KUN DEMARI MAAILMAN PELA$TI

August 5, 2017, 11:40 pm

≫ Next: SEISAKE, YÖ JA USVA OSA II

≪ Previous: TARJATUT TUNTEET

$

0

0

Niin kuin lukija hyvin tietää, on SDP nimenomaan työväenpuolue. Kaikki sen toiminta ennen, nyt ja tulevaisuudessa keskittyy nimenomaan suomalaisen työväestön etujen ajamiseen. Demaripuolueen toiminnan punaisena lankana on olla jalat maassa toimiva, realismiin keskittyvä puolue joka ei koskaan unohda kannatuksensa pohjaa eli tavallista suomalaista työtätekevää miestä ja naista. Puolue tietää, mihin sen kannatus pohjaa, ymmärtää kunniavelkaansa ja maksaa sitä ylpeänä.

Samanlaisia ovat myös demarijohtajat ja -vaikuttajat. Heidän vakaa ja vastuullinen toimintansa pohjautuu henkilökohtaisiin pitkiin työuriin jotka he ovat tehneet ennen antautumistaan työväestön poliittisiksi vastuuhenkilöiksi. Heitä yhdistää nöyryys, harkitsevuus ja vaatimattomuus. Porvareille ominaista korskeaa pröystäilyä ei heistä löydy.

Yksi parhaimmista ja esimerkillisimmistä demarivaikuttajista on Mikael Jungner. Vaatimattomuuden, harkitsevuuden ja realismin arkkityyppi. Mies, joka ei toimi koskaan hötkyillen sillä työväestön edustajana hän tietää, että erityisesti taloudessa maltti on valttia. Jungnerin eduksi voidaan vielä laskea, että hän jaksaa säännöllisesti muistuttaa suomalaisille työläisille demariaatteen olevan varmoissa ja vakaissa käsissä. Niin kuin hän teki tuoreeltaan:

Hotellin respasta otettiin yhteyttä Hömpstadin Vähänköehkäopiston ympäristotilastolliseen tutkimuskeskukseen ja sieltä ilmoitettiin, että Jungnerin ekoteko kuittaa kaikki seuraavan vuoden aikana syntyvän afrikkalaisen ylijäämäväestön aiheuttamat seuraamukset maapallon kantokyvylle. Keskuksesta muistutettiin vielä, että Teslahan toimii sähköllä ja sitä saa töpselistä ilman saastuttavia voimaloita. Ei siis huolta, ei murhetta.

Muistutettakoon vielä, että tuon Tesla kolmosen hinta veroineen tulee Suomessa olemaan tommonen 41.000 euroa ja sen verranhan suomalaisella pätkätyöläisellä on mukana kusireissullaankin.

Kuvassa eräs pienen eläkkeen ja pätkätyön oravanpyörässä kamppaileva työväestön edustaja sekä hänen eläkeläismiehensä. Our thoughts and prayers are with you.

---

SEISAKE, YÖ JA USVA OSA II

August 8, 2017, 2:05 pm

≫ Next: KIMALAISEN KUOLEMA

≪ Previous: KUN DEMARI MAAILMAN PELA$TI

$

0

0

jatkoa osasta I

Naakkamo, Radanvarsikaupunki, elokuun 7. vuonna 2050

Kuinka kauan siitä olikaan aikaa?

Siitä yöstä jolloin hän nuorena poikana oli Naakkamon seisakkeella katsonut piilostaan hämärässä etäisyyteen katoavaa junaa, joka vei hänen ystävänsä perheineen jonnekin tuntemattomaan päämäärään josta he eivät koskaan palanneet eikä heistä enää koskaan kuulunut mitään. Ihmisiä, jotka lakkasivat olemasta. Ihmisiä, jotka katosivat yöhön ja usvaan. Ihmisiä, joista ei saanut keskustella. Koska keskustelu sai aikaan kysymyksiä ja kysymykset puolestaan epäilyjä eikä Liittovaltiossa epäilty. Siellä hyväksyttiin ja ylistettiin vallitsevaa täydellisyyden tilaa.

Kuinka kauan? Miehen piti hetken aikaa miettiä. Niin… siitä oli kaksitoista vuotta. Silloin hän oli ollut neljätoistavuotias poika joka oli jollain tavalla ymmärtänyt että kaikki toivo oli menetetty. Ainakin sillä hetkellä. Ei hän oikein osannut muuta kuvitellakaan. Muuta totuutta ei ollut, vaikka hän jollain tavalla hahmottikin sen ainoan totuuden takana piilevän valheen. Utopistit olivat jo ennen hänen syntymäänsä ottaneet vallan, vakiinnuttaneet ja betonoineet sen sekä ilmoittaneet että nyt on pystytetty ihmiskunnan viimeisin ja edistynein yhteiskuntajärjestelmä jonka myötä historia on päättynyt. Mikään ei tule enää muuttumaan. Täydellisyyttä ei voi muuttaa. Koskaan. Milloinkaan. Siltä se silloin vaikutti. Liittovaltion valta oli absoluuttinen ja kyseenalaistamaton.

Mutta vain kaksitoista vuotta myöhemmin historian kello alkoi jälleen raksuttaa. Jälleen kerran aika muuttui, muttei vielä tiedetty minkälaiseksi. Niin oli muuttunut mieskin. Silloin, Naakkamon seisakkeen vierellä olevalla mäellä hän oli ollut vain eräs Kilpeläisen Jarre, peruskoulun kasiluokkalainen. Nuori poika jonka tulevaisuus oli pelkkää mustaa usvaa joka ajelehti kulissien keskellä ja joka ihmetteli, että mihin juna veikään hänen kaverinsa Atten ja Peran. Myöhemmin hänestä tuli sähköteknikko Jarre Kilpeläinen. Ja viimeisen vuoden aikana hänestä oli tullut Naakkamon suojelukaartin plutoonanpäällikkö Kilpeläinen, iältään 26 vuotta. Nuori, mutta luotettu ja aikaansaava mies. Suojelukaartilla oli ollut ja oli vieläkin paljon työtä tehtävänään. Valitettavasti myös väkivallan työtä. Kun monikansalliset, utopiaan perustuvat järjestelmät kaatuvat ne saattoivat tehdä sen jopa lähes rauhanomaisesti. Niin kuin aikanaan oli tapahtunut Neuvostoliitossa ja Varsovan Liiton alueella. Tai sitten ne saattoivat kaatua totaaliseen kaaoksen ja väkivaltaan. Niin puolestaan oli käynyt kuluvan vuoden aikana Euroopan Liittovaltiossa.

Kuinka se kaikki oikein alkoikaan?

Jarre muisteli. Silloin vuonna 2038 Liittovaltion valta oli absoluuttinen. Väärinajattelua ei ollut. Ainakaan sitä ei tunnustettu olevan olemassa. Väärinajattelijat vain yksinkertaisesti katosivat, ja heidän katoamisensakin kiellettiin. He olivat vain muuttaneet jonnekin. Liittovaltion ulkopuolelta ei puolestaan saanut minkäänlaista tietoa. Vääristä kysymyksistä ja hakusanoista varoitti ystävällishenkinen ohjelma liittovaltiokansalaisen näyttölaitteella. Kansalainen uskoi varoituksen, otti opikseen eikä kysellyt enempää. Varsinkin kun tiesi turvallisuuskoneiston tallentaneen ylös niin kysymyksen kuin sen esittäjän henkilöllisyyden. Perhepiirissä tietysti puhuttiin. Ihmisten kesken. Mutta ei sen laajemmin. Niin oli silloin. Niin oli aina ollut. Niin tulisi aina olemaan. Sillä Liittovaltiohan oli ikuinen. Niin kuin utopiaan pohjautuvat järjestelmät aina olivat. Kunnes ne kaatuisivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi toisensa jälkeen.

Sitten tuli vuosi 2042. Jolloin ulkopuolinen maailma tunkeutui liittovaltiokansalaisten näyttölaitteisiin. Ja mikä pahinta, sitä kautta heidän ajatuksiinsa. Herättäen epäilyn siemenen, joka oli uinunut paksuun propagandapeitteeseen haudattuna. Kansalaiset oppivat, että rajojen ulkopuolella Norjassa, Baltiassa, Itä-Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa vaikutti Euroopan Kansojen Vapautusrintama. Se oli saanut loppuun monta vuotta valmistellun sissi-iskun jossa ei ammuttu laukaustakaan vaan otettiin hyvin pitkälle kehittyneellä viruksella hetkeksi haltuun Liittovaltion keskustietokoneet.

Kansalaisten näyttölaitteisiin ilmestyi pitkä video, kaikilla eurooppalaisilla kielillä. Videolla kerrottiin Liittovaltion pakkovallasta, yhteen ainoaan totuuteen valjastetusta koulujärjestelmästä, vankileireistä joihin väärinajattelijoita oltiin viety ja karkoitusalueista jonne olivat päätyneet heidän perheensä. Videossa kerrottiin Liittovaltion tarkoituksella aikaansaamasta väestönrakenteen radikaalista etnisestä muutoksesta joka ajaisi Liittovaltion jossain vaiheessa konkurssiin, kaaokseen ja lopulta sisällissotaan. Sekä luonnollisesti siitä, että Liittovaltio oli aivan samanlainen totalitaarinen järjestelmä kuin sen edeltäjätkin historian aikana. Muistuttipa video siitäkin kielletystä asiasta, että Liittovaltio oli väkisin tehty täysin keinotekoinen järjestelmä joka oli varastanut eurooppalaisilta kansoilta heidän oikeutensa omaan kotimaahansa ja historiaansa tarjoten väkisin tilalle jotain, jota ei ollut olemassakaan ja joka oli pelkkään utopiaan perustuvaa pakkosyöttöä, sillä poliittisen ravintoketjun huipulla elävä utopisti ei näe utopiansa seurauksia eikä suostu koskaan, milloinkaan tunnustamaan tehneensä virheen.

Video oli huolella tehty. Se ei jättänyt epäilyksen sijaa, vaikka Liittovaltio aloitti kaikkien aikojen vastapropagandakampanjan. Oikeastaan se kampanja vain vahvisti sen, mitä videolla oltiin nähty, sillä paniikissa Liittovaltio aloitti jälleen avoimet pidätykset, oikeudenkäynnit, tuomiot ja väärinajattelijoiden julkisen demonisoinnin. Vaikka sen mielestä väärinajattelua ei ollut olemassakaan niin nyt se itse toimillaan tunnusti sen olemassaolon. Vapautusrintaman aseettoman sissi-iskun suurin menestys ei ollut kuitenkaan esitetty video, vaan helpot ja yksinkertaiset ohjeet kuinka valmistaa laitteistot ja asentaa ohjelmat, joilla kiertää Liittovaltion turvallisuuskoneiston verkkovalvonta. Liittovaltiohan oli täynnä teknisesti hyvin kehittyneitä 3D-tulostimia joitten hinta oli jo aikaa sitten asettunut tasolle, jolla sellaisen saattoi hankkia lähes kuka tahansa. Sekä sana ja keino levittää sitä oli päässyt irti, eikä sitä voinut enää kokonaan vaientaa. Ihmiset alkoivat uskaltaa ottaa asioista selvää ja esittää kysymyksiä. Kysymyksiä, joitten vastaukset he olivat jossain mielensä perukoissa koko ajan tienneet. He ymmärsivät, että Liittovaltiossa oli pelko ollut niin itsestäänselvä asia, ettei sitä enää tahtonut huomatakaan. Se oli kuin ilma, jota hengitettiin.

Vaikka silloin ei vielä asiaa täysin ymmärrettykään, niin tuosta aseettomasta sissi-iskusta alkoi Liittovaltion tuho. Luonnollisesti iskusta säikähtäneenä se lisäsi jo ennenkin äärimmilleen turvotettua ja ennen kaikkea järkyttävän kallista turvallisuuskoneistoaan. Lisäksi se oli lopultakin hahmottanut että sen oli pakko lopettaa tähän asti glorifioimansa  rajaton kehitysmaalainen maahanmuutto. Sillä ei ollut siihen enää kertakaikkiaan varaa. Minkä tosiasian tajuamisen myötä se joutui lähettämään laivastonsa Välimerelle. Kolmesta suomalaisestakin korvetista kaksi partioi siellä jatkuvasti. Liittovaltion tiedotusvälineissä asiaa ei tietenkään kerrottu, mutta operaatio onnistui sillä ainoalla mahdollisella tavalla eli parinkymmenen laittomia siirtolaisia kuljettavan laivan upottamisella. Kaikkine matkustajineen. Vasta silloin virta tyrehtyi. Upotuksista ei tietenkään uutisoitu, vaan virallisesti Liittovaltio ilmoitti tehneensä niin Afrikan kuin Lähi-idän maiden kanssa molemminpuolisessa yhteisymmärryksessä sopimuksen, että Liittovaltio on nyt toteuttanut internationalistisen velvollisuutensa eikä sen tarvitse enää ottaa vastaan enempää kehitysmaalaista maahanmuuttoa.

Virta Pohjois-Afrikan rantavaltioihin kuitenkin jatkui sillä sotilasoperaationsa myötä Liittovaltio sitoutui elättämään paikallisissa pakolaisleireissä olevat ja niihin jatkuvasti lisää kerääntyvät ihmiset seuraavat kaksikymmentä vuotta. Tuli se sentään hieman halvemmaksi kuin autonomisilla etnisillä suojelualueilla olevan afrikkalais- ja lähi-itäläisperäisen väestön elättäminen standardeilla jotka vastasivat, ja itse asiassa jo varsin suurelta osin ylittivät tavallisen liittovaltiokansalaisen elintason. Tuon elätettävän väestön määrän arvioitiin olevan vähintään sata  miljoonaa. Varmuutta ei saatu, sillä väestönlaskentaa alueella ei pystytty tekemään koska viranomaisilla ei ollut alueille menemistä. Ne alueet olivat kaikessa muussa mielessä täysin itsenäisiä paitsi oman elatuksensa osalta. Lisäksi Liittovaltio vaiensi ja kielsi näiltä alueilta tulleitten yksittäisten henkilöitten ja joukkioitten kantaväestöön kohdistaman väkivallan olemassaolon vaikka sen määrä oli jatkuvasti lisääntynyt. Euroopan kansojen vapautusrintaman arvioitten mukaan Suomessakin oli kyseisen väkivallan seurauksena kuollut kantaväestöstä Liittovaltion perustamisen ja vuoden 2042 välillä noin 800 ihmistä ja tahti oli kiihtyvä. Suomen tappiot olivat silti vielä suhteessa pieniä.

Tavallisen kansalaisen kohdalla tilanne alkoi näkyä ennen kaikkea köyhtymisenä. Julkisen sektorin palkkoja alettiin laskea niin, että vuonna 2049 niitten reaaliarvo vuoteen 2042 verrattuna oli enää noin 30 prosenttia. Jo muutenkin ahtaalle ajetun yksityisen sektorin verotusta puolestaan kiristettiin niin paljon, että aina vain useampi – varsinkin pieni- ja keskisuuri – yritys lopetti toimintansa kannattamattomana, mikä taas vähensi verotuloja entisestään. Tähän Liittovaltio puolestaan vastasi tuomitsemalla pienten ja keskisuurten yritysten omistajia vankeustuomioihin syyllisenä Liittovaltioon kohdistuvaan taloudelliseen sabotaasiin. Autonomisille etnisille suojelualueille annettu avustus pysyi puolestaan jatkuvasti samana. Vaikka Liittovaltio ei asiaa tunnustanut, se maksoi suojelurahaa jollekin, jonka se oli toivottanut tervetulleeksi mutta joka oli sille haitallinen ja vaarallinen, jota se ei pystynyt enää hallitsemaan ja hallinto saattoi ainoastaan toivoa, ettei sen lukumäärä ylitä kriittistä pistettä ja se pysyisi edes pääosin omilla alueillaan.

Sen sijaan se pyrki entistäkin ankarammin hallitsemaan ja kontrolloimaan kantaväestöä, joka oli kehityksen nähdessään tehnyt johtopäätöksen ja alkanut aseistautua. Laittoman aseen hallussapidosta sai välittömästi pitkän vankeusrangaistuksen. Suomessa aseistauduttiin niin kuin muuallakin mutta täällä se oli astetta helpompaa sillä kun on kysyntää niin on tarjontaa ja venäläisillä alan yrittäjillä oli käytettävissään lähes loputtomat asevarastot joita ne täydensivät puolestaan vastaavien kiinalaisten yrittäjien avustuksella. Ehkä Venäjän hallinto osaltaan tuki tätä kauppaa sillä se halusi Suomen tapauksessa länsinaapurikseen minkä tahansa järjestelmän kun se vain oli kantaväestön käsissä eikä osa mahdollista eurooppalaista kalifaattia.

Vuoden 2049 aikana Suomessa oltiin alettu perustaa suojelukaarteja, Naakkamoon muiden muassa. Jarrekin liittyi siihen ja hänellä oli siitä saakka ollut hallussaan venäläinen rynnäkkökivääri. Itse asiassa se oli AK-47:n vietnamilainen kopio joka oli osallistunut silloiseen Vietnamin sotaan lähes sata vuotta aikaisemmin. Ja silti täysin toimiva. Turvallisuuskoneisto oli osoittautunut yllättävän tehottomaksi estämään suomalaisten aseistautumista. Ehkä se oli tehottoman lisäksi myös haluton, sillä tässä vaiheessa se epäilemättä  jo nuuhki ilmaa ja mietti mihin suuntaan oli jatkettava. Vai oliko sellaista suuntaa ollenkaan? Varmasti sen mielessä pyöri ajatus historian romahtaneista utopiavaltioista ja niitten turvallisuuskoneistojen jäsenistä. Välttämättä heille ei olisi sijaa uudessa mahdollisessa hallinnossa. Ajatus työttömyydestä, vankilasta tai jopa montun syrjälle päätymisestä saattoi pyöriä mielessä.

Suuret tapahtumaketjut alkavat usein yksittäisistä, toisistaan erillisistä tapahtumista. Vuoden 2050 alkupuolella, kun Liittovaltion kassan pohja alkoi paistaa se joutui lopultakin pienentämään autonomisille etnisille alueille annettuja avustuksia ensiksi puoleen ja sitten viidesosaan. Raha ei enää kerta kaikkiaan riittänyt. Viimeisenä keinona Liittovaltio turvautui setelirahoitukseen joka romahdutti euron arvon lopullisesti ja samalla tuhosi pääosan kantaväestön säästöistä. Touko-kesäkuun vaihteessa alkoivat etnojen mellakat ja ryöstely ympäri Liittovaltiota.

Etnot olivat pysyneet pääosin omilla alueillaan varman ja pysyvän avustuksen avulla mutta nyt niitten aseistetut joukkiot läksivät ryöstämään kauppoja ja harjoittamaan siinä sivussa silmitöntä kantaväestöön kohdistuvaa väkivaltaa. Paikalliset nationalistit olivat perustaneet aseistettuja suojeluryhmittymiä ja käydyissä tulitaisteluissa kuoli parin ensimmäisen vuorokauden aikana Länsi-Euroopan alueella toista tuhatta ihmistä. Taistelut alkoivat myös Liittovaltiosta aikanaan eronneessa Iso-Britanniassa jossa islamilaisväestö alkoi vaatia puolestaan omien, itsenäisten mutta kantaväestön elättämien alueitten perustamista. Ehkäpä jopa islamilaisen Ison-Britannian, joskaan islamilaisilla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka se elätettäisiin. Eihän se estänyt heitä silti pyrkimään kalifaattinsa aikaansaamista.

Tässä vaiheessa Suomessa aseistetut suojelukaartit toimivat jo täysin avoimesti ja turvallisuuskoneisto oli kahden tulen välissä. Hallinnon määräyksestä se ei saanut toimia Suomessakaan mellakoinnin aloittaneita etnoja vastaan sillä virallisesti Liittovaltio vieläkin kielsi mellakoita edes tapahtuneen eikä sen vallassa ollut media ollut uutisoinut aiheesta ollenkaan. Toisaalta turvallisuuskoneisto ei uskaltanut lähteä avoimesti toimimaan suojelukaartejakaan vastaan vaikka siitä oli hallinnon selvä määräys. Turussa nähty tapaus vahvisti pattitilanteen sillä siellä europoliisi oli yrittänyt väkisin riisua aseista erään kaupunginosan suojelukaartia. Lopputuloksena oli kolme kuollutta kaartilaista ja kaksitoista europoliisia. Suojelukaarti oli tullut lukumäärältään ja aseistukseltaan liian vahvaksi ja ennen kaikkea se ei tunnustanut enää virkavallan auktoriteettia. Turvallisuuskoneisto tajusi myös, että sen resurssit ja henkilöstö olivat aivan liikaa kiinni valvonnassa ja liian vähän varsinaisissa aseistetuissa joukoissa. Liittovaltio oli tottunut lammasmaisiin hallintoalamaisiin ja siihen, että pelko itsessään riitti järjestyksen ylläpitämiseen.

Lopullinen räjähdys tapahtui Belgiassa. Brysselissä, Molenbeekin alueelta ryöstöretkelle lähteneet etnot yhdistivät ryöstämiseen silmittömän lahtauksen ja ehtivät ampua kuusikymmentä belgialaista siviiliä luottaen siihen, että Liittovaltion viranomaiset vain kirjaavat tapahtuman niin kuin aina ennenkin. Mutta siinä vaiheessa nationalistien joukot ehtivät paikalle. Nationalistit karkoittivat etnojoukot surmaten kiinnijääneet asemiehet armotta. Silloin Liittovaltio teki ikuiseksi suunnitellun mutta kahteenkymmeneenkahdeksaan vuoteen jääneen olemassaolonsa viimeisen virheen ja lähetti panssaroiduilla ajoneuvoilla varustetut ja etnisesti ei-belgialaiset turvallisuusjoukot hyökkäämään nimenomaan nationalistien kimppuun. Nopeasti kasatut ja kevyesti aseistetut nationalistit jäivät pahasti alakynteen ja heitä kaatui toista sataa.

Se laukaisi ketjureaktion jonka ensimmäinen räjähdys oli merkittävin. Leopoldsburgissa sijaitsevan mekanisoidun prikaatin nuoremmat upseerit ottivat joukko-osastonsa komennon, saivat mukaansa erikoisjoukkojen kevyen prikaatin ja mukaan kaivettiin vielä koipussista tusinan verran vanhoja Leopard-panssareita. Prikaatit hyökkäsivät Liittovaltion komissiobyroovirastoon joka oli korvannut Euroopan parlamentin jo vuonna 2023 ja joka hallitsi koko liittovaltiota suvereenisti. Hyökkäyksen aloitti kaksitoista Eurofighter Typhoon-hävittäjää jotka pudottivat virastoon kymmenien tonnien pommikuorman. Taistelussa kevyemmin aseistetut turvallisuusjoukot jäivät  nopeasti alakynteen. Neljästäkymmenestä komissaarista oli paikalla kolmekymmentäviisi. Heistä puolet kuoli pommituksen ja taistelun aikana. Henkiinjääneet otettiin kiinni ja hirtettiin välittömästi viraston parkkipaikan lyhtypylväisiin. Viisi muualla ollutta komissaaria yritti paeta Kanarialle ja siitä eteenpäin mutta heidän liikesuihkunsa ampui alas espanjalainen hävittäjä.

Koska Liittovaltion rakenne pohjautui totaaliseen vallan keskittämiseen neljällekymmenelle komissaarille ja käskyjen sokealle ja kyseenalaistamattomalle noudattamiselle koko rakenne hajosi komissaarien kuoltua kuin korttitalo. Hajoaminen ei pysähtynyt edes entiselle valtiotasolle, sillä hallintoalueitten viranomaiset olivat valittu tehtäväänsä vain ja ainoastaan siksi että he noudattivat ja toteuttivat käskyjä, eivät siksi että he pystyisivät improvisoimaan uudessa ja hankalassa tilanteessa. Eihän sitä uutta ja hankalaa tilannetta jossa piti improvisoida pitänyt Liittovaltiossa koskaan tullakaan. Siitähän oli komissiobyroopäätös. Lisäksi kyseiset virkahenkilöt olivat puolestaan hyvin nopeasti estyneet hoitamaan hallinnollisia tehtäviään muutenkin sillä ympäri hajoavan Liittovaltion sekä Liittovaltion hallinnasta irrottautuneet armeijan yksiköt että paikalliset aseelliset nationalistiset ryhmittymät tunkeutuivat hallintorakennuksiin ja yksinkertaisesti eliminoivat Liittovaltion edustajat samalla kuin hyökkäsivät etnoalueita vastaan. Aivan liian paljon vihaa oli patoutunut, että asiat oltaisiin voitu hoitaa enää sivistyneesti.

                                     

Hajoaminen eteni Liittovaltion sisällä aina kuntatasolle. Suomessakaan ei ollut enää varsinaista toimivaa keskushallintoa, vaan alueellinen valta oli kunnissa ja kaupungeissa joissa sekä suojelukaartit että Liittovaltion armeijasta eronneet ja  jälleen Suomen puolustusvoimiksi muuttuneet yksiköt pitivät yllä järjestystä ja infrastruktuuria yhdessä vielä toimintakykyisten ja federaatiopuolueeseen kuulumattomien siviilihallinnon edustajien kanssa. Tietojen mukaan Helsingissäkin oli ylin Liittovaltion virkamieskunta ammuttu viimeistä myöten, mutta Naakkamossa tyydyttiin siihen, että suojelukaarti otti väkivalloin Liittovaltion hallintorakennuksen haltuunsa, ampui kaikki FSC:n (Federation Security Committee) jäsenet, pidätti muut päällikkötason virkailijat ja käski sen jälkeen  muita suksimaan helvettiin. Sen jälkeen…

- Helvettiäkö nää Kilpeläinen siinä uneksit! Tilannekatsaus alkaa! Alahan tulla!

Niin Naakkamossa, Reunansyrjässä kuin Radanvarsikaupungissakaan ei ollut tällä hetkellä olemassa mitään virallisesti toimivaa hallintokoneistoa. Se piti rakentaa tyhjästä ja sitä oltiin rakentamassa. Suojelukaartin jäsenet olivat ottaneet virastot haltuunsa ja pitivät huolen siitä, että infrastruktuuri toimi edes jollain tavalla. Tilannekatsausta piti Naakkamon suojelukaartin johtaja Aaro Könönen. Naakkamolaisten mukana oli miehiä niin Reunansyrjän kuin Radanvarsikaupungin suojelukaarteista. Lisäksi mukana oli muutama puolustusvoimien edustaja. Kaikilla oli päällään maastoasut mutta vain puolustusvoimien miehillä yhtenäiset. Samalla, kun Liittovaltio kielsi metsästyksen, se kielsi myös maastoasut siviileiltä. Suojelukaartin miesten varusteet olivat pääosin mikstuura venäläistä, itäeurooppalaista tai kiinalaista suunnittelua. Yhdistävänä tekijänä oli sininen käsivarsinauha.

Könönen aloitti tilannekatsauksen:

- Jos lähdetään siitä, että mikä tilanne on hajonneen liittovaltion alueella niin saamieni tietojen mukaan siellä vallitsee täysi kaaos ja sisällissota, jossa vastakkain ovat pääosin islamilaiset etnojoukot ja nationalistit sekä nationalisteja tukevat puolustusvoimien yksiköt. Selvää on, että nyt tapahtuu Euroopan mittainen etninen puhdistus. Epäselvää vain vielä on, että kumpi osapuoli sen lopulta tekee. Menossa on siis molemminpuolinen joukkolahtaaminen ja silmitön teurastus. Etnot ovat tottuneet sukupolvesta toiseen kestävään elatukseen, koskemattomaan ja jalustalle nostettuun asemaan ja kun se on nyt loppu, ne pyrkivät saamaan saman kuin ennenkin yksinkertaisesti ampumalla ja ryöstämällä. Samalla ne pyrkivät levittämään alueitaan ja alistamaan kantaväestöä islamin uskoon tai vaihtoehtoisesti kuolemaan tajuamatta että ilman kantaväestöä ne kuolevat nälkään itsekin.

- Kantaväestö on taas joutunut sietämään itseensä kohdistuvaa nöyryytystä ja väkivaltaa liian kauan, etteikö se vastaisi samalla mitalla. Nyt sen aika sitten lopulta tuli. Tällä hetkellä näyttää siltä, että nationalistit ovat niskan päällä sillä puolustusvoimat ja niitten myötä käytössä oleva raskas kalusto sekä ilmavoimat ovat heidän tukenaan ja muutenkin länsimaiset ihmiset pystyvät organisoituneeseen toimintaan etnoja paremmin. Niin hyvässä kuin pahassa. Etnojen etutikki on ollut tähän mennessä siinä, että hallintolampaina elänyt kantaväestö on sietänyt kaiken eikä ole pannut hanttiin, koska hallintokoneisto on sen rangaistuksen uhalla kieltänyt. Etnot ovat pelkällä röyhkeydellään olleet niskan päällä. Nyt tilanne on muuttunut toiseksi. Mitä taas tulee varsinaiseen Liittovaltion hallintokoneistoon niin se on joko ammuttu, pidätetty tai lymyilee jossain. Se on kuin muurahaispesä jonka kuningatar on kuollut.

- Olemme saaneet tietoomme että sekä Ranska että Iso-Britannia ovat vaatineet arabivaltioita ottamaan vastaan taistelussa todennäköisesti tappiolle jäävän islamilaisen väestön. Elättämään niitä ei enää siellä ruveta, niin kuin ei muuten täälläkään ja kaikki ase kädessä olevat tai sellaisia avustavat ammutaan ilman muuta. Vastausta noista arabimaista ei ole kuulunut, mutta selväksi on tehty ja ääneen ilmoitettu että niin Ranskan kuin Iso-Britannian ydinaseet ovat nationalistien käsissä. Se voi olla jossain vaiheessa valttikortti. Sen enempää en osaa Euroopasta tällä hetkellä kertoa.

- Suomen kohdalla hallintojärjestelmä on yhtä lailla hajonnut ja etnot ovat aloittaneet samanlaiset hyökkäykset kuin muuallakin. Onneksi etnoja on kumminkin vähemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa joten ne on saatu äärimmäistä voimaa käyttämällä nopeasti aisoihin Helsingin ja Turun autonomisia alueita lukuunottamatta. Niissä käydään vieläkin ankaria taisteluita etnojen joukkioiden  ja puolustusvoimien sekä suojelukaartin välillä. Omat ovat niskan päällä mutta siellä joudutaan etenemään talo talolta ja kortteli korttelilta joten tappiot ovat suuria. Muualla päin Suomea nuo alueet ovat joko antautuneet tai ne on piiritetty ja ne yksinkertaisesti näännytetään.

- Meidän välittömillä lähialueillamme Radanvarsikaupungin etninen autonominen alue on myös piiritetty. Alueella on noin 30.000 etnoa ja sitä piirittävät sekä suojelukaartin kaikkiaan kolmen tuhannen miehen vahvuiset yksiköt että puolustusvoimien mobilisoimat kaksi pataljoonaa sekä kaksi kranaatinheitinkomppaniaa. Autonomiselta alueelta on katkaistu niin sähkö, vesi kuin ruokakuljetukset ja etnoja ruokitaan ainoastaan jos ne siirtyvät vapaaehtoisesti Radanvarsikaupungin rautatieasemalle josta heidät kuljetetaan Tornioon ja sitä kautta Ruotsiin, josta he ovat aikanaan tulleetkin. Kaikkeen etnojen tekemään väkivaltaan tai edes alkeelliseenkin vastarintaan vastataan kuolettavalla voimalla. Nyt ei enää neuvotella. Mikäli etnot eivät suostu poistumaan, ne saavat kuolla nälkään.

Könösen raportti ei herättänyt tilannekatsaukseen osallistuvissa miehissä minkäänlaisia tunnereaktioita. Se raja oltiin jo aikaa sitten ylitetty. Täällähän oltiin pärjätty suorastaan vähällä sillä etnojakin oli kuollut vain vajaa sata. Joskus aikanaan sellaisesta lukemasta olisi koko maa pysähtynyt ja hiljentynyt. Nyt se oli vain tilastoluku eikä edes kovin suuri sellainen. Saattaisihan se vielä kasvaakin, jos ne päättäisivät pakkopaastota  itsensä hengiltä. Mutta sehän oli niitten oma päätös. Helsingissä ja Turussa puhuttiin jo tuhansista kuolleista ja ennustettiin niitä tulevan jopa kymmeniä tuhansia. Suomalaisia se oli tässä vaiheessa aivan yksi hailea. Etnoille oltiin annettu vaihtoehto. Ruotsi oli vielä pahemmin kaaoksessa kuin Suomi, mutta siellä tilanne oli vain yksinkertaisesti puhdas anarkia ilman selkeitä rintamalinjoja ja organisoituneita joukkoja. Mutta nyt Naakkamossakin oli mietittävä tärkeämpiä asioita. Niin kuin henkiin jäämistä ja tulevaa talvea. Ja siitä Könönen kertoi lisää:

- Onhan selvää, että ainakin seuraavan vuoden me joudumme pärjäämään pääosin sillä, mitä meillä täällä on. Laivoja ei Suomen satamiin tällä hetkellä juurikaan tule. Logistiikka on koko entisen Liittovaltion alueella sekaisin, tosin täällä Suomessa toimintaansa aloitteleva väliaikaishallinto on kansallistanut kaikki täällä olevat niin logistiikkaan, energiaan ja muuhunkin välttämättömään liittyvät yhtiöt ja laitokset turvatakseen edes niitten perustason toiminnan. Muutakaan keinoa ei ole ja eipä Euroopan alueella ole enää oikein toimivia suuryrityksiäkään joka peräisi omaisuuttaan takaisin. Ja Liittovaltion kanssahan ne kompuksessa olivat muutenkin. Me otamme lähinnä omamme takaisin.

- Joka tapauksessa on selvää, että elintarvikkeita ei tällä hetkellä tule tuontitavarana. Ei ole ketään jolta niitä ostaa, ei ole käypäistä rahaa jolla se maksetaan eikä ole ketään joka niitä meille kuljettaa. Sähkön kohdalla voimme todeta, että tilanne on täällä meillä suhteellisen hyvä, sillä Ylänaakan vesivoimala toimii edelleen ja sen toimintaa turvaamaan on siirretty plutoonan verran raskaasti aseistettuja suojelukaartilaisia. Kyseisen voimalan toiminta on elintärkeää ja suojelukaartilaisille on annettu selvä käsky että kaikki, jotka pyrkivät millään muotoa häiritsemään voimalan toimintaa ammutaan siihen paikkaan. Sitä myötä sähköä saadaan mutta tulevana talvena vanha kunnon halko nousee arvoon arvaamattomaan. Sillä se, saammeko me omien, olemassa olevien varastojemme lisäksi polttoöljyä mistään on vielä täysi arvoitus.

- Ja tästä päästään elintarvikkeisiin. Suojelukaartilaisille on annettu tehtäväksi sekä aseellisesti suojella että työllään avustaa paikallisia niin vilja- kuin karjatilallisiakin. Muualta tuskin ruokaa on tulossa. Täällä sitä ruokaa sentään viljellään ja kasvatetaan mutta suuret kaupungit tulevat olemaan totaalisessa kusessa. Suojelukaarti on ottanut hallintaansa niin kaupat kuin tukkuvarastot. Ihmisten täytyy saada ruokaa. Kaikki säilötty ruoka otetaan talteen ja tuoretta tavaraa ollaan paikallisten yrittäjien toimesta säilömässä että pärjättäisiin tulevan talven yli. Ja tämä ei koske etnoja. Heitä ruokitaan vain, jos he poistuvat maasta. Myös sairaalat ja kaikenlainen lääkintähenkilökunta ja -tarvikkeet ovat suojeluksessamme. Siihenkään ei ole tulevan vuoden aikana välttämättä luvassa täydennystä. Epäselvää on, että missä vaiheessa sitä tulee vai tuleeko ollenkaan, mutta niin suojelukaartin kuin puolustusvoimien edustajat ovat rakentamassa romahtanutta hallintokoneistoa ja infrastruktuuria uudestaan. Työ on vaikea, se kestää pitkään ja tulemme elämään vaikeita vuosia. Mutta jokainen teistä tietää tehtävänsä ja ymmärtää, että meidän on omalta osaltamme rakennettava uudestaan maa nimeltä Suomi. Kukaan muu ei pidä meistä huolta ellemme me itse tee sitä.

Jarre nosti kätensä ja kysyi Könöseltä:

- Tarvitaanko meiltä miehiä piirittämään Radanvarsikaupungin etnoaluetta?

- Ei tarvita. Ainakaan tällä hetkellä. Sekä Radanvarsikaupungin suojelukaarti että paikalle tulleet puolustusvoimien yksiköt ovat saaneet tilanteen hallintaansa ja etnojen hyökkäyshalut ovat hiipuneet kun ne ovat huomanneet että niille pannaan hanttiin ja vielä tosissaan pannaankin. Alue on piiritetty eikä sieltä olla yritetty enää minkäänlaisia hyökkäyksiä. Se kypsyy muutamassa päivässä. Helsingissä ja Turussa tilanne on tiukempi. Pääosa raskaasta aseellisesta voimasta on siellä. Muualla olevat etniset autonomiset alueet ovat ovat pikkuhiljaa antautumassa ja siirtymässä junakuljetuksin Ruotsiin. Se mahdollisuus on myös Radanvarsikaupungin etnoilla.

- Entä ruotsalaiset rajaviranomaiset? Mitä ne asiasta tuumivat?

- Ei heiltä kysytä. Sillä järjestäytynyttä aluetta nimeltä Ruotsi ei ole enää olemassa edes siinäkään mitassa kuin Suomea. Kaikki vähät ruotsalaiset järjestäytyneet aseelliset joukot ovat etelä-Ruotsissa taistelemassa islamilaisia vastaan. Tai lähes kaikki. Huhutaan, että Norrbotten haluaisi irroittautua Ruotsista ja liittyä osaksi Suomea. Siitä saamme ehkä tietoa myöhemmin. Te kaikki tiedätte tehtävänne. Teidän on aika suorittaa ne ja samalla yrittää parhaanne mukaan korjata se tuho, mitä utopistit saivat aikaiseksi. Matka on pitkä, mutta nyt se on sentään alussa. Ja nyt siihen on sentään annettu mahdollisuus. Se mahdollisuus on käytettävä. Mikäli meiltä pyydetään sotilaallista apua Helsinkiin tai Turkuun, niin me menemme. Jos sitä pyydetään Radanvarsikaupunkiin, niin me menemme. Se tilanne voi tulla vielä. Mutta sitä odottaessa jatkamme tavallisten naakkamolaisten elämisen turvaamista kaikin mahdollisin keinoin ja suoritamme puhdistuksen loppuun. Suurin osa poliiseista on jo pidätetty ja riisuttu aseista. Osa on vielä vapaalla jalalla. Samoin kaikki toimistopäällikkötason ja sitä ylemmät Liittovaltion viranomaiset on pidätettävä. Ja sitten on vielä tämä:

Könönen jakoi miehille yhteen niitattuja paperinippuja. Niissä oli sekä tekstiä että valokuvia. Ja alussa oli teksti:

Osallisuudesta törkeään maanpetokseen, osallisuudesta suomalaisiin kohdistuneisiin murhiin, tappoihin, raiskauksiin ja ryöstöihin, osallisuudesta suomalaisiin kohdistuneisiin laittomiin vapaudenriistoihin sekä osallisuudesta suomalaisiin kohdistuneisiin kidutuksiin ovat listalla olevat henkilöt tuomittu kenttäoikeudessa kärsimään kuolemanrangaistus.

Listalla oli tuttuja nimiä ja kuvia Liittovaltion Suomen maakunnan hallintokoneistosta joka aikanaan oli perustettu korvaamaan eduskunta, hallitus ja muu poliittinen koneisto. Puoluekoneistohan samoin kuin vaalit oli jo aikaa sitten lakkautettu tarpeettomina. Nimiä oli kaikkiaan 238 kappaletta. Osan päälle oltiin jo vedetty rasti. Case closed. Permanentally. Könönen totesi:

- Ja niin kuin tuosta listasta voitte sitten todeta, nämä tyypit ovat jo tuomittu. Eli jos henkilöllisyys pystytään varmistamaan, niin mikä tahansa suojelukaartin tai PV:n porukka saa ampua ne niille sijoilleen. Epävarmat tapaukset lähetetään Hämeenlinnaan, jossa keskushallintoa ollaan pistämässä pystyyn. Tuottaako tämä ongelmaa kenellekään?

Miesten ilmeet kertoivat vastauksen, jonka Jarre vahvisti:

- Ei tuota. Sitä saa, mitä tilaa. Ja nämä ovat tilanneet sen tupla-annoksena. Historia ei lopu koskaan. Se voidaan hetkeksi tukahduttaa, mutta se jatkuu aina vaan. Eikä se koskaan unohda. Ja se vaatii maksun. Nämä maksavat sen.

Yksi miehistä kysyi vielä Könöseltä:

- Vaan mitäs me tehdään niitten muitten hallinnon jäsenten kanssa? Siellähän oli virastot täynnä kaikenlaista federalisti-, suvaitsevaisuus-, mediakasvatus- ja LGBTQTiiTyy-virkahenkilöä?

Könönen vastasi:

- Ei niille tehdä mitään. Niille on palkanmaksu Liittovaltion luhistumisen myötä loppunut. Eikä se taatusti tule uuden hallinnon myötä alkamaan uudestaan. Ne löytyvät kyllä jatkossa suojelukaartin soppajonosta niin kuin muutkin. Ehkä niistä jatkossa joku saattaa jopa saada aikaiseksi jotain hyödyllistä. Tosin hyvin pieni osa. Käsitykseni mukaan niistä hyvin suuri osa on jonkunlaisessa shokkitilassa. No, kai se on luonnollista. Jos nollasubstanssilla ja tyhjän paskan hiertämisellä on saanut korkean aseman ja hyvän elannon ja kun ne nyt puolestaan huomaavat olevansa kädettömiä ja tarpeettomia nollia niin kai se pistää hiukkasen huippaamaan.

Jarre mietti vielä itsekseen, että olisiko kaiken voinut hoitaa toisin? Olisiko tappamiselta voinut välttyä? Mutta hän muisti keskustelun isänsä kanssa. Hänen isänsä oli sanonut hetkeä ennen kuin väkivalta oli alkanut:

- Niin… tiedätkös… ennen kuin Liittovaltio otti vallan, oli paljon ihmisiä jotka pyrkivät internetin kautta varoittamaan tulevasta. Heidän ääntään ei kuunneltu. Tärkein syy oli varmaan media. Valtamedia. Se oli valinnut puolensa ja se oli resursseiltaan ylivoimainen. Ei kyseessä ollut varmaan edes mistään salaliitosta vaan typeristä ja sinisilmäisistä sekä kovin, kovin nälkäisen egon omaavista ihmisistä jotka julistettiin nollasubstanssilla intelligentsian jäseniksi. Heidän täytyi vain julistaa vallitsevaa epistolaa. Tämä on nähty historiassa kerta toisensa jälkeen. Pian he maksavat hintaa typeryydestään. Sen aika tuli ja pitikin tulla. Ainoa asia mikä minua siinä harmittaa on se, että ne jotka tämän aloittivat joskus viime vuosituhannen puolella ovat jo kuolleet ja päässeet pakoon vastuutaan.

- Mutta se on selvää, että te pojat tulette vielä lentämään hirviön siivillä ja kauhistelette sitä mitä sillä lennolla joudutte tekemään. Mutta te ette sitä hirviötä synnyttäneet. Sen tekivät ihmiskasvoiset ja hyvän nimeen vannovat hirviöt ennen teitä. Muistakaa se aina.

Isän sanoma riitti Jarrelle. Tehdään, mitä täytyy tehdä. Antaa historian sitten määritellä sen oikeutus. Ja sen oikeutuksenhan määrittelee nimenomaan se, joka sen historian kirjoittaa. Se, joka voittaa.

Naakkamon seisake, syyskuun 11. päivä vuonna 2050

Naakkamon seisakkeelle ei ollut pysähtynyt junia vuosiin. Lukuunottamatta niitä federaation turvallisuusviranomaisten salattuja junia joissa vietiin ihmisiä Itä-Lapin eristysalueille. Nyt siitä suunnasta oli tulossa juna takaisin. Siinäkin oli veturina dieselveturi sillä itseään jälleenrakentava Suomi ei ollut saanut vielä rautateitten sähköistystä täysin varmaan kuntoon. Vaunutkin olivat niitä ikivanhoja sinivalkoisia kakkosluokan vaunuja. Niitä samanlaisia, joihin Jarren ystävät oltiin aikanaan viety ja joitten mukana he olivat lakanneet olemasta. Mutta nyt niissä vaunuissa ei ollut enää telkirautoja.

Nyt he olivat tulossa takaisin. Ihmiset yöstä ja usvasta. Lapin suojelukaartit olivat vallanneet gulagit ja vapauttaneet ihmiset. Eristysalueella oli ollut kaikkiaan neljä suurta vankileirikompleksia. Oli käynyt ilmi, että Liittovaltiolla oli ollut näille leireille salainen pysyväiskäsky että jos Liittovaltion toiminta on vaarantumassa, kaikki vangit oli ammuttava ilman erillistä käskyä ja hävitettävä todisteet leirien olemassaolosta. Yhdellä leirillä tätä käskyä oltiin noudatettu. Kolmella ei. Se pelasti niiden kolmen leirin henkilökunnan hengen. Tosin hekin tultaisiin tuomitsemaan pitkiin vankeustuomioihin. Neljännen leirin vartioitten ja johdon kohdalla ei oikeudenkäyntejä tarvittaisi. Siitä olivat näkemästään järkyttyneet suojelukaartilaiset pitäneet huolen.

Juna pysähtyi seisakkeelle. Vastassa oli paljon ihmisiä. Satoja. Niin moni muisti. Niin moni oli kaivannut kadonneita ihmisiä. Joita ei ollut edes saanut sanoa kadonneiksi. Siitä, mistä piti aikanaan vaieta saattoi nyt puhua. Ja puheessa mainittiin hyvin useasti sana kosto. Vaunun ovet aukenivat. Jarre katsoi, etsi ja tutkaili. Miltä hänen ystävänsä nyt mahtoivat näyttää? Niin pitkän ajan jälkeen. Tuolla. Tuon miehen Jarre tunnisti. Tuon täytyi olla Pera. Hän juoksi Peran luo ja kysyi:

- Vieläkö muistat?

