Pyrin ymmärrysharjoituksissani miettimään sitä, mikä saa ihmisen omaksumaan itselleen, kanssaihmisilleen ja koko kansalle haitallisen ja vaarallisen monikultturismi-ideologian ja jopa alkaa leikkimään partisaania, niin kuin ne pellet jotka ovat hiljattain poltelleet niin henkilöautoja ja busseja. Heidän pääkoppiinsahan minä en pysty pääsemään sisälle, joten lähden ymmärrysharjoitukseen oman elämäni ja kokemukseni kautta. Minullakin kun on luuranko kaapissa. Niin kuin lukija varmaan tietää, on itselläni voimakkaasti vasemmistolainen tausta. Aina kommunismia myöten. Joka nykyisen Yrjön mielestä tuntuu sekä turhalta että naurettavalta ja joka saa nykyisen Yrjön katsomaan itseään puolta nuorempaa versiota hieman vinon hymyn säestämänä. Tietysti tietyllä rakkaudella, sillä omasta itsestä on kumminkin kysymys, mutta ei kovinkaan ylpeänä. Tuumien, että ettäs kehtasit.
Mikä sai nuoren Yrjön ajattelemaan, että hän on kommunisti? Tätä on (uskokaa huviksenne) tullut pähkäiltyä viimeisen sanotaammeko viidentoista vuoden aikana kun olin ensiksi kommunismin ja sitten myös sosialismin taudista parantunut. Parantumisen syyn toki tiedän ja olen sen kertonutkin, eli työ julkishallinnossa sai sen aikaiseksi. Hoksasin, että
a) No tämähän se juuri on sitä sosialismia, jonka perään haikailen.
ja
b) Tää ei vaan toimi. Jos koko yhteiskuntamme toimisi näin, niin Suomen ykkösauto olisi Wartburg, jonka senkin saisi kolmen vuoden jonotuksen jälkeen. Jos saisi. Saattaisi saada, jos työläisten ts. puoluevirkailijoitten valtiossa tuntisi tai osaisi lahjoa sopivat tyypit.
Eli tajusin olleeni väärässä. Se on nyt vanhempana miehenä helppo tunnustaa. Tiedän, että on paljon ihmisiä, minun ikäisiäni, vanhempia ja nuorempia joille vastaava tunnustaminen on hyvin vaikeaa. Oma ego ja oma elämä on niin pitkälle rakennettu tietyn ideologian varaan että siitä ideologisesta kehdosta on hyvin vaikeaa irtautua, vaikka tietäisi että ei tässä ole enää kysymys mistään perustelluista yhteiskunnallisista asioista, vaan siitä että en kestä menettää kasvojani. Ja ehkä siitä ajatuksesta, että kun riisuu ideologiaan perustuvan julkisen minäkuvan, niin saattaa olla sen kysymyksen ääressä että kuinka paljon ihmisestä itsestään jää jäljelle? Kuinka moni taistolainen on todennut julkisesti, että olin väärässä koska julkisesti kannatin aggressiivista ja totalitaristista ideologiaa ja sen mukaan elänyttä valtiota? Kuinka moni on todennut että olin hyödyllinen idiootti? Kyseisen luvun laskemiseen taitaa riittää sahatyömiehen sormet. Monikultturistien kohdalla kysymystä on vielä turha esittääkään, sillä sehän on tällä hetkellä vallitseva poliittinen ideologia. Se jyrää, sen mukaan eletään, eikä se tunnusta olevansa väärässä. Sillä ei ole vielä pakko katsoa peiliin.
Mutta miksi itse aikanani omaksuin kommunistisen ideologian? Mikä sen sai aikaiseksi? Nyt yli viisikymppinen Ykä, pitkään asiaa mietittyään ja itselleen armottomana saattaa käydä keskustelua yli puolet nuoremman Ykän kanssa ja todeta asioita, jotka eivät nuorta Ykää mairittele.
Miksi minä rupesin kommariksi? Johtuuko se siitä, että olen kotoisin vasemmistolaisesta suvusta? Ei. Johtuuko se siitä, että olin kotoisin hyvin vasemmistolaiselta paikkakunnalta? Ei. Johtuuko se, että kävin itseni kanssa ankaria yhteiskunnallisia keskusteluja ja niitten lopputuloksena päädyin siihen johtopäätökseen, että SKP:n tarjoama suunta on ilman muuta sitä parasta, mitä Suomen kansalle voi tarjota? No ei varsinkaan sitä.
Miksi sitten?
Nyt jo vanhuutta lähestyvänä miehenä tajuan, että olin kommunisti siitä yksinkertaisesta syystä että päätin olla kommunisti. Olin nuori mies, ja halusin olla enemmän kuin mitä olin. En tajunnut sitä, että tavallinen, tavallisen ihmisen elämä itsessään on ihmiselle täysin riittävä. Ja tiesin sen, että oma niin älykkyyteni kuin muutkaan kyvyt eivät mahdollistaneet sitä, että olisin jollain lailla poikkeuksellinen ja huomattava yksilö. Mikä neuvoksi? No, saatoin tehdä saman kuin monikultturismi-ihmiset nykyisin tekevät saman ongelman edessä. Eli minä poika rupesin kommunistiksi. Aivan samoin kuin nykyisin ruvetaan monikultturisteiksi. Pönkittämään omaa egoa. En ollut ihmisenä edelleenkään yhtään sen enempää kuin ennenkään, mutta olin mielestäni ideologisen valintani kautta osa jotain suurempaa ja kuvittelin, että se (kuvittelemani) suurempi tekee minustakin jotain enemmän. Mitä se ei tietenkään tehnyt. Lähinnä se teki minusta pellen.
