on keksiä ainoastaan punavihreillä feministisillä tättähäärillä? Ja ehkä ennen pitkää näitä oletus-, sottailu-, arvailu-, loukkaantumis-, kiertoilmaus- ja triggeröitymistermejä on niin paljon ettei kukaan enää ymmärrä toistensa puhetta jolloin on pakko painaa reset-nappia ja alkaa jälleen puhumaan ymmärrettävää suomea. Jolle taas suvaitsevais-tiedostavaa horinmummoa on puolestaan vaikeaa kääntää. Niin että ei muuta kuin natsioletettujen lippu ylpeästi korkealle liehumaan.


KALJUPÄISET PRESSANVAALIT

$
0
0

Vuorossa on jälleen kaljupäinen gallup ja sellaisen alussahan täytyy tietysti olla esillä joku vaikutusvaltainen kaljupää. Vaihtelun vuoksi ei tarjolla ole tällä kertaa Kekkonen mutta presidentti joka tapauksessa eli MC Tsuhnan arvostettu ja karismaattinen presidentti Pertti. Pertti on autuas, sillä hän ei huku. Pertti ei valehtele ja Pertti ei tarvitse t-paitaa jossa lukee ”minulle ei vittuilla”. Pertille ei vittuilla muutenkaan.

Eli tällä kertaa käydään galluppia tulevien presidentinvaalien ehdokkaista, jotka ovat tässä esiteltynä aakkosjärjestyksessä. Ketä lukija äänestäisi?


Tuula Haatainen, Sosialideodoraatit


Haatainen on hyvä esimerkki siitä, kuinka toisten kirjoittamaa epistolaa papukaijamaisesti toistamalla pääsee elämässään pitkälle. Toisaalta Haatainen on myös hyvä todiste siitä, että demarit eivät ota presidentinvaaleja enää kovinkaan tosissaan. Ehkä demarit tajuavat itsekin lahjoittaneensa Suomen kansalle 12 vuotta Tarja Halosen kautta ja siitä säikähtäneenä pyrkivät varmistamaan ettei moinen toistu. Asia varmistettiin kuusi vuotta sitten tarjoamalla kansalle Pöö ja nyt Haatainen.

Pekka Haavisto, Vihreät De Röda


Kuvassa mukana myös mahdollinen tuleva maan äiti joka ei ole suomalainen eikä nainen. Haavisto tunnetaan siitä, että hänet haluttiin tiedostavaispiireissä vuonna 2012 presidentiksi vain ja ainoastaan siksi että hän on homo. Tämä ei tee oikeutta Haavistolle, sillä hänellä on toki muitakin ansioita niin sisä- kuin ulkopolitiikan areenoilla. Sisäpolitiikassa hän on hiljattain halunnut suitsia vihapuheeksi tulkitsemiaan mielipiteitä lainsäädäntöä tiukentamalla ja todennut asian tiimoilta että jos sananvapautta käytetään aktiivisesti ihmisten hiljentämiseen tai vahingoittamiseen, niin minusta se on täysin moraalitonta ja sen tulisi olla rangaistavaa”käyttäen omaa sananvapauttaan itsensä kanssa eri mieltä olevien ihmisten hiljentämiseen ja vahingoittamiseen mutta hänen kohdallaanhan se ei tietenkään ole moraalitonta eikä rangaistavaa. Ulkopolitiikan alueella Haavisto on yksi suurimpia suomalaisia sodanjälkeisiä sankareita sillä hän on yksi suurimpia syitä siihen, ettei yksikään angolalainen lapsi enää silpoudu suomalaiseen varastossa olleeseen jalkaväkimiinaan joihin ne tosin eivät olleet silpoutuneet ennenkään.

Laura Huhtasaari, Perussuomalaiset


Kansallismielinen ehdokas joka vastustaa niin kehitysmaalaista maahanmuuttoa kuin federalismia. Nykyisessä Suomessa nuo kaksi asiaa ovat poliitikoille hyvin harvinaisia ja siksi Huhtasaari onkin valtamedialle Herrasta Perkeleestä. Kannattaa myös konservatiivisia perhe- ja muitakin arvoja ja on nainen eikä naisoletettu ja sen vuoksi vielä astetta hirveämpi.

Merja Kyllönen, SKP eiku siis Vasemmuistoliitto


Kunnostautunut erityisesti kommunistisen sananvapauden sanansaattajana eli haluaisi rangaista joko palkan menetyksellä tai työstään pidättämisellä sellaisia kansanedustajia jotka puhuisivat eduskunnassa syrjivää puhetta. Syrjivän puheen määrittelisi luonnollisesti Merja Kyllönen itse. Kunnostautunut myös musiikin alueella sillä kyseinen naisoletettu uudisti rap-”musiikin” tehden siitä vieläkin hirveämpää kuin tähän mennessä saaden aikaan uuden myötähäpeän tason. Tätä voi tietysti pitää eräällä lailla suurena taiteellisena saavutuksena sillä taidehan on vain määrittelykysymys. Mutta jos lukijalla on mieltymys kommunistiseen komentoon, niin Merja on hänen valintansa. Valitettavasti nykyinen presidentinvirka on valtuuksiltaan heikompi kuin Kekkosen aikana joten aivan täyteen punikkionnelaan ei Merjan mukana päästä, mutta hän tekisi varmasti parhaansa.

Sauli Niinistö, Valitsijamiesyhdistys, edellisissä vaaleissa Federalistinen Kokoomus


Istuva presidentti. Mies joka näyttää ja kuulostaa presidentiltä mikä hyvin monelle ihmisille riittääkin, sillä politiikka perustuu mielikuviin eikä faktoihin. Kannattaa laajenevaa EU-integraatiota ja sen myötä myös monikultturismia ts. utopiaan perustuvaa väestöpoliitista kokeilua jossa toimivat yhteiskunnat saatetaan toimimattomaksi tuontitavaralla jota kantaväestön täytyy sekä sietää että elättää.

Nils Torvalds, Svenskspråkiga Finnjävlars Partiet


RKP:n taitava konepistoolimies joka ei tietenkään sortunut käyttämään mitään lahtarien Suomi-konepistoolia, vaan neuvostoliittolaista PPŠ-41-rauhankonepistoolia. Tiedostavat ihmiset ovat tuumineet että mitä niitä vanhoja muistamaan ja epäilemättä he toteaisivat samoin jos vaikkapa kepun presidenttiehdokkaana olisi heppu joka olisi ollut 1960-luvulla aktiivinen natsi. Mies lienee nykyisin pääosin parantunut kommunistisesta oireyhtymästä ja sinänsä Torvaldsin myötä voi todeta, että RKP:n niin tyylitaju kuin maku on kehittynyt huomattavasti edellisistä presidentinvaaleista jolloin puolueen ehdokkaana oli elämää suurempi Eva Biaudet.

Matti Vanhanen, Federalistinen Äärikeskusta


Osoitti jo 1980-luvulla olevansa vallitsevaa todellisuutta kyseenalaistamaton järjestelmän mies vastustamalla Baltian maitten itsenäisyyspyrkimyksiä. Pääsi vahingossa varamiehenä pääministeriksi, ryssi kaiken mahdollisen saaden aikaan sen että pääministeriksi tuli varamiehen varahenkilö, pakeni Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi neljäksi vuodeksi, palasi sitten politiikkaan tuumien että jos ne ei enää muista. Kepu ei näytä muistavan mutta muut muistavat kyllä.

Paavo Väyrynen, Valitsijayhdistys


The Väpe. Mies, joka kirjoitti uusiksi Poliittisen Selviämisen Oppikirjan. Selviää hengissä napalmpommituksesta, ydinlatauksesta ja Tuomiopäivästä. On viime aikoina puhunut kovasti kansallismielistä settiä mutta onko Väpe lintu, kala vai väpe tietää vain Väpe itse.

No niin, ääni on jälleen kerran vapaa eikä edes pakollinen. Ja loppuun triviatieto. Suomessa on ollut viisi tasavallan presidenttiä joita ei olla valittu normaaleissa vaaleissa. Heistä neljä ovat Ståhlberg, Ryti, Mannerheim ja Kekkonen (vuonna 1974 poikkeuslailla, muilla kerroilla normaaleissa vaaleissa). Vaan mikä oli viides?

No tietysti 1960- ja 1970-luvulla vaikuttanut progeyhtye Tasavallan Presidentti.


Yhtyeen lempinimi oli luonnollisesti Pressa ja siitähän lauloi bändin laulajan Eero Raittisen veli Jussi Raittinen kappaleessa ”Kesäduuni Blues”:

Aion elokuussa kahden viikon loman vielä ottaa
mennä Ruisrockiin ja kuulla kuinka Pressa siellä soittaa
Kun mun faija kuuli tän, niin se sano:"heipä hei,
meidän poikaa pilvijuhliin päästetäkään ei!"

Ehkä on hyvä ettei päästetty. Ja annetaan sitten vielä puheenvuoro Tasavallan Presidentille:

KUUTIO, OSA II

$
0
0
jatkoa osasta yksi


Reunansyrjä, toukokuun loppupuoli, vuonna 2035


- No niin, siinä se sitten oli… pieneksi kutistui tämä omaisuuden määrä mutta toisaalta päästiinpähän saman tien eroon kaikesta turhasta ryönästä. Sitä kun meinaan on vuosien mittaan kertynyt. Se on aika hyvä nyrkkisääntö se että jos et ole tarvinnut tavaraa kahteen vuoteen niin et sitä tarvitse kyllä jatkossakaan…

Näin totesi 52-vuotias Johannes Saastamoinen 48-vuotiaalle avovaimolleen Maarit Kuusiselle laittaessaan täyteen ahdetun merimiessäkin mökin lattialle. Avopari oli kuljettanut viimeisen muuttokuorman vuokrakaksiostaan Radanvarsikaupungista Reunansyrjän mökilleen ja aloitteli pienellä eläkkeellä kituuttelevan kansalaisen elämää. Loput heidän tavaroistaan oli viety Reunansyrjän kylällä sijaitsevan Kansalaisten Kyläkaupan varastotiloihin otsakkeella ottakaa jos tarvitsette, maksakaa jos kykenette. Kyläkaupan tiloissa oli tämänkaltainen tavarankierrätys ollut käynnissä jo vuosia. Täällä hyvin harva esine päätyi roskiin. Johannes ja Maarit olivat hankkineet tämän pienen kuivan maan mökin jo vuosia aikaisemmin kun molemmat olivat vielä töissä. Silloin mökki tuntui lähinnä mukavalta rauhoittumispaikalta meluavan, rauhattoman, kalliin ja etniseltä väestörakenteeltaan jatkuvasti ns. edistyvän Radanvarsikaupungin sijasta mutta viimeiset pari vuotta he olivat remontoineet mökkiä siihen kuntoon että siellä saattaisi asua pysyvästi. Kumpikin oli tiennyt että sen aika mitä todennäköisimmin olisi vielä edessä.

Aika oli tullut lopullisesti pari kuukautta taaksepäin. Johannes oli alun perin ollut metallimies, mutta robotit olivat korvanneet ihmistyövoiman hänen alaltaan liki kokonaan. Hänellä oli myös rekkakortti ja metallimiehen uran loputtua hän ajoi pitkää linjaa muutaman vuoden kunnes automaattiohjatut rekat olivat syrjäyttäneet kuskit siltäkin alalta. Viimeiset vuodet hän oli ollut töissä kommandiittiyhtiö Tuunasessa joka oli erikoistunut hankalissa paikoissa tehtäviin asennus-, korjaus- ja kiinteistönhuoltotöihin. Näissä hommissa töitä oli vielä riittänyt ja osa asiakkaista halusi edelleenkin periaatteesta palkata töihin eläviä ihmisiä robottien sijasta.

