KUINKA KERTOA LAPSILLE VIRANOMAISISTA?

December 25, 2016, 2:05 pm

≫ Next: ANTERO LÄRVÄNEN JA RYPPYINEN UUSI VUOSI

≪ Previous: JOULUTARINA 2016

$

0

0

Kun ihminen sairastaa oikein tanakan influenssan, niin siinä on – kiistämättömien haittojensa lisäksi – myös omat positiiviset puolensa. Meinaten, kun häiskä makaa sängyssä äly ämpärissä ei hänellä ole juurikaan kiinnostusta päivittäisiin uutistapahtumiin. Luonnollisesti sitä kautta närästyksen ja yleisen getutuksen määrä on normaalia vähäisempi. Siinähän ei keskity juuri muuhun kuin omaan hankalaan oloonsa ja muu jää merkityksettömänä taemmalle. Yleensäkin ottaen voi todeta, että kun kuume saavuttaa tarpeeksi korkeat lukemat niin ihmistä ei enää edes vituta mikään. Kunpahan miettii sitä ylen tärkeää asiaa, että käännänkö kylkeäni välittömästi ts. varttitunnin sisällä, odotanko hieman pitempään eli kolme varttia vai jätänkö kerrassaan kääntämättä ja palaan ehkä huomenna asiaan.

Yleensä taudissa ei ole kyse siitä versiosta joka kuittaa univelat lopullisesti vaan elimistö saa ankarassa taistelussa pikkuhiljaa voiton ja silloinhan alkaa taas uutistarjonta pikkuhiljaa kiinnostamaan mikä taas puolestaan saa närästyksen hyvin äkkiä lisääntymään ts. palaamaan normaalitasolle. Erinomainen närästyksen lisääjä ovat valtamediassa asiantuntijana esiintyvät virkakoneiston jakkupukuhirviöt niin kuin tässä kyseisessä tapauksessakin josta Vasarahammer jo ansiokkaasti postasikin, mutta pannaan nyt muutama rivi tältäkin nurkalta. Jakkupukuhirviöitä tarvitaan yleisselittäjiksi silloin, jos tapahtuu jotain ainakin heidän mielestään hyvin yllättävää. Niin kuin esmes tämä tuore Saksan tapaus, jossa etnisesti edistykselliseen uskontokuntaan kuuluva häiskä lahtasi kuorma-autolla kaksitoista siviiliä. Jos jakkupukuhirviöiltä kysytään niin tapaus on taas kertaalleen yllättävä täysin ennustamaton yksittäistapaus vaikka tavallinen kansalainen tietää oikein hyvin moista uskontopohjaista lahtaamista harrastetun Euroopassa viljalti niin ampumalla, räjäyttämällä, puukottamalla, kirveellä hakkaamalla sekä yliajamalla.

Tavallinen kansalainen saattaisi tietysti olla kyseisestä kehityksestä hieman huolissaan ja osaisi varsin hyvin arvioida mistä suunnasta uhka tulee, mutta silloinhan apuun rientävät jakkupukuiset ammattilaiset. Kyseisessä tapauksessa avuksi rientää Sisäministeriön kehittämispäällikkö Tarja Mankkinen. Hän totesi Ylen uutislähetyksessä kaksi asiaan liittyvää viisaudeksi tulkitsemaansa latteutta niin kuin niin moni vastaava ammattilainen niin monessa tapauksessa aikaisemmin. Ensimmäisenä:

Mankkinen muistuttaa, että Suomessa ei ole tapahtunut mitään ja että Suomi on yksi Euroopan turvallisimmista maista.

– Meillä on hyvin asiat. Tulevaisuudessakin mitä enemmän pelkäämme sitä suurempi tilaisuus tulee ihmiselle, joka haluaa lisätä sitä pelkoa.

Joko typeryyttään tai tarkoituksella Mankkinen unohtaa sen, että viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana suomalaisiin on kohdistunut lukuisa määrä haittamaahanmuuttajien tekemiä murhia, tappoja, raiskauksia, pahoinpitelyjä ja ryöstöjä. Ne eivät ole mitään sosioekonomisia haasteita vaan ne ovat puhtaita yksilötason terroritekoja, joita ei olisi milloinkaan tapahtunut jos virkakoneisto ei olisi sekä laskenut noitten rikosten tekijöitä Suomeen että tehnyt niiden täällä olemisen ja elättämisen itseisarvoksi. Meillä ontapahtunut jotakin. Meillä eiole asiat hyvin. Meillä onaihetta pelätä. Ja meidän pelkomme ei ole syy siihen, miksi näitä väkivallan tekoja tapahtuu. Syy on se, että virkakoneistomme ei reagoi väkivallan uhkaan vaan yrittää valkopestä sen ja samalla jatkaa toistuvaa höpinäänsä pelkäämättömyydestä vaikka tietää sen olevan epätoivoinen, mitään tarkoittamaton klisee johon takerrutaan kuin hukkuva oljenkorteen ja kuvitellaan sen sisältävän jonkun suuremmankin viisauden.

Se toinen Mankkisen ns. viisaus ei myöskään varmaan yllätä ketään:

- Olisi tärkeää, että vihapuhe sosiaalisessa mediassa saataisiin kuriin. Mitä enemmän meillä on vihapuhetta ja ihmisten jakamista ryhmiin, sitä enemmän se luo pohjaa väkivaltaiselle radikalisoitumiselle.

Perinteisenä viranomaisena Mankkinen ei tietenkään – taas kertaalleen – määrittele että mitä se vihapuhe oikeastaan on. Hotellin respassa yritetään hypätä Mankkisen kenkiin ja mietitään että niitä mahdollisia syitä hänen näkövinkkelistään voisi olla kolme:

1. Hänellä ei itselläänkään ole siitä vihapuheen määrittelystä minkäänlaista havaintoa mutta tyypillisenä virkakoneiston edustajana hänellä ohjeistus on aikaa sitten korvannut sen vähäisenkin ajattelun mitä hänellä on joskus ehkä varhaisteini-iässä ollut. Silloin termi vihapuhe on hänelle absoluuttinen tabu sen kummempia kyseenalaistamatta ja hänen tulee tuomita se automaattisesti. Hänen aivokapasiteetissaan ei yksinkertaisesti ole mitään, millä sen kyseenalaistaisi.

2. Mankkinen ajattelee, että ne haittamaahanmuuttajat jotka ovat jo tähän mennessä tappaneet, raiskanneet, pahoinpidelleet ja ryöstäneet suomalaisia saattavat suuttua siitä, kun heidän toimintaansa ja suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa (joka siis pitää kehitysmaalaista maahanmuuttoa itsessään tavoiteltavana ja välttämättömänä hyveenä) arvostellaan ja sitä myötä saattavat äityä ihan oikeasti väkivaltaiseksi. Tällöin ”vihapuhe” täytyy vaientaa niin että voidaan tyytyä sukupolvesta toiseen jatkuvaan elatus- ja hyväksymisvelvollisuuteen ja aika ajoin tapahtuvaan pienimuotoiseen tappamiseen ilman suurempia massamurhia. Mitä virkakoneiston taholta voidaan tietysti pitää suurena onnistumisena. Tavallinen kansalainen voi olla perustellusti hieman eri mieltä ja todeta että dhimmin elämääkö tässä tavoitellaan mutta hänen mielipidettäänhän ei kysytä.

3. Mankkinen tietää, että nimenomaan virkakoneistomme on yksi suurimpia syypäitä vallitsevaan tilanteeseen. Ilman virkakoneiston myötävaikutusta ei jo 1990-luvulla alkanutta haittamaahanmuuttovyöryä ja erityisesti Invaasio 2015:ta ja sitä myötä suomalaisiin kohdistuvaa jatkuvasti lisääntyvää niin väkivaltaa kuin täysin turhaa taloudellista rasitusta olisi koskaan tapahtunut. Jolloin on tietysti selvää, että virkakoneiston edustajana hänkään ei halua tunnustaa virheitään vaan pyrkii kaikin keinoin välttymään asiaan liittyvältä vastuulta. Siksi hän ymmärtää, että virkakoneiston perusteltukin arvostelu täytyy tulkita vihapuheeksi ja vaientaa se pysyvästi. Mihin uusi poliisin viharikosten tutkimusryhmä antaakin entistä paremmat mahdollisuudet.

Hotellin respasta kysytään vielä, että mikäli maassa on vain yksi vallitseva ja hyväksytty totuus joka muotoutuu poliittisen ideologian mukaan eikä sitä saada edes perustellusti arvostella, niin eikös juuri se luo pohjaa sille väkivaltaiselle radikalisoitumiselle? Nimenomaan kantasuomalaisten keskuudessa? Tosin virkakoneistomme ei ehkä ymmärrä kysymystä, sillä se lähtee siitä oletusajatuksesta että suomalaiset ovat kuuliaisia ja mitään kyseenalaistamattomia hallintolampaita maailman tappiin saakka. Pakkohan heidän on olla, sillä siitä on olemassa viranomaispäätös eikä viranomaiskoneisto asiaa sen pidemmälle osaa hahmottaa.

Tässä vaiheessa voi huomauttaa, että kyseisessä uutislähetyksessä Mankkisen kanssa oli mukana myös Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin keskuksen tutkija Karin Creutz joka tyylinsä mukaan haastoi yhtä lailla suvaitsevaisen ja monikultturistisen mukavia. Mutta hänestä ei loppujen lopuksi sen enempää. Sillä Creutz ei ole viranomainen. Hän kuuluu joutoporukkaan, jota voisi määritellä hieman Marxin talousteoriaa väännellen.

Eli hän on sellaisen yhteiskunnan tuotos, joka keräsi itselleen liikaa lisäarvoa mutta ei sitten osannut käyttää sitä oikein. Vaan se käytti sen kehittääkseen aivan liian suuren määrän totaalisen tarpeetonta feministis-yliopistollista joutohiivaa joka ei kohota taikinaa vaan  jonka ainoa varsinainen tehtävä on väittää olevansa tarpeellinen. Tätä joutohiivaa voi verrata voodoo-uskontoon eli sillä on merkitystä vain niille, jotka siihen uskovat. Valitettavasti valtamediamme on voodoo-uskovainen joten kyseisen joutohiivan edustajille löytyy jatkuvasti säännöllistä media-aikaa. Tällä hetkellä Creutz on pop. Hänen pop-asemansa kestää ehkä ensi kevääseen kunnes media löytää taas jonkun uuden naaman. Kas kun jatkuvasti samaa selittämällä naama kuluu. Se seuraava naama selittää totta kai täysin samaa, mutta onpahan tarjolla uusi naama uudeksi mediavartiksi ja Creutz katoaa jonnekin takavasemmalle uuden creutzin tieltä. Media kun tarvitsee aina vain uusia creutzeja vaikkeivat tavalliset ihmiset tarvitsekaan.

Mutta Mankkinen on aivan eri asia kuin Creutz. Creutzin ammatti on puhua poliittisesti sopivia pehmoisia ja saada siitä palkkaa haluttomalta palkanmaksajalta. Mankkinen puolestaan on viranomainen joka omaa tehtäväänsä liittyvää valtaa ja hänen tehtäväänsä kuuluisi vastata suomalaisten turvallisuudesta. No, mitenkä on, kansalainen? Tuntuuko turvallisemmalta? Itse asiassa kyseisessä uutisessa oli yksi kohta joka tavallaan pitää paikkansa, joskin hieman viriteltynä:

Mankkinen sanoi Ylen aamu-tv:ssä, että erityisesti lasten kanssa pitäisi puhua lisääntyneen väkivallan synnyttämistä peloista.

– Olen saanut sitä tietoa, että hirveän moni lapsi pelkää nyt. Lapsihan ei pysty erottamaan, onko uhka täällä vai onko se jossain muualla. Siitä pelosta pitää pystyä puhumaan, mutta toisaalta ei pidä lietsoa sitä.

Lasten kanssa pitää puhua joo, mutta mistä. Terrorismista vanhemmat ihan varmasti osaavat itsekin puhua lapsilleen huomattavasti fiksummin kuin virkakoneiston edustajat. Ovat osanneet aina. Itse joskus nyrkillätapettavana törmäsin terrorismiin ensimmäistä kertaa Münchenin olympialaisissa 1972. Ja kysyin isä-Perskeleeltä että mikä juttu tää on? Isä-Perskeles selitti asian aivan hyvin ja ymmärrettävästi. En minä mitään kriisipuhelinta tarvinnut. Ei silti, että niitä silloin olisi ollutkaan. Neiti Aika oli sentään kumminkin. Mutta jo seitsemänvuotiaana ymmärsin oikein hyvin Suomen ja silloisen Länsi-Saksan eron ja tiesin missä ammuttiin ja missä ei.

Mutta kun ottaa huomioon sen, että kuinka suomalainen, valtioksi valtiossa muuttunut virkakoneisto suhtautuu kansalaisten turvallisuuteen, niin kannattaisiko vanhempien alkaa puhua lapsilleen varoittavaan sävyyn viranomaisista? Rehellisesti ja mitään kertomatta jättämättä? Että virkakoneisto ajattelee sitä pientä lasta vain tulevana aikuisena joka rahoittaa koneiston toiminnan ja hyväksyy koneiston ylläpitämän utopian mitään kyseenalaistamatta. Ja jos aikuiseksi kasvanut lapsi ei näin tee, niin hän on virkakoneiston jahtaama viha-ajattelija. Ja mikä olisi se lasten ikä, jolloin heille voitaisiin alkaa puhua viranomaisistamme ihan totuuden mukaisesti? Jos liian nuorille puhuu koko totuuden, niin se saattaa kyllä saada aikaan niitä paljon puhuttuja traumoja. 

Siinä onkin vanhemmille miettimistä.

- Tule luokseni, lapseni. Älä pelkää virkakoneistoa. Minä olen olemassa juuri sinua varten.

---

ANTERO LÄRVÄNEN JA RYPPYINEN UUSI VUOSI

December 28, 2016, 2:25 pm

≫ Next: UUSI SUUNTA OSA I

≪ Previous: KUINKA KERTOA LAPSILLE VIRANOMAISISTA?

$

0

0

- Hyvää päivää arvoisat HuiTV:n katselijat ja kuuntelijat tässä uuden vuoden kynnyksellä. Täällä jälleen kerran Antero Lärvänen. Olemme lähetyksissämme monta kertaa törmänneet ihmisiin ja ilmiöihin jotka eivät tavallista kansalaista juurikaan miellytä ja jotka yleensä ovat synonyymejä vahingolliselle persnetolle mutta nyt näin vuoden vaihteen kunniaksi tutustumme suomalaisuuden iloisiin ja positiivisiin ilmiöihin eikä meidän tarvitse sitä varten pysyä edes Pinnanmaan maakunnan alueella vaan siirrymme naapurimaakuntaan, tarkemmin sanoen Pertinlaakson kuntaan.

- Pertinlaakso on tunnettu siitä että siellä asiat on hoidettu nimenomaan kansalaislähtöisesti ja kuntalaisten parhaaseen pyrkien. Yksi perusvaatimus tämän tilan saavuttamiseksi oli tietysti ankara hallinnollinen uudistus jossa annettiin kenkää tarpeettomalle akateemiselle julkishallinnolliselle tyhjänjoudolle. Tai oikeastaan koko hommaa palkattiin hoitamaan sopiva mies… tai no… tässä tapauksessa siis sopiva perse, joka niin sanotusti pani haisemaan. Ja se ansioitunut perse on nyt täällä suorassa lähetyksessä. Pertinlaakson kunnanlärväri Ryppy, tervetuloa lähetykseen!

