Eräs konservatiivi istui kuppilassa Helsingin Sörnäisten Kurvissa ja hörsi kahvikupillistaan. Hän tiesi olevansa konservatiivi, itse asiassa suorastaan patamusta konservatiivi ja hän oli ylpeä siitä, mitä hän oli. Hän mielsi, että maailman malli ja viisaus oltiin taputeltu valmiiksi ja ymmärrettäväksi jo aikaa sitten, hän oli itse omaksunut tämän iäisen viisauden sitä tippaakaan miettimättä ja kyseenalaistamatta ja valanut ajatustensa päälle tanakan kerroksen betonia. Näihin arvoihin tuli uskoa. Niitä ei tarvinnut, eikä niitä kuulunut muuttaa. Totuus oli määritelty ja ikuinen. Ne, jotka olivat eri mieltä hänen omaksumistaan ja hänelle opetetuista asioista, olivat ihmisiä, joilla ei ollut ihmisarvoa, ja jotka saattoi tarvittaessa tappaa. Itse asiassa heidät kuuluikin tappaa, sillä hänen ideologiassaan varsinkin ne ihmiset, jotka olivat joskus kannattaneet hänen ideologiaansa ja myöhemmin luopuneet siitä, olivat ansainneet kuoleman jo ideologian perusperusteitten mukaan. Asia ei ollut edes neuvoteltavissa.
Konservatiivi tiesi, että hänen kaltaisensa ja hänen ideologiaansa uskovat ihmiset olivat tehneet konservatiivisuutensa vuoksi mittaamattoman määrän murhia ja muita väkivallantekoja ympäri maailmaa. Hän ei ollut koskaan nostanut sormeakaan vastustaakseen näitä toimia. Hän ei ollut sanonut ensimmäistäkään sanaa niitä vastaan. Ainoa, mitä hän oli julkisesti sanonut, oli se, että hän oli peloissaan siitä, että näistä väkivallan teoista uutisointi ja keskustelu herättäisi konservatiivisuusvastaisuutta. Että hänen konservatiivinen ideologiansa miellettäisiin väkivaltaan perustuvaksi ja jollain tavoin tuomittavaksi. No, olihan se kieltämättä väkivaltaan, alistumiseen ja alistamiseen perustuva, ei siitä mihinkään päässyt, mutta eihän sitä tässä maassa saanut sellaiseksi virallisesti sanoa, mikä tälle kyseiselle konservatiiville tietysti sopi aivan hyvin. Tämä radikaali maa kun oli konservatiivien luvattu maa, vaikka konservatiivi ei oikein tätä logiikkaa ymmärtänytkään. No, riitti kun se toimi, ja jos se toimii, älä räplää.
Konservatiivilla oli naisasiat kunnossa. Hän määräsi sen, kuinka hänen naisensa pukeutui, kuinka hän käyttäytyi, kuinka hän puhui, kuinka hän esiintyi julkisuudessa, mitä hän söi ja ennen kaikkea mitä valmisti ruuaksi hänelle itselleen. Hän oli esittänyt näkemyksensä julkisuudessakin. Ylpeänä. Ja hän oli sitä mieltä, että hänen naisensa tuli aukaista hänelle aina reitensä, kun hänellä teki mieli. Hänen konservatiivinen ideologiansa määräsi niin. Jos nainen ei ollut halukas, hänellä oli oikeus kouluttaa naista sen mukaan, mitä hän ja hänen konservatiivinen ideologiansa hyväksi katsoi. Ja tällä konservatiivilla oli taatusti keinot, millä kouluttaa vastahankaista eukkoa. Eikä hänen perheessään nainen suutaan pahemmin aukonutkaan, vaan lähinnä reisiään ja synnytti hänelle aina uusia lapsia. Mieluummin poikia. Itse asiassa hänen naisensa olivat hänen irtainta omaisuutta, eivät niinkään ihmisiä.
Oliko tämä konservatiivi nimeltään Antti-Pentti Antinjuntti Pohjois-Pohjanmaan lestadiolaisalueelta? Eihän toki.
Konservatiivin nimi oli Abdullah, ja kyseinen konservatiivi edusti hieman erilaista ideologiaa kuin Antti-Pentti, joka puolestaan työllänsä elätti Abdullahin, vaikkei Antin mielipidettä tähän elatuskysymykseen oltu kysyttykään. Vaikka Antti-Pentillä olisi ollut ehkä asiasta oma mielipiteensä.