Vuoden 2034 kesäkuussa Johannes oli katsonut uutisia ja huomannut kuinka siellä esiteltiin elastista ja muotoaan muuttavaa mullistavaa käärmerobottia. Robotti pystyi tekemään huoltotöitä kaikissa mahdollisissa paikoissa ja se oli uuden teknologian vuoksi hyvin edullinen valmistaa. Johannes oli huokaissut ja todennut Maaritille:

- Jaahah… tuon tekokärmeksen myötä mekin sitten joudutaan mieron tielle. Siihen ei mene maksimissaan kuin puoli vuotta. Voi iilimadon vittu, en paremmin sano. Vaan arvashan tuon tulevaksi.


Johanneksen ennuste meni kolme kuukautta pitkäksi ja maaliskuun 2035 alussa firman omistaja Mauno Tuunanen kokosi yrityksensä kahdeksan työmiestä kokoukseen ja totesi vedet silmissä:

- Se on pojat sillä lailla että nyt on sitten perse kentässä ja pysyy, eikä sieltä enää nouse. Olen todella pahoillani. Kaikki muu kestettiin mutta se ajatteleva käärme oli liikaa. Tää touhu ei enää vaan kerta kaikkiaan kannata. Isot firmat tekee nää hommat niillä käärmeroboteilla murto-osalla meidän hinnoista. Olen pitänyt huolen siitä että teistä joka jätkä on saanut tililleen sen, mitä teidän kuuluu saadakin ja pistin vielä tonnin bonusta kärsää kohden. Te tulette vielä tarvitsemaan sitä. Vielä kerran pyydän anteeksi ja toivotan teille kaikille voimia eloon. Tein parhaani mutta se ei riittänyt. Ne jyräs meitin.

Miehet puristivat Maunon kättä ja totesivat että näin hyvässä ja reilussa työpaikassa ei kukaan vielä aikaisemmin saanut olla. Se, mitä tapahtui ei ollut Maunon vika. Kuusikymppinen Mauno oli ollut koko ikänsä elämäntapayrittäjä ja perhekin häneltä oli jäänyt siinä sivussa hankkimatta. Yrittäjän uran loppu, tunne siitä  että hän oli pettänyt työntekijänsä ja tieto siirtymisestä kansalaiseläkkeelle ajoivat hänet yli reunan. Mauno oli myynyt jäljelle jääneen omaisuutensa, testamentannut suurimman osan siskonpojilleen, lentänyt Kittilään ja jatkanut sieltä taksilla Kilpisjärvelle. Maunolle Lappi oli ollut lähes yhtä rakas kuin hänen yritystoimintansa.

Kilpisjärvellä Mauno oli vuokrannut mökin, ryypännyt viikon putkeen, kärsinyt yhden päivän itseään selvittävää krapulaa ja sen jälkeen vuokrannut helikopterilennon Haltin huipulle. Siellä hän oli istunut rajapyykille, kaivanut povitaskustaan pistoolin ja ampunut kuulan kalloonsa. Kyseinen tilientasaamismenetelmä oli valitettavan yleinen Liittovaltion pienyrittäjien keskuudessa.

Töitten loppuminen tiesi sitä, että Johanneskin joutui kansalaiseläkkeelle. Maarit oli ollut sellaisella jo kolme vuotta. Hän oli tehnyt elämässään vääriä ammatinvalintaratkaisuja vaikka muuten oli hyvin asiallisesti elänytkin. Alun perin hän oli ollut kirjanpitäjä ja kyseinen ammatti oli niitä, jonka automatisaatio korvasi ensimmäisten joukossa. Sitten hän ryhtyi siivoojaksi mutta ei mennyt montakaan vuotta kun siivousrobotit lopettivat nekin työt. Sen jälkeen hän erään tuttavansa vinkistä haki ja sai kouluavustajan paikan eräästä koulusta. Koulutushan hänellä ei siihen olisi riittänyt – nykyisin siihenkin ammattiin vaadittiin yliopistollinen loppututkinto –  mutta varsinaisen pätevyyden omaavat ihmiset eivät  joko halunneet tai ennen kaikkea pystyneet tekemään sitä työtä. Yliopistokoulutetuille kun teorian ulkopuolinen realismi tuppasi olemaan pikkuisen liikaa.

Kouluavustajana Maaritilla kului muutama vuosi. Hän oli pidetty ja arvostettu työntekijä. Vuonna 2033, kevätlukukauden loppuessa rehtori ilmoitti hänelle pahoitellen että koulun saamat määrärahat olivat vähentyneet. Tai oikeastaan siirtyneet sillä kouluavustajien paikat siirrettiin toisella puolella Radanvarsikaupunkia sijaitsevaan kouluun jonka oppilaat olivat lähes sataprosenttisesti etnoja. Maaritin työ jatkuisi siellä, jos hän olisi itse halukas. Johannes oli tämän kuultuaan todennut että joku raja se on ihmisellä itsensä häpäisemisen ja kiusaamisen kanssa. Kolmen kuukauden karenssi kansalaiseläkkeen suhteen tietysti työstä kieltäytymisestä tulee mutta se aina kestetään. Pitäkööt tunkkinsa ja haistakoot monikulttuurisen solidaarisuuspaskan. Maarit oli ollut samaa mieltä. Johannes jatkoi töitään ja Maarit sai pientä kansalaiseläkettä. Rahat riittivät silti vielä pienessä vuokrakaksiossa elämiseen vaikkei mihinkään ylimääräiseen varaa enää oikein ollutkaan.

Työttömäksi jouduttuaan Johannes kävi luonnollisesti Radanvarsikaupungin Yhteiskuntaan Sijoittumistoimistossa vaikka tiesi jo etukäteen mikä olisi homman nimi. YST:n ystävällinen virkailija totesi pahoitellen, että Johanneksella ei olisi minkäänlaista mahdollisuutta työllistyä, joten putoaminen ammattilaisesta kansalaiseksi ja loppuiän eläminen kansalaiseläkkeellä oli selviö. Johannes kertoi virkailijalle suunnitelmastaan maallepakenemisesta. Virkailija totesi, että hän tekisi samassa tilanteessa aivan samoin mutta valitettavasti sen myötä niin Johannekselle kuin Maaritille langetettaisiin haja-asutusaluevero, jonka myötä heidän kansalaiseläkkeensä putoaisi viidesosan verran. Virkailija totesi hyvin osaaottavasti että koska oli selvää ettei pariskunta selviäisi kansalaiseläkkeellään vuokrakaksionsa kustannuksista olisi ainoa vaihtoehto kaupungissa elämiseen muuttaa kuutiokolossiin. Koska heitä oli kaksi, niin silloin tarjolla olisi kahdeksan neliön kuutioasunto kerrossängyllä. Se ei Johannesta ja Maaritia houkuttanut.

Johannes oli tuttu mies reunansyrjäläisille ja hän oli ollut mukana paikallisen metsästysseuran hirvijahdissa jo parin vuoden ajan. Yksityismetsästys ja sitä myötä yksityisaseet oli tietysti Suomen maakunnassa ollut jo aikaa sitten kielletty mutta poliisia ei kiinnostanut vahtia sitä mitä haja-asutusalueilla – joita oltiin alettu nimittää vapaavyöhykkeiksi – tapahtui. Kun kävi ilmi että heille olisi jatkossa tarjolla vain kansalaiseläke ja kahdeksan neliön kuutio oli Johannes ottanut yhteyttä paikalliseen puuhamieheen Hannes Hölehmäiseen joka oli tavannut pariskunnan heidän mökillään ja kuullut heidän suunnitelmastaan muuttaa pysyvästi Reunansyrjään. Hannes oli kahvia siemaillessaan todennut:


- Niin… meitähän ei ole hallinnolle oikeastaan olemassa. Ainoa asia mitä se tekee meidän kanssamme on se, että se laittaa kerran kuussa tilillemme kansalaiseläkkeen ja toivoo että pärjäämme omin nokkinemme. Varsinaisesta sosiaalihuollostahan ei etnojen lisäksi tässä maassa oikein voi puhuakaan mutta meillä ei ole täällä oikeastaan terveydenhuoltoakaan. Jos tulee joku akuutti ja vakava sairastapaus niin meidän on itse kuskattava potilas Radanvarsikaupunkiin. Ei ambulanssi tänne tule. Eikä edes Naakkamossa ei ole enää mitään terveydenhoitoa. Samoin vanhustenhuollon me olemme hoitaneet omin nokkinemme. Niin pitkälle kuin mahdollista. Paikallisilla vanhuksilla ei ole suurtakaan hinkua Radanvarsikaupungin vanhuskeskityslaitoksiin ja muutama onkin valinnut ystävän avustuksella annetun yliannoksen morfiinia. Rankka ratkaisu mutta me olemme ymmärtäneet sen. Luulen, että turvaan siihen itsekin kun sen aika tulee. Posti tänne sentään kulkee. Kusti polkee Kansalaisten Kyläkaupalle kerran viikossa ja me jaetaan sitä talkoilla vanhuksille ja niille joitten on hankalaa liikkua.

- Sähköhän tänne vielä tulee mutta joka talvi on pitkiä sähkökatkoksia. Viime talven pisin oli yhdeksän päivää. Korjausrobotit tulevat tänne kun kerkiävät. Kerkiäisiväthän ne toki tulla nopeamminkin. Robotti kun ei nuku eikä tunne nälkää. Minä luulen että hallinto tekee sen vittuillessaan. Meinaan kun niitä katkoja on joskus kesäisinkin. Kas kun ahtaassa kuutioasunnossa asumista – tietysti nomenklatura siitä poislukien – pidetään sellaisena ainoana moraalisesti oikeana ekologisuuden muotona joka pelastaa maailman ja me haja-asutusalueella omakotitaloissamme  sinnittelevät ja pienhiukkaspäästöjä aiheuttavat kansalaiset olemme Herrasta Perkeleestä.

- Niin sinulla kuin Maaritilla on tiettyjä taitoja joille täällä on kyllä käyttöä. Sinä osaat metalli-, asennus- ja korjaushommat. Samoin kuin tietysti tuon metsästyshomman. Maarit pystyisi auttamaan kyläkoulussamme ja lisäksi meillä olisi tarvetta ammattitaitoiselle kirjanpitäjälle. Se helpottaisi kovasti meidän omaa valuuttapankkiamme eli suoritepankkia.

Tähän Maarit kysäisi:

- Suoritepankki?

Hölehmäinen vastasi:

- Jep. Täälläkin on pääasiallinen valuutta tietysti euro, mutta sen rinnalla on toisena valuuttana suorite, josta me olemme pitäneet yllä suoritepankkia. Se toimii niin, että jos Johannes menee ja korjaa jostain talosta putkivian niin se lasketaan tiettyjen suoritteitten arvoiseksi. Kyseinen  talo saattaa maksaa suoritevelan vaikkapa perunoilla mutta jos sillä ei ole antaa sillä hetkellä mitään jolle teillä olisi käyttöä niin tehty työ kirjataan suoritepankkiin. Joku toinen voi sitten puolestaan tehdä teille vaikka auraustöitä tai antaa halkoja jonka puolestaan korvaa joku kolmas omalla tavallaan ja osaamisellaan jne jne. Tämä on tällaista varsin kollektiivista meininkiä jolla pyritään pysymään hengissä ja jonkunlaisessa leivän sekä särpimen syrjässä kiinni. Ja se systeemi on toiminut itse asiassa suhteellisen hyvin. Oma suorite saattaa olla pitkäänkin pankissa korvaamatta mutta jossain vaiheessa se korvataan. Ja pankkiin voi ottaa hädän hetkellä myös suoritevelkaa. Se meillä on periaatteena että kukaan täällä ei kuole nälkään tai pakkaseen. Hallinto ei meistä välitä joten me pidämme huolen toisistamme.