 - Terve, Antero. On todella mukava lopultakin tavata ja niin sanotusti yhdistää voimamme. Terveiset tietysti myös pinnanmaalaiselle yleisölle ja tähän väliin täytyy muistuttaa että minä olen kunnassamme enää osa-aikainen kunnanlärväri, sillä olen tehnyt itseni jo osittain tarpeettomaksi enkä halua nostaa veronmaksajien maksamaa palkkaa turhasta. Kunnanlärvärin työn ohella minä pidän yllä Ruusunnupun kanssa antivegaanista vihakuppilaamme ja jeesailen siinä samalla Reikää ja Koposta jotka pyörittävät Pertinlaakson panimoa.

Pertinlaakson arvostettu kunnanlärväri Ryppy.

- Pinnanmaallahan kunnanlärväri löytyy joka kunnasta mutta muualla se termi voi olla ehkä hieman vieras ja kun lähetyksemme näkyy ympäri Suomea niin voitko hieman selvittää sitä, mitä kunnanlärväri tekee?

- Johan nyt toki. Siellä Pinnanmaallakin toki tiedetään että kunnanlärväri tunnetaan myös termillä ”aikaansaava virkamies” joka korvaa huomattavan määrän kunnallista akateemista peukalonpyöritysvoimaa. Tehtäväni alkuvaiheessa minun tulikin antaa kaikille jonninjoutaville maistereille kalossinkuva pyllyyn ja siirtää säästetty raha suorittavan portaan käytettäväksi. Tämän lisäksi minua tarvitaan silloin jos joissain asioissa menee ihmisille ns. sormi suuhun, eivätkä ne oikein keksi ratkaisuja vaikka sellaisia kiireellisesti tarvittaisiin. Minullahan on tässä se tietty etulyöntiasema ettei minulla voi mennä sormi suuhun vaan, no, tiedät kyllä mihin.

- Voitko kertoa, minkälaisia ratkaisuja sinun on pitänyt tehdä?

- No meillähän oli Pertinlaaksossa kaksi vastaanottokeskusta ja minä ajoin turvapaikkahuilailijat niistä huuthelvettiin.

- Mikä tietysti jo itsessään on korkean kunniamerkin arvoinen suoritus, mutta kuinka se onnistui?

- Tietysti siten että keskityin turvapaikkahuilailijoitten turvallisuuteen ja hyvinvointiin mahdollisimman pikkutarkassa byrokraattisessa hengessä. Kävin erään teknikon kanssa läpi molemmat vastaanottokeskukset ja huomasin, että kummassakaan ei ollut toimivia radon-, fosgeeni- eikä ydinsäteilyhälyttimiä. Lisäksi vessoissa ei ollut tulvahälyttimiä. Käytävillä oli kattoikkunoita jolloin turvapaikkahuilailijat joutuivat kulkemaan seinänviertä pitkin, sillä kattoikkunoitten kautta Allah näkee sisälle. Ja mikä karmeinta niin keittiöissä ei ollut minkäänlaisia mittareita joilla oltaisiin voitu todeta, että tarjottava ruoka olisi ollut halal.

- Ei kai sellaisia mittareita olekaan?

- Ei ole niin, mutta kun laitoin Ruusunnupun viemään raportin ylempiin hallintokerroksiin ja käskin samalla vähän väpättää alaleukaa, tai no, toista persposkea niin kyseiset virkahenkilöthän eivät takertuneet yksityiskohtiin vaan totesivat että täähän on aivan tavatonta ja löivät kyseisiltä vokeilta samantien luvat poikki epäinhimillisinä. Nyt toinen VOK on varattu suomalaisille kodittomille ja toinen on eräänlaisena saattohoitokotina paikallisesta julkishallintokoneistosta pois potkituille akateemisille suojatyöntekijöille. Lähinnä heitä opastetaan muuttamaan muihin kuntiin, mutta meillä Pertinlaaksossahan pidetään kumminkin huoli ihmisistä eikä unohdeta turhintakaan. Heille tarjotaan hyvä ruoka ja asiallinen majoitus. Halkoja hakkaamalla he voivat saada halutessaan hieman taskurahaa, mutta harva on vielä uskaltautunut tarttua kirveeseen. Siinä kun on terä ja kaikki ja haloista saa niin herkkään tikkuja sormeen.

- Armeijassahan jos tuli tikku sormeen ja sen takia meni otille niin veksin lääkäri totesi että kukas käski alokasta raapimaan päätänsä. Kirveet ja halot tosin tulivat siellä hyvinkin tutuiksi. Mutta jos jatkamme haastattelua niin tietojeni mukaan oletan, että teillä Pertinlaaksossa on yhtä lailla vapaa ja asiallinen aselupakäytäntö kuin on Pinnanmaallakin?

- Kylläpä vaan hyvinkin on. Ja miksei olisi? Minäkin ostin hiljattain Sturmgewehr-44:n. Siis ihan täysautomaattisen luotimyllyn. Nimismiehellä oli luvan antamiseen vain se ehto että hänenkin täytyy päästä radalle täristämään muutama sarja. Mutta koska meillä Pertinlaaksossa ei ole apunamme niin voimakasta maakuntatason tukea kuin Pinnanmaalla, niin tässäkin tarvittiin kunnanlärvärin luovuutta.

- Joka oli tarkalleen ottaen mitä?

- Suoritimme tietyn määräyksen ja protokollan mukaisesti myös ilmoitimme kyseisen määräyksen Euroopan Unionille. Määräyksen mukaan Pertinlaakso tekee oma-aloitteisen rajoitetun ja totaalisen yksipuolisen aseistariisunnan. Sehän kuulostaa tiedostavalle väestönosalle aina yhtä hyvältä. Eli ilmoitimme EU:lle, että Pertinlaakson alueella niin metsästäjien, ampujien kuin reserviläisten yhteisellä vapaaehtoisella päätöksellä seuraavat aseet ovat totaalisen kiellettyjä alkaen tästä hetkestä aina Tuomiopäivään:

- Päästäisjahdissa ryhmäaseena käytettävä vesijäähdytteinen vyösyöttöinen jalustalle sijoitettu sarjatulihaulikko.

- Siviililentokoneisiin sijoitettavat sarjatulta ampuvat jousipyssyt.

- Lämpö- ja sätkähakuiset pienriistaohjukset.

- Paineilmalla toimivat miekkoja sylkevät singot.

- Ontelokranaateilla varustetut tutkaohjatut bumerangit.

- Jaa, taidanpa ymmärtää idean pointin.

- Varmaan ymmärrät. EU:llahan menee ensinnäkin viisi vuotta selvittäessä että onko kyseisiä aseita yleensä olemassakaan ja oli niitä eli ei, niin kaiken varalta ne kieltävät ne kummikin ja siihenhän menee toiset viisi vuotta ja sitä pähkäillessään ne unohtavat ne varsinaiset aseet. Me täällä Pertinlaaksossa lasketaan että tuossa ajassa koko federalistinen hirviö on ehtinyt kaatua omaan mahdottomuuteensa jo muutenkin mutta jos niin ei vielä ole käynyt, niin me hankitaan vielä muutama vuosi lisää kieltämällä absoluuttisesti siviilikäyttöön tarkoitetut mannertenväliset nahjukset. Aiomme tässä tapauksessa hankkia Pertinlaaksoon EU-tarkkailijoita, jotka varmistavat ettei kyseisiä pelättyjä nahjuksia löydy kunnan alueelta.

- Oletan, että paikallisnahjukset kumminkin sallitaan.

- Ilman muuta. Heissä kyse on kumminkin luonteenpiirteistä, ei joukkotuhonnasta. Paikallisnahjuksista vaarallisiksi mannertenvälisiksi nahjuksiksi muuttuneita tapauksia löytyy eritoten korkealta EU:n hallintokoneistosta mm. mallia Siilinjärvi-m/71 ja tiedä vaikka EU seuraisi nahjuskiellossaan Pertinlaakson yleisinhimillistä aloitetta. Sehän olisi siunaus koko Euroopalle.

- Onhan se kyllä kieltämättä niin, että virkakoneiston hitautta, kankeutta ja mielikuvituksettomuutta pystyvät nokkelat henkilöt käyttämään myös luovalla tavalla hyväkseen. Kysynpä tässä sivussa että kuinkas sillä kuuluisalla Pertinlaakson Panimolla tällä hetkellä menee?

- Voi tokkiinsa, paksusti menee. Tsuhnan Kostoa menee niin paljon kuin ehditään tehdä ja sitten meillä on tämä menestyksekäs kausituote eli Tiedostavan Journalistinen Lohdutusviina, jota menee jenkkivaalien jälkeen tuonne eteläisen Suomen piipertäviin piireihin useampi tankkiautollinen viikossa. Ja usko Antero huviksesi että sitä juodaan siellä tukka silmillä ja alaleuka väpättäen. Kaupallisten tiedustelutietojen mukaan alaleuka väpättää siellä siihen malliin, että puolet viinasta menee suun sijasta rinnuksille ja sehän on bisneksen kannalta hyvä vaan. Kättä päähän ja käsirahaa, viinakauppa se on joka kannattaa…

Kun armoton tiedostava vitutus yllättää, Lohdutusviina auttaa.

- Se on hienoa että bisnes pyörii, ihan jo paikkakunnan väestön työpaikkojen kannalta. Mutta mites, olen ollut siinä käsityksessä että se tietyllä lailla surullisen kuuluisa Anni-Krista Grönmarx on useamman kerran yrittänyt hakea sieltä Pertinlaaksosta töitä nimenomaan yksityiseltä sektorilta pahemmin onnistumatta. Mitäs hänelle kuuluu nykyisin?

Anni-Krista: kaikkien akateemisten joutotyöntekijöitten kruunaamaton kuningatar.

- Jaa Anni-Krista? No hänhän on tällä hetkellä sairaslomilla kun hän lopultakin tajusi, ettei hänestä ole minkäänlaista hyötyä missään yhteiskuntaa ylläpitävässä työssä. Hänelle kyllä tarjottiin linnunpelättimen hommia, mikä oli ainoa johon hänen osaamisensa varsinaisesti riitti, mutta hän kieltäytyi. Ei voi sanoa etteikö Anni-Kristan kanssa oltaisi kärsivällisesti yritetty ja annettu mahdollisuutta.

- Meinaako hän sitten ottaa opikseen ja kouluttautua johonkin varsinaiseen ammattiin?

- Eihän toki. Hän on palkallisella sairaslomalla ja sen aikana hän valmistelee väitöskirjaansa jonka mukaan yhteiskunnallisen tuoton ja hyödyn arvioinnissa pitää siirtyä pois aikansa eläneistä niin rahallisesta mittaamisesta kuin metrisestä järjestelmästä ja siirtyä kokonaan yhteiskuntataiteelliseen fiilispohjaiseen määrittelyyn. Fiilispohjaista määrittelyä suorittaisi yhteiskuntataiteellinen lautakunta jonka johtajaksi Grönmarx on esittänyt itseään.

- No voihan perhana. Luulen, että hän tulee saamaan voimakasta vastakaikua yliopistollisessa maailmassa ja ettei piru vie virkakoneistossakin. Kummassakin meinaan noita Elon laskuopista piittaamattomia fiilistelijöitä riittää.

- Epäilemättä näin tulee käymään, mutta tuskin hän tänne tulee kumminkaan enää riekkumaan. Meillä Pertinlaaksossa on nimittäin opittu ja omaksuttu tämä Pinnanmaan metsästysseurojen esmes anarkistien ja muitten lahkeensuusta ohisahaajien kanssa käytetty hyvin käyttökelpoinen keskustelu- ja neuvottelumetodi.

- Jaa sinä meinaat sitä että riekkuvia takkutukkia pidetään ensiksi tunnin verran kaulaa myöten suossa ja sen jälkeen tervataan niiltä perse?

- Nimenomaan sitä. Ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme kaikki tää selviää…

- Ja tähänhän on helppo meidän kaikkien yhtyä. Kunnanlärväri Ryppy, kiitän teitä haastattelusta ja toivotan teille voimia ja jaksamista tärkeässä työssänne. Täällä Antero Lärvänen, siirto uuden vuoden Rutioon:

- Ja täällä HuiTV:n uuden vuoden Rutio. Jatkamme musiikilla. Suosittu yhdysvaltalainen Slipknot-orkesteri kävi hiljattain Turussa opintomatkalla tarkoituksena kehittää musiikillista ilmaisuaan. Opintomatka onnistui ja nyt Slipknot heittää ehkä tiukinta heavyä ever!

Antero: No niin, jätkät. Me hypätään välittömästi meidän Ransittiin ja Ryppy, Reikä sekä Koponen omaan Volgaansa ja sitten koko plutoona suunnistaa sutena Lällävedelle. Eihän tässä ole ajomatkaa kahta tuntiakaan ja Ykä on siellä jo lämmittämässä saunaa.

myöhemmin Lällävedellä

Ryppy ja Ykä puristivat toistensa käsiä ja totesivat, että onpa todella mukavaa tavata ensimmäistä kertaa.

Ryppy: Meillä olis tuolla autossa Hotelli Yrjöperskeleelle hieman tuliaisia. Tarkemmin sanottuna kuusikymmentä kappaletta lahjapakkauksia joita voi käyttää yritys- tai ehkä paremminkin yhteisölahjoina.

Ykä: No voi juman gega! Hieno homma. Mitäs ne sisältävät?

Ryppy: No ensittäin siellä on tietysti Pertinlaaksossakin suosittua Voimasavuke Bostonia:

- Ja Bostonin voi panna palamaan asiaan kuuluvilla rauhantulitikuilla joita tarjolla on kokonainen puntti:

- Lisäksi tarjolla on tällainen tyylikäs kello:

- Ja vielä kivat pelikortit:

Ykä: Eli hindulaisia onnensymboleita. Tuostahan ei firma- tai yhteisölahja lahja enää pahemmin parane. Itse asiassa näille paketeille kohdekin on jo selvä, eli hotellille on ensi kesänä tulossa useampi kymmenen helsinkiläistä nuorta cityvihreää. Tässäpä heille oivat lahjat. Ne muuten halusivat kokea hotellilla…  miten se ny oli… joo, turvallista extreme-elämää ja minä sen myötä olen väsännyt niille kolmensadan metrin mittaisen opastetun luontopolun. Siinä on sentään kumminkin yksi puron ylitys. Siltaa pitkin tosin tietysti. Minä myös varoitin niitä jo etukäteen, että pitää pysyä polulla lihansyöjämäntyjen takia ja sitten siellä polun vierellä kasvaa vaarallisia mustikanvarpuja jotka erittävät hermomyrkkyä ja heterokaasua. Lupasinpa järkkäillä niille Pinnanmaan Pataljoonasta lainatut komposiittikypärätkin luontopolulle päänupin turvaksi. Mutta minullapa olisi myös teille yrityslahjoja eli lahjakortteja.

Reikä: Hienoa, mitäs niissä on tarjolla?

Ykä: Vapaavalintainen ateria hotellin ravintolassa. Erityisesti suosittelisin koppavoituita. Sitten on tarjolla vielä vegaanilahjakortit, joilla saa hotellin erikoisuutta eli tofupihviä jota ei asiantuntijakaan erota millään ilveellä härän sisäfileestä.

Ryppy: No hemmetti, milläs te olette sen saaneet aikaiseksi? Eihän tofua saa lihan makuiseksi millään.

Ykä: Sillä, että ei se ole mitään tofua vaan härän sisäfilettä. Kyllä ne vegaanit sitten pari tuntia myöhemmin suolenmutkassaan huomaavat, että mitä tuli suuhun oikein pisteltyä.

