- Siis oliko se nyt tää risteys? Vai oliko se se edellinen? Perkele, kun tää navigaattori ei tunne näitä jumalanhylkäämiä metsäteitä.
- Katotaan tästä Lärväsen Anteron printtaamasta kartasta.
- Kartasta? Miksikä vitun sissiksi sinä minua kuvittelet? Minä mitään armeijaa ole käynyt ja ratikka vie perille ihan ilman karttaakin. Ja Helsingissä muutenkin suunnistetaan kapakoitten mukaan.
- No nyt on pakko vissiin vähän sisseillä, kun lähin kapakka taitaa olla kolmenkymmenen kilometrin päässä… ootas joo, hei tossa on tuo lato ja se näkyy kartalla ja ootas… juu, se on tuo seuraava metsätie tossa sadan metrin päässä. Se loppuu puolen kilometrin jälkeen ja sitten olis kävelemistä parisataa metriä.
Tätä maantieteellistä keskustelua kävivät kaksi Vihreitten De Röda äänenkannattajan Vihreän Piipertäjä-sanomalehden toimittajaa eli Birgitta Flörpstén ja Uolevi Piimäläinen. He olivat molemmat 28-vuotiaita, edellisenä vuonna Tampereen Yliopistosta valmistuneita nuoria toimittajia, molemmat akateemisvasemmistolaisten sukujen ylpeitä ja itsetietoisia vesoja ja heitä pidettiin punavihreässä mediakentässä nousevina tähtinä ja he olivat itsekin todella tietoisia omasta erinomaisuudestaan.
Tähteään nostamassa he olivat myös täällä totaalisessa hornan perseessä, tarkemmin sanottuna Pinnanmaan maakunnan Uuden Hyisianan kunnan reuna-alueilla kaukana, no, ihan kaikesta. Eihän täällä ollut kuin pelkkää metsää, pusikkoa, lepikkoa, pöpelikköä, muutama lato ja lehmä sekä joitain vastaan tulevia traktoreita, joita ajoivat miehet, jotka eivät millään tavoin kuuluneet tähtitoimittajakaksikon maailmankaikkeuteen. Miten ihmeessä ihmiset saattoivat asua täällä? Miksi he halusivat asua täällä vapaaehtoisesti? Miksi he eivät voineet muuttaa kaupunkiin elämään ekologisesti vastuullista elämää? Ja miksi tätä rupusakkia ja joutomaata elätettiin myös Birgitin ja Uolevin rehellisestä journalistityöstä peräisin olevilla verovaroilla?
Birgitta ja Uolevi tunnettiin Vihreän Piipertäjässä nuoruudestaan huolimatta ansioituneena journalistisena taisteluparina, joka oli erikoistunut konservatiivisten kuvien alas raastamiseen. Yksi kuva heidän oli tälläkin reissulla tarkoitus raastaa, ja se oli Värväisvaaran Vanhus, tarkemmin sanottuna 90-vuotias Tilta Simmakka. Nainen asui edelleenkin mökissään, jossa ei ollut muita mukavuuksia kuin sähkö, ja hän oli tunnettu hahmo läpi koko Pinnanmaan maakunnan.
Oli nimittäin niin, että Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin toimittaja Antero Lärvänen kävi parin viikon välein vierailemassa Tiltan luona. Joka kerta Antero teki Tiltasta haastattelun, jossa Tilta kertoi osuvia vanhan ja kokeneen naisen näkemyksiä maailman menosta, ja lukijoitten suuressa suosiossa olevat haastattelut julkaistiin Huitsinnevadan Paikallisdemokraatissa. Erityisesti Birgitalle ja Uoleville kovin rakas vihervasemmisto oli saanut Värväisvaaran Vanhukselta erittäin purevaa ja valitettavan osuvaa kommentointia. Iästään huolimatta naisella oli terävä mieli ja vielä terävämpi kieli.
Birgitta ja Uolevi olivat kotoisin Helsingin Kalliosta ja saattoi sanoa, että he olivat eläneet punavihreässä kulttuurikuplassa koko ikänsä, joskaan he eivät pitäneet sitä millään lailla pahana, sillä se oli se ainoa oikea maailma, jonka he ymmärsivät eivätkä hyväksyneet muuta. Konservatiivinen, vanhanaikainen Suomi oli jotain, jota he syvästi inhosivat. Tai ainakin he inhosivat omia kuviteltuja mielikuviaan siitä, sillä eihän heidän ollut täytynyt sitä koskaan varsinaisesti kohdata. Ja sen myötä he inhosivat Tiltaa, Huitsinnevadan Paikallisdemokraatissa esiintyvää Värväisvaaran Vanhusta. He olivat varmoja, että kyseinen nainen oli vain feikki, jota Antero Lärvänen käytti hyväkseen esittääkseen lehdessään äärikonservatiivisia, kulttuurivihamielisiä ja rasistisia mielipiteitään.