Johannes tuumasi tähän:

- Kuulostaa kovasti järkevältä. Kuinkas muuten tuo kyläkauppa toimii? Sehän ei ole minkään suuren ketjun jäsen.

- Osittain normaalina kauppana joka ottaa maksuna euroja. Ja osittain sitten suoritekauppana eli eräänlaisena tavaroitten, ruuan ja palvelusten kirpputorina. Täällä tuotetun ruuan se myy tiskin alta ja kaikki täällä tuotettu ruoka – tarkoitan siis lähinnä liha- ja kalaruokaa – myydään joko kuivattuna tai säilykkeinä. Johtuen juuri noista sähkökatkoista. Pakastimiin ei kannata pahemmin luottaa. Säilyke kun säilyy sähköstä riippumatta. Ja kun te olette kerran tänne muuttamassa niin kehottaisin teidän pyrkimään mahdollisimman suureen omavaraisuuteen. Aarin perunamaahan  teillä jo onkin ja se on kaikki kotiopäin. Kehottaisin teitä myös hankkimaan eläimiä. Lampaat ovat helppohoitoisia ja niitten määrä täällä on lisääntynyt.

Sitten Hölehmäinen oli hetken hiljaa. Aivan kuin hän olisi punninnut mielessään kahta uutta reunansyrjäläistä. Sitten hän totesi:

- Kuinkas te ajattelette tuosta turvallisuustilanteesta? Noin yleensä? Sanotaan ihan koko valtakunnan tasolla?

Johanneksen oli helppo vastata:

- Vituralleenhan se on mennyt jo aikaa sitten. Suurin syy miksi me ollaan muuttamassa tänne  Reunansyrjään on tietysti se, että tällä mökillä ja osana tätä kyläyhteisöä me pystytään elämään köyhää mutta suht ihmisarvoista elämää. Toisin kuin niissä saatanan arpanopissa joissa ihmisiä säilötään ja odotetaan hallinnon toimesta että ne ryyppäävät tai narkkaavat itsensä hengiltä ja sitä kautta pois kirjanpidosta. Mutta on toinenkin syy. Vaikka etnot ovat pääosin pysyneet alueillaan niin aika ajoin ne ovat tulleet riehumaan meidänkin alueille. Ihmisiä on ryöstetty, raiskattu, hakattu ja tapettukin. Maaritilla on jo vuosia ollut liikkuessaan kaasuase mukanaan. Ja mulla on ollut pistooli. Laiton tietysti. Vanha ysimillinen puolalainen Radom. Ostin sen aikanaan yhdeltä tuttavalta. Jos tarkoitat kysymykselläsi sitä, että olenko valmis puolustamaan tämän paikan rauhaa vaikka ampumalla niin vastaus on tietenkin kyllä. Mullahan on sen pistoolin lisäksi 6,55-millinen kivääri ja kaksipiippuinen haulikko. Laittomiahan nekin nykyisin on mutta aikanaan ne minä ihan luvilla ostin.

Hölehmäinen hymyili ja totesi:

- Tuon minä odotinkin kuulevani. Me palataan tähän asiaan vielä hieman tarkemmin kun olette asettautunut tänne. Kuinka saatte muuton suoritettua? Tarvitsetteko apua? Sitä kyllä annetaan.

- Ei. Se hoituu omin neuvoin. Mullahan on toi nelivetoinen paku. Kyllä sillä saa tarpeellisen kuskattua.

Johannes ja Maarit asettautuivat kuivan maan mökilleen. Olosuhteet olivat vaatimattomat mutta loppujen lopuksi riittävät. Hyvin nopeasti käsitys vaatimattomuudestakin alkoi muuttua. Mökissä oli pieni tupa, siinä kamiina jonka Johannes oli vuorannut tiiliskivillä, liesi ja uuni, lisäksi kaksipisteinen kaasuliesi, jääkaappi sekä pöytä jonka äärellä saattoi syödä ja viettää aikaansa. Pyykkikonetta ei ollut, mutta pikkupyykin sai hoidettua nyrkkipyykkinä ja Kansalaisten Kyläkaupalla oli yhteinen pyykinpesumahdollisuus suuremmalle pyykille. Aikaa pyykkäämiseen riitti, sillä työelämä oli pariskunnalla lopullisesti ohi. Televisiona toimi kannettava tietokone. Sitten mökissä oli pieni makuusoppi johon mahtui parisänky. Muutama komero. Sauna, joka lämpeni tietysti puilla, johon vesi tuli pihakaivosta käsipumpulla ja lämpeni kiukaassa kiinni olevassa vesisäiliössä. Suihkukin oli. Nykyiset retkisuihkut saattoi ladata tietokoneen USB-liittimestä. Paine suihkussa ei ollut tietenkään kovin suuri mutta kyllä sillä saippuat sai huuhdeltua. Lisäksi Johannes oli asentanut mökin katolle aurinkopaneeleita.

Ulkona oli ulkohuussi ja liiteri jossa oli myös pieni varasto-osa. Lisäksi Johannes oli kaikenlaisesta ylijäämätavarasta rakentanut pihalle grillikodan jossa myös saattoi tarvittaessa valmistaa ruokaa. Mökillä oli kaikki tarvittava. Kansalaisten kyläkaupasta sai ostettua ruokaa joko rahalla tai suoritteilla ja omasta perunamaasta sai perunat. Kyläkaupassa oli myös bensiininmyynti. Yhdellä tankillisella selvisi pitkään sillä ajomatkat eivät olleet pitkiä eikä kaupalla enää käyty niin usein kuin joskus ennen. He tulivat toimeen. Se riitti. Enempää he eivät nykyisessä yhteiskunnassa osanneet edes kuvitella. Ennen kaikkea he saivat olla rauhassa. Yhteiskunta ei tunkenut kärsäänsä heidän asioihinsa. Niin kuin Hölehmäinen oli sanonut, heitä ei ollut sille olemassakaan. Muuta kuin kansalaiseläkkeen tilisiirron verran.

Taitavana ammattimiehenä Johannekselle oli Reunansyrjässä tarjolla paljon töitä joka toivat puolestaan suoritteita suoritepankkiin. Maarit oli kirjanpitäjänä ottanut suoritepankin hoidettavakseen ja saanut sen toimimaan entistä joustavammin. Hölehmäinen oli käynyt aika ajoin heidän luonaan juttelemassa niistä näistä mutta Johannes huomasi että hän keskittyi erityisesti maan – tai mikä hemmetin maakunta se nykyisin olikaan – tilanteeseen ja turvallisuuteen. Nähtävästi Hölehmäinen oli ollut tyytyväinen kuulemaansa sillä syyskuun lopulla hän tuli pariskunnan pihalle autollaan kantaen mukanaan putkikassia. Maarit oli pannut kamiinan päälle kahvipannun lämpiämään ja Hölehmäinen alkoi puhua:

- Niin meillä – kuin hyvin monella muullakin vapaavyöhykkeellä – on perustettu aseellisia suojelujoukkoja. Niistä ei sinänsä pidetä hyvin suurta meteliä. Niitten päällimmäinen tehtävä tällä hetkellä on tietysti turvata vyöhykkeillä asuvien turvallisuus erityisesti etnojen väkivallan takia, sillä poliisi ei ole siitä enää kiinnostunut eikä sillä ole siihen sen puoleen voimavarojakaan. Jokainen tolkullinen ja asekuntoinen mies on tarpeen. Emme ole perustaneet varsinaista armeijaa, vaan eräänlaisen suojeluskuntien perillisen jonka organisaatio on hajanainen ja vaihtelee hieman kunnasta toiseen. Me nimitämme sitä suojelukaartiksi. Sinulla olisi siinä paikka, jos haluat. Etnoja täällä ei ole vähään aikaan näkynyt ja se johtuu siitä, että viimeksi tänne tulleet uhoavat etnot majailevat tällä hetkellä kuusi kilometriä mökistäsi itäänpäin. Pysyvästi. Oletko halukas osallistumaan toimintaan?

- Totta helvetissä olen. Olen oppinut nauttimaan täällä olevasta rauhasta ja arvostamaan täällä asuvia tolkullisia ihmisiä. Ja Radanvarsikaupungissa asuneena tiedän mitä on turvattomuus. Ymmärrän myös sen, että  jos poliisi ei enää takaa turvallisuutta, niin ihmisten on tehtävä se itse. Ja tarvittavat aseetkin minulla on. Kivääri ja haulikko. Ja sitten se pistooli.

Hölehmäinen hymyili ja aukaisi kassin:

- Ne aseet ovat hyvä alku. Mutta tässä on vähän lisää. Tunnistatkos tämän masiinan?


- No helvetti… tuohan on peltikonepistooli. KP 44. Eikös nuo pitänyt olla jo aikaa sitten hävitetty?

- Onhan ne. Virallisesti. Puolustusvoimissa on ymmärretty niin sanottu vallitseva tilanne tuolla kenraalitason alapuolella jo pitkän aikaa. Nämä aseet on poistettu kirjanpidosta. Ja siis virallisesti hävitetty. Mutta puolustusvoimissa – sen poliittisesti valitun johdon alapuolella – tiedetään, että me joudumme vielä jossain vaiheessa ottamaan maamme takaisin suomalaisille. Viimeistään silloin kun Liittovaltiolta loppuvat rahat ja etnot alkavat ottamaan väkisin sitä, mitä ne ovat saaneet tähän mennessä ilmaiseksi. Vielä ei ole se aika, mutta se on päivä päivältä lähempänä. Sanotaan niin, että it´s too late to work within the system, but it´s too early to shoot the bastards. Mutta se aika tulee vääjäämättä. Vaikka me emme sitä halunneet emmekä pyytäneet. Halusimme vain olla ja elää rauhassa. Mutta joka tapauksessa jo nyt me olemme osa vielä suurempaa asekätkentää kuin mitä jatkosodan jälkeen tehtiin.

- Mahtaako poliisilla olla näistä mitään hajua? Näähän on kumminkin konetuliaseita.

- Osa saattaa tietääkin. Mutta ne ovat silloin todennäköisesti mukana toiminnassa itsekin. Ainakin me saadaan sähköpostitse turvallisuusraportteja tietyiltä Radanvarsikaupungin poliiseilta. Joka tapauksessa ei poliisi näitten perään tule. Ei niitä kiinnosta. Niillä on tarpeeksi tekemistä etnojen kanssa. Ehkä ne salaa toivoo että me maakunnan miehet tullaan ja hoidetaan homma niitten puolesta. Tässä kassissa on sulle konepistoolin lisäksi kolme rumpu- ja kolme tankolipasta ja tuhannen kappaletta patruunoita. Voidaan käydä radalla testaamassa kun sulle sopii.

Hölehmäinen kaivoi vielä kassistaan pienen pistoolin, pari irtolipasta ja pari rasiaa patruunoita:

- Ja mehän täällä vapaavyöhykkeellä uskomme tasa-arvoon ja siihen, että naisella on oikeus kulkea rauhassa ja tarvittaessa puolustaa itseään. Siispä tässä on rouvalle 6,35-millinen Walther M 9-pistooli.

Maarit otti pistoolin, kiitti, irroitti lippaan, veti liikkuvat pari kertaa taaksepäin, tarkasteli asetta, nyökkäsi hyväksyvästi, loksautti tyhjät pois ja laittoi täyden lippaan kiinni.

- Mahtuu käsilaukkuun mukavasti. Tytöllähän pitää olla aina joku salaisuus mukanaan.