Koponen: Vaan nyt meillä pääsi käymään niin, että vaikka uutta vuotta vietetään, niin meillä ei tullut mukaan minkäänlaisia ilotulitteita.

Hösse: Ei sen väliä. Meillä on kyllä. Näättekö tuossa lahdella jään päällä tommosen ison mustan möhkäleen. Se on Hömpstadin Nuivastoaseman Huitsinnevadan Paikallisdemokraatille aktiivisesta maanpuolustustyöstä kiitokseksi luovuttama tuhannen kilon syvyyspommi. Kun me väännetään hanikkaa tuossa saunan kuistilla, niin se mulahtaa pohjaan ja sitten onkin hetken aikaa suhteellisen hyvää ilotulitusta tarjolla. Saattaa olla ehkä myös tarjolla hieman jauhettua ahventa ja särkeä ja ehkä vielä rusakkoakin jos joku sattuu olemaan liian lähellä rantaa.

Pertta: Joo, ja sitten kun me ollaan räjäytetty toi järvenlahti huuthelvettiin, niin vastarannalta alkaa oma ilotulitus. Siellä asustelee Muparaisen Hösni. Hösni viljelee tiluksillaan kappularapsista ja aattakätkää. Sillä on jemmassa nelipiippuinen venäläinen it:n urkupyssy jonka se sitten vuoden vaihtuessa kuskaa traktorin lavalle, ajaa rantaan, laskettelee valojuovilla taivaalle menemään ja huutaa samalla Lällähin Rauhaa niin perkeleesti.

Antero: Joo, Hösni on meinaan aktiivinen Pinnanmaan lälläntäiseurakunnan jäsen. Mukava ja rauhallinen mies kuin mikä.

Koponen: No mutta sittenhän tämäkin puoli on enemmän kuin kohdallaan.

Ykä: Joo, tuli vaan mieleen noista ilotulitteista se, että on se vaan harmi, että armeijaan ei nykyisin pääse enää seitsemäntoistavuotiaana vapaaehtoisena.

Kaikki muut: No kuinkas?

Ykä: No noin niin kuin tahattoman huumorin kannalta. Kun ajattelette sitä, että se vapaaehtoinen seitsemäntoistavuotias saattaisi palveluksessaan käskyn mukaan mennä ja räjäyttää telamiinan ja sen alla vielä kahdenkymmenen kilon hävityspanoksen ja kun se tulisi sitten lomille, niin se ei saisi alaikäisenä sytyttää edes tähtisadetikkua.

Samalla saunan ovi aukesi ilkeästi naristen itsestään ja sisältä kuului närkästynyt ääni:

Kiuas: Meinaattekos te jätkät siellä ulkona vielä kauankin kuhnata ja raapia munianne, hä? Minä kohta kirjoitan kirjan ”Kiukaan Yksinäinen Valitus” ja siitä tulee piru vie tällä menolla bestseller! Riisukaa ne perseet paljaaksi, jotka ei valmiiksi paljaita jo ole, ottakaa kuistilta kaljaa ja tulkaa löylyyn! Ja tuokaa hitto vie niitä halkoja tullessanne! Pesä hiipuu! Tää mikään ruotsalainen Tylö-sauna sentään kumminkaan ole!

Ja näin tapahtui niinä päivinä. Kahden kunnan voimansa yhdistäneet viha-ajattelijat ottivat mukaansa huurteiset Tsuhnan Kostot, siirtyivät lauteille ja aloittivat uudenvuoden saunansa joka eteni leppoisessa yhteistyöhengessä. Saunasta alkoi kuulua löylyn sihinä, vastan läiske ja tyytyväinen vihapuheensorina. Metsän reunasta saunan katolle lensi kuusipäinen kaakanaparvi ja aloitti osaltaan tyytyväisen pulinan. Ehkä nekin omalta osaltaan halusivat todeta, että näillä selkosilla ei hipit hillu eikä anarkistit askartele.

Takana: Hösse, Koponen, Antero & Pertta.

Edessä: Ryppy, Reikä & Ykä.

Kuvan copyright Reijo Koiras, mistä suuret kiitokset hänelle. Koko kirjoitus on tehty kunnioittamaan Suomen parasta sarjakuvaa "Ryppy & Reikä".

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille.

UUSI SUUNTA OSA I

January 1, 2017, 2:05 pm

≫ Next: VANHAN SAUNAMÖKIN VIIMEINEN ILTAHÄMÄRÄ

≪ Previous: ANTERO LÄRVÄNEN JA RYPPYINEN UUSI VUOSI

$

0

0

Radanvarsikaupunki, seitsemästoista helmikuuta vuonna 2028

Radanvarsikaupungin läntisen peruskoulun yhdeksäsluokkalaiset oppilaat olivat kokoontuneet yhteiselle historian teematunnille. Tuntia piti Aatos Väätämö, 42-vuotias kokenut ja pidetty opettaja joka tunnettiin myös paikallisena puuhamiehenä niin metsästys- kuin reserviläistoiminnassakin. Metsästysharrastuksen myötä hänet tunnettiin myös nuorisotyöstä sillä hän oli muitten metsästäjien kanssa järjestämässä joka kesä Metso-leiriä, joka tutustutti nuoria metsästys- ja erätaitoihin ja jonka aikana nuoret saattoivat suorittaa metsästäjän tutkinnon. Metso-leirejä oltiin kehitetty maanpuolustusjärjestöjen kanssa yhteistyössä niin, että nuoret saattoivat kokeilla ampumaradalla myös sarjatuliaseilla ampumista. Väätämö aloitti oppitunnin, jota oppilaat kuuntelivat hiljaisina ja keskittyneinä.

- Niin kuin kaikki tiedätte, niin me vietämme huomenna Vapautuksen Päivää jota vietetään maassamme nykyisin yleisenä vapaapäivänä. Seitsemän vuotta sitten, vuonna 2021, kahdeksastoista päivä helmikuuta alkoi se tapahtumaketju, jonka seurauksena Suomi irtaantui Euroopan Unionista, julistautui uudelleen itsenäiseksi ja irrottautui maan kuilun partaalle ajaneesta monikultturismin, federalismin ja feminismin syövästä kaikkine lieveilmiöineen. Mutta sehän ei ole vielä tämän tunnin aihe, vaan nyt kerrataan aikaisemmin opittua ja mietitään kuinka tähän tilanteeseen päädyttiin. Oletan, että läksyt on luettu.

Luokka hieman hörähti, ja syystäkin. Maassa oltiin palattu takaisin aikaan, jolloin läksyt luettiin ja oppituntia piti opettaja eikä luokassa itseään toteuttava selkärangaton räyhääjälössi jonka itseilmaisun vapautta suojeli vasemmistolaisten lakimiesten yhtä lailla selkärangaton lössi. Väätämö jatkoi:

- Niin kuin muistatte, niin Vapautuksen Päivänä loppui se pitkä ajanjakso jota maamme historiassa on nimitetty Toisiksi Vaaran Vuosiksi. Kuinka pitkä tämä ajanjakso olikaan? Mistä sen katsotaan alkaneen? Jaana:

- Opettaja. Toiset Vaaran Vuodet olivat hitaasti etenevä ja koko ajan pikkuhiljaa pahemmaksi käyvä kriisiaika, jota on myös nimitetty sammakon hitaaksi elävältä keittämiseksi. Varsinaisesti kyseisen ajanjakson voi sanoa alkaneen vuonna 1990 kun somaliväestöä alettiin laskea Suomeen täydelle, pysyvälle ja vastikkeettomalle elatukselle vastoin silloisen presidentin Mauno Koiviston nimenomaista vaatimusta. Mutta tällä ajanjaksolla on ollut myös sitä edeltävä vaihe, joka osaltaan mahdollisti ja tavallaan valmisteli yhteiskunnan – tai ainakin osan siitä – muuttumisen siihen tilaan, ettei se pystynyt eikä edes halunnut panna hanttiin niin monikultturismille kuin federalismille. Vaikka näitten ideologoioitten kannatus ei loppujen lopuksi kovin korkea koskaan ollutkaan. Mutta näitä ideologioita kannattava osa oli kovaääninen, sai äänensä helposti kuuluviin, se sai ajan kuluessa itselleen absoluuttisen valtamedian tuen eivätkä lauhkeat ja hitaat suomalaiset hallintoalamaiset uskaltaneet tai oikeastaan edes älynneet panna hanttiin. Sellaiseen ei vaan oltu oikein totuttu vaan äänestettiin kiltisti samoja puolueita kuin ennenkin vaikka kyseinen syöpä oli levinnyt niihinkin.

- Oikein, Jaana. Milloin tämä edeltävä vaihe mielestäsi oli, mitä silloin tapahtui ja missä instansseissa erityisesti?

- Opettaja, tämä vaihe alkoi joskus 1960-luvulla, jolloin Suomi oli siirtymässä suomettuneisuuden synkimpään vaiheeseen. Silloinhan tietysti kumarrettiin Neuvostoliittoa, mutta asian rakenne oli pääosin sama. Yliopistoissamme, varsinkin ja nimenomaan sen yhteiskunnallisissa tiedekunnissa alkoi vaikuttaa huomattava vasemmistolaistuminen, samoin kuin kulttuurielämässä. Tämän myötä alkoi näissä piireissä tulla itseisarvoksi perinteisen suomalaisuuden mitätöiminen ja ulkopuolelta tulevan toiseuden mitään kyseenalaistamaton ihannointi. Silloinhan se ihannoitu toiseus oli neuvostoihanuutta. Suomalaisuuden mitätöinti oli jo silloin oikotie arvostetuksi intelligentsian jäseneksi ja se oikotie oli olemassa aina Vapautuksen Päivään saakka. Kun sanoi oikeat ulkoa opetellut suomalaisuutta halveksivat sanat, sai arvostusta ja aseman ilman vastaavaa substanssia.

- Kun Neuvostoliitto sitten lopulta romahti, niin ihannointi siirrettiin nopeasti kehitysmaalaisiin, erityisesti islamilaisiin sellaisiin ja federalismiin. Yliopistollisen kehityksen myötä alkoi toimittajien poliittinen kanta jatkuvasti vasemmistolaistua ja kun päästiin varsinaisiin Toisiin Vaaran Vuosiin, se oli kehittynyt muodikkaaksi vihervasemmistolaisuudeksi joka hylkäsi ideologiassaan realismin kokonaan, eli pääkopassaan kehittämässään muodikkaassa yhteiskunnallisessa utopiakuvassa ja vaati muitakin tekemään niin. Tosin kun puhutaan vielä 1990-luvun alusta, voidaan sanoa, että kehitys ei ollut vielä aivan niin pitkällä ja maassa oli silloin vielä melko puolueeton, moneen tekijään hajaantunut ja uutisointiin keskittyvä media. Kynnys mediasyövän nopeaan leviämiseen ylitettiin joskus 1990-luvun puolessa välissä.

- Aivan oikein. Lassella näyttää olevan kysymys.

- Opettaja. Tämä ei varsinaisesti liity aiheeseen, ainakaan suoraan, mutta voitaisiinko ajatella, että suomettuneisuuden ajan neuvostoedistyksellisessä kulttuurivyöryssä jonkun Hurriganes-yhtyeen fanittajat olivat itse asiassa tietyllä lailla kovia patriootteja?

Väätämö naurahti ja vastasi: 

- Kun asiaa miettii, niin kyllähän näin voi ajatella. Sinänsä Hurriganes ei ollut millään lailla poliittinen yhtye, ei minkään puolesta eikä mitään vastaan. Se vaan pisti menemään että rock´n´roll ja houlama houlama. Mutta tavallaan, kun ajattelee sitä aikaa niin sehän oli poliittista. Silloisilla taistolaisillahan oli iskulauseena että jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Ja kun Albert Järvinen silloin kaivoi kitarastaan Get Onin ensimmäisen riffin, se jyräsi tylysti nurin tuhansia tunteja aktiivista propagandatyötä. Oma isäni osaisi muuten kertoa tästä enemmän. Minäkin kun synnyin vasta vuonna 1986 ja Hurriganes ilmiönä on jäänyt minultakin kokematta. Mutta osaatteko kertoa tästä esivaiheesta vielä muuta? Mauno:

- Opettaja. Tulee muistaa se, että kun Toiset Vaaran Vuodet alkoivat, niin maan poliittinen johto koostui niistä henkilöistä jotka olivat saaneet poliittisen oppinsa suomettuneisuuden aikana ja toisin kuin sitä edeltävä, toimintansa realismiin perustava poliittinen sukupolvi se oli oppinut ja omaksunut YYA-liturgian selkäytimeensä uskoen siihen täysin. Ajatus täysin itsenäisestä ja itsepäisestä Suomesta joka ei asiakseen kumartanut ihannoidulle toiseudelle oli heille täysin vieras ja sehän alkoikin sitten toteuttaa 1990-luvun alussa sitä kehitystä joka johti myöhemmin maamme sekä kaaoksen että taloudellisen romahtamisen partaalle. Voitaisiin sanoa, että tämän poliittisen sukupolven vuoksi Suomi ei ollut varsinaisesti itsenäinen kuin hyvin lyhyen pätkän ajan vuosien 1991 – 1994 välillä.

Väätämö oli Maunon vastauksen aikana kävellyt luokassa hiljalleen ja istahti sitten opettajanpäydälle.

- Oikein tämäkin. Hyvä Mauno. Tällä ajalla tehtiin vielä tulevaisuutta ajatellen pahaa myyräntyötä, joskaan sitä ei silloin osattu myyräntyönä ajatella. Tehtiinpähän vain virhearvio. Mikähän tämä mahtoi olla? Venla:

- Luulen, että opettaja tarkoittaa sitä, että Suomessa jo 1970-luvulta lähtien alettiin ylikorostaa akateemista koulutusta ja samaan aikaan alettiin paisuttaa virkamieskuntaa erityisesti sen hallintopuolella. Tavallaanhan nämä asiat kulkivat käsi kädessä. Siihen aikaan virkakoneisto oli pienempi ja siihen – vieläpä aivan perustellusti – luotettiin, mutta myöhemmässä vaiheessa se turposi ja kasvoi valtioksi valtiossa keskittyen itsensä turvottamiseen ja valitsemansa ideologian ylläpitämiseen. Se unohti täysin sen perustehtävän jota toteuttamaan se oltiin perustettu eli peruspalveluitten takaamisen kansalaisille. Siitä tuli akateeminen suojatyökoneisto joka eli itsensä vuoksi. Mainittakoon vielä, että kyseinen julkishallinto etsi johtajikseen nimenomaan ajatus- ja arvostelukyvyttömiä ihmisiä joilla virkaohjeistus korvasi oman ajattelun kokonaan. Eli toisin sanoen totalitarismin uskollisia palvelijoita.