- Muistan. Mukava nähdä taas. Kahdentoista vuoden jälkeen. Se oli kuule pitkä aika. Pitkä aika tyhjyydessä ja olemattomuudessa.

- Entäs muut? Atte? Ja perheenne?

Pera pudisti päätänsä. Se kertoi kaiken. Jarre nyökkäsi ja totesi:

- Olen ajatellut, että sinä muuttaisit näin aluksi minun ja vanhempieni luokse. Siihen asti kunnes saat elämäsi järjestymään. Vanhempani suostuisivat siihen mielellään. Jos aloitettaisiin sillä, että lähdetään meille, pannaan sauna lämpiämään ja otetaan vähän olutta. Voitaisiin puhua menneistä vuosista. Mitä kaikkea silloin oikein tapahtuikaan. Niin täällä kuin siellä, jonne sinut vietiin.

- Sopii minulle. Minä kun olen ihan tyhjän päällä. Enemmän kuin arvaatkaan.

Myöhemmin, Kilpeläisten saunassa.

Jarre tarjosi Peralle saunatauolla uuden oluen ja kysyi:

- Minkälaista se oikein oli?

Pera otti hörpyn, mietti hetken ja vastasi sitten:

- Tyhjyyttä. Tylsyyttä. Ei meitä siellä kidutettu. Ei teetetty pakkotyötä. Tuntui siltä, että Liittovaltion oli pakko saada meidät eristetyiksi mutta ne eivät sitten oikein osanneet hahmottaa, että mitä meidän kanssa tehdään. Niinpä me vaan olimme siellä. Meitä elätettiin. Mutta siihen se jäikin. Minä ja siellä gulagissa olevat ihmiset olemme Peter Paneja.

- Peter Paneja? En ymmärrä. Mitä tarkoitat?

- Meidän ei annettu kasvaa aikuisiksi. Me emme käyneet koulua. Sitä ei ollut. Sitä ei tarvittu. Sillä eihän meitäkään enää ollut olemassa. Meidät pidettiin poissa silmistä ja ennen kaikkea liittovaltiokansalaisten ajatuksista. Meitä vain ruokittiin. Me olimme. Emme eläneet. Emme opiskelleet. Emme tehneet työtä. Emmekä me voineet perustaa perheitä. Katsos, kun kaikki gulagiin tulleet naiset steriloitiin. Menetelmät olivat kehittyneet. Eihän siihen tarvittu kuin yksi väkisin annettu pistos. Kai ne ajattelivat, että väärinajattelijoita ei tarvittu lisää. Meiltä vietiin elämä. Se tavallinen elämä mikä muilla oli. Minä en saanut koskaan kasvaa aikuiseksi. Olin Peter Pan. Olen edelleenkin. Niin kuin kaikki muutkin meistä. Me emme saaneet tietää mistään mitään. Meille oli vain Liittovaltion television tarjoamaa propagandaa ja vallitsevaa olotilaa millään tavoin kyseenalaistamatonta viihdettä. Ja sitten meillä oli päivittäiset valistustunnit. Niihin oli pakko osallistua. Jos ei osallistunut, ei saanut kuponkeja.

- Kuponkeja?

- Niin. Kuponkeja. Niillä sai sitten kulutushyödykkeitä. Kahvia. Tupakkaa. Viinaa. Ja ennen kaikkea huumeita.

- Huumeita?

- Jep. Ne olivat tärkein asia gulagissa. Pilveä ja heroiinia. Ei tietenkään mitään kiihottavia aineita. Minäkin olin täydessä pöllyssä kaksi ensimmäistä vuotta. Mutta sitten älysin lopettaa. Sen sai aikaiseksi yksi seitsenkymppinen ukko joka alkoi toimia minun opettajanani. Vähän niin kuin koulussa. Tietysti salaa. Kaikki opetustoiminta oli kielletty. Eihän meistä pitänyt enää tulla mitään kansalaisia joten piruako meitä opettamaankaan. Mutta tuo mies vaivihkaa opetti minua ja muutamaa muuta pari vuotta. Kunnes gulagin henkilökunta huomasi sen mitä hän teki ja siirsi hänet vankileirin puolelle. Luulen, että hänet ammuttiin saman tien. Kaikki ihmiset, joilla oli organisointikykyä ammuttiin. He olivat vaarallisia. Joten heistä hankkiuduttiin eroon. Niin ammuttiin isänikin. Atten isä kuoli vankileirillä muuten.

- Entä Atte?

- Narkkasi itsensä hengiltä. Veti överit puolitoista vuotta sen jälkeen kun meidät siirrettiin gulagiin. Teki sen tahallaan. Hän ei jaksanut. Niin veti Atten perhekin. Äiti. Sisko. Hekään eivät kestäneet. Tylsyys ja tarkoituksettomuus kävi kidutuksesta. Ehkä se oli tarkoituskin. Joka tapauksessa se sai minut lopettamaan. Vaikkei uskoa tulevaisuudesta ollutkaan. Kuin ehkä pieni siemen, jossain piilossa ja kaukana. Siksi pidin kuntoani yllä ja odotin ihmettä. Lopulta se tuli. Sillä oli rynnäkkökivääri ja sininen käsivarsinauha.

- Entäs ne vankileirit?

- Osa sinne viedyistä siis ammuttiin saman tien. Ne älykkäimmiksi ja sitä myötä vaarallisimmaksi mielletyt. Muille tehtiin psykologisia kokeiluja. Pyrittiin löytämään syy siihen, miksi Liittovaltion ideologiaa ei hyväksytä. Ja löytää keinot, kuinka parantaa ihminen nationalistisesta ja rasistisesta sairaudestaan. Se oli sopivan tyyppisille psykologeille suoranainen ihmemaa. Kuulin siellä gulagissa, että varsinaiset psykiatrit eivät suostuneet siihen touhuun. Nehän olivatkin oikeita lääkäreitä. Niillä oli lääkärin etiikka. Mutta siellä olevat psykologit olivat suorastaan haltioituneita. Tarjolla oli kaikki mahdollinen lääkinnällinen varasto ja kaikki mahdolliset valtuudet. Mielialalääkkeitä. Psykoaktiivisia huumeita. Vuorokaudesta toiseen jatkuvia terapiaistuntoja joissa terapeutti vaihtui mutta potilas pysyi eikä hänen annettu nukkua. Siihen yhdistettiin huxley-tyyppinen jatkuvaan toistoon ja hokemaan perustuva propaganda pakkoterapiaistunnoista muutenkin puolitajuttomille potilaille. Uudelleenkasvatettavat saatettiin sekoittaa päästään niin paljon kuin haluttiin. Kun vain päästiin haluttuun lopputulokseen. Johon ei koskaan päästy.  

- Kuulostaa suorastaan epätodelliselta. Mutta en minä sinua epäile.

- Jos olet nähnyt joskus elokuvan Kellopeli Appelsiini niin se pantiin siellä toiseen potenssiin. Ja ne uskoivat vielä ihan oikeasti toimivansa jonkun määrittelemättömän hyvän puolesta. Lopputuloksena ei ollut uusia uskollisia eurostokansalaisia ja reseptejä sellaisen kehittämiseen vaan lähinnä itsemurhia ja pysyvästi psykoottisia ihmisiä. Mutta kokeiluja jatkettiin. Aina uudestaan ja uudestaan. Epäonnistumisenhan saattoi aina haudata ja ottaa esille uuden koekappaleen. Lähinnä onnistuttiin saamaan aikaiseksi ihmisraunioita. Jollaiseksi isänikin sitten muuttui. Hän romahti ensin henkisesti, sitten fyysisesti ja kuoli lopulta keuhkokuumeeseen. Sisältä hän oli kuollut jo kauan aikaisemmin.

- Entäs tästä eteenpäin? Mitä haluat elämässäsi?

- No, ainakin minä haluan sen elämän. Joka minulta vietiin. Varmaankin opiskelisin itselleni jonkun ammatin. Löytäisin ehkä puolisonkin. Ja sitten minä haluan lukea. Lukea paljon. Käydä kirjastossa. Lukea kirjoja. Paljon kirjoja. Menneistä ajoista. Ajasta ennen Liittovaltiota. Haluan ottaa kiinni kahdentoista vuoden mustan aukon. Tai oikeastaan se musta aukko on kestänyt koko elämäni. Sallassa minä opin sen.

Peran isä tuli saunan pukuhuoneeseen.

- Hei pojat. Kelpaako seura ja otetaanko viski?

- Jaa? Otetaan toki. Mutta minkäs vuoksi?

- Kattelin meinaan tuossa vähän uutisia. Olis huonoja. Ja hyviäkin.

Isä kaatoi tukevat viskit koko porukalle.

- Mitäs ne ovat ne huonot uutiset?

- Ruotsi on täysin menetetty. Siellä se jäljellä oleva hallinto on ilmoittanut, että Ruotsi on edelleenkin humanismin suurvalta, joten islamilaiset aseelliset ryhmät ovat hallituksen joukkoja eikä mitään rasistista aseellista toimintaa sallita. Svedut eivät näytä oikein pystyvän pistämään hanttiin joten Ruotsista on tulossa islamilainen valtio. Jolla ei tosin ole pienintäkään käsitystä siitä, kuinka se ruokkii niin kansalaisensa kuin uuskansalaisensa. Niin Tanska kuin Norja ovat lyöneet Ruotsin vastaisen rajan kiinni ja ilmoittaneet, että jokainen rajan ylittävä etno ammutaan varoittamatta. Toisaalta meidän kannalta positiivista on se, että islamilaiswhatever-Ruotsi toivottaa Suomesta karkoitetut etnot lämpimästi tervetulleeksi ja sen myötä niin Helsingissä kuin Turussa etnojen vastarinta on loppumassa ja ne ovat siirtymässä suosiolla Ruotsiin. Niin puolustusvoimat kuin suojelukaarti ovat aloittaneet sekä juna- että laivakuljetukset.

- Hyvä meille sinänsä, mutta siitähän me vasta pidemmässä juoksussa naapuri saatiin. Anarkistinen persaukinen Saudi-Arabia rajan takana. Entäs ne paremmat uutiset?

- Norrbotten ja Ruotsin Lappi on ilmoittanut eroavansa Ruotsista ja anonut liittymistä Suomeen. Paikalliset ovat tehneet siellä selkeän niin etnisen kuin poliittisen puhdistuksen.

- Nyt menee jo astetta paremmaksi. Tässä kun on ollut jo sitä etnistä pakkosekoittamista ihan tarpeeksi. Oliko muita uutisia?

- On. Iso-Britannia ja Ranska ovat ampuneet ydinohjuksia niin Pohjois-Afrikkaan kuin Saudi-Arabiaan asumattomille alueille. Ja ne ovat ilmoittaneet että mikäli nuo maat eivät ala ottamaan vastaan haittamaahanmuuttajaväestöä niin seuraavat paukut tulevat sitten öljykentille. Arabimaat ovat ilmoittaneet harkitsevansa uhkavaatimusta vakavasti. Ja Itä-Euroopan asevoimat ovat tulossa auttamaan länsieurooppalaisia. Suomeenkin on tulossa joukkoja Virosta. Latvian ja Liettuan joukot menevät sitten Saksaan, koska meillä alkaa tilanne rauhoittua. Mutta siellä on vielä täysi teurastus menossa.

Peran isä kaatoi kaikille uudet viskit.

- Tulevaisuudelle. Ehkä se on kuitenkin vielä edessä. Ei ehkä niin hyvänä kuin menneisyys joskus kauan sitten oli. Mutta siihen voi aina kuitenkin pyrkiä. Ainakin se hirviö, joka tässä välissä piti valtaa on lopultakin kaatunut.

Jarre ja Pera kohottivat lasit.

- Tulevaisuudelle.

KIMALAISEN KUOLEMA

August 10, 2017, 1:21 pm

≫ Next: YKÄ, YLVA JA PÖPPIÄISTEN KÄÄNNÖSKONE

≪ Previous: SEISAKE, YÖ JA USVA OSA II

$

0

0

Kimalainen. Tuo pihojemme sympaattinen pöppiäinen. Sen touhuja on aina mukava katsella. Se eroaa huomattavasti lajisukulaisestaan ampiaisesta joka on jo ulkonäöltään lihaksi muuttunut ”tulehan, niin saat turpaasi”-varoituslause. Meillä Perskeleen huushollissa kimalaisia kutsutaan nimellä Väinö. Nimitys tulee tietysti Sliippareitten kappaleesta Väinö ja sen säkeestä:

Väinöllä rahat on lopussa aina

ja päälle painaa vielä asuntolaina

Siksi Väinö vielä duunia painaa

ja rahalla lyhentää asuntolainaa

Ja pitkää päiväähän se painaa tämä siivekäs Väinökin, joskaan en ole aivan varma, että tunteeko se Sleepy Sleepers-yhtyeen tuotantoa enkä myöskään sitä, onko sillä asuntolainaa. Meillä kotonamme sen ei tarvitse lyhentää asuntolainaa sillä kimalaisilla on autotallin oven vieressä, alimmaisen vuorilaudan alla pesä eikä me peritä kimalaisilta siitä vuokraa. Siinähän pörräilevät ja asustelevat. Ei ne ketään häiritse. Kuluneena kesänä on tullut aina Voimasavuke Bostonilla käydessä seurattua noitten viehättävien pöppiäisten työntäyteistä elämää. Itselleni tuo pesä on alkanut muistuttaa suurta lentotukialusta. Ainakin liikenteensä perusteella. Koneita lähtee ja saapuu ja liikenne sujuu sotilaallisella täsmällisyydellä.

Kimalaisen lentohan näin äkkiseltään vaikuttaa täysin päämäärättömältä sinnetännepöristelyltä mutta pesään saapuminen niillä sujuu kyllä erittäin tarkasti. Laskeutuminen 45 asteen kulmassa, maahantulo melko tarkkaan 2 cm ennen pesän suuaukkoa ja sen jälkeen jalat pistävät töpetitöpeti ja huippuluokan VTOL/STOL-ominaisuuksilla varustettu lentolaite katoaa tukialuksen salattuihin uumeniin ja samaan aikaan uusi kimalainen pistää suuaukosta töpetitöpeti ja nousee tarkassa 45 asteen kulmassa suorittamaan sille määrättyä tehtävää jonka se suorittaa tunnontarkasti.

Kun on katsellut kimalaisen elämää niin samalla on kesän aikana valitettavasti joutunut katselemaan sen kuolemaakin, joka näyttää menevän joka ainoalla sympaattisella Väinöllä aina samalla kaavalla. Kuolevat kimalaiset ovat aina niitä pesän isokokoisia. Liekö sitten niin että kimalainen kasvaa kokoa koko ikänsä, kunnes kuolla kupsahtaa? Tiedä hänestä. Joku hyönteistutkija osaisi ehkä selittää tarkemmin. Joka tapauksessa havaintojeni mukaan elämänsä loppusuoralla oleva kimalainen tulee ulos pesästä, yrittää nousta ilmaan kovalla pörinällä mutta ei pääse kuin maksimissaan pari senttiä korkealle. Sitten se pörisee maan pinnalla aivan kuin ihmetellen että minnekäs ihmeeseen se haba oikein siivistä hävisi.

Sen jälkeen kuolemaa tekevä Väinö alkaa vispaamaan takaruumistaan ja kuljeskelee eteenpäin muutaman sentin sinne ja muutaman tänne. Sitten liike alkaa pikkuhiljaa vähenemään ja lopulta akusta vaan loppuu virta. Siihen menee muutama tunti. Kimalaisten tukialuksesta lentävät hyväkuntoiset kimalaiset lentävät omille asioilleen eivätkä nakkaa paskaakaan kuolevaa tekevistä lajitovereistaan. Saattaa tietysti olla niin, että Kimalaisten Ammattiliiton toiminta on koko lailla vaiheessa eikä Kimalaisten Eläkekassakaan mahda toimia kovin suurella volyymillä joten työkykynsä menettäneistä ei pahemmin piitata. Kimalaisilla lienee niin että tulos tai ulos. En ole tosin varma, että ajetaanko heikoksi käyneet kimalaiset pesästä pois vai lähtevätkö ne sieltä itse ulos kun tuntevat aikansa tulleen.

Kun käsillä on yhdistelmä kimalaisten lentotukialus, Ykä, Voimasavuke Boston sekä tölkillinen kylmää Tsuhnan Kostoa, niin noita maanmainioita pöppiäisiä ja heidän elinkaartaan sekä sen päättymistä seuratessa mieli leijailee helposti myös yhteiskunnallisiin ajatuksiin. Kimalaiset ovat opettaneet minulle sen, mitä heidän pitäisi opettaa myös yhteiskuntataiteilijoille eli selitteläätiön ja sovelletun spedestetiikan sekä yhteiskunnallisen käsitehässimisen maistereille ja tohtoreille.

Kyseiset yli- ja näennäisoppineet eivät ole ymmärtäneet, että on täysin väärä lähtökohta ajatella sitä, että kuinka joku yhteiskunnallinen ideologia saataisiin ympättyä johonkin populaatioon. Oikea ajattelutapa olisi luonnollisesti se, kuinka löydetään oikea populaatio tietylle yhteiskunnalliselle ideologialle. Esimerkiksi kommunismista voi sanoa, että se on täysin toimiva yhteiskunnallinen ideologia niin teoriassa kuin käytännössä. Täytyy vain löytää sille sopiva populaatio. Niin kimalaiset, mehiläiset kuin muurahaiset elävät täydellisen kommunistisessa yhteiskunnassa. Niillä se toimii. Sillä niissä yhteiskunnissa kimalaiset, mehiläiset ja muurahaiset eivät ole yksilöitä. Ne ovat tahdottomia tehtävänsuorittajia joilla ei ole sen enempää toiveita kuin unelmiakaan eikä edes käsitystä minuudesta. Ne eivät kaipaa parempaa, sillä ne eivät tiedä sen olemassaolosta. Ne ovat vain osa suurempaa kokonaisuutta ja niitten yhteiskunnassa vain kokonaisuudella on merkitys. Ne ovat juuri sopivia otuksia kommunistiseen yhteiskuntaan.

Samoin voi sanoa, että anarkia on täysin toimiva yhteiskunnan muoto. Kun sille vaan löytyy sopiva populaatio. Voi nimittäin sanoa, että elävä luonto ja varsinkin sen fauna elää täydessä ja toimivassa anarkiassa. Vahva syö heikomman ja heikomman keinona on joko ottaa vahvaa nopeammat ritolat, piiloutua tai sitten lisääntyä niin suuressa mittakaavassa että joku jälkipolvesta jää väkisinkin henkiin. Mitään sääntöjä ei ole, eikä kukaan valvo ihmis… korjaan, eläinoikeuksia. Tämä anarkistinen järjestelmä on toiminut ihan mainiosti aivan yhtä kauan kuin myös noitten hyönteisten kommunistinen järjestelmä. Eli paljon kauemmin kuin ihmispopulaatio.

Sekä kommunismi että anarkismi ovat erittäin toimivia yhteiskuntajärjestelmiä. Kun niitten kanssa ei vaan tehdä mitään typerää. Niin kuin esimerkiksi yrittää saattaa niitä ihmispopulaation yhteiskuntajärjestelmiksi. Ihminen – piru vie – kun on yksilö. Hänellä on elämässään tahtoja ja toiveita. Hän haluaa saada jotain enemmän. Hänelle ei riitä olla osana jotain suurempaa kokonaisuutta. Siksi kommunismi ei sovi hänelle. Myöskään anarkia ei sovellu hänelle, sillä vaikka heikompi olisi nopeampi juoksemaan kuin vahvempi, niin vahvemman kädessä olevasta aseesta lähtevää luotia nopeampi hän ei ole. Voisi sanoa, että sellainen yhteiskunta olisi heikommalle aika epiä.

No joo, tässä vaiheessa sellainen henkilö joka luokittelee itsensä kuuluvan voiman valoisammalle puolelle eli suvaitsevais-tiedostavaan väestönosaan saattaa tuumia, että niinpä vain se Ykä – tuo onneton äijän räähkä – löysi viha-ajattelun juurta jopa kimalaisista. Myöntää täytyy, myöntää täytyy. Mutta sellaisiahan me viha-ajattelijat olemme. Ja minä kun olen kaiken lisäksi vielä käppäukko. Eikä minua edes hävetä.

Käppäukot toivottavat mukavaa ja rauhallista alkavaa viikonloppua.

Ja laitetaanpa tähän loppuun vielä käppäukkojen ruokavihje jostain 1970-luvulta jota nuorempi sukupolvi ei välttämättä muista. Eli tarjolla on kesäpihvi. Kesäpihvi oli Kekkoslovakiassa varsin yleinen varsinkin kesämökeillä tehty eväs. Sen valmistaminen oli varsin yksinkertaista. Aukaistiin sika-nautapurkki molemmista päistä. Työnnettiin lihatötsä ulos ja viillettiin se neljäksi kappaleeksi. Siveltiin pihvit ensiksi sinapilla. Sitten käytettiin pihvit kananmunassa ja korppujauhoissa ja paistettiin pannulla. Tuloksena oli maittavaa evästä jonka seuraksi keitettiin joko perunoita tai makaroonia.

Nykyisestä sika-naudastahan ei kesäpihvejä saa oikein aikaiseksi, sillä sehän muuttuu pannulla lähinnä rasvavelliksi. Mutta riistasäilykkeistä niistä vielä saa kuitenkin väsättyä. Kannattaa kokeilla, sillä vielä on kesää jäljellä niin kuin nuiva muusikko Tero Vaara aikanaan totesi. Lisäksi tietysti lihansyöntiä kannattaa mainostaa, sillä lähivuosinahan se vähenee radikaalisti. Näin tulee tapahtumaan, sillä sen on ilmoittanut demareitten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman. Hänellä on asiaan vahva peruste eli se, että hän on itse ruvennut kasvisruokailijaksi. Ja niin kuin lukija tietää, demari ei koskaan ole väärässä. Joten syödään kesäpihvejä vielä hetken ja aletaan sitten porukalla totuttelemaan biodynaamiseen parsaan.

Hotelli Yrjöperskeleen ravintolan kesäpihviä valmistumassa. Raaka-aineena Lälläveden Läski & Leivonnaisen kaakanasäilyke ja valmistajana luonnollisesti hotellin ravintolan päächef Pauno Blääd.

YKÄ, YLVA JA PÖPPIÄISTEN KÄÄNNÖSKONE

August 11, 2017, 8:00 pm

≫ Next: XXXIII YMMÄRRYSHARJOITUS

≪ Previous: KIMALAISEN KUOLEMA

$

0

0

Elettiin vuoden 2017 elokuuta Huitsinnevadan Örnätjärvellä. Haja-asutusalueella oltiin, pieni kylähän oli varsin omakotitalovetoinen, kerrostaloja ei ollut ensinkään ja rivareitakin vaan pari kappaletta paikallisen HÖÖ-marketin lähettyvillä. Yhden tällaisen omakotitalon pihalle tuli talonsa sisältä kaksi ihmistä pyyhkeet ympärillään. Talon savupiipusta nousi savu, siellä selvästi saunottiin ja läheisessä koivussa katseleva punarinta katseli pihatuoleihin istuvia ihmisyksilöitä. Nehän olivat niitä Perskeleitä, urosyksilö Ykä ja naarasyksilö Ylva. Heillä oli käsissään metalliset lieriöt joissa oli joku omituinen Tsuhnan Kosto-teksti. Niitähän ne silloin tällöin siinä saunatauollaan nauttivat. Ihmisuros lisäksi poltteli sellaista valkoista savuavaa putkea jonka käyttötarkoitusta punarinta ei oikein ymmärtänyt. Mutta se ajatteli noista ihmisistä lämpimästi, sillä olivathan ne pelastaneet sen nälkäkuolemalta pari vuotta aikaisemmin.

Punarinta pyrähti omille reissuilleen. Olisihan ollut tietysti mukavaa käydä moikkaamassa noita ihmisyksilöitä vähän enemmänkin mutta velvollisuus kutsui. Pakko painaa pitkää päivää, sillä olihan sillä kumminkin muija ja mukulat. Taivaan huolettomat linnut, paskapuhetta, se tuumasi. Kyllä tässä joutuu niskahöyhenet limassa hommia painamaan. Se päästi mennessään pienen vitskutuksen ja ihmispariskunta heilautti sille kättään. Tuttuja naapureitahan tässä jo oltiin. Ihmispariskunnalla oli puolestaan aikomus tehdä tuttavuutta toisten naapureittensa kanssa. Apunaan nykyteknologia. Ykällä oli käsissään sellainen tupakka-askin kokoinen laite, jota hän tarkasteli ja räpläsi. Ylva totesi kärsimättömänä:

- No pistä se jo päälle.

- No onhan tää jo päällä mutta kun tässä on tää näyttö japanin kielellä. Ja mulla kun se on vähän ruosteessa. Minä muistan jostain isoäidin vanhasta laulukirjasta lauseen biiru to shootsuu ka koppuni gonderu mutta eihän mulla ole hajuakaan, mitä se tarkoittaa. Korkkareissakin oli enempi vaan saksaa. Donnerwetter. Zum Teufel. Worwäts. Schweinehund. Ja muuta sellaista diplomaattista. Ootas vähän… tosimieshän ei katto koskaan ohjekirjaa, kun se osaa muutenkin, mutta nyt taitaa olla pakko… joo, tossa… ootas vähän… räpl räpl räpl… no joo… nyt tää on suomen kielellä. Ja tosta pannaan pöppiäisten käännöskone kimalaisten kielelle… ootas vähän… tää pitää vielä kalibroida suomalaiselle kimalaiselle… räpl räpl räpl… no niin, ja sitten enter… tään kantavuus pitäis olla kolmekymmentä metriä…

Ykä laittoi pöppiäiskäännösmasiinan pihapöydälle ja sitten pariskunta alkoi odottaa. Ylva kysyi:

- Koskahan se alkaa toimia?

- Tää siis lähettää sitä kommunikointiferomoonia ja se kestää vähän aikaa ennen kuin se saavuttaa tuon kimalaispesän, hei ootas… tuolla on liikennettä… ne tulee tähän…

Pöydälle tuli kaikkiaan kuusi kimalaista jotka asettautuivat käännösmasiinan ympärille. Ne näyttivät hieman totuttelevan laitteen lähettämiin kommunikaatioferomoneihin. Taisi olla vissiin vähän vierasta murretta. Hetken kuluttua yksi kimalaisista siirtyi lähemmäksi masiinaa, pörisytteli hieman siipiään ja silloin laitteen kaiuttimista kuului ääni:

- Morjens, ihmisnaapuri. Me edustamme teidän autotallin nurkassa olevan kimalaispesän ulkopoliittista valtuuskuntaa ja toimimme pesän kuningattaren täysillä neuvotteluvaltuuksilla. Minä olen Sxcwästyqböbblyzxtcek, mutta koska kielenne on sen verran rajoittunut, niin ehkä kutsutte minua vain nimellä pöppiäinen.

- No hemmetti, onpas mukava saada ihan oikea keskusteluyhteys teihin, kun tässä naapureita ollaan. Minä olen Perskeleen Ykä ja tässä on vaimoni Ylva.

- Emme ole täysin perillä ihmisten pariutumissysteemeistä mutta ymmärtäisin, että te olette tämän – varsin vähälukuisen – ihmispesän hallitsijoita.

- Joo, kyllä näin voisi sanoa. Me ollaan tää ostettu, jos te tiedätte rahan käsitteen.

- Emme täysin ymmärrä. Mutta ymmärrämme, että tämä suurikokoinen, joskin vähäväkinen ihmispesä on jollain lailla teidän hallinnassanne. Me olemme tehneet oman pesämme tänne kysymättä teiltä lupaa. Onko teillä valittamista asioitten vallitsevaan tilaan?

- No eihän meillä toki mitään sellaista. Ihan mukavasti tämä yhteiselo on sujunut. Te puuhaatte omia hommianne meitä millään tavoin häiritsemättä ja kaiken lisäksi kun meillä on tuota monennäköistä kasvia tuossa pihalla niin tehän olette pölyttäneet niitä. Joten ei tässä sen kummempaa valittamista. Tai ei oikeastaan minkäänlaista. Te kun olette muutenkin niin paljon mukavampia naapureita kuin vaikkapa ampiaiset jotka ovat muutenkin jotenkin vittumaisen luontoisia ja sitten ne tykkäävät vielä tulla pörräämään naaman eteen.

Kimalainen pörisi hieman ja vastasi:

- Joo, niillä on kyllä sellainen luonto. Mutta voin sanoa, että varsinainen isompi ampiaispesä sijaitsee äxbylqsätmhlöhh päässä teidän ihmispesästänne.

- Äxbylqsätmhlöhh?

- Jaa… hetkonen… teillä oli ne omat mittayksikkönne… ootas hetki kun minä rupattelen tuon meidän matemaatikkopöppiäisen kanssa…

- Pörr börll wörrbörr örr…

- Qörrbörr örr… mlrörrrqörr ör ör örrr…

- No joo, nyt se selvisi, eli lähin ampiaispesä on teistä noin viidenkymmenentuhannen täysikasvuisen kimalaisen päässä.

- Ootas, kun mä vähän laskeskelen… joo eli useampi sata metriä on matkaa…

- Ja teillä on vielä tuo hämäyspesä, ampiaiset menevät siinä halpaan ja luulevat, että täällä on jo joku pimppariyhteiskunta. Ne eivät tule tänne. Mikä meille sopii ihan hyvin sillä meidän kimalaisten näkökulmasta ampiaiset ovat luonteeltaan lähinnä öykkäreitä. Ei mekään niistä pahemmin perusteta.

Ykä pisti palamaan Voimasavuke Bostonin ja kysyi:

- No mitenkäs, onko tämän naapurisovun kanssa jotain sellaisia asioita, joita me voitais parantaa? Että rauhanomainen rinnakkaiselo säilyisi, eikä väärinymmärryksiä tulisi.

- No itse asiassa tuo valkoinen pötkylä, minkä pistit juuri savuamaan on yksi niistä. Jos jatkossa sitä pössytellessäsi puhaltelisit meistä poispäin.

Ykä pyysi anteeksi ja kävi sammuttamassa savukkeen.

- Piru vie, en ole arvannut tuota. Olen jatkossa huolellisempi. Nää kun on näitä ihmisten paheita. Onkos muuta?

- No sitten olis tietysti se, että jos joku meistä eksyy teille sisälle, niin te menette ja mäiskäisette sen hengiltä. Me ei oikein pidetä siitä, joskaan ei sitä mielletä suorana sodanjulistuksena sillä me toki tunnustetaan teidän hallintaoikeutenne tähän paikkaan.

Silloin Ylva nousi ylös penkiltä ja sanoi:

- Vaan minullapa on ehdotus. Odottakaas hetki…

Ylva meni sisälle ja palasi pian käsissään Huitsinnevadan Paikallisdemokraatti. Kimalaiset selvästi säikähtivät ja Sxcwästyqböbblyzxtcek sanoi käännösmasiinaan:

- Mutta tuohan on se hirvittävä väline, jolla te liiskaatte meitä.

Ylva rauhoitteli kimalaista:

- Joo, mutta tämä on myös väline, jolla asia voidaan hoitaa täysin rauhanomaisesti. Jos pistätte sinne pesään sanan kiertämään että jos joku teistä eksyy meille sisälle ja me tullaan tämän kanssa paikalle niin ei muuta kuin lennähtää tähän päälle niin me kuskataan kimalainen sen kanssa ulos.

Sxcwästyqböbblyzxtcek pörisi tyytyväisenä:

- Mutta tämähän kuulostaa hyvältä. Mikä ihme tuo juttu muuten on?

- Sitä kutsutaan sanomalehdeksi. Sillä ihmiset välittävät tietoa toisilleen. Oliskos teillä muuten vielä joitain muita toiveita?

- No nyt kun sanoit, niin teillä on käsissänne tommosia lieriöitä ja niissä on sellaista nestettä. Me ollaan tutustuttu siihen niistä jämistä mitä ihmisillä on joskus jäänyt ulos. Se kihahtaa mukavasti nuppiin. Jos te viittisitte laittaa sitä vaikka… odotas… brttllöqwwstgörrbrrbrr…

- Örrlbröhöböllqwörrmöqlbyrrbyrr…

- Niin joo, semmosen teevatillisen verran. Vaikka kerran parissa viikossa. Mekin saatais bailut aikaiseksi.

Ykä raapi päätänsä, mietti ja vastasi sitten:

- Käyhän se sinänsä, mutta mitenkäs se teidän kanssa se homma on? Meneekö se teillä rähinäviinan puolelle? Teillä kun on kumminkin ilkeät piikit persuuksissanne.

- Eihän meillä. Ampiaisilla kyllä mutta me pidetään huoli, että ei ne pääse meidän apajillemme.

- Jaa, no mikäs siinä sitten. Mietin vaan sitä, että kuinkas me jatkossa pidetään yhteyttä keskenämme? Meinaan, eihän meillä ole aina tätä käännösmasiinaa tässä?

Sxcwästyqböbblyzxtcek mietti hetken ja vastasi sitten:

- Teillä ihmisillähän on semmoisia toisenlaisia pötkylöitä. Semmoisia, mitkä eivät savua, vaan jotka jättävät sellaisia jälkiä kaikkiin pintoihin.

- Jaa, sinä meinaat kyniä.

- Niitä ne varmaan ovat. Jos te teette sellaisella tuohon pihapöytään sellaisen pyöreän merkin ja jos meillä on asiaa teille, niin joku meistä lentää sen merkin keskelle kyttäämään kunnes te hoksaatte tuoda paikalle tuon käännösmasiinan.

- No hemmetti, näinhän me tehdään. Minäpä käyn hakemassa tussin saman tien ja piirrän ympyrän. Mitenkäs tota, jokos te haluaisitte teevatillisen sitä olutta? Sillä nimellä me sitä kutsutaan.

- Ei olis pahitteeksi. Raskas kimalaisen työ vaatii raskaat kimalaisen huvit. Niin kuin teillä ihmisilläkin. Ja kun me otetaan mukista niin me muistellaan teitä naapureitamme hyvällä.

- No ei kai tässä sitten muuta kuin…

Ykä kävi hakemassa sisältä teevadin jonka hän kaatoi täyteen Tsuhnan Kostoa. Kimalaiset lennähtivät sen ympärille ja käännöslaitteesta kuului:

- Jesh! Känni päälle!

Perskeleen pariskunta meni saunaan ja palasi sieltä hieman myöhemmin pihalle vilvoittelemaan. Kimalaiset näyttivät pitävän bailuja teevatin ympärillä. Sieltä kuului hyväntuulinen pörinä.

- On ne vaan mahtavia nää nykyajan käännösmasiinat. Kaikkee se japanilainen keksii.

- Joo, mutta vielä hienompi asia on tämä rauhallinen ja molempia arvostava naapurisopu.

Kirjoitukseen tuli inspiraatio aikaisemman kirjoituksen kommenttiketjun pohjalta. Kunniaa mainioille kimalaisille. Samoin kuin mainioille kommentoijille.

XXXIII YMMÄRRYSHARJOITUS

August 14, 2017, 8:00 pm

≫ Next: HUXLEYN JÄRJESTYS JA SUOMI

≪ Previous: YKÄ, YLVA JA PÖPPIÄISTEN KÄÄNNÖSKONE

$

0

0

Eli lahtaamisen resepti

Olen kirjoittanut tässä matkan varrella useita fiktiivisiä tarinoita, joissa varsin usein tulevaisuudenkuvana on se ikävä tilanne jolloin pannaan paikat paskaksi ja palamaan sekä aloitetaan molemminpuolinen joukkolahtaaminen. Itse en sellaista tilannetta toivo, mutta jos mietin (kieltämättä rajoittuneella ja alikoulutetulla) käsityskyvylläni Euroopan kehitystä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, tulen siihen johtopäätökseen että kyseisen skenaarion ainekset ovat olemassa ja vahvistuvat jatkuvasti.

Euroopan Unionia johtavat ja ovat johtaneet utopistit, joiden sekä valtakauden että tietynlaisen sokeuden vuoksi EU:n yksi suurimmista (ellei suurin) opinkappaleista on itseisarvoksi noussut ja millään muotoa kyseenalaistamaton kehitysmaalainen maahanmuutto jota voi yhtään liioittelematta kutsua haittamaahanmuutoksi. Varsinaisella pakolaisuudella sen kanssa ei ole juurikaan tekemistä, vaan kyseessä on pelkästään oma elintason nostaminen kantaväestön kustannuksella ja samalla oman elintason betonointi niin, että se kestää automaattisesti oman eliniän ja samalla periytyy haittamaahanmuuttajan jälkeläisille joita on säännöllisesti enemmän kuin kantaväestöllä.

Vaikka virallisesti täällä Suomessakin puhutaan haittamaahamuutosta jonkunlaisen velvollisuuden ja toivottavasti joskus tapahtuvan loistavan tulevaisuuden yhdistelmänä, niin tosiasia on luonnollisesti se että kyseinen haittamaahanmuutto muodostaa valtavan ja jatkuvasti kasvavan kustannuserän eurooppalaisille kansoille. Samoin sitä ei voida pitää minkäänlaisena investointina tulevaisuuteen, sillä haittamaahanmuuttajiin investoitu raha poikii ainoastaan lisää haittamaahanmuuttoa sekä haittamaahanmuutosta elävien ns. ammattilaisten jatkuvasti lisääntyviä työpaikkoja. Valtioitten käytettävissä oleva rahahan ei olennaisesti lisäänny ja Suomikin elää tällä hetkellä vekselivetoisessa taloudessa, joten suurtakaan sherlockia ei tarvita ymmärtämään, että kyseinen toiminta syö valtiontalouden pohjaa ympäri EU:ta.

Ajatellaan välillä yhtälön toista puolta eli kantaväestöä. Se on hyvin tietoinen siitä, että haittamaahanmuutto on, no, haittamaahanmuuttoa. Lisäksi kantaväestölle täällä Suomessa on realisoitunut se tilanne, että kantaväestön hyvinvointiin kohdistuvat leikkaukset ovat aina sovittavissa oleva poliittinen neuvottelukysymys mutta haittamaahanmuuttoon poltettu raha on korvamerkittyä ts. kyseenalaistamatonta rahaa. Kyseenalaistamaton on myös haittamaahanmuutto itsessään ja niin poliittinen- kuin virkakoneisto sekä valtamedia pitävät yllä YYA-ajankin ylittävää propagandamyllyä jolla yritetään väkisin muuttaa asiaan liittyvä velka sekä saatavaksi että välttämättömyydeksi jota ei saa arvostella.

Koska kantaväestö ymmärtää oikein hyvin asiaan liittyvän epäreiluuden, sillä nakerretaan yhteiskuntarauhan perusteita ja jossain toisessa maassa jossa ihmiset eivät ole kasvaneet / kasvatettu perusluonteeltaan samanlaisiksi hallintolampaiksi kuin suomalaiset, saisi jo tämä resepti aikaan huomattavan suuria levottomuuksia. Ihmisellä kun on tapana polttaa päreensä, jos se huomaa itseään kyykytettävän jonkun toisen toimesta ja varsinkin kun se kyykyttäjä on riippuvainen kyykytettävän tarjoamasta elannosta. Suomen kohdalla yhtenä erityisseikkana voi mainita täällä turvapaikan saaneet somalit, jotka käyvät lomailemassa… niin, Somaliassa.

Yhteiskuntarauhan ja sen jossain vaiheessa tapahtuvan romahtamisen kannalta on myös tärkeää muistuttaa haittamaahanmuuttajien huomattavasta seksuaali- ja väkivaltarikollisuudesta. Myös sen merkitys pyritään propagandakoneistossa mitätöimään ja kantasuomalainen huomaa olevansa tilanteessa, jossa hänen lausumansa sana tai kirjoittamansa teksti on valtion kannalta vaarallisempaa ja tuomittavampaa kuin haittamaahanmuuttajan tekemät murhat, tapot, ryöstöt, pahoinpitelyt ja raiskaukset.

Oma lukunsa on tietysti se, että haittamaahanmuuttajista pääosa on islamilaisia joilla ei ole minkäänlaista halua eikä tarvetta sopeutua länsimaiseen kulttuuriin. He tarvitsevat länsimaalaisia vain elättäjinä. Kyseinen seikka on realisoitunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana hyvin selvästi, mutta länsimaisen valtiokoneiston mukaan kyseinen asiantila ei varsinaisesti ole ongelma, vaan viharikokseksi tulkittava ongelma olikin siinä että kaltaiseni pottunokka sanoi asian ääneen. Länsimaat kun eivät käsittele islamia muuna kuin omien asiantuntijoittensa päissään luomana länsimaisena kevytislamina jota ei varsinaisesti ole olemassakaan, mutta jonka mukaan kantaväestöäkin vaaditaan elämään ja hyväksymään asiantila. Koska tämä vaadittu hyväksymisen tila pohjautuu puhtaaseen valheeseen, sekin osaltaan nakertaa yhteiskuntarauhan perusteita.

Jos mietitään islamilaisen väestön kasvua, niin sen ei tarvitse edes muuttua vähemmistöstä enemmistöksi (Libanon) alkaakseen laajamittaisen väkivallan. Keski-Afrikan tapahtumat osoittavat hyvin, että muslimit voivat pyrkiä aseellisesti valtaan vaikka olisivat vähemmistöasemassa. Euroopassa kynnys on tosiasiassa vielä matalampi, sillä Keski-Afrikassa kristittyjen aseelliset ryhmät eivät jääneet odottamaan sormi suussa vaan ampuivat takaisin. Sen sijaan eurooppalaiset yhteiskunnat ovat nostaneet tänne muuttaneet islamilaiset jalustalle ja kieltäneet heihin kohdistuvan arvostelun, saati sitten vastarinnan. Sen lisäksi että ne yhteiskunnat suostuvat takaamaan islamilaisille sukupolvesta toiseen jatkuvan varman elatuksen. Ei-islamilaisten kustantamana.

Tämä antaa luonnollisesti islamilaisille sen selkeän viestin, että länsimaiset yhteiskunnat ovat heikkoja, arkoja, alistuvia ja hyväuskoisia. Tätä signaalia lisää se mielenköyhyys, että kun haittamaahanmuuttajat lähtevät terroristeiksi Lähi-itään, heidät otetaan tänne vielä takaisin ja järjestetään erityistä ”tuki-, kuntoutus- ja kotoutustoimintaa”. Jälleen ei-islamilaisten kustantamana. Senkin jälkeen kun yhtälailla islamilaiset terroristit tekevät jatkuvasti iskuja Euroopassakin. Voisiko signaalia heikosta ja puolustuskyvyttömästä yhteiskunnasta enää sen selkeämmin antaa? Se on kuin se kuuluisa kissalle vahtimatta jätetty lihanpala.

Mikä sitten on se laukaiseva tekijä, jonka jälkeen ei ole enää paluuta?

Yksi niistä on tietysti jo mainittu islamilaisväestön lisääntyminen yli kriittisen pisteen. Jo nyt kyseisillä islamilaisilla on ympäri EU:ta satoja alueita jotka ovat käytännössä itsenäisiä. Ainoa ero varsinaiseen itsenäiseen valtioon on se, että elatus tulee kantaväestöltä (ja kantaväestö vielä hyväksyy kyseisen tilanteen). Lisääntynyt ihmismassa ja länsimaisten heikkous ovat se yhteinen tekijä joka houkuttelee jossain vaiheessa näitten alueitten laajentamiseen. Islamilaisten etuna on se, että he käyvät sotaa, jonka olemassaolon vastapuoli kieltää. Näin ollen se ei myöskään puolustaudu.

Toinen tekijä on luonnollisesti raha, ja ennen kaikkea sen loppuminen. Selvää on, että haittamaahanmuuttajaväestö on pidetty (olosuhteisiin nähden) rauhallisena ihan selvällä suojelurahalla. Sen tarve lisääntyy päivä päivältä. Jossain vaiheessa jaettava raha loppuu joka tapauksessa ja mikäli Eurooppaan tulee suuri talouslama, se vain kiihdyttää kehitystä. Luonnollisesti laarinsa pohjalta perunoita kaivavat hallinnot vähentävät ensiksi kantaväestöönsä liittyviä kustannuksia. Kun tilanne realisoituu siihen asti välinpitämättömien hallintoalamaisten lompakossa ja jääkaapissa, se voi jo itsessään olla väkivallan laukaiseva tekijä.

Entä sitten, kun laari on jo siinä määrin tyhjä, että haittamaahanmuuttajienkaan elatukseen ei ole enää varaa? Luuleeko hallinto, että sukupolvesta toiseen automaattiseen ja varmaan elatukseen tottunut monikymmenmiljoonainen ihmismassa tyytyy tarjottavaan kurjuuteen tai palaa kiltisti Afrikkaan ja Lähi-itään tuumaten että se oli hauskaa niin kauan kuin se kesti?

Neuvostoliitto kaatui aikanaan ylikuormitettuun sotilasteolliseen kompleksiinsa. Itseään liittovaltioksi betonoiva Euroopan Unioni tulee aikanaan kaatumaan maahanmuuttoteolliseen kompleksiinsa. Mutta Neuvostoliitto pääsi helpommalla. Sillä ylimääräisiä aseita ei tarvitse huoltaa jos siihen ei ole rahaa. Ne voi jättää lojumaan ja ruostumaan. Ylimääräiset ihmiset sen sijaan eivät lopeta syömistä tai asumista.

Ymmärrysharjoituksessa jää jäljelle yksi kysymys:

Miksi?

Miksi näin on annettu tapahtua?

Joskus 1990-luvun alussa, kun tätä utopiaa alettiin toteuttaa saattoi sen toteuttajia sanoa hyväuskoisiksi hölmöiksi jotka todella uskoivat epistolaansa ja luulivat, että haittamaahanmuuttajat ovat samanlaisia sopeutuvia ja kuuliaisia lällydemareita kuin kantaväestökin. Tänään, vuonna 2017 todellisuus on kaikkien näkyvissä. Miksi EU ja Suomi sen osana jatkaa linjallaan, jonka päässä odottaa kaaos ja väkivalta? EU:n päättäjätkin ovat ilman muuta selvillä, mihin tämä valittu kehitys johtaa. Eivät ne niin tyhmiä voi olla.