- Käsittelit pistoolia varsin asiantuntevasti. Ei tainnut olla ensimmäinen kerta?

- Eihän toki. Me uskotaan Johanneksen kanssa samaan tasa-arvoon kuin uskotaan täällä Reunansyrjässäkin. Minä olen opetellut ampumaan kaikilla Johanneksen aseilla sillä selvää on että joskus tilanne päätyy väkivaltaiseen avohärdelliin. Tuon kuuskolmevitosen pati on tietysti melko tehoton mutta läheltähän sillä ammutaan ja vittumainen se on suolestaan pois kaivella. Ja mitä tulee kaartiinne niin minulla on hallussani hyvät ensiaputaidot. Oletan, että kaarti tarvitsee lottiakin. Tässä olis yksi tarjolla.

Hannes Hölehmäinen nousi seisaalleen ja puristi niin Maaritin kuin Johanneksen kättä. Reunansyrjän suojelukaarti oli saanut kaksi jäsentä lisää.


Reunansyrjä, jouluaattona 2035


Johannes heräsi ennen vielä unissaan tuhisevaa Maaritia ja antoi hänelle kevyen suukon otsalle. Sitten hän nousi, laittoi kamiinaan puupuristebriketin joka syttyi vielä vanhoilla hehkuilla. Johannes ja Maarit olivat saaneet itsensä ampuneelta Tuunasen Maunolta perinnöksi neljä kuutiota brikettejä joita oli vielä jäljellä. Hän laittoi kamiinan päälle kahvipannun ja keitteli kahvit. Kahvin valmistuttua hän herätti Maaritin aamiaiselle. Aamiaisella oli tarjolla kahvin lisäksi ruisleipää, voita ja kuivattuja hirvenlihaviipaleita. Mitäpä sitä ihminen aamulla muuta tarvitsisi.

Samalla kun Maarit nautti aamiaistaan hän naputteli läppäriään. Hän oli ottanut haltuunsa ammatitaitoisena kirjanpitäjänä koko Reunansyrjän suoritepankin valvonnan ja oli levittänyt sen myös naapurikuntiin. Maaritin lopullisena tavoitteena oli se, että suoritepankki leviäisi yhtenäisenä koko maakuntaan. Hänen aloitteestaan oltiin perustettu myös bensiinipankki josta suoritteitten tekijät saisivat polttoainetta jos suoritteen kohde oli kauempana. Kun pariskunta istui aamiaisellaan he huomasivat että pihalle saapui traktori. Traktorin puikoissa istui maanviljelijä Janne Kosonen joka aurasi pariskunnan parinsadan metrin mittaisen pihatien suoritekorvauksena niistä huoltotöistä jotka Johannes oli hänelle tehnyt. Janne näki pariskunnan pienen tupansa ikkunassa ja morjesti heitä. He morjestivat takaisin. Kelpo häiskähän se Janne oli, niin kuin paikalliset ihmiset yleensäkin.

Traktorin poistuttua jatkoi pariskunta aamiaistaan ja katseli samalla tosi-tv:tään johon ei tarvittu sähköä. Johannes oli laittanut ikkunan eteen lintulaudan ja talipalloja joitten kimpussa pyöri monenlaisia tirriäisiä jolle tarjottu eväs maistui. Maarit totesi:

- Ei tuon parempaa telkkaria olekaan. Ei sitä oikein kaupungissa asuessaan tajunnutkaan kuinka turruttavaa sen helvetin tuubin katseleminen on. Milloinkas me ollaan viimeksi sitä tuon läppärin kautta edes katseltu.

- Jaa… oliskos tuosta pari viikkoa? Kun ne uutisetkin tulee seurattua Yhdistyneen Kansalaiskanavan kautta. Eihän sitä Eurostoliiton paskaa jaksa seurata pulkkinenkaan. Päänsä saa särkemään muutenkin.

Yhdistynyt Kansalaiskanava oltiin perustettu joskus 2020-luvulla. Siinä oli mukana kansallismielisiä verkkojulkaisuja ja erillisiä bloggareita sekä muita kanavia. Hallinto vihasi kanavaa kuin vihan kostaja sillä oletettiin että jo lähes viisikymmentä prosenttia kansalaisista haki tietonsa ainakin osittain sitä kautta. Tällä hetkellä sen palvelin sijaitsi Tonga-saarilla ja ihmiset – niin kuin Maarit ja Johanneskin – seurasivat sitä NewTor-verkon kautta jota ei pystytty jäljittämään.

Elämä mökillä ei ollut pelkkää oleskelua vaan se vaati jatkuvasti kaikenlaisia käytännön töitä ja myös suoritepankkiin tehdyt työt pitivät osaltaan huolen että aika ei käynyt pitkäksi. Toisin kuin kuutioasunnossa oleskelu jossa elämä olisi ollut lähinnä kattoon tuijottamista. Tänään otettaisiin kuitenkin rennommin ja vietettäisiin joulua. Lahjoja ei ollut. Mitä niitä aikuiset ihmiset enää toisilleen hankkimaan. Kinkku kuitenkin oli tehty, pieni kolmekiloinen sellainen ja siitä saadusta liemestä tehtäisiin maittava kastike joka maistuisi keitettyjen perunoitten kanssa. Lisäksi olisi tarjolla karjalanpiirakoita ja munavoita. Lopusta kinkusta tehtäisiin hernesoppaa. Olipa hankittu pullo punaviiniäkin sekä pari keissiä Venäjältä tuotua Baltika-olutta jota saattaisi nauttia joulusaunassa.

Maaritin ja Johanneksen elämä oli muuttunut ehkä aineellisesti aikaisempaa köyhemmäksi mutta kumpikin tunsi, että siinä oli sisältöä entistä enemmän. Tässä pienessä mökissä asuessaan heistä tuntui myös että heistä oli tullut toisilleen entistä läheisempiä. Ehkä syynä siihen oli se, että kun elämästä karsittiin kaikki turha, niin silloin huomasi sen, mitä ne tärkeimmät asiat olivat. Läheisyys, pieni katse, luottamus ja ohimennen annettu hellä kosketus. Jouluaaton edetessä Maarit soitti jouluntoivotukset läheisilleen niin kuin myös Johannes aikaisemmasta avioliitosta peräisin olevalle tyttärelleen joka onnekseen oli työllistynyt sairaanhoitajaksi ja saavuttanut näin ammattilaisen aseman sekä sisarelleen Irma Ruuskaselle, joka toimi virkailijana Helsingin Yhteiskuntaan Sijoittumistoimistossa.


Lyhyt jouluaaton valo alkoi hämärtyä ja Johannes laittoi saunan lämpiämään. Oli aika aloittaa yksinkertainen mutta lämminhenkinen joulunvietto. Saunan savupiipusta nousi ilmoille kipinöitä pimeään jouluiltaan, saunasta kuului kiukaan suhina ja rauhallinen puheensorina. Tässä pienessä mökissä asui kaksi vähään tyytyväistä mutta onnellista ihmistä jotka eivät enää kaivanneet kaupunkia eikä siellä majaansa pitävää sairasta yhteiskuntaa joka piti sairauttaan siunauksena.


Helsinki, Tapulikaupunki, Tytti Tuppuraisen Asuinkombinaatti 18 B 284, kuudes toukokuuta vuonna 2038


Liittovaltion poliisin Helsingin osaston  järjestyspoliisit vanhempi konstaapeli Kauko Laasanen ja konstaapeli Petteri Grönback seisoivat erään kuusineliöisen kuutioasumuksen ovella kuutiokolossin 28:ssa kerroksessa. Jo ennen heidän saapumistaan paikalle oli sinne ilmestynyt kierrätys-tutkintarobotti heti hälytyksen saatuaan. Tämä olikin se ainoa tapaus kun näihin kuutioihin tultiin nopeasti sillä kuutioasunnossa olevan henkilön mikrosiru oli ilmoittanut elintoimintojen loppumisesta. Nyt vauhti oli valttia sillä kuollut kansalainen voisi maksaa hieman elatuksestaan takaisin häneltä poistettavien elimien muodossa. Koska elimet saatiin nykyisin säilymään siirtokuntoisina entistä kauemmin niitä saattoi myydä kovalla valuutalla kaikkialle maailmaan.

Robotti oli toiminut nopeasti ja ensiksi vahvistanut asukkaan olevan kuoleman tilassa. Elvytystä ja ambulanssia ei kansalaiseen tuhlattu joten robotti alkoi sekä irrottaa asukkaan elimiä joitten käyttökelpoisuuden taas patologirobotti puolestaan myöhemmin selvittäisi että kartoittaa samalla kuolinsyytä. Samanaikaisesti se myös skannasi kuuden neliön asunnon tehden alustavan – ja kansalaisen kohdalla yleensä lopullisen – rikostutkimuksen. Poliisit saivat omiin pienikokoisiin virkaverkottimiinsa robotin lähettämän analyysin:

Kuollut: Kansalainen Micke Andrei Alexander Janttonen. Henkilötunnus 130419X87GH442V.

Kuolinsyy: Heroiinin yliannostus. Heroiinia on käytetty nelinkertaisesti tappava määrä, joten kyse on itsemurhasta.

Rikospaikkatutkinta: Kuolleessa ei ole minkäänlaisia ulkoisen väkivallan merkkejä ja skannauksen mukaan asunnossa on käynyt ulkopuolisia ihmisiä viimeksi n. 27 – 28 vrk aikaisemmin. Ei rikoksen mahdollisuutta. Ehdotan jutun tutkimuksen päättämistä.

Laasanen klikkasi miniverkotintaan ja vahvisti rikostutkimuksen päättyneen. Hän tuumaili itsekseen Suomen siirtyneen tavallaan takaisin torppariaikaan. Ainakin siinä mielessä että kun vanhemmilla ei ollut antaa lapsilleen oikein mitään muuta niin annettiin sentään komealta kalskahtavat nimet. Miniverkotin kertoi juuri kuolleen ja nopeasti elinkierrätykseen päätyvän Micken äidin puolestaan kuolleen edellisenä vuonna alkoholimyrkytykseen. Ei muita elossa olevia sukulaisia. Äiti oli aikanaan näköjään ollut kampaaja ja pitänyt vuokratuolia suuremmassa kampaamossa. No, senhän tiesi kuinka kampaajillekin oli käynyt robottiteknologian kehittyessä. Poikakaan ei ollut näköjään kestänyt tässä kuutiossa kuin muutaman vuoden. Laasanen ei muistanut kuinka monen yliannokseen kuolleen ruumiin kanssa hän oli uransa aikana ollut tekemisissä mutta paljon niitä oli ollut. Niin hän kuin Grönback ajattelivat että eivät he olleet aikoihin mitään poliiseja, vaan jätehuollon jatke.

Poliisit totesivat että case closed, vaikka varsinaisen työnhän tässä teki robotti. Kierrätys-tutkintarobotti läksi kuljettamaan Micken talteenotettuja elimiä eteenpäin ja paikalle saapui jätehuoltorobotti joka otti mukaansa Micken ruumiin ja läksi kuljettamaan sitä Kyläsaaren polttolaitokseen. Toinen huoltorobotti sen jälkeen siivoaisi ja desinfioisi kuution valmiiksi seuraavalle asukkaalle. Poliisien päivä ei ollut vielä ohi ja miniverkotin ilmoitti hälytyksen naapurikompleksissa tapahtuneesta elintoimintojen loppumisesta. Toinen kierrätys-tutkintarobotti oli jo menossa paikalle.

Jätehuoltoa.