Väätämö napsautti sormiaan ja nosti peukalon pystyyn:

- Juuri näin, Venla. Siirrymme nyt niihin varsinaisiin Toisiin Vaaran Vuosiin, jotka siis on määritelty alkavaksi vuonna 1990. Pitäydytään vielä 1990-luvulla. Minkälaisia huomioita teillä siitä ajasta on? Kauko:

- Opettaja, ensimmäinen merkittävä tapahtuma Neuvostoliiton hajoamisen lisäksi oli tietysti somalien ensimmäinen aalto, joka alkoi saapua maahamme vuoden 1990 lopulla. Kysehän ei ollut siinä mielessä oikeista pakolaisista kuin aikaisemmat chileläiset tai vietnamilaiset vaan kyseinen aalto tuli Suomeen Moskovasta, lähinnä Lumumba-yliopistosta. Silloinen Neuvostoliittohan alkoi olla aika lailla kuolintoreissaan ja oli tuumannut, että tämän internationalismin rahoittaminen on ajatuksena loppujen lopuksi aika hutoi. Rahoituksen menettäneet somalit eivät palanneet kotimaahansa, vaan tulivat joukolla Suomeen ja selvää on, että joku niille siitä mahdollisuudesta Suomen puolelta vihjasi. Vieläkään ei ole täysin selvää, kuinka suuri osuus asiassa oli niin SPR:llä kuin Suomen Pakolaisavulla näitten eräänlaisten kävelevien solidaarisuuspokaalien hankkimismielessä sekä ennen kaikkea retuperällä olevan taloutensa korjaamisessa. Siinä ne kyllä onnistuivat ja varsinkin SPR oli Toisten Vaaran Vuosien loppuvaiheissa muuttunut röyhkeäksi viraston ja liikelaitoksen yhdistelmäksi joka toimi sekin kuin valtio valtiossa. SPR:n johtohenkilöthän polasivat huomattavan osan pulaakin kassasta Vapautuksen Päivän jälkeen ja pakenivat veroparatiiseihin, joista KRP metsästää heitä talousrikosten vuoksi vieläkin. Osa on saatu kiinni ja heille on langetettu erittäin raskaat tuomiot. Veripalveluhan on siirrettu SPR:ltä pois jo aikaa sitten Suomen Verireservi ry:lle.

- Tämä somaliaalto toteutui, vaikka silloinen presidentti Mauno Koivisto oli sitä kovasti vastustanut ja ennustanut, ettei siitä seuraa kuin vuosikymmenten mittaista harmia. Niin somalien itsensä röyhkeän ja väkivaltaisen käytöksen sekä taloudellisen rasituksen vuoksi kuin myös sen vuoksi, mitä se saa aikaan maassamme itsessään. Hänhän totesi jo silloin: ”minua rasittaa, että on joku eliitti, joka kertoo mitä mieltä kansan pitäisi olla ja antaa tuomioitaan ja hyväksymistään sen mukaan” ja juuri näinhän Suomessa sitten aikanaan tuli tapahtumaan. Se nimenomainen eliitti kaappasi itselleen oikean ja väärän määrittelyvallan ja käytti sitä törkeästi hyväkseen.

Väätämö: Ja juuri näinhän se meni. Valitettavasti. Somalien tulon myötä betonoitui niin sanottujen tiedostavien ja suvaitsevaisten suomalaisten keskuudessa hyvin nopeasti Suomessa siihen mennessä täysin vieras ilmiö. Mikähän se mahtoi olla? Tuula:

- Opettaja. Se ilmiö, mitä tarkoitatte on varmaankin uskonnon asemaan kasvanut monikultturismi-ideologia jota alettiin pikkuhiljaa varsinkin vihervasemmistolaistuvassa ja samalla yhteiskunnallista valta-asemaansa kasvattavassa mediassa viljellä valitettavan suurella menestyksellä. Siihen aikaan hyvin moni poliitikkokin alkoi muodikkaasti hokea termiä ”monikulttuurisuus on rikkaus”, aivan kuin se olisi tipahtanut taivaasta heidän lausuttavakseen ja vaikkeivat he oikein edes käsittäneet, että mitä se tarkoitti. Tietyllä tavalla se tuli ulkoa opetellun YYA-liturgian tilalle ja se oli pakko lausua mahdollisimman monessa yhteydessä ollakseen vakavasti otettava politiikko. On muistettava, että Suomessa oli ollut jo aikaa hyvin sopeutunut juutalais- ja tataarivähemmistö mutta heidän kohdallaan ei koskaan oltu puhuttu monikulttuurisuudesta. Ei koko Suomen historian aikana. Miksi olisikaan, sillä nuo vähemmistöt olivat täysin integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan. Heitä saattoi sanoa aivan hyvällä omatunnolla suomalaisiksi. Ei ollut mitään monikulttuurisuutta.

- Somalien kohdalla näin ei tapahtunut silloin eikä koskaan myöhemminkään, sillä yksi monikultturistisen opin ydinkohdista oli, että integroitumista ei tarvitse tapahtuakaan, vaan maahantulijoitten oman kielen, kulttuurin ja tapojen säilyttäminen on integroitumista tärkeämpää. Keksittiin puppulausegeneraattoritermi ”kotouttaminen” joka tarkoitti juuri sitä, että somaliväestön, ja jatkossa muittenkin vähemmistöjen ei tarvinnut integroitua ja tätä eriytymistä pidettiin yllä suomalaisten kustannuksella sekä kyseenalaistamattomana itseisarvona. Tämän myötä alkoi virkakoneistossa niin sanottu ”positiivinen diskriminaatio” jonka perusteella nämä tietyt vähemmistöryhmät menivät suomalaisista oikealta ohi niin asuntojonoissa kuin julkisten työpaikkojen haussa. Jo 1990-luvulla havaittiin selkeästi, että maahan oli saatu ristiksi suomalaisten elättämä, työllistymätön, röyhkeä, kiittämätön, tarpeeton ja suuressa määrin seksuaali- ja väkivaltarikoksia tehtaileva vähemmistö jonka maassa olemista pidettiin kuitenkin niin suurena suvaitsevaisena itseisarvona, ettei sitä saanut arvostella.

Väätämö hyppäsi opettajan pöydältä luokan lattialle ja alkoi jälleen kävellä hissukseen:

- Erinomaista, Tuula. Tähän voidaan lisätä ne varsin ontot perusteet, millä etnisesti edistyksellisten ihmisten maahanhilaamisen välttämättömyyttä ihannoitiin. Sanottiin heidän tuovan väriä, hymyä, positiivista elämänasennetta ja hyviä bileitä. Siihenhän se perustelu sitten oikeastaan loppuikin, ja jäljelle jäi jatkossa hyvin ahkerasti käytetty rasisti-termi jota käytettiin kaikesta mahdollisesta millä vallitsevaa tilaa arvosteltiin ja vastustettiin. 1990-luvulla Suomi, tai ainakin sen päättävä osa sairastui monikultturismiin. Toinen maahan tullut sairaus oli federalismi. Mitä osaatte kertoa siitä? Mikko:

- Opettaja. Suomessahan ei sinänsä 1990-luvulla – ainakaan tavallisten kansalaisten keskuudessa – edes tunnettu termiä federalismi. Mutta sen aikainen poliittinen johto oli kyllä tietoinen siitä, että Euroopan Unionia ei oltu tarkoitettu miksikään eurooppalaisten valtioitten konfederaatioksi millä koko ideaa suomalaisille myytiin, vaan ideana oli kehittää kansallisvaltioitten itsenäisyyden lopettava liittovaltio jossa valta oli keskittynyt demokraattisen prosessin ohi valitulle politbyroolle.  Tavalliset suomalaisethan kuvittelivat EU-jäsenyyden myötä lähinnä saavansa halpaa ruokaa, halpaa viinaa ja turvan Venäjän uhkaa vastaan samalla säilyttäen kansallisen itsenäisyytensä. Ja niin valtamedia kuin poliittinen koneistohan mainostivat silloin että suomalaisilla on vaihtoehtona joko liittyä Euroopan Unioniin tai sitten joutua persaukiseen tsuhnan helvettiin. Soraäänet sanoivat tosin, että Suomesta tulee EU-päätöksen myötä Euroopan Takahikiän Perähikiä jota pidetään lähinnä utopian maksajana. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Sitä, mitä tapahtui sitten 2010-luvulla ei osattu silloin edes kuvitella. Siihenhän kuului myös se, että poliitikot hylkäsivät Suomen edun kokonaan ja pyrkivät korkeisiin EU-tehtäviin. Tilannetta voisi verrata siihen, että suomettuneisuuden ajan poliitikot olisivat pyrkineet Kremliin politbyroon jäseniksi ja jopa noina synkkinä vuosina ajatusta oltaisiin pidetty käsittämättömänä.

Väätämö: Mikko tiivisti asian hyvin. Siirrytään sitten 2000-luvulle. Sanotaanko vuosiin 2000 – 2015. Mikä merkittävä asia tapahtui vuonna 2000 ja kuinka se vaikutti yhteiskuntaamme? Ritva:

- Opettaja, sehän oli tietysti Tarja Halosen valinta Suomen presidentiksi.

Väätämö: Ja millä tavalla hänen valintansa oli merkityksellinen ja ennen kaikkea vahingollinen?

- Opettaja, jos ajatellaan, että EU-äänestys oli kaikkein aikojen suurin suomalainen kusetus, niin Halosen valinta on siinä mukavasti kannoilla. Halonenhan oli vasemmistososialisti joka valittiin naisten äänillä vain ja ainoastaan siksi, että hän on nainen. Sen kummemmin miettimättä. Voi sanoa, että naiset katsoivat porukalla mikä värkki heillä on hameensa alla, tekivät sen myötä johtopäätöksen asiaa sen kummemmin miettimättä ja tyrivät oikein urakalla siirtäen Suomen ns. pillusentriseen aikaan. Halosen aikana sekä monikulttuurisuus että feminismi alkoi saada Suomessa dominoivan yhteiskunnallisen valta-aseman ja luonnollisesti Halonen oli myös yksi niistä tekijöistä jotka vähensivät Suomen maanpuolustuskykyä erityisesti jalkaväkimiinojen kieltämisellä. Vaikka yksikään varastossa ollut suomalainen jalkaväkimiina ei ollut koskaan tappanut ensimmäistäkään viatonta afrikkalaislasta. Halonen mainosti itseään ”arvojohtajana” ja kyseisen naisen arvot levisivät noina kahtenatoista vuotena katastrofaalisen laajalle.

- Erityisesti Halosen tukema feminismi alkoi nakertaa yhteiskunnan moraalista selkärankaa nimen omaan siksi, että feministiseen ”niin mut kun mä haluun ja mun pitää saada kun mä oon nainen”-joukkorääkymiseen ei uskallettu vastata niin poliittisen kuin virkakoneiston toimesta ja mediahan taas nieli sen kokonaisuudessaan mitään kyseenalaistamatta. Näin teki jopa pääosa miespuolisista toimittajajista jotka itsekin ilmoittivat olevansa feministejä. Feminismi alkoi määrittää asioita eikä kukaan päättävissä asemissa oleva uskaltanut sanoa enää sille vastaan vaikka tiesikin feministisen ideologian olevankin lähinnä pilalle hemmoteltujen ja yhteiskunnan kannalta täysin tarpeettomien naisten julkista kiukuttelua ja vallanhimoa. Ainoa vastarinta tuli pikkuhiljaa kasvavan sosiaalisen median puolelta mutta se oli 2000-luvun alkupuolella vielä aivan liian heikko ja hajanainen. Ja sen seurauksena maasta tuli egohumanististen suvaitsevien feministien hiekkalaatikko jossa ne saattoivat tehdä aivan mitä lystäsivät.

Väätämö napsautti jälleen sormiaan ja nosti peukaloaan.

- Juuri näin tapahtui. Hienoa Ritva. Näinä samoina aikoina tapahtui kaksi asiaa, joilla taputeltiin selväksi Suomen itsenäisyyden lopullinen tuho. Osaako Jyrki kertoa, mitä ne olivat?

- Opettaja! Ensimmäinen niistä oli Suomen liittyminen eurovaluuttaan. Sillä vietiin suomelta taloudellinen itsenäisyys ja mahdollisuus vientiteollisuuden tukemiseen mahdollisella devalvaatiolla. Suomen pankki muuttui sitä myötä maakuntapankiksi joka noudatti pääkonttorin ohjeita ja pääkonttoria eivät maakunnan asiat pahemmin kiinnostaneet. Sinänsä täysin sairaaksi muuttunut Ruotsikin ymmärsi säilyttää oman valuuttansa. Eurosta voisi sanoa, että se ei ollut taloudellisiin perusteisiin pohjautuva ratkaisu, vaan puhtaasti poliittinen sellainen, jolla pyrittiin sitomaan kansakunnat Brysselin vallan alaisuuteen.

- Ja se toinen asia oli tietysti se, että vuonna 2011 Suomen Eduskunta muutti perustuslakiaan ja vahvisti Suomen maakunta-aseman Euroopan Unionissa. Tämän päätöksen seurauksena Suomeen ei tullut enää maahanmuuttoa vaan se muuttui käytännössä ulkorajansa aukaisseen liittovaltion sisäiseksi maassamuutoksi joka realisoitui kaikessa kauheudessaan vuonna 2015 ja siitä eteenpäin. Asiasta vastuullisiahan on etsitty KRP:n toimesta mutta heistä suurin osa on pysynyt Brysselissä, joka toimii vielä Euroopan Liittovaltion – tosin huomattavasti pienentyneen sellaisen – pääkaupunkina. Ja siellä uudestaan itsenäistyneen Suomen poliisilla ei ole toimintavaltaa. Kyseinen liittovaltiohan on itsessään ollut jo pitkään sekä pankrotin että täyden sisällissodan kynnyksellä mutta jatkaa itsepintaista utopian ylläpitämistä.

Niinhän se valitettavasti on, totesi Väätämö ja jatkoi:

- Vuosi 2015 oli eräänlainen kulminaatiopiste. Osaako Tuija kertoa siitä?

- Opettaja! Se vuoden 2015 tapaushan oli tietenkin Invaasio 2015, jolloin Suomeen tuli kerralla kymmeniä tuhansia röyhkeitä ja elatusinterreilaajiksi maahamme tulleita pääosin arabijätkiä. Virallinen Suomen valtio olisi voinut kyllä estää niitten tulon, mutta se päättikin tehdä invaasiosta itseisarvon jota itseisarvoa feministinen utopistikoneisto komppasi. Mitä voi pitää sinänsä sen ajan yhtenä suurimpana paradoksina, sillä kyseiset feministit olivat näille maahantunkeutujille otuksina jo sukupuolensa mukaan alempana kuin käärmeen maha. Tilannetta voisi verrata siihen, että kärpänen alkoi fanittaa hämähäkkiä.

- Yhtä kaikki, ketään ei estetty tulemasta maahan ja me saimme siinä samalla itsellemme aina vain suuremman haitallisen, väkivaltaisen, röyhkeän, vaarallisen ja kiittämättömän väestönosan. Aktivoituneessa ja kasvaneessa sosiaalisessa mediassa vastustettiin tätä käsittämätöntä kehitystä mutta siihen valtiovalta vastasi perustamalla vuonna 2016 poliittisen poliisin joka keskittyi niin sanottuihin vihakirjoituksiin. Jotka itsessään olivat tietysti täysin asiallisia ja perusteltuja vallitsevan asiantilan arvosteluja. Poliittinen poliisi toimi sekä ovelasti että röyhkeästi ja aloitti esitutkinnan kaikista rikosilmoituksista. Tutkinta ei välttämättä johtanut syytteisiin, mutta tutkittavien ihmisten henkilöllisyys tuli julkisuuteen ja sai aikaan tutkittavien irtisanomisen töistään, erityisesti jos he olivat töissä julkisella sektorilla.