Tämän kuplan he olivat päättäneet yhdessä puhkaista. Oli punavihreän totuuden aika.
Ongelmana oli vain se, että naista ei saanut kiinni mistään. Hänellä ei ollut facebook-tiliä, ei sähköpostia eikä Herra nähköön edes puhelinnumeroa. Aikansa ihmeteltyään, että voiko tuollaista ihmistä olla olemassakaan ja todeten lopulta, että kyllä sellaisia taitaa sittenkin olla, he joutuivat turvautumaan verivihollisensa Antero Lärväsen apuun. Antero suhtautui heidän avunpyyntöönsä yllättävän suopealla yhteistyömielellä ja sanoi kysyvänsä seuraavassa tapaamisessaan, josko Tilta antaisi haastattelun Vihreän Piipertäjälle. Muutamaa päivää myöhemmin Antero soitti, ja sanoi, että tokihan Tilta oli haastatteluun valmis. Birgitan ja Uolevin vaan kannattaisi käydä sovittuna ajankohtana Huitsinnevadan Paikallisdemokraatissa saamassa tarkat ajonuotit, sillä Tilta asusteli Uuden Hyisianan Värväisvaarassa syrjäisen Hyijärven rannalla, eikä navigaattori välttämättä löytäisi perille. Antero totesi myös, että kannattaa ehkä ottaa kumisaappaat mukaan, sillä tavallisilla autoilla ajettava metsätie päättyy parisataa metriä ennen Tiltan mökkiä.
Sovittuna ajankohtana Birgitta ja Uolevi sitten tapasivat Antero Lärväsen Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin toimituksessa. He eivät olleet vielä koskaan henkilökohtaisesti tavanneet tätä halveksittua vihatoimittajaa, ja sen vuoksi he olivatkin yllättyneitä siitä, kuinka kohteliaasti ja asiallisesti mies heidän kanssaan asioi. Antero kaivoi esille sekä Tiltan asuinalueesta printtaamansa kartan sekä kirjoitetun ajo-ohjeen ja näytti vielä nuotit tarkasti. Hän muistutti vielä, että vaikka Tiltalla on postiosoitekin, niin navigaattori ei välttämättä tunnista sitä. Ja sen jälkeen hän kumartui Birgittaa ja Uolevia kohti ja hymyili vinosti:
- Katsokaas, Tilta on mahdottoman herttainen vanha nainen. Mutta tiedoksenne sanon, että sen lisäksi hän on noita. Ihan oikea sellainen. Ja pirun hyvä noita onkin. Jos hän haluaa pysyä piilossa, hän pysyy. Ja vaikka hän on erittäin hyväntahtoinen noita, niin hänen manttaalilleen ei kannata tulla pahoissa ja kieroissa aikeissa. Pahantahtoiset tulijat voivat saada hyvin, hyvin ikävän yllätyksen. Minä nyt olen antanut teille tämän varoituksen sanan, ja te itse päätätte, kuinka sen mukaan toimitte.
Birgitta ja Uolevi olivat nauraneet röhönaurua lähtiessään Huitsinnevadan Paikallisdemokraatista ja ajaessaan kohti Uutta Hyisianaa. Eikö se lihava vanha rasisti ihan oikeasti muuta keksinyt? Noita? Oliko tuo legendaarinen Antero Lärvänen todellakin noin onneton? Noita? Siis noita? Naurettavaa. Vähissäpä oli rasisteilla aseet, eikä tuo uhkaus tiedostavaa toimittajaduoa pelottanut. No, siinä tämä rasistinen toimittaja oli ollut kyllä oikeassa, ettei navigaattorista ollut oikein apua, ja oikea tienhaara löytyi vasta Anteron antamista ohjeista. Birgitta ja Uolevi ajoivat lyhyen metsätien päässä olevalle kääntöpaikalle ja näkivät, että siitä jatkui vanha tienpohja eteenpäin. Koska heidän citymaasturissaan oli pelkkä etuveto, eikä kummallakaan ollut ajokokemusta huonoista teistä päättivät Vihreän Piipertäjän nuoret tähtitoimittajat jättää autonsa kääntöpaikalle, laittaa matkaa varten ostetut uunituoreet kumisaappaat jalkaansa ja kävellä mökille.