Helsinki, Yhteiskuntaan Sijoittumistoimisto, seitsemäs toukokuuta 2038


Jo 65 vuotta täyttänyt Irma Ruuskanen aukaisi virkaverkottimensa ja tuumi että onneksi oli enää vajaa kaksi vuotta eläkkeelle. Ehkä sen kestäisi. Kaikenlaisilla suorittavaa työtä tekevillä eläkeikä oli ollut jo kauan 67 vuotta mutta yhteiskuntapoliittisen uusteologian maistereilla se oli puolestaan 60 vuotta. Luonnollisesti kyseiset yhteiskuntateologit olivat Liittovaltion Suomen maakunnan arvostetuimpia henkilöitä ainakin virallisesti mutta hallinto tajusi myös, että koska heillä ei varsinaisesti tehnyt yhtään mitään yhtään missään oli halvempaa laittaa heidät kuusikymppisinä täydelle eläkkeelle sen sijaan että maksaisi heille täyttä ja vielä kalliimpaa palkkaa vielä seitsemän ylimääräistä vuotta.

Virkaverkotin ilmoitti erään Irman entisen asiakkaan kuolleen heroiinin yliannostukseen. Kukas… Micke Andrei Alexander Janttonen. Ollut Irman asiakkaana vuonna 2035. Vaikka raportissa näkyi kyseisen pojan valokuva ei Irma häntä muistanut. Niin moni asiakas oli lähtenyt kuutioihin hänen välityksellään. Irma huokasi, aukaisi työpöydän laatikkonsa ja otti sieltä vanhan ruutuvihon. Siinä ei ollut merkintöjä kuin ensimmäisellä sivulla. Tukkimiehen kirjanpitoa. Irma veti kirjanpitoon taas yhden viivan, laski nopeasti lukeman ja sai tuloksen 138. Satakolmekymmentäkahdeksan alle kolmekymppistä ruumista. Hänen asiakkaitaan. Sillä ajalla kun työvoimatoimisto oli muuttunut Yhteiskuntaan Sijoittumistoimistoksi. Irma oli saanut elää aikuiselämänsä hyväpalkkaisena ammattilaisena. Mutta tunsiko hän ylpeyttä urastaan? Halusiko hän edes vastata siihen kysymykseen? Halusiko hän edes ajatella sitä?

Mutta aina oli jotain positiivista. Jotain yrityksen tynkää. Toivoa, tai edes sen siementä. Hän lähetti henkilökohtaisesta verkottimestaan sähköpostin veljelleen Johannekselle joka asui maallepakolaisena Reunansyrjässä:

Moi, broidi.

Tehän olette Maaritin kanssa miettineet, että josko ottaisitte maallepakenemista haluavan ottonuoren sinne teille. No, mulla olis nyt yksi tarjolla. Vilma Koivunen, täyttänyt juuri 16 vuotta. Lopettaa peruskoulun keväällä. Ihan hyvät arvosanat mutta ei niin hyvät että hän saisi stipendin kovien tieteitten opiskeluun. Eikä yhteiskuntateologia kiinnosta tyttöä pätkääkään.

Tyttö on asunut yksinhuoltajaäitinsä kanssa koko ikänsä kahdeksan neliön kuutioasunnossa ja haluaisi muuttaa maalle. Hänen äitinsä tukee tytön suunnitelmaa. Äitikin on ihan täysipäinen nainen mutta ymmärtää ettei pysty tukemaan tytärtään muuten kuin luopumalla hänestä.

Vilma ei ole oppinut juurikaan siellä maalla tarvittavia taitoja. Milläs hän olisi oppinutkaan kun on asunut kuutiossa koko ikänsä?  Mutta olen tavannut hänet useamman kerran ja hän vaikuttaa fiksulta ja sisukkaalta tytöltä ja ennen kaikkea hänellä on suuri halu oppia ja jättää nuo kuutiosillipurkit sekä myös jatkuvasti uhkaava etnojen väkivalta lopullisesti taakseen. Luonnollisesti hän toisi talouteenne lisäksi oman kansalaiseläkkeensä.

Miettikää Maaritin kanssa. Tää on kyllä tosi miellyttävä ja myös kovasti hyvätapainen tyttö ja hänelle toivoisi vain pelkkää hyvää. Olen kertonut hänelle teistä ja hän olisi kovasti halukas kokeilemaan.

Sisaresi Irma.

Suljettuaan henkilökohtaisen verkottimensa Irma tuumasi että enää vajaa kaksi vuotta tätä paskaa. Hänen miehensä pääsisi eläkkeelle jo puolen vuoden päästä. Koska hän oli alun perin historian – vanhan ja hylätyn historian – opettaja, ei hänkään pääsisi eläkkeelle ennen kuin 67-vuotiaana. Jonkunlainen rangaistus kai sekin oli vaikka hän oli opettanut kiltisti vaadittua epistolaa jo parikymmentä vuotta. Sitten kun Irmakin pääsisi eläkkeelle, hekin muuttaisivat pois Helsingistä. Naakkamoon. Lähelle Reunansyrjää. Ei heistä olisi elämään sellaista uudisraivaajaelämää kuin Johannes ja Maarit sekä ehkä tulevaisuudessa tuo Vilmakin. Mutta Naakkamossa oli myynnissä halpoja kaksioita. Saunallisia sellaisia. Kun he myisivät oman asuntonsa Haagasta ja ostaisivat kaksion Naakkamosta heillä jäisi vielä hyvä pesämuna eläkevuosia varten. Hyviä sellaisia. Turvallisia. Rauhallisia. Ei aivan Vapaavyöhykkeellä mutta vieressä kuitenkin.


Reunansyrjässä, samana päivänä


Johannes ja Maarit olivat lukeneet Irman viestin ja keskustelivat asiasta. Tällaista mahdollisuutta oltiin mietitty jo jonkun aikaa ja olihan pariskunta tehnyt mökkiinsä kahdeksan neliön lisävinkkelin johon yksi asustelija mahtuisi kyllä. Irma ei ehdottaisi maallepakenijaa mitenkään kevein perustein joten tyttö varmaankin sopeutuisi ja muuttuisi melko nopeasti vapaavyöhykeläiseksi. Ja olisihan hänelle käyttöä. Johanneksella oli kaikenlaisia korjaustöitä ja Maarit pyöritti maakunnan kokoiseksi kasvanutta suoritepankkia. Lisäksi he olivat hankkineet kuusi lammasta joitten hoidossa olisi oma työnsä ja yksi käsipari siinä ei olisi ollenkaan pahaksi. Samoin kuin ei olisi perunamaan hoidossa. Lisäksi tyttö voisi olla mukana paikallisten vanhusten huollossa. Minkäänlaista varsinaista sosiaalihuoltoahan täällä ei ollut joten innokas nuori nainen olisi siinäkin mielessä paikallaan.

Lisäksi tytöllä olisi mahdollisuus halutessaan opiskella. Yhdistyneen Kansalaiskanavan kurssien kautta Liittovaltiosta irtautuneet ihmiset voisivat halutessaan opiskella matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, kieliä, biologiaa, ekonomiaa, mekaniikkaa, agronomiaa ja yleensäkin kaikkea hyödyllistä. Virallista titteliä YKK:n kautta ei saisi, mutta vapaavyöhykkeillä ei tärkeintä ollutkaan oppiarvo vaan osaaminen.

Aikansa mietittyään Johannes ja Maarit päätyivät siihen johtopäätökseen että annetaan tytölle mahdollisuus. Hän voisi muuttaa heidän luokseen heti kesäkuussa kun peruskoulu loppuisi. Hän olisi heidän luonaan kesän ja tekisi sitten itse päätöksen jatkostaan. Joka tapauksessa hän olisi tervetullut. Olisihan hänkin pakolainen niin kuin olivat Johannes ja Maaritkin. Pakolaisia omassa maassaan. Tai Liittovaltion maakunnassa.

Johannes alkoi puhdistamaan suojelukaartilta saamaansa konepistoolia ja tuumasi samalla, että ehkä se maa vielä kerran otettaisiin takaisin.

JOULUTARINA 2017

$
0
0
Kuusen kertomaa


Elettiin jouluaattoa Reunansyrjässä. Varsin kosteat syksyiset kelit olivat jatkuneet pitkälle joulukuuhun mutta pari viikkoa aikaisemmin ilma oli alkanut lopultakin pakastua, maa routaantui ja leijailevat vitihiutaleet sekä matalalta paistava talvinen aurinko olivat alkaneet maalata maastoa talven väreillään jotka näyttivät että valkoista on niin monenlaista. Nyt lunta oli jo kolmisenkymmentä senttiä. Reunansyrjän keskusta oli  itsessään kovin pieni ja sen ympärillä sijaitsevat omakotitalot olivat sen verran hajallaan että naapurit eivät välttämättä olleet edes näköetäisyyden päässä toisistaan. Erään talon pihaan naapurin valot näkyivät sentään kajastuksena mutta muuten oli hämärää, sillä jouluaaton vähäinen päivänvalo oli pikku hiljaa kaikkoamassa eikä kyseisen talon yksityistien varrella ollut katuvaloja.

Kyseisen talon pihalla oli viisitoistavuotias poika joka oli rakentanut tiilistä pienen tulisijan lähelle suurta pihakuusta. Kuusi oli tontin hallitseva hahmo, varmaankin yli satavuotias, ellei sitten paljon vanhempikin. Poika oli tuonut paikalle valmiiksi sopivia koivuhalkoja joista osan hän oli pilkkonut syttypuiksi. Mukana oli myös tuohta sekä tervaspuuta. Poika oli tuonut paikalle myös kolme pölkkyä istuimiksi. Hän istahti yhdelle niistä ja alkoi kärsivällisesti veistellä tervaksista kiehisiä. Kärsivällisyyttä tarvittiin, sillä kiehisten tekeminen oli pojalle varsin uusi taito eikä mukana ollut vielä ajan mukanaan tuomaa kymmenien kertojen opettamaa varmuutta. Lopulta hän katseli lopputulosta, nyökkäsi tyytyväisenä, laittoi tuohet ja tervakset tulisijaan, lisäsi pilkottuja syttypuita ja kaivoi takkinsa taskusta tulitikkurasian. Tällaisia tulia ei sytytetty millään sytkärillä. Tuli tarttui sytykkeisiin, kiitti ja alkoi levitä tuoden pimentyvälle pihalle kauniisti lumesta heijastuvaa ja keinuvaa valoaan.

Sisällä talossa pojan isä ja äiti katsoivat pojan verkkaista touhuamista keittiön ikkunasta. Äiti totesi huolestuneella äänellä:

- Siellä se taas tuon kuusen juurella jotakin tusaa. Kyllä meidän hei ihan oikeasti pitäisi puhua asiasta jollekin? Vaikka psykologille? Onhan tästä puhuttu jo niin monta kertaa.

Isä oli hetken hiljaa katsellen samalla kun poika viritteli tulen ylle pakin kiehumaan. Sitten hän vastasi:

- On puhuttu niin. Jaa että psykologille? Mitäs se kysyisi ensin? Kuinka pojan koulu menee? No, paremmin kuin koskaan. Kuinka pojan elämä muutenkin menee? Tasaisemmin kuin koskaan. Onko käytöshäiriöitä? Ei niin minkäänlaisia. Onko päihteitten käyttöä? Ei sitten ollenkaan. Sitten se psykologi kysyisi että mikä oikeastaan on vikana. Ja me vastattaisiin että se käy aika ajoin varttitunnin seisoskelemassa tuon pihakuusemme juurella. Jolloin psykologi tuumisi että ehkäpä hänen kannattaisi pitääkin istunto vanhempien kanssa. En minä sitä kiistä etteikö tuo ole omituista. Mutta siihen se pojan omituisuus sitten loppuukin. Pojasta on tullut vuodessa ihan uusi mies. Kun vertaa siihen mitä se oli vuosi sitten. Kyllä minä tuon pojan kuusenjuurella kyykkimisen kestän.