- Myös ehdottomia tuomioita jaettiin, muitten muassa esim. tapaus Janitskin, neljä vuotta ja tapaus Jansson, kaksi ja puoli vuotta. Ennakkotapauksena näissä tuomioissa käytettiin jo aikaisemmin tuomittua Seppo Lehtoa joka sai suunsoitosta kaksi ja puoli vuotta ehdotonta vankeutta. On huomattavaa – niin kuin siihen aikaan case Lehdosta tiettyjä vertailuja tehtiin – niin samaan aikaan törkeistä, aivovammaan johtaneista pahoinpitelyistä ei saanut kuin ehdollista. Samaan aikaan tapahtui ns. Riku Rantala-case jonka myötä Suomen asianajajaliitto siirtyi poliittiseksi järjestöksi ja kielsi jäseniään avustamasta niin sanottuja viha-ajattelijoita. Ainoastaan kunnallista oikeusapua saattoi liiton luvalla näille ihmisille tarjota, mutta tätä tarjottua lakiapua ei voinut millään muotoa pitää ammatillisena. Tosiasiassa nämä tuomiot tulivat kaikki näytöstuomioistuimissa joissa rangaistus oli päätetty jo ennen prosessia ja voidaan perustellusti väittää, että kyseisissä tapauksissa syyttäjä ja puolustus olivat samalla puolella.

- Näin ollen sanallinen vastarinta siirtyi kokonaan nimimerkkien taakse ja amerikkalaisille palvelimille. Valtiovalta lisäsi edelleen vihatutkijoitten määrää ja sai apua myös vapaaehtoisilta vihapuhujien metsästäjiltä joita kutsuttiin termillä ”feminiitta”. Vuonna 2018 oltiin siinä tilanteessa jossa pelkkä epäily viha-ajattelusta sai aikaan tarkoituksella vuosien mittaisen esitutkinta- ja syyteprosessin sekä automaattisen työpaikan menettämisen. Prosessi itsessään oli jo ankara rangaistus. Lisäksi media kertoi näistä epäillyistä runsaasti pyrkien kaikin mahdollisin keinoin demonisoimaan heidän persoonansa sekä tuhoamaan heidän avioliittonsa ja perhe-elämänsä. Ehdottomia tuomioita vääristä mielipiteistä alettiin jakaa aina aikaisempaa enemmän ja niistä tuli standardi. Ihmisiä alkoikin paeta Suomesta EU:sta eronneeseen Viroon joka otti heidät vastaan pakolaisstatuksella.

Tässä vaiheessa opettaja Väätämö kysyi, että pidetäänkö välitunti vai jatketaanko tunnit yhteen. Oppilaat olivat sitä mieltä että jatketaan. Tällöin Väätämö sytytti opettajan pöydälle kynttilän ja sanoi:

- Niin kuin muistatte, niin näitä toisinajattelijoita myös murhattiin valtion toimesta. Ei virallisen tuomion kautta vaan niin, että vankilaviranomaisten päätöksellä heitä sijoitettiin samoihin tiloihin maahantunkeutujista koostuvien kriminaalivankien kanssa. Heitä kuoli kaikkiaan seitsemän. Samoin tulee muistaa, että maahan yleensäkin laskettiin valtiovallan toimesta potentiaalisia tappajia joitten potentiaalisuus myös realisoitui. Heidän uhreinaan kuoli kaduilla Toisten Vaaran Vuosien aikana kymmeniä suomalaisia. Tämä kynttilä on kaikkien niitten suomalaisten muistolle, jotka kuolivat monikultturistisen ideologian vuoksi. Heidän kunniakseenhan on nykyisin Hietaniemen hautausmaalla muistokivi. Muistaako Jaakko, mitä siinä lukee?

- Opettaja. Muistokivessä lukee isommalla ”Egohumanistisen monikultturismin suomalaisten uhrien muistoa kunnioittaen” ja sitten pienemmällä siinä alla ”Suomalainen. Muista nämä rikoksen uhrit, ettei samaa rikosta enää koskaan tehtäisi”. Ja haluaisin tässä sanoa, että kun noista ajoista puhutaan, niin siinä vaiheessa niin sanottu punavihreä kupla tuli tietyllä lailla tietoiseksi olemassaolostaan. Vähän samoin kuin joku Skynet Terminator-elokuvassa. Se ymmärsi sen, että se oli tavallisten kansalaisten elatuksen varassa eikä sillä ollut minkäänlaista kosketuspintaa näihin tavallisiin kansalaisiin. Se ymmärsi sen, että se oli saanut vallan, vaikkei kukaan sitä tarvinnutkaan eikä se sitä missään nimessä ansainnut. Eikä se ollut halukas luopumaan vallastaan. Se aikoi pitää siitä kiinni kaikin mahdollisin keinoin. Tätä varten poliisi keskittyi sen käskystä etsimään aina vain enemmän väärinajattelijoita joka termi oltiin otettu hallinnossa käyttöön. Enää ei edes teeskennelty etsittävän ns. viha-ajattelijoita. Eikä toiminnan myötä edes varsinaisesti suojeltu maahantunkeutujia. Ne menivät vain siinä sivussa. Pakkovalta suojeli punavihreää kuplaa ja järjestelmää itseään.

- Oikein, Jaakko. Ja siinä päästäänkin sitten seuraavaan kulminaatiopisteeseen eli vuoteen 2019. Jatkatko Jaakko ja kerrot mitä silloin tapahtui?

- Opettaja. Ensimmäinen tapaus olivat tietenkin eduskuntavaalit. Joissa äänestysprosentti putosi viiteenkymmeneen. Ihmiset olivat kyllästyneet. Vaaleissa oli ehdolla myös perussuomalaisista eronnut Uusi Perustuslaillinen Puolue, mutta se oli myöhässä eikä ehtinyt koota kunnolla voimiaan. Kaikesta huolimatta se sai kahdeksan edustajaa läpi, mutta toimintansa aloittanut Suomen historian ensimmäinen punavihreä eduskunta sääti perustuslakijärjestyksen mukaan puolueen kielletyksi rasistisena ja äärioikeistolaisena ja vangitutti niin sen kansanedustajat kuin puolueen muut aktivistit. Näistä ihmisistä kuoli ennen Vapautuksen Päivää suomalaisissa vankiloissa neljä. Valtavirran puolueeksi itsensä määritellyt – ja sitä myötä vain kymmenen kansanedustajaa vaaleissa saanut – perussuomalaiset äänestivät punavihreän hallituksen esityksen mukaisesti.

Opettaja Väätämö nosti kättään ja totesi:

- Oikein, Jaakko. Ennen kuin jatkat, niin muistuttaisin, että ne ihmiset jotka ovat vastuussa näistä kuolemista istuvat tällä hetkellä elinkautista vankeustuomiota lukuunottamatta niitä, jotka pääsivät Liittovaltion puolelle karkuun. Ja tuomio siis todellakin tarkoittaa elinkautista. Ehkä uusi järjestelmämme on heille kuitenkin armeliaampi kuin mitä he aikanaan olivat, sillä he saavat istua tuomionsa pelkääjien osastolla ja heidän turvallisuutensa on taattu. Ja tulee muistaa, että KRP etsii vieläkin pakoon päässeitä vastuullisia eikä heidän rikoksensa koskaan vanhene. Mutta ole hyvä Jaakko ja jatka.

- Opettaja. Silloin vuonna 2019 tapahtui vielä monta asiaa. Ensinnäkin uusi eduskunta kielsi kaikilta siviileiltä kaikki mahdolliset aseet. Tosin ei niitä luovutettu kuin kymmenen prosenttia mutta niitten etsimistä jatkettiin säännöllisesti mikä söi valtavasti poliisin voimavaroja järjestyksenpidosta. Eduskunta sääti myös uuden lain jonka mukaan sekä poliittisen koneiston, virkakoneiston, federalismin, maahanmuuttajien että median edustajien julkinen arvostelu tulkittiin vankeudella rangaistavaksi vihapuheeksi. Sitten elokuussa 2019 tapahtui Invaasio 2019 jonka seurauksena Suomeen tuli kahdeksankymmentätuhatta ihmistä, pääosin nuoria miehiä akselilta Marokko – Pakistan. Uusi hallitus väärinkäytti valmiuslakia ja pakkoluovutti suomalaisilta kesämökkejä ja kakkosasuntoja maahantunkeutujien käyttöön. Tosin maahantunkeutujat pyrkivät mahdollisimman nopeasti siirtymään suomalaisiin kaupunkeihin, pääosin Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle. Heidän jäljiltään kesämökit olivat jääneet siivottomaan kuntoon joitten siivoamisen kustannukset jäivät mökkien omistajille. Osasta mökeistä tuli asuinkelvottomia.  Tosin osa mökkien omistajista mieluummin poltti mökkinsä kuin luovutti ne elintasosurffareille. Kaikki mökkinsä polttaneet joutuivat oikeuteen ”omaan omaisuuteen kohdistuvasta rasistisesta vihatuhopoltosta” syytettynä. Kun maahantunkeutujat olivat keskittyneet Helsinkiin ja muihin suuriin kaupunkeihin, niin osa näistä kaupungeista muuttui alueiksi jossa Suomen valtiovallalla ei ollut mitään otetta. Aivan kuin Ruotsissa aikaisemmin. Läksyt olivat olleet tarjolla mutta niitä ei luettu. Media piti näitten alueitten tapahtumia täydessä uutispimennossa.

- Lisäksi hallitus lisäsi jatkuvasti vihapuhetta tutkivien poliisien määrää. Järjestyksenvalvontaan ei riittänyt enää kenttäpoliiseja joten hallitus päätti ottaa käyttöön siviilikaartit jotka koostuivat Antifan jäsenistä. Sinänsä pääosin vasemmistoanarkisteista koostuvat joukot ottivat paradoksaalisesti ja ideologiansa vastaisesti mielellään vastaan valtion myöntämän virka-aseman. Varsinaista työtähän ei heistä ollut kukaan koskaan muutenkaan tehnyt vaan he olivat olleet valtion elättejä. Kaartien johtajaksi nimitettiin ”päivystävä anarkisti” Suvi Auvinen joka osoittautui anarkististatuksestaan huolimatta tiukaksi järjestelmän kannattajaksi. Sinänsä näitten kaartien varsinaista järjestyksenpitotyötä ei voinut juurikaan pitää järjestyksenvalvontana vaan valtion laillistamana mekkalointina. Alun perin nämä virallistetut Antifa-joukot oltiin aseistettu vain kaasuaseilla mutta sen homman kanssa kävi niille huonosti. Kuuluisin tapaus oli se, kun Antifat menivät riekkumaan erään laukaalaisen hirviporukan peijaisiin, ja seurauksena oli neljä kuollutta ja kaksitoista loukkaantunutta Antifaa. Kaksi hirvimiestä loukkaantui lievästi.

- Tämän jälkeen hallitus aseisti Antifat pistooleilla ja määräsi ne suojelemaan maahantunkeutujia jotta ne voisivat harjoittaa vapaata itseilmaisua suomalaisissa kaupungeissa. Määräys tosin muuttui nopeasti kun maahanmuuttajat säännöllisesti veivät Antifa-porukoilta aseet itselleen. Näin ollen pidätysoikeuden saaneitten Antifa-järjestysjoukkojen tehtävä oli lähinnä kiusata tavallisia suomalaisia ja estää niitä puolustamasta läheisiään. Suomalaisilla oli toki perustettuna paikallisia järjestyksenvalvontajoukkoja mutta ne olivat paikallisia, yksittäisiä eikä niillä ollut yhteistä organisaatiota. Hallitus suhtautui näihin joukkoihin vihamielisesti ja useita joukkojen aktivisteja tuomittiin vankeustuomioon olosuhteisiin joissa heidän turvallisuutensa oli kaikkea muuta kuin taattu. Myös kolme järjestyksenvalvojaa kuoli vankilassa ulkomaalaisten kriminaalivankien toimesta.

Aatos Väätämö keskeytti Jaakon ja totesi:

- Aivan oikein, Jaakko. Kuinka voisit kuvailla tavallisia suomalaisia sanotaammeko vaikka vuoden 2020 heinäkuussa?

- Opettaja, ihmiset olivat täynnä vihaa, mutta alistunutta sellaista. He olisivat olleet silloinkin valmiita aivan mihin tahansa, mutta kuuliaisina hallintoalamaisia he odottivat, että heille annettaisiin lupa.

- Ja sitten se lupa tuli. Miltä taholta?

- Opettaja, ei mistään varsinaiselta viralliselta taholta mutta tulipahan kumminkin. Vuoden 2020 syksyllä puolustusvoimien joukko-osastoissa everstitasoa alemmat upseerit alkoivat keskenään miettiä, että mitäs varten ne puolustusvoimat yleensä ovat olemassa. He tekivät johtopäätöksen ja ottivat yhteyttä tiettyjen kansalaisjärjestöjen luotettuihin edustajiin. Lähinnä siis metsästysseuroihin, ampumaseuroihin ja reserviläisjärjestöihin. Sen jälkeen asiat etenivät melko nopeasti.

Opettaja Väätämö nosti vielä kerran peukaloaan.

- Ja tietäisin siitä jotakin, olinhan siellä minäkin. Seuraavalle kerralle lukekaa historiankirjan sivut 88 – 112 jossa käsitellään näitä asioita tarkemmin. Ja muistuttakaa vanhempianne siitä, että he muistavat huomenna polttaa jätkänkynttilää. Siitähän on tullut uusi vapauden symboli. Ottakaa tuosta pöydältäni Päivälehden näitä tapahtumia käsittelevä erikoisnumero joka on jaettu kaikkiin kouluihin. Hyvää Vapautuksen Päivää teille kaikille.

Hotellin respasta toivotetaan kaikille lukijoille onnen ja menestyksen täyttämää uutta vuotta 2017.

VANHAN SAUNAMÖKIN VIIMEINEN ILTAHÄMÄRÄ

January 4, 2017, 8:00 pm

≫ Next: TWITTER JA VOODOO

≪ Previous: UUSI SUUNTA OSA I

$

0

0

Elettiin hyistä pakkastammikuuta Hyrjärvellä. Kaislikkorantainen ja vesilinnuistaan rikas järvi kuului puoliksi Nyhtänköljän ja puoliksi Teppanan kuntaan. Tarkalleen ottaen elettiin Teppanan puolella sijaitsevassa Jytkämönsaaressa. Saaren rannassa sijaitsi pieni saunamökki, joka oli nukkunut kylmää ja kaipaavaa unta jo pari vuotta. Niin kauan oli siitä, kun sen seurana oli ollut viimeksi ihmisiä. Se kaipasi heitä. Eihän mökki ilman ihmisiä ollut kuin tiettyyn muotoon kasattu läjä puuta. Elettiin tammikuuta ja se natisutteli aika ajoin lautaseiniään kovassa pakkasessa nukkuen syvässä horroksessaan.

Se oli aina tiennyt olevansa varsin pieni ja alkeellinen mökki jota nykyään ei pidetty kovin muodikkaana. Oikeastaan siinä ei ollut kuin sauna ja sen lisäksi noin kahdeksan neliön tila, jonka molemmilla seinämillä oli kerrossängyt, kerrossänkyjen välissä pieni seinälle taitettava pöytä, pari pientä kaappia ja niitten edessä taso, jolla saattoi käyttää kaksipisteistä kaasuhellaa. Nurkassa oli pieni nestekaasujääkaappi ja toisessa nurkassa petrolilämmitin. Saunan kiuas itsessään lämmitti tilaa varsin hyvin, mutta pieni varmistus oli paikallaan, koska ihmiset, jotka silloin aikanaan viihtyivät mökillä kävivät siellä usein talvellakin.