Konservatiivi Abdullah hörppäsi hieman kahviaan ja katsoi, kun kuppilan ohi kulki nuoria suomalaisia naisia. Osa oli minihameissa, osa piukkapersefarkuissa ja kaikilla oli rinnassaan jonkun sortin vihervasemmistolainen suvaitsevaisuuspinssi. Se pinssi teki noista naisista omasta mielestään älykkäämmän ja paremman ihmisen kuin muut. Abdullah ihmetteli maailman merkillisyyttä. Nuo nuoret naiset olivat radikaaleja, ja he vihasivat konservatiivisuutta. Abdullah oli puolestaan niin patamusta konservatiivi, kuin mitä tästä maailmasta saattoi löytää.
Mutta vihasivatko he Abdullahia? Toimivatko he aktiivisesti hänen konservatiivista ideologiaansa vastaan? Eiväthän toki. Sen sijaan he nostivat Abdullahin jalustalle, varmaankin korostamaan omaa tiedostavuuttaan. Abdullahin sijasta he vihasivat oman kansansa heteroseksuaalisia valkoisia tavallisia miehiä, jotka he mielsivät vastenmielisiksi konservatiiveiksi. Vaikka Abdullahin mielestä nuo samat miehet olivat vastenmielisiä radikaaleja. Nuo nuoret naiset vaativat, että nainen ei koskaan enää saa palata hellan ja nyrkin väliin ja molemmilla sukupuolilla oli oltava yhtäläiset mahdollisuudet elämään. Nuo suomalaiset miehet olivat heidän kanssaan aivan samaa mieltä, ja nuo miehet antoivat heidän kaikessa rauhassa kulkea kaduilla noissa riettaissa vaatteissaan, mutta siitä huolimatta nämä naiset vihasivat näitä suomalaisia miehiä ja fanittivat, Allah nähköön, fanittivat, Abdullahia. Joka pistäisi nämä naiset välittömästi hellan ja nyrkin väliin sekä laittaisi heille kokovartalohupun päälle.
Tai pistäisi ja laittaisi, jos olisi hyvällä tuulella. Jos nämä naiset kulkisivat Abdullahin arvostamassa konservatiivisessa yhteiskunnassa noissa paljastavissa vermeissä, heille lyötäisiin pahemmin miettimättä myllynkivi kaulaan ja heitettäisiin kaivoon. Abdullah ihmetteli sitä, etteivätkö nuo typerät kanat todellakaan tajunneet, että nuo ”radikaalit” suomalaiset miehet, joita nuo naiset haukkuivat konservatiivisiksi fasisteiksi olivat se ainoa tekijä, joka esti Abdullahin kaltaista oikeaa konservatiivia tekemästä heille sitä, mitä heille oikean konservatiivin mielestä tehdä kuuluikin?
Mutta silti nuo typerät kanat fanittivat häntä, juuri häntä ja inhosivat niitä suomalaisia miehiä, jotka halusivat suojella heitä häneltä ja joitten kanssa heillä olisi taatusti helpompaa olla kuin hänen kanssaan. Konservatiivi-Abdullah mietti, että olivatko nuo suomalaiset naiset jo syntyjään noin tyhmiä, vai koulutetaanko ne jossain tollaisiksi hyväuskoisiksi hölmöiksi? Vai olivatko ne vain rakentaneet päässään Abdullahin kaltaisista konservatiiveista aivan ikioman mielikuvan, jolla ei ollut varsinaisen todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Abdullah oli huomannut, että sellaista harjoitettiin tässä maassa varsin paljon. Hulluja nuo suomalaiset.
Konservatiivi-Abdullah hörppäsi kahvikuppinsa loppuun ja mietti, että ottaisiko vielä toisen. Sitten hän tuumi, että voisihän tässä ottaa kaljankin. Tässä on kuitenkin monta kerrosta tämän ravintolan päällä. Ei Allah näe. Olutta hörsiessään Abdullah tuumi itsekseen, että kyllä tää Suomi on hyvä maa elää ja yrittää. Varsinkin niille, joita ei huvita yrittää ensinkään, vaan elanto tulee noitten utopioissaan leijuvien typerysten puolesta automaattisesti.
Mutta Abdullahin mielen taka-alalla ajelehti synkkä pilvi. Epäilys. Entäs jos tähän maahan, jossa radikaalit vihaavat tämmöisiä tavallisia suomalaisia konservatiiveja ja arvostavat hänen kaltaisiaan patamustia konservatiiveja tuleekin liikaa hänen kaltaisiaan? Loppuuko noilta typeryksiltä silloin rahat? Kuinkas hänen silloin käy? Onko hän enää silloin noitten typerien naisten tolpan nokkaan nostama ikoni? Näinköhän häntä enää elätetäänkään?
Pitäisiköhän hänen ryhtyä… mikä se nyt olikaan… niin joo, maahanmuuttokriitikoksi?
![]()