Ja siellähän hän odottikin heitä. Värväisvaaran Vanhus. Suuri kusetus. Oli tuo ämmä sentään kumminkin olemassa, eikä ihan puhdas Lärväsen keksintö. Pieni, hädintuskin yli puolitoistametrinen vanha mummo odotti heitä rappusillaan ja totesi:
- Jaa, te nuoret olette varmaankin niitä toimittajia. Olkaa ystävälliset ja tulkaa sisään. Minä jo keittelinkin teille kahvit.
Birgitta ja Uolevi kävelivät mökkiin sisälle ja ihmettelivät hieman, kuinka vanha, kaiken sosiaalisen median ulkopuolella elävä nainen oli onnistunut ajoittamaan tarjoilunsa juuri kohdalleen heidän saapumistaan ajatellen. Mökin keittiössä nimittäin odotti höyryävä pannullinen oikein kunnon porokahvia ja yhtä lailla juuri leivinuunista otettu pullapitko. Vihreitten tähtitoimittajien täytyi myöntää itselleen, etteivät muistaneet, koska olivat saaneet aikaisemmin yhtä hyvää kahvia ja pullaa. Revolverihaastattelijan asenne hieman rapisi pullaa särpiessä, mutta toisen kupin ja kolmannen viipaleen jälkeen Birgitta kysyi arasti:
- Niin, tota, jos mentäisiin siihen haastatteluun.
Johon Tilta vastasi lämpimästi hymyillen:
- Eihän me toki mennä vielä mihinkään haastatteluun. Nyt mennään töihin.
Kauhukseen Birgitta ja Uolevi huomasivat jähmettyvänsä paikalleen ja että mökki alkoi haihtua jostain kummasta ilmestyvään sumuun. Viimeinen, minkä he näkivät oli Tiltan suloinen hymy. Sitten kaikki pimeni.
Uolevi havahtui ja huomasi olevansa rakennustyömaalla. Hänellä oli päällänsä haalarit, joita hänellä ei ollut päällään kuin joskus opiskeluaikana humalapäissään vappuna, ja ne haalarithan olivat jotain aivan muuta kuin työhaalarit ja varsinainen työhän oli hänelle melko vierasta. Päässään hänellä oli suojakypärä ja kädessään lapio. Hän kuuli jonkun huutavan:
- No niin, uusi hanslankari! Pannaanhan lapio heilumaan, ettei urakka kuse!
Uolevi tajusi mielensä olevan ruumiinsa vankina ja ruumis teki työtä käskettyä. Uolevin kroppa alkoi lapioida betonia, vaikka hänen mielensä huusi pois tästä hirvittävästä tilanteesta. Välillä Uolevin kroppa kantoi lautoja läjään. Ja lapioi. Ja kantoi. Ja lapioi taas. Tauotta. Vaikka Uolevin mieli olikin irrallaan hänen ruumiistaan, hän tunsi rasituksen ja väsymyksen. Ei jumalauta, ei kai ihminen voi näin leipäänsä hankkia? Eikö tämä rääkki lopu koskaan? Eikös tää ole jo ihmisoikeuksien vastaista? Ei näin voi ihmiselle tehdä.
Mutta rääkki jatkui. Välillä Uolevin kroppa piti ruokataukoa ja särpi nopeasti termospullosta kahvia ja natusti pari näkkimetvurstivoileipää. Ja sen jälkeen urakka jatkui, saaden tähtitoimittajan kropan kirkumaan kivusta ja väsymyksestä. Välillä hän taas huomasi yllättäen olevansa kroppansa vankina isossa yhdistelmärekassa joka ajoi pimeällä nelostiellä turskaa Pohjois-Norjasta Tanskaan ja tajuavansa, ettei kroppa meinaa pysyä millään valveilla, mutta lasti pitäisi saada ajoissa perille. Pää nyökki, ja hänen kroppansa nukahti rattiin ja huomasi sitten heräävänsä taas rakennustyömaalla, jossa mesu huusi hänelle:
- Onks tää uusi hanslankari joku henkisen työn tekijä vai mikä, häh? Ei se laasti itse itseään lapioi!