Mutta he eivät käyneet enää. Nuori pariskunta oli rakentanut saunamökin joskus 1960-luvulla ja he olivat viihtyneet hyvin näissä varsin askeettisissa olosuhteissa. Pariskunnalle oli tullut kaksi lasta, poika ja tyttö ja hekin olivat mielellään viettäneet aikaa saunamökin rauhallisessa ilmapiirissä. Olihan täällä aika ajoin käynyt vieraitakin, jotka sitten yöpyivät pihalle pystytetyissä teltoissa kun mökin oma tila ei oikein riittänyt. Mökki muisti asioita. Se muisti lasten naurun kun ne olivat menneet kuumasta saunasta uimaan kesäiseen järveen. Se muisti sen kirskuvan äänen, kun purkinaukaisija aukoi sika-nauta tai lihapullatölkkiä jotka mökin omistajarouva kaatoi sitten kaasulevyllä keitettyjen makaroonien sekaan tarjoten vieraille yksinkertaista mutta maittavaa evästä. Se muisti olutpullojen suhahduksen kun miehet aukoivat niitä saunatauolla. Se muisti sen tyytyväisen suhinan mikä tuli siitä, kun nukkumaan menevät ihmiset vetivät huopia päälleen. Se muisti sitä, kun se mökin isännän kanssa katseli järven selälle auringon laskiessa ihastellen pikku hiljaa pimentyvää iltaa, häipyvää auringon kajoa ja kuikan huutoa jossain selällä.

Se muisti kotoisan tulenrätinän kiukaassa ja sen tuoksun, kun kiuaspussiin laitetut makkarat kypsyivät kiuaskivien päällä. Se muisti pienen matkaradion, joka piti yllä tunnelmaa pimenevässä illassa kun valopetroolilamppu antoi tarvittavaa valoaan. Se muisti myös aseöljyn tuoksun ja metallisten osien loksahtelun kun mökin omistajamies tuli kavereittensa kanssa elokuussa sorsajahtiin Hyrjärvelle. Miehet olivat silloin vielä varsin nuoria ja elinvoimaisia. Alle nelikymppisiä ja heistä hehkui usko elämään ja tulevaisuuteen. Ja tulevaisuushan oli silloin vielä ollut varma. Mikäs sitä olisi uhannut? Firmassa riitti töitä ja senhän piti jatkua loputtomiin. Saunamökki edusti ihmisille osaltaan varmuuden aikaa. Pysyvyyttä joka ei loppuisi koskaan.

Pieni saunamökki muisti kaiken ja ennen kaikkea se muisti sen, kuinka kaikki tuntui ikuiselta. Kun ihmiset pakkasivat kamppeensa veneeseen ja läksivät pois se ei ollut surullinen eikä huolissaan. Sillä se tiesi, että ihmiset tulisivat pian uudestaan. Ja sitten se muisti sen, kuinka ihmisten käynnit alkoivat vähentyä. Lapset olivat kasvaneet ja kaikonneet jonnekin. Eivätkö he enää pitäneet mökistä? Miksi ne olivat hylänneet sen? Sehän oli yrittänyt olla heille niin hyvä. Sinänsä omistajien kohdalla mökki ymmärsi ihmiselämän karun tosiasian. Se ihmiselämä oli lyhyt. Vuosien varrella niin emännän kuin isännän kohdalla askel alkoi olla lyhyempi ja selkä kävi kumaraan. Eihän mökki pystynyt heitä auttamaan kuin lämpimillä ajatuksilla ja sillä, että se pyrki olemaan heille mahdollisimman lämmin ja turvallinen tukikohta. Silloin kun he jaksoivat vielä mökillä käydä.

Mutta ajan myötä ihmisten käynnit vain vähenivät ennestään eikä isäntä jaksanut enää korjata mökkiä. Mökki muisti sen lämpimän tunteen, kun isäntä laittoi sahan ja vasaran laulamaan ja korjasi mökistä ajan kuluttavia jälkiä. Silloin se halusi kiukaansa kanssa palkita isännän vaivannäön mahdollisimman hyvillä löylyillä. Se ei itse asiassa kaivannut mieheltä ja naiselta kehuja. Sille suurin kehu oli heidän tyytyväinen huokailu pehmeissä löylyissä, hiljainen ja rauhallinen ajanvietto pienen tuvan puolella sekä se pieni ääni kun he käänsivät tyytyväisenä kylkeään kerrossängyssä. Kun ihmiset olivat mökillä niin mökki tunsi itsensä kokonaiseksi.

Ajan myötä kaikki loppui. Nainen ei enää tullut ja mieskin harvoin. Pari kertaa vuodessa. Miehen poika, nyt jo keski-ikäinen itsekin tuli joskus isänsä mukana mutta nyt oli kulunut jo kaksi vuotta siitä, kun kukaan oli täällä viimeksi käynyt. Saunamökki oli odottanut. Ja odottanut. Koiraakin kärsivällisemmin. Mutta vuoden verran turhaan odotettuaan se lopulta nukahti kaipaavaan ja hiljaiseen uneen. Nukahtaessaan sitä harmitti epävarmuus. Jos se olisi tiennyt tehtävänsä päättyneen, niin se olisi voinut nukkua rauhassa. Mutta nyt sitä ei ollut kukaan sille sanonut. Tulisiko ihminen vielä? Jos tulisi, niin koska? Vai eikö ihmistä tulisi enää ollenkaan?

Uni oli kestänyt kauan. Sitten se havahtui jälleen. Saarta lähestyi moottorikelkka, jossa oli kaksi miestä. Kelkka saapui rantaan, miehet nousivat ja alkoivat purkaa varusteitaan. Molemmat olivat yli 50-vuotiaita. Toinen heistä oli Kartsa, selkänsä takia sairaseläkkeelle jäänyt metallimies Kuopiosta. Kartsan mökki tunnisti heti, sillä hän oli mökin omistajien poika. Vähän aikaa mietittyään mökki tunnisti toisenkin miehen, vaikka vuodet olivat häntä pikkupojasta kovasti vanhentaneet. Sehän oli Ykä, nykyisin sosiaalipiipertäjä Huitsinnevadasta. Molemmat olivat aikanaan joutuneet lähtemään kotiselkosiltaan maailmalle, mutta nyt he näyttivät tulleen tapaamaan kovasti kylmentynyttä ja unestaan havahtuvaa saunamökkiä. Ehkä viimeisen kerran. Mökillä oli sellainen tunne mutta se oli silti iloinen miesten saapumisesta.

Kartsa aukaisi mökin oven ja totesi:

- Kyllähän tää on aika lailla jäässä. Mutta katotaan, mitä tään kanssa saadaan aikaiseksi. Eiköhän tää tästä kumminkin… kun vähän lämmitellään…

- Te sitten möitte tämän?

- Joo, syöpä vei isän eikä äiti enää jaksa. Ei ole jaksanut aikoihin. Heikossa kunnossahan hänkin on. Tästä saatiin loppujen lopuksi aika hyvä hinta. Näillä järvenrantatonteilla kun on sitä arvoa. Tänne muuttaa helsinkiläinen vakavarainen eläkeläispariskunta. Joka on muuten alun perin täältäpäin kotoisin. Halusivat muuttaa rauhallisemmille seuduille. Kun se Helsinki on nykyisin vähän sitä mitä se on. Ne purkaa tään saunan ja rakennuttaa tähän tilalle kahdeksankymmenen neliön talviasuttavan mökin. Ne vissiin muuttaa tähän ihan pysyvästi asumaan. Tähän saareenhan tehtiin pari vuotta sitten silta ja ne jatkavat maantietä että tähän pääsee autolla. Rahat me pannaan äidille niin tästä mökistä ja tontista kuin heidän talostaan. Saa äiti hyvän hoitopaikan eikä tartte maata hoitamatta paskavaipoissa niin kuin nykyisin niin monet eläkeläiset joutuvat. Minulle ja siskolle ei tästä jää mitään, mutta me ollaan molemmat sitä mieltä että jokainen sukupolvi ryypätköön omiaan. Mutta ajattelin, että jos kerran vielä täällä käytäisiin. Ja kiitos siitä että tulit. Mitäs siitä on aikaa, kun viimeksi ollaan nähty?

- Jaa-a… eiköhän tuosta lie kolmekymmentä vuotta. Mutta minä muistan sen kun me nyrkillätapettavina oltiin täällä mökillä. Oli se jotenkin niin upeeta, en minä osaa sitä sen paremmin sanoa. Juostiin laiturilta jorpakkoon ja nauraa kätkätettiin. Ja syötiin porukoitten tekemää evästä ja oltiin muutenkin kuin ellun kanat. Ne oli semmosia huolettomia ja varmoja aikoja. Vaan ne ajathan muuttui toisiksi ja eihän ne ihmiset tämmösiä pikkusia saunamökkejäkään ole tehneet enää herran aikoihin. Vaikka minun mielestäni nää on kyllä just niitä parhaita paikkoja. Tämmösissä ihminen viihtyy. Ainakin meidän tapaiset muinaisjäännökset.

Miehet siirtelivät tarvikkeitaan kerrossängyn yläritsille. Oli aika saada kämppä lämpimäksi. Kartsa totesi:

- Näitä kaasuvermeitä ei viitsi edes koetella. Räjähtävät vielä, pirulaiset. Mutta tuo petroolilämmitin saattaa hyvinkin toimia. Minä toin sille kanisterin evästä tullessani. Jos sinä menet katsomaan liiteristä että siellä olisi vielä puita. Tuosta hormista ei tietysti oikein tiedä, mutta yritetään nyt kumminkin.

Ykä läksi ja pian liiterin suunnalta alkoi kuulua kirveen kopinaa. Vielä hieman unista mökkiä alkoi jännittää odotus. Vieläkö kerran se lämmitettäisiin? Vieläkö kerran täällä vietettäisiin aikaa? Kartsa pähkäili petroolilämmittimen kanssa. Yksinkertainen ja helppokäyttöinen lämmitin syttyi loppujen lopuksi melko vähällä vaivalla ja alkoi hohtaa pian kuparinväristä lämpöään. Sen perään Kartsa sytytti valopetroolilampun kerrossänkyjen väliselle tasolle. Ykä puolestaan tuli pian ison sylyksellisen kanssa ja romautti puut saunan lattialle:

- Oli siellä vielä puolisen mottia ihan vetokelpoista sekapuuta. Kyllä sillä pärjätään. Minä käyn vielä toisen sylillisen. Ruvetaan sitten taiteilemaan tuon kiukaan kanssa.

Kiukaan? Saunamökki havahtui nyt täysin hereille. Nehän meinaavat ihan oikeasti lämmittää saunan. Olihan se unensa läpi kuullut tulevasta kuolemantuomiostaan, mutta ei se sitä harmittanut. Kerran vielä, kerran kumminkin. Tämä oli mökille juhlahetki. Ykä toi saunaan toisen sylyksellisen halkoja ja miehet alkoivat viritellä kauan hiljaisena ollutta kiuasta käyttökuntoon. Kartsa poltteli pikkuhiljaa paperia pesässä ja Ykä kiipesi katolle polttaen puolestaan paperia savupiipussa.

- Kyllä tää näyttää vetävän!

Kartsa laitteli pesän täyteen Ykän tuomia syttypuita ja suihkutti sekaan sytytysnestettä. Nyt ei tarvinnut kikkailla, Amerikan kiehinen kävi aivan hyvin. Kun sytytysneste imeytyi puihin, polttivat miehet samalla pihalla voimasavuke Bostonit ja muistelivat niitä aikoja kun olivat olleet täällä knöllipoikina joskus 1970-luvulla. Mihin se aika oli niin äkkiä kadonnut? Se oli varmaan kysymys, jonka niin moni sen ikäinen mies esitti itselleen. Aika kului miehestä riippumatta ja häneltä lupaa kysymättä. Se, kuinka sen ajan kulutti oli tietysti kiinni miehestä itsestään. Aika oli se julmin tuomari mutta ehkä sekin ymmärsi ettei kaikkea voinut tehdä, mitä halusi. Kaikkeen siihen, mitä olisi halunnut tehdä eivät voimat vain riittäneet ja joskus uskokin loppui kesken.

Kartsa aukaisi pesän ja tarjosi sille tulta. Tulelle ruoka kelpasi, pesä syttyi nopeasti ja rööri veti komeasti.

- Kyllä tää ihan hyvin lähti. Ja vetohan tässä on aina ollut hyvä. Vaikka pakkanen on kova, niin minä sanoisin, että alta tunnissa me ollaan jo löylyissä. Eiköhän keitellä parit totit sitä odotellessa?

Alta tunnissa. Taatusti, jos se mökistä itsestään oli kiinni. Se teki parhaansa ja pyrki naristamaan jo hieman harventuneet seinäpuunsa mahdollisimman tiiviiksi että miehet pääsisivät makoisiin löylyihin. Ilma harvassa mökissä vaihtuisi hyvin joka tapauksessa. Kartsa keitteli trangialla teevettä ja mökki itsessään suojeli toimenpidettä pyrkien siirtämään itsestään miehiin ne kaikki menneitten vuosikymmenten iloiset muistot jotka se oli säilönyt itseensä. Vähän niin kuin tietokoneen kovalevyyn jonka sisällön saattoi oikeassa paikassa purkaa. Siirtäminen varmaankin onnistui, sillä Kartsa totesi samalla kun Ykä kaatoi teemukeihin rommia.

- Tässä istuessa tulee kaikki jotenkin niin kovasti mieleen. Lapsuus. Ne ajat täällä mökillä. Se seitkytluku kun me oltiin kavereita ja kun maailma oli jotenkin niin toisenlainen. Sillai varmempi Turvallisempi. Ennen kuin sitten lähdettiin maailmalle ja unohdettiin toisemme. Se tunne. Siitä kaikesta. Se tulee nyt mieleen. Ja se on jotenkin tärkeä. Eikä sitä saisi unohtaa. En minä oikein osaa sitä sen paremmin sanoa. Mutta tää tuntuu niin hyvältä. Oikealta. Ja on sääli, että se tämän mökin kohdalta päättyy tähän.

Ykä jatkoi puolestaan:

- Ymmärrän mitä tarkoitat. Ja olen samaa mieltä. Tämän mökin myötä ei häviä vain yksi rakennus, vaan tietty eletty aika. Monen ihmisen elämä, historia ja kokemukset. Jotka olivat aikanaan niin tärkeitä. Muistot. Kokonainen aikakausi. Jonka tilalle tuli uusi. Joka ei ole taatusti parempi kuin se, mitä me silloin aikanaan elettiin. Minä tavallaan tunnen tämän mökin vieläkin. Sielussani ja mielessäni. Aivan kuin se eläisi ja puhuisi meille. Kun joku on vielä tarinaa kuuntelemassa. Mutta tarinat katoavat ja ne uudet tarinat on kerrottu ja tarkoitettu toisille ihmisille. Sitä myötä kun tämä saunamökki hiipuu pois, niin pikkuhiljaa hiivumme mekin. Meille ei ole enää paikkaa niissä tarinoissa. Meistä tulee menneitä ja tarpeettomia.

Miehet kopsauttivat mukejaan ja ähkäisivät. Tekivätpä vielä toisen totin. Sitten kuului se narahdus, jota mökki oli niin kauan odottanut. Miehet siirtyivät hyvin pienen tuvan puolelta saunaan ja kiuas sihahti tyytyväisenä ensimmäisistä löylyistä. Ykä vielä viritteli kiuaskivien päälle foliopussiin laitetut kiuasmakkarat.

- No helevetti, enhän minä muistanutkaan että täällä oli niin hyvät löylyt!

- Joo, pistää ihan sielun itkemään verta kun nää on ne viimeiset.

Miehet jaksoivat löylytellä pari tuntia. Välillä he kävivät kuistilla vilvoittelemassa kovassa pakkasessa ruumiit höyryten natustaen samalla saunamakkaraa. Mökki eli heidän mukanaan joka solullaan. Se tiesi, että nämä olivat viimeiset löylyt. Otetaan ne sitten kunnolla. Lopulta miehet huuhtelivat itsensä tekemällään lämpimällä vedellä ja siirtyivät hyvin pienen tuvan puolelle. Kartsa laittoi trangian päälle ja totesi:

- Tehdääs vielä kertaalleen. Niin kuin nulikkana. Makarylliä, lihapullakastiketta ja ketsuppia sekaan.