Onko niin, että virheen tunnustaminen ja kasvojen menettäminen muodostavat niin suuren kynnyksen, että valittua linjaa jatketaan ja lähinnä keskitytään hiljentämään ihmiset, jotka varoittavat tulevasta?

EU:hun sitoutuneet poliitikot elävät elämänsä kuplassaan ja gloriansa huipulla. Heidän jälkeensä saakin sitten tulla vedenpaisumus.

HUXLEYN JÄRJESTYS JA SUOMI

August 16, 2017, 11:36 pm

≫ Next: YKSI MEISTÄ?

≪ Previous: XXXIII YMMÄRRYSHARJOITUS

$

0

0

Tässä matkan varrella ja mailien kertyessä mittariin ihminen ehtii ajatella kaikenlaista ja vanhemmittaan ajattelulle löytyy jo hieman koettuja huomioita ja havaintoja joitten perusteella voi tehdä johtopäätöksiäkin. Mikä tietenkään ei tällaiselle tavalliselle ihmiselle ole kovin suotavaa. Yksi aina selkeämpi havainto on se, että nykyinen Suomemme – ja epäilemättä pääosin koko Euroopan Unioni – elää järjestyksessä mikä muistuttaa kovasti Aldous Huxleyn dystopiaa Uljas Uusi Maailma. Voidaan tietysti ihan perustellusti kysyä, että olisiko kyseinen järjestys ollut voimassa jo ennenkin, oman aikakautensa mausteilla. Täysin mahdollista. Ehkä jokainen vuosisata luo oman viisiportaisen ihmisjärjestelmänsä jonka luonteen määrittelee tietysti ihmispyramidin huipulla elävä alfaväestö. Joka tapauksessa se oman aikamme pyramidi menee melko tarkalleen seuraavalla tavalla. Pyramidin huipulla ovat tietysti:

Alfaihmiset

Alfaihmisiä löytyy sekä poliittisesta koneistosta, virkamieskunnasta nimenomaan niitten toimistopöytien takaa jotka eivät varsinaisesti liity infrastruktuurin ylläpitämiseen sekä luonnollisesti mediasta ja ns. kulttuurielämästä. Alfaihmisten kohdalla voi todeta, että naisten ja erilaisten seksuaalivähemmistöjen ja ns. uussukupuolten (35 and counting) osuus tässä ryhmittymässä on kasvanut ja kasvaa edelleen voimakkaasti. Alfaihmiselle merkittävintä on se, että hänet on sertifikoitu sekä ajattelemaan, muodostamaan mielipiteitä että ilmaisemaan niitä julkisesti.

Kyseinen oikeus on alfaihmisen tärkein ja oikeastaan ainoa ominaisuus. Tämän oikeuden alfaihmiselle on myöntänyt joku toinen alfaihminen ja paradoksaalista on, että alfaihmisen oikeus ilmaista mielipiteitään on oikeastaan koko lailla turha sillä alfaihminen on aina samaa mieltä muitten alfaihmisten kanssa. Koska varsinaisen yhteiskunnan kannalta alfaihminen on koko lailla tarpeeton, on alfaihmisen tärkein tehtävä pyrkiä ylläpitämään järjestelmää, jossa alfaihminen on johdossa, pysyy johdossa ja vain hänellä on sertifikoitu mielipide. Alfaihmisen ja betaihmisen välissä on nykyisessä järjestelmässä ihmisryhmä jota voitaisiin kutsua nimellä alfa½, mutta siihen ryhmään palaan myöhemmin. Esitellään ensiksi pyramidia ylhäältä alaspäin ja seuraavana on tietenkin:

Betaihmiset

Betaihmiset ovat ryhmä, jota ilman kehittynyttä ja hyvinvoivaa yhteiskuntaa ei olisi olemassa. Betaihmiset ovat niitä henkilöitä jotka ylläpitävät infrastruktuuria ja työllään ansaitsevat sen ylläpitoon tarvittavat rahat. Heitä työskentelee sekä yksityisellä sektorilla että julkisen sektorin suorittavissa tehtävissä. Alfaihmisten näkökulmasta betaihmiset ovat välttämättömiä työmuurahaisia joitten ei ole oikein soveliasta ajatella ja muodostaa mielipiteitä. Erityisesti julkisesti esitetyt mielipiteet eivät sovi betaihmiselle, ellei betaihminen sitten toista alfaihmisten jo useaan kertaan märehdittyjä valmiita mielipiteitä pilkuntarkasti.

Osa alfaihmisistä ymmärtää, että ilman betaihmisiä alfaihmiset kuolisivat nälkään ja siksi he haluavatkin valvoa tarkkaan sitä, etteivät betaihmiset muodosta sopimattomia mielipiteitä. Sillä se herättää aina pelon siitä, että jossain vaiheessa betaihminen ymmärtää pärjäävänsä oikein hyvin ilman alfaihmistä. Osa alfaihmisistä puolestaan luulee, että leipä tulee loputtomiin pelkällä puhua mälkyttämisellä eikä betaihmisiä varsinaisesti tarvita, mutta hekin haluavat valvoa betaihmisten ajattelua ihan vaan sen takia, että betaihmiset ovat heidän mielestään niin vitun tyhmiä. Eihän sokeaakaan lasketa auton rattiin.

Erityisen tuomittavaa alfaihmisten mielestä on perussuomalaiset-tyyppinen ilmiö, sillä se on selkeästi betaihmisten (niihin ei-toivottuihin) mielipiteisiin pohjautuva poliittinen liike, joka on verrattavissa kerettiläisyyteen kristillisissä piireissä. Varsinkin, kun liikkeessä on mukana myös epsilon-ihmisiä, joista myöhemmin lisää.

Gammaihmiset

Gammaihmiset ovat niitä betaihmisiä, jotka ovat pudonneet pois työelämästä ja elävät julkisten tulonsiirtojen varassa. Itse asiassa pääosa alfaihmisistäkin elää julkisten tulonsiirtojen varassa mutta ainoastaan gammaihmisten kohdalla tämä on ei-hyväksyttävä menoerä. Näin ollen alfaihmiset tuomitsevat sanotaanko 56-vuotiaan pitkäaikaistyöttömän ja syyllistävät hänet siitä, että hän ei ole työssä 67-vuotiaaksi. Pitkäaikaistyöttömyys on ilman muuta gammaihmisen omaa syytä, vaikka gammaihminen elääkin sen työelämän realiteeteissa jonka nimenomaan alfaihmiset ovat luoneet. Gammaihminen kuitenkin pärjää normaalissa elämäntoimissaan ilman avustavaa palkattua henkilökuntaa, joten hän ei putoa pyramidissa seuraavalle tasolle:

Deltaihmiset

Deltaihmiset ovat myös julkisten tulonsiirtojen varassa eläviä ihmisiä, mutta he ovat sen verran huonokuntoisia että tarvitsevat palkattua henkilökuntaa selvitäkseen jokapäiväisessä elämässään. Deltaihmisiin kuuluvat mm. suuri osa vanhuksista. Alfaihmisten kannalta deltaihmisten olemassaolo on ikävä menoerä, sillä siihen suunnatut varat ja palkattu henkilökunta ovat kaikki pois alfaihmisten ylläpitämästä yhteiskunnallisesta utopiasta. Kiusallista on myös, että deltaihmiset muistuttavat myös siitä ikävästä tosiseikasta että kyseinen utopia ei toimi. Siksi alfaihmiset eivät mielellään puhu deltaihmisistä vaan suuntaavat keskustelussa huomion alfa½-ryhmän kärsimään sortoon ja kurjuuteen.

Suomalaisen ihmispyramidin kohdalla onkin sitten jäljellä vain se pahnan pohjimmainen, eli:

Epsilonihmiset

Epsilonihmiset ovat joko beta-, gamma- tai deltaryhmään kuuluvia ihmisiä jotka ovat sortuneet synneistä suurimpaan sillä he ovat sekä ajatelleet, muodostaneet mielipiteitä että ennen kaikkea ilmaisseet ne julkisesti. Synnistä kuolemansynniksi tämän muuttaa se, että kyseiset mielipiteet ovat alfaihmisten muodostaman utopiaihanteen vastaisia. Epsilonihmiset ovat alfaihmisten kannalta ongelmallisia, sillä niin beta-, gamma- kuin deltaihmiset kuuntelevat heitä aina kasvavissa määrin. Lisäksi niin Suomen, kuin toimintaansa aloittavan Euroopan Liittovaltion lainsäädäntö on asian suhteen tavattoman puutteellinen sillä epsilonihmisiä ei voi esim. ampua tai siirtää heitä eristyksiin jonnekin Färsaarille.

Nykyistä epsilonihmistä voisi verrata Huxleyn kirjan villiin. Kiusallinen henkilö joka osoittaa, ettei ennalta suunniteltu kaava välttämättä pidäkään paikkansa ja jonka kuuluisi toimia kuten Huxleynkin villin. Eli mennä evakkoon syrjäiseen majakkaan, ruoskia itseään samalla kun alfat irvailevat ympärillä ja lopulta mennä hirteen.

Vielä on jäljellä yksi, Huxleyn jakoon nähden ulkopuolinen ja hänellekin ehkä yllätyksenä tullut ryhmä eli:

Alfa½-ihmiset

Ja tämä ryhmähän koostuu luonnollisesti etnisesti edistyksellisistä elintasosiirtolaisista. Tämä ryhmä on tarpeellinen nimenomaan (ja ainoastaan) alfaihmisille, sillä aina kasvava joukko alfaihmisistä saa (betaihmisten tienaaman) leipänsä siitä, että he puolustavat alfa½-ihmisten maassa olemassaolon ja jatkuvasti lisääntyvän määrän välttämättömyyttä. Alfaihmisten kannalta on olennaista, että alfa½-ihmiset eivät itse kohoa suurella joukolla alfaihmisiksi, sillä heidän tietty avuttomuutensa suomalaisessa yhteiskunnassa ja sopeutumattomuutensa siihen on yksi alfaihmisten ideologinen tukipönkkä oman asemansa ylläpitämisessä ja monelle myös henkilökohtaisen elannon varmin ja ainoa lähde. Jos alfa½-ihmiset kohoaisivat yksittäisiä jalustalle nostettuja yksilöitä lukuunottamatta alfaihmisen tasolle, menettäisi huomattavan moni alfaihminen julkisen virkansa, joutuisi työttömäksi ja sellainenhan ei kerta kaikkiaan käy päinsä. Ajatella nyt alfayksilöä gammayksilönä. Eihän sellaista sietäisi mursunnahkainen persekään.

Noin yleensä ottaen voinee todeta, että kautta maailmanhistorian ovat alfaihmiset olleet alempien ihmiskerrosten työn varassa eläviä loisia. Nykyinen alfaihminen ei eroa entisistä, on vain ehkä vielä röyhkeämpi. Hän ei kynnä, ei kylvä, ei huolla eikä korjaa vaan haistattelee kyntäjille, kylväjille, huoltajille ja korjaajille sekä ammatikseen että puhtaasta ilosta ja oman erinomaisuuden tunteesta. Myös nykyinen alfaihmisiin kuuluva poliittinen eliitti on pitänyt huolen siitä, että poliittisissa alfayksilöissä ei ole enää valtiomiehiä vaan nimenomaan alfaihmisten etuja sekä utopiaa henkeen ja vereen ylläpitäviä alfapoliitikkoja. Voi myös todeta, että jos suurin osa alfaryhmittymästä yllättäen vain katoaisi, se ei vaikuttaisi alempien ihmisryhmien elämään mitään. Ehkä beta-, gamma-, delta- ja epsilonyksilöt vain yhtä-äkkiä ihmettelisivät, että mikähän on kun jostain syystä vituttaa vähemmän kuin eilen.

YKSI MEISTÄ?

August 19, 2017, 5:54 am

≫ Next: EPÄILYKSEN PIRU JA ERÄS PÄÄMINISTERI

≪ Previous: HUXLEYN JÄRJESTYS JA SUOMI

$

0

0

Turussa sitten tapahtui se, mikä yllätti hallituksen, ylimmän virkamieskunnan ja valtamedian. Tavalliselle kansalaiselle asia ei tullut minkäänlaisena yllätyksenä. Eli marokkolainen (en muuten tiennytkään että sekä Marokko että kaikki Marokon ja Suomen välillä olevat valtiot käyvät sotaa) hylsyn saanut turvapaikanhakija meni ja pisti tuulemaan. Tuloksena kaksi kuollutta ja kuusi haavoittunutta. Tekijän lisäksi verta on myös niin hallituksen kuin niitten pellejen käsissä jotka ovat uikuttaneet ”paperittomien” Suomeen jäämisen puolesta. Tuo ns. paperiton meni ja kiitti kauniisti.

Luonnollisesti nyt alkaa asian perusteellinen valkopyykki. Selittäjiä riittää, mutta otetaan esimerkiksi vaikkapa arkkipiispa Kari Mäkinen joka totesi että ”tekijä on yksi meistä”. Mäkinen voi toki hyväksyä lähimmäisekseen tyypin joka lähtee randomisti tappamaan vastaantulijoita, mutta Suomessa on hyvä sanonta ”älä tyrkytä tapojasi”. Tekijä ei ole yksi meistä. Ja Mäkiselle voisi muistuttaa, että jos ei ole mitään järkevää sanottavaa, niin viisautta voi osoittaa parhaiten pitämällä turpansa kiinni.

Myös mitäänsanomattomien twiittausten mestari Juha Sipilä joka jostain sattuman oikusta on Suomen pääministeri on tehnyt sitä, mitä hän tekee parhaiten eli ei mitään:

Kai vihaan saa sentään vastata järjellä? Esmes sillä, että jokainen hylsyn saanut jätkä köijätään välittömästi huuthelvettiin Suomesta ilman valitusmahdollisuutta. Mutta mikään ei muutu. Hallitukselle kehitysmaalainen maahanmuutto oli kyseenalaistamaton itseisarvo ennen Turun tapahtumia. Hallitukselle kehitysmaalainen maahanmuutto on kyseenalaistamaton itseisarvo Turun tapahtumien jälkeenkin.

Muistuttaisin hallitusta siitä, että jokainen haittamaahanmuuttajan tappama, pahoinpitelemä, raiskaama ja ryöstämä suomalainen on osa sitä hintaa, jonka juuri te maksatatte tavallisilla ihmisillä kasvojenne näennäisestä säilyttämisesta.

Teillä on verta käsissänne.

EPÄILYKSEN PIRU JA ERÄS PÄÄMINISTERI

August 20, 2017, 2:05 pm

≫ Next: KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXVI

≪ Previous: YKSI MEISTÄ?

$

0

0

Elettiin erään pohjoisen maan pääkaupungissa jota saattoi sanoa vaikkapa Helsingiksi. Oli elokuu 2017. Viihtyisässä virka-asunnossaan istuva pääministeri istui tietokoneellaan. Hänellä oli ollut työntäyteinen päivä joka jatkui työntäyteisellä tietokoneen äärellä jatkuvalla illalla ja sen myötä pääministeri nautti jo kolmatta tuoppia kylmää piimää. Hän oli miettinyt pitkään, minkälaisen twitter-viestin hän laittaisi hallintoalamaisille luettavaksi. Se vanha ja hyväksi havaittu ”ei saa antaa pelolle valtaa” oli jo niin puhkinaurettu että sitä ei voinut enää käyttää. Tosin pääministeri ei sitä itse hoksannut vaan hänen avustajansa oli huomauttanut hänelle asiasta hyvin vakavaan sävyyn ja olihan pääministerikin sen lopulta ymmärtänyt kun avustaja oli sen rautalangasta vääntänyt. Tai ratakiskon puolelle se vääntäminen oli mennyt ennen kuin se meni pääministerin jakeluun.

Täytyi siis keksiä jotain muuta. Jotain tuoreempaa. Jotain oivaltavampaa. Hän oli miettinyt aikansa ja päätynyt sitten mielestään erinomaiseen lopputulokseen. Hän naputteli twitteriinsä:

”Nyt on pidettävä yhtä. Vihaan ei vastata vihalla”.

Hän mietti asiaa hetken. Joo… toi on kyllä hyvä. Siinähän sanotaan selkeästi mutta hienosti kiertäen että kansalaisten pitäisi edelleenkin uskoa siihen että hallitus toimii nimenomaan heidän parhaakseen ja minkäänlaisia vastatoimenpiteitä eikä myöskään protestointia saa tehdä vaikka suomalaisia taas kerran lahdattiin haittamaahanmuuttajien toimesta. Ennen kaikkea siinä sanottiin, että mikään ei saa muuttua. Kaiken on mentävä niin kuin ennenkin. Eräs Pääministeri ymmärsi itsekin, että jos tuon sanoisi suoraan noilla sanoilla niin se aiheuttaisi sellaisen sekä röhönaurun että vittuuntumisen potpurrin että ei mitään rajaa. Mutta toi ”Nyt on pidettävä yhtä. Vihaan ei vastata vihalla”. Se oli hyvä. Se oli jotenkin kaunista. Eräs Pääministeri oli ylpeä itsestään.

Hän painoi enteriä ja viesti läksi hallintolampaitten luettavaksi. Pakkohan se oli laittaa. Se oli vähän kuin aikanaan katolisessa kirkossa maksettu aneraha. Kun viesti twitteriin kilahtaa, niin sielu monikulttuuriseen taivaaseen vilahtaa ja ennen kaikkea asiaa ei tarvinnut sen enempää ajatella. Olipahan edes näennäisesti tehty jotain ja sehän olikin tärkeintä. Se näennäinen tekeminen. Nyt hän voisi keskittyä tyytyväisenä hetken aikaa toisiin asioihin. Voisi käydä vaikkapa pienellä metsäreissulla rentoutumassa. Reppu vaan oli jo kovasti huonossa kunnossa. Jos katsoisi vaikka Varustelekan sivut. Siellä oli aina myynnissä hyvää, halpaa ja kestävää tavaraa. Hetkonen… napu napu ja napu… ja sitten enter…

…ja mitähän maan tulen palavaa helvettiä?

No nytkö se perkele taas siihen ilmestyi? Just kun ajatteli hetken huilata.

- Mitäs jäbä? Kattelitko kantolaitteita? Tommosia sotilasmallisia? Ne on kyllä käteviä pelejä ne. Ja sullahan on niistä kaikenmaailman kantolaitteista melko tuoretta henkilökohtaista kokemustakin. Ainakin noin kiertotien kautta.

Pääministeri ihmetteli:

- Jaa miten niin tuoretta kokemusta? En minä vaan…

Epäilyksen Piru nauraa kätkätteli:

- Jaa et vai? Sinähän toimit syksyllä 2015 melkeinniin kuin itsenäisen maan pääministerin tulisi toimia. Pistit sotilaat länsirajalle.

- En ymmärrä. Ja miten tää liittyy kantolaitteisiin?

- No sillä lailla että kun sellainen oikea pääministeri pistäisi sotilaat torjumaan maahantunkeutujia vaikka asein, niin sinä puolestaan laitoit sotilaat rajalle kantamaan niitten kapsäkkejä. Ettei arabipojuilla kädet väsy. Voisiko tuon suurempaa alistumisen merkkiä enää oikeastaan antaakaan? Montakoskymmentä tuhatta niitä tulikaan?

Eräs Pääministeri vastasi närkästyneenä:

- Ei meillä ollut muuta mahdollisuutta. Ne kansainväliset sopimukset, joihin Suomi on sitoutunut velvoittivat meidät siihen.

Epäilyksen Piru päästi meteliltään Motörhead-tasoisen naurun, höhötti suu ammollaan ja lopuksi pamautti hampaansa yhteen. Hampaat menivät murskaksi ja lensivät ympäri Erään Pääministerin työhuonetta. Sen jälkeen hampaanpalaset muuttuivat sokeripaloiksi joilla oli siivet selässään ja alkoivat lennellä pöristen ympäri huonetta kuin valkoiset neliskanttiset kärpäset. Epäilyksen Piru oli samantien kasvattanut uudet hampaat ja ne kimallellen hän totesi:

- Ai Dublinin sopimustako jätkä meinaa? Mitäs sotaa siellä Ruotsissa silloin vuonna 2015 käytiin? Tai Tanskassa? Tai Saksassa? Tai niissä kaikissa maissa joitten läpi noi geelitukat tulivat hakemaan leveämpää hallintoalamaistesi kustantamaa leipää? Tai ehkä jopa sitä asuntoa, jonka sinä lupasit? Oletkos muuten laskenut montako kuollutta, hakattua, ryöstettyä ja raiskattua suomalaista sinun hallituksesi – jota muuten sattumoisin sinä johdat ja päävastuullinen olet – on saanut aikaiseksi?

- Tuo on merkityksettömiin yksityiskohtiin takertumista. Täytyy hahmottaa suuremmat linjat. Me olemme osa Euroopan Unionia ja toimimme sen periaatteitten mukaisesti.

Epäilyksen Piru muutti ilmettään, katsoi pää kallellaan Erästä Pääministeriä ja totesi äänellä jota saattoi sanoa lähes sympaattiseksi:

- Niin… niinhän teidän täytyy tehdä… mutta oletko ajatellut, että sinullakin olisi mahdollisuus nousta suurten suomalaisten valtiomiesten ketjuun? Rinnalle, ja osittain ylikin. Eikös se tuntuisi hienolta ajatukselta? Verraten siihen että sinun arvostuksesi on tällä hetkellä alempana kuin käärmeen maha. Joka on melko alhaalla se.

- Kuinka se voisi olla mahdollista? Tiedän kyllä, etten ole kovin suosittu. Ainakaan tuon Turun tapauksen jälkeen.

- No, eihän sinun tarvitsisi kuin lyödä hallituksessa nyrkkiä pöytään, ilmoittaa että jokainen ns. paperiton otetaan poliisin tai tarvittaessa puolustusvoimien toimesta kiinni, eristetään ja ja toimitetaan Suomesta huuthelvettiin. Sinun ei tarvitsisi edes alkaa miettiä, että milläs perusteella niitä turvapaikkoja ja ennen kaikkea kansalaisuuksia on täällä Suomessa oikein myönnetty. Se jäisi seuraavalle hallitukselle. Tuo olisi jo sellainen toimenpide, että ottaisit oppositiosta totaalisen niskalenkin ja varmistaisit pääministerin paikan seuraavallekin kaudelle. Sinua arvostettaisiin. Sinä olisit suuri valtiomies. Nimesi mainittaisiin samassa lauseessa vaikkapa Risto Rytin kanssa.

Eräs Pääministeri näytti hetken miettivän sitä tilannetta, mistä Epäilyksen Piru puhui. Hän näytti suorastaan kasvavan pituutta ja leveyttä. Ehkä hän ajatteli itseään suurena suomalaisena valtiomiehenä. Mutta sitten hän lysähti kuin puhjennut ilmapallo ja totesi:

- Ei niin voi tehdä?

- No miksi ei?

- Me olemme osa Euroopan Unionia ja toimimme sen linjan mukaisesti. Ja sen linjan mukaista on kehitysmaalainen, itsetarkoitukseksi ylennetty ja arvostelematon maahanmuutto.

- Älä nyt jätkä viitti puhua paskaa niin tutulle miehelle kuin itsellesi. Mitä se EU loppulaskussa tekisi? Lähettäisi pommikoneet Helsinkiin koska Suomi toimisi voimassaolevan sopimuksen mukaan? Vaan ettei asiaan olisi joku toinenkin syy…

Eräs Pääministeri katsoi Epäilyksen Pirun ilmettä jota saattoi sanoa vittumaiseksi potenssiin kuusi, mietti hetken ja vastasi sitten:

- On siihen se toinenkin syy. Se tosiasiallinen syy.

- Mikäs niin? Sano reilusti vaan.

- Ketjureaktio.

- Kerro lisää. Tunnustaminen tekee hyvää sielulle. Yläkerran firmakin sitä mainostaa. Eikä se ihan väärässä olekaan.

- No… jos me hallituksessa tunnustaisimme, että olemme tehneet virheen, niin sitä virhettähän alettaisiin tutkia, että se korjattaisiin. Ja sen virheen suuruus paljastuisi. Tai no, onhan se paljastunut jo aikaa sitten. Mutta silloin se sanottaisiin julkisesti. Ja asiaa tutkittaessa kävisi ilmi, että virhe täyttäisi rikoksen tunnusmerkit ja siihen olisi osallistunut niin poliittinen eliitti, korkea virkamieskunta sekä koko valtamedia. Jo vuosikausia. Vuosikymmeniä itse asiassa. Kaikki menisi uusiksi.

- No kaatuisiko Suomi siihen?

- Ei tietenkään. Mutta nuo kaikki yllämainitut saattaisivat kaatua. Minä niitten mukana. Ajattele nyt helvetti minua tavallisena kansalaisena jolla ei ole henkivartijaa mukanaan.

- Olisihan se vallan kauheeta niin. Tavallisella kansalaisella ei muuten ole henkivartijaa mukanaan yleensäkään. Ei ollut siellä Turussakaan. Ja aikanaan sitä ei tarvittu poliitikollakaan. Mutta unohditkos sinä jonkun pikku asian? Tai ei ihan pientäkään. Semmonen… lakijuttu… näinköhän sinä olisit edes tavallinen kansalainen… kun sitä lakia oikein mietittäisiin…

Eräs Pääministeri otti ryypyn piimää ja vastasi:

- Niin no… meillä kun laissa on vielä se kohta törkeästä maanpetoksesta… sitä kun piru vie ei olla saatu poistettua…

- Mahdatkos muistaa sen ulkoa?

- No joo, muistanhan minä: ”Törkeä maanpetos on maanpetoksen törkeä tekomuoto, josta tuomitaan vankeutta vähintään neljä vuotta ja enintään elinkautinen vankeusrangaistus. Maanpetoksen tekee törkeäksi se, että siinä aiheutetaan vaara valtakunnan tai sen osan joutumisesta vieraan vallan alaiseksi taikka muutoin aiheutetaan Suomelle erityisen suurta vahinkoa ja rikos on kokonaisuutena arvostellen törkeä.” . Ja onhan selvää, että niin minun, kuin aikaisempien hallitusten toiminta täyttää törkeän maanpetoksen tunnusmerkit. Maa on saatettu vieraan vallan alaisuuteen. Suomalaisia on kuollut sen toiminnan vuoksi. Ja sen vuoksi – perkele – minä aion jatkossakin twiitata, että ”Nyt on pidettävä yhtä. Vihaan ei vastata vihalla”.

- Eli jatkat täysin samalla linjalla kuin tähän mennessäkin? Vaadit suomalaisia hyväksymään sen, että ulkoa tuotu väkivalta on uusi normaalitila?

- Kyllä.

- Ja toteat, että ongelma itsessään ei ole ongelma, mutta ongelmasta ääneen puhuvat ihmiset ovat ongelma?

- Juuri niin.

- Ja se, että suomalaisia tapetaan, raiskataan, ryöstetään ja piestään on pienempi paha kuin se, että sinä ja kaltaisesi joutuisivat kantamaan vastuunsa siitä, mitä ovat saaneet aikaiseksi?

- Pitää paikkansa.

Epäilyksen Piru otti jälleen ilmeen jota saattoi sanoa filosofiseksi:

- Tiedätkös, pääministeri… minulla on ollut pitkä ura… olen tavannut paljon ihmisiä jotka ovat olleet henkisesti hyvin suuria… esimerkillisiä, etten sanoisi… mutta sinä… sinä olet hyvin, hyvin pieni ihminen…

Pääministeri vastasi vakaalla äänellä:

- En minä sitä kiistä. Tiedän sen itsekin. Mutta minulla on suuri valta. Ja vain sillä on merkitystä.

Epäilyksen Piru vaihtoi ilmeensä filosofisesta jälleen vittumaiseen:

- Ei sinulla ole valtaa. Sinä olet vain vallankäyttäjän maakunnallinen lähettipoika. Eikä se vallankäyttäjä puhu suomea. Sinä olet mitätön mies. Nolla. Mutta olit sinä sentään rehellinen tässä keskustelussamme. Siksi minä annan sinulle lahjan. Itse asiassa kaksikin.

- Minä olen kuullut sinun lahjoistasi. Niistä ei kukaan ole mielissään. Mitäs ne minun kohdallani ovat?

- No… toinen lahja ovat nuo sokeripalat. Saitte niistä itsellenne uudet lemmikit. Ja toinen on taiteellinen lahja.

- Mikäs se sitten on?

- Huomaat sen kyllä. Mutta minun tarttee lähteä. Mulla on tapaaminen erään arkkipiispasta rakkipiispaksi muuttuneen häiskän kanssa. Mutta minä palaan kyllä. Som´moro!

Epäilyksen Piru katosi keltaiseen rikinhajuiseen pilveen. Eräs Pääministeri katseli ympärilleen. Taiteellinen lahja… mikäs… sitten hän hoksasi katsoa seinällä olevia tauluja.

Jaahah… no enpä olis arvannut…

Samalla hänen vaimonsa ryntäsi keittiöstä työhuoneeseen.

- Mitä helvettiä tää meinaa? Ympäri kämppää lentää siivekkäitä sokeripaloja jotka hoilaa jotain vanhaa Pulmun mainosta!

Eräs Pääministeri vastasi väsyneellä äänellä:

- Älä välitä niistä… yritä tottua niihin vaan… ei ne lähde minnekään… koskaan…

---

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXVI

August 22, 2017, 11:27 pm

≫ Next: POLIITTINEN BROILERI JA NÄENNÄINEN TURVALLISUUS

≪ Previous: EPÄILYKSEN PIRU JA ERÄS PÄÄMINISTERI

$

0

0

1. Pressa puhuu

Lukija on toki tietoinen termistä ”olkiukko”. Sehän tarkoittaa esmes maahanmuuttokeskustelussa sitä, että kansallismielinen henkilö vaatii asiaa A tapahtuvaksi. Minkä jälkeen suvaitsevais-tiedostava henkilö vääntää kyseisen asian asiaksi B, josta ei ollut puhetta, hyökkää B:tä vastaan ja toteaa lopuksi että tämän takia vaatimus A on mahdoton.

Suvaitsevais-tiedostavaan olkiukkoiluun on toki totuttu, mutta kun siihen lähtee mukaan tasavallan presidentti Sauli Niinistö niin tilanne alkaa kieltämättä ällöttää. Niinistölle ei riittänyt jo aikaisemmin kesällä hänen esittämänsä vaatimus Halla-ahon & co ”aktiivisesta katumisesta” vaan nyt hän heittää lausuntoa jota yleensä kuulee suvaitsevaista elämäntuskaa elävältä lukion ekaluokkalaiselta:

On siis syytä tehdä selväksi: Suomi ei voi sulkea rajojaan sulkeutumatta itse. Palaaminen rajatarkastuksiin lännessä ei estä turvapaikanhakijan maahan pääsyä, ei estänyt itärajallakaan pari vuotta sitten.

Ensinnäkin voi tietysti todeta, että jos maassa on toimiva rajavalvonta, niin maahan ei pääse haittamaahanmuuttajia. Mutta Niinistö (epäilemättä tietoisesti) unohtaa sen, ettei kukaan vaadi rajojen täyttä sulkemista. Niinistölläkin on asian suhteen jostain käsittämättömästä syystä on/off-kytkentä eikä mitään off-tilaa ole koskaan ollutkaan. Suomen käymä ulkomaankauppa ei alkanut vasta sillä hetkellä kun Suomi aukaisi rajansa kaikkien tulla. Rajan yli liikkui ihmisiä silloinkin, eikä Suomi ollut mikään DDR. Eikä Suomi ollut maailmassa mikään hylkiövaltiokaan silloin, kun se valvoi rajojaan tehokkaasti. Eikä se ole sitä vaikka se aloittaisi valvonnan uudelleen. Kysykääpä asiaa piruuttanne vaikkapa australialaisilta. Hotellin respassa ei olla kuultu, että esmes Euroopan Unioni olisi asettanut Australian kauppasaartoon nuivan haittamaahanmuuttopolitiikkansa suhteen. Jos ei viitsi kysyä Australiasta saakka, niin riittää kun kysyy virolaisilta.

Niinistö tietää kaiken tämän. Joten ei voi olla esittämättä kysymystä että mitä hän oikein ajattelee? Onko hänen mielestään todellakin niin, että haittamaahanmuutto on kyseenalaistamaton itsestäänselvyys? Onko meidän hänen mielestään vain totuteltava Turun kaltaisiin tapauksiin uutena normaalitilana?

Minä Sauli Niinistö, jonka Suomen kansa on valinnut Suomen tasavallan presidentiksi, vakuutan, että minä presidentintoimessani vilpittömästi ja uskollisesti noudatan tasavallan valtiosääntöä ja lakeja sekä kaikin voimin edistän Suomen kansan menestystä.

Millä tavalla haittamaahanmuutto ja sen aikaansaamat murhat, tapot, pahoinpitelyt, ryöstöt ja raiskaukset edistävät Suomen kansan menestystä? Vai ovatko ne Niinistönkin mielestä kohtuullinen ja hyväksyttävä hinta siitä, että hänenkin edustama koneisto ei menetä kasvojaan?

2. Wanna be-pressa puhuu

Suuresti arvostamani Vasarahammer kirjoitti tuoreeltaan tästä vahingossa pääministeriksi nousseesta Matti Vanhasesta enemmänkin, mutta heitänpä minäkin muutaman sanan. Vanhanenhan on arkkityyppi nykyaikaisesta poliitikosta joka on ajatukseton ja mielipiteetön ja joka sen vuoksi toistaa jatkuvasti liturgiaa jonka sisältöä hän ei oikein itsekään ymmärrä eikä varsinkaan pysty perustelemaan, mutta muutakaan hän ei osaa.

Täytyy silti antaa Vanhaselle tuoreesta avautumisestaan tyylipisteet, sillä hänhän itse asiassa sai sanottua jotain uutta. Ei varsinaisesti kylläkään mitään järkevää, vaan hän kehitti termin, jota voisi kutsua vaikkapa nimellä ”fiilisturvapaikanhakija”:

Hy­lä­tyn pää­tök­sen saa­neis­sa­kin on nii­tä, jot­ka ai­dos­ti ko­ke­vat, et­tä heil­lä oli­si ol­lut oi­keus tur­va­paik­kaan. Ei hei­tä voi van­kei­na koh­del­la.

Tuo Vanhasen heitto on jo sen verran hardcorea, että uskoisin niin vihreissä kuin vasureissa potkittavan tällä hetkellä itseään perseeseen ja manataan että minkä helvatun takia me ei keksitty tuota ensin. Sillä tuolla aidosti kokemisen periaatteellahan voidaan todeta, että hylsypäätöksiä ei saa antaa enää ensinkään. Onhan nimittäin niin, että Valtion Teknillinen Tutkimuslaitos ei ole vielä kehittänyt telepatiamasiinaa, jolla voidaan mitata aidon kokemisen taso, joten silloin asia muuttuu pelkäksi ilmoitusasiaksi. Pitkän poliittisen uransa myötä Matti on onnistunut lopultakin kehittämään jotain uutta. Ja niinpä hän onkin keskustapuolueen presidenttiehdokas. Ehkä puolue otti siinä itselleen juuri itsensä näköisen ehdokkaan. Sääliksi vaan käy isäntämiehiä, jotka vieläkin kuvittelevat äänestävänsä Maalaisliittoa.

3. Ihan niin kuin joku puhuisi

Laitetaanpa vielä meidän kaikkien suosikin eli genitaalikäsityön mestarin Rosa Meriläisen kommentti:

Eihän tässä sinänsä mitään. Taattua Rosaa. Mutta jos joku kansallismielinen esittäisi jostain asiasta edes puoliksikin noin yleistävää, vaatisi valtamedia suuressa lössissä hieman perusteluja väitteelle. Rosalta ei vaadita. Sillä hän on nykyajan käsityksen mukaan esimerkillinen ihminen. Kai se kuvaa aikaamme ikävän osuvasti.

POLIITTINEN BROILERI JA NÄENNÄINEN TURVALLISUUS

August 24, 2017, 11:35 pm

≫ Next: ANTERO LÄRVÄNEN JA SUURI MIELENOSOITUS

≪ Previous: KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXVI

$

0

0

On pakko tunnustaa että tällaisen alikoulutetun henkilön niin kuin minä ja ammattipolitiikon logiikka eivät oikein kulje käsi kädessä. Ennemminkin voisi käyttää termiä pläsi kädessä facepalmin merkiksi. 

Tuorein esimerkki oli sisäministerimme Paula Risikon avautuminen Turun terrori-iskusta (josta media käyttää nyt mielellään termiä ”sarjapuukottaminen”, ettei tartte vaan sanoa sitä t-sanaa) ja Ylen uutinen kyseisestä avautumisesta. Ylen kohdallahan ei aina ole varmaa kuinka paljon se pistää omiaan mukaan, mutta Risikon kohdalla en usko että siihen on ollut tarvetta. Risikolla on Turusta, laittomista maassaoleskelijoista ja turvallisuudesta aivan oma, pistämätön logiikkansa:

Sisäministeri Paula Risikon (kok.) mukaan käytävä keskustelu palautuskeskuksista keinona estää Turun puukkosurmat vie sivuraiteelle. Keskuksista ei olisi ollut apua Turussa.

Oletettavasti Risikko kuvittelee omaavansa ministerintittelinsä myötä sen verta suuren arvovallan, että hänen sanomansa sana on kiveenhakattu totuus. Mutta anskumä tällaisena sivistymättömänä silti hetken ajattelen. Jos tuo häiskä oltaisiin siis laitettu jo etukäteen lukkojen taakse joko a) odottamaan palautusta tai b) määrittelemättömäksi ajaksi niin mitä siitä olisi voinut seurata? Olisiko siitä seurannut esmes kahden ihmisen kuolema ja kahdeksan haavoittuminen? Mutta hetkonen, kun jätkä oli vapaana niin juuri sen vuoksi kävi niin. Jotain johdonmukaista Risikon logiikassa on, mutta se on poliittista johdonmukaisuutta jolla taas ei reaalimaailman kanssa ole juurikaan tekemistä. Uutinen jatkaa Risikon avautumisesta:

Marokkolainen Abderrahman Mechkah oli saanut Maahanmuuttovirastolta kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta häntä ei Risikon mukaan olisi voitu sijoittaa palautuskeskukseen.

Jaa miksi ei? Tuossa on sama logiikka kuin siinä että kansalainen soittaa palokunnalle ja ilmoittaa että sauna palaa, mutta palopäällikön mukaan paloa ei voitu sammuttaa, koska säännökset kieltävät. Silloin säännökset pitää uusia ja olisi pitänyt uusia jo aikaa sitten. Tulee muistaa taas kertaalleen että nämä hylsyn saaneet jätkät ovat tulleet Suomeen seitsemän sotaa käymättömän maan läpi, joten välitön hengenvaara oli niillä loppunut jo huomattavasti ennen Köpistä saati sitten Torniota. Silti Suomeen asti piti tulla. Mikähän se syy mahtoikaan olla?

 Uutinen jatkaa:

Abderrahman Mechkah oli ministeri Risikon mukaan radikalisoitunut vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana.

…

Risikon mukaan palautuskeskusten perustamiseen vaikuttaa niiden kustannusten lisäksi se, että ne saattavat lisätä Mechkahille tapahtunutta radikalisoitumista.

Tavallinen kansalainen ihmettelee tuotakin ja tuumii, että mitä ihmeen väliä on suomalaisten turvallisuuden kannalta jos joku häiskä radikalisoituu paikassa, josta hän ei enää lähde vapaalle jalalle suomalaisten keskuuteen? Herää vaan kysymys että tarkoittaako arvon ministeri sitä, että noita jätkiä ei edes aiota palauttaa? Lisäksi se, että radikalisoituminen tapahtuu vain palautuskeskusten ansiosta on vain Risikon tulkintaa. Risikko jätti nimittäin mainitsematta että näitä radikalisoituneita riittää valmiiksi muutenkin eikä viranomaisvalvonnan resurssit riitä valvomaan niitä. Hän myös taktisesti unohtaa sen vuosikausia jatkuneen arkipäivän terrorin, jota jo turvapaikkastatuksen saaneet tyypit ovat kohdistaneet suomalaisiin niin väkivalta- kuin seksuaalirikoksina. Sen sijaan Risikko kikkailee termeillä:

Keskuksiin olisi tarkoitus koota kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita odottamaan palauttamista. Säilöönottokeskuksiin verrattuna palautuskeskukset eivät ole suljettuja laitoksia.

Anskumä yritän auttaa Risikkoa. On aivan sama, millä termillä noita keskuksia kutsutaan. Niitten idea on se, että niitä vahtii aseistetut vartijat ja niistä ei pääse pois kuin Suomesta lähtiessään. Luonnollisesti erinäiset tiedostavat piirit kirkuisivat asian tiimoilta natsismista mutta tiedostavan ihmisen henkinen pipi on kuitenkin pienempi paha kuin puukotetun, ammutun tai räjäytetyn ihmisen fyysinen pipi. Vai onko, mitenkä on, ministeri Risikko?

Risikolla ja muilla broilerihautomon bulkkituotteilla on edessään ongelma, jonka ratkaisemiseen heillä ei ole kykyä eikä moraalista selkärankaa. Ongelma on se, että tehtyä virhettä ei voi korjata, ellei virheen olemassaoloa tunnusta. Broilerihautomo teki ensimmäisen suuren virheensä jo vuonna 1990 kun se aukaisi ovet somaleille. Se syvensi virhettään tekemällä kehitysmaalaisesta maahanmuutosta kyseenalaistamattoman itseisarvon ja saavutti virheensä (tähänastiset) pohjalukemat kun se laski Suomeen kymmeniä tuhansia elintasosurffareita. Heidän virheensä vuoksi suomalaisiin kohdistuu jatkuvaa tuontitavarana hankittua väkivaltaa ja suomalaisten verorahaa poltetaan hukkaan järkyttäviä määriä.

Mutta broilerit eivät tunnusta virhettään. He eivät edes suostu keskustelemaan, että onko virhettä tehty. Sen vuoksi niin Risikko kuin hallitus jatkossakin selittää aivan pokkana että turvallisuuden ylläpitäminen lisää turvattomuutta. Hallituksen todellinen mielenkiinto paljastuu hyvin seuraavassa, twitteristä bongatussa kuvaparissa. Katsokaa sitä, ja katsokaa ajatuksella.

On hienoa, kun tietää elävänsä oikeusvaltiossa.

ANTERO LÄRVÄNEN JA SUURI MIELENOSOITUS

August 27, 2017, 2:05 pm

≫ Next: PORLAMMEN MOTTI

≪ Previous: POLIITTINEN BROILERI JA NÄENNÄINEN TURVALLISUUS

$

0

0

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion suorassa lähetyksessä täällä Helsingissä. Täällä on menossa suuri mielenosoitus josta emme vielä tässä vaiheessa tiedä muuta kuin sen mitä meille on alustavasti kerrottu. Eli tämä on kuulemamme mukaan pykätty solidaarisuusmielessä yhdessä vuorokaudessa pystyyn. Suuren, noin kolmenkymmenen tuhannen vahvuisen mielenosoittajajoukon lisäksi tuolla etempänä näkyy olevan noin sadan kilowatin PA-laitteistolla varustettu soittolava ja tällä hetkellä esiintymisvuorossa näkyy olevan yhtye Klunssi Mela & Väsyneet Kädet.

- Näyttää siltä, että kyseessä ei ole ainakaan varsinaisesti kansallismielinen mielenosoitus, sillä tuolla näyttää olevan kenttäkeittiö josta jaetaan mielenosoittajille ilmaista biodynaamista parsavelliä. Kenttäkeittiö näyttää toimivan ekologisesti sähköllä saastuttavien halkojen sijaan ja keittäjillä näkyy olevan arvomerkit kauluslaattojen sijasta niitattuna naamaan. Lisäksi kun katselen mielenosoittajia niin huomaan melko laajan urbaaniluonnon kirjon. Nopeasti bongattuna täällä on ainakin liimatilhiä, punavihervästäräkkejä, sukkahousukoppeloita, koloradonqueeriäisiä, punapäähysteerejä sekä huivihuppuhippiäisiä. Mutta tässä vieressäni on eräs naishenkilö megafoni kädessään, ehkä hän osaisi hieman ilmenteerata meitä enemmän. Päivää, anteeksi häiriö, olen toimittaja Antero Lärvänen.

- Toimittaja? Ai kun ihanaa! Minä rakastan toimittajia. Arvostan teidän väsymätöntä taistelua ideologisesti oikeaoppisen tiedonvälityksen puolesta. Minä olen puolestani tohtorikoulutettava Lärberttiina Vätkytän-Läkittäinen Helsingin Yliopiston asenteellisen käsitehässimisen laitokselta.

- Osaisitteko kertoa, että mistä tässä mielenosoituksessa oikein on kysymys? Tämä ei nähtävästi ole terrorismin vastainen mielenosoitus eikä myöskään terrorismin vastaisen mielenosoituksen vastainen mielenosoitus?

- Ei ole niin, vaikka normaalistihan me vihataan sekä vihaa että rasismia ja marssitaan joukolla yleismaailmallisen solidaarisuuden ja kertakaikkisen pullahalaamisen puolesta. Mutta tällä kertaa me olemme päättäneet puhua asioista niitten oikeilla nimillä. Solidaarisuuttahan täällä toki osoitetaan ja varmasti aidommin kuin koskaan ennen.

- Mutta ketä kohtaan tätä solidaarisuutta oikein osoitetaan?

- No tietysti meitä itseämme kohtaan. Meitä mielenosoittajia. Me olemme kaikki suvaitsevais-tiedostavaan kansalaisryhmään kuuluvia ihmisiä ja me vastustamme voimakkaasti nykyistä kehitystä jossa vihafaktoilla pyritään kyseenalaistamaan sekä etumme, asemamme,  että ennen kaikkea egomme. Onhan niin, että me edustamme omalla tavallamme yhteiskunnallisen solidaarisuuskehityksen ehdotonta huippua. Joskus aikanaan, no, herra nähköön vielä Kekkosen aikaan meidät oltaisiin luokiteltu turhaksi, tarpeettomaksi, kädettömäksi ja osaamattomaksi väestönosaksi joka olisi joutunut turvautumaan sosiaalihuollon karttuisaan ja ennen kaikkea kitsaaseen käteen. Ei niillä rahoilla oltaisi lennelty kaksi kertaa vuodessa Goalle opettelemaan ekologista elämäntapaa.