Kyseinen perhe oli muuttanut Reunansyrjään vuotta aikaisemmin. He olivat sitä ennen asuneet Helsingin Vesalassa, viihtyisässä 90 neliön omakotitalossa. Isä toimi Terveystalossa työpaikkalääkärinä ja äiti puolestaan Yliopiston kirjastossa. Periaatteessa perheen puitteet olivat olleet päällisin puolin kunnossa mutta perheen ainoa lapsi, teini-ikäinen poika oli alkanut käyttäytyä huolestuttavasti ja muuttunut jo paria vuotta aikaisemmin ongelmanuoren arkkityypiksi. Ensiksi oli tullut selittämättömiä koulupoissaoloja. Läksyihin poika ei jaksanut keskittyä vaan pelaili lähinnä kotona pelejä.

Sitten poika oli alkanut käyttää alkoholia ja mukaan oli tullut jo muitakin päihteitä. Myös käytös vanhempia kohtaan oli muuttunut törkeäksi eikä vanhemmilla ollut enää mitään otetta poikaansa. Rötöksiäkin oli tullut, tosin silloin alle viisitoistavuotiaana hän ei ollut joutunut niistä edesvastuuseen. Mutta lastensuojelulle asiasta kyllä ilmoitettiin ja se oli ottanut yhteyden vanhempiin pojan käytöksen tiimoilta. Tämä ei ollut vanhemmille yllätys mutta kylläkin suunnaton häpeä. Hehän olivat kuitenkin niin sanottu hyvä perhe sekä menestyneitä ja vallitsevan käsityksen mukaan oikeamielisiä, humanistisia ja tiedostavia ihmisiä. Ainakin he halusivat antaa kuvan hyvästä ja onnellisesta perheestä. Tosiasiassa myös vanhemmatkin olivat muodikkaasti sanottuna kasvamassa erilleen toisistaan ja pääosin heitä piti yhdessä vain poikansa.

Vanhemmat olivat molemmat itsekin koko lailla vapaan kasvatuksen lapsia joten he ymmärsivät että ei heistä olisi yleisen kurinpalautuksen tekijäksi. Millä he olisivat sellaisen oppineetkaan? Elleivät he keksisi jotain muuta, niin kurinpalautusta yrittäisi lastensuojelu. Ajatus pojasta laitoksessa oli vanhemmille ja ennen kaikkea heidän maineelleen vanhempina liikaa ja he päättivät että maiseman vaihto olisi ainoa toimiva ratkaisukeino.

He puhuivat muutosta nimenomaan poikaansa ajatellen mutta taustalla oli toinenkin syy jota he eivät olleet saaneet sanotuksi toiselleen ääneen. Tai lähinnä tunnustetuksi. He olivat molemmat vihreitten kannattajia, vieläpä melko aktiivisia sellaisia ja uskoivat syvästi monikulttuurisuuteen ideologiana. Viimeisten vuosien aikana – vaikka he vielä suhteellisen rauhallisella omakotitaloalueella asuivatkin – realismi oli kuitenkin jyrännyt unelman vaikka sen ääneen tunnustaminen tuntui mahdottomalta. Mutta Kontula ja Mellunmäki olivat aivan liian lähellä eivätkä he olleet sokeita. Heidän poikansa ei ollut jakanut heidän utopiaansa vaan kertonut kursailematta siitä todellisuudesta missä hän joutui Vesalan yläasteella elämään.

Vanhempien oli vaikea hyväksyä poikansa mielipiteitä mutta silti jossain mielen perimmäisissä sopukoissa pyöri ajatus että ehkä pojan käyttäytymiselle ja jatkuvalle alamäelle oli joku syy. Todellinen syy. Muukin syy kuin joku muodikkaasti esitetty esimerkiksi ADHD-diagnoosi jolla saattoi aina siirtää vastuun sattumalle ja hakea apua lääkkeistä. Joka tapauksessa oli ollut aika etsiä ulospääsyä. Vanhemmat olivat käyttäneet kaikki mahdolliset suhteensa ja nykineet jokaisen tuntemansa narun. Lopputuloksena oli se, että isä sai lääkärin viran Naakkamon terveyskeskuksesta ja äiti puolestaan Naakkamon kirjastosta.

Vesalan talo pantiin myyntiin ja samalla alettiin etsiä uutta taloa Naakkamon ympäristöstä. Poika tuntui ottavan ajatuksen muutosta yllättävän rauhallisesti. Ehkä hän oli siitä jopa mielissään. Itse asiassa juuri hän älysi etsiä taloja hieman Naakkamoa kauempaa ja oli löytänyt 120 neliön omakotitalon Reunansyrjästä. 1960-luvun alussa rakennettu yksikerroksinen talo suurella tontilla ja hyvin rauhallisella paikalla. Talosta olisi Naakkamoon hieman päälle 30 kilometrin ajomatka. Ei se olisi liian kaukana työmatkaa ajatellen. Vaikka vanhemmat vihreitä kannattivatkin niin toki heillä molemmilla oli oma auto. Poika voisi käydä pientä Reunansyrjän yläastetta. Muuttopäätös tehtiin, vaikka vanhempia hieman hämmästytti se suhteellisen pieni hinta mitä he olivat Vesalan talostaan saaneet. Taisi olla niin, että moni muukin oli herännyt realismiin eikä monikulttuurisen unelman vieressä asuminen viehättänyt.

Muutto oli tapahtunut heti koulun syyslukukauden päätyttyä ja ensimmäinen joulu meni muuttolaatikoitten seassa. Muuttomatkalla poikaa ei ollut kiinnostanut katsella maisemien vaihtuminen Itä-Helsingistä maaseutumaisemaksi vaan hän keskittyi räpläämään jotain peliä älypuhelimellaan. Samalla lailla meni joulu. Poika oli jotenkin ajautunut niin kovin kauas vanhemmistaan. Joskus tapaninpäivän tienoilla poika meni ulos tupakoimaan – vanhemmat olivat sallineet sen jo aikaa sitten vaikkeivat siitä pitäneetkään – tapansa mukaan ja alkoi kierrellä hetken mielijohteesta suurta tonttia ympäri tutustuen samalla uusiin paikkoihin. Kierros päättyi suuren pihakuusen luokse.

Joululoman aikana poika meni aina uudestaan tupakoimaan kuusen juurelle. Isä huomasi ikkunasta että poika seisoi paikallaan tupakan sammutettuaankin. Milloin viisi, milloin kymmenen, milloin viisitoista minuuttia. Poika näytti olevan kuin hypnotisoitu. Mutta sisään palatessaan hänen kasvoillaan ei ollut enää sellainen velton välinpitämätön ilme johon vanhemmat olivat tottuneet. Siinä ilmeessä näkyi olevan elämää. Vuosi vaihtui ja poika aloitti koulun Reunansyrjän yläasteella. Vanhemmat antoivat ajan kulua ja ottivat muutaman viikon kuluttua yhteyden pojan luokanvalvojaan kysellen kuinka pojan koulu oli lähtenyt käyntiin tässä paljon pienemmässä koulussa kuin mihin hän oli ennen tottunut. Opettaja oli vastannut:

- Hän on kyllä ihan miellyttävä ja hyväkäytöksinen nuori mies. Näyttää tulevan ihan hyvin toimeen muun oppilasryhmän kanssa. Mutta… no, tiesinhän minä kun kuulin että mistä suunnasta hän tulee että hänen osaamisensa on noin vuotta jäljessä muun ryhmän tasosta. Mutta luulen hänen ottavan eron kiinni, sillä hänellä on yllättävän hyvä asenne koulutyötä kohtaan. Hän on pyytänyt tukiopetusta ja ylimääräisiä tehtäviä. Ja mitä olen muilta opettajilta kuullut, nämä tehtävät ovat tulleet aina suoritettuna ja aikataulussa takaisin. Tuntuu siltä kuin hän haluaisi innokkaasti ottaa siellä Helsingissä menettämäänsä aikaa kiinni.

Vanhemmat miettivät asiaa keskenään ja huomasivat että poikahan vietti kyllä paljon aikaa huoneessaan ovi suljettuna. He olivat olettaneet että hän vain pelailisi siellä. Niin kuin aina ennenkin, vähät välittäen läksyistä tai tehden ne lähinnä hutaisemalla. Kumpikin kehitti aika ajoin tikusta asiaa käydäkseen pojan huoneessa. Huomatakseen että älypuhelin lojui sängyllä ja pojalla oli nenä kiinni kirjassa. Poika ei ollut edes tiuskinut vanhempien huonevierailuja vaikka aikaisemmin olisi asiasta huomauttanut hyvinkin karkeaan sävyyn. Läksyjen teon jälkeen poika meni aina  hetkeksi seisomaan pihakuusen viereen. Vanhempien teki mieli kysyä mitä poika siinä kuusessa näki mutta kumpikaan ei saanut sitä aikaiseksi.

Poika alkoi myös kohentaa kuntoaan. Mitään kuntosalia siihen ei tarvittu vaan hän teki vapaaehtoisesti kaikki lumityöt ja piti myös huolen talon sekä pönttöuunin että saunan puuhuollosta. Poika alkoi herätä itse aamuisin hyvissä ajoin ennen koulupäivää että ehtisi tehdä lumityöt. Tämä ihmetytti myös vanhempia sillä poika oli ollut koko ikänsä hyvin veltto eikä millään muotoa liikunnallinen.

Talvi vaihtui kevääksi. Pojan hyvä vaihe jatkui. Ja joka ilta hän kävi pihalla seisomassa ja tuijottamassa kuusta. Joskus huhtikuun alussa isä uskaltautui kysymään:

- Tuota… mitä sinä oikeastaan tuossa kuusessa näet? Kun sinä käyt sen luona joka ilta.

Poika katsoi isäänsä rauhallisesti ja hymyillen:

- Se kertoo minulle asioita. Näyttää asioita. Antaa minun tuntea asioita. Tärkeitä asioita. Asioita joita en ole aikaisemmin tajunnut.

- Mutta… eikös tuo ole vähän… no… omituista.

Poika hymyili edelleen. Pahinta oli että se hymy oli juuri sellainen mitä vanhemmat olivat jo pitkään toivoneet näkevänsä ja mikä oli ollut pitkään kadoksissa.

- Onko koulunkäynnissäni tai käytöksessäni ollut huomauttamista?

- Ei, ei missään nimessä. Sehän on parempi kuin koskaan ennen.

- Eli ei kai asiassa ole mitään ongelmaa?

Isän oli pakko vastata että ei ole. Mutta vanhemmat olivat silti huolissaan. Poika oli paremmalla tolalla kuin koskaan ennen. Mutta entä jos hän oli kuitenkin sekoamassa? Kun poika oli poissa kotoaan niin vanhemmat kävivät itsekin kuusen juurella seisomassa. Mutta se oli vain kuusi. Ei se mitään kertonut. Eikä näyttänyt. Vain pelkkä puu. Komea sellainen toki. Ikivanha. Vanhempien mielessä kävi ajatus että pitäisikö tuo puu kaadattaa. Mutta se jäi vain ajatukseksi sillä takana oli pelko että puun kaataminen toisi sen vanhan pojan takaisin. Järki voitti muutenkin. Jos pojan elämä oli asettumassa raiteilleen niin ei se jokailtainen kuusen tuijottaminen voinut olla niin merkityksellistä.

