Niin kuin lukija hyvin tietää, pyrkii interperspirationaalisen feministinen valtamedia määrittelemään asiat jatkuvasti täysin omalla tavallaan ja mikäs on määritellessä kun valtamediasta ei juuri soraääniä löydy. Erityisen kunnostautunut siinä on Helsingin Sanomat joka jatkaa linjallaan esitellenmuuan Noora Vallinkosken joka on kirjoittanut kirjan. Jutun kuvituksena on tietysti kolme valokuvaa kyseisestä naisesta että naama jää varmasti muistiin. Juttu on sinänsä varsin sekava mutta jotain siinä pistää silmään
No, Noorahan selvittää miehen ahdistusta vaikka miehet tuskin häneltä ovat selvittämistä kysyneet ja lataa alkuun sen tunnetun kliseen:
Koin ahdistusta siitä, miten kapea miehenmalli edelleen on, ja miten vähän mahdollisuuksia on olla mies hyväksytyllä tavalla. Kirjoittaessa mietin, että onko näiden kirjani miesten todella pakko olla näin ahtaalla ja jumissa.
Jos mietitään sitä että tarvitseeko mies uudelleen määriteltyä miehenmallia jonkin mediatutkimusta ja luovaa kirjoittamista opiskelleelta naiselta niin vastaus on varmasti ei. Varsinkin kun kyseinen nainen perustaa mielipiteensä kirjoittamansa fiktiivisen romaanin henkilöhahmoihin. No, hän jatkaa ja on muutaman vuosikymmenen myöhässä:
”Työväenluokkaisessa maskuliinisuudessa, jos tällaista yläkäsitettä voi käyttää, ruumis on todella keskeinen, koska monissa fyysisissä töissä arvostus tulee sen voiman ja kyvykkyyden kautta”, Vallinkoski kuvailee.
Jos paljon kehoaan käyttävästä ihmisestä tulee vain nappia painava työntekijä, muutos on suuri.
”Millä tavalla työväenluokkaiset miehet voivat sopeutua koneen, automatisaation tuloon säilyttämällä kasvonsa ja säilymällä relevanttina yhteiskunnassa?” Vallinkoski pohtii.
Kyseisellä naisella on unohtunut – tai sitten hän ei edes tajua sitä – että ne leka- ja lapiohommat ovat loppuneet jo Kekkoslovakian aikaan. Työ on vuosikymmeniä tehty koneilla eikä se ole pelkkää napin painamista. Kannattaa kysyä vaikkapa motokuskilta, pyöräkuormaajan kuljettajalta, rekkakuskilta, erilaisilta huolto- ja korjaustyön tekijöiltä jne. Mutta ei hän kysy, vaan kysyy fiktiivisen tarinansa roolihahmoilta:
”Miksi nämä miehet eivät voineet siirtyä töiden loppuessa palveluammatteihin? Minkä takia se on ihan mahdoton ajatus esimerkiksi kirjani miehille?”
Niin. Hänen oman kirjansa kuvitelluille miehille? Mutta ottaahan hän esille tietysti myös niin kovin muodikkaan rasismin. Mitäs Hesarin juttu olisi ilman rasismia?
”Jos ajatellaan palvelualaa, teollisuusalaa ja muita vastaavia ammatteja 2000-luvun alussa, niin duunarithan olivat ensimmäisiä, jotka kohtasivat työpaikoillaan nämä muutokset. Esimerkiksi siivousalalle tuli paljon maahanmuuttajia ja raksoille virolaisia. He kohtasivat työelämän muutoksen etulinjassa ja ihan konkreettisesti työpaikoillaan.”
Muistutetaan muuten että siivoojat ovat pääasiallisesti naisia. Mutta joo, esmes virolaiset ja baltialaiset ovat olleet iso ongelma. Mutta voisiko sen rasismin selittää niillä afrikkalaisilla ja lähi-itäläisillä jota eivät ole tulleet työmarkkinoille vaan pysyvälle elatukselle? Ja jotka tehtailevat valtavan määrän seksuaali- ja väkivaltarikoksia? Mutta eihän akateeminen naisturhake heitä mieti. He kun ovat kyseiselle turhakkeelle tavallaan kollegoita. Kas kun kumpikin porukka tienaa elantonsa tavallisten suomalaisten miesten maksamista verorahoista.
Laitetaanpa muuten muistutuksen vuoksi kuva Hesarin perhetoimituksesta. Mitähän perheitten kannalta olennaista tuosta toimituksen henkilökunnasta mahtaa puuttua?
Elämme läntisessä maailmassa jossa feministeille on tullut oikeus yliselittää, ylianalysoida ja ylilässyttää asiat haluamansa mukaisiksi. Nekin asiat joista ne eivät tajua mitään. Mutta muuan amerikkalainen mies kiteytti asian hyvin ja lyhyesti:
Jep. Feministiset turhakkeet puhuvat keskenään. Ja tosiasiassa nobody fucking cares. Pääasia on että he saavat puhua. Keskenään. Miesten elättämänä.