No henkisen työn tekijähän minä, tuumi Uolevi. Vain ja ainoastaan. Kovassa uranosteessa. Ja siksi minä olen ihan väärässä paikassa. Ei tää kuulu mulle. Tää kuuluu jollekin muulle. Ihan kelle tahansa, kunhan ei mulle.
Eikö tää saatanan vuoro koskaan lopu? Eikö täältä pääse pois?
Samaan aikaan kun Uolevin kroppa pisti lapion heilumaan hänen mielensä vastaisesti, Birgitta huomasi olevansa vanhainkodin vuodeosastolla. Yhtä lailla kroppansa vankina kuin Uolevikin. Ja Birgitan kroppa alkoi vaihtaa petipotilaitten paskavaippoja. Siinä touhussaan Birgitta huomasi, että paskaa on monenlaista. On kiinteää, on löysää ja on myös rynnäkköpaskaa, joka tulee vaipoista läpi ja sotkee asiakkaan lisäksi sängyn ja osan lattiaa. Uusi asiakas. Uusi vaippa. Uusi paska. Vähintäänkin oksennus per asiakas. Ja sitten jälleen uusi asiakas. Jälleen uutta paskaa. Ruoki ne ensin, kerää sitten paskat ja putsaa potilas uusia vaippoja varten. Tunti toisensa jälkeen. Eihän ihminen voi tehdä tällaista työkseen. Eikös tää ole jo ihmisoikeuksien vastaista? Ei näin voi ihmiselle tehdä.
Eikö tää saatanan vuoro koskaan lopu? Eikö täältä pääse pois?
Birgitta ja Uolevi havahtuivat todellisuuteen Tiltan mökin keittiön pöydässä ja huomasivat, että Tilta oli kattanut heille lautaset. Heidän kehonsa huusivat hoosiannaa kivusta ja rasituksesta ja he tajusivat, että on olemassa asia nimeltä ansaittu nälkä. Tilta totesi, että vierailla varmaankin on jo raskaan työpäivän jälkeen hieman nälkä ja kauhoi heidän lautasilleen lihakeittoa. Lisäksi tarjolla oli Tiltan itse tekemää ruisleipää ja aitoa kirnuvoita. Onnekseen tähtitoimittajat eivät olleet puhtaita kasvissyöjiä, joten he alkoivat äyskäröidä Tiltan lihasoppaa ja ruisleipää reilulla voisatsilla ja totesivat itsekseen, etteivät olleet koskaan saaneet parempaa evästä.
Aterian jälkeen varsin ankarasta mielenhämmennyksestä kärsivä Birgitta uskaltautui kumminkin kysymään, että mitenkäs olisi sen haastattelun laita, mutta Tilta totesi, että ei ole vielä aika haastattelun, vaan nyt tehdään lisää työtä ja kunnioitetaan menneitä sukupolvia.
Mökki hämärtyi taas ja kauhu valtasi vihreän tähtitoimittajakaksikon mielen.
Birgit ja Uolevi huomasivat olevansa pellolla. Heidän kädessään oli talikko ja vieressään lantapatteri. Ja lantapatteri ei ollut pellon ainut. Paskaa. Paljon paskaa. Paljon peltoa. Aina vain enemmän peltoa. Ja aina vain enemmän paskaa. Heidän kroppansa alkoivat levittää paskaa pellolle, vaikka heidän mielensä huusivat armoa. Mieli tunsi kropan rasituksen. Mieli tunsi kropan kivun. Mieli haistoi kaiken sen, mitä kroppakin. Tottumaton kroppa yökki. Tottumaton kroppa oksensi. Ja talikoi. Ja oksensi. Ja talikoi. Ja oksensi. Kunnes jäljellä ei ollut muuta yökittävää kuin kitkerää sappinestettä, joka tuli pisara kerrallaan ulos ankaran vatsakrampin säestämänä. Silti mielen vallan ulkopuolella oleva kroppa ei antanut armoa, vaan talikoi tunti toisensa jälkeen ja auttoi heitä löytämään itsestään särkeviä lihaksia, joita he eivät tienneet olevan olemassakaan.
Eikö tää saatanan piina koskaan lopu?
He havahtuivat jälleen Tiltan mökissä, jossa Tilta oli asettelemassa heille uusille puhtaille lautasille muikkukukkoa todeten:
- Vierailla on varmaan reippaan peltopäivän jälkeen kova nälkä. Olkaapa hyvät.