Jos jollain tavalla puolustelen hairahtumistani, niin voin todeta, että en koskaan ollut Moskovaan suuntautunut kommunisti. Vanhan evakkosuvun jäsenelle ja sotaveteraanien lapsenlapselle se olisi ollut täysin vierasta. Ja Neuvostoliitto tuntui muutenkin vieraalta ja pelottavalta. Joltain, jolla ei ollut mitään tekemistä Suomen ja suomalaisuuden kanssa. Samalla voin todeta, että vastapuolet eivät oikein silloinkaan osanneet keskustella keskenään ja kuunnella toisiaan. Esimerkkinä siitä on eräs keskustelu, jonka kävin silloin, siis aikaa sitten erään ikäiseni häiskän kanssa, joka oli kova kokoomuslainen. Hän kysyi:
- Hei Ykä. Sinä kun olet kommunisti, niin miksi sinä haluat venäläiset tankit Helsinkiin?
Johon minä vastasin:
- En minä halua mitään venäläisia tankkeja Helsinkiin. Kyse on yhteiskunnallisesta järjestelmästä täällä Suomessa. Jos venäläinen tulee, niin me ollaan varmaan viereisissä montuissa rajalla ja ammutaan molemmat hyvin perkeleesti vastaan.
Jolloin näin, että kaverilla löi tyhjää, ja hän jatkoi:
- Joo niin niin, mutta miksi sinä haluat venäläiset tankit Helsinkiin?
No mitä hittoa siihen enää olisi vastannut? Mutta sen voi sanoa, että keskustelun taso ei muutu, vaikka ajat ja aiheet muuttuvat. ”Miksi sinä haluat lyödä rajat kiinni, ja tehdä Suomesta Pohjois-Korean?”. ”Ei, en halua lyödä rajoja kiinni, vaan estää suomalaisille vahingollisen haittamaahanmuuton.”. ”Joo niin niin, mutta miksi sinä haluat lyödä rajat kiinni ja tehdä Suomesta Pohjois-Korean?”.
Olen käynyt sähköpostiviestittelyä erään itseäni jonkun verran vanhemman hepun kanssa jota kovasti arvostan. Hän totesi asian tiimoilta näin:
”On selvää, että ympäristö vaikuttaa ajattelutapaan varsinkin nuorena. Nuori luulee itse ajattelevansa, mutta todellisuudessa toistaa sitä, mitä ympäristöstään kuulee. Aito kriittinen ajattelu kehittyy vasta myöhemmin, eikä kaikilla siihen äly riitä. Ne, joilla ei älyä ole, jämähtävät nuoruudessa kaivamiinsa poteroihin.”
Tämä kuvaa itseäni nuorena kaikkitietävänä oikein hyvin ja se kuvaa hyvin myös tilannetta nykyisin. Tulee muistaa, että olin valinnut ajatusmaailmakseni kommunismin. Kaikki tähän valintaan liittyvät perustelut selitin sillä, mitä minulle oltiin syötetty ja mihin oma tieto ja varsinkaan oma elämänkokemus ei riittänyt. Enkä minä tietenkään kyseenalaistanut mitään sillä se, mitä minulle syötettiin tai minkä oikeastaan omaksuin syöttämättä ruokki egoani ja antoi minulle mahdollisuuden – ainakin omasta mielestäni – olla enemmän kuin mitä olin. Vanhempi Ykä katselee nuoremman egonrakentamista ja puistelee päätään varsin huvittuneena. Tajuttuaan näin vanhempana, että ihminen on mitä hän on, hän on juuri sitä mitä hän on saavuttanut, omilla ehdoillaan, omilla kyvyillään ja ilman ulkoista tukipönkkää. Ja sen tavallisen elämän saavuttaminen on aivan riittävää. Jo silloin on onnistunut.
Siksi minä tietyllä tavalla ymmärrän nykyisiä monikultturisteja. Ja ymmärrän jopa näitä leikkipartisaaneja, jotka polttavat linja-autoja ja leikkivät turvallisissa suomalaisissa oloissa Vietnamin sissejä vaikka sisimmässään tajuavat, että oikeat Vietnamin sissit olisivat syöneet heidät elävältä. Heilläkin on tarve olla jotain enemmän kuin mitä he ovat. Hekin nojaavat johonkin itseään suurempaan ja kuvittelevat että se tekee heistä enemmän.
Ehkä osa heistä pääsee pois nuoruudessaan kaivamista poteroista. Niin kuin minä pääsin. Kokemus on rankka, sillä siinä joutuu katsomaan itseään peiliin. Kun katselee nykypäivän monikultturisteja, niin näyttää siltä, että harvalla heistä on sitä kykyä. Siksi he jäävät niihin nuoruudessaan kaivamiin poteroihin. Joista minä pääsin pois. Tunnustaen, että olin väärässä. Sen tunnustaminen on kasvattava kokemus. Se myös karkoittaa ihmisen kaikista ismeistä, joitten edustajaksi minuakin niissä nykyisissä poteroissa varmaan kuvitellaan. Loppujen lopuksi – päästyäni niistä poteroista pois – minä olisin vaan halunnut lukea sohvalla Tex Willeriä ja elää rauhassa. Elämässään omalla mittapuulla onnistuneena ja ei yhtään itseään enempänä.
Koskelan Jussi inhosi ”kulkuetta”. Minä marssin siinä aikani. Ja ymmärsin hypätä siitä pois. Ymmärsin myös alkaa toimia sitä vastaan. Pieneltä osaltani. Valitettavasti kulkue on vahvempi kuin koskaan ennen. Sillä sitä tukee niin hallinto- kuin virkakoneisto sekä media. Ja se houkuttelee heikkoja ihmisiä, sillä sen kautta hekin voivat kuvitella olevansa enemmän kuin mitä ovat.