- Mutta viimeisen parinkymmenen vuoden kehityksen aikana on kehitetty yhteiskunnallinen utopiaideologia jonka ansiosta meille, ja nimenomaan vain meille on räätälöity sopivat virat joko yliopistoissa, mediassa, virastoissa tai NGO-organisaatioissa. Meidän tarvitsee vain saavuttaa tarpeellinen oppiarvo jonka saa toistamalla jonkun toisen kirjoittamaa vallitsevaa epistolaa eikä siihen tarvita kuin ulkolukua ja kestäviä perslihaksia. Tämän jälkeen meillä on tarvittava arvo ja asema. Me voimme puhua mälkyttää mitä sylki suuhun tuo, palkka juoksee, sanomamme saa säännöllistä medianäkyvyyttä ja päälle tulee vielä suuri määrä tiedostavaa olalletaputusta toisilta samanlaisilta. Lisäksi on tämä aivan loistava eurooppalainen monikulttuurisuusprojekti jonka myötä ja jota kannattaessamme meillä on oikeus  tuntea ihanaa älyllistä ylemmyydentunnetta sitä väestönosaa kohtaan joka itse asiassa elättää meidät ja joille meidän pitäisi normaalitilanteessa olla kiitollisia.

- Eli mielenosoituksen aiheena on se, että meidän tilanteemme tulee jatkua samanlaisena nyt ja aina eikä sitä saa missään nimessä kyseenalaistaa vihafaktoilla. Sillä täähän lähentelee taivasta. Ainakin meille. Ajattele, nollasubstanssilla varustetut ihmiset on nostettu palkatuiksi ja arvostetuiksi yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi. Voisin siteerata hieman muunnellen sitä Cohagenia siinä Total Recall-elokuvassa: ”Do you know why I´m such a happy person? Because I´ve got the best job in the solar system. As long as bullshitium keeps flowing, I can do whatever I want. Anything. In fact, the only thing I ever worry about is, that one day, if the common sense wins…it all might end.” Ja juuri siksi meidän suvaitsevais-tiedostavien ihmisten on aika nousta barrikadeille. Vihafaktoja vastaan. Itsemme puolesta. Muusta ei ole niin paskankaan väliä. Ja siksi me kannatamme aivan mitä tahansa poliittista järjestelmää, kunhan se vaan ylläpitää asemaamme ja ruokkii loputtoman nälkäistä egoamme.

- Ymmärrän nyt mielenosoituksen perusperiaatteen. Mutta täsmennättekö tuota vihafakta-termiä?

- Sinähän taidat olla vasta uraasi aloitteleva toimittaja kun tommonenkin täytyy kädestä pitäen opettaa. Vihafaktathan ovat juuri niitä, mitä minä äsken sanoin. Eli puhtaita faktoja. Mutta ne muuttuvat vihafaktoiksi vasta jos sen sanovat ääneen väärät ihmiset väärissä medioissa. Kansallismieliset. Arvokonservatiivit. Halla-aholaiset perkeleet. Raappahousujätkät. Alikoulutetut ihmiset jotka ovat alkaneet ajatella kysymättä meiltä siihen lupaa. Vain meillä on lupa määritellä mitä saa ajatella ja ketkä saavat ajatella. Yleensäkin ihmiset, jotka – ja perkele soikoon, vielä perustellen – pyrkivät kaatamaan korttitalomme. Toimittajille tämän voi tietysti sanoa ääneen, koska te kumminkin olette yksi meistä ja kirjoitatte uutisiin, että me järjestimme yleisen alaleukaa väpättävän hulinan vihapuhetta ja rasismia vastaan. Mistäs lehdestä sinä muuten sanoit olevasikaan?

- Tota noin… Turun ja Porin Sanomistahan minä. Urheilutoimituksesta. Tulin vaan tuuraamaan toimittajakaveria kun sillä sattui jäämään journalistinen putki päälle. Passaiskos muuten kysyä, että mihin se teidän tohtoriohjelmanne liittyy?

- Passaahan toki ja mielelläni sen kerronkin. Eli tulen tekemään tohtorinväitöskirjan aiheesta ”Avoimen rasistiset ja piilorasistiset elementit suomalaisten maansiirtofirmojen mainosten värivalinnoissa ja graafisessa asettelussa sekä niitten vaikutus koko tienhoitoalan ideologisesti epätoivottavan ajattelun leviämiseen”.

- Ja tuolle tutkimukselle on kyllä ehdottomasti sekä tarvetta että tilausta. Lärberttiina Vätkytän-Läkittäinen, kiitän teitä haastattelusta ja toivotan teille onnea ja menestystä tärkeässä työssänne. Otas Hösse muuten vähän kuvamateriaalia.

- Vähän kuvamateriaalia tulossa:

Ja jatketaanpa sitten eteenpäin tässä tiedostavassa ja epäilemättä ansaittuja etuoikeuksiaan puolustavassa väkijoukossa. Päivää, olen toimittaja Antero Lärvänen Turun, Porin- ja Ylä-Savon Asenteellisesta Voimaviestistä. Saisimmeko ehkä pienen haastattelun?

- Haastattelun? Ihanaa! Tuleehan kuvakin lehteen?

- Ilman muuta. Jos ensiksi esittelisitte itsenne.

- Juu minä olen siis Visvetta Kärttynen ja opiskelen Helsingin Yliopiston sukupuoliselitteläätiön ja soveltavan femiqueerestetiikan laitoksessa.

- Mikä toi teidät tähän suvaitsevais-tiedostavaan solidaarisuusmielenosoitukseen?

- Kyllä se on se palava halu varmistaa se tilanne, että minä jään aikanaan eläkkeelle arvostettuna sukupuoliselitteläätiön ja feministiqueerestetiikan ammattilaisena ja saan vittuilla urani aikana niin monelle suomalaiselle – ja hähhää, minut elättävälle – miehelle ettei ole mittaa eikä määrää. Kas kun tuo varsinainen työn tekeminen missään muodossa ei oikein ole koskaan ollut minun juttuni ja tosiasia on, että olen sen verran itseäni täynnä oleva ihminen että minä saisin minkä tahansa työpaikan sotkettua alta viikon. Mutta nyt kehittynyt yhteiskuntamme on antanut minullekin mahdollisuuden toteuttaa syvintä kutsumustani.

- Joka on?

- Minä itse tietysti.

- Niin, sehän tietysti tämän mielenosoituksen aiheenakin on. Oikeus palvoa itseään ja paistatella oman egosentrisen aurinkokuntansa keskipisteenä. Mutta mitenkäs, kun te olette opiskelijana siellä sukupuoliselitteläätiön ja soveltavan femiqueerestetiikan laitoksessa niin jokos teillä on gradu työn alla?

- Itse asiassa se on jo ihan hyvässä vaiheessa. Sen otsikko on ”Maskuliininen sukupuolisorto teknisillä aloilla” ja käsittelee sitä, kuinka vähän naisia on palkattu erilaisille teknisille ja erityisesti suorittaville teknisille aloille ja myös sitä kuinka vähän heitä otetaan sinne opiskelemaan.

- Mitenkäs muuten, oletteko te itse koskaan hakenut opiskelemaan teknisille aloille?

- Hä? No en tietenkään. Näytänkö minä joltain haalaripelleltä?

- Ette tietenkään. Te näytätte kyllä kovasti osallistuvalta ja älylliseltä ihmiseltä. Mitenkäs muuten kun teillä on tuo pinssi, jossa lukee LGBTQTiiTyy Against Islamophobia. Eikös siinä ole hieman ristiriitaa?

- Miten niin ristiriitaa? Se vaan kuuluu olla niin. Jos sitä ei ole, niin ei ole oikealla lailla tiedostava. Ja kai se on vaan niin, että feministit luonnollisesti tukevat LGBTQTiiTyytä koska sitä täytyy aktiivisesti tukea ja sekä feministien että islamilaisten yhteinen inhokki on länsimaalainen valkoinen mies. Viholliseni vihollinen on ystäväni.

- Ja täällä länsimaissa se valkoinen mies joutuu elättämään sekä feministin että islamilaisen jotka molemmat vihaavat länsimaista valkoista miestä.

- Joo, toi on hyvä pointti. Se on niille haalaripelleille ihan oikein. Ja näin tulee jatkua. Aina ja ikuisesti. Siksi minäkin olen mukana tässä mielenosoituksessa. Sortoa vastaan ja haalaripellejen sorron puolesta, saatana!

- Visvetta Kärttynen, kiitos haastattelusta. Otatkos Hösse taas joitain kuvia?

- Joitain kuvia tulossa.

- Vaan mikäs tuolla yläilmoissa pörrää? Onks se joku drooni vai?

Hösse: Eihän toi mikään drooni ole. Sehän on Epäilyksen Piru!

Pertta: Epi! Tuu hei Epi täällä käymään! Tuttuja jätkiä paikalla!

Antero: Olette edelleenkin suorassa lähetyksessä ja me olemme saamassa yllätysvieraan suoraan Oy Helvetti Ab:sta!

Epäilyksen Piru surahti miesten luo.

- No hemmetti! Mitäs jäbät? Mitäs te täällä Reuna-Suomessa teette?

- No tuota tutkivaa journalismiahan me tässä harjoitetaan. Jonkun sitäkin pitää yrittää, kun muuten se on mennyt tuonne saarnaavan egojournalismin puolelle. Vaan entäs itte? Oletko etsimässä uusia epäilijöitä?

- Eihän nyt tommosesta lössistä pirukaan löydä mitään. Täällähän on tunnelma kuin Beatlesin keikalla vuonna 1965. Hyvä etteivät housuihinsa pissi. Minä olen jeesaamassa täällä Helvetin yhteiskuntaa tutkivia demoneja ja kuvaan sekä video- että aivokäyrämateriaalia. Siellä Helvetissä ollaan meinaan kovasti mietitty sitä, että mistä tää suvaitsevais-tiedostava hysteria täällä länsimaissa oikein johtuu. Kun siinä ei ole mitään logiikkaa. Aivan niin kuin kaikki maailman käärmeet olisivat yhtä aikaa alkaneet syödä omaa häntäänsä. Ehkä tästä aineistosta saadaan lisää tutkimusdataa.

- Onko mitään selvinnyt? Siellähän niillä tutkivilla sarvipäillä on kyllä hyvät resurssit.

- No sen verran kyllä että näissä tiedostavissa ryhmätilaisuuksissa ja islamilaisissa mielenosoitusmellakoissa on itse asiassa aika paljon yhteistä. Kummassakin lähestytään jonkunlaista pesäajattelua, kollektiivista tietoisuutta jota voisi määritellä siten, että normaalin yksittäisen ihmistietoisuuden taso jaetaan osallistuvien lukumäärällä ja sitä kautta voidaan hahmottaa, mikä on tällaiseen porukalla tehtävään alaleuanväpättämistalkoisiin osallistuvan yksilön henkilökohtaisen ajattelun taso session aikana. Joitain erojakin tietysti on.

- Minkälaisia eroja tarkalleen?

- Katsos, siellä parranpäristysmellakoissa ne häiskät ihan oikeasti ulvovat sen Allahinsa ja profeettansa ylivertaisuuden puolesta. Mutta näissä alaleuanväpätyshartauksissa osallistujat – joka ainoa – mieltävät itse olevansa jonkunlainen keskipiste. Heistä jokainen on ylivertainen ja välttämätön. Ja aineistossa on myös havaittavissa takaraivossa oleva pelko kuplan puhkeamisesta ja sen aiheuttamasta väistämättömästä persaukisuudesta. Helvetissä ollaan päätymässä johtopäätökseen, että tämän kaltaisten ihmisten egoismi on muuttunut länsimaissa uudeksi ja voimakkaaksi uskonnoksi, mutta lisäaineistoa tarvitaan vielä. Helvetin tutkijat kun eivät toimi niin kuin maallisissa yliopistoissa yhteiskuntataiteitten alalla. Joissa tehdään johtopäätös ensin ja sitten etsitään sitä tukeva aineisto. Mutta siitä Helvetin tutkijat ovat yhtä mieltä että te ihmiset olette vielä kusessa noitten tiedostavien yksilöittenne kanssa.

- Se kyllä ymmärretään oikein hyvin täällä maan päälläkin. Jaa-a,  eiköhän tää mielenilmaus olla nähty. Virallisestihan tällä siis osoitettiin mieltä vihapuhetta ja rasismia vastaan sillä ne ovat paljon, paljon suurempi uhka kuin terrorismi. Näinhän sanoivat sertifikoidut asiantuntijat. Täällä Antero Lärvänen, Helsinki. Siirto paikallisration rutioon.

- Ja täällä paikallisration rutio. Soitetaanpa tässä välissä musiikkia siltä ajalta, kun Suomessa edellisen kerran vallitsi tiedostavien ihmisten pesäajattelu ja kollektiivinen tajunta. Vuorossa Kaj Chydeniuksen kappale Che:

Antero: No niin, jätkät. Eiköhän häivytä näitten tättähäärien seasta ja käännetä Ransitin keula kohti Pinnanmaan mäkisiä tasankomaita? Mutta hei Epi, onkos sulla kiireitä? Lähde Lällävedelle saunomaan. Ykä lämmittelee siellä saunan valmiiksi. Ja Tsuhnan Kostoa riittää kyllä yhdelle pirullekin.

Epäilyksen Piru: No mikä ettei. Minä saan lähetettyä tään materiaalin ajomatkalla ihan hyvin. Yksi satsi menee Helvettiin ja toisen satsin laitan Hömpstadin Vähänköehkäopistollisen Keskussairaalan ylimmälle aivoräätälille Veikko Vopakille. Veikko tutkii samoja asioita. Kyseessä on vähän niin kuin yliopistollinen yhteistyö maallisen ja helvetillisen tason välillä. Ja kyllä ne siellä Taivaankin puolella tätä ongelmaa pähkäilevät.

myöhemmin Ransitissa, matkalla Lällävedelle

Hösse: Vaan mitäs sinä Epi itse tuumit tuosta suvaitsevais-tiedostavasta ilmiöstä?

Pertta: Joo, olis mielenkiintoista kuulla. Sulla kun on asiaan tuota aikakausien perspektiiviä.

Epäilyksen Piru: Ihan puhtaasti henkilökohtaisena mielipiteenäni toteaisin, että kysymys on köyhäinavusta,  joka lähti jossain vaiheessa lapasesta.

Antero: Köyhäinavusta?

Epäilyksen Piru: Kyllä. Kas kun ennenvanhaan kyläyhteisöissä ei ollut muuta sosiaaliturvaa kuin kyläläiset itse. Ja kylähulluja oli. No, kyläläiset elättivät nekin. Kylähullut eivät sinänsä ruvenneet ylpistymään vaan tiesivät paikkansa. Auttelivat missä pystyivät ja olihan niistä aika ajoin viihdettäkin. Sitten se elatus siirtyi kunnille ja kaupungeille ja kylähullut alkoivat pärjätä ilman kyläläisten apua. Ja jossain vaiheessa kylähullujen sosiaalihuolto muunnettiin sellaiseksi, että niitä varten alettiin räätälöimään virkoja vaikkei niille mitään käyttöä varsinaisesti ollutkaan. Ja sitten lisää virkoja. Ja jossain vaiheessa kävikin niin, että kylähulluus oli edellytys virkaan ja ylpeäksi muuttuneet kylähullut itse alkoivat määritellä tarvittavat virat ja ihmiset joille ne myönnettiin. Siitä tuli oravanpyörä joka lähti käsistä eikä sitä olla saatu pysähtymään.

Hösse: Voisko se olla niin yksinkertaista? Äkkiseltään miettien tuo kyllä voisi olla mahdollista. Että sattui niin kuin suuren luokan vahinko?

Pertta: Vai oliskos sitä kehitystä vauhditettu? Yliopistothan muuttuivat tietyiltä osiltaan kylähullujen pesäpaikaksi jo 1960-luvulla.

Epäilyksen Piru: Lisäselvitystä siihen saattaa tulla, mutta vasta joskus tuonnempana. Onhan meinaan niin, että historian yksi kuuluisimmista asioitten vituralleen hässijöistä eli Adolf Butler päätyi muutama kuukausi sitten Helvettiin. Me ollaan yritetty jututtaa Adolfia asian tiimoilta. Siis ihan jututtaa, nätisti. Ollaan vapautettu se jopa lapiotöistä toistaiseksi. Mutta Adolf on vieläkin ihan shokkitilassa ja hokee vaan että mitä helvettiä minä oikein olenkaan tehnyt. Toipuminen vapaaehtoisesta suvaitsevais-tiedostavasta tilasta kestää kauan, eikä se kaikilla onnistu koskaan. Mutta Adolf on itse tajunnut tekonsa ja sen seuraukset, joten hänellä on toivoa.

Antero: No, sinä varmaan ilmoittelet, jos lisätietoa tulee. Joka tapauksessa on selvää, että kyseessä on nollasubstanssilla varustettujen ihmisten ansioton arvonnousu ja egon keinotekoinen pönkittäminen jonka vallitseva yhteiskunnallinen tilanne on jostain syystä mahdollistanut. Onhan meinaan niin, että jos kyseiset ihmiset olisivat tosissaan omistaneet elämänsä järjen, logiikan ja rationalistisen ajattelun pohjalle, niin koko ilmiö olisi yhteiskunnassamme promilleluokkaa. Ehkä se on sitä nytkin, mutta se promille istuu väärillä palleilla ja pitää mediaa käsissään. Sen pohjalta ehdotan, että eiköhän me oteta Lällävedellä ensi töiksemme moukut maailman parasta jäykkää viinaa eli Tsuhnan Kapinaa. Otetaan kaikkien suvaitsevais-tiedostavasta psykoosista kärsivien terveydeksi ja mahdollisimman pikaista paranemista toivoen.

Tsuhnan Kapina © Reijo Koiras

PORLAMMEN MOTTI

August 30, 2017, 8:00 pm

≫ Next: VIERAITTEN VANKINA

≪ Previous: ANTERO LÄRVÄNEN JA SUURI MIELENOSOITUS

$

0

0

Laitetaanpa tällä kertaa annos historiaa. Nythän on sen aika, sillä niin kuin lukija tietää Suomi täyttää 6.12. 2017 sata vuotta. Valitettavasti niin sanottuja itsenäisyysjuhlia vietetään maakunta-asemassa ja sitä myötä tietysti viralliset juhlallisuudet keskittyvät asioihin joita suvaitsevais-tiedostava väestönosa pitää historiamme kannalta merkittävimpinä. Näitähän ovat mm. Touko Laaksosen (tunnetaan myös nimellä Tom of Finland) piirtämä runkkausmateriaali homoseksuaaleille, erään Palefacen ensimmäinen viiva yhdeksäs sinfonia, Tarja Halosen masinoima jalkaväkimiinakielto jonka seurauksena yksikään angolalainen lapsi ei menetä enää jalkaansa suomalaisten jalkaväkimiinojen seurauksena ja yleensäkin kaikki touhu jossa yritetään tunkea neliskulmainen palikka pyöreään reikään ja hoetaan että kerran se vielä onnistuu kun asiaan oikein kovasti uskotaan.

Kuitenkin osa suomalaisista – ja väittäisin että se on se suurin osa – muistaa, että historiamme on myös sotiemme historiaa. Ja käydyillä sodilla tehtiin huomattava palvelus tuleville sukupolville. Jos joku on eri mieltä, niin hän voi käydä kysymässä mielipidettä Baltian maitten asukkailta ja katsoa, mikä on vaikkapa Latvian väestörakenne tällä hetkellä.

Sotiemme historiassa on tuotu esille pääosin niitä suuria voittoja, jotka on käyty epätoivoisessa puolustustilanteessa. Talvisodassa näitä olivat esmes Raatteen tie, Tolvajärvi, Kollaa ja Laatokan Karjalan mottitaistelut. Jatkosodassa kuuluisia taisteluja olivat vaikkapa Tali-Ihantala, Tienhaara, Viipurinlahti, Vuosalmi, Nietjärvi ja Ilomantsi.

Sen sijaan jatkosodan hyökkäysvaiheen ajan taisteluja ei olla käsitelty läheskään niin suurella volyymilla, vaikka ne sisälsivät voittoja ja suuria onnistumisia. Suurin näistä on vähälle huomiolle jäänyt Porlammen motti, johon liittyviä taisteluja käytiin juuri näinä päivinä seitsemänkymmentäkuusi vuotta sitten eli 30.8. 1941 – 1.9. 1941. Taistelu oli osa Viipurin valtausta ja siihen osallistui kaikkiaan lähes kahdeksankymmentätuhatta sotilasta.

Taistelu käytiin noin viisitoista kilometriä Viipurin eteläpuolella Porlammin ja Sommeen alueella jonne suomalaiset kahdeksas, neljäs ja kahdestoista divisioona olivat motittaneet neuvostoliittolaiset kolme divisioonaa eli 43.D., 123.D. ja yhden tykistödivisioonan. Tilanne oli talvisotaan verrattuna neuvostojoukoille uusi, sillä suomalaisilla oli tällä kertaa ylivoima. Suomalaisia joukkoja oli noin 43.000 miestä ja neuvostojoukkoja noin 35.000. Pääosa neuvostojoukoista oli silloin tietysti etelämpänä taistelemassa saksalaisia vastaan.

Kolme päivää kestäneitten taisteluitten aikana osa neuvostojoukoista onnistui pakenemaan Koiviston suuntaan, mutta joutui jättämään suomalaisille kaiken raskaan kalustonsa. Ensimmäinen syyskuuta motti antautui. Taisteluissa neuvostojoukkojen tappiot olivat 7.000 miestä kaatuneina, 1.000 haavoittuneina ja 9.000 vankeina. Tässä kohtaa voi muistuttaa, että huomattavasti kauemmin kestäneessä Talin-Ihantalan taistelussa vuonna 1944 neuvostojoukkojen tappiot kaatuneina olivat noin 5.000 miestä. Suomalaisten tappiot Porlammen motissa olivat n. 700 kaatunutta tai kadonnutta ja n. 2.700 haavoittunutta.

Porlammen motista saatiin erittäin suuri sotasaalis. Wikipedian mukaan saaliiksi saatiin:

·         306 erityyppistä tykkiä

·         yli 19 000 kenttätykin ammusta

·         246 kranaatinheitintä

·         46 000 heittimen ammusta

·         272 konekivääriä

·         10 000 kivääriä

·         3,4 miljoonaa patruunaa

·         55 panssarivaunua

·         673 autoa

·         300 traktoria

·         154 000 litraa bensiiniä

·         159 000 litraa öljyä

·         4500 elävää hevosta

Sotasaalista Porlammen motista

Wikipedia toteaa vielä, että sotasaaliin täyteen kirjaamiseen tarvittiin 51 konekirjoitusliuskaa. Mainittavaa on myös se, että Porlammen motissa suomalaiset saivat sodan ainoan kenraalivangin eli 43. divisioonan komentajan kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikovin.

Kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikov

Vangiksi jäänyt Kirpitšnikov ei mairitellut suomalaisille neuvostoliittolaista sotilasosaamista:

Kenraalimajuri kirjoitti suomalaisten pyynnöstä käsityksensä divisioonan tuhoutumiseen johtaneista syistä. Siinä hän ylistää suomalaisen sotilasjohdon koulutuksen ja suunnitelmien hyvän toimivuuden käytännössä. Omiaan hän ei kehunut millään muotoa ja erityisesti hän tuomitsi oman divisioonansa poliittisen komissaari Terihovin, jonka hän pyysi ampumaan välittömästi, jos löydetään. Kenraalimajurin mukaan iskukykyistä armeijaa ei kyetty luomaan järjestelmän johdosta. Täysin sotilaallista koulutusta vailla olevat poliittiset komissaarit estivät kaiken luovan ja oma-aloitteisen rohkean toiminnan. Haukkuja sai myös heikko tiedustelu, huono tilannearvio ja hidas päätöksen teko. Viipurin kolmelta divisioonalta puuttui myös kokonaan koordinointi ja jokainen divisioona operoi omaan laskuunsa.

Totalitaristinen Neuvostoliitto ei silitellyt vangiksi jääneen Kirpitšnikovin päätä vaikka neuvostojoukkojen tappiosta häntä ei varmastikaan voinut syyttää. Palattuaan sodan jälkeen Neuvostoliittoon hän lojui Lefortovon vankilassa vuoteen 1950 saakka jolloin hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.

Porlammen motissa tuhottiin kolmen neuvostodivisioonan taistelukyky totaalisesti ja se helpotti olennaiselta osalta Länsi-Kannaksen valtaamista. Kyseistä taistelua ei nykyisin paljoa muistella, ainakaan verrattuna talvi- ja jatkosodan puolustustaisteluihin. Johtuneeko se siitä, että hävinnyt osapuoli ei oikein saisi muistella niitä hetkiä kun se oli niskan päällä? On vaikeaa, liki mahdotonta sanoa mikä sotiemme aikana käyty taistelu oli se suurin voitto, mutta Porlammen motti on ilman muuta siellä aivan kärkipäässä. Hotellin respasta osoitetaan suurta kunniaa taistelun voittaneille suomalaisille sotilaille. Yhtä lailla kunniaa osoitetaan myös taistelun hävinneille neuvostosotilaille, sillä heillä tuskin oli mitään mielenkiintoa joutua suomalaisten tappamaksi taistellessaan vieraan maan ja vieraan kansan alueella jonka Stalin oli talvisodassa ryöstänyt. Oletettavasti heillä olisi ollut tärkeämpää tekemistä kotonaan.

Voi vielä todeta, ”itsenäisyytemme” satavuotisjuhlia ajatellen että tuolloin, 76 vuotta sitten suomalainen yhteiskunta alkaen presidentistä päätyen etäisimmässä montussa vartioivaan rivimieheen osasi tunnistaa uhan kun se sen huomasi ja osasi myös toimia sitä vastaan asianmukaisesti. Kaikin mahdollisin keinoin.

Tänään, 76 vuotta myöhemmin Suomessa suunnitellaan asumis- ja sosiaalipalveluihin liittyvää ohituskaistaa ulkomaalaisille terroristeille jotka ovat saaneet Suomessa turvapaikan ja jopa kansalaisuuden.

VIERAITTEN VANKINA

August 31, 2017, 11:03 pm

≫ Next: 1919 KERTOMATON TARINA OSA II

≪ Previous: PORLAMMEN MOTTI

$

0

0

Niin kuin lukija tietää, minä työskentelen lastensuojelussa. Olen useissa kirjoituksissani kertonut, että lastensuojelu ei toimi niin hyvin kuin se väittää, mutta ei toisaalta niin huonosti kuin hurjimmat huhut kertovat. Yhtä kaikki, törmäsin tuoreeltaan Oikea Media-julkaisun uutiseen joka puolestaan oli kerännyt aineistonsa Breitbart-julkaisusta ja The Timesista. Sen perusteella voi todeta, että Suomessa lastensuojelulla voisi mennä paljon, paljon huonomminkin. Katsokaa kahta kuvaa:

Kysymys: mitä näissä kuvissa tapahtuu?

Vastaus: Kysymyksessa on viisivuotias englantilainen tyttö, joka on paikallisen lastensuojelun toimesta otettu huostaan. Ja sijoitettu englantia osaamattomaan islamilaiseen sijaisperheeseen jossa hänet pakotetaan opettelemaan islamilaisia tapoja. Tapahtumapaikkana Lontoossa sijaitseva Tower Hamletsin alue, jossa alle kolmasosa väestöstä on etnisiä valkoisia brittejä.

Tätä ei ole tapahtunut Suomessa. Vielä. Mutta Suomessakin löytyy yllin kyllin utopisteja, jotka keksisivät itselleen perustelut hyväksyä tuollainen toiminta. Ja utopistithan tässä maassa pitävät valtaa.

Pidemmän uutisen asiasta voi lukea Oikeasta Mediasta, Breitbartista tai The Timesista.

Onko tuossa uutisessa kuva Suomesta kahdenkymmenen vuoden kuluttua?

Kuka haluaa tuollaisen tulevaisuuden? Kuka haluaa, että pienet lapset luovutetaan islamilaisille vangeiksi?

*

Päivitys lauantaina:

Vakikommentoja Achtungin linkittämän tiedon mukaan tyttö on nyt siirretty isoäidilleen. Joku järki siis sentään, mutta vasta yleisen metelin jälkeen. Linkki ja toinen linkki.

1919 KERTOMATON TARINA OSA II

September 4, 2017, 2:05 pm

≫ Next: XXXIV YMMÄRRYSHARJOITUS

≪ Previous: VIERAITTEN VANKINA

$

0

0

jatkoa osalle yksi

Murhavuori, noin kymmenen kilometriä Keuruusta länteen, kesäkuussa 1997

Ihmisiä oli saapunut tälle syrjäiselle alueelle paljon. Hyvin paljon. Heitä oli ehkä tuhat. He olivat tulleet sen vuoksi, että nyt sai muistaa jotain ja puhua ääneen siitä, joka aiemmin oli ollut kiellettävä ja tallennettava korkeintaan unohduksen arkistoon jonne sen jonkun toisen käskystä vaadittiin katoavan. Jotain, jota ei ollut olemassakaan koska siitä oli puolueen päätös. He eivät varsinaisesti tienneet, oliko Murhavuoren ja sen lähellä sijaitsevien Murhalammien nimi tullut käyttöön 1920-luvun loppupuolella vai oltiinko näitä paikkoja kutsuttu sillä nimellä jo aikaisemmin. Sopivalta paikan nimi kuitenkin kuulosti, sillä nämä ihmiset olivat kokoontuneet yhdessä ja julkisesti muistamaan edesmenneen Neuvostoliiton suomalaisiin kohdistamaa valtioterroria. Nyt se oli mahdollista, sillä Suomikin oli vuonna 1992 muuttunut itsenäiseksi valtioksi. Tosiasiallisesti ensimmäisen kerran koko historiansa aikana.

Vaikka tänään olikin kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä, itse alue oli varsin tylyn ja tympeän näköinen. Ei alueen historian vuoksi sinänsä, vaan siksi, että viimeisiään vetelevä Neuvostoliitto oli vuosina 1989 - 1990 antanut alueelle läksiäislahjan parturoimalla noin kymmenen neliökilometrin avohakkuun josta puunrungot oltiin kuljetettu valtavan Lievestuoreen sellukombinaatin pohjattomaan nieluun. Nyt alueella kasvoi silmänkantamattomiin muutaman vuoden ikäinen taimisto. Tiettyyn paikkaan alueella, Murhavuori-nimisen mäen juurella taimet oli poistettu hehtaarin kokoiselta alueelta jonka keskelle oltiin pystytetty vapaaehtoistyönä parin metrin välein kivipaaseja, niitten väliin laitettu kettingit ja kyseisen aarin keskellä oli muistokivi. Kiveen laitetussa kyltissä oli teksti:

VUONNA 1925 - 1930 NÄLKÄMURHAN AIKANA NEUVOSTOTERRORIN MURHAAMIEN SUOMALAISTEN MUISTOA KUNNIOITTAEN

Tälle alueelle oltiin tuotu teloitettavaksi ne keskisuomalaiset ihmiset, jotka olivat niin sanotun Nälkämurhan aikana yrittäneet pitää perheitään hengissä piilottamalla elintarvikkeita. Mikä siihen aikaan oli ollut valtiolta varastamista ja sen vuoksi kuolemalla rangaistava rikos. Heidän tarkkaa lukumääräänsä ei tiedetty, mutta arvioitiin, että heitä makasi tässä maastossa noin kahdeksansataa. Se oli tietysti pieni luku verrattuna koko Nälkämurhan aikana kuolleeseen noin pariinsataan tuhanteen suomalaiseen, mutta nälkään ja tauteihin kuolleita oltiin haudattu silloin aikanaan summamutikassa sinne tänne. Heidän tarkkaa määräänsä ei pystytty laskemaan millään eikä kaikkien hautojen löytäminen ollut millään muotoa mahdollista. Sen sijaan viranomaisten teloittamat ihmiset oltiin yleensä ammuttu samoilla paikoilla ja niistä oli jäänyt jonkinlaista arkistomateriaalia, joka oli hiljattain avautunut julkisuuteen. Tuon materiaalin pohjalta oli tämäkin muistomerkki valmistettu ja tämä muistotilaisuus järjestetty.

Nyt tälle paikalle haudatut murhatut ihmiset tulisivat saamaan kirkollisen siunauksen. Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi ja Suomi oli muitten neuvostotasavaltojen mukana itsenäistynyt, oli maan presidentti Aarne Saarinen antanut niin evankelis-luterilaiselle kuin ortodoksiselle kirkolle vapaat kädet toimia. Varsinaisesti Neuvostoliiton aikana kyseisillä kirkoilla oli myös ollut jonkunlainen toimintaoikeus, mutta ne olivat hallinnon tiukassa talutusnuorassa eikä niitten toiminnalle oltu annettu minkäänlaista rahoitusta.  Erityisesti venäläisyydelle vieraan vanhan luterilaisen perinnön ylläpitäminen oli jäänyt pelkästään yksityiskoteihin.

Perintöä oltiin pidetty yllä loppujen lopuksi varsin onnistuneesti, hiljaa, salassa mutta tietynlaisen suomalaisen luterilaisen sielun säilyttäen. Sen myötä saattoi sanoa, että evankelis-luterilainen usko oli Suomessa jossain määrin säilynyt. Ainakin perinteenä, jos ei kovin hartaana uskona. Yksi henkilö, jolle kristillinen perintö oltiin suusanallisesti siirretty oli pian siunauksen toimittava Suomen uuden evankelis-luterilaisen kirkon Keski-Suomen alueen kiertävän pastorin työhön valittu Jari Hulkko, iältään vain kolmekymmentäkolme vuotta.

Hulkko oli alun perin kotoisin Sodankylästä. Sisällissodan - tai vallankumoukseksihan sitä Neuvosto-Suomessa kutsuttiin - loppuvaiheessa alueelle edenneet punaisten puolella taistelleet ja alueen miehittäneet venäläiset bolshevikkijoukot olivat ampuneet hänen isosetänsä, joka oli toiminut alueella kappalaisena. Hulkot olivat ymmärtäneet oikein hyvin - punaisen terrorin auttaessa ymmärtämään kielellä joka ei jättänyt mitään epäselväksi - mistä suunnasta tuuli puhalsi ja olivat olleet siitä lähtien virallisesti vakaumuksellisia kommunisteja. Sukupolvesta toiseen. Yleensäkin Lapissa kannatti pitää suunsa kiinni epämiellyttävistä asioista sillä varsinkin toisen maailmansodan jälkeen alue oli laajaa Naton vastaista sotilasaluetta jossa asioihin suhtauduttiin neuvostokoneiston puolelta vielä tavallistakin huumorintajuttomammin.

Mutta kotonaan Hulkot olivat pitäneet yllä kristillistä perinnettä. Hiljaa. Siitä metelöimättä. Jouluisin luettiin jouluevankeliumi. Pääsiäistä vietettiin oman perheen kesken siitä sen suurempaa meteliä pitämättä. Ei ollut oikein selvää, oliko kyse varsinaisesta kristillisyydestä vaiko pienen ihmisen hiljaisesta mielenosoituksesta vallitsevaa ja alistavaa järjestelmää kohtaan. Jonkunlaisen siemenen ylläpitämistä jolle joskus ehkä annettaisiin mahdollisuus kasvaa. Löytyi Hulkoilta Raamattukin.  Ja se teki nuoreen Jariin vaikutuksen hyvin varhaisessa iässä. Hän oli nähnyt neuvostojärjestelmän valheellisen todellisuuden. Todellisuuden, joka ei pystynyt muuhun kuin kulisseihin, julisteisiin ja iskulauseisiin. Jos ne kyseenalaistettiin, se turvautui pakkoon, alistamiseen ja väkivaltaan. Kristillisyys antoi hänen elämälleen syvemmän tarkoituksen. Hän halusi papiksi. Jo hyvin nuoresta. Hän kertoi haaveestaan ensimmäistä kertaa isälleen viisitoistavuotiaana.

Jarin isä oli työnjohtajana Kevitsan kaivoksessa. Suurin osa sodankyläläisistä työskenteli tässä kaivosmassiivissa jonka asuntokombinaatti oli suurempi kuin varsinainen Sodankylän keskusta. Kaivos oli vuosien myötä lanannut suuren Kevitsanmäen ja oli sittemmin muuttunut valtavaksi avolouhosmontuksi. Läntisillä mittapuilla aluetta pidettäisiin suuren luokan ympäristökatastrofina mutta Neuvostoliitossa ei sellaisista asioista sen kummemmin välitetty joten Kevitsan iskulauseena oli ”aina miljoona tonnia enemmän malmia suuren sosialistisen isänmaamme hyväksi”. Lapsikuolleisuus alueella oli varsin suuri ja kaivosmiesten suurimmat kuolemansyyt olivat syöpä, erilaiset keuhkosairaudet sekä niitten yhdistelmä. Mutta jostain leipä oli revittävä eikä Neuvostoliitossa paikkakuntaa niin vain vaihdettu. Ei varsinkaan Lapissa, joka tulkittiin kokonaisuudessaan sotilaalliseksi suoja-alueeksi.

Jarin isä oli kuunnellut poikaansa, miettinyt hieman ja kysynyt sitten:

- Oletko varma asiastasi? Olet vielä kovin nuori. Oikeastaan lapsi. Ymmärrän kyllä, mitä ajat takaa. Ymmärrän perusteesikin. Tämä yhteiskunta on sairas. Ymmärrän, että haluat jotain muuta. Mutta nuoren ihmisen mieli voi ajan kuluessa muuttua. Ja harkitsemattomat sanat liian monelle korvalle lausuttuna tuhoavat helposti ihmisen tulevaisuuden. Vievät pahimmassa tapauksessa vapauden ja hengenkin. Järjestelmä ei anna anteeksi. Se ei tarjoa sovituksen mahdollisuutta. Se haluaa vain rangaista ja  tuhota rangaistessaan. Kyllä sinä sen tiedät. Olet oppinut jo sen näkemään. Et sinä niin nuori ole. Sinulla on silmät nähdä, korvat kuulla ja aivot ajatella.

Jari ymmärsi isänsä huolen. Mutta hän oli ollut varma asiastaan. Silloin isä oli jatkanut puhettaan. Hän saattoi vaikuttaa karulta ja järjestelmään uskovalta kaivoksen työnjohtajalta neuvostojärjestelmän palveluksessa mutta sisimmissään hän oli hellä mies joka rakasti syvästi poikaansa ja toivoi hänelle kaikkea parasta. Hän oli myös huomannut pojan kiinnostumisen kristillisyyteen:

- On kuitenkin selvää, että sinä et voi olla pappi täällä Neuvostoliitossa. Et ainakaan sellainen pappi mikä haluaisit olla. Sinun on päästävä täältä pois. Ja siihen on vain yksi keino.

- Mikä se on?

- Ryhdyt Komsomolin aktiivijäseneksi, opettelet kommunistisen liturgian niin hyvin  että osaat sen ulkoa kello kolme yöllä herättyäsikin ja alat sitä myötä niin vakaumukselliseksi kommunistiksi että sinua ei epäile edes toveri Brezhnev.

- Mutta mitä hyötyä siitä on? Sehän on kaiken sen vastakohta mihin minä haluaisin pyrkiä.

- On siitä hyvinkin hyötyä. Ensinnäkin se tie on pitkä. Sinulla on aikaa ajatella valintojasi. Ja ennen kaikkea se antaa ainoan realistisen mahdollisuuden päästä pois täältä. Neuvostoliitto on kehittänyt ystävyyskaupunkijärjestelmän Ruotsin kanssa. Sodankylän ystävyyskaupunki on Kiiruna. Sieltä on tulossa piakkoin delegaatio vierailulle tänne meille. Ja jossain vaiheessa meiltä mennään vierailemaan sinne. Mutta koneisto haluaa vastavierailulle vain kaikkein luotettavimpia tovereita. Siksi sinun täytyy muuttua kommunistiksi. Ainakin ulospäin. Ymmärrätkös idean? Puhut ja julistat virallista maallista epistolaa, että pääset joskus julistamaan sitä toista. Sitä, jota haluat julistaa.

- Ymmärrän. Mutta ei Ruotsiin kannata loikata. Sieltä palautetaan saman tien takaisin. Ja sitten kyyti on enemmän kuin kylmää.

- Jep. Mutta jos katsot karttaa, niin huomaat, että Kiirunasta Norjan rajalle ei ole kuin tommonen satakolmekymmentä kilometriä. Norja ei palauta loikkareita. Se on Nato-maa. Suomen ja Norjan rajalla on taas aivan liikaa rajavartijoita. Ja ne ovat KGB:n komennossa. Sinut ammutaan siellä aivan varmasti, jos yrität sieltä yli. Tuo on ainoa mahdollisuutesi. Ajattele, mieti ja harkitse. Rupea kommunistiksi. Jos haluat papiksi.

Jari ajatteli, mietti ja harkitsi. Teki johtopäätöksen. Ja sen jälkeen ryhtyi Komsomolin aktiivijäseneksi ja hänet tunnettiin Sodankylän suurimmassa keskustassa eli Kevitsassa suorastaan fundamentalistisena nuorena kommunistina. Hän osallistui myös Komsomolin tarjoamaan sotilaalliseen koulutukseen ja hankki itselleen erinomaiset erätaidot. Pian hänen olisi aika astua asepalvelukseen. Nuorille suomalaisille miehille se tie vei varsin usein Afganistaniin. Jari oli sanonut julkisesti, että on valmis tarvittaessa antamaan henkensä sosialistisen neuvostomaan ja sen internationalistisen tehtävän puolesta.

Mutta sitä ennen, kesäkuussa 1982 hän pääsi käymään sodankyläläisen neuvostosuomalaisen delegaation mukana Ruotsin Kiirunassa Komsomolin  aktiivisena ja täysin luotettuna jäsenenä. Virallinen ohjelma meni tietysti suunnitellun kaavan mukaan ja Jarikin osallistui siihen pitäen puheen, jossa hän ylisti neuvostonuorison puolesta Neuvostoliiton ja Ruotsin ystävyyttä joka todisti sen, että kaksi erilaista taloudellista ja poliittista järjestelmää saattoi elää rinta rinnan, käsi kädessä ja ylimmässä ystävyydessä sekä äärimmäisessä keskinäisen luottamuksen tilassa.

Virallisen osuuden jälkeen alkoi tietysti epävirallinen osuus. Neuvostosuomalaisella delegaatiolla ei ollut oikeastaan mitään muuta tuliaisia kuin votkaa, mutta sitä olikin sitten paljon. Ruotsin tullikin oli katsonut asiaa sormien läpi. Kosteat juhlat olivat alkaneet, mutta 18-vuotias Jari oli ilmoittanut menevänsä nukkumaan hotellihuoneeseensa. Jarilla oli monessa asiassa hyvä tuuri. Oliko se sitten sitä yläkerran siunausta, tiedä hänestä. Mutta hänen huoneensa oli hotellin alimmassa kerroksessa jonka ikkunasta saattoi livahtaa pihalle helposti. Mukana ollut KGB:n valvoja oli myös suu napsuen luopunut periaatteistaan ja lähtenyt ryyppäämään muun porukan mukana. Ja hotellin pihalla oli moottoripyörä. Lukitsematon ja ilman avainta käyntiin polkaistava itäsaksalainen MZ, joka oli Jarillekin tuttu. Möivät näköjään näitä täällä lännessäkin. Tankkikin oli täynnä. Se kuului varmaan jollekin hotellin henkilökuntaan kuuluvalle. Varkaus oli synti, mutta nyt oli pakko.

Jari oli varautunut pitkään pakomatkaan maastossa kulkien, mutta kyseinen Mitsi oli kuin taivaan lahja. Hän polkaisi pyörän käyntiin ja lähti ajamaan kohti Norjan rajaa. Huoneeseensa hän oli tehnyt sänkyynsä kylmän kallen, joten ryyppäämästä tuleva huonekaveri tuskin kiinnittäisi häneen mitään huomiota ennen aamua. Hän ajoi kohti rajaa. Matkalla ei tullut vastaan ensimmäistäkään niin poliisia, rajaviranomaista kuin sotilasta. Se tuntui hyvin oudolta nuorelle miehelle, joka oli tottunut Lapissa siihen, että univormupukuisia ihmisiä näkyi aina ja kaikkialla. Liikkeellä oli vain muutama ruotsalainen henkilöauto. Niitä Volvoja ja Saabeja joista ei Sodankylässä saattanut uneksiakaan.

Kukaan ei estänyt hänen ajoaan ja bensakin riitti. Hän kaasutti Ruotsin puolen Riksgränsenissä olevan raja-aseman ohi ja huomasi että rajavartioston kopista joku katsoi häntä hajamielisesti tekemättä mitään sen kummempaa. Ruotsin ja Norjan rajalla ei ollut edes puomia. Uskomatonta. Hän ajoi Norjan rajavartioaseman eteen ja hyvä tuuri jatkui. Yksi rajavartijoista osasi suomea. Keskustelu oli lyhyt:

- Olen poliittinen pakolainen Neuvostoliitosta ja anon turvapaikkaa Norjasta.

Rajavartija totesi:

- Jaa… no se kyllä järjestyy… taidat olla kulkenut pitkän matkan. Tuossa jääkaapissa on voileipätarpeita. Ota sieltä evästä jos sulla on nälkä. Ja voit heittää pitkäksesi tuohon sohvalle. Minä soitan aamulla Tromssaan. Siellä on lähin Suomen pakolaishallituksen toimipiste. Ne hoitavat sinut sitten eteenpäin. Tervetuloa Norjaan.

- Eikö minua panna selliin odottamaan?

- Minkä ihmeen takia? Oletkos sinä tehnyt jonkun rikoksen täällä Norjan puolella?

- No en. Vastahan minä tulin. Mutta Ruotsin puolella olen. Varastin tuon moottoripyörän Kiirunasta. Hotellin parkkipaikalta. Se painaa mieltäni. Jos te voisitte toimittaa sen takaisin?