- Jo vain. Vaikka eihän nää nykyiset lihapullat niille seitkytluvun säilykkeille pärjääkään.

Miehet äyskäröivät eväänsä ääntä kohti pahvilautasilta, nauttivat särpimeksi näkkileipää ja metvurstia sekä olutta. Mielessään he näkivät, että ikkunan ulkopuolella oli kesä joskus 1970-luvulla jolloin he olivat uineet järvessä nuorina nulikkoina. Mökillä oli hiipumisen aika, mutta niin oli tavallaan näillä miehilläkin. Eihän sille minkään mahtanut.  Miehet muistelivat aikaa jolloin Kekkosen aurinko paistoi järvelle ja kaikki oli vielä edessä. He keittelivät itselleen vielä parit totit ja siirtyivät sitten nukkumaan. Pieni tila oli lämminnyt sen verran hyvin, ettei makuupusseja tarvittu kuin peitteinä. Pian mökki kuunteli onnellisena kahden väsyneen miehen tyytyväistä kuorsausta. Ulkona näkyi revontulia. Harvoin niitä näin kaukana etelässä nähtiin. Ehkä nekin halusivat omalta osaltaan kunnioittaa pitkään palvellutta saunamökkiä sen viimeisessä tehtävässään.

Seuraavana aamuna miehet heräsivät, keittelivät trangialla aamukahvinsa, pakkasivat kamppeensa moottorikelkkaan ja seisoivat hetken aikaa viimeisen tehtävänsä tehneen saunamökin vierellä.

- On tää vaan jotenkin niin sääli.

- On niin. Mutta jos sitä meiltä oltaisiin aikanaan kysytty, niin ei ihmisen olisi tarvinnut muuttaa leivän perässä toiselle puolelle maata. Meidän isät oli vielä samassa firmassa koko työuransa ja mekin kuviteltiin, että sama jatkuu. Ehkä meilläkään ei olisi ollut tapaamisissa sitä kolmenkymmenen vuoden taukoa ja me käytäisiin tällä mökillä säännöllisesti.

- Vaan ei jatkunu niin… kaikki muuttui… tuli epävarmuus… ja sen myötä mekin ollaan muututtu tarpeettomaksi… mutta kyllähän tää saunamökki hyvin palveli. Minä olisin pitänyt tämän oikein mielelläni. Mutta minkäs hänelle mahtaa. 

Kartsa laittoi saunamökin oven kiinni, käveli rantaan ja käynnisti moottorikelkan, Ykä hyppäsi taakse ja miehet katosivat saaresta. Samalla he katosivat tästä tarinasta joka päättyi lopullisesti. Mutta saunamökki ei enää välittänyt. Nyt se tiesi kohtalonsa, ja se oli iloinen siitä, että se oli saanut palvella vielä kerran. Se nukahti viimeiseen uneensa ja kun remonttimiehet seuraavana keväänä tulivat purkamaan sitä se oli jo kadonnut kauas vuosien virtaan. Onnellisena omasta eletystä elämästään. Ehkä se saattoi siirtää jotain omasta itsestään tontin uusille omistajille. Olivathan hekin jo vanhoja ihmisiä ja etsivät jotain, jota tältä tontilta saattoi löytää.

TWITTER JA VOODOO

January 5, 2017, 11:48 pm

≫ Next: UUSI SUUNTA OSA II

≪ Previous: VANHAN SAUNAMÖKIN VIIMEINEN ILTAHÄMÄRÄ

$

0

0

Sehän on selvää että jos laitetaan samaan cocktailiin tiedostava tutkija ja tiedostava media niin lopputuloshan on sitten äärimmäisen tiedostava, enemmän kuin osiensa summa. Sitä kuuluisaa synergiaa. Tuoreeltaan tämä näkyi erittäin arvostetun ja verorahoitteisen Ylen julkaisemassa uutisessa jonka otsikko oli komeasti ”Donald Trump johtaa maailmanpolitiikkaa twiittaamalla – sopiiko se presidentille?” ja heti perään mainitaan että ”politiikan asiantuntijat uskovat, ettei hän voi jatkaa Twitter-viestittelyään samalla tavalla presidentiksi noustuaan”. Eli uutisen ideana on se, että Yleä veetuttaa, koska Donald Trump ei anna haastatteluja valtamedialle vaan toimii aivan omalla tavallaan eli käyttää Twitteriä.

Äkkiseltään voisi kuvitella että näinkö Yle jatkaa amerikkalaisten opettamista vaikka Yhdysvalloissa tiedetään Ylestä yhtä paljon kuin poro ymmärtää raamatusta. Pian käy ilmi sama ilmiö joka näkyi Yhdysvaltain presidentinvaalienkin aikana eli tässähän esitetään syvä toivomus tai itse asiassa vaatimus ettei sama tapa vain leviä Suomeen ja yleisty. Nämä mainitut politiikan asiantuntijatkin olivat suomalaisia. Itse asiassa yksi näistä asiantuntijoista eli Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Erkka Railo kertoo aivan selvän syyn siihen, miksi Trump on jättänyt median paitsioon:

Twitter tarjoaa hänelle suoran, nopean ja helpon väylän tavoittaa valtavan joukon ihmisiä. Trump voi puhua suoraan kansalaisille ja ennen kaikkea äänestäjilleen, ja samalla väistää ja välttää toimittajien suorat arviot ja kysymykset hänen politiikkaansa koskien.

Railo ei tosin itse vaikuta pitävän Trumpin tavasta eikä näytä haluavan sellaisen yleistyvän Suomessakaan. Mikä ei tietysti ole ihme, sillä hän on mukana samassa punavihreässä kuplassa valtamedian kanssa. Tuo Railon äsken lausuma lausehan on valtamediallemme painajainen. Onhan niin, että valtamedia on jo pitkän aikaa pitänyt itseään viranomaisena jolla on päätösvalta. Valtamedia päättää, mistä keskustellaan. Valtamedia päättää, miten keskustellaan. Valtamedia päättää, mitkä kysymykset esitetään. Valtamedia päättää, miten niihin kuuluu vastata. Ja valtamedia päättää, mitkä asiat julkaistaan ihmisille luettavaksi ja kutsuu lopputulosta ”ammattilaisen tekemäksi toimitetuksi tekstiksi”.

Mutta tulee muistaa että valtamedia ei ole viranomainen. Sitä voisi verrata voodoo-uskontoon. Sillä on voimakas vaikutus. Mutta ainoastaan niihin, jotka siihen uskovat ja antavat sen vaikuttaa itseensä. Sen ulkopuolella valtamedia on ainoastaan läjä mielipiteitä. Siksi Trumpin tapa viestiä, samoin kuin tietysti yleensäkin valtamedian suuresti vihaama ja siitä riippumaton sosiaalinen media on sille uhka. Suoraan ihmiseltä toiselle lähetetty viesti ilman toimittajan mahdollisuutta mitenkään tulkita tai vääristellä sanomaa on osaltaan murskaamassa median itselleen omimaa asioitten määrittelyvaltaa. Nyt sitä pienen ihmisen asetta käyttää myös tuleva Yhdysvaltain presidentti joten ei ole ihme, että mediamme kiukuttelee ja tarvitsee niin sanottuja asiantuntijoita puolustaakseen median valtaa jatkossakin.

Koko uutisen voisi kiteyttää ”Näin ei saa toimia Yhdysvalloissa eikä näin saa toimia varsinkaan Suomessa. Uskokaa edelleenkin toimittajiin ja lukekaa vain heidän tulkitsemaansa tekstiä. Me tiedämme teitä paremmin mitä mieltä teidän tulee olla”.

Uutisessa on vielä kohta, mikä on tietysti aivan totta mutta mikä median käsityksen mukaan on ei-toivottavaa kehitystä. Sen kertoo Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola:

Mika Aaltola arvelee Trumpin halun twiittaukseen johtuvan osin hänen ja myös hänen kannattajiensa epäluulosta valtamediaa kohtaan.

Trump uskoo suurten tiedotusvälineiden toimivan hänen tavoitteitaan vastaan, joten hän haluaa kontrolloida mediaa.

No shit, Sherlock? Kai asia on aivan selvä. Tarvittiinko tämän tajuamiseen ihan oikeasti tohtorintutkinto? Huvittavaa tässäkin lauseessa on se, että suuret tiedotusvälineet eivät ainoastaan toimineet Trumpin tavoitteita vastaan, vaan pyrkivät demonisoimaan miehen täydellisesti ja estämään hänen valintansa. Ja siitä huolimatta asia on esitettävä muodossa ”Trump uskoo suurten tiedotusvälineiden toimivan hänen tavoitteitaan vastaan”.

Ehkä kyseinen Aalto kertoi itse parhaiten sen, minkä vuoksi median valtaa tulee pala palalta murtaa. Suorina viesteinä ihmiseltä ihmiselle ilman toimittajien myrkyttävää väliintuloa. Oli sitten kyse Yhdysvaltain presidentistä tai tavallisesta Janatuisesta Jämijärvellä.

Sillä media ei ole viranomainen. Se ei voi antaa käskyjä, ja jos se yrittää, niitä ei tarvitse totella. Media on vain läjä voodoo-pappeja. Ei sen edessä tarvitse ryömiä. Olisi kovasti hyvä, jos suomalaiset poliitikotkin tämän ymmärtäisivät. Erityisesti tästä voisi muistuttaa perussuomalaisia. Paljonkos te olette hyötyneet siitä, että olette ryömineet median edessä?

Muista, että Ylen voodoo-pappi vapaamatkustaa juuri sinun kustannuksellasi

UUSI SUUNTA OSA II

January 9, 2017, 2:05 pm

≫ Next: XXIII YMMÄRRYSHARJOITUS

≪ Previous: TWITTER JA VOODOO

$

0

0

Erään lieksalaisen metsästysseuran majalla oli kokoontuneena useita kymmeniä hiljaisia ja jännittyneen mutta päättäväisen oloisia miehiä. Joku ulkopuolinen olisi saattanut katsoa miehiä ja tuumia, että nuo miehet olivat jostain syystä ylittäneet tietyn kynnyksen ja tehneet tietyn ratkaisun jota ei enää peruttaisi ja sitä myötä saavuttaneet jonkunlaisen henkisen tasapainon joka auttaisi heitä vielä tuntemattomassa ja epävarmassa tulevaisuudessa. Vuorokausi oli juuri vaihtunut ja elettiin kahdeksattatoista helmikuuta vuonna 2021. Yksi näistä miehistä oli 35-vuotias Aatos Väätämö joka toimi historian opettajana Lieksan lukiossa.

Ennen nykyistä tointaan hän oli ollut samassa pestissä Lieksan yläasteella mutta tympiintynyt työhönsä ja hakenut virkaa lukiossa heti kun se vain aukesi. Lieksassa oli väkilukuunsa nähden varsin suuri etnisesti edistyksellinen maahanmuuttajakeskittymä jonka edustajat tekivät opetustyön peruskoulussa hankalaksi ja aika ajoin lähes mahdottomaksi. Väätämö olikin useasti miettinyt, että perkele kun opettajan varustukseen kuuluisi virkapistooli. Nykyisin välttämättömään varustukseen kuului lähinnä lehmän hermot joitten ansiosta opettaja ei vetänyt törkyturpia kuonoon vaikka mieli tekikin. Lukiossa oli helpompaa, mutta olihan toki lukiossakin muutama kiintiöetno joitten kohdalla lukion rehtori oli ilmoittanut muille opettajille että niille täytyy saada valkolakki keinolla millä hyvänsä.

Väätämö tiesi että kikkailemalla ja säälinumeroillahan se onnistuu, varsinkin kun maa oli uuden punavihreän hallituksen aikana luopunut ylioppilaskirjoituksista. Todellisen osaamisen mittaaminen ilman positiivista diskriminaatiota oli opetusministerin mielestä rakenteellisen rasismin räikeä muoto josta täytyy ilman muuta päästä eroon ja sille ajatukselle tuli voimakasta tukea myös osalta Lieksan lukion opettajakuntaa. Osan puolestaan vastustaessa, vedoten opetuksellisiin perusteisiin. Muuhun ei uskaltanut vedota. Opettajakunnan välejä saattoi pitää enemmän kuin tulehtuneina mutta aivan avoimeen vastarintaan ei Väätämökään ollut uskaltanut ruveta. Jo pelkkä rikosilmoitus viha-ajattelusta olisi tiennyt uran nopeaa päättymistä.

Mutta täällä metsästysmajalla Väätämö ei varsinaisesti ollut opettajana vaan aikanaan Kainuun Prikaatin jääkärikomppaniassa palvelleena reservin ylikersanttina. Reserviläisenä joka oli suostunut vapaaehtoisena uuteen palvelukseen. Tällä kertaa kovat piipussa ja pahat mielessä. Tosin se suostuminen oli tapahtunut virallisen koneiston ohi, niin kuin näillä kaikilla muillakin miehillä. Miehillä, jotka odottivat toiminnan aloittamista. Tänä yönä se tapahtuisi. Lopultakin. Se, mitä oltiin odotettu niin kauan, puristaen voimattomana nyrkkiä taskussa.

Asiat olivat edenneet oikeastaan varsin nopeasti. Väätämö oli ollut ensimmäisessä asiaan liittyvässä kokouksessa tällä samalla metsästysmajalla edellisen vuoden joulukuussa. Hänen metsästysseurakaverinsa ja reservin yliluutnantti Kokkonen oli kutsunut kokoukseen hänet ja muutaman muun luotettavan miehen omasta seurastaan. Kokouksessa oli ollut mukana myös miehiä muista riistanhoitopiirin seuroista, ampumaseuroista sekä reserviläisjärjestöistä. Kokousta vetämässä oli ollut eräs kapteeni Pohjois-Karjalan Rajavartiostosta. Lyhyessä alustuksessaan hän kertasi nopeasti, mitä Suomessa oli tapahtunut vuodesta 1990 alkaen.  Tämän jälkeen hän sanoi sen, mitä jokainen oli arvannut ja varmaan toivonutkin kuulevansa:

- Onhan selvää, että se mitä minä pyydän teitä seuraavaksi tekemään on tietenkin valtiopetos. Mutta kun se suuntautuu sellaista valtiokoneistoa vastaan joka on jo itsessään syyllistynyt maanpetokseen sen törkeimmässä muodossa niin eipä tässä paljon vaihtoehtoja ole. Ja jos me emme sitä tee, niin kuka sitten? Siteeraan Koskelan Akselia: ”Mikä ihmeen toinen porukka? Ei ole mitään toista porukkaa”. Sama viisaus koskee tätäkin hetkeä. On vain tavallisia suomalaisia miehiä jotka joutuvat kantamaan sellaisen vastuun jota eivät ehkä haluaisi osakseen. Mutta muitakaan ei ole ja tämän sukupolven miehille se vastuu on annettu vaikkei sen halukkuutta kysyttykään. Mutta sitä vastuuta ei voi siirtää enää eteenpäin. Sillä tekemätön työ muuttuu aina vain vaikeammaksi ja jossain vaiheessa mahdottomaksi. Ennen kuin jatkan puhettani, annan teille aikaa minuutin. Ne, jotka eivät halua osallistua tähän kokoukseen tätä pidemmälle ovat vapaita poistumaan.