Hetken aikaan ei Birgitalla ja Uolevilla ollut mielessään työn aiheuttaman nälän jälkeen mitään muuta kuin työstää kitusiinsa Tiltan tekemää maittavaa muikkukukkoa. Heille kummallekaan ei tullut edes mieleen haastattelun jatkaminen, eikä se jatkunutkaan, sillä heidän syötyään Tilta totesi kauniisti hymyillen:
- Ja nyt vieraat lähtevät sotimaan.
Mökki hämärtyi jälleen sumuun ja kumpikin tähtitoimittaja muisti sumuun kadotessaan, että he olivat suhtautuneet maanpuolustukseen erittäin halveksuvasti ja mieltäneet koko touhun netissä uhoavien läskien keski-ikäisten miehen peniksenjatkeeksi, johon uhrattu raha oli ehkä typerintä, mitä sivistynyt maa saattoi tehdä. Uolevi havahtui poterossa, jossa hänellä oli kädessään kiinalaisvalmisteinen rynnäkkökivääri, päällään kuuskekkoset (jostain syystä hän hahmotti, että mitä ne tarkoittivat) ja päässään vanha teräskypärä. Hän ei ollut enää ruumiinsa vanki, mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka tätä asetta käytettäisiin. Sen hän ymmärsi, että aseen käyttämiselle olisi pian tarvetta, sillä ympäristössä räjähtivät vihollisen ampumat kranaatit.
Uolevi meni monttunsa pohjalle niin matalaksi kuin pystyi. Vihollisen keskitys loppui ja Uolevi kuuli toisten sotilaitten huutavan:
- No saatana nyt ne tulee! Miksi ei omat tykit ammu?
- Kas kun niistä on suurin osa sulatettu, eikä lisää ostettu!
- Eikö tuolla ole edes miinoja!
- Eikö tuolla ole edes miinoja!
- Ei o niin! Ja arvaapas huviksesi miksi?
- Missäs helvetissä pst-ohjusryhmät on?
- Naapuripataljoonan puolella oli yksi, mutta sekin sai heti rähinän alussa niskaansa napalmia ja toimii nyt vt. korppuna!
- Jaa. No otetaan sitten käyttöön vaihtoehto B ja ollaan ilman. Mutta pakko tänne on reservejä saada. Ryssähän kulkee pian monttujen välistä pystyssä röhönaurua kätkättäen läpi.
- Mitä helvetin reservejä? Ei täällä oo muita kuin me! Eikä ketään muuta tulekaan!
- No saatana, kai tässä alkaa sitten se kuuluisa puuristin tienaaminen! Nostapas sinäkin parturissa käymätön jätkänräähkä se pääsi sieltä poterosta ja ala ampua. Tuolla on äijää tulossa niin perkeleesti ja niillä on meininkinä meidät tappaa! Ja ammu tarkasti! Sen pitää nyt olla pupu ja paukku!
Uolevi ei nostanut päätään. Ympärillä kuului aseitten sarjoja, singon laukauksia, kranaattien räjähdyksiä ja kuolevien ja haavoittuneitten voihkaisuja. Lopulta Uolevi uskaltautui nostamaan päänsä poterosta ja näki edessään vihollisen panssarivaunun telaketjun, joka samantien jyräsi Uolevin jauhelihaksi poteroonsa.
Nähtävästi hyökkäystä ei onnistuttu torjumaan.
Samaan aikaan Birgitta huomasi olevansa pakolaiskolonnassa, joka liikkui Helsingistä kohti Turkua. Taustalla Helsinki paloi, Birgitta huomasi liikkuvansa jalan ja kantavansa kahta matkalaukkua, joissa oli hänen mukaan saamansa omaisuus. Kantamus särki Birgitan käsiä ja selkää, hän tuumasi itsekseen, että saatana, ei tässä kävellen oo kuljettu ennenkään ja huusi:
- Eiks täällä ole muka mitään kuljetusta!
Ympärillä olevat muut pakolaiset katsoivat Birgittaa hetken, tuumivat, ettei mielenvikaisten kanssa kannata keskustella ja jatkoivat matkaansa. Sitten he kuulivat lentokoneen äänen ja juoksivat mahdollisimman nopeasti tieltä pois. Birgitta ihmetteli, että mitä ne yhdestä lentokoneen äänestä, kääntyi ympäri ja näki lentokoneen. Useammankin. Ne olivat hänelle tutuksi tulleitten Goan reissujen matkustajakoneisiin nähden paljon pienempiä. Koneista näkyi välähdyksiä. Ja sen jälkeen Birgitta ei enää mitään nähnytkään ja hänen tajuntansa sammui.