Saattoi olla niin, että kevään aikana poika vähensi kuusen luona käymistä. Tai sitten vanhemmat vain blokkasivat asian mielestään. Ehkä he ajattelivat pojan vain käyvän tupakalla. Vaikka he tiesivät pojan lopettaneen tupakoinnin. Toukokuun lopulla opettaja soitti vanhemmille:

- Muistan sen tammikuisen keskustelun pojastanne. Hän on suorittanut koulutyönsä edelleenkin esimerkillisesti mutta ajattelin ilmoittaa teille, että siitä huolimatta hänen kasiluokan kevättodistuksensa numerot eivät nouse yhtään joulutodistuksesta.

- Mutta miksi? Juurihan sanoitte että hän on tehnyt ahkerasti työtä.

- Kyllä. Mutta meidän koulussamme annataan numerot sen mukaan mikä on oppilaan osaamisen taso. Toisin kuin, kuinka sen sanoisi, edistyksellisemmillä alueilla sijaitsevissa kouluissa. Hän on ottanut paljon kiinni sitä, missä on jäänyt jälkeen ja nyt hänen osaamisensa taso alkaa olla juuri sellainen, mitä joulutodistus valheellisesti kertoi. Tällä vauhdilla seuraavalla lukukaudella numerot alkavat varmasti nousta. Hän tietää sen itsekin eikä ole pettynyt kevättodistukseensa.

Ennen kevätjuhlaa poika kertoi vanhemmilleen:

- Minä sain kesätöitä.

- Mutta sehän on hienoa. Mutta mistä? Kesätyöt ovat täälläkin kiven alla.

- Naapurilta. Minä menen sinne pariksi kuukaudeksi semmoseksi apumieheksi. Se sanoi että kyllä yhdelle yritteliäälle nuorelle miehelle sen verran hommia löytyy.

Heidän parinsadan metrin päässä asuva naapuri oli kuusikymppinen kuljetus- ja maansiirtoyrittäjä jonka omat lapset olivat jo lähteneet maailmalle ja joka asui taloaan vaimonsa ja parin koiransa kanssa. Poika oli tullut naapurin pariskunnan kanssa tosi hyvin juttuun vaikka vanhempien mielestä he olivat jotenkin… liian rahvaanomaisia. Liian maanläheisiä. Liian maalaisia. Suorastaan juntteja. Liian… kansallismielisiä. Varmaan äänestivät persujakin. Mutta he, niin kuin paikalliset ihmiset muutenkin olivat kyllä kovin kohteliaita. Silti pojan vanhemmat halusivat pitää pienen hajuraon heihin. Olivathan vanhemmat kuitenkin kovasti suvaitsevia, tiedostavia ja kansainvälisiä ihmisiä. Kun Itä-Helsingin realismi oli jäänyt taakse oli vanhaan unelmoivaan utopiaan helppo palata. Sitä utopiaa kolhi heidän poikansa vielä samassa keskustelussa:

- Niin joo, ja sitten minä haluaisin lähteä heinäkuussa Metso-leirille. Se kestää kolme päivää ja se on täällä Reunansyrjässä.

- Jaa Metso-leirille? Mikäs leiri se semmonen on?

- Siellä opetellaan erätaitoja, riistanhoitoa, aseenkäsittelyä ja ammuntaa. Minä meinaan suorittaa siellä metsästäjäntutkinnon. Jos te ette kustanna sitä niin minä voin maksaa sen itse niistä kesätyörahoistani.

Vanhemmille nousi pala kurkkuun muttei suinkaan liikutuksesta. Isä oli siviilipalvelusmies sekä vakaumuksellinen pasifisti ja kummatkin vanhemmat vastustivat aseita. Samoin metsästystä joka oli heidän mielestään sekä tarpeetonta että barbaarista. Mutta oliko heillä tässä vaiheessa enää mahdollisuus kieltää tätä pojaltaan? Hän oli ollut Reunansyrjään muuton jälkeen kuin ihmisen ajatus eikä ollut oikeastaan pyytänyt yhtään mitään. Toisin kuin vielä se Helsingissä asunut samanniminen ja -näköinen poika. Joka ei pyytänyt vaan vaati. Ja sai raivarin jos ei vaatimaansa saanut.

- Ketkäs sitä leiriä muuten vetää?

- Ne on Suomen Metsästäjäliiton alaisia leirejä ja niitä vetää paikalliset metsästäjät. Täällä sitä vetää Reunansyrjän metsästysyhdistys. Toi naapuri – joka palkkas minut kesätöihin – on yksi vetäjistä.

- Häneltäkös sinä tämän idean sait?

- En. Sain sen ihan itse. Mutta hän kannusti sitä kun kuuli. Hän tulee juttelemaan teidän kanssanne varmaan piankin. Hän nimittäin ajatteli, että hankittais mulle rinnakkaisluvat hänen aseisiinsa ja hän voisi viedä minut kanssaan syksyllä metsälle. Teidän – anteeks vaan – maailmanparantajien takia kun minulla ei ole lupaa hankkia omaa asetta kuin vasta kahdeksantoistavuotiaana.

Minkäpä vanhemmat mahtoivat, vaikka huomasivat poikansa lauseessa aika ankaran kuittailun heidän maailmankatsomustaan kohtaan ja se kieltämättä sattui. Niin kuin sattui myös ajatus aseesta heidän poikansa kädessä. Samalla kun poika paransi otetta omasta elämästään hän alkoi jatkuvasti kaikota yhä kauemmas niistä periaatteista jotka taas vanhemmille olivat tärkeitä. Niinpä syksyllä naapuri haki pojan aikaisin viikonloppuaamuisin maastoautollaan. Ensin sorsametsälle, sitten pienriista- ja jänisjahtiin. Ja poika sai saalistakin. Naapuri sanoi, että poika on erämiehenä luonnonlahjakkuus.

Ja se luonnonlahjakkuus nosti maastoautosta noustessaan joka kerta saaliinsa näytille. Ei vanhemmille vaan sille kuuselle. Vanhemmat olivat kateellisia. Mutta voiko ihminen olla kateellinen puulle? Vanhemmat blokkasivat kuusen jälleen ajatuksistaan mahdollisimman kauas. Yrittivät ainakin.

Ja nyt elettiin jouluaattoa. Poika oli tehnyt tulipaikan ja nuotion lähelle kuusta, tietysti varoen etteivät liekit vain vahingoita vanhaa puuta. Vanhemmat seurasivat pojan puuhailuja huolissaan. Äiti totesi äänellä jossa oli jo huolen lisäksi suuttumusta:

- Mutta jotain tuolle on kyllä tehtävä. Olkoon vaikka kuinka mallioppilas. Ei se nyt helvetti soikoon voi loputtomiin tuota kuusta tuijottaa.

Ovi kävi. Poika oli tullut sisälle. Hän sanoi vanhemmilleen hymyillen:

- Tulkaa tulille. Minä olen keittänyt siellä teetä.

Vanhemmat katsoivat toisiaan ja kohauttivat olkapäitään. He pukivat talvivaatteet päällensä, kävelivät pihalle ja istahtivat pojan tuomien pöllien päälle. Poika oli vielä suojannut pöllien päät hirventaljan palasilla. Oli saanut ne varmaan tuolta naapurilta. Seuraavana syksynä poika lähtisi itsekin hirvimetsälle. Jos vanhemmat antaisivat luvan. He eivät olleet enää varmoja siitä. Itse asiassa heidän mielessään oli ollut jo palaaminen Helsinkiin. Poika antoi heille höyryävät mukilliset kuumaa teetä. Äiti kysyi:

- Mitä me täällä oikeastaan tehdään?

- Katsellaan tulia tietysti. Haukataan raikasta happea. Ja odotellaan.

- Odotellaan mitä.

- Huomaatte kyllä.

Poika lisäsi nuotioon reilusti kuivaa koivupuuta. Liekit nousivat korkeammalle ja valaisivat sekä pihan että kuusen. Vanhemmat kuuntelivat lähestyvää suhinaa. Jotakin oli tulossa. Suhina voimistui ja puuhun lennähti parinkymmenen korpin parvi. Poika nousi seisaalleen ja kertoi:

- Tuo kuusi on näitten seutujen kuningas. Se on ikivanha. Nuo korpit ovat sen silmiä. Voi se toki halutessaan katsella muittenkin eläinten silmillä mutta korpit ovat sen parhaita ystäviä.

Vanhemmat hoksasivat että aina kun he olivat olleet ulkona niin tontilla näkyi joka kerta pari kolme korppia. Ja jälkeenpäin ajatellen ne olivat tainneet aina katsella heitä. Sitten he huomasivat, että lähistöllä oli paljon muitakin metsän eläimiä. Ja tuollahan oli… voiko se olla…

- Ei kai tuo ole karhu?

- On. Ja tuolla sivummalla on pari sutta, tuolla vasemmalla. Mutta ne tulivat vain käymään. Kuusen pyynnöstä. Ne  eivät tee teille mitään pahaa. Ovat vain pieni osoitus kuusen voimasta. Jonka te ehkä alatte pikku hiljaa tajuta. Mutta nuo eläimet eivät ole se pääasia minkä kuusi halusi teille näyttää. Katsokaa taaksenne.

Vanhemmat kääntyivät ympäri ja kauhistuivat. Talo oli kadonnut. Paikalla oli pelkkä aarniometsä jossa hankea oli melkein metrin verran. Maastossa hiihti miehiä. Vanhemmat tajusivat että nuo ovat joitain muinaissuomalaisia. Puhekin heillä oli sellainen jonka suomeksi tunnisti mutta jota ei ymmärtänyt.

- Ne ovat hirvimetsällä. Hanki kantaa hiihtäjän mutta ei hirveä. Noilla miehillä on kova urakka hankkia ruokaa perheilleen. Metsästystä ja kalastusta. Keräilyä. Ei vielä edes viljelyä.

Miehet katosivat metsän kaukaisuuteen ja maisema muuttui. Nyt heidän edessään oli savupirtti. Elettiin kesää. Pirtistä asteli ulos ihmisiä kuluneissa vaatteissa. Näytti siltä, että elettiin jotain 1700-lukua.

- He ovat lähdössä kaskenpolttoon. Viljely antoi mahdollisuuden jäädä paikalleen. Mutta leipä oli tiukassa ja vaati kovaa työtä. Tuo vuosi on muuten 1694. Seuraavana vuonna alkoivat Suuret Kuolonvuodet. Osa heistäkin kuoli. Mutta osa jäi henkiin ja jatkoi työtään joka ei suuresti palkinnut mutta antoi ainakin osalle lapsista mahdollisuuden selviytyä ja tehdä aikanaan oma osansa niin itselleen kuin sitä kautta tuleville sukupolville.

Savupirtti katosi tuulen mukana jonnekin kaukaisuuteen ja tilalle oli tullut paritupa joka oli tulessa. Pihalla oli suuri joukko sotilaita vanhanmallisissa univormuissa. Siviilejä ei näkynyt missään.

- Talon asukkaat ovat piilopirtissä. Eletään Isonvihan aikaa. Vuotta 1713. Nuo ovat venäläisiä sotilaita. Talon asukkaat ovat heitä jotka näitte äsken lapsina. He joutuivat pakenemaan venäläisten terroria ja etelästä päin tulevaa ruttoa. Yksikään heistä ei selvinnyt kovasta talvesta.

Paritupa haipui näkymättömiin ja tilalle tuli melko hyväkuntoisen näköinen joskin pieni hirsimökki. Mökin ovi aukesi ja miehiä lähti kävelemään pois pihapiiristä.