- Ei tuota ongelmaa. Taidanpa ajaa sen rajan yli ruotsalaisille takaisin saman tien itse. Kyllä ne sen sitten perille toimittavat. Mutta hyvä että älysit tulla tänne Norjan puolelle. Ruotsalaiset rajavartijat lyövät Neuvosto-Suomen rajalla yritystä ylittäville repun päähän ja kuskaavat samantien takaisin Neuvostoliittoon. Tosin ne ovat huomattavasti valppaampia siellä Tornionjoella. Siellä missä se varsinainen rautaesirippu sijaitsee. Ei ne meidän rajallamme oikein muuta tee kuin pläräävät pornolehtiä. Tää kun on avoin raja. Tietysti jos ne olisivat saaneet hälytyksen niin ne olisivat tietysti lyöneet puomin rajalle, mutta taisit lähteä oikeaan aikaan. Kukaan ei ehtinyt huomata. Oliskos sulla ollut korkeimman siunaus puolellasi?

Eihän Jari sitä osannut sanoa. Hän pisteli pari voileipää poskeensa, huuhteli sen neuvostokansalaiselle varsin eksoottisella Coca Cola-juomalla, josta hän oli kuullut, muttei koskaan nähnyt saatikka maistanut, heittäytyi sohvalle ja nukahti. Yllättävän helposti, vaikka hän ymmärsi tehneensä elämänsä hurjimman ratkaisun jonka myötä hänellä ei olisi koskaan paluuta Neuvostoliittoon eikä läheistensä luo. Luonnollisesti heitä oltiin kuulusteltu, mutta loppujen lopuksi varsin kevyesti sillä Jarilla oli hyvä maine aktiivisena ja uskollisena komsomolilaisena. Jarin vanhemmatkin lähinnä esittivät järkyttynyttä ja olivat varmoja, ettei Jaria oltaisi saatu loikkaamaan länteen kuin kilon kappaleina. Neuvostoviranomaisetkin olivat kääntymässä sille kannalle, että Jari oli joutunut jonkun selvittämättömän henkirikoksen uhriksi. Ainakin ne halusivat uskoa niin, sillä ajatus siitä, että vakaumuksellinen komsomolilainen olisi loikannut oli sellainen, jota ei haluttu edes sanoa ääneen. Osoittaisihan se epäilyksen siemenen elävän luotetuimmissakin.

Jarin katoamisen jälkeen hänen vanhempansa kuuntelivat aina kello yhdeksän aikaan Neuvostoliitossa ankarasti kiellettyä Radio Vapaa Suomea. Yhdeksän uutisten jälkeen lähetyksessä luettiin aina merkityksettömältä tuntuvia lauseita, mutta ne sisälsivät koodiviestin rautaesiripun takana asuville suomalaisille. Jarinkin kanssa sellaisesta viestistä oltiin sovittu. Kolmen päivän odotuksen jälkeen uutistenlukija luki viestin, jota oltiin odotettu:

- Raamattua voi lukea myös Narvikissa. Raamattua voi lukea myös Narvikissa. Raamattua voi lukea myös Narvikissa.

Jarin vanhempien huulille nousi leveä ja helpottunut hymy. Heidän poikansa oli päässyt läpi. Hän oli heidän ainoa lapsensa. Kevitsan kaivoksen työntekijöitten keskuudessa ei lapsiluku noussut kovin korkeaksi ja rikastamossa työskennelleelle Jarin äidille oli lääkäri sanonut aivan suoraan, että lapsiluku kannattaa jättää yhteen. Seuraava olisi mitä varmimmin vammainen jos syntyisi elävänä ollenkaan.

Jarin vanhemmat tiesivät, etteivät he tulisi kuulemaan pojastaan enää koskaan. Mutta ainakin hän olisi turvassa lännessä ja voisi elää parempaa elämää. Ehkä tehdä niitä lapsenlapsiakin, joita he tuskin koskaan näkisivät. Eivätkä he nähneetkään, sillä Jarin isä kuoli syöpään vuonna 1985 ja hänen äitinsä samoin syöpään vuonna 1991. Hetkeä ennen kuin Neuvostoliitto hajosi ja Suomi itsenäistyi.

Mutta Jarista pidettiin huoli. Norjassa oli suuri suomalaisyhdyskunta. Heitä asui siellä noin 250.000. Tanskassa heitä asui noin 150.000. Lisäksi heitä oli muuttanut paljon Yhdysvaltoihin, Kanadan ja Australiaan. Sisällissodan jälkeen heitä oli asunut eniten Ruotsissa jonne oli etenevien punaisten tieltä paennut yli puoli miljoonaa suomalaista jotka asettuivat maahan ja joista tuli Ruotsille hyödyllisiä kansalaisia. Mutta vuonna 1945 kaikki muuttui. Sodan voittanut Stalin ilmoitti Ruotsille röyhkeästi, että maan on palautettava ne suomalaiset, jotka Neuvostoliitto mielsi sotarikollisiksi vuosina 1918 - 1919 Suomessa käydyssä sisällissodassa. Ruotsi ei uskaltanut panna hanttiin, vaan maasta pakkosiirrettiin Neuvostoliittoon noin 1.500 suomalaista. Osa heistä teloitettiin heti Torniossa ja osa siirrettiin vankileireille Siperiaan.

Hyvin harva heistä jäi jäljelle kertomaan karua tarinaansa. Eivätkä Ruotsissa asuneet suomalaiset halunneet olla osa sitä tarinaa, vaan he pakenivat Ruotsista länteen. Maahan jäi vain kourallinen suomalaisia, vaikka 1960 - ja 1970-luvulla Ruotsi yritti houkutella heitä takaisin tehtaisiin töihin lämmittämään Ruotsin ylikuumenevaa talousveturia. Suomalaiset eivät uskaltaneet tulla, varsinkin kun tiedettiin että kaikki rajan yli Ruotsin puolelle yrittäneet ja kiinni jääneet neuvostosuomalaiset loikkarit palautettiin automaattisesti takaisin. Luottamusta ei ollut. Niinpä Ruotsin talousveturin avuksi saatiin lähinnä jugoslavialaisia ja turkkilaisia.

Jari siirtyi ensiksi Osloon, jossa hän kävi lukion loppuun. Hän sai nopeasti itselleen Norjan kansalaisuuden ja ennen opiskelujensa aloittamista hän suoritti varusmiespalveluksen Norjan puolustusvoimissa. Hän oli kovakuntoinen ja erätaitoinen nuori mies ja haki vapaaehtoisena Norjan erikoisjoukkoihin Marinejegerkommandoen-yksikköön. Hänelle ilmoitettiin valitellen, että ensimmäisen sukupolven loikkaria ei näihin yksiköihin valittu, joten hän suoritti asepalveluksensa esikuntapalveluksessa jossa hänet koulutettiin vankien kuulustelijaksi koska hän osasi hyvin venäjän kielen ja tunsi neuvostoliittolaisen yhteiskunnan.

Asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen hän kouluttautui papiksi Oslon yliopiston suomenkielisessä teologisessa tiedekunnassa joka samalla oli maailman ainoa suomenkielinen teologinen tiedekunta ja siirtyi sen jälkeen suomenkieliseen seurakuntaan Altaan. Pohjois-Norjassa asui hyvin paljon suomalaisia ja Jari osallistui työnsä ohessa myös suomalaisen perinteen ylläpitämiseen vapaaehtoistyönä. Silloin, 1980-luvulla näytti ettei Suomi vapautuisi milloinkaan eikä Jarilla olisi mitään mahdollisuuksia tavata lähimmäisiään eikä nähdä enää kotimaataan. Gorbatshovin valtaannousu ei - näennäisestä liberaaliudestaan - huolimatta nostanut toiveita. Sen vuoksi Jarillekin vuodet 1990 ja 1991 olivat hämmentäviä. Hän oli varustautunut siihen, että hän eläisi koko elämänsä Norjassa. Tai ehkä hän pakenisi Yhdysvaltoihin mikäli Neuvostoliitto hyökkäisi ja valtaisi koko Skandinavian.

Hänen oli vaikea uskoa silmiään, kun neuvostotakista alkoi pudota napit yksi kerrallaan. Toiseksi viimeinen nappi oli Neuvostoliitto itse, joka lakkautti itsensä 26. joulukuuta vuonna 1991. Ja se viimeisin oli Suomen Neuvostotasavalta joka aikansa jahkailtuaan julistautui itsenäiseksi viides päivä tammikuuta vuonna 1992. Saman vuoden kesällä Jari uskaltautui ensimmäisen kerran loikkaamisensa jälkeen Suomeen. Vanha pelko oli vallalla ja hän pelkäsi Kilpisjärven tullissa. Entä jos sittenkin? Olihan maassa vielä huomattava määrä neuvostojoukkojakin joitten poistumisaikataulusta oltiin vasta alettu neuvotella. Mutta rajavartija, jonka hatussa oli vanhan punatähden sijasta leijonakokardi katsoi vain laiskasti hänen Norjan passiaan ja viisumiaan ja löi siihen tarvittavat leimat. Sitten hän katsoi vielä Jaria ja kysyi:

- Loikkari?

Jari empi hetken ja vastasi:

- Kyllä. Vuonna 1982.

Rajavartija sanoi hymyillen:

- Neuvostokansalaisuutta ei Suomessa enää ole. Mutta jos sulla on tallessa neuvostopassisi, joka todistaa sinun syntyneen Suomen Neuvostotasavallan alueella saat tuolla sukunimelläsi Suomen passin itsellesi muutamassa viikossa. Tervetuloa Suomeen. Tervetuloa kotiin.

Sodankylässä paikalliset sukulaiset näyttivät Jarille hänen vanhempiensa hautakivet. Niissä ei ollut ristejä, mikä vaivasi häntä hieman. Ehkä hän saisi ne teetettyä jälkeenpäin. Jarin vierailu Suomessa kesti kaksi viikkoa ja sen aikana hän loi yhteyden itseään uudelleen perustavaan suomalaiseen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Itsenäistynyt Suomi oli ollut pitkään kommunistisessa komennossa joten oli todennäköistä, ettei mitään varsinaista valtiokirkkoa tultaisi koskaan perustamaan. Mutta hallinto ymmärsi kirkon arvon suomalaisen perinteen säilyttäjänä joten se avusti sitä jonkun verran rahallisesti ja antoi sille varainkeräysoikeuden vapaaehtoisilta. Olihan sen hallussa kuitenkin sukupolvien verran perinteitä Suomi-nimiseltä alueelta joka ensimmäistä kertaa historiansa aikana opetteli olemaan itsenäinen valtio. Kirkon mukanaan kuljettama perintö nähtiin tarpeelliseksi suomalaisen identiteetin rakentamisessa.

Matkansa aikana hän tapasi myös Martti Simojoen, joka oli ollut ihmisten kodeissa toimineen suomalaisen kirkon kantavana voimana kymmeniä vuosia. Vakaumuksensa vuoksi hän oli istunut muutaman kerran vankilassakin. Tuo silloin jo yli yhdeksänkymppinen mies totesi Jarille:

- Olen ehkä elänyt näin pitkään vain sen vuoksi, että näkisin tämän tilanteen. Minä muistan sen pienen hetken, kun Suomi oli vapaa maa. Lyhyeksihän se jäi, eikä kattanut edes koko Suomen aluetta. Se oli unelma, kaunis sellainen, mutta se sortui, kaatui ja pääosin unohtui. Olen yrittänyt pitää osaltani liekkiä yllä. Mutta nyt voimani alkavat olla vähissä. Tarvitaan nuoria ja innokkaita miehiä. Sinä olet sellainen. Olen saanut sinusta hyvän vaikutelman. Erityisesti se, että uskaltauduit loikkaamaan kaikkia vaaroja uhaten uskosi vuoksi kertoo sen, että olet niitä miehiä joita toimintansa tosiasiallisesti vasta aloittava kirkkomme tarvitsee. Niin kuin tiedät, ei Suomen kirkosta tule mitään varakasta valtiokirkkoa toisin kuin Norjassa josta tulet. Mutta voimme sentään tarjota sinulle jotain. Pienen palkan, pienen asunnon ja paljon, paljon työtä. Oletko halukas?

Jarin ei tarvinnut miettiä pitkään.

- Olen. Juuri tämän vuoksi loikkasin. Ja tämän vuoksi tulen takaisin.

Ja nyt hän oli täällä. Murhavuoren vieressä. Tuhannen ihmisen ympäröimänä. Hänellä oli yllään kirkon hyväksymä papin virkapuku. Sen tehtävä oli korostaa nöyryyttä. Se oli vain tavallinen körttipukua muistuttava musta puku jonka kaulassa oli liperit. Mutta hän ei avaisi tätä tilaisuutta. Hänen vieressään oli neljä miestä. Siinä oli 93-vuotias Ilkka Kinnunen. Siinä oli hänen poikansa, 55-vuotias Antti-Juhani Kinnunen. Siinä oli hänen pojanpoikansa, 32-vuotias Mauno Kinnunen sekä vielä hänen pojanpojanpoikansa, 7-vuotias Mikko Kinnunen.

Ilkka Kinnunen ei ollut alun perin syntynyt Kinnusena, vaan hänen sukunimensä oli ollut joskus kauan aikaa sitten Värtämö. Valkoiset olivat tappaneet hänen vanhempansa sisällissodassa ja Kinnusten perhe oli ottanut hänet ottopojakseen. Silloin hänen sukunimensä oli vaihtunut. Punaisten voiton myötä, Suomen siirryttyä osaksi Neuvostoliittoa ja Nälkämurhan alkaessa NKVD oli teloittanut myös hänen ottoisänsä Juhani Kinnusen. Ilkka oli sen jälkeen kulkenut pitkän ja pakotetun matkan pitkin Neuvostoliittoa ennen kuin hänen sallittiin palaavan takaisin Suomeen.

Ilkalle oltiin esitetty ajatuksena, että juuri hän avaisi tämän tilaisuuden. Sillä hänen taustanaan oli sekä valkoinen että punainen terrori. Hän oli suostunut. Ja nyt hän käveli keppiinsä nojaten lyhyin askelein mikrofonin luo ja aloitti:

- Hyvät ystävät… veljet ja sisaret… nyt ei enää ole suotavaa sanoa toverit… ja siihen on syynsä… hyvät syyt… ne syyt makaavat täällä maan alla… yksi heistä oli isäpuoleni… joka ammuttiin vain siksi, että hän pyrki pitämään perheensä hengissä. Isäpuoleni taisteli sodassa sen asian puolesta, joka petti ja murhasi hänet. Hän on ehkä saanut kuolemassaan rauhan. Niin kuin ovat ehkä saaneet ne sadat ihmiset, jotka ovat haudattu tänne. Mutta ehkä me puolestamme emme ole saaneet. Siksi tämä tilaisuus on tärkeä. Siksi heidät täytyy siunata. Siksi, että muistaisimme petoksen, ja tekisimme kaikkemme ettemme joutuisi enää sen uhriksi.

Ilkka Kinnunen nyökkäsi pastori Jari Hulkolle ja hän aloitti oman osuutensa:

- Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä…

Itämerellä, 24. helmikuuta 2018, noin sata kilometriä Ahvenanmaan eteläpuolella

Suomalaisen Helsinki-Linesin autolautta Helsinki Express oli pysähtynyt ja ankkuroitunut Ahvenanmaan eteläpuolella. Pysähtymiselle oli syy, ja alus oli täynnä ihmisiä, jotka olivat kannella siitä syystä. Suomalais-ruotsalainen sukellusryhmä oli edellisenä kesänä löytänyt Itämeren pohjassa olevien S/S Arcturuksen ja S/S Castorin hylyt. Laivojen, jotka kuljettivat suomalaisia jääkäreitä ja jotka venäläinen sukellusvene oli upottanut vuonna 1918. Tappaen samalla yli tuhat suomalaista sotilaskoulutettua miestä, jotka Vaasaan saapuessaan olisivat saattaneet muuttaa silloin käydyn sisällissodan kulun.

Tuosta tapahtumasta oli aikaa nyt tasan sata vuotta, ja aluksella olevat suomalaiset olivat tulleet tälle matkalle kunnioittaakseen silloin kuolleitten suomalaisten sotilaitten muistoa. Sotilaitten, jotka eivät olleet koskaan päässeet sotimaan sitä sotaa, jota varten he läksivät hakemaan koulutusta vieraasta maasta.

Aluksen uppoamispaikalle oltiin heitetty suuri määrä kukkaseppeleitä sekä hiekkaa hukkuneitten miesten kotipaikkakunnilta ja Helsinki Express oli aloittanut paluumatkansa. Aluksen baarissa istui muuan mies erään toisen miehen kanssa. Miehen nimi oli John Carey. Toisen miehen nimi oli Mauno Kinnunen. Molemmat olivat vähän päälle viisikymppisiä. John Carey oli amerikansuomalainen, kotoisin Hancockin kaupungista Michiganista. Hancock oli amerikansuomalaisten keskuspaikka, siellä asui noin 60.000 ihmistä ja se oli ainoa paikka Yhdysvalloissa jossa saattoi vieläkin turistina pärjätä selvällä suomen kielellä.

John Careyn isoisoisä oli ollut nimeltään Viljo Kääriä. Hän oli ollut se mies, jonka punapäällikkö Juhani Kinnunen oli pelastanut teloitukselta vuonna 1919. Kääriä oli soutanut Tornionjoen yli Ruotsin puolelle ja löytänyt sieltä aikaisemmin punaisia paenneet vaimonsa, poikansa ja tyttärensä. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan turvalliseksi Ruotsissa. Se oli liian lähellä Suomea, joka muuttui nopeasti osaksi kommunistista hirmuvaltaa. Ehkä hän ajatteli, että toista kertaa hän ei törmäisi yhtä hyväsydämiseen punapäällikköön eikä ottaisi enää toista riskiä. Hän oli perheineen matkustanut Yhdysvaltoihin ja päätynyt Michiganin Hancockiin jossa hän elätti itsensä ja perheensä metsätöillä. Kovaan työhön tottuneella lappilaisisännällä ei tuottanut ongelmia löytää paikkaansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa jonka kasvava talous tarjosi töitä kaikille haluaville.

Suomalaisia oli muuttanut sisällissodan jälkeen Yhdysvaltoihin kymmeniä tuhansia. Heitä nimitettiin toiseksi aalloksi. Yhteiselo jo kotiutuneitten ns. ensimmäisen aallon amerikansuomalaisten kanssa ei ollut alkuun aina kitkatonta, sillä paikallisissa suomalaisissa tai ainakin osassa heistä eli melko voimakas vasemmistohenki. Sotaa paenneitten suomalaisten kertomuksia punaisesta terrorista ei aina tahdottu uskoa ja oltiinpa osittain tyytyväisiäkin, että herrat olivat saaneet selkäänsä. Pian kuitenkin huomattiin, että eivät tulijat olleet varsinaisesti mitään herroja ja he pärjäsivät työssä aivan yhtä hyvin kuin muutkin suomalaiset. Työtä arvostettiin, oli työntekijän yhteiskunnallinen näkemys mikä tahansa.

Pian ensimmäisen aallonkin suomalaiset alkoivat uskoa, että syntynyt Neuvostoliitto ei todellakaan  ollut sellainen työläisen paratiisi mitä siitä oltiin kuviteltu. Sen todisti lopullisesti se, että kun monet amerikansuomalaiset muuttivat sinne, eikä heistä koskaan kuulunut mitään. Ei tullut kirjeitä ja valokuvia työläisten ja talonpoikien valtiosta. Ei mitään uutisia. He olivat kadonneet jonnekin, eikä heistä enää kuultu. Samaan aikaan suljetusta Neuvostoliitosta ja sen vielä suljetummasta osasta Suomen Neuvostotasavallasta alkoi tihkua tietoa meneillään olevasta Nälkämurhasta.

Amerikkalaiseen suuhun vaikeasti lausuttavan nimensä William Careyksi muuttanut Viljo oli aina ollut kiinnostunut tekniikasta, ja nopeasti kehittyvä amerikkalainen yhteiskunta antoi sille harrastukselle paljon suuremmat mahdollisuudet kuin köyhä Suomen Lappi. Hän tapasi kaksi muutakin amerikansuomalaista, jotka olivat saapuneet yhtä lailla pakolaisina sisällissodasta. He olivat Andrew Bighouse (aikaisemmin Antti Isotalo) sekä Anton Shorelake (aikaisemmin Antti Rannanjärvi). Kaikki kolme jakoivat mielenkiinnon tekniikkaan, erityisesti maa- ja metsätaloustekniikkaan. He ajattelivat kehittää erityisesti vaikeisiin maasto-oloihin soveltuvia maa- ja metsätalouskoneita ja toimivat aluksi muutaman vuoden nyrkkipajatasolla.

Toiminta sai huomattavaa nostetta kun miehet saivat sijoittajaksi kaksi amerikansuomalaista lisää. Ensimmäinen heistä oli Alex Bay (aikaisemmin Aimo Lahti), jonka suunnittelema M31-konepistooli oli voittanut Yhdysvaltain armeijan suunnittelukilpailun ja jota valmistettiin suuria määriä. Konepistooli sai nopeasti yleiseen käyttöön levinneen nimityksen The Harvester, joka kädessä Viljon poika eli John Careyn isoisä Bert Carey taisteli Euroopan rintamalla Normandian maihinnoususta alkaen aina sodan loppuun saakka.

Bay oli hieman helppoheikki luonteeltaan, eikä hänen myöhemmissä vaiheissa suunnittelemat Bay-Wildshore pikakivääri sekä Bay-pistooli enää tulleet laajaan käyttöön. Hän näki itseensä verrattuna huomattavasti rauhallisluontoisemmassa ja enemmän varman päälle pelaavassa kolmikossa itsensäkin kannalta varmemman sijoitusmahdollisuuden.

Toinen sijoittaja taas oli Wilbur B. Newman (aikaisemmin V.P. Nenonen). Newman oli myös paennut Suomesta ja saavuttanut Yhdysvaltojen armeijassa nopeasti tykistökenraalin arvon. Newmanin jo 1930-luvulla kehittämät tykistön ampumamenetelmät saivat aikaan sen, että Yhdysvaltain kenttätykistö oli toisen maailmansodan ajan tykistöistä kaikkein kehittynein ja ennen kaikkea tehokkain.

Carey, Bighouse, Shorelake, Bay ja Newman perustivat FinnMoto-osakeyhtiön joka saavutti varsin nopeasti kohtuullista menestystä Michiganin alueella. Toinen maailmansota puolestaan lisäsi huomattavasti tehtaan kapasiteettia, tosin se siirtyi sodan vuoksi tilapäisesti valmistamaan puolitelavaunuja Yhdysvaltain armeijan pohjattomaan tarpeeseen. Sodan jälkeen puolitelavaunuja ei enää siinä määrin tarvittu, mutta FinnMotolle oli jäänyt volyymi ja myös idea, jolla volyymi hyödyntää. Sodasta kotiutunut ja pronssi- ja hopeatähdellä palkittu sergeant Bert Carey viimeisteli insinööriopiskelunsa ja hänestä tuli yhtiön kehittämispäällikkö. Hänen isosiskonsa Wilma Carey puolestaan oli jo sodan aikana opiskellut kauppatieteitten tutkinnon ja tämän voimakaksikon myötä FinnMoto rakensi strategiaansa rauhan ajalle.

Taloudellisen osaamisensa vuoksi Wilmasta tuli koko yhtiön puheenjohtaja mikä herätti hieman huomiota. Suuren yrityksen johtajana ei oltu silloin vielä juuri nähty naisia. Niin hänen kuin Bertin ehdotuksesta yhtiö muutti strategiaansa. Pelkistä maanviljelyskoneista tuli luopua, sillä he ymmärsivät suurempien kilpailijoitten hakkaavan firman pelkän volyyminsa ja sitä myötä alhaisemman hinnan vuoksi. Kannatti keskittyä erityisosaamiseen. Näin ollen FinnMoto keskittyi valmistamaan sekä vaativiin olosuhteisiin tarkoitettuja metsätraktoreita että raskasta aurauskalustoa. Koska Yhdysvallat ei suinkaan ole pelkkää tasaista Kansasia, yhtiön valmistamien luotettavien tuotteitten maine kasvoi, ja liikevaihto sen myötä.

Yhtiö erosi hieman monesta muusta keskisuuresta amerikkalaisesta yhtiöstä. Se palkkasi töihin mielellään sotaveteraaneja ja ennen kaikkea amerikansuomalaisia. Yhtiön tehtailla Hancockissa puhuttiin pääosin suomenkieltä. Yhtiön seuraava tehdas, jonka se rakensi Michiganin Sterling Heightsiin oli taas perinteisempi all-american tehdas. Yhtiön peruskirjassa oltiin mainittu, että kaupallisen tehtävänsä lisäksi sen tuli mahdollisimman paljon ylläpitää suomalaista kieltä ja kulttuuria Yhdysvalloissa. Siihen aikaanhan ei ollut varmaa, kuinka suomalaisuus tulisi säilymään emämaassa vai tulisiko ollenkaan. Osittain tämän vaatimuksen mukaan yhtiö ei koskaan listaantunut pörssiin, vaan pysyi nimenomaan amerikansuomalaisten hallussa.

1960-luvun alkuun mennessä FinnMoto laskettiin Yhdysvalloissa jo suuryritykseksi ja vuosikymmenen lopulla se teki suurimman läpimurtonsa kehittäessään myyntiin metsämonitoimikoneen muutamaa vuotta ennen ruotsalaisia kilpailijoitaan. Termille ”moto” kävi niin kuin aikanaan esimerkiksi Trangialle, eli eräs tuotemerkki ja erisnimi muuttui yleisnimeksi. John Careyn isä Harry Carey, joka oli syntynyt kaksi päivää ennen Pearl Harboria tuli FinnMoton johtajaksi 15. maaliskuuta vuonna 1985 eli täsmälleen samana päivänä jolloin Mihail Gorbatšovista tuli NKP:n pääsihteeri. Hänen uransa kesti huomattavasti kauemmin kuin Gorbatšovin. Kun Suomi hieman epäröiden itsenäistyi vuoden 1992 alussa, alkoi FinnMoto seuraamaan sen tilannetta huomattavalla tarkkaavaisuudella. Eihän firman peruskirjassa merkittyä suomalaisuuden edistämispykälää oltu poistettu minnekään, vaikka jossain pörssifirmassa se olisi ilman muuta tehty. Mutta FinnMoto ei ollut pörssifirma ja sillä oli isänmaa. Itse asiassa kaksikin. Ruumiillinen ja henkinen.

Kun näytti siltä, että Suomi todellakin oli itsenäinen maa ja Neuvostoliitosta Venäjäksi muuttunut vuoteen 1995 mennessä veti kaikki joukkonsa maasta päätti FinnMoto investoida vanhaan kotimaahansa. Uuteenkaupunkiin perustettiin vuonna 1997 Euroopan suurin metsäkoneita valmistava tehdas, joka oli itsenäisyytensä aloittaneelle valtiolle loistava talouden veturi. Se houkutti muitakin kansainvälisiä yrityksiä investoimaan maahan.

Mutta yksi Viljo Kääriän tai myöhemmin William Careyn vaatimus oli vielä lunastamatta. Juhani Kinnusen sukulaisia ei ollut vielä löytynyt. Kiitosta ei oltu esitetty eikä kunniavelkaa oltu lunastettu. Neuvostoliiton aikana se oli tietysti mahdotonta muutenkin ja mahdolliset Yhdysvalloista käsin esitetyt tiedustelut olisivat mitä todennäköisimmin aiheuttaneet huomattavia hankaluuksia Kinnusen jälkipolville. Ajatus oli William Careyn kuoltua jäänyt taka-alalle, mutta vuonna 2009 FinnMoton pääjohtajaksi noussut John Carey otti asian uudestaan esille. Hän palkkasi hyvämaineisen yksityisetsivätoimiston etsimään Juhani Kinnusen jälkeläisiä osviitalla että money is no concern. Toimisto piti yllä etsintää. Kärsivällisesti. Etsien niin Suomen, Neuvosto-Suomen kuin Venäjän arkistoja. Tarvittava etsinnän voiteluaine oli raha ja etsinnän laakereina toimi kärsivällisyys. Lopulta, vuonna 2017 etsivätoimisto saattoi antaa Careylle konkreettisia tuloksia.

Ja se tulos istui John Careyn vieressä samassa pöydässä Helsinki-Expressin baarissa. Hänen nimensä oli Mauno Kinnunen. Miehet olivat vaihtaneet jonkun verran tietoja keskenään sähköpostitse, tavanneet ensimmäisen kerran laivalla ja osallistuneet murhattujen jääkärien muistotilaisuuteen. Sen jälkeen oli aika puhua. Mauno kohotti Johnin tarjoaman oluttuopin, otti hörpyn ja sanoi:

- Niin kuin sinulle sähköpostitse kerroin, minä en ole Juhani Kinnusen verisukulainen. Isoisäni Ilkka oli Juhanin ottopoika. Mutta minä ehkä parhaiten voin kertoa niin Juhanin kuin hänen sukunsa vaiheista. Juhanin verisukulaisia elää Venäjällä. Mutta he ovat täysin venäläistyneet. Juhanin perintö on kulkenut takaisin Suomeen isoisäni Ilkan kautta. Hän muuten eli yli satavuotiseksi, joten jos olisit löytänyt meidät kymmenisen vuotta aikaisemmin, olisit voinut jutella hänenkin kanssaan. Hän oli siitä onnekas mies, että vaikka hänellä kroppa pettikin, niin järjen valo säilyi hänellä siihen viimeiseen päivään saakka.

John otti puolestaan hörpyn ja kysyi:

- Isoisäsi siis osasi kertoa siitä, kun Juhani säästi isoisoisäni hengen?

- Kyllä. Kinnusen Juhani kertoi siitä sodasta palattuaan kotona. Varsin yksityiskohtaisesti. Hän oli lähtenyt sotaan vapauttamaan torppareita ja katkeroitunut siitä, minkälaiseksi sota sitten muuttui. Hän oli sanonut usein, että niitten miesten pelastaminen oli ainut hyvä asia, mitä hän sodassa sai aikaiseksi. Muu oli pelkkää murhaamista. Siellä Aavasaksalla hän oli päättänyt, että noiden kolmen miehen kohdalla hän ei murhaamista jatka. Yksi niistä miehistä oli isoisoisäsi.

- Oliko Juhani kommunisti? Vakaumuksellinen sellainen? Minulle amerikansuomalaisen yrittäjäsuvun jäsenenä on vaikeaa ymmärtää, kuinka kommunistit voittivat Suomessa.

- Se oli monen sattuman summa… valkoisilla oli huonoa tuuria… ensin upotettiin nuo jääkärit… sitten meni Mannerheim puolivahingossa… ja sitten ryssät alkoivat satsata tänne sotilaallista voimaa… eikä sitä toivottua saksalaista apua tullut… mutta oliko Juhani kommunisti… nääh… vakaumuksen mies hän kyllä oli, mutta tuskin hän edes ymmärsi mitä niin kommunismi kuin sosialismi lopulta tarkoittivat. Eikä hänelle, eikä hänen kaltaisilleen sitä silloin rehellisesti kerrottukaan. Heidät petettiin. He läksivät taistelemaan tehdäkseen torppareista talollisia. Ja talollinenhan oli sosialistisen yhteiskunnan yksi pahimmista vihollisista. Juhani kuoli petettynä ja katkerana miehenä. Jos lähdemme kiertämään Suomea, niin kuin suunniteltiin niin vien sinut siihen paikkaan, mihin hänet on haudattu. Kahdeksansadan muun kanssa. Olin paikalla silloin, kun paikalle asetettu muistomerkki paljastettiin. Itse asiassa Ilkka piti siinä tilaisuudessa puheen.

- Se tehdään ilman muuta. Mutta mitä Juhanin perheelle sitten tapahtui?

- Heidän onnensa oli että he saivat olla sentään yhdessä. Heidät oltaisiin voitu totaalisesti erottaakin. Perheen nuorin tytär Elma oli kuollut espanjantautiin. Jäljellä oli äiti Aliisa, lapset Martta ja Janne sekä isoisäni Ilkka, jonka sukunimi oli vaihtunut Värtämöstä Kinnuseksi. Kun Juhani teloitettiin Ilkka oli 21-vuotias ja hänen oli pakko ottaa perheen pään paikka. Hyvin hän siitä suoriutuikin. Olosuhteet opettavat ja pakko tekee mestarin. Ilkasta oli tullut täysi mies jo 14-vuotiaana kun Juhani läksi sotimaan ja hänen täytyi käytännössä itse pitää huolta talosta. Nyt hän joutui kantamaan huolta perheestä. Toisesta perheestään. Hänen omat vanhempansa oltiin ammuttu valkoisten toimesta sodan aikana.

- Perhe ei siis jäänyt Suomeen?

- Ei sen annettu jäädä. Ei kansanvihollisen sukulaisia voitu jättää niille sijoilleen. Heille tuli lähtö kauas. Heidät pakkosiirrettiin Siperiaan, Krasnojarskin aluepiiriin Jenisei-joen varrella sijaitsevaan Kasatšhinskojeen jossa heidän oli määrä työskennellä paikallisessa metsäkombinaatissa. Siellä Kasatšhinskojessa perheellä – tai osalla heistä – vierähtikin sitten seuraavat kolmekymmentäkolme vuotta. Ilkan vastuu muuttui entistä raskaammaksi jo pitkän kuljetuksen aikana, sillä perheen äiti Aliisa kuoli umpisuolentulehdukseen.

- Eikö siellä ollut lääkäreitä? Eihän sellaiseen kuolla.

- Huomaa, ettet ole ollut neuvostokansalainen. Olihan siellä lääkäreitä mutta ei niitä mihinkään härkävaunuun hälytetty jonkun kansanvihollisen vaimon vuoksi. Aliisa pääsi sairaalaan vasta perillä Krasnojarskissa mutta umpisuoli oli jo ehtinyt puhjeta aiheuttaen pahan vatsakalvon tulehduksen jota ei enää voitu hoitaa. Edessä olivat vaikeat vuodet. Ilkka oli siis 21-vuotias, Martta kymmenen ja Janne kahdeksan. He olivat Ilkan vastuulla. Ja he olivat vielä kaiken lisäksi kielitaidottomia. Tilannetta paransi se, että Ilkka huomattiin Kasatšhinskojessa tehokkaaksi ja ennen kaikkea neuvokkaaksi ja kekseliääksi työmieheksi. Ajan myötä Ilkan lahjakkuudet huomattiin ylempänäkin ja hän pääsi metsäkombinaatin kirjuriksi. Kombinaatin johtaja oli laiska, ahne ja kunnianhimoinen mies, oikea neuvostoyhteiskunnan arkkityyppi joka käytti Ilkan osaamista hyväkseen. Suhde oli sinänsä symbioosi, sillä sen myötä Ilkkakin sai etuja itselleen ja ennen kaikkia Martalle ja Jannelle. He saivat jopa käytyä koulua. Muutaman vuoden tosin vain, mutta olihan se tyhjää parempi.

John sytytti pikkusikarin ja tuumaili mietteliäänä:

- Se on ollut heille varmasti hirvittävä muutos. Kuinka he saattoivat selvitä siitä?

Mauno puolestaan lataili piippuaan ja vastasi:

- Ei itse asiassa niin hirvittävä kuin amerikkalaisena ehkä kuvittelet. Eikä oikein muutoskaan. Eihän heidän elämänsä ollut sen helpompaa Suomessakaan. He vain siirtyivät suomenkielisestä kurjuudesta venäjänkieliseen kurjuuteen. Suurin muutos oli vanhempien menettäminen. Ilkka oli oppinut jo aikaa sitten, että jos ei itse auta itseään, niin ei kukaan muukaan auta. Ja kombinaatin kirjurina hän oppi kaksi neuvostoihmisen elämässä hyvin merkittävää asiaa. Toinen oli tuhtaa ja toinen blat.

- Tuhtaa? Blat?

- No tuhtaa… niin, sitä voisi sanoa noin amerikkalaisesta näkökulmasta ihan puhtaasti väärentämiseksi. Eli se oli työsuoritusten väärää raportointia yksinkertaisesti sanottuna. Mutta komentotaloudessa siitä tuli omanlaisensa taiteenlaji. Työsuoritteilla, mittayksiköillä, ajalla, matkoilla ja kaikella muulla sellaisella kikkailemalla saatiin aikaan raportit joitten mukaan viisivuotissuunnitelman mukaiset normit oltiin vedenpitävästi täytetty vaikka ne olivatkin kaukana siitä ja välistä oltiin vedetty omiinkin liiveihin. Hyvällä tuhtaalla saattoi saada mitalin. Huonosti tehdyllä tuhtaalla taas kuulaa ottaansa. Niin kuin sanoin, tuhtaa oli taiteenlaji. Ja Ilkka hallitsi sen.

- Entä blat?

- Sitä voisi sanoa jonkunlaiseksi hartiavaluutaksi. Tavara tavarasta. Palvelu palveluksesta. Palvelu tavarasta. Tavara palvelusta. Blat oli käytössä oikeastaan Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Minä muistan itsekin sen hyvin. Minun elinaikanani neuvostokansalaisella oli itse asiassa kyllä käytössään rahaa. Mutta ne olivat ruplia, eikä niillä peruselintarvikkeitten lisäksi saanut paljon mitään. Ainakaan ilman vuosien jonottamista. Niinpä muitten hyödykkeitten hankkimisessa blat oli tosiasiallisesti virallinen valuutta. Dollarin ja Saksan markan rinnalla. Ennen kaikkea tarvittiin ihmisiä, jotka osasivat pyörittää blatia. Löytää toisiaan tarvitsevat ihmiset, tavarat ja palvelukset. Ja Ilkka oli sellainen ihminen. Siksi hän alkoi saada arvostusta Kasatšhinskojessa.

- Asiaa auttoi se, että Ilkka oli nopea oppimaan ja puhui melko pian sujuvaa venäjää. Toki niin Martan kuin Jannen piti myös oppia puhumaan sitä, mutta kotonaan he pitäytyivät kuitenkin aina suomenkielessä. Ilkka piti kuitenkin yllä unelmaa paluusta takaisin Suomeen. Vaikka heidän elämänsä ei sen ajan neuvostoihmisen näkökulmasta ollut sinänsä hassumpaa. Heillä oli puutetta, kovaakin puutetta nykyiseen amerikkalaiseen ja suomalaiseenkin elintasoon nähden mutta he eivät sentään olleet vankeja ja monella muulla puutetta oli vielä paljon enemmän. Ja ota huomioon, että he läksivät Siperiaan silloisesta Suomesta jossa ihmisiä tapettiin puolueen käskystä nälkään kuin kärpäsiä. Siperiassa heillä oli sentään niukka elanto. Suomessa heillä ei ollut sitäkään. Vuosina 1925 – 1930 Suomi oli yksi maailman hirvittävimmistä paikoista. Jopa Siperiassa oli paremmin. Silti Ilkka halusi takaisin.

John nojautui tuolissaan taaksepäin mietteliään näköisenä, oli hetken hiljaa ja tuumi sitten:

- Niin… ihminen on sopeutuva olento… vähään tyytyväinen… jos sitä vähää osaa arvostaa… itse tunnustan syntyneeni kultalusikka suussa… oikeastaan tajuan sen merkityksen vasta nyt… en minä tiedä, mitä on puute… elämäni on ollut toisaan seuraavia itsestäänselvyyksiä joka pohjautuu aikaisempien sukupolvien kovaan työhön. Ja siihen kesäkuiseen hetkeen vuonna 1919 kun muuan mies päätti jättää isoisoisäni henkiin… nyt alan ymmärtää… todellakin ymmärtää, miksi hän puhui aina kunniavelasta… minun tehtäväni on lunastaa se…

Sitten hän aivan kuin havahtui ja kysyi Maunolta:

- Oletettavasti Ilkka sitten löysi vaimon itselleen? Muutenhan sinä et olisi tässä.

- Löysi niin. Mutta se kesti aikansa. Vastuu vei ajan normaalilta nuoren miehen elämältä. Hänenhän täytyi olla isä Martalle ja Jannelle.

Sitten Mauno hymyili ja sanoi:

- Vi`rsa uli lisma, lismaso uli kelme ved, kelme vedso uit' kalt.

- Mitä tuo oikein oli?

- Se oli mordvan kieltä. Tarkemmin sanottuna sen suurempaa pääkieltä ersää. Minä olen neljäsosamordvalainen. Ilkka löysi lopulta vaimokseen Verkin. Omaa sukua Krivošejeva. Hän on isoäitini. Tai oli siis. Hän kuoli vuonna 1995. Hänetkin oli karkoitettu. He tapasivat, menivät yksiin ja vuonna 1942 syntyi isäni Antti-Juhani. Keskellä sotaa. Ilkan ei tarvinnut lähteä sotimaan, kun oli sen verran vanhaa ikäluokkaa, mutta Jannen piti. Hän kaatui Kurskin taistelussa vuonna 1943. Hänestä ei jäänyt jäljelle kuin tuntolevy. Hän oli panssarintorjuntatykin ampuja ja hän tuhosi kaksi saksalaista tankkia. Kolmatta hän ei enää tuhonnut. Täysosuma tuhosi koko tykkiryhmän. Marttakin oli sodassa. Kenttäsairaalassa hoitajana. Palattuaan takaisin Kasatšhinskojeen hän tapasi Anatolin, venäläisen miehen ja meni hänen kanssaan naimisiin.

- Koska sitten sukusi palasi Suomeen?

- Siihen tarvittiin vallanvaihto Neuvostoliitossa. Kun Nikita Hruštševista tuli NKP:n pääsihteeri ja kun hän vuonna 1956 tuomitsi Stalinin hallinnon, alkoi suojasää. Tosin Kinnusilla kesti vielä vuoteen 1958 ennen kuin paluu oli mahdollista. Tai yleensä siirtyminen Kasatšhinskojesta minnekään. Syynä oli taas tuhtaa. Sillä oli etunsa mutta myös haittansa.

- En ymmärrä. Selitätkö?

- Metsäkombinaatin johtaja oli vaihtunut kahteenkin otteeseen ja kaikille Ilkka oli korvaamaton apulainen. Kombinaatin johtajan sana painoi, eikä viimeisin johtaja olisi halunnut luopua Ilkasta millään. Hän oli itse aika kädetön ja päässyt johtajaksi pelkästään puoluesuhteillaan. Näin ollen he pääsivät lähtemään vasta kesällä 1958. Ilkka lähti, Verki lähti ja Antti-Juhani lähti. Mutta Martta jäi. He muuttivat Anatolinsa kanssa samaan aikaan Novosibirskiin. Heillä oli ehtinyt syntyä Kasatšhinskojessa kaksi tytärtä. Nadezhda ja Natalia. He ovat vielä elossa ja heillä on lapsenlapsia. Mutta he ovat täysin venäläistyneet. Lapsenlapset eivät koskaan edes opetelleet suomenkieltä ja Nadezhda ja Natalia ovat unohtaneet sen vähän, mitä oppivat. Mutta minä tiedän kuitenkin heidän olinpaikkansa. Me lähetellään kortteja vuosittain. Me jouluna ja he uutena vuotena.

- Jos järjestän niin että tapaisimme, voitko toimia tulkkina? Sinä kuitenkin kai osaat venäjää?

- Toki osaan. Kaikki neuvostosuomalaiset oppivat venäjän. Ei ollut paljon vaihtoehtoa.

John tilasi miehille uudet oluet ja jatkoi kiinnostuneena:

- Entä vuodesta 1958 eteenpäin?

- Keuruulle, josta Ilkka oli lähtöisin he eivät päässeet, vaan asettuivat Jyväskylään. Itse asiassa he kaikki olivat yllättyneet kuinka siistiltä ja toimivalta kaupunki – neuvostoihmisen näkökulmasta – vaikutti. Erityisesti Verki oli ihastunut vaikka sinun silmääsi ne rakennukset varmaankin näyttäisivät karmeilta slummeilta. Mutta niissä oli sähköt. Sähköliesikin. Jääkaappi. Ja sisä-wc. Asiaa auttoi se, että Jyväskylässä oli Neuvostoliitonkin mittakaavassa suuri kranaatti- ja patruunatehdas. Sinne niin Ilkka kuin Verki pääsivät töihin. Ilkka pääsi nopeasti samanlaisiin hommin kuin Kasatšhinskojessa. Ja koska Ilkka oli synnynnäinen pelimies niin tuhtaa ja blat auttoivat siinä, ettei isäni Antti-Juhanin tarvinnut lähteä armeijaan jonnekin hevonvitunkuuseen vaan hän suoritti varusmiespalveluksensa Itämeren kuudennessa motorisoidussa rannikkotykistörykmentissä Lenininlahdessa.

- Lenininlahdessa?

- Jaa niin… Vaasahan se nykyisin on. Se oli sitä Ruotsinvallan aikaan mutta eihän sellainen nimi sitten tsaarille käynyt vaan siitä tuli Nikolainkaupunki. Ja bolshevikeille ei taas mikään tsaarista muistuttava käynyt joten siitä tuli Lenininlahti. Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1992 siitä tuli taas Vaasa.

- Ymmärrän. Tai no, en ymmärrä sitä neuvostotyyppistä nimienvaihtamisintoa, mutta Suomessa se oli ehkä paikallaan. Kuinka isäsi elämä eteni armeijan jälkeen?

- Sinänsä hyvin, mutta hän teki väärän valinnan.

- Tarkoitatko sitä, että hän rupesi toisinajattelijaksi?

- En tarkoita. Hän rupesi maalariksi. Ja ne sen ajan maalit olivat sellaista evästä että ne söivät sekä hänen ihonsa että aivonsa. Hän kuoli vuonna 2001 ihosyövän ja alzheimerin taudin yhdistelmään. Viimeisen kahden vuoden ajan hän ei enää tuntenut minua eikä tiennyt kuka itse oli. Neuvostoliitossa noista ympäristöasioista kun ei niin kovin piitattu.

- Olen todella pahoillani. Entäs sinä sitten? Kuinka oma elämäsi on mennyt?