Birgitta sekä Uolevi havahtuivat Tiltan mökin keittiössä ja huomasivat, että Tilta oli keittänyt taas uuden pannun mainiota kahviaan ja sen lisäksi tarjolla oli myös karjalanpiirakoita ja munavoita. Hän totesi:
- Se on toi sotiminen ja varsinkin sodassa kuoleminen sen verran rankkaa hommaa, että vieraille maistuu varmaan taas pikkuinen välipala. Olkaapa hyvät.
Tolkuton nälkä sai Birgitan ja Uolevin keskittymään Tiltan tarjoamiin maukkaisiin antimiin, eivätkä he ajatelleet hetken aikaa mitään muuta. Kun he olivat saaneet vatsansa täyteen, ei heillä käynyt enää mielessä mikään haastattelu, vaan Uolevi kysyi ujosti, että voitaiskos me lähteä täältä pois. Tilta hymyili jälleen kauniisti ja totesi:
- No eihän toki vielä. Äsken sodittiin. Nyt rakastetaan. Sillai monikulttuurisesti. Ettekös te sitä aatetta kovasti kannata?
Mökki alkoi jälleen kadota sumuun ja Tilta hymyili lämpimästi.
Missäs helvetissä he nyt olivat? Hei, ei mitään ongelmaa, täähän on Malmi. Ollaan kotona Helsingissä. Oliko tää kaikki sittenkin vain pahaa unta? Birgitta ja Uolevi huomasivat kävelevänsä kadulla ja heitä vastaan näytti tulevan viisi tummapintaista uussuomalaista. Teini-ikäisiä näyttivät olevan. No problem, tuumasi Uolevi, moikkasi vastaantuleville uussuomalaisille ja välittömästi kaksi näistä uussuomalaisista veti Uolevia porukalla turpaan. Sen jälkeen muut uussuomalaiset kaatoivat Birgitan maahan, repivät pois hänen housunsa ja…
…ja Birgitta ja Uolevi huomasivat seisovansa metsätien pohjalla ja parinkymmenen metrin päästä heistä oli Tiltan, Värväisvaaran Vanhuksen mökki. Tilta seisoi mökkinsä rappusilla ja totesi:
- Jaa, te nuoret olette varmaankin niitä toimittajia. Olkaa ystävälliset ja tulkaa sisään. Minä jo keittelinkin teille kahvit.
Birgitta ja Uolevi katsoivat toisiinsa, sitten Tiltaa ja totesivat:
- Ei, tota… ei me olla mitään toimittajia. Me varmaan eksyttiin. Anteeks, me häivytäänkin tästä…
Birgitta ja Uolevi häipyivät juosten metsätien päässä odottavalle autolleen ja häipyivät paikalta renkaat sutien. Heitä ei koskaan enää nähty niin Uudessa Hyisianassa kuin Pinnanmaalla yleensäkään, eikä tapahtumasta kirjoitettu koskaan mitään juttua Vihreän Piipertäjään. Metsästä lähestyi Tiltaa kolme miestä. Kas, hehän olivat Antero, Hösse ja Pertta. Antero kysyi Tiltalta:
- No, ne vihreän piipertäjät eivät sitten kauaa viihtyneet?
Tilta vastasi:
- No, itse asiassa ne viihtyivät kauemmin kuin kuvittelivatkaan. Tai ainakin viipyivät, eivät ehkä viihtyneet. Sinä sitten tulit tekemään sen uuden haastattelun? On kyllä mukavaa, että Hösse ja Perttakin tulivat. Mikäs tässä on kohteliaitten nuorten miesten kanssa rupatellessa. Mulla onkin jo kahvit ja pullat valmiina.
Hösse: Kyllähän tänne tulee aina niin mielellään, kun täällä on niin mukava tunnelma.
Pertta: Joo, ja tuo Tiltan kahvi ja pulla on kyllä sellaista, ettei tässä maailmassa parempaa löydy.
Tilta, Antero, Hösse ja Pertta siirtyivät Tiltan mökkiin. Mökistä alkoi kuulua hyväntuulinen pulina ja vanhojen posliinisten kahvikuppien kilkatus. Mökin yli lentävä heinäsorsaparvikin vaakunnallaan totesi, että kyllä täällä Pinnanmaalla on mukavaa olla ja elää. Hyijärven selällä uiskenteleva kuikkapariskunta komppasi sorsia kaihoisalla huudollaan.
![]()