- He ovat Isonvihan aikana täällä asuneitten ja menehtyneitten ihmisten kaukaisia sukulaisia ja menossa taksvärkkiin. He olivat aikanaan ison tilan palkollisia mutta isojaon jälkeen heistä tuli torppareita. He tekivät pitkiä ja raskaita taksvärkkipäiviä isännälle että voisivat tehdä sitten työtä itselleen kotonaan. Kovan työn ansiosta heille kertyi kokoon sen verran että nälkä ei ollut enää uhkana. Viimeiset Suuret Nälkävuodetkin olivat jo menneet. Ollaan vuodessa 1890. Talon lapset saivat käydä kouluakin. Ei paljon, mutta sen verran että oppivat lukemaan. Elättäen kasvaessaan toivetta että jos vaikka joskus pääsisi torpparista talolliseksi.

Näkymä pihalla pimeni, mutta sama talo oli edelleenkin paikallaan. Tosin siihen oltiin tehty melkein talon itsensä kokoinen lisävinkkeli. Elettiin yötä. Tuvan ovi aukesi, ulos juoksi nuori mies joka meni suksilleen ja läksi hiihtämään pimeyteen. Hetken kuluttua kaksi muutakin miestä tuli ulos ja katseli pimeään metsään katoavaa latua.

- Eletään helmikuuta 1918. Tuo karkuun hiihtänyt mies oli torpan pojista nuorin. Hän ei halunnut osallistua punakaartin toimintaan, pelkäsi turvallisuutensa puolesta ja hiihti valkoisten puolelle. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin liittyä valkoisten joukkoihin. Kaksi muuta veljestä laittoivat punaisen nauhan käteensä. Toinen kuoli Tampereen taistelussa ja toisen valkoiset teloittivat. Valkoisten puolelle menneestä nuorimmasta veljeksestä tuli torpparivapautuksen jälkeen talon isäntä. Hänen ensimmäinen lapsensa, poika syntyi vuonna 1920.

Talo katosi hämärään ja ilmestyi hetken kuluttua takaisin kirkkaassa talvisessa pakkaspäivässä. Nyt talon ulko-ovella oli pappi ja se sama veljeksistä nuorin, nyt jo kovan kahdenkymmenen vuoden työn vanhentamana. Pappi puhui miehelle joka peitti kasvonsa käsiinsä ja astui sitten sisälle tupaan.

- Edelleen helmikuussa. Mutta vuonna 1940. Miehelle oli syntynyt vielä pojan lisäksi kolme tytärtä. Ja hän sai juuri kuulla sen, että hänen ainoa poikansa oli kaatunut Summassa. Tyttäristä ei olisi tilan jatkajiksi. Elleivät he naisi itselleen sopivaa miestä. Joita samaan aikaan niitettiin rintamalla.

Talon ympäristö muuttui talvisesta kesäiseksi. Vanhemmat tunnistivat hetki sitten poikansa kaatumista surreen miehen mutta hän oli nyt selvästi vanhempi. Hänen kanssaan pihalla oli nuori pariskunta. Ehkä vähän päälle kaksikymppisiä. Vanhentunut mies puristi kummankin kättä.

- Eletään vuotta 1960. Koska miehelle ei tullut työn jatkajaa ja tyttäret olivat muuttaneet maailmalle hän päätti myydä manttaalinsa muille viljelijöille ja muuttaa vaimonsa kanssa viettämään eläkepäiviään rivitaloon Naakkamoon. Tuo nuori pariskunta tuossa osti talon ja asuintontin. He purkivat vanhan ja huonokuntoisen talon ja rakensivat tilalle uuden. Tämän saman talon jonka te ostitte. Pariskunta perustaisi myös kuljetusyrityksen joka vaikeitten alkuvuosien jälkeen työllistäisi puolen tusinaa miestä. Heistä tuli paikkakunnalla tunnettuja ja arvostettuja henkilöitä ja aktiivisia kansalaistoimijoita. Vanhempana he myivät yrityksensä tuolle naapurillemme joka asuu tuossa meidän vieressämme. Hän jatkaa heidän työtään.

Näkymä hämärtyi jälleen. Oli syksyisen hämärää ja pihalla talon edustalla oli vanha mies joka oli kaatunut maahan, puristi rintaansa ja katsoi taloa. Mies näytti tekevän kuolemaa. Talo pimeni eikä savupiipusta tullut enää savua.

- Tuo mies oli se nuori mies joka rakensi talon. Hän kuoli muutama vuosi sitten sydänkohtaukseen. Hänen vaimonsa kuoli vuotta aikaisemmin syöpään. Heidän lapsensa asuvat muualla eikä taloa saatu myytyä. Niinpä siinä oli vain peruslämpö pitkän aikaa. Kunnes me muutimme tänne. Mutta jotain puuttui. Jotain, mitä talossa oli aina ollut. Niin tässä kuin niissä aikaisemmissa.

Talo haihtui pois ja edessä oli paljas hanki. Hangella oli niitä hirviä metsästäviä muinaissuomalaisia. Heidän ympärillään hohti kirkas valo. Valo siirtyi aukion toiselle puolelle jossa oli niitä savupirtissä olleita ihmisiä. Sitten se siirtyi eteenpäin aina uuden tontilla asuneen sukupolven edustajien ympärille. Kunnes se loisti sydänkohtaukseen kuolleen kuljetusyrittäjän ja hänen vaimonsa ympärillä. Lopulta näkyviin tulivat nykyisin talossa asuvat isä, äiti ja poika. He katsoivat itseään. Valo siirtyi heitä kohti mutta ei koskaan saavuttanut heitä vaan vaimeni ja katosi jättäen jäljelle vain kolme hämärässä seisovaa ihmistä jotka hävisivät pimeyteen. Tämäkin näky katosi ja he näkivät jälleen edessään talonsa jonka olivat ostaneet vuosi takaperin. Poika alkoi puhua vanhemmilleen:

- Tämän kaiken kuusi näytti minulle heti kun olimme muuttaneet tänne. Se on kertonut minulle paljon muutakin mutta tämä jonka näitte oli sen viesteistä tärkein. Jokainen täällä asunut sukupolvi on toiminut sen vuoksi että seuraavalla sukupolvella olisi hieman helpompaa. Ei ehkä aina edes tietoisesti mutta olosuhteitten pakosta. Valo on siirtynyt sukupolvesta seuraavaan ja vahvistunut. Mutta meidän kohdallamme se on sammumassa. Sillä kuusi sai minut ymmärtämään että me olemme olleet itsekkäitä omaan napaamme tuijottavia paskoja emmekä ymmärrä sitä mitä uhrauksia juuri meidän vuoksemme on tehty. Uhrauksia, joista me olemme kiittäneet sylkemällä niitten sukupolvien päälle joitten ansiosta me olemme voineet elää yltäkylläisyydessä.

- Minä itse olin tuhoamassa menneitten sukupolvien työn omalta osaltani siten että olin itsekkäästi tuhoamassa omaa elämääni. Mutta te olette halunneet osaltanne tuhota muittenkin elämän. Omassa suvaitsevaisuudessanne ja kuvittelemassanne erinomaisuudessanne te olette mitätöineet ja halveksuneet sitä kaikkea mitä menneet sukupolvet ovat tehneet hyväksenne. Ilman heidän työtään te ette olisi mitään. Ja sairaaksi kiitokseksi te haluatte omahyväisyydessänne jakaa kaikki heidän työnsä tulokset muualta tuleville heinäsirkkaparville ainoastaan siksi että siten te voitte siten kuvitella olevanne muita parempia ihmisiä. Kuusi sai minut ymmärtämään että olen osa pitkää ketjua eikä minulla ole oikeutta katkaista sitä vaan minulla on velvollisuus jatkaa sitä eteenpäin. Koska ymmärrän nyt, että minunkin jälkeeni on joku, joka asuu tätä taloa. Minun täytyy ajatella häntäkin eikä vain itseäni. Olen ymmärtänyt hävetä sitä, mitä ennen tänne muuttoa olin. Joko tekin ymmärrätte?

Talo katosi jälleen ja edessä oli lumen peittämä aukio. Sillä aukiolla olivat ne kaikki ihmiset mitä heille oli näytetty. Yhtä aikaa. Isä pyyhki kyyneliään, meni ja halasi poikaa. Äiti tuli mukaan halaukseen. Poika vastasi halaukseen ja totesi:

- Totuus koskee. Mutta tässä tapauksessa kipu myös parantaa.

Isä kysyi:

- Mennäänkö viettämään joulua? Perheenä?

Poika vastasi:

- Mennään vaan. Minäs muunakaan? Oli jo korkea aika.

Talo palasi taas näkyville mutta yksi hahmo jäi jäljelle. Se mies, joka oli asunut tässä ennen heitä ja kuollut sydänkohtaukseen tälle pihalle. Hän heilautti heille kättään ja hymyili. Näytti siltä, että hänen muistonsa oli odottanut tällä tontilla monta vuotta mutta nyt se sai rauhan. Mies haipui ja katosi jonnekin ikuisuuteen. Isä, äiti ja poika katsoivat vielä hetken kuusta ja menivät sisään viettämään joulua.

Tulisijassa tuli paloi vielä hetken aikaa ja lopulta jäljelle jäi vain hehku. Senkin sammutti pikkuhiljaa alkanut hiljainen lumisade, joka näytti siltä kuin hiutaleet olisivat hetken ajan katselleet ympärilleen ennen kuin asettivat sijoilleen jo aikaisemmin sataneen lumen päälle. Niin kuusi kuin talo huokaisivat tyytyväisenä. Tyhjä, perheetön talo oli vain varasto eikä sellaisessa varastossa ollut mitään, mitä pihakuusen tulisi suojella. Vuosi sitten tähän taloon oli muuttanut kolme irrallista ja itsekästä ihmistä. Mutta huomenna, joulupäivänä tässä talossa heräisi perhe. Valo siirtyisi jälleen eteenpäin.


Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille.

Aikaisemmat joulutarinat:

2013: Jouluvartio helvetin porteilla

2014: Vanha mies ja joulu laavulla

2015: Vanha mies ja radio Berliini

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

VALDEN JOULULAHJA

$
0
0
Laitetaanpa vielä lyhyt juttu ennen jouluun hiljentymistä. Kyseessä ei ole fiktiivinen joulutarina vaan joululahjajonka hallitus antoi suomalaisille köyhille. Eli niille vapaaehtoisille toimijoille jotka antavat vähävaraisille ruoka-avustusta annettu tuki putoaa ensi vuonna nollaan. Kahtena aikaisempana vuonna se apu on ollut miljoona euroa vuodessa. Ilman tukea jäi mm. Heikki Hursti joka sai edellisenä vuonna 80.000 euroa ja epäilemättä sille rahalle on ollut tarpeellista käyttöä.

Kyseinen apu on ollut voimassa kaksi vuotta ja se on aikanaan tehty perussuomalaisten aloitteesta. Selvää on, että päätöksessä näytettiin keskisormea Halla-ahon johtamille perussuomalaisille joka muuttui viime kesänä oikeasti kansallismieliseksi puolueeksi.

Ylen uutisen mukaan sosiaali- ja terveysministeriö totesi että ruoka-avun tapaisesta köyhäinavusta olisi päästävä hyvinvointivaltiossa eroon. Yksi hallituksen kärkihankkeista keskittyykin hyvinvoinnin edistämiseen ja eriarvoisuuden kaventamiseen.

Hotellin respassa jäädään odottamaan hallituksen toimia. Hallituksen, jolle yli viisikymppinen työtön suomalainen ei ole edes olemassa. Ja respasta huomautetaan että kun ottaa huomioon että kyseinen ministeriö kantaa leijonanosan utopistisesta väestönvaihtoprojektista jonka kustannuksiin ei riitä miljoona euroa edes yhdeksi päiväksi voi todeta että vittuilu on taitolaji. Joululahjoja on monenlaisia. Kai se keskisormikin sellaiseksi lasketaan.


Ja tää puurokin on ihan paskaa
Viewing all 1897 articles
Browse latest View live