- Jaa minä? No, minähän olin tyypillinen neuvostokansalainen. Synnyin vuonna 1965. Kävin koulua Jyväskylässä. Olin jäsenenä Komsomolissa. Sen verran, etten ollut epäilyttävä. Itse asiassa se mikä kiinnosti minua eniten oli rock-musiikki. Meillähän oli kotona radionauhuri. Kuuntelin siitä Radio Luxemburgia ja äänitin kasetille. Äänityksiä jaettiin sitten kavereille. Yksi sai bongattua Sladea. Toinen Marc Bolania. Kolmas Deep Purplea. Ja niin edelleen. Ja olihan meillä Suomessa Hurriganes. Minä sain kaverilta kopionkopionkopion heidän salaa tekemästä Roadrunner-kasetista. Nekin jätkät saivat sitten pitkät työleirituomiot ja vapautuivat vasta kun Suomi itsenäistyi. Vielä huonommin kävi niille lahtelaisille jätkille joilla oli se Sleepy Sleepers-bändi. Ne kuskattiin kaikki mielisairaalaan jonnekin huitulanhelvettiin eikä niistä kuultu enää koskaan sen jälkeen. Kai ne tapettiin yliannoksilla tai jotakin.

- Goddamit! Sitä samaa rokkiahan minäkin kuuntelin. Mutta minä ostin ne LP-levyinä ja kuuntelin hyvillä stereoilla. Kun ei ollut pulaa niin rahasta kuin vapaudestakaan. Entäs sitten? Kuinka elämäsi sitten eteni?

- Kouluttauduin metallimieheksi. Mutta enhän minä ehtinyt niitä hommia tehdä kun sitten tuli lähtö armeijaan. Palveluspaikkani oli 54:s Moottoroitu jalkaväkidivisioona Vekaranjärvellä. Se oli niitä yksikköjä joista lähdettiin suoraan Afganistaniin. Siellä oli paljon suomalaisia joita pidettiin hyvinä sotilaina. Olin siellä vuoden. Toimin BTR-kuskina. Selvisin ilman naarmuakaan vaikka kerran väijytyksessä kävi niin, että jätkät olivat aukaisseet BTR:n luukut ja singon ammus tuli suoraan yhden kaverin rintaan. Siinä meni puolet ryhmästä. Minut pelasti eräs mies joka oli takanani. Hän otti sen suurimman osuman minun puolestani. Yritin antaa ensiapua mutta jätkän selästä näkyivät keuhkot ja nekin olivat riekaleina. Hän kuoli käsiini.

Mauno otti hörpyn oluestaan, oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

- Se oli kova keikka. Ehkä sitä kannattaa muistella joskus myöhemmin. Jos haluat kuulla. Mutta sitten palasin Jyväskylään. Menin töihin kranaattitehtaalle niin kuin niin moni muukin. Löysin itselleni naisen ja saimme lapsen. Pojan, Mikon. Meille tuli avioero vuonna 2003. Se on nykyisessä Suomessa kovasti yleistä. Jostain syystä. Mutta olen ollut entisen vaimoni kanssa suhteellisen hyvissä väleissä joten Mikko ei joutunut kärsimään erostamme enempää kuin mitä joillain muilla.

Samalla pöytään tuli pistäytymään noin viisi – kuusikymppinen mies jolla oli päällään koruttomat pikimustat vaatteet. Hän näytti selvästi tuntevan Mauno Kinnusen ja vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan. Toki hän myös esitteli itsensä John Careylle ja tervehti häntä kohteliaasti. Miehen poistuttua John kysyi:

- Kukas hän oli? Näytitte tuntevan toisenne. Taisi olla sama mies, joka siunasi jääkäreitten hautapaikan.

- Sama mies. Hän on Jari Hulkko. Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa. Tuo puku mikä hänellä oli päällään on papin puku, mutta hän on nyt vaihtanut vapaalle ja ottanut liperit kaulasta pois. Ihan hyvä ja rento tyyppi. Ottaa varmasti jääkäreitten kunniaksi muutaman oluenkin. Hän osallistui jääkärien siunaamistilaisuuteen ja jatkaa tilaisuutta siviilihenkilönä. Häntä muuten vihataan Ruotsissa, tiedätkös?

- En tiedä. Miksi?

- Siksi, että hänen johdossaan oleva kirkko keskittyy vain hengellisiin asioihin ja se pitää – ja on myös julkisesti ilmoittanut – että ruotsalainen maallistunut kirkko joka keskittyy lähinnä monikulttuurisuuden tukemiseen ja kaikenlaisiin seksuaalivähemmistöihin ei ole enää kirkko ensinkään vaan lähinnä perverssi maallinen virasto. Jos Ruotsin kirkolla olisi vielä käytössään kirkonkirous, niin varmaankin ne langettaisivat sen arkkipiispa Hulkon päälle. Mutta Hulkko nakkaa sille pitkät paskat. Itse asiassa hän on hyvin merkittävä hahmo suomalaisen kansallismielisyyden uudelleen herättämisessä. Neuvostovuosina kun se onnistuttiin latistamaan pieneksi ja onnettomaksi suuren puun varjoon jääneeksi kituvaksi taimeksi. Nyt se puu on kaatunut ja taimi on alkanut kasvaa.

John tilasi uudet oluet, sytytti pikkusikarin ja sanoi:

- Minulla on kunniavelka. Ja minulla on varaa lunastaa se. Kaikki, mitä minulla on, kaikki mitä suvullani on johtui siitä, että eräs Juhani Kinnunen pelasti isoisoisäni vuonna 1919. Haluatko muuttaa Amerikkaan? Minä voin järjestää sen. Haluatko rahallista tukea itsellesi? Ja pojallesi? Minä voin järjestää senkin.

Mauno otti hörpyn oluestaan ja vastasi:

- En minä halua rahaa. Ajatus siitä että ottaa rahaa siitä että joku on jäänyt ampumatta tuntuu… no, käänteiseltä palkkamurhaajalta. Ja se kunniavelka on muutenkin maksettu. Jo kaksikymmentä vuotta sitten.

- En ymmärrä.

- Katsos, minähän olin siis töissä siellä kranaattitehtaassa Jyväskylässä. Suomihan myy kranaatteja vaikka itselleen Perkeleelle jos se vain maksaa rahalla. Mutta siitä huolimatta tuotantomäärät itsenäisyyden myötä pienenivät. Kas kun tavaraa ei mennyt enää neuvostoarmeijalle. Tiedossa oli irtisanominen ja hyvin epävarma tulevaisuus. Mutta sitten tuli uusi mahdollisuus. Sinun vuoksesi. Minä hain töitä FinnMoton metsäkonetehtaasta vuonna 1997. Kun se perustettiin. Ja sain niitä. Olen ollut siellä hommissa parikymmentä vuotta ja edennyt työnjohtajaksi. Asun mukavassa rivitalokaksiossa. Omassa. Velattomassa. Ja sain poikanikin koulutettua. En tarvitse rahaa. Enkä halua muuttaa Suomesta. Tämä on kuitenkin kotini. Vielä vähemmän haluaa muuttaa poikani Mikko. Hän asuu Haminassa ja on tietokoneinsinöörinä Googlen palveluksessa. Minä itse olen ajan myötä opetellut kansallismielisyyttä. Se ei ollut itsestään selvää, sillä synnyin Neuvostoliitossa neuvostokansalaiseksi eikä mitään Suomen itsenäisyyttä silloin ollutkaan. Koulussakin opetettiin se, että suomalaiset osallistuivat lokakuun vallankumoukseen ja pieksivät vastavallankumoukselliset. Mutta pojallani Mikolla tilanne on toinen. Hän syntyi Neuvostoliitossa mutta ei muista siitä mitään. Hänelle Suomi on isänmaa. Ja hänellä on toinenkin syy olla isänmaallinen ja pysyä Suomessa.

- Mikä se syy on?

- Hänellä ei ole vasenta jalkaterää. Hän oli sitä ikäluokkaa joka joutui sotimaan Kannaksen sodassa sitä venäläisseparatistien niin sanottua Novokarelski perešejekin aluetta vastaan. No, Venäjäähän vastaan siinä käytännössä sodittiin, mutta ryssät kävivät sellaista proxy-sotaa ja väittivät vain tukevansa separatisteja. Hän polkaisi siinä sodassa miinaan. Se vei häneltä toisen jalan. Mutta noissa tietokonehommissa pärjää oikein hyvin yhdelläkin jalalla. Sotakokemuksiensa myötä hän on hyvin kansallismielinen. Tavalla, josta minä olen kateellinen. Hän on kasvanut Suomessa ja suomalaiseksi. Minä synnyin Neuvostoliitossa ja olin neuvostoliittolainen. En kaipaa sitä aikaa. Olen mieluummin suomalainen. Mutta olen kateellinen sille Mikon innolle Suomesta ja suomalaisuudesta. Mikkoja tarvitaan. Minä olen menneen ajan mies ja väistyn mielelläni uuden sukupolven tieltä.

- Mutta mitenkäs on, teemmekö sen reissun jota ehdotin sähköpostissa?

- Tehdään vaan. Mutta minä tarvitsen kyllä lomaa sitä varten.

- Ota huomioon, että minä olen koko kansainvälisen FinnMoton puheenjohtaja. Luulenpa että se järjestyy. Palkallisena. Olen varannut Helsingistä matkailuauton. Lähdetään kiertämään esi-isieni maata. Olisin todella onnellinen, jos olisit oppaanani.

- Se on tällä puheella sovittu.

John Carey meni baaritiskille jossa oli elämäänsä kyllästyneen näköinen baarimikko. Hänen rinnassaan oli nimikyltti jossa luki Jyrki Katainen. Innoissaan John palasi englannin kieleen:

- Bartender! Give me two whiskeys. Best that you´ve got.

Saatuaan viskit hän meni niitten kanssa pöytään ja totesi:

- Luulen, että tämä on pitkän ja lämpimän ystävyyden alku. Yli valtameren ja yli vuosisadan.

Mauno kohotti viskilasia ja vastasi.

- Yli valtameren. Yli vuosisadan.

Hancock, Michigan, heinäkuu 2018, varhain eräänä aamuna.

Aikanaan Haminan lipputornista vaikutteensa ottaneessa Hancockin luterilaisen hautausmaan siunauskappelissa liehui John Careyn pyynnöstä punakeltainen Suomen leijonalippu. Hän seisoi hiljaisena isoisoisänsä William Careyn haudalla. Hän oli ajanut Mauno Kinnusen kanssa läpi Suomen. Hän oli käynyt Keuruulla, jossa Juhani Kinnunen perheineen aikanaan asui. Hän oli käynyt Ylitorniossa jossa Viljon nimellä elänyt William oli puolestaan asunut. Hän oli käynyt siinä paikassa Tornionjoen rannassa jossa Juhani säästi Viljon elämälle. Hän oli kiertänyt Maunon kanssa Lapin ja nähnyt sen tunturit. Käynyt katsomassa mahtavan Kiutakönkään Kuusamossa. Nähnyt Pohjanmaan lakeudet. Ja olivat he käyneet katsomassa myös Suomelle kuuluvaa Laatokan rantaa. Vain Ahvenanmaa jäi näkemättä. Se oli jäänyt Venäjälle, se oli yhtä suurta venäläistä laivastotukikohtaa eikä sinne ollut menemistä.

Nyt hän oli palannut kotiinsa Yhdysvaltoihin. Hänellä oli hautausmaalla mukanaan pieni laatikko ja pieni pullo. Laatikossa oli maata Juhani Kinnusen tilalta Keuruusta, Viljo Kääriän mailta Ylitorniosta ja myös Tornionjoen rannalta suurinpiirtein siitä paikasta jossa punaisten plutoonanpäällikkö Juhani Kinnunen mahdollisti Careyn suvulle sen elämän, jonka he olivat saaneet elää Yhdysvalloissa. Pullossa oli vettä pienestä purosta Kinnusten silloisilta mailta, joilla nyt oli jonkun toisen suomalaisen omakotitalo. Omakotitalon isäntä oli suostunut mielellään Johnin pyyntöön ottaa mukaansa hieman maata ja vettä. Vettä oli mukana myös Kääriöitten kotitilalta, joskin se oli ollut autiota maata. Keneltäkään ei tarvinnut kysyä lupaa. Vielä mukana oli vettä Tornionjoesta.

Johnilla oli mukanaan pieni lapio, jolla hän irroitti haudan päältä muutaman kuutiotuuman verran nurmikkoa, kaivoi pienen kuopan ja laittoi irrotetun nurmikon siististi kuopan viereen. Kuoppaan hän kaatoi laatikosta Suomesta mukanaan tuomansa maan ja laittoi sen jälkeen irroittamansa nurmikon takaisin paikalleen. Siellä kaukana Suomessa niin Mauno kuin Mikko olivat sanoneet, etteivät he kaipaa rahallista apua. Mutta he olivat suostuneet siihen, että John perusti säätiön tulemaan Mikon jälkikasvua. Samanlaisen säätiön hän oli perustanut Novosibiskiin tukemaan Nadezhdan ja Natalian jälkeläisten elämää. He olivat ehkä täysin venäläistyneitä, mutta he olivat kuitenkin Juhani Kinnusen lihaa ja verta. Tärkeintä oli ollut kuitenkin välittää kiitos vuosisadan takaa.

John otti pullon, jossa oli vettä Suomesta ja kaatoi sen isoisoisänsä haudalle. Hän ajatteli että kunniavelka oli nyt maksettu ja Viljo Kääriästä aikanaan William Careyksi muuttunut mies saisi levätä rauhassa. Hautakivelle lennähti perhonen ja John ajatteli sitä, mitä oli lukenut perhosvaikutuksesta. Että pienen perhosen siipien heilahdus saattaisi saada aikaan myrskyn jossain kaukana. Pienet asiat vaikuttivat myös historiaan. John mietti sitä, kuinka Suomessa olisi käynyt,  jos jääkärit olisivatkin päässeet perille? Ja jos Mannerheim ei olisi kaatunut juuri punaisten hyökkäyksen edellä? Jos valkoiset olisivatkin voittaneet? Minkälainen Suomen historia olisi silloin ollut?

Perhonen lensi omille teilleen ja myös John käveli ajatuksissaan pois hautausmaalta jatkamaan omaa elämäänsä. Siunauskappelissa Suomen punakeltainen lippu laskettiin alas ja tilalle nousi Yhdysvaltain lippu. Maan suurin suomalaiskaupunki heräili pikku hiljaa uuteen päivään.

Lukijalle: Kirjoituksessa esiintynyt Ilkka Värtämö / Kinnunen on luonnollisesti fiktiivinen hahmo. Mutta tietyissä osissa hänen elämäänsä on esimerkkinä ollut oikea henkilö, nimittäin Unto Parvilahti. Hän oli yksi niistä yhdeksästätoista suomalaisesta Suomen kansalaisesta jotka vuonna 1945 kommunistisen sisäministerin Yrjö Leinon käskystä luovutettiin Neuvostoliittoon joko vankeuteen tai kuolemaan. Kyseinen episodi ei ole niitä Suomen historian loistokkaimpia. Valveutunut mediamme mielellään tönkii kaikkea mahdollista mitä suomalaiset sodan aikana tekivät, mutta tästä ollaan oltu kovin hiljaa.

Parvilahden pakotettu Neuvostoliiton matka kesti vuodesta 1945 vuoteen 1954. Mikäli lukija saa jostain käsiinsä kyseisestä reissusta kertovan kirjan Berijan Tarhat niin se kannattaa ehdottomasti lukea.

XXXIV YMMÄRRYSHARJOITUS

September 5, 2017, 2:05 pm

≫ Next: EPÄILYKSEN PIRU JA TAJUAMISEN KYNNYS

≪ Previous: 1919 KERTOMATON TARINA OSA II

$

0

0

Eli hieman ajatuksia tuotteen ja siihen liittyvän mainonnan ristiriidasta sekä pakko-opetetusta vihasta

Jos kysytään suvaitsevais-tiedostavalta henkilöltä niin hänen näkövinkkelistään Suomen ehdottamasti suurin ongelma on tietenkin tavallisen suomalaisen kantaväestön edustajan monikultturistiseen utopiaan ja ennen kaikkea sitä kannattaviin ihmisiin kohdistama nuivuus ja suoranainen viha. Viha ilmenee ajatuksina ja sanoina ja sitä kautta luonnollisesti myös vihatekoina sillä suomalaisen sanoma sanahan on jo tehty teko ja sellaisena sitä täytyy tiedostavan ihmisen mielestä luonnollisesti kohdella. Myös käräjäoikeudessa. Sen sijaan ns. uussuomalaisen kantaväestöön kohdistamissa ihan oikeissa väkivallan teoissa on taas kyse siitä, että kantasuomalaiset eivät ole osanneet oikealla tavalla vastata uussuomalaisuuden aikaansaamiin sosioekonomisiin haasteisiin. Mikä puolestaan suorastaan pakottaa uussuomalaisen raiskaamaan, lyömään ja tappamaan.

Vaan mistä se tavallisen suomalaisen viha oikein kumpuaa? Jos asiaa kysellään punavihreän kuplan sisältä niin luonnollisesti syynä on se, että pääosa suomalaisista (poislukien tietysti kuplan sisällä mukavasti köllöttelevät ja selvästi muita suomalaisia fiksummat poikkeusyksilöt) ovat yksinkertaisesti niin takapajuisia nurkkiin tuijottajia että ulkomaalaisvihamielisyys on jo ohjelmoitu heidän sisäsiittoisiin geeneihinsä joita tulisi korjata etnisellä (jos kohta itse serkusavioliittoja harrastavalla mutta eipä takerruta yksityiskohtiin) pikaparannuksella.

Koska itse kuulun tähän nurkkiin tuijottavaan ja takapajuiseen kantaväestönosaan uskaltaudun olla hieman eri mieltä ja väitän, että suurin osa suomalaisesta (selkeästi kasvavasta, tämähän on selvä, mitä siitä valehtelemaan) vihasta johtuu eräänlaisesta tuotteen ja mainonnan välisestä selkeästä ristiriidasta. Tavallinen suomalainen on sellainen, että jos hän huomaa jonkun asian olevan itselleen hyväksi, hän uskoo sen muutenkin, ilman asian jatkuvaa toitottamista. Tavallinen suomalainen osaa myös tunnistaa itselleen kalliit, haitalliset ja vaaralliset asiat, sillä hän (vaikka tätä ei punavihreässä kuplassa oikein hahmoteta) ihan oikeasti kykenee ajattelemaan. Ja jos hänelle jatkuvasti mainostetaan kallista, haitallista ja vaarallista asiaa otsakkeella että asia onkin ihana ynnä välttämätön ja suomalainen on tyhmä kun ei asiantilaa huomaa niin selväähän on että se alkaa vituttaa. Jatkuvasti toistettuna kevyt kenttävitutus muuttuu raskaaksi rynnäkkövitutukseksi.

Kyse ei siis ole mistään geeneihin ohjelmoidusta ulkomaalaisvihasta. Katsellaanpa hieman historiaa. Sanotaan nyt vaikka siltä ajalta mihin omat havaintoni riittävät eli palataan 1970-luvun alkuun jolloin Suomeen tuli parisataa chileläistä pakolaista. Tiedettiin yleisesti että kyseiset chileläiset olivat oikeassa hengenvaarassa. Se, pelastiko Augusto Pinochet toimillaan Chilen vielä suuremmalta pahalta on tietysti toisen ja ihan perustellun keskustelun aihe mutta nämä Suomeen tulleet chileläiset olivat oikeasti kusessa, joten asia ei aiheuttanut sen enempää vastalauseita kuin sitä paljon mainostettua vihaakaan.

Asiaa auttoi tietysti sekin, että chileläisiä oli vähän ja he olivat ja elivät ihmisiksi. Ennen kaikkea oli tärkeää, että niin poliittinen koneisto, virkakoneisto kuin silloinen mediakaan eivät tehneet chileläisistä pakkosyötettävää ja kyseenalaistamatonta uskontoa. Asia todettiin, asia uutisoitiin ja kansalaiset totesivat että okke, antaa heidän tulla ja olla. Eivät he Suomea millään tavoin romuta. No, he tulivat, he olivat ja ennen kaikkea kun tilanne Chilessä muuttui, he lähtivät. He olivat pakolaisia sanan varsinaisessa merkityksessä. En usko, että he itse olisivat halunneet mitään nykyisen tyyppistä itseään ylistävää suitsutusta ja ansiotonta arvonnousua.

Seuraavana tulivat sitten vietnamilaiset eli ne kuuluisat venepakolaiset. Heidän kohdalla ilmiö oli suurinpiirtein sama. Kusessa oltiin, Suomeen tultiin, asia ei aiheuttanut suurempaa mutinaa ja mediakin tyytyi silloin uutisoimaan asiasta pahemmin tuputtamatta. Sinänsä tiedän kokemusteni puolesta että itäaasialaiset eivät ole ihan kokonaan sellaisia työteliäitä kullanmuruja kuin sanotaan, heidän porukoistaan löytyy vallan hulluakin sakkia mutta noin pääosin he ovat eläneet Suomessa ihmisiksi. Se ero heissä on chileläisiin, että samanlaista paluumuuttoa ei ole tapahtunut mutta Vietnam on kuitenkin edelleenkin kommunistihallinnon johtama ja sitä hallintoahan he läksivät alun perin karkuun.

Kaiken kaikkiaan noista kahdesta pakolaisryhmästä voidaan sanoa, että heidät myytiin suomalaisille rehellisesti sellaisena pakettina mitä he olivatkin. Joten asia ei ylittänyt epäoikeudenmukaisuuskynnystä eikä näin ollen aiheuttanut sen kummempaa vihaakaan. Mutta 1990-luvulla kaikki muuttui, joskaan en täysin hahmota, että minkä ihmeen vuoksi. Vuonna 1990 tulivat somalit ja muutamassa vuodessa kävi selväksi, että nyt kyseessä olikin aivan erilainen kansanryhmä. Puhtaasti kantaväestön elätettävä, töykeä, epäkohtelias ja (niin kuin pian huomattiin) erittäin lahjakas tehtailemaan niin väkivalta- kuin seksuaalirikoksia.

Mutta mitä silloin tapahtuikaan? Tuotteen ja sen mainonnan välille syntyi käsittämätön ja täysin epälooginen ristiriita. Vaikka suomalaiset huomasivat kyllä että nyt heille pakkosyötetään jotain kallista, haitallista ja vaarallista, niin tätä tosiasiaa ei saanutkaan enää sanoa ääneen. Kansalaisille valehdeltiin niin poliittisen- ja virkakoneiston kuin mediankin taholta ja vaadittiin että valheeseen tuli suhtautua totuutena. Uuden väestöryhmän aiheuttamat ongelmat eivät olleetkaan ongelma, vaan ongelmana oli kantasuomalaisten asenne joka ei ollutkaan kyseenalaistamattoman ihaileva ja tänne tuotua kansanryhmää jalustalle nostava. Tässä vaiheessa alkoi jatkuva ja aina kasvava arvostelijoitten rasistiksi, natsiksi jne. tuomitseminen aina vain pienemmistä ja pienemmistä syistä.

Suomalainen huomasi, että hänelle myydään (ja pakotetaan ostamaan) sekundaa priimana ja häneltä vielä vaadittiin, että hän nimittää sekundaa priimaksi. Suomalaiselle opetettiin, että hänen tulee kaikista faktoista huolimatta ainoastaan hyväksyä ja rakastaa ihanaa toiseutta. Koska asiasta oli niin poliittinen-, virkamies- kuin mediapäätös.

Epäoikeudenmukaisuuskynnys oli ylitetty ja tämä luonnollisesti sai aikaan vihamielisyyttä.

Siirryttiin 2000-luvun puolelle ja haittamaahanmuutto jatkui sekä sen määrä lisääntyi. Tuotteen ja sen mainonnan välillä oleva ristiriita kasvoi edelleen, sillä nyt alettiin aina suuremmissa määrin tuoda esille sitä väitettä että jossain vaiheessa tulevan työvoimapulan ja heikkenevän huoltosuhteen vuoksi tarvitaan ilman muuta lisää maahanmuuttoa. Suomalainen huomasi, että mainostettava maahanmuutto oli nimenomaan tuota haittamaahanmuuttoa jossa ”huoltosuhdetta korjattiin” siten, että maahan saapuneet kehitysmaalaiset siirrettiin samantien pysyvälle suomalaisten maksamalle eläkkeelle. Samaan aikaan kun suuren 1990-luvun laman jälkeen suomalaiset oltiin pakotettu avuttomana totuttelemaan siihen tilanteeseen että satojatuhansia suomalaisia oli jatkuvasti – ja aina kasvavassa määrin pysyvästi – työttömänä.

Viimeisenkin objektiivisuutensa hylännyt valtamedia alkoi tässä vaiheessa tuoda esille loistavia esimerkkejä haittamaahanmuuttajien positiivisesta vaikutuksesta työelämään. Koska tavallinen suomalainen – tai ainakin pikkuhiljaa kasvava osa heistä – ymmärsi lukea jutut otsikon lisäksi kokonaan, he panivat merkille että nämä kovasti mainostetut onnistumiset olivat pääosin suomalaisten kustantamia julkisen sektorin tulkkeja tai projektityöntekijöitä jotka pyrkivät työssään ratkaisemaan ongelmia joita ei alun perin olisi ollut olemassakaan elleivät nämä väestöryhmät olisi tulleet Suomeen.

Lisää sekundaa myytiin aina vain parempana ja välttämättömänä priimana. Suomalaisen tuli edelleenkin kaikista faktoista huolimatta ainoastaan hyväksyä ja rakastaa ihanaa toiseutta. Koska asiasta oli niin poliittinen-, virkamies- kuin mediapäätös.

Epäoikeudenmukaisuuskynnyksen rimaa oli jälleen kohotettu.. Lienee täysin luonnollista, että tämä sai aikaan aina vain kasvavaa vihamielisyyttä.

Tilanne jatkui. Niin haittamaahanmuutto kuin sen julkinen ylistäminen ei vähentynyt. Tässä vaiheessa suomalainen huomasi, että nämä muualta tulleet ohittivat suomalaiset kunnallisissa asuntojonoissa. Koska oltiin kehitetty niin sanottu positiivinen erityiskohtelu. Saman erityiskohtelun perusteella haittamaahanmuuttajia alettiin suosia julkisen sektorin työllistämisessä. Maassa, jossa oli satoja tuhansia suomalaisia työttömiä ja tuhansia suomalaisia kodittomia. Suomalainen huomasi myös, että aina vain useampi julkisen sektorin työpaikka keskittyi näihin haittamaahanmuuttajiin ja heidän ylläpitämiseensä. Maassa, jossa suomalaisiin kohdistuvia peruspalveluja oltiin alettu voimakkaasti leikata. Samaan aikaan kaikkeen tähän liittyvä arvostelu määriteltiin uudella termillä ”vihapuhe”, joka haluttiin kieltää ja kriminalisoida.

Ja jatkuvasti suomalaiselle muistutettiin joka tuutista ja erityisesti täysin vihervasemmistolaiseksi muuttuneen valtamedian taholta että – edelleenkin kaikista faktoista huolimatta – suomalaisen tuli alistuneena vain hyväksyä ja rakastaa ihanaa toiseutta. Koska asiasta oli niin poliittinen-, virkamies- kuin mediapäätös.

Epäoikeudenmukaisuuskynnyksen rimaa siis kohotettiin jälleen kerran. Vihamielisyys muuttui puhtaaksi vihaksi. Alistuneeksi sellaiseksi, koska varsinainen valtiojärjestelmä näytti menettäneen järkensä utopian edessä. Nyrkkiä puitiin taskussa kun ei muutakaan voitu. Samaan aikaan kun luettiin lehdistä että kyseinen tunne oli väärä. Sitä ei saanut olla. Vihata ei saanut. Arvostella ei saanut. Ajatella ei saanut. Ajattelu piti jättää sertifikoiduille toimittajille ja ns. asiantuntijoille. Tavallisen kansalaisen tuli keskittyä elättämään heitä.

Leikattiin sitten syksy 2015 jolloin pakolla priimana myytävästä sekundasta tuli totaalinen ylitarjonta. Näin jälkeenpäin ajanjaksoa voisi sanoa Suomen arabikevääksi jota harva halusi ja jonka tulon hallitus tiesi etukäteen muttei tehnyt muuta kuin rupesi etsimään tulijoille majoitustiloja ja elättämiseen lisärahoitusta. Tavallinen suomalainen osasi lukea karttaa ja hoksasi, että tulijat olivat saapuneet Suomeen seitsemän rauhallisen maan läpi, joten hengenvaarasta heillä ei ollut tietoakaan. Lisäksi hän huomasi, että tulijat esittelivät facebookissa suomalaisilta saatua rahaa ja samalla valittivat sekä ruuasta että palvelun tasosta. Tavallinen suomalainen ajatteli että yleensä palvelua voi vaatia vain maksava asiakas. Kiitokset kelpaamattomasta palvelusta maksettiin jälleen tuttuun tapaan väkivalta- ja seksuaalirikoksina.

Tässä vaiheessa jo ankaraa enemmän vihastunut suomalainen tuumasi, että eikö nyt olisi aika niin hallituksen, virkakoneiston ja jopa mediankin polttaa päreensä ja ryhtyä selvän kusetuksen edessä toimiin.

Ja ryhtyiväthän ne. Ne aloittivat vielä entistä suuremmallakin volyymilla vihapuheen vastaisen propagandakampanjan ja poliisi aloitti tiensä kohti uutta punaista Valpoa perustamalla ”vihapuhetta estävän ja paljastavan tutkijaryhmän”. Lisäksi poliisihallitus esitti, että ”uusi ryhmä tekisi esitutkinnan kaikissa niissä tapauksissa, joissa tehdään rikosilmoitus internetissä tapahtuneesta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta” ts. Suomen valtio otti neuvostotyyppisen anonymka-järjestelmän käyttöön.

Tavallinen kansalainen ymmärsi, ettei enää riitä sekään, että sekundaa pakkomyydään priimana. Oltiin tultu siihen tilanteeseen, että priiman vaatiminenkin muuttui rikolliseksi. Mutta silti, kaikesta huolimatta suomalaisen tuli edelleenkin vain hyväksyä ja rakastaa ihanaa toiseutta. Koska asiasta oli niin poliittinen-, virkamies- kuin mediapäätös. Tavallinen kansalainen alkoi hoksata myös sen, että järjestelmä ei suojele pelkästään haittamaahanmuuttoa vaan järjestelmää itseään, ettei sen tekemiä kohtalokkaita virheitä tuotaisi esille ja ennen kaikkea ettei se joutuisi vastaamaan teoistaan.

Eikä kyseisestä vuoden 2015 syksystä mennyt kuin kaksi vuotta, niin Suomi pääsi nauttimaan samasta maahantunkeutujien terrorista kuin niin moni muu maa ennen Suomea. Meillä saldona oli kaksi kuollutta ja kahdeksan haavoittutta. Tämä Turun isku oli tietysti se ensimmäinen joka virallisesti luokiteltiin terroriksi. Sitä ennen tapahtuneet murhat, tapot, ryöstöt, pahoinpitelyt ja raiskaukset tulkittiin sosioekonomisesti haastaviksi tapahtumiksi. Jo hieman väsyneellä ja sarkasmin sävyttämällä äänellä suomalainen kysäisi, että voiskos nää tyypit ehkä jo nyt eristää ja siirtää maasta pois ennen kuin näitä terroristisia murhia tulee lisää? Kas kun jopa järjestelmä itse on todennut, ettei heillä ole mitään oikeutta notkua täällä.

Eihän vastaus ollut millään muotoa yllätys. Ei suomalaisten henki, terveys ja hyvinvointi merkinnyt mitään utopian ja järjestelmän edustajan kasvojen säilyttämisen rinnalla. Siispä suomalaisen tuli edelleenkin hyväksyä ja rakastaa ihanaa toiseutta. Koska asiasta oli niin poliittinen-, virkamies- kuin mediapäätös. Järjestelmä ei ollut tehnyt mitään virhettä. Järjestelmä ei voi tehdä virhettä.

Suomalainen alkoi pikku hiljaa ymmärtää, että epäoikeudenmukaisuuskynnyksen rimaa tullaan nostamaan loputtomasti, ellei itse telineitä hajoteta. Se viha, mikä joskus parikymmentä vuotta aikaisemmin oli ollut pelkkää ärtyneisyyttä oli nyt jalostunut oikeaksi valkohehkuiseksi vihaksi. Eikä vihan kohde ollut pelkästään haittamaahanmuuttajat. Ehkä vielä enemmän se kohdistui niihin järjestelmän (tavallisen suomalaisen rahoilla eläviin) edustajiin jotka olivat kerta toisensa jälkeen syöttäneet suomalaiselle haisunäädän kusikeittoa sekä vielä joka kerta vaatineet suomalaista kiittämään ja pyytämään uutta ja isompaa annosta.

Tällä hetkellä saattaa ainakin osalla noista kusikeiton syöttäjistä nousta mieleen kysymys:

Entäs jos se viha onkin oikeutettua? Entäpäs jos me olemmekin siihen osasyyllisiä? Etteipä jopa pääsyyllisiä?

Luulisin, että itseään täynnä olevassa punavihreässä mediakuplassa ei ajatella noin. Siellä todetaan, että viha ei ole missään olosuhteissa ja millään perusteella hyväksyttävää. Ainoastaan kantasuomalaisiin kohdistettu viha on sallittua.

Sen sijaan uskon, että niin poliittisessa kuin virkakoneistossa on ihmisiä, jotka ymmärtävät asian oikein hyvin. Itse asiassa he pitäisivät ihmeenä  jos tuo aivan oikeutettu viha ei olisi noussut kaiken tuon todellisuudesta vierantuneen pakkopropagandan syötön jälkeen. Niinpä he ovat varmasti pohtineet tilannetta, jonka tietävät itse saaneensa aikaiseksi. Aikansa pohdittuaan he ovat päätyneet johtopäätökseen ja tajunneet, että heillä on vain kaksi vaihtoehtoa.

1. Tunnustaa tapahtunut, pyytää anteeksi, erota tehtävistään ja toivoa että tilalle tulisivat sellaiset henkilöt jotka pystyvät korjaamaan aiheutetun sotkun. Erotessaan he olisivat valmiit myös siihen, että heidän tekonsa käsiteltäisiin tuomioistuimissa joista luonnollisesti olisi myös erotettu poliittiset tuomarit jolloin heidät tuomittaisiin tekojensa, eikä minkään ideologian mukaan.

2. Jatkaa niin kuin ennenkin ja vielä härskimmin. Tietäen, että koska – perustellun – vihan määrä ei vähene, niin se on vaiennettava. Ennen kuin se muuttuu toiminnaksi. Vaiennettava niin sensuurin kuin jatkuvasti koventuvien rangaistusten keinoin. Eli on edettävä johdonmukaisesti kohti pakko-, sanelu- ja poliisivaltiota. Tietäen hyvin, mihin se tie johtaa.

Niin kuin lukija tämän päivän tilanteesta oikein hyvin huomaa, niin järjestelmä on valinnut vaihtoehdon kaksi. Kaikkine seuraamuksineen ja niistä välittämättä. Nykyinen tilanne on vasta harjoittelua. Olettaisin, että tätäkin blogia lukevat jotkut virka- ja turvallisuuskoneiston edustajat. Voi olla, että tätä lukevat myös jotkut poliittisen koneiston edustajat. Siksi haluaisinkin näin lopuksi esittää teille kysymyksen:

Miltä tuntuu olla luomassa uutta Itä-Saksaa? Soimaako omatunto koskaan?

Onko Epäilyksen Piru käynyt koskaan kylässä? Ja jos kävi, niin mitä se teille sanoi?

---

EPÄILYKSEN PIRU JA TAJUAMISEN KYNNYS

September 9, 2017, 8:00 pm

≫ Next: MUUTAMA KUVA EDISTYKSELLISESTÄ NYKYPÄIVÄSTÄ

≪ Previous: XXXIV YMMÄRRYSHARJOITUS

$

0

0

Elettiin syyskuuta vuoden 2017 Helsingissä. Mukavassa kerrostaloasunnossaan asusteleva Korkea Poliisiviranomainen oli saapunut kotiinsa rankan vihapuhetta etsivän, löytävän, ehkäisevän, ennaltaehkäisevän, keksivän ja rankaisevan työpäivänsä jälkeen. Hän istui työhuoneessaan, katseli tietokonettaan ja nautti hyvin ansaittua toista työpäivän jälkeistä viskiään. Hän oli twitter-tilillään, katsoi saamaansa varsin runsasta palautetta ja kaatoi samantien harmissaan viskilasin piripintaan. Saatanan urpot, kun kyseenalaistavat hänen viran mukana saamansa viisauden.

Katotaas… blokkaa toi… toi… no toi juu… ilman muuta toi… no toi nyt totta kai, toi olis pitänyt blokata jo aikaa sitten… ja toikin joo… Korkea Poliisiviranomainen luki lisää kyistä palautetta ja ajatteli pahantuulisena:

- Mikä helvetti siinä on, etteivät ne kunnioita minua? Vittuilevat vaan. Minähän olen Korkea Poliisiviranomainen. Mille mallille tää maailma on oikein laitettu kun ihmiset katsovat nykyisin miestäeikä titteliä? Eikö se titteli nyt perkele soikoon riitä? Riittihän se ennenkin. Ja kuka saatana noille yleensäkään antoi luvan tai edes mahdollisuuden ajatella julkisesti? Ajattelu pitäisi jättää siihen sertifikoiduille ihmisille.

Kovasti harmistunut Korkea Poliisiviranomainen huomasi että hänen läppärinsä alkoi elää omaa elämäänsä. Jaahah… no nyt sekin perkele tuli taas kylään…

Epäilyksen Piru lennähti ulos läppäristä jonka näyttö alkoi paukkua näppäimistöä vasten ja päästeli samalla naurukonetta muistuttavaa ääntä. Sitten se istahti työpöydälle ja jäi irvistelemään Korkealle Poliisiviranomaiselle ihan perkeleellisesti. Korkea Poliisiviranomainen totesi närkästyneenä:

- Se, mitä laitan twitteriini ei ole mitään poliittista propagandaa! Se on kiveen hakattua absoluuttista inhimillistä totuutta! Totuutta, joka on lakien yläpuolella! Arvostelematonta! Humanismia! Rakkautta ja välittämistä! Sekä ennen kaikkea järjestäytyneen yhteiskunnan ja sen koneiston arvostuksen ylläpitämistä!

Epäilyksen Piru otti – mikäli mahdollista – vielä entistäkin perkeleellisemmän ilmeen ja vastasi virnistellen:

- Niin notta kiveen hakattua inhimillistä totuutta? Niin kuin oli aikanaan kommunismikin? Tai ”Ein Volk, Ein Reich, Ein Führer”? Kunnes niistäkin huomattiin, että se ikuisen totuuden peruskivi olikin styroksia. Sinulle se ikuinen totuus taitaa olla byrokraattinen, kyseenalaistamaton ja absoluuttinen valta. Jota ei saa arvostella. Ei varsinkaan perustellusti. Niin kuin ne sinun inhoamat kommentoijat tekevät.

- No ei tietenkään saa! Mitä siitä nyt tulisi jos maassa ei olisi toimivaa virkakoneistoa? Ja jos sitä ei kunnioitettaisi?

- Toimivaa… niin, niin kuin oli Stasi. Tai Gestapo. Tai KGB. Kyllähän ne toimivat. Mutta kunnioitettiinko niitä? Niitä pelättiin. Sinä taidat haluta saman tilanteen?

Korkea Poliisiviranomainen tyhjensi viskimukinsa ykkösellä ja vastasi:

- Totta helvetissä haluan. Vihatkoot. Kunhan pelkäävät. Ja lopettavat sen nimimerkkien takana harjoittamansa suunsoiton. Minä olen Korkea Poliisiviranomainen enkä mikään helvetin palautelaatikko. Nyt nuo kuittailijat saavat minut näyttämään typerykseltä.

- Vai olisko niin että sinä saat itse itsesi näyttämään typerykseltä? Ja sitä myötä voisi kysyä että olisko niin, että sinua ei pelätäkään? Sinulle virnuillaan. Sinulle vittuillaan. Taitaa olla niin, että sinä itse pelkäät.

- Mitä minä pelkäisin?

- Sitä, että ihmiset ylittävät tajuamisen kynnyksen. Suurella joukolla.

- Tajuamisen kynnyksen? Mitä se tarkoittaa?

- Kyllä sinä sen tiedät. Mutta kai minun täytyy vääntää se sinulle rautalangasta. Tai kaltaisellesi poliittiselle byrokraatti-idiootille jota ei pitäisi koskaan olla yhdenkään valtion aseistetussa väkivaltakoneistossa se pitää vissiin vääntää ratakiskosta. No, ei siinä mitään. Kyllä mulla haba siihenkin riittää. Sinähän tiedät että suomalaiset ovat aina olleet kilttejä hallintolampaita. Ne ehkä mutisevat ja murisevat Veijo Essolla keskenään asioitten vallitsevasta tilasta mutta esittävät protestinsa niin, että äänestävät jotain valtapuoluetta sen aikaisemman valtapuolueen sijasta jota edellisissä vaaleissa äänestivät. Ja sitten seuraavissa vaaleissa taas sitä aikaisempaa valtapuoluetta. Kuvitellen protestoineensa mutta säilyttäneen status quon. Tajuamatta että meillä ei ole persuja lukuunottamatta tosiasiassa kuin yleinen suomalainen federalistinen monikultturistinen puolue.

- No joo, kyllä minä tuon ymmärrän. Niistä persuistakin tuli tosiasiallinen vaihtoehto vasta tämän vuoden kesäkuussa. Ja sitä myötä koneistolle pirun vaarallinen. Mutta mitä tuo tajuamisen kynnys tarkoittaa?

- No tietenkin niitä ihmisiä joita sinäkin twitteristäsi blokkaat päivittäin pois. Vaihtoehtomediaa, vastamediaa, you name it. Ihmisiä, jotka kyseenalaistavat asioita. Heitä on aina vain enemmän. Kun tarpeeksi moni ihminen alkaa ajatella jonkun Helsingin Pravdan tarjoaman totuuden sijasta niin heille saattaa tulla joukolla ahaa-elämys. Suurella joukolla. Ja jokainen oma avautumisesi vie ihmisiä lähemmäksi sitä tajuamisen kynnystä. Katsos, jos meinaa tehdä propagandaa, niin se pitää tehdä ovelasti. Ei niin, että sen huomaa propagandaksi tyhmempikin. Sinusta puhutaan jo sellaista, että oletkin ovela kansallismielinen trolli noitten onttouttaan kaikuvien lauseittesi kanssa. Tiedät varmaan termin ”ketsuppipulloilmiö”?

Korkea Poliisiviranomainen kaatoi itselleen lisää viskiä, katsoi Epäilyksen Pirua, meni kaapille, otti toisen viskilasin ja kaatoi senkin täyteen. Hän vinkkasi lasiin päin, Epäilyksen Piru kiitti ja otti moukun. Sitten Korkea Poliisiviranomainen alkoi puhua:

- No totta munassa minä tiedän mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että jos poliittinen koneisto muuttuukin kansallismieliseksi, niin samalla muuttuu taatusti virkakoneistokin. Samalla kun Suomi eroaa EU:sta ja itsenäistyy uudestaan. Ja silloin aletaan kaivella sitä, mitä niin poliittinen- kuin virkakoneisto on oikein tehnytkään viimeisen kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana.

Epäilyksen Piru otti uuden hömpsyn Korkean Poliisiviranomaisen tarjoamasta viskistä, ähkäisi nautinnollisesti ja kysyi sitten:

- Meinaakkos, että siinä vaiheessa ei kaivata enää konekiväris ja Lahtist, vaan silloin kaivataan syyllist?

- No tietenkin meinaan. Silloin aletaan esittää kysymyksiä. Vaikeita kysymyksiä. Niin kuin esmes että kukas helvetti ne somalit ensimmäisenä laski Suomeen? Ne samat somalit jotka turvapaikkastatuksen saaneena lomailevat Somaliassa? Kuka teki niitten tänne tulemisesta kyseenalaistamattoman itseisarvon? Kuka teki sitten kaikesta mahdollisesta muustakin kehitysmaalaisesta maahanmuutosta kyseenalaistamattoman itseisarvon? Kuka alkoi jakaa Suomen kansalaisuuksia täysin naurettavin perustein? Kuka pisti ne asuntojonoissa kantasuomalaisten ohi? Kuka yritti kriminalisoida ne ihmiset, jotka arvostelivat vallitsevaa tilannetta? Kuka pyrki kriminalisoimaan vallitsevan ja kieltämättä vituralleen hässityn järjestelmän perustellunkin arvostelun? Kuka muutti poliisikoneiston pelkäksi ideologian valvojaksi? Ja ennen kaikkea kuka yritti mitätöidä ja vaientaa haittamaahanmuuttajien tekemät väkivalta- ja seksuaalirikokset haistattaen paskat suomalaisten turvallisuudelle? Niitä kysymyksiä aletaan esittää. Taustoja aletaan selvittää. Nimiä nostetaan esille. Lakia maanpetoksesta aletaan tutkia täikammalla. Ja tiedätkös sinä perkeleen sarvipää, että mikä siinä minun kohdallani on silloin se suurin ongelma?

- Taidanpa tietää. Ne 1990-luvun poliitikot ja virkamiehet ovat päässeet vastuutaan pakoon. Osa on jo manan mailla ja osa eläkkeellä. Jos koko järjestelmä uusitaan niin sinä, nimenomaan sinä olet tähtäimessä. Ja tiedätkös, täysin ansiosta. Vaikket sinä niistä vanhemmista teoista vastuussa olekaan. Mutta et sinä niitä ole yrittänyt korjatakaan. Oletpahan vain kaikin keinoin pyrkinyt pitämään yllä vallitsevaa ja sairasta tilannetta sekä vielä sairaampaa järjestelmää. Olet vielä täysin rinnoin väittänyt että sairaita ovat ne jotka sairasta tilaa arvostelevat. Eihän terve yhteiskunta voi perustua siihen periaatteeseen että se hankkii asiakseen maahan kaksikymppisiä ulkomaalaisia jotka pääsevät välittömästi suomalaisia hakkaaviksi ja raiskaaviksi eläkeläisiksi. Väittäen vielä että kyseessä on väistämätön, välttämätön ja edistyksellinen yhteiskunnallinen kehitys. Jossain vaiheessa senkin kusetuksen kupla puhkeaa. Tai eihän kyseessä ole edes kusetus vaan mielenhäiriö josta tuli vallitseva tila. Mutta jos järjestelmä uusitaan, niin sinä saat kaiken paskan niskaasi niitten edellistenkin puolesta. Ja ansiosta, tuskin sitä kiellät? Koska eihän sinun toimintaasi enää erota sinua parodioivista koiranleuoista.

Korkea Poliisiviranomainen nykäisi viskipaukun huiviin, kaatoi itselleen lisää ja lörötti samalla Epäilyksen Pirunkin vajaan mukin täyteen. Sitten hän vastasi hiljaa:

- Enhän minä sitä kiellä. Mutta ymmärtänet, että minä voin asemani puolesta toimia vielä sitä vastaan. Kaataa paskan tavallisten kansalaisten niskaan. Viivyttää väistämätöntä. Ja olla itse jatkossakin korkea-arvoinen ja hyvin sekä varmasti palkattu viranomainen. Päästä aikanaan eläkkeelle ja päästä ehkä samalla karkuun vastuuta. Korttitalo ei ole vielä sortunut. Ja se korttitalo pitää vallan hallussaan.

- Uhreista välittämättä?

- Uhreista välittämättä. Kunhan korttitalon henkilökunta ei kuulu niihin. Siks toiseks, uhritkin voi aina selittää olemattomiksi ja vallitsevan ideologisen tilan kannalta merkityksettömiksi. Tilastolukuja. Siinä kuin liikenneonnettomuudetkin.

Epäilyksen Piru otti hörpyn Korkean Poliisiviranomaisen tarjoamasta viskistä ja sanoi:

- Tiedätkös, minä olen pitkän urani aikana tavannut monia kaltaisiasi miehiä. Natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa, Itä-Saksassa ja niin edelleen. Suomessa olen tavannut kaltaisiasi harvoin. Silloin jatkosodan jälkeen niitä oli kyllä punaisessa Valpossa. Mutta se organisaatio ei edes näytellyt olevansa demokraattisen järjestelmän palvelija. Sinä taas puolestasi näyttelet, vaikka oletkin tosiasiassa punavihreän Valpon virkamies. Eikö sinulla omatunto koskaan soimaa?

- Ei. Sillä minullahan ei ole sitä. Eikä sitä voida minuun laittaakaan, koska minulla ei ole moraalista selkärankaa. Sinä olet itse kertonut minulle siitä.

- Mutta entäpäs jos rupeaisit sankariksi? Avautuisit julkisuudessa? Kertoisit, että järjestelmä on sairas. Se uusi järjestelmä joka saattaa tulla sen tajuamisen kynnyksen ylittämisen jälkeen voisi palkita sinut. Varsinkin jos avautuminen tulisi järjestelmän sisältä.

Korkea Poliisiviranomainen mietti hetken, otti moukun viskistään ja vastasi:

- Ei minusta ole siihen. Minun pitäisi olla tienraivaaja. Minä olen vain ihminen joka auraa toisten raivaamaa tietä toisten tekemillä ja maksamilla koneilla. Tien suuntaa kyseenalaistamatta. Sen suunnasta itse hyötyen. Enkä… enkä minä ilman tätä koneistoa olisi mitään. Koneisto on antanut minulle ajatukset joita ajatella ja ideologian johon uskoa. Ei minulla itselläni ole mitään sellaista. Minä olen työkalu. Luuletko, että järjestelmä haluaa johtajiksi joitain individualisteja? Ei. Se haluaa tahdottomia suorittajia. Sinä irvistelet siinä. Oletan, että annat minulle lahjan. Olen kuullut niistä. Mikä on minun lahjani? Minkä vitsauksen sinä minulle annat?

Epäilyksen Piru katseli Korkeaa Poliisiviranomaista pää kallellaan ja vaikutti suorastaan inhimilliseltä. Ehkä jopa säälivältä.

- Tiedätkös… et sinä sellaista lahjaa tarvitse. Sinulle suurin vitsaus on elää itsesi kanssa päivästä toiseen. Joutua katsomaan omaa peilikuvaasi. Taidanpa lähteä tästä. Mutta minä palaan vielä. Som´moro.

Epäilyksen Piru katosi keltaiseen pilveen. Korkea Poliisiviranomainen katsoi twitteriään. Siellä oli taas kyistä palautetta. Blokataanpa toi… ja toi… ja vielä toi… mitä sitä turhaa perustelemaan kun blokatakkin saattoi. Tajusihan hän toki sen, että hänen avautumisensa olivat jo aikaa sitten ylittäneet tahattoman komiikan rajan ja avautumisen sisältö ei eronnut tiedostavaa angstia kärsivän lukiolaisen tuotoksista. Hän tajusi myös oikein hyvin miksi hallitus toimi samalla lailla kuin hän. Ei sillä ollut enää muuta tapaa toimia. Jos systeemi on rakennettu valheen päälle niin ei sitä voinut yrittää tilkitä kuin uusilla ja suuremmilla valheilla. Kun faktoja ei ollut, jäljelle jäi vain hokeminen ja tyhjät iskulauseet. Ja harras toive siitä, että korttitalo pysyisi niillä pystyssä. Ettei tajuamisen kynnystä ylitettäisi. Sitten hän katsoi melkein tyhjää viskipulloaan. Jospa joisi tuonkin loppuun. Humalassa saa paremmin unen päästä kiinni ja vaientaa päässä pyörivät ikävät kysymykset.

Edessä olisi punasilmäinen aamu. Korkeana Poliisiviranomaisena. Taistelussa tajuamisen kynnystä vastaan.

MUUTAMA KUVA EDISTYKSELLISESTÄ NYKYPÄIVÄSTÄ

September 11, 2017, 1:03 am

≫ Next: VANHA MIES JA ILLAN HÄMÄRÄ

≪ Previous: EPÄILYKSEN PIRU JA TAJUAMISEN KYNNYS

$

0

0

Laitetaan tähän väliin lyhyempi postaus joka keskittyy kuviin. Kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja nykyisin, kuvankäsittelyohjelmien aikana tarvittaessa valehtelee enemmän kuin miljoona sanaa. Kuvat ovat Kalmarista Ruotsista, Pride-festivaaleista joissa tietenkin ajetaan ja nostetaan esille LGBTQTiiTyy-porukan asemaa. Katsotaanpa kuvat:

No niin, siinäpä niitä kuvia. Muistutan siis että kyseessä oli LGBTQTiiTyy-festivaali ja sen pohjalta esitän lukijalle kysymyksen:

Mikä näitten kuvien asetelmassa mahtaakaan olla perustavaa laatua pielessä? Itse kun katselin varsinkin tuon alimman kuvan kahta tyttöä niin tuli mieleen ajatuskupla:

”Mikä juttu tää on? Miks äiti käski mut tänne? Ja miks mun pitää heiluttaa tätä lippua?”

Niin joo, kyseisessä LGBTQTiiTyy-festivaaleissa vastustettiin myös afganistanilaisten pakkopalautuksia.

Ja nää islamilaiset afganistanilaiset häiskät varmaan tukevat ruotsalaista LGBTQTiiTyy-touhua ihan kybällä.

Today in Sweden. Tomorrow in Finland. Mukavahan tässä on viikko aloitella näissä edistyksellisissä tunnelmissa. Kuvat julkaisi alun perin PT-Mediaja vinkin asiasta antoi vakikommentoija Veijo Hoikka. Kiitokset molemmille.

VANHA MIES JA ILLAN HÄMÄRÄ

September 12, 2017, 2:05 pm

≫ Next: KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXVII

≪ Previous: MUUTAMA KUVA EDISTYKSELLISESTÄ NYKYPÄIVÄSTÄ

$

0

0

Radanvarsikaupungin Reunansyrjässä, 14. heinäkuuta vuonna 2028

Hän heräsi aamuvarhaisella kaikki aistit kirkkaina. Milloin niin oli viimeksi tapahtunut? Sitä hän ei millään muistanut. Jo parin viimeisen vuoden ajan hänellä oli ollut aamuisin vaikeuksia orientoitua tähän maailmaan. Kuka? Missä? Miksi? Asiat palautuivat mieleen aina ajan kuluessa. Ainakin osa niistä. Niille saattoi antaa oman aikansa, sillä eihän tällä 78-vuotiaalla miehellä ollut aikoihin ollut enää kiire minnekään. Tänään oli kuitenkin toisin. Kiire ei ollut nytkään, mutta hän muisti heti herättyään että tänään olisi Se Päivä. Ehkä päivä päivältä pahentunut Parkinsonin tautikin ajatteli, että antaa olla. Annetaan ainakin hetken helpotus.

Mies laittoi kahvin tippumaan. Kahvinkeitin oli ladattu jo edellisenä iltana. Itse asiassa kaikki oli tehty valmiiksi muutenkin. Jääkaapissa oli kelmun alla valmiina kaksi palaa ruisleipää joitten päällä oli venäläistä metvurstia ja kermajuustoa. Appelsiinimehu oli sentään vielä purkissa ja hän kaatoi sitä varovasti muovimukiin. Eihän hän muita ollut aikoihin käyttänytkään. Lasi ja posliini kun tuppasivat särkymään niin helposti. Kahvi oli tippunut valmiiksi. Eihän sitä monta kuppia tarvittaisi. Mies laittoi aamiaisensa tarjottimelle. Se kävi hieman hitaasti, sillä kädet vapisivat. Ei riittänyt että ikä oli vienyt muistin ja aika ajoin melkoisen osan ymmärryksestäkin. Viimeisten vuosien aikana hänen sielunsa kotina toiminut kehokin oli muuttumassa pikkuhiljaa ystävästä viholliseksi.

Hän ei luottanut täysin kehonsa kykyyn, joten hän kävi aukaisemassa valmiiksi tuulikaapin ja ulko-oven ja laittoi sandaalit jalkaansa. Sitten hän kävi keittiöstä tarjottimen ja kantoi sen etupihalla olevalle pöydälle. Heinäkuinen aamu oli kaunis ja lämmin joten hän istahti tuoliinsa ja nautti aamiaisensa ilman minkäänlaista kiirettä. Jos joku ulkopuolinen olisi ollut katselemassa hän olisi voinut ajatella että tuo mies eli kuin hidastetussa ajassa. Siksi verkkaisia hänen liikkeensä olivat ja välillä hän oli pitkään liikkumattomana. Aivan kuin hän olisi mietiskellyt.

Ehkä hän oli ajatuksissaankin mutta paikallaan oleminen ei tarkoittanut hänelle puhdasta tekemättömyyttä. Syöminen oli hänelle vain hyvin hidasta. Leuat jauhoivat leipää verkkaisesti, kun eivät nopeampaan enää pystyneet ja nieleminen oli hidasta. Mies päätti, että yksi leipäpala rittäisi ja toisen hän murenteli hissukseen ja heitteli ruohikolle. Kyllä niille löytyisi käyttöä. Miehen talo oli syrjässä. Ympäröivässä metsässä oli paljon nälkäisiä suita joille maistuisi.

Kiireetön aamiainen oli kestänyt hieman toista tuntia. Aamun lehteä hän ei siinä lukenut. Eihän sellaista tänne syrjälle enää kannettukaan eikä hän ollut sellaista tilannut vuosiin. Vaikka hän saattoi vaikuttaa hajamieliseltä ja jonkun mielestä ehkä vanhuudenhöperöltäkin niin tyhmä hän koskaan ollut ja ymmärsi kyllä hyvin sen, milloin häntä vedätetään. Eikä hän halunnut tietää maailman asioista enää muutenkaan. Hän oli hiljattain jättänyt ne taaksensa eikä niillä ollut enää merkitystä. Aikanaan ne oltiin kyllä syötetty hänelle liiankin hyvin. Kysymättä että haluttaako ja maistuuko.

Aamiaisen jälkeen hän istahti WC:hen. Suoli toimi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nikoittelematta. No, se oli vain hyvä loppupäivää ajatellen. Muuten hänen pidätyskykynsä oli ollut jo pitkään heikko. Mies oli joutunut käyttämään vaippoja jo pari vuotta eikä sen vuoksi halunnut olla ihmisten kanssa tekemisissä enempää kuin sen välttämättömän. Hän ymmärsi kyllä ettei väistämätöntä olisi tarvinnut hävetä mutta helppohan jonkun toisen oli niin sanoa. Hän oli ollut aikanaan mies, jolta apua lähinnä kysyttiin. Mies, joka jaksoi eikä sortunut. Mies, joka piti sanansa eikä antanut periksi. Mies, joka ei väistänyt vaikeaakaan estettä. Mutta nyt julmasta ajasta oli tullut se este, joka ei itse väistynyt miehen tieltä ja hän tiesi, että este oli hänelle liian suuri. Sen edessä oli pakko painaa päänsä ja nöyrtyä.

WC:stä tultuaan mies alkoi kävellä hiljaa ympäriinsä. Ensiksi talonsa sisällä. Katsellen esineitä. Välillä hiljaa hipaisten niitä. Hiljentyen ja muistellen. Hän katseli olohuoneensa kirjahyllyssä olevia valokuvia. Niitä sellaisia joita jokaisella vanhalla ihmisellä oli. Koskettaen niistä jokaista ja muistaen tällä kertaa kuvassa olevat henkilöt ja heidän nimensä. Yleensä muistaminen teki vaikeaa eikä läheskään aina onnistunut. Kuvissa häntä katsovat ihmiset olivat tuntuneet vierailta ja oudoilta eikä hän ollut aina varma itsestäkään. Vieras katsoi vierasta. Kunnes välillä tulivat ne helpottavat selkeämmät hetket. Sekavan ja selkeän vaihtelua ei voinut millään ennustaa ja ajan myötä se oli masentanut miestä päivä päivältä enemmän.

Sisältä hän siirtyi tontille ja jatkoi liikaa kilometrejä kulkeneen kehonsa hiljaisia ja epävarmoja askelia. Omenapuu. Marjapensaat, jotka olivat jääneet hoitamatta. Pihakuusi. Se, jonka juurella oli hänen vaimonsa tuhka. Kuusen vierellä pihakeinu. Hän oli eilen siirtänyt sen kuusen viereen. Tai oikeastaan sen oli siirtänyt hänen hyvä ystävänsä joka oli tehnyt paljon hänen eteensä. Muun muassa sen aamiaisen, jonka mies oli hetki sitten syönyt. Tätä päivää varten hän oli tehnyt myös saunapuut, joita talon saunassa oli täysi telineellinen. Hän oli myös ladannut pesän täyteen, tehnyt hyvät syttypuut ja laittanut puitten väliin reilusti kuivaa tuohta. Kiukaan reunalla oli tulitikkurasia. Ei tarvitsisi muuta kuin sytyttää.

Mies käveli hiljaa saunaansa, istahti alimmalle lauteelle, aukaisi pesän, raapaisi tulitikun ja katseli hetken aikaa sen palavaa liekkiä. Hän ajatteli, että kirkkaana liekkinä palaa ihmisenkin elämä ja sammuu sitten yllättävän nopeasti. Joittenkin kohdalla. Joittenkin kohdalla se taas jää vielä vuosiksi kytemään vaikkei saakaan aikaan enää kuin mitättömän kipinän ja paljon turhaa savua. Hän sytytti pesän, tuli kiitti ruuasta, levisi ahneesti ja hyväkuntoinen hormi veti kohinalla. Mies siirtyi pukuhuoneen puolelle josta hän kävi välillä lisäämässä puita. Varsin pienikokoinen löylyhuone lämpesi puolessa tunnissa. Eihän hän kovin suuria löylyjä enää tarvinnutkaan ja istui muutenkin mieluummin alemmalla lauteella. Ei kannattanut löylytellä itseään liian väsyksiin. Tänään saunottaisiin pitkän kaavan mukaan.

Hänen ystävänsä oli valmistellut senkin, ja pukuhuoneessa hyrisevä matkajääkaappi oli täynnä kylmää olutta. Mies riisuuntui hissukseen, täytti löylyvesiämpärin, haki vielä jääkaapista oluen ja istui lauteille. Hän heitti hieman löylyä kiukaalle, aukaisi oluen ja otti hörpyn. Nyt olisi menneitten aika.

Kaksi vuotta aikaisemmin, saman talon pihalla

Mies katseli, kun kaksi autoa ajoi pihatietä ja katosi kaukaisuuteen. Autoissa olivat hänen lapsensa. Tytär ja poika sekä kaikkiaan kolme lastenlasta. He olivat olleet täällä mukana kun hänen vaimonsa tuhka haudattiin pihakuusen juurelle. Mies oli halunnut pitää vain hyvin pienimuotoisen ja lyhyen tilaisuuden kaikkein lähimpien ihmisten kanssa. Lapset olivat hyvissä väleissä isänsä kanssa ja ennen kaikkea he tunsivat hänen mielenliikkeensä. Hän ei haluaisi nyt seuraa.

Kun autojen äänetkin olivat hävinneet, hän käveli kuusen luokse. Muistotilaisuudessa hänen kasvonsa olivat olleet ilmeetön naamio, mutta nyt pidikkeet murtuivat. Hän lysähti polvilleen kuusen juurelle ja itki katkeraa vanhan miehen itkua joka pitkän pidättämisen jälkeen ryöpsähti valloilleen väkivaltaisena ja pysäyttämättömänä koskena. Itkiessään hänen mielessään pyöri jatkuvasti kolme sanaa, joita hän ei ollut aikaisemmin tunnustanut olevan olemassa.

Ikuisuutta. Ei. Ole.

Ikuisuutta. Ei. Ole.

Ikuisuutta. Ei. Ole.

Hän oli syvästi rakastanut vaimoaan. Ikä ja aika oli tuonut rakkauteen pehmeyttä, iloa tasaisesta elämänkumppanuudesta sekä tietystä varmuudesta ja pysyvyydestä. Mies oli oppinut ajattelemaan sitä ikuisuutena. Jos ei muuta ollut, niin olihan heillä toisensa. Hän oli vaimonsa kanssa valmistautunut toisenlaiseen tulevaisuuteen. Kuukautta aikaisemmin he olivat saaneet viestin, jonka sisältö olisi selvä. Miehestä tulisi pian se pariskunnan heikompi puolisko ja paljon hyväkuntoisempi vaimo tulisi auttamaan häntä pitkällä matkalla jota kumpikaan ei olisi halunnut tehdä. Sen varmisti Radanvarsikaupungin lääkäri, jonne mies oli lopultakin suostunut menemään. Hän oli hyvin tavallinen suomalainen mies siltäkin osin. Ei lääkärille. Ennen kuin on puukko selässä. Mutta oireita ja sitä myötä pahoja aavistuksia oli tullut liikaa. Tutkimusten jälkeen lääkäri vahvisti asian. Mies oli saamassa ikävän jackpotin.

- Parkinsonin taudin eteneminen on tietysti hyvin yksilöllistä ja teillä voi olla vielä vuosia niin, että pärjäätte ominpäin. Lääkehoidolla on pystytty lieventämään oireita ja hidastamaan taudin kehitystä vaikka varsinaisesti tautia ei voida parantaa. Se tulee ajan myötä vaikeuttamaan liikkumistanne ja muistianne niin, että tulette olemaan toisten avun varassa. Mutta vaimonnehan on vielä hyväkuntoinen ja täysin terve. Hänestä on teille suuri apu. Kannattaa tietysti alustavasti kysellä laitoshoidon mahdollisuutta… tarkoitan siis tulevaisuutta varten…

Mies oli kysäissyt:

- Tarkoittanette sitä, että otamme selvää kuinka vakuutuksemme kattaa yksityisen laitoshoidon? Kun julkiset laitokset tuppaavat olemaan nykyisin vähän niinkun sieltä tännepäin noin nätisti sanottuna.

Lääkärin naama nyki hieman mutta hän sai pidettyä pokerinsa.

- Niin… minähän olen itsekin julkisen sektorin lääkäri… kyllä minä… virallisesti siis… olen sitä mieltä että julkisen sektorin tarjoama vanhuspalvelu suorittaa sille annetut tehtävät aivan asianmukaisesti.

Mies vastasi vinosti hymyillen:

- Mutta niitä tehtäviä ja ennen kaikkea niitten minimitasoja on kumminkin jo pidemmän aikaa määritelty uudestaan. Niin kuin resurssejakin. Kas kun ne eivät ole aivan asianmukaisia. Olemattomankin voi määritellä normien mukaiseksi. Minä olen ehkä vanha ja pian ehkä dementoitunut höperökin mutta ihan vielä minä en sitä ole ja minäkin osaan seurata aikaani.

Lääkäri käänsi katseensa pois miehen silmistä ja vastasi hiljaa:

- Tuota… en tietenkään pidä epäviisaana kartoittaa kaikkia mahdollisuuksia. Jos niitä vain on.

Asia tuli sillä varsin selväksi. Vaimo sanoi miehelle lämpimällä ja päättäväisellä äänellä että tämä tie kuljetaan yhdessä. Tuli mitä tuli. Kun sellaisia vakuutuksia, jotka kattaisivat yksityisen laitoshoidon ei heillä ollut. Julkista laitosta pyrittäisiin siis välttämään loppuun saakka. Säästöjä heillä oli jonkun verran, mutta kalliit yksityiset laitokset olisivat nielaisseet ne hetkessä. Siispä he yrittäisivät yhdessä.

Se yhdessä kulkeminen kesti kaksi viikkoa. Sen jälkeen - eräänä iltana - vaimo sanoi tuntevansa olonsa huonoksi. Mies huomasi, että hän puhui vain toisella suupielellään ja tajusi välittömästi mistä oli kysymys. Mies soitti välittömästi hätänumeroon eikä ollut uskoa korviaan. Puhelin tuuttasi varattua ainakin kolme minuuttia. Niin… ne perkeleethän olivat sanoneet kehittäneensä hätäkeskuspalvelua. Toisin sanoen heikentäneensä sitä. Lopulta hän pääsi linjoille:

- Olette soittaneet Euroopan Liittovaltion yleiseen hätänumeroon. Jos asianne koskee välitöntä hengenvaaraa, painakaa numeroa yksi. Jos asianne koskee vähemmän kiireell…

Mies painoi ykköstä ja vihansekainen itku pyrki kurkusta ilmoille.

- Olette soittaneet Euroopan Liittovaltion yleiseen hätänumeroon. Teidät yhdistetään ensimmäiselle vapautuvalle hälytyskeskuspäivystäjälle. Olkaa hyvä, ja odottakaa.

Mies ajatteli että älä vaan perkeleessä pane jotain jonotusmusiikkia soimaan ja silloin kuulokkeista alkoi kuulua ABBAn kappale SOS. Mies oli aivan lähellä heittää kännykkänsä seinään mutta sai itsensä hillittyä. Piinaavan minuutin kuluttua musiikki vaihtui hälytysääneen ja päivystäjä vastasi. Mies esitti asiansa selkeästi ja mahdollisimman hitaasti eikä päivystäjän hoksottimissa ollut mitään vikaa.

- Laitan ambulanssin välittömästi tulemaan mutta nyt taitaa olla niin, että lähin on varsin kaukana sieltä Reunansyrjästä. Mutta ne tietävät, että kyse on aivoinfarktista joten ne tulevat taatusti lämä tiskissä.

Niin kuin varmasti tulivatkin ja toimivat erittäin nopeasti ja ripeästi. Tiimalasissa hiekka valui kuitenkin loppuun. Kun ambulanssi saapui paikalle, vaimo oli jo tajuton. Sairaalassa lääkäri saattoi vain todeta hänet kuolleeksi. Hänet. Pariskunnan terveen puoliskon. Hänet, jonka olisi aikanaan pitänyt haudata miehensä.

Kuusen juurelle romahtanut mies nousi ja pyyhki kyyneleensä. Kaikki tuntui romahtaneen ja jäljellä oli vain tyhjyys ja epätoivo. Ei riittänyt, että häneltä oltiin otettu pois hänen vaimonsa. Hänet oltiin myös jätetty yksin käymään taistelua häntä jäytävää sisäistä vihollista vastaan. Taistelua, jonka hän tiesi häviävänsä. Ehkä hän silti yrittäisi. Hänen vaimonsa oli sanonut, ettei anneta periksi. Kumpikaan. Hän yrittäisi. Niin pitkään kun olisi edes jotenkin järjissään.

Reunansyrjässä, 14. heinäkuuta vuonna 2028

Mies laittoi saunan pesään pari halkoa ettei tuli sammuisi, käveli pesuhuoneen puolelle ja puki kylpytakin päällensä. Hän laittoi sitten tyhjän tölkin pukuhuoneen roskikseen ja otti matkajääkaapista uuden. Istahdettuaan pihatuoliin hän aukaisi sen ja otti hörpyn. Olut valui alas helposti. Syömisen kanssa oli ollut jo pidempään toisin. Se oli hidasta ja teetti työtä. Joskus aikaisemmin hän oli mieltänyt itsensä varsinaiseksi ahmatiksi eikä ollut ajatellut että sellainenkin asia voisi tuottaa ongelmaa. Käytyään katsomassa erästä vanhaa kaveriaan hän oli alkanut hahmottaa, että se voisi vielä joskus olla enemmän kuin suuri ongelma. Hän ymmärsi, että vaikka maassa oli vielä ruokaa, täällä saatettiin silti nähdä nälkää. Sielläkin, missä ruokaa oli.

Vuotta aikaisemmin, Radanvarsikaupunki, Vanhuspalvelukeskus FEDINS-GERI-FIN-RVK-4

Mies ei olisi millään halunnut kävellä tämän laitoksen ovista sisään. Vaikka Vanhuspalvelukeskus ei kuulostanut nimenä mitenkään pahaenteiseltä niin näitten laitosten maine oli sitä, ja tavallisten ihmisten kesken paikkoja kutsuttiin vanhuskeskityslaitoksiksi. Mutta pakkohan hänen oli tulla, sillä tämän laitoksen vuodeosastolla oli hänen hyvä ja pitkäaikainen kaverinsa. He olivat olleet pitkään työkavereita erään suurehkon rakennus- ja kiinteistönhuoltofirman keskusvarastolla ja pitäneet yhtä myös työn ulkopuolella.

Kaveri oli miestä muutaman vuoden vanhempi ja kärsi pahenevasta vanhuusiän dementiasta sekä liikuntaelinten sairauksista eikä pystynyt enää liikkumaan kuin työnnettynä pyörätuolissa. Muutenkin hän oli jo täysin muitten autettavissa. Kun mies tuli tapaamaan häntä, hänellä oli hyvin selkeä hetki menossa. Ei hän ehkä dementiansa vuoksi olisi vielä laitokseen joutunutkaan vaan menetetyn liikuntakyvyn vuoksi. Hänen vaimonsa oli auttanut häntä mutta joutunut sitten itsekin laitokseen yleisen kunnon heikkemisen ja etenevän alzheimerin taudin vuoksi. Kaveri kaipasi vaimoaan:

- Niin… kyllä minulla on häntä niin ikävä… olisivat edes laittaneet tuohon viereiseen sänkyyn… mutta ei perkele… ihan toiseen laitokseen pistivät. Raaka peli, saatana. Sieltä mistä paikka vapautuu, niin sinne pistetään. Minä ennen kuvittelin, että ihmiset voi ottaa avioeron vain omasta halustaan. Nyt sen tekee vanhustenhuolto lupaa kysymättä. Tiedäkkös… siinä voi käydä niin, ettei me nähdä vaimon kanssa toisiamme enää koskaan. Luuletko että ne meitä täältä minnekään kuljettelee… kun eivät edes kunnolla ruokkia ehdi…

Kaveri osoitti sitten pöydällään olevaa lautasta jonka päällä oli kupu.

- Viittisikkö auttaa kaveria… kun mulla on kuule nälkä. Eikä mulla tuo syöminen oikein itse enää tahdo onnistua.

Mies oli kysynyt ihmetellen:

- Mutta eikö nuo hoitajat kumminkin syötä teitä?

- Niin no… syöttää ja syöttää… niillä on aikaa keskimäärin kolme minuuttia per potilas. Ja mulla menee yhden lusikallisen mässyttämiseen minuutti. Sitten se lautanen jää tuohon ja hoituri siirtyy seuraavaan punkkaan. Niitä on surkeasti liian vähän. En minä niitä syytä. Mulla on onnekseni  lapsia ja lapsenlapsia. Ne tulevat usein katsomaan ja auttamaan. Ne ovat saaneet lämmittää tuon ruuan uudestaan tuolla hoitureitten huoneen mikrossa. Mutta eivät nekään osaansa enempää ehdi ja ne eivät ole päässeet pariin päivään. Niin että et viitsisi?

- Totta helvetissä viitsin.

Mies kysyi vielä luvan eräältä hoitajalta, lämmitti kaverin ruuan uudestaan ja auttoi syömisessä. Hän huomasi, että kaverin syöminen oli todella mennyt jo hyvin hitaaksi ja asiaa hankaloitti sekin, että tämän tyyppisessä hommassa hänen omat kätensä alkoivat vapista. Ei vielä paljoa, mutta niin että sen jo huomasi. Samalla hän katseli ympärilleen ja tajusi, että kaveri oli tämän potilashuoneen selvästi virkein tapaus. Muut olivat aika lailla vihannestasolla. Eikös dementoituvalle ihmiselle pitäisi olla vähän sellaista vireyttä ylläpitävää virikettä ja rupattelua? Joka pitäisi hänet enemmän kiinni tässä maailmassa? Täällä sitä ei kylläkään ollut tarjolla.

Mies huomasi myös sen, että tässä parinkymmenen potilaan huoneessa haisi. Pahalle. Kuinkahan monella täällä on eilisen eväät vaipoissa? Mies oli huomannut, että laitos oli potilasmäärältään melkoinen kolossi mutta hoitajia näkyi olevan suhteellisen vähän. Pisti vihaksi. Varsinkin kun mies oli pari päivää aikaisemmin katsonut ohjelman, jossa mainostettiin toista Radanvarsikaupungissa sijaitsevaa vanhuspalvelukeskusta, tarkemmin sanoen nimeltään FEDINS-GERI-FIN-RVK-SPECLASS-1. Se oli tarkoitettu vain uussuomalaisille. Ohjelmassa mainostettiin, että liittovaltiollista vastuutaan kantava Suomen hallintoalue pitää kunnia-asianaan, että suomalaisia uuskansallisuuksia kohdellaan kunnioituksella myös vanhalla iällä.

Oli perkele ollut kovasti paremmat olot siellä. Tulkkejakin kaikkiaan kuudella kielellä. Ei kai se uussuomalainen sitten oppinut kieltä kolmessakymmenessäkään vuodessa. Ja tämä mies puolestaan, hänen kaverinsa, oli ollut maalle nettoveronmaksajana koko työikänsä. Vapaaehtoisia avustajiakin näytti olevan uussuomalaisille vanhuksille velliä syöttämässä. Oli kuulemma tiedostavaa muotia. Eipä niitä vapaaehtoisia täällä omien vanhusten luona pahemmin näkynyt.  Tässäkö oli sitten kiitos kaikesta? Kaveri sai syötyä, kiitti, ja hänen silmiinsä tuli hetkeksi se pilke, minkä mies muisti vuosien takaa:

- Joo, minä tiedän mitä ajattelet. Ja tottahan se on. Mutta tavallaan tää vanhusten keskityslaitos on loppulaskussa se suurin tasoittaja. Tietysti ihan sikarikkaat pääsevät kuin koira veräjästä mutta niitä on loppujen lopuksi hyvin vähän. Vaan katoppas tuota häiskää tuolla nurkassa. Aika vegetatiivisessa tilassahan se on, mutta mahdatko tunnistaa?

- No kas perkele, sehän on entinen Naakkamon kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Kokoomuslainen ja kovasti monikultturismia kannattava tyyppi. Ja mitä muistan niin koko lailla itseään täynnä oleva mulkku.

- Joo, kovasti se kerskaili komealla talollaan ja Mersuillaan. Muullakin krääsällä. Yleensäkin pärjäämisellään. Olis kannattanut sittenkin säästää ihan sileitä seteleitä. Niillä se olis saattanut saada itselleen pari vuotta yksityisessä laitoksessa. Mutta kun senkin vaimo on laitoksessa ja ne ovat pakkoerossa aivan niin kuin minä oman muijani kanssa niin liittovaltio realisoi niitten omaisuuden korvaukseksi laitoshoidosta. Ja niitten realisointikurssi menee vähän samaan tyyliin kuin aikanaan Suomen markkojen vaihto rupliksi Neuvostoliitossa. Me taas asuttiin muijan kanssa vuokralla koko ikämme. Nollasta on paha realisoida, mutta tuolta jätkältä vietiin kaikki ja samassa huoneessa se makaa kuin minäkin. Ja ihan yhtä lailla paskat housussa, häh hää…

Sitten pilke katosi ja hänen ilmeensä vakavoitui.

- Mutta kuule… vakavasti sanoen… yritä sinä säästyä jotenkin tältä… ei tää… ei tää oo ihmisen elämää… tiedäkkö, jos mulla olis vähän enemmän liikuntakykyä niin minä menisin ja hyppäisin parvekkeelta. Katos noita kahta tossa… ne on koko ajan remmeissä… kun ne ei hahmota missä ovat ja lähtevät sitten haahuilemaan. Ne ovat olleet noissa remmeissä koko sen ajan mitä minä olen täällä ollut. Ja vielä se on edessä minullakin. Kun aika ajoin kaikki tuppaa hämärtymään ja menemään niin kuin… no, sekaisin. Laittaisivat perkeleet sen remmin sitten kaulan ympärille ja nostaisivat kunnolla. Enhän minä enää paljoa painakaan… en kai hitto, jos sapuska jää kahteen lusikalliseen… silloin jos ei sukulaiset tule syöttämään… en minä arvannu silloin töitä tehdessä että me palataan takaisin jonnekin tsaarinajan sosiaaliturvaan… eli lapsilaumaan…

Mies hyvästeli kaverinsa ja läksi ajamaan kohti Reunansyrjää. Kortti hänellä vielä sentään oli. Seuraavassa lääkärintarkastuksessa sekin varmaan viedään. Mutta sen hän päätti, että tuohon keskityslaitokseen hän ei koskaan menisi.

Reunansyrjässä, 14. heinäkuuta vuonna 2028

Mies käveli hitaaseen tahtiin pihalta sisälle, otti olohuoneen kirjahyllystä viskipullon ja kaatoi lasiin tukevan moukun. Hän pyöräytti lasia hieman, nuuhkaisi hyvää aromia, kohotti lasia hieman ylöspäin ja lausui jonnekin kaukaisuuteen:

- Hyvän kaverin muistolle.

Sitten hän nautti viskinsä pieninä siemauksina. Takana olivat ne ajat jolloin paukut menivät ykkösellä. Mutta maku toimi edelleenkin. Mies käveli pukuhuoneeseen, otti jääkaapista oluen ja istahti lauteille. Niin… se kaveri sitten kuoli paria kuukautta myöhemmin. Keuhkokuume oli miehen vienyt. Ehkä niin oli parempi. Tai oikeastaan ihan varmasti oli. Kun elämä ei ollut enää etuoikeus vaan pitkitetty kärsimys. Silloin mies oli tehnyt päätöksensä siitä, että laitokseen hän ei mene rääkättäväksi. Täytyi selvittää, että oliko olemassa plan B. Jos ei, niin plan C löytyi aina.

Vuotta aikaisemmin, Radanvarsikaupungin vanhussosiaalitoimisto

Käytyään tapaamassa vanhaa hyvää kaveriaan vanhuskeskityslaitoksessa mies oli välittömästi ryhtynyt varaamaan aikaa sosiaalityöntekijälle. Aika tuli varsin nopeasti eli kahden ja puolen kuukauden päähän. Hän ei enää ajanut Radanvarsikaupunkiin autollaan, vaan hänet kyyditti omallaan eräs toinen hänen pitkäaikainen ystävänsä. Ystävä oli miestä kuusi vuotta nuorempi eli eläkeiässä jo itsekin. Hän oli toiminut pitkään Radanvarsikaupungissa lakimiehenä yksityisellä sektorilla ja oli menestynyt työssään varsin hyvin. Hän oli kuitenkin kyllästynyt työhönsä liittyvään kikkailuun ja muuttanut 58-vuotiaana vaimonsa kanssa Reunansyrjään jonne mies perusti pienimuotoisen notaari- ja lakiasiantoimiston sekä hänen vaimonsa puolestaan kirjanpitopalvelun.

Ystävä oli kertonut, että heidän ansionsa olivat muuton jälkeen pudonneet murto-osaan entisestä mutta se ei heitä haitannut. Rauhaton kaupunkielämä oli muuttunut ajan myötä heille vastenmieliseksi ja Reunansyrjässä he tunsivat olevansa heti kotonaan vaikkeivat olleet aikaisemmin täällä asuneetkaan. Paikalliset ihmiset ottivat hänet hyvin vastaan ja kutsuivat häntä Lakimieheksi. Sitä ei mielletty vittuiluksi, sillä Lakimiehen tiedettiin avustavan paikallisia ihmisiä tarvittaessa ilmaiseksikin. Vanhan miehen laskutkin hän oli viimeisen vuoden ajan hoitanut. Ei miehen ymmärrys vielä minnekään ollut kadonnut, mutta verkkopankin pikkutarkka piiperrys ei enää häneltä vaan kertakaikkiaan luonnistunut.

Vanhussosiaalitoimistossa hänet otti vastaan miellyttävä ja asiallinen 36-vuotias nainen. He kävivät läpi miehen tilannetta ja keskustelun kuluessa miehen pää alkoi painua tilanteen ankeuden selvitessä kaikessa tylyydessään. Hän totesi sosiaalityöntekijälle:

- Tuota… anskumä kertaan… että olenko kartalla ollenkaan. Korjatkaa te, jos menee vikaan.

- Sopii.

- Siis tilanne on se, että jos minä joudun tahi pääsen laitokseen, niin tarjolla on vain ja ainoastaan petipaikka vähintään kahdentoista hengen huoneessa?

- Kyllä. Valitettavasti.

- Ja jos minut sitten siihen laitokseen siirretään, niin sekä taloni että manttaalini siirtyy välittömästi Radanvarsikaupungin omistukseen? Korvaukseksi annettavasta niin sanotusta hoidosta?

- Valitettavasti sekin pitää paikkansa.

- Ja tämän hyvän lisäksi minä en saa eläkkeestäni kuin viisikymppiä taskurahaa kuussa.

- Ikävä kyllä näin on.

- Mutta minä ajattelin tänne tullessani, että tarjolla olis jonkunlaista palvelukotia. Semmoista tuettua asumista. Eikö niitä ole enää ollenkaan?

- Ei. Siis julkisella sektorilla ei. Yksityisellä on. Mutta julkinen sektori ei rahoita yksityisen palveluja, joten ne palvelut ovat tarjolla vain todella varakkaille.

- Mutta… nyt en ymmärrä… mihin ne palvelut ovat hävinneet? Kun verorasitus on koko ajan kumminkin vaan lisääntynyt? Jonnekinhan ne rahat menevät.

Nyt sosiaalityöntekijä oli hetken hiljaa. Sitten hän kohautti olkapäitään ja alkoi puhua. Aivan toisenlaisella äänellä kuin hetki sitten. Vaikutti siltä, että hän oli ravistanut viranhaltijan pois itsestään ja nyt puhui hän itse. Ihminen viran takana.

- Paskat… mitä näitä kiertelemään… minä olen joka tapauksessa viimeistä viikkoa näissä hommissa. Te kysyitte, että minne ne verorahat menevät. No, ne menevät kahteen pohjattomaan nieluun. Ensimmäinen nielu ovat Liittovaltion pakkosiirtolaiset. Kun Suomesta tuli virallisesti Euroopan Liittovaltion yksi hallintoalueista niin maastamme tuli samalla kaatopaikka. Tänne on tullut vuoden 2021 jälkeen jo neljäsataatuhatta uutta tulijaa. Joka ainoa pitää ruokkia, vaatettaa, asuttaa, antaa vielä käyttörahaakin ja tarjota sen perkeleen tulkki- ja puolestaloukkaantumispalvelut. Niille ja niitten lukuisalle jälkikasvulle. Eivät ne vanhusten palvelutalot, joitten perään kyselitte ole minnekään hävinneet. Ovat ne olemassa vieläkin. Sillä erotuksella, että niissä ei ole juurikaan vanhuksia. Eikä niissä puhuta suomea.

- Niin minä arvelinkin. Entäs se toinen nielu?

- Liittovaltion myötä jatkuvasti kasvava hallintokoneisto. Se kasvaa. Suorittava taho puolestaan vähenee. Siksi se kaverisikin, josta kerroit näki nälkää. Se näkyy tässäkin virastossa. Meille on tullut uusi tehtävänimike. Valvontakoordinaattori. Niitä on täällä sosiaalipuolella vaikka kuinka. Vanhuspuolella on omansa. Lastensuojelupuolella omansa. Toimeentulotukipuolella omansa. Ja yleishallinnossa useampikin plus sitten johtava valvontakoordinaattori, jonka päätösvalta menee yli sosiaalijohtajan.

- Mitä nuo koordinaattorit sitten tekevät?

- Käytännössä ne ovat sama asia kuin aikanaan Neuvostoliitossa politrukit. Ne valvovat poliittista luotettavuutta, puhuttua ja kirjoitettua kieltä että se on liturgian mukaista sekä pitävät yllä asiaan liittyviä projekteja ja koulusta jotka ovat pakollisia ja vievät aikaa muutenkin niin pirun kiireisestä aikataulusta.

- Ymmärrän. Ja jos siitä palataan taas minuun, niin vatvoi asiaa miten hyvänsä, niin minulle jää loppulaskussa jäljelle vain tuulen huuhtoma vanhan ja dementoituvan ukon perse.

- Nimenomaan se. Ja siksi minäkin olen saanut tarpeeksi näistä hommista. Tämä tyly litania ja nollan tarjoaminen on käyty läpi niin monen viehättävän vanhuksen kanssa, että olen alkanut tuntea itseni keskitysleirin kirjuriksi joka pistää ihmiset joko uuniin tai duuniin. Minulle riitti.

- Mitä aiotte sitten tehdä? Syöminenhän se pääelinkeino on teilläkin.

- Muutan mieheni kanssa Kainuuseen. Hän on sieltä kotoisin. Hänen vanhempansa ovat pitäneet mökkikylän ja osavuotisen kyläkaupan yhdistelmää mutta he ovat jäämässä eläkkeelle ja siirtävät toimintansa meille. Onhan siinä iso riski sinänsä. Mutta se on työtä. Eikä mitään hitaan kitumisen pakkosyöttämistä.

Mies nousi ja kätteli naista.

- Kiitos teille rehellisyydestänne. Toivotan teille kaikesta sydämestäni onnea ja menestystä siellä Kainuussa.

- Kiitos. Ja minä puolestani toivotan teille kaikkea hyvää. Ja olen niin kovin pahoillani, etten pysty tarjoamaan teille tämän enempää.

Mies käveli hissukseen Lakimiehen autoon ja totesi.

- No niin. Plan A meni perseelleen jo kun vaimo kuoli. Plan B meni puolestaan perseelleen hetki sitten. Tarttee ruveta suunnittelemaan Plan C:tä. Niin pitkään kun mulla jollain lailla järki juoksee. Jalka ei tosin paljon enää nouse. Autatko minua?

- Autan. Yhteiskunta nakkasi pitkät jo aikaa sitten. Mutta jos kaveri ei kaveria auta, ei jäljellä ole mitään.

Reunansyrjässä, 14. heinäkuuta vuonna 2028

Mies istui toiseksi ylimmällä lauteella ja heitteli löylyä pieninä ripauksina kiukaalle. Löylyä lusikalla… niinhän se sanoi se kapiainen silloin armeijassa. Ja pudotti sillä tekniikalla koko joukkueen lauteilta. Vai oliko se hänen isänsä joka kertoi tuon? Ja oliko se joukkue vai jaos? Omat ja vieraat muistot menivät jo sekaisin eikä mies enää oikein tuntenut itseään. Osa hänestä kuitenkin katsoi kaikkea tavallaan ulkopuolelta ja tajusi nykyhetken tilanteen ja sen toivottomuuden tarkasti. Se osa oli ehkä jäljellä oleva pala hänen ominta sieluaan. Sitä, mitä hiljalleen etenevä sisäinen vihollinen ei ollut vielä sotkenut hajanaisten kuvien sekavaksi ja kokoamattomaksi mosaiikiksi. Se viimeinen, jäljelle jäänyt osa oli päättänyt pitää tuon lauteilla istuvan miehen hallussaan loppuun saakka.

Mies otti hörpyn oluestaan. Kuluneena vuonna hänen kuntonsa oli heikentynyt selvästi ja hän ymmärsi, ettei jaksaisi asua talossa yksinään enää seuraavaa vuotta. Siispä oli tehtävä tiettyjä valmisteluja. Lakimies oli käyttänyt häntä UniBankin lähimmässä konttorissa Naakkamossa. Tosin hän itsepintaisesti sanoi sitä vielä Osuuspankiksi. Oman erillisen säästötilin tyhjentäminen ja käteiseksi muuttaminen ei ollut helppoa. Olihan jäljellä kuitenkin vielä kaikkiaan noin 42.000 euroa. Mies ja hänen edesmennyt vaimonsa olivat olleet säästäväisiä koko ikänsä ja vaikka he avustivat lapsiaan, niin sukanvarteen oli jäänyt silti. Varsinkin sitten, kun lapsista tuli aikuisia eivätkä he enää suostuneet ottamaan vastaan mitään. He olivat perineet vanhempiensa asenteen, että aikuisen tulee pärjätä omillaan ja jokainen sukupolvi ryypätköön omiaan.

Pankkivirkailija oli kovasti ystävällinen mutta asiaan liittyvät protokollat olivat tuskastuttavan monimutkaisia. Eihän se nyt kertakaikkiaan sopinut, että ihminen otti itselleen periaatteessa omat mutta tosiasiassa pankille, markkinoille ja liittovaltiolle kuuluvat rahansa ja vielä käteisenä. Sen vuoksi täytettiin lanketti toisensa perään ja mies oli tuskastunut:

- Ymmärrän kyllä, että pankki ei halua tukea mitään rikollista toimintaa, mutta kun katsotte sekä henkilötunnustani ja eritoten siinä olevaa vuosilukua, rujoa lärviäni ja kumaraa ruumistani niin saatatte ehkä hahmottaa, että minä en ole huumekauppias, en terroristi enkä muukaan rikollinen rahojaan tiskaamassa. En surffilla, en mäntysuovalla enkä muutenkaan. Minä olen vanha ja pikkuhiljaa höperöityvä mies, mutta olen silti täysivaltainen Suomen - vai mikä perkeleen Neuropa se nyt nykyisin olikaan - kansalainen ja minua ei ole ainakaan vielä asetettu holhouksenalaiseksi. Ja lienee selvää, ettei tuollaisilla rahoilla muutenkaan mitään gangsteriliigaa pyöritetä. Niin että jospa nuori neiti nyt latoisi ne riikintaalerit pöytään, niin minä pääsen tekemään jotain yhteiskuntaa hyödyttävää. Niin kuin vaikka kuolemaan pois. Sitähän minulta tämä uusi uljas yhteiskunta lähinnä haluaa.

Lopulta rahannostosessio saatiin suoritettua ja Reunansyrjässä, Lakimiehen pienessä toimistossa mies antoi hänelle toimeksiannon:

- Laitat 20.000 euroa kumpaankin kirjekuoreen ja pistät kassakaappiisi. Kun minusta aika jättää, annat kuoren kummallekin lapselleni. Ei pääse valtio tai se helvetin liittohärpäke nussimaan siitä välistä jyvääkään. Se kaksi tonnia mitä jää, otat itsellesi. Onhan niitä kuluja kumminkin. Sinä olet auttanut minua sen verran paljon muutenkin, että joudat saamaan siitä edes pienen korvauksen. Äläkä edes rupea mutisemaan, että et halua niitä. Kyllä minä sen tiedän. Minä itse pärjään sillä vähällä mitä mulle tulee eläkettä. Tuo lähikauppa tuossa vieressä on vielä toiminnassa ja sinne minä uskallan ajaa autolla. Minä en paljoa tarvitse ja  sieltä kaupasta sen tarvittavan löytää. Ruvetaanpa sitten laatimaan varsinaista testamenttia. Minä tunnen, että kuntoni heikkenee ja pian on sen aika.

Testamentti oli nopeasti tehty. Talo ja muut rakennukset sekä tontti testamentattaisiin Reunansyrjän Vapaapalokunnalle sammutusharjoituksia varten. Tontin VPK voisi joko pitää, myydä tai lahjoittaa halunsa mukaan. Mies oli jutellut lastensa kanssa ja kumpikaan heistä ei halunnut taloa itselleen. Sitä tuskin saataisiin myytyä ja sen ylläpitokustannukset lämmityksineen tulisivat turhan korkeiksi. White Flight oli kyllä alkanut suurista kaupungeista pienempiin, mutta erityisesti liikkeellä olivat eläkeläiset ja he halusivat lähinnä rivitaloasuntoja. Nuoremmille perheille Reunansyrjä oli taas liian kaukana, eikä sieltä löytynyt töitä muillekaan. Aseensa mies testamenttasi pojalleen, jos hän vaikka jollain ihmeellä sattuisi saamaan niille luvat ja autonsa tyttärelleen. Saattoi tosin olla, että viranomaiset kävisivät nappaamassa ne välistä itselleen. Irtaimistosta mies oli ilmoittanut, että voitte tulla hakemaan mitä haluatte. Koska tahansa. Tavaralla ei ollut hänelle enää merkitystä.

Valmistelut oltiin tehty. Nyt miehen ei tarvitsi kuin odottaa sitä pistettä, jolloin kunto menisi liian heikoksi. Ja nythän se oli tullut. Lääkäri Reunansyrjässä oli tehnyt sen selväksi. Mies heitti vielä hieman löylyä ja läksi jälleen oluttölkin kanssa pihalle vilvoittautumaan.

Radanvarsikaupungissa, kaksi päivää aikaisemmin

- Oletteko nyt aivan varma? Te viette kuulkaa minulta liikkumisen mahdollisuuden ja sitä myötä elämän edellytykset.

Lääkäri katsoi miestä pöytänsä takaa vaivautuneena ja vastasi:

- Ei tässä valitettavasti ole muuta vaihtoehtoa. Teidän kuntonne on mennyt sen verran paljon huonompaan suuntaan, että minun on valitettavasti ilmoitettava poliisille, että te ette voi enää ajaa autoa.

- Kotoani ei ole kyläkauppaan kuin kaksi kilometriä. Tiellä on hyvin vähän liikennettä. Nopeusrajoituskin on vain kuusikymppiä ja minä olen ajanut neljääkymppiä. Enkä minä sitä reittiä unohda vaikka lähimuisti pahasti pätkiikin. En minä vaaraksi kenellekään ole. Missään muualla minulla ei ole tarvetta ajella. Sen sijaan jalkamiehenä minulle olisi ihan sama vaikka se kauppa olisi kahdentuhannen kilometrin päässä. Ei minusta sellaista matkaa ole kulkemaan.

- Valitettavasti minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Olen pahoillani. Lääkärinä minua sitoo tietyt määräykset. Niistä en voi luistaa. En millään.

- Jaahah. No. Se siitä. Tää sessio oli varmaan sitten tässä.

Mies nousi ja läksi kävelemään kohti ovea. Lääkäri nousi ja jatkoi:

- Mutta… me emme ole käyneet läpi vielä kaikkia tuloksia ja hoidon jatkamista.

- Ei niillä ole enää merkitystä.

- Tuota… sen ajokortin lisäksi minun on ilmoitettava poliisille eräästä toisestakin asiasta.

- Joo joo. Tiedän. Hyvästi.

Keskussairaalan käytävällä odotti Lakimies ja kysyi, kuinka meni. Mies totesi vaan, että lääkäri antoi sitten lopullisen hoidon. Miehet kulkivat autolle hiljaisuuden vallitessa. Vasta autossa mies jatkoi puhumistaan:

- Aseetkin se pistää poliisit viemään. Ei silti, että minä enää metsällä kävisin, mutta minun ne on kumminkin. Ryöstö on ryöstö vaikka sen tekisi kiiltävänappisetkin. Uskotko muuten huviksesi että jos mulla kroppa toimisi vähän paremmin, niin minäkin menisin ja tekisin Mustan Pekan?

- Uskon. Ja ymmärtäisin ratkaisusi.

Musta Pekka oli termi, joka oli muutaman viime vuoden aikana yleistynyt kielenkäytössä uudessa merkityksessä. Se tarkoitti sitä, että joku kuolemansairas vanhus päätti hankkia itselleen parempaa hoitoa kuin mitä vanhustenhuollon kautta sai ja tuumasi samalla tekevänsä yleishyödyllisen teon. Niinpä hän meni, etsi jonkun raiskaukseen, ryöstöön tai pahoinpitelyyn syyllistyneen uussuomalaisen ja ampui hänet tylysti. Yleensähän ne liikkuivat porukalla ja jos joku muusta porukasta pyrki vanhuksen kimppuun, niin hengestään pääsi hänkin. Sen jälkeen vanhus soitti hätänumeroon ja ilmoitti murhanneensa x kappaletta etnoja ja tunnustavansa tekonsa välittömästi. Näitä Mustia Pekkoja oli tapahtunut jo toistakymmentä kertaa. Nykyisin etnot siirtyivät kaiken varalta kadun toiselle puolelle kun näkivät suomalaisen vanhuksen.

Oikeudella ei ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin tuomita syytetty yhdestä tai useammasta harkitusta murhasta elinkautiseen. Vaikka syytetty olisi tuomittu vankimielisairaalaan, hän olisi silti kyseisen hurmeisen korttipelin voittaja. Vankilassa niin ruoka, lääkinnällinen hoito ja palvelu yleensäkin oli parempi kuin vanhuskeskityslaitoksissa. Itse asiassa Reunansyrjässäkin oltiin tehty Musta Pekka. Liimataisen Helvi, 82-vuotias vanhus asui vielä kotonaan. Hänkin oli lopulta oppinut laittamaan ovensa lukkoon sillä etnojengit kiersivät aika ajoin Reunansyrjässäkin etsimässä helppoja ryöstettäviä. Helvilläkin tilanne oli se, että hän ei pärjäisi yksin kotonaan enää täyttä vuottakaan mutta silti hän yritti sinnitellä, sillä vanhuslaitoksiin ei kukaan täysjärkinen halunnut.

Eräs etnojengi oli tehnyt hänelle palveluksen. Helvi oli jo eräänä iltana käymässä pitkälleen, kun hän kuuli että pihaan ajoi auto. Hän ei ollut odottanut vieraita ja sen vuoksi hänen epäilyksensä heräsi. Kun ulko-oven takaa kuului vieraskielistä puheensorinaa, asia varmistui. Helvillä ei mennyt sormi suuhun. Hänellä oli yöpöydän laatikossa miesvainaaltaan jäänyt pienoisrevolveri jonka rulla oli täyteen ladattu. Helvi laittoi rollaattorinsa tylysti makuuhuoneen oven eteen, asettui polvilleen ja otti revolverille rollaattorista tukea.

Murtautujat särkivät ikkunan ja tulivat naureskellen sisään. Kolme varsin tummapintaista miestä. Makuuhuoneen ovi oli sellaisessa kulmassa etteivät miehet nähneet Helviä ennen kuin oli liian myöhäistä. Helvillä jalat eivät oikein tahtoneet kantaa, mutta käsi oli vielä varsin vakaa. Viiden laukauksen jälkeen miehet makasivat verisinä maassa. Helvi ei jättänyt mitään sattuman varaan. Rullassa oli yhdeksän patruunaa ja hän käytti niistä vielä kolme. Sitten hän soitti hätänumeroon ja ilmoitti että tulkaapas hakemaan rasistisella motiivilla toiminut kolmoismurhaaja talteen. Helvi istui nykyisin elinkautistaan Hämeenlinnan vankilassa, kertoi viihtyvänsä ja kehui vankilan henkilökuntaa oikein ammattitaitoiseksi ja mukavaksi.

Mutta selvää oli, ettei Lakimiehen vieressä penkillä istuva vanha mies enää kykenisi moiseen ellei kävisi juuri niin, että joku porukka pyrkisi suoraa taloon sisälle. Mies kysyi Lakimieheltä väsyneellä äänellä:

- Kuule… kuinka tässä näin pääsi käymään? Miten tää maa meni tämmöseksi? Miksei pantu hanttiin aikanaan?

- Jaa-a… no, panihan ne persut hanttiin kovastikin. Sen jälkeen kun niistä tuli oikeasti kansallismielinen puolue. Mutta sekään ei riittänyt. Viimeisissä vaaleissa ne sai kumminkin 42 pinnaa äänistä mutta kun nuo muut puolueenketkut tekivät sen yhteisen vaaliorganisaationsa niin sekään ei riitä.

2020-luvun alussa liittovaltiota kannattavat puolueet eli siis kaikki muut merkittävät puolueet paitsi perussuomalaiset olivat huomanneet, että persujen kannatus kasvoi hälyttävästi. Siksi ne olivat perustaneet yhteisen vaaliorganisaation Suomen Kansan Federalistisen Liiton SKFL:n. Vaikka persuilla olikin 42 pinnan potti se jäi silti vielä alle puolen. Ja muutamaa vuotta myöhemmin asia muuttui merkityksettömäksi sillä Suomen eduskunta lakkautettiin ja se muutettiin Liittovaltion hallintoaluevirastoksi joka miehitettiin federaation nimittämillä virkahenkilöillä.

Mies tuhahti ja vastasi:

- Kyllähän minä tuon tiedän. En minä sitä tarkoittanut. Miksi ei pantu kunnolla hanttiin? Kaivettu talikot ja kirveet, saatana ja pantu nuijasodan malliin.

- Sitä minäkin olen miettinyt. Kai meistä ei vaan enää ollut siihen. Me elettiin ja kasvettiin sosialidemokraattisessa puhkiselitetyssä, läpilässytetyssä ja ylianalysoidussa naisille sävelletyssä Suomessa ja meistä tuli pelkkää puhetta itsekin. Tappajageeni vietiin pois, annettiin tilalle pullaa ja nyt se pullakin on otettu pois. Voi olla, että viime ja tällä vuosikymmenellä syntyneet sen geenin vielä itsestään löytävät. Ja silloin jälki voi olla rumaa. Tätä häpeäntilaa kun ei enää pelkällä puheella korjata.

- Olet varmaan oikeassa. Viitsitkö vielä jeesata minua vähän siellä kotona?

- Viitsin. Ja taidan arvata mistä on kysymys. Sillä voi olla kiire. Tinanapit tulee kotiisi viimeistään huomenna.

Poliisit tulivat jo samana iltana, vähän sen jälkeen kun Lakimies oli lähtenyt kotiinsa. Yksi partio sentään riitti. Lääkäri oli ottanut poliisiin yhteyttä varmaan saman tien. Varmaankin Musta Pekka-ilmiöstä johtuen sairailta vanhuksilta otettiin aseet pois hyvin herkästi. Mies istui valmiiksi ulkona iltakahviaan hiljaa siemaillen. Poliisiauto ajoi pihalle, pysähtyi, ovet avautuivat ja poliisit alkoivat toimittaa asiaansa:

- Tuota… iltaa… meillä kun on semmonen määräys että teidän pitäisi luovuttaa meille sekä autonne että aseenne.

Miehellä oli auton avaimet taskussaan. Hän heitti ne konstaapelille ja totesi:

- Olkaapa niin hyvät. Asekaappi on tuolla eteisessä. Talon ovi on auki.

Poliisit astuivat sisään ja hetken kuluttua takaisin ulos.

- Totanoin… kun se kaappi on lukossa.

- Niin on. Ja pysyykin. Avain sattui katkeamaan lukkoon eikä vara-avainta ole. Siellä on muuten sitten pyssyjen lisäksi vielä aika paljon patruunoita ja viisi kiloa dynamiittia. Niin että kehottaisin noudattamaan varovaisuutta sen avaamisessa. Se, miten te saatte tuon kaapin köijättyä ulos on teidän ongelmanne, ei minun. Yleensä ryöstettävän ei tarvitse auttaa ryöstäjää ryöstön suorittamisessa eikä minusta olisi siinä juuri apuakaan sillä sairastan parkinsonin tautia. Minkä se lääkärinperkele varmaan teki teille hyvin selväksi.

Poliisit eivät nähtävästi olleet ensimmäistä kertaa tämäntyyppistä pappia kyydissä sillä he kävivät partioautosta kippikärryt joihin oli asennettu jonkunlaiset pehmusteet ja kiinnitysliinat. Niitten kanssa he sitten ähelsivät painavan asekaapin autoonsa. Mies kysyi, että lähteekö hän mukaan virkavallalle vittuilusta. Toinen poliiseista totesi että ei tarvitse. Sanoi vielä että pahoittelemme häiriötä ja hyvää illanjatkoa. Sitten toinen poliiseista hyppäsi koppiautoon, toinen vanhan miehen autoon, molemmat käynnistivät moottorit ja poistuivat paikalta.

Asekaappi oli fiksattu lakimiehen kanssa heti kun miehen kotiin oltiin saavuttu. Lakimies oli tuonut pari kymmenen kilon hiekkasäkkiä jotka pantiin kaappiin mausteeksi, Sitten mies antoi Lakimiehelle kaksi asetta mukaansa. Toinen oli vanha yksipiippuinen Baikal IJ 18-haulikko, ensimmäinen ase joka hänellä oli koskaan ollut ja toinen - jonka mies haki yöpöytänsä laatikosta - oli miehen aikanaan hankkima laiton CZ 52-pistooli. Mukaan hän antoi pari rasiaa patruunoita ja evästyksen:

- Tuon pistoolin saat pitää. Tiedä vaikka sille tulisi tarvetta. Mutta tuo haulikko huomenna tänne takaisin. Nuo muut aseet saa poliisi viedä. Mutta myyntiin ne eivät niitä laita. Sen verran minä kiusaa vielä teen.

Sitten mies pyysi Lakimiestä irrottamaan kahdesta kaapissa olevasta kivääristä lukot sekä kaksipiippuisesta haulikosta etutukin.

- Heitä nuo lukot jonnekin jorpakkoon. Etutukin voit vaikka polttaa saunan pesässä. Ja jospa viimeistellään urakka.

Lakimies sulki asekaapin oven, irrotti avaimen, suihautti lukkoon hieman pikaliimaa ja työnsi sitten avaimen takaisin ennen kuin liima ehti jähmettyä. Sitten hän löi vasaralla avaimen juuresta poikki.

- Kiitos sinulle, ystäväni. Sinun varmaan kannattaa nyt lähteä ennen kuin sheriffit tulevat. Ei niitten tarvitse nähdä sinua. Minä soitan sulle huomenna kun voit tulla uudestaan. Tarvitsen vielä kertaalleen apuasi.

Reunansyrjässä, 14. heinäkuuta vuonna 2028

Mies oli tullut pihalta vielä kertaalleen löylyyn ja joi siinä kiireettä vielä yhden oluen. Sitten hän huuhteli itsensä suihkun alla. Sen tarkempia pesuja tässä ei enää tarvittu. Itseään kuivaten mies käveli hiljaa makuuhuoneeseensa, johon hän oli laittanut valmiiksi vaatteet. Alushousut, valkoinen kauluspaita, tumma puku ja kravatti. Jalkoihin sukat ja parhaat kengät. Raihnaisen ruumiin kanssa pukeutuminen oli hidasta mutta mihinkäs hänellä kiire oli. Pukeuduttuaan hän tuumi, että nyt oli aika vielä yhden viskin. Sen hän joi olohuoneessa katsellen vaimonsa ja lastensa valokuvia.

Takaisin makuuhuoneeseen, jonne hän oli aikanaan rakentanut kätevän salalokeron. Sinne olisi mahtunut useampikin ase, mutta nyt siellä oli vain Lakimiehen palauttama yksipiippuinen haulikko. Lakimies oli vanhan miehen pyynnöstä sahannut sen piipun eilen illalla lyhyeksi. Hän oli kysynyt vielä kerran:

- Oletko aivan varma? Me voisimme auttaa. Parhaamme mukaan. Ja varmaan moni muukin.

- Minun auttamiseni muuttuisi hyvin pian kokopäiväiseksi työksi. En minä sitä taakkaa halua kenellekään. Enkä kestäisi sitä itsekään. Oikeastaan ainoa asia joka minulle on jäänyt jäljelle, on ylpeyteni. Ja sitä en halua menettää. Jos menetän sen, minulle ei jää enää mitään.

Lakimies näki miehen katseesta, että asiasta oli turha keskustella. Niinpä hän ojensi kätensä ja sanoi:

- Kiitos kaikesta, ystäväni. On ollut ilo ja kunnia tuntea sinut.

- Kiitos myös sinulle. Olet miehistä parhain ja toivon sinulle ja vaimollesi onnellista vanhuutta. Onnellisempaa kuin minulle. Soitan vielä huomenna sinulle, niin kuin sovittiin.

Lakimies oli poistunut autollaan ja hänen hartiansa näyttivät nytkähtelevän. Nyt, vuorokautta myöhemmin ei vanhalla miehellä ollut enää tunnekuohua. Hän tunsi olevansa jo pois tästä maailmasta. Se viimeinen vaihe oli vain vielä tehtävä. Hän istahti pihakuusen vierellä olevaan pihakeinuun, laittoi haulikon vierelleen ja kaivoi povitaskusta panoksen. Vanhan haulikon piippu aukesi kevyesti. Hän muisti, kuinka jäykkä se oli ollut silloin aikanaan kun hän oli viisitoistavuotiaana sen saanut. Kuinka innoissaan hän olikaan siitä ollut.

Vielä yksi kännykkäsoitto Lakimiehelle:

- Jos tulet puolen tunnin päästä niin kuin sovittiin.

- Minä tulen. Hyvästi, ystävä.

- Hyvästi, ystävä.

Mies laittoi puhelimen viereensä penkille, laittoi panoksen piippuun, loksautti piipun kiinni ja poisti varmistimen. Hän katsoi vielä hetkisen vieressään olevaa pihakuusta, jonka juurella olivat hänen vaimonsa viimeiset jäännökset. Hän näki vielä silmissään vaimonsa hymyilevät kasvot, joita hän niin paljon kaipasi. Sitten hän käänsi katseensa jälleen eteenpäin, laittoi piipun leukansa alle, sulki silmänsä ja painoi liipaisinta.

Puolta tuntia myöhemmin Lakimies ajoi pihalle. Vanha mies oli jättänyt pihakeinun penkille laskostettuna pressun. Lakimies levitti sen ja peitti vanhan ystävänsä ruumiin. Sen jälkeen hän soitti hätänumeroon ja kertoi yhden suomalaisen tarinan saavuttaneen päätepisteensä.

Reunansyrjässä, 28. heinäkuuta vuonna 2028

Lakimies istui oman rantasaunansa kuistilla ruumis äsken otetuista kovista löylyistä höyryten ja joi olutta. Hän oli asunut tässä talviasuttavassa kesämökissä vaimonsa kanssa siitä asti, kun he olivat muuttaneet tänne. Yleensä hän saunoi vaimonsa kanssa kahdestaan mutta nyt vaimo ymmärsi, että mies halusi olla ja humaltua yksin. Lakimies oli aikaisemmin päivällä saanut lunastettua kaikki lupauksensa vanhalle ystävälleen. Hänen tuhkansa oli haudattu saman pihakuusen juurelle missä hänen vaimonsakin oli. Sovitut kirjekuoret oltiin luovutettu lapsille. Perunkirjoitus oli hoidettu ja talo sekä tilukset luovutettu vapaapalokunnalle.

Lakimies ymmärsi vanhan ystävänsä ratkaisun, vaikka hänen mielensä valtasi suuri suru. Hänestä tuntui siltä, ettei hän ollut haudannut ainoastaan ystäväänsä, vaan palan vanhaa Suomea. Sitä Suomea, jossa hänkin oli kasvanut ja joka jossain vaiheessa oli muuttunut irvokkaaksi ja vääristyneeksi peilikuvaksi itsestään. Hänen päässään pyöri paljon kysymyksiä, mutta päällimmäiseksi nousi jatkuvasti muutama.

Olisiko tämä kaikki voitu välttää?

Missä vaiheessa se olisi pitänyt viimeistään tehdä?

Ja missä vaiheessa ylitettiin se viimeinen piste, jonka jälkeen kaikki oli menetetty?

Lakimies tyhjensi tölkkinsä, otti uuden ja meni jälleen löylyyn. Ovi narahti kiinni mennessään ja kuisti jäi hiljaiseksi. Yksinäinen korppi istui läheisen männyn latvassa mutta sekään ei päästänyt ääntäkään. Ehkä sekin ymmärsi Lakimiehen yhtä ihmistä suuremman surun. Ei sitä parannut raakkua.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXVII

September 15, 2017, 4:43 am

≫ Next: JOTAIN IHAN MUUTA XLVII

≪ Previous: VANHA MIES JA ILLAN HÄMÄRÄ

$

0

0

1. Varusveijareitten hippikesä

Hotellin respassa törmättiin tuoreeltaan uutiseen, jonka mukaan ”puolustusvoimain pääesikunta on tällä viikolla antanut ohjeistuksen, jonka mukaan sotilaspuvussa liikkumista yksin pimeän aikaan tulee välttää”. Ohjeistuksen syytä ei kommentoitu mutta eipä hänestä hyvin suuria epäilyksiä ole. Tuskin asentaja-koneistaja Könönen on äkkiseltään kehittänyt niin suurta vihaa kurkkusalaatin väriä kohtaan, että alkaisi nuijia varusmiehiä heinäseipäällä.

Tämmönen tavallinen sivistymätön henkilö niin kuin esmes minä on aina tuumaillut, että puolustusvoimat ovat maassamme se viimeinen lukko nimenomaan ulkoista uhkaa vastaan ja se tarvittaessa vetää liikkuvat taakse, lyö murkulaa putkeen ja näyttää, mistä kana pissii.

Ja nyt ollaan siinä tilanteessa että intin lomapukua ei suositella käytettäväksi, ettei se vaan aiheuta nimenomaan ulkomailta tänne tulleille, olemattoman impulssikontrollin omaaville diskoläpsyttäjille äkillistä agressiota. Voi helvetti. En tiedä, onko tää alennustilan pohja, vai voidaanko mennä vielä alemmaksi. Epäilemättä voidaan.

Mitenkähän on, mennäänkö PV:ssa siihen tilanteeseen, että kun viikonloppuvapaille lähtevät varusveijarit ovat lomatarkastuksessa (luonnollisesti siviilivaatteissa), niin komppaukko katsoo silmä kovana että kenelläkään ei vaan ole mitään armeijaan viittaavaa yllään. Ehkä rivissä olevat varusmiehet ottavat myös asennon sijasta sellaisen löysähkön siviiliolemuksen? Luulisin myös, että peruukkien käyttö on välttämätöntä. Liian lyhyt tukka saattaa olla paljastava ja aiheuttaa kunniakansalaisissa primitiivireaktioita.

Sissialikersantti Saastamoinen sonnustautuneena SFHK69 (San Fransiscon hippikesä 69) -lomanaamiovarustukseen. Tukka hyvin, kaikki hyvin.

2. Ammoin Tytti, edelleen Tytti

Anskuma hetken tuumailen. Ajatellaan sitä, että joku heppu sanoo näin:

”Olen yleisemmin huolissani siitä, että rationaalinen, luonnontieteeseen perustuva ajattelu on korvautumassa pelkkiin mielipiteisiin perustuvalla ajattelulla.”

Niin minähän totean että heppu puhuu järkeä ja tuossa oikeastaan kiteytyy se, mikä niin meillä kuin maailmalla laajemminkin on mennyt viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana pieleen. Mutta mutta. Kun saman asian sanoo meidän kaikkien suosikki Tytti Tuppurainen, niin siinä tulee mieleen että ehkäpä ollaan saavutettu taas uusi ennätys tahattomassa huumorissa. Tyttihän totesi näin suivaannuttuaan siitä, että Breitbart-julkaisun materiaalia on käytetty ylioppilaskirjoituksissa.

Jos mietitään hieman Tytin käsitystä rationaalisesta, luonnontieteisiin perustuvasta ajattelusta niin tulee tietysti mieleen tällaisen tavallisen ihmisen ajatus, että näinköhän tuo Suomen huolestuttava huoltosuhde paranee sillä, että Suomeen aletaan köijätä 10.000 julkisilla varoilla elätettävää haitamaahanmuuttajaa joka vuosi.

Tytti Tuppuraisella puolestaan on erilainen logiikka ja hän on esittänyt kyseistä asiaa ihan tosissaan. Mieltääkö Tytti haittamaahanmuuton luonnonlakien mukaiseksi väistämättömäksi asiaksi? Niin kuin esmes etelätuuli? Ainakaan hän ei ymmärrä sitä, jos meikäläinen toteaa Tytin heittäneen tahatonta huumoria. Piruako tuo betaihminen siellä hörisee?

Meillä tavallisilla ihmisella on käytössä ns. ajattelun metrinen järjestelmä jolla muuten Suomi rakennettiin hyvinvoivaksi maaksi. Tytin luonnontieteet pohjautuvat johonkin toisenlaiseen mittajärjestelmään jonka rinnalla amerikkalainen tuuma / jaardi / mailijärjestelmäkin on hyvin selkeä ja yksinkertainen.

No, eipä mulla tällä kertaa muuta. Oikein mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille.

JOTAIN IHAN MUUTA XLVII

September 17, 2017, 2:05 pm

≫ Next: M1

≪ Previous: KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXVII

$

0

0

Eli pikku-Ykä ja Kekkoslovakian autokatsaus

Koska on selvää että nykyinen vallitseva tilanne on kaiken kaikkiaan synkkää jynkytystä niin meikäläisenkin tarvitsee välillä keskittyä kevyempiin ja epäpoliittisempiin asioihin eli johonkin ihan muuhun. Tällä kertaa keskitytään autoihin, tarkemmin sanottuna niihin autoihin mitä pikku-Ykä muistaa noin suurinpiirtein 1960-luvun lopusta vähän 1970-luvun puolenvälin jälkeen. Silloisissa autoissa oli se hyvä puoli että vaikka ne eivät varmaankaan olleet teknisesti niin hyviä kuin nykyiset niin niissä oli kuitenkin ilme. Kaikki automerkit erotti toisistaan oikein hyvin toisin kuin nykyisissä samoissa tuulitunneleissa suunnitelluissa autoissa jotka erottaa toisistaan vain jos sattuu näkemään logon. Aloitetaan muistelu henkilöautoista ja muistutetaan autofanaatikkoja että tässä toimitaan vain sen varassa mitä iso-Ykä muistaa pikku-Ykän lapsuudenvuosista ja se ei välttämättä ole kovin paljon.

Pikku-Ykä ehti syntyä sen jälkeen kun Suomessa vallinnut sodanjälkeinen autosäännöstely oli päättynyt ja länsiautojakin oli jo tarjolla. Vähän aikaisemmin, eli joskus 1950-luvullahan säännöstelyn myötä ei ollut oikein tarjolla muuta kuin itärautaa mutta vielä 1970-luvun alussa se itärauta liikkui suurissa mitoissa maanteillämme jotka olivat silloin vielä – ainakin syrjemmällä eivätkä välttämättä niin syrjässäkään – sorateitä jotka kuivilla kesäkeleillä nostivat komean pölyn kun niillä ajettiin. Siispä tämä katsaus on hyvä aloittaa neuvostotuotannolla jonka aloittaa tietysti vanha kunnon – tosin nykysukupolvelle ehkä vieras – Mosse eli Moskvitsh 403:

Ja pannaanpa tähän samantien vanha mossemainos:

Luonnollisesti kyseinen Mosse ei ollut enää teillämme siihen Kekkoslovakian aikaan se yleisin auto eikä edes yleisin neuvostoauto. Mosseista yleisin oli siihen aikaan luonnollisesti uudempi malli Moskvitsh Elite:

Tietenkin siihen aikaan maanteillämme nähtiin myös vanha kunnon Volga:

Osta Volga, ota velka, kun Volga loppuu niin velka jää

Mutta ilman muuta maanteittemme kuningas niin 1970- kuin 1980-luvuilla oli Lada, joka oli pitkään Suomen yleisin auto:

Nykyisin jos näkee vastaantulevan vanhan pallosilmä-Lada 1200:n niin se herättää heti huomion ja mukavia nostalgisia ajatuksia. Mutta vielä 1980-luvun lopulla tuo kanttikertaakanttiauto oli yleisin maanteillämme nähty auto. Sitten kun Suuri ja Mahtava romahti, niin latukat ostettiin muutamassa vuodessa Venäjälle. Käsittääkseni. En minä niitten katoamista oikein muuten selitä. Ja tähän väliin sopiikin sitten latukkamainos:

Mutta mennäänpä sitten länsiautoihin. Perskeleen perheessä tutustuttiin ensimmäisenä italialaiseen autotuotantoon joista nostalgiamielessä kuuluisin on se Pompannappi eli Fiat 600:

Itsekin kyseistä koppakuoriaista joskus ajaneena voisin todeta, että vaikka kyseessä on übersympaattisen näköinen kottero niin kovin pitkäjalkaiselle kuskille sitä ei voi suositella ja muutenkaan se ei varsinainen matka-auto ollut. Italialaisista autoista Perskeleillä tutustuttiin myös sitten Fiat 850 Specialiin:

Fiat, petojen sukua, susi jo syntyessään

Luonnollisesti tuohon aikaan myös japanilaiset autot tekivät invaasiota Suomeen. Ne olivat suhteellisen halpoja ja sinänsä ihan vetokelpoisia vehkeitä tosin talvisin ne olivat varsin kylmiä. Se ensimmäinen kuuluisa auto oli tietysti ”Luupää” eli Datsun Bluebird:

Jonka jälkeen Suomen tiet valtasivat ne kaksi kuuluisaa japsia joista ensimmäinen oli totta kai Toyota Corolla jota esitellään tässä oikein mallitytön kanssa:

Pakko muuten sanoa, että toi minihame on mainio keksintö. Ainakin näin sovinistisesta näkökulmasta. Ja sitten takaisin itse asiaan. Varsin pientä ja ahdasta Corollahaan myytiin silloin aikanaan suhteellisen tilavana perheautona ja kyllähän Perskeleenkin perhe sen sellaiseksi mielsi. Kun ei isommastakaan tiennyt. Näistä ”riisimopoista” tai ”riisipusseista” se toinen yhtä kuuluisa ja vielä vähän pienempi oli tietysti Datsun 100 eli ”Amppeeri”:

Tämä oli hyvin monen 18-vuotta täyttäneen miehen auto silloin aikanaan ja sillä ajeltiin pillurallia vaihtelevalla eikä yleensä niin kovin hyvällä menestyksellä. Joskus 1980-luvun alussa ja siitä eteenpäin Datsuneita myytiinkin sitten nimellä Nissan ja syynä oli käsittääkseni se, että datsun meinasi japaninkielessä jonkun sorttista persnettoa. Sitten esitellään ensimmäinen auto jota mainostettiin joskus vuonna 1974 nimenomaan nuorisolle eli ”Timangi Toyota Tonni”:

Timangi Toyota Tonni… se kulkee kuomun alla… saat sen prätkää halvemmalla…mutta Toyota Tonnissa oli se ongelma ettei siihen mahtunut kuskin lisäksi kuin yksi kyytiläinen ja pillurallissahan määrä on tärkeintä. Jos kyydissä on neljä pimua yhden sijasta niin onnistumisen mahdollisuudet kasvavat eksponentiaalisesti. Näin ollen autosta ei tullut koskaan mitään kovin suurta myyntivalttia. Eikä siihen aikaan pappakaan betalade niin kovin mycket. Kun pappalla ei ollut ylimääräistä pengar. Siirrytäänpä sitten, kun ruotsinkieltä kerran puhuttiin tai edes yritettiin naapurimaamme Ruotsin autotarjontaan ja aloitetaan sympaattisesta läskinpalasta eli Saab 96:sta:

Läskinpalalle ominaista oli se, että siinä oli rattivaihteet. Itsekin tuota autoa joskus ajelin ja oppihan niihin, joskin otti se oman aikana. Kun sitä vaihdekeppiä tuli alkuun haettua sieltä missä se yleensä on mutta ysikuutosessa kun ei ollutkaan. Vähän varakkaampi väki sitten osteli Saab ysiysejä:

Joita voi sitten tässä hieman mainostaa:

Ja jos mennään sen ajan ruotsalaisten autojen ökyosastolle päädytään tietenkin Volvoon ja varakkaan perheen auto oli silloin totta kai Volvo 144:

Insinööriperheitten auto niin sanoakseni. Näistä ruotsalaisista autoista tuolta ajalta täytyy todeta, ettöä svedut tekivät kyllä muutamia uskomattoman tyylikkäitä klassikoita jotka kääntävät pään vielä tänäkin päivänä silloin harvoin kun tulevat vastaan. Ensimmäisenä tietysti Volvo Amazon:

Sekä Volvo Favorit:

Että Volvo Duett:

Ja olihan Volvolla tietysti vielä se kuuluisa Pyhimys-Volvo eli Volvo 1800:

Pyhimys-Volvon nimi tuli tietysti 1960-luvun tv-sarjasta ”Pyhimys”, jonka pääosassa näytteli heppu nimeltä Roger Moore joka myöhemmin tunnettiin James Bondina. Pikku-Ykä muistaa, että kyseinen sarja oli olemassa mutta ei muista ensimmäistäkään jaksoa. Sen sijaan seuraavan sarjan (ennen kuin Roger Moore muuttui Bondiksi) Ykäkin muistaa ja sen nimi oli ”Veijareita ja Pyhimyksiä” (The Persuaders) jossa Roger Mooren aisaparina näytteli Tony Curtis. Laitetaanpa välipalaksi sen sarjan tunnusmusiikki. Oma sukupolveni muistaa kyllä:

Siirrytäänpäs Ruotsista Saksaan. Siis silloiseen Länsi-Saksaan. Pikku-Ykän näkövinkkelistä niitä saksalaisia autoja ei ollut kovin paljoa, sillä esmes Bemarit ja Audit eivät jääneet mieleen eikä niitä Nyhtänköljässä niin paljon ollutkaan. Se tärkein sakemanni oli tietysti kuplavolkkari joita sitten puolestaan oli maa pullollaan

Volkkari, saksalaista laatutyötä. Yhdistetty jääkaappi ja kaasukammio.

Kyseinen kupla oli pikku-Ykän tädillä ja hänen mainiolla miehellään Tanella silloin 1970-luvun alkupuolella. Kuplasta voisi pitää tietysti pitkät luennot mutta pikku-Ykälle merkityksellisintä oli se, että auton takapenkin hattuhylly ei ollut hattuhylly vaan itse asiassa varsin iso monttu, johon pikkunen jätkä mahtui matkustamaan ja sekös oli mukavaa. Siihen aikaan ei sitä turvavyöasiaa otettu ihan niin vakavasti. Vaan olisko niin, että sen vanhan Kuplan myötä pikku-Ykä oppi jo siinä vaiheessa jäämään jumiin niihin kuuluisiin poteroihin?

Sen ajan länsisaksalaisistahan tutuiksi suomalaisille tuli myöskin Opel Kadett:

Ja tähän väliin tietysti voisi laittaa Opelia ylistävää musiikkia, tosin sehän on kyllä kotoisin jo tältä vuosituhannelta:

Käsittääkseni muuten esittäjä ei ollut Anssi Umpikela niin kuin tuossa youtubessa luki vaan Eevertti & Vilhardi.

Muut länsisaksalaiset jätän siis tarkoituksella vähemmälle sillä ne eivät pikku-Ykän elämässä olleet niin mainittavassa asemassa tosin pakkohan vanha pystylamppumersu on ottaa tähän mukaan:

Siihen sammui johtotähti, kävelemään jätkät lähti

Mersuhan oli sitten jo paremman väen auto eikä niitä Nyhtänköljässä näkynyt kovin usein. Taisi niitä olla Oy Firma Ab:lla edustusautoinakin mutta väittävät myös (saattaa muisti pettää) että kyseisellä firmalla oli yhtenä edustusautona myös neuvostoliittolainen Tšaika:

Niitä Tšaikoja oli Suomessa silloin jonkun verran takseinakin. Ennen tätä väliin itsensä väkisin survonutta Tšaikaa oli puhe Saksasta, joka silloin oli jaettu kahteen osaan eli Länsi-Saksaan (Bundesrepublik Deutschland) ja Itä-Saksaan (Deutsche Demokratische Republik). Länsi-Saksa oli tunnettu siitä, että sieltä tuli hyviä autoja ynnä muutakin laadukasta kamaa ja Itä-Saksa puolestaan siitä, että Tarja Halonen, Erkki Tuomioja & kumpp pitivät sitä taivaasta seuraavana, siis suunnassa ylöspäin ja sieltä tuli Wartburgeja:

Warreista pikku-Ykä muistaa lähinnä sen, että sen kaksitahtikone kuulosti lievässä alamäessä vapaavaihteella samanlaiselta kuin pahaa astmaa kärsivän ihmisen hengitys. Toisaalta puhutaan, että sama kaksitahtinen warre käynnistyi kovalla pakkasella siinäkin vaiheessa kun länsiautot totesivat että kevväämmällä. Joten eiköhän Warrekin ansaitse mainoksen tähän väliin:

Itä-Saksan naapurimaa oli silloin Tshekkoslovakia. Skoda oli sen tuotteena jo silloin. Itse asiassa Skoda oli tsekeillä tuotteena jo ennen kakkosrähinää ja se on kiertänyt melkoisen kierroksen. Eli: ennen kakkosrähinää se oli laatuauto. Kakkosrähinän jälkeen se oli komentotalouden bulkkiauto. Ja nykyisin se on taas laatuauto. Nykyisen Skodan tuntee nuorempikin sukupolvi, mutta katsotaanpas 1970-luvun reaalisosialismin tuottamaa Skodaa:

Jep, kyseessä ei ole varsinaisesti nykypäivän Skoda Octavia. Pannanpas sitten myös Skodamainos:

Ja sitten tähän väliin se legendaarinen mossemainos:

Mainoksen autenttisuudesta ei kirjoittaja voi olla ihan varma. Vaan laitetaan vielä väliin hieman asenteellisempi autokorjaamomainos ajalta ennen itäblokin autoja:

Jenkkiautoihin emme puutu tässä postauksessa ollenkaan, sillä niitä ei pikku-Ykän Nyhtänköljässä ollut oikeastaan yhtään. Niitä alkoi ilmestyä vasta sitten vuosikymmenen lopulla. Mutta käydäänpä läpi sitten ranskalaiset. Se kuuluisin niistä on tietysti Rättäri eli Rätti-Sitikka eli kangaskattoinen Citroen 2 CV:

Rättärihän ei alan harrastajien keskuudessa ole nykyisin auto, vaan se on uskonto. Ja oikeastaan miksei olisi, sillä kovasti symppiksen näköinen masiina se on. Ja rättäriuskovaisista on muille ihmisille paljon vähemmän harmia kuin siitä eräästä toisesta uskonnosta jota tiedostavamme nimittävät rauhanuskonnoksi. Tosin joillain kolmenkymmenen asteen pakkasilla rättärin sympaattisuus todennäköisesti vaihtuu kuskilla sanoihin joita en tässä toista, sillä tätä blogia saattaa lukea myös alaikäiset. Siirryn mieluummin toiseen Sitikkaan eli siihen aikaan (miksei nykyisinkin) hyvin futuristisen näköiseen Citroen DS:ään:

Luonnollisesti sympaattisista ranskalaisista täytyy mainita Renault 4 eli Tippa-Rellu:

Eli vähäruokaiseksi mainostettu kiihtyvyysihme (nollasta sataan 34 sekuntia). Toisin sanoen autoa ei voinut mainostaa kaahareille, mutta jotain kovin symppistä siinä on. Ranskalaisista täytyy tietysti mainita myös Peugeot, joista mieleen jäi erityisesti pikku-Ykää vanhemman serkkupojan Peugeot 404. Sen kyydissä oli aika päheetä olla kun mentiin porukalla paikalliseen uimalaan hyppimään voltteja viiden metrin lavalta. Ja paskat, valehtelin. Kolmoselta minä hypin. Tasajalkaa. Ei sieltä vitoselta uskaltanut hypätä kuin pari kertaa. Eli ensimmäisen ja viimeisen. Älkää kertoko kenellekään. Älkää ainakaan laittako tätä tunnustusta internettiin. Johan minä saan muuten hävetä silmät päästäni. Mutta tossa se Pösö kumminkin on:

Ja sitten tietysti täytyy ottaa mukaan sen ajan englantilaisia autoja. Ehkä upein niistä oli Ford Anglia:

Iso-Ykä muistelee pikku-Ykän muistilla että esmes tuon ajan Angliassa pellit olivat niin paksua että niitä saattoi hakata moskalla eikä ne olleet moksiskaan. Nykyisin auton pellithän vaikuttavat olevan kahden maalipinnan väliin asennettua pläkkipalaa joista se pläkki on vedetty välistä pois ja jos siihen nojaa kyynärpäällään niin peltiin jää monttu.

Toinen sen ajan, ainakin aika ajoin Suomen teillä näkynyt englantilainen auto oli Vauxhall Viva:

Myös Fordin nimellä kulkenut mutta sinänsä englantilainen auto oli Ford Escort eli tuttavallisemmin Esortti joka oli aikanaan varsin yleinen näky Kekkoslovakian teillä:

Ja sitten siirrymme pitkänokkiin, eli autoihin joissa oli jonkunlaista urheiluauton tuntua ja joita nuoret miehet kovasti halusivat. Se tavallisin taisi olla Ford Taunus, joita maassamme oli aikanaan pilvin pimein:

Toinen haluttu auto oli tietysti Toyota Celica:

Ja sitten saksalainen Porschen korvike Opel Manta:

Vaikka juttu venyy pitkäksi kuin nälkävuosi, niin siirrytään kuitenkin vielä sen ajan pakettiautoihin. Niistä Kekkosen ajan pakuista kai kuuluisin oli se hippivolkkari jota Ykän kavereitten keskuudessa nimitetään terroristivolkkariksi (Back To The Future 1, anyone?):

Tuolla masiinallahan sitä San Fransiscon hippikesääkin aikanaan elettiin, tosin Suomessa se taisi olla tavanomaisemmassa käytössä. Suomessahan on muutenkin liian kylmä joten hipit kuolee pakkaseen ja nälkään. Tai hetkonen, eihän ne kuole, valtio ruokkii niitä ja niitä kutsutaan nykyisin anarkisteiksi. Mutta siirrytään siihen pakettiautoon jossa pikku-Ykä muistaa saaneensa ensimmäisen kerran autokyytiä joskus 1960-luvun loppupuolella:

Eli Mercedes-Benz L 319 ja nimenomaan tommonen avolavamalli joka isä-Perskeleellä oli jonkun aikaa lainassa. Oliko muuten hiukka ykköstä mennä sen kyydissä tädin ja hänen mainion miehensä Tanen vieraaksi käymään kylässä joskus vuonna 1969? Tietysti sen ajan yksi perinteisimmistä pakuista oli Ford Transit, jota tässä kuvassa ajaa tuttavamme Pertta ja repsikan paikalla on Hösse. Huitsinnevadan paikallisradio käyttää näitä perinteisiä automalleja vieläkin:

Ja laitetaan tähän loppuun sitten ehkä se tyylikkäin pakettiauto joka osoittaa, että rumuus ja kauneus on niin kovasti suhteellista. Lauluautojen lauluauto eli Citroen Van:

No niin, tässä kirjoituksessa on tarjottu hyvin monenlaista Kekkoslovakian ajan peltiä, mutta suomalaista ei ole ollut seassa ollenkaan. Korjataan se asia tähän lopuksi ja laitetaan vielä näkyville sen ajan Sisu-kuormuri:

Ja eiköhän tää ollut nyt tällä kertaa tässä. Oikein hyvää alkanutta viikkoa kaikille lukijoille.