Aikaa ei tarvittu täyttä minuuttia vaan miehet totesivat yhdellä suulla että kyllä me tiedetään mitä varten tänne on tultu ja tänne me myös jäädään. Ja tullaan tekemään se, mitä vaaditaan. Vaikka sitten kuinka raskaimman jälkeen. Kapteeni katsoi miehiä, nyökkäsi hiljaa, katseessaan ylpeyttä noita tavallisia suomalaisia miehiä kohtaan ja jatkoi:

- Minun ei varmaan tarvitse pitää teille enää toista kertaa luentoa siitä, mitä Suomelle on viimeisen noin kolmenkymmenen vuoden aikana tehty ja mihin tilaan se on saatettu. Ja mitä sille on tehty erityisesti punavihreän hallituksen aikana. Sen te tiedätte kyllä itsekin. Ette te muuten täällä olisi. Te tiedätte että tavallista suomalaista ei valtiokoneistolle ole enää olemassakaan. Häntä tarvitaan vain punavihreän kuplan elättämiseen sekä maalle ja kansalle vaarallisen utopian ylläpitämiseen. Ja sen utopian hyväksytty hinta on suomalaisiin kohdistetun jatkuvan väkivallan hyväksyminen ja siihen alistuminen. Jo siinä olisi peruste sille, että tavalliset ihmiset ottavat maan takaisin itselleen. Jota nyt ollaan tekemässä.

- Mutta sitä mitä te ette tiedä on se, että hallitus kyseli jo loppusyksyllä puolustusvoimilta sitä mahdollisuutta että pv:n joukoissa tehtäisiin osittainen liikekannallepano ja joukkoja käytettäisiin järjestyksenvalvontatehtäviin. Tämä siksi, että poliisi on kiinni vihakirjoittajien metsästämisessä ja niistä Antifan virallisen aseman saaneista järjestyksenpitovaltuudet saaneista takkutukista on kuitenkin enemmän haittaa kuin hyötyä vaikka ne hallituksen suosikkilemmikkejä muuten ovatkin. Tärkeintä tässä tiedustelussa oli se, että hallituksella ei ollut pienintäkään tarkoitusta lopettaa maahantunkeutujien tekemää väkivaltaa eikä tyhjentää no-go zoneja. Päinvastoin. Hallitus halusi että sotilaita käytetään kantaväestön valvomiseen ja kaikenlaisen hallitusta ja monikultturismia vastaan suuntautuvan järjestäytyneen ja järjestäytymättömän toiminnan lopettamiseen. Siis kaiken toiminnan. Koskee myös sanallista arvostelua sekä täysin ilman terä- ja tuliaseita toimivien kotivartioryhmien toimintaa vaikka niillä on välineinään vain kännykät joilla tarvittaessa soitetaan poliisi apuun ja toivotaan että se tällä kertaa joutaisi tulla.

Tällöin Kokkonen nousi ylös ja kysyi:

- Mikä oli puolustusvoimien vastaus?

Kapteeni vastasi:

- Valitettava totuus on, että pääosa uraansa keskittyneistä virkakyöstikenraaleista olisi suostunut. Mutta onneksi ne ottivat ensiksi joukko-osastoissa asioista selvää. Ja ottivat siitä myös onkeensa. Kun tosiasiahan on niin, että kenraali voi toki määrätä joukot kaduille kurmottamaan omaa kansaa. Mutta käytännössä ne joukot sinne vievät luutnantit, kapteenit ja majurit. Jotka ympäri PV:n ilmoittivat, että tätä ei tule koskaan tapahtumaan. Ja muistuttivat vielä että varsinaiset rivisotilaat ovat tavallisia suomalaisia asevelvollisia ja reserviläisiä. Suomalaiset sotilaat eivät kohota aseitaan rauhallisia, lainkuuliaisia ja aseistamattomia suomalaisia vastaan. Ehkä omia naapureitaan. Eräs koiranleuka oli sanonut, että mikäli tuollainen käsky tulee, niin vaihdetaan sitten kokardi paremmin tilanteeseen sopivaksi. Eli sellaiseksi tähtimalliseksi.

Metsästysmajassa kuului hyväksyvää mutinaa mutta kapteeni jatkoi:

- Ja senpä vuoksi punavihreä hallitus on ottanut yhteyttä Euroopan Liittovaltioon. Ja pyytänyt sieltä aseellisia joukkoja vahtimaan ja tarvittaessa pidättämään ja leirittämään kantasuomalaisia. Onneksi Liittovaltion byrokraattiset pyörät ovat hitaita mutta vastaus tulee olemaan kyllä. Suomea halutaan käyttää ennakkotapauksena. Jolla näytetään, että liittovaltiolle ei vittuilla eikä sitä vastusteta. Oletettavaa on, että ensimmäiset joukot tulisivat joskus toukokuussa. Meidän on toimittava ennen sitä.

Tässä vaiheessa Väätämö nousi ja esitti kysymyksen:

- No totta munassa on toimittava. Tietojesi valossa se on itsestään selvää. Ja tietysti tapahtuneitten asioitten vuoksi muutenkin. Mutta mikä tulee olemaan puolustusvoimien osuus? Missä mitassa vastuu jää vain reservissä oleville metsästysseurojen huru-ukoille hirvikivääreineen? Ei silti, ettenkö niin minä kuin varmaan joka häiskä tässä tuvassa olisi valmis silti yrittämään. Mitta on jo niin saatanan täynnä. Se on ollut jo pitkään. Mutta edelleen kysyn, mitä sotavaltio tulee tekemään? Sen merkitys on kuitenkin olennainen. Se ei siis nosta asetta tavallisia suomalaisia vastaan. Hyvä tietää. Mutta nostaako se aseen hallintoa vastaan? Ettei tässä käy meille niin kuin Turkissa joku vuosi sitten. Jos tää meinaan hävitään niin silloin Suomi siirtyy lopullisesti punavihreästä pakkovallasta punavihreään hirmuvaltaan.

Kapteeni vastasi:

- Hyvä kysymys. Ja onneksi minä pystyn vastaamaan siihen. Kenraalikunta ei tiedä tästä mitään. Eikä sen tarvitse tietääkään. Ne ovat poliittisen koneiston hyväksymiä uraohjuksia. Samanlaisia ajatuksettomia ja mielipiteettömiä virkakyöstejä kuin muukin virkakunta. Mutta joukko-osastoissa, everstitason alapuolella pääosa niin upseereista kuin toimiupseereista on mukana. Ja miksei olisi. Maata voi sanoa miehitetyn jo pitkään. Ja miehittäjästä täytyy päästä eroon ja karkoittaa se maasta pois tai jos se ei lähde niin ampua niille sijoilleen. Sitä varten puolustusvoimat ovat yleensäkin olemassa. Näitä kokouksia on pidetty nimenomaan upseerikunnan kesken jo viime kesästä alkaen.

- Niissä kokouksissa nousi päällimmäisenä esille aina sama kysymys. Puolustusvoimat ovat omalta osaltaan olemassa turvatakseen vakautta ja kansalaisten turvallisuutta. Hallitus puolestaan aiheuttaa toimillaan epävakautta sekä suoranaista kaaosta ja saattaa kansalaisten turvallisuuden uhanalaiseksi. Eikö puolustusvoimilla ole silloin velvollisuus toimia? Sitä kysymystä kierrettiin kuin kissa kuumaa puuroa mutta ymmärsimmehän me, ettei vaihtoehtoa ole.

- Mitä varusmiehiin tulee, niin olemme laittaneet luotetut kokelaat ja ryhmänjohtajat tiedustelemaan mielialaa. Ja johtopäätös on, että siellä ollaan enemmän kuin valmiita. Ollaanhan noilta nuorilta miehiltä valtion toimesta tuhoamassa koko tulevaisuus jonkun käsittämättömän utopian vuoksi. Nuoren ikäluokan viha on vielä aivan muuta kuin meidän. Ainakin osa meistä muistaa jotain parempaa. Mutta he ovat syntyneet tähän ja heille on syötetty tätä paskaa väkisin koko ikänsä. Kun vain olisit ollut kuulemassa meidänkin varusmiesten kommentteja maailman ja ennen kaikkea Suomen menosta. Et epäilisi hetkeäkään.

Väätämö nyökkäsi hyväksyvästi ja tällöin puolestaan nousi ylös Matti Mutanen, 47-vuotias paikallinen metsäteknikko ja reservin alikersantti:

- Mitä me voimme jatkossa tehdä?

Kapteeni laittoi ensin paperinipun kiertämään miesten keskuudessa:

- Tuossa on tiivistelmä siitä, mitä kerroin. Se on muokattu niin, ettei tiedon lähdettä voi määritellä. Materiaalihan on sotilastiedustelumme hankkimaa. Joka muuten on täysillä mukana tässä yrityksessä. Jos se olisi hallituksen puolella niin minutkin olisi pidätetty jo ennen tätä kokousta. Mutta se, mitä te voitte tehdä tässä vaiheessa on hankkia lisää miehiä. Luotettavia, pitkään tuntemianne. Kavereitanne. Miehiä, joitten kanssa olette puhuneet asioita ja jotka ovat olleet samaa mieltä kuin te. Nyt ei ole aika ruveta kyselemään ventovieraitten mielipidettä riskipelillä. Ei puolituttuja, vaan niitä miehiä, joita olette tunteneet vuosia. Niin kuin tiedätte, niin hallitus on vankka, kätyrlauma sankka. Pidetään seuraava kokous tammikuussa ja sitten päästäänkin jo siihen aiheeseen, mitä täytyy tehdä kun pilliin vislataan. Tehkää nyt pohjatyötä.

Tällöin Väätämö puolestaan nousi ja kysyi vielä:

- Kysyn vielä kalustosta. Aseethan on kaikki tietysti kielletty mutta jemmassahan ne ovat meillä edelleenkin. Muutamalla meistä on piilossa puoliautomaattisia reserviläisrynkkyjä mutta suurimmalla osalla, niin kuin minulla on vain pulttilukkoisia kivääreitä. Jotka ovat tietysti nekin laittomia. Olisi kovasti hyvä saada hieman tukevampaa tavaraa. Ei silti, olen minä valmis tuon Sakon hirvikiväärinkin kanssa lähteä koettamaan jos sikseen tulee ja aika vittumainen mies minä sen kanssa osaan vieläkin olla.

Kapteeni hymyili vinosti:

- Se asia tulee korjaantumaan seuraavaan kokoukseen mennessä. Olen jo Kokkosen kanssa sopinyt että hän tekee minulle ilmoituksen arvioidusta miesten määrästä kokouksen lähestyessä. Sanon jo tässä vaiheessa, että pelkillä pulttilukkoisilla ei tarvitse tähän kapinaan lähteä. Ja kapinaahan me ollaan tekemässä. Se on hyvä muistaa ja muistaa tarkkaan. Sillä kapinassahan on aina se puoli että sitä ei parane hävitä.

Miehet hajaantuivat metsästysmajalta kukin tahoilleen ja seuraava kokous pidettiin tammikuussa. Miesten määrä oli kasvanut ja Kokkonen osasi kertoa, että tämä ei ollut suinkaan ainoa metsästysmaja Lieksankaan suunnalla missä kokoonnuttiin. Miehiä oli yleensäkin kasassa ympäri maata niin paljon, että yrityksellä olisi hyvät mahdollisuudet onnistua. Erityisen merkille pantavaa ole se, että nuoria miehiä oli paljon. Kapteeni oli ollut oikeassa puhuessaan nuoren sukupolven tunnoista ja kokemuksista.

Kapteeni aloitti jälleen:

- Olen jakanut Lieksassa tapahtuvaa toimintaa johtavalle Kokkoselle ohjeistukset siitä, kuinka teidän tulee toimia silloin kun käsky tulee. Käykää nämä ohjeistukset läpi keskenänne. Minä luotan teihin. Lieksa on tietysti toiminnassa sivusuunta mutta teilläkin on merkitystä erityisesti sen takia että paikkakunnalla on paljon matuja. Toiminnan pääkohdehan on tietysti Helsinki. Siellä homma joko voitetaan tai hävitään. Ja häviämäänhän me emme ole lähdössä.

Kokkonen nousi ja kysyi:

- Kerrotko hieman, mitä siellä tulee tapahtumaan?

- Kolme tuntia ennen varsinaista pilliin vislausta alkaa niin Karjalan Prikaatista kuin Panssariprikaatista siirtyä moottoroituja ja panssaroituja joukkoja kohti Helsinkiä. Ensimmäisenä kadut ottaa luonnollisesti tietyllä kellonlyömällä haltuunsa paikallinen Kaartin Jääkärirykmentti joka tuo näkyville niin paljon panssaroituja ajoneuvoja kuin mahdollista. Erikoisjääkärit ja merivoimien erikoistoimintaosasto ottavat haltuunsa Helsingin poliisiasemat. Sotilaspoliisiyksiköt vangitsevat nykyisen hallituksen sekä osan entisten hallitusten ministereistä ja ottavat haltuunsa Pasilan lähetysaseman sekä Sanomatalon. Porin Prikaatin vastaavat sotilaspoliisiyksiköt ottavat Tampereella haltuunsa Tohlopin.

- Muut varusmiesyksiköt ja reserviläiset valtaavat eduskunnan, eristävät maahanmuuttajalähiöt ja toimivat pääosin samojen ohjeitten mukaan mitä teidän täytyy tehdä täällä Lieksassa. Erikoisrajajääkärit toimivat reservinä sitä varten mikäli jossain esiintyy oletettua kovempaa vastarintaa. Kun kontrolli on saavutettu, valtaan nostetaan puolustusvoimien valvoma tietyistä valituista henkilöistä koottu tilapäishallitus. Tulee muuten muistaa, että pääosa rivitason poliisiseista on täysin kyrpiintyneitä vallitsevaan tilanteeseen ja mitä todennäköisimmin tulee meidän puolellemme tai ainakin sovinnolla nostaa tassut pystyyn. Vaan lähdetääs sitten käymään tuolla ulkona. Niin kuin huomasitte, tulin tänne sotavaltion kuorma-autolla. Siellä on hieman purettavaa. Ja samalla tulee vastaus siihen kysymykseen, jonka joku teistä viimeksi esitti.

Miehet huomasivat, että kuorma-autossa oli huomattava määrä puisia laatikoita joita he alkoivat siirtää metsästysmajaan sisälle. Kun rahtaaminen oltiin saatu valmiiksi, kapteeni totesi:

- Herrat ovat hyvät. Welfare for warfare vai mitenkä siinä yhdessä Steven Seagalin leffassa aikanaan sanottiinkaan.

Miehet alkoivat aukoa laatikoita ja huomasivat, että ne olivat täynnä sekä 7,62 x 39-kaliiberin patruunoita sekä ennen kaikkea rynnäkkökivääreitä. Kapteeni valisti:

- Nämä ovat niitä reserviläiskäyttöön aikanaan hankittuja harppisaksalaisia AK47-kopioita. Jos osaatte ampua suomalaisella rynkyllä niin osaatte kyllä tälläkin. Koneisto ei eroa suomalaisesta rynkystä mitenkään. Tähtäin on suomalaisesta poiketen normaali avotähtäin mutta senhän te kyllä hallitsette. Nää on ollut hyvässä varastorasvassa jo 1990-luvulta alkaen. Patruunoita on enemmän kuin riittävästi, tosin homman ideahan on se että jos kovasti joudutaan räiskimään niin silloin homma on menossa reisille. Mutta on selvää, että tekin saatatte joutua näyttämään, että tällä kertaa tsuhna on tosissaan. Silloin ei ole varaa epäröidä. Muistakaa se.

Kokkonen jatkoi puolestaan:

- Ja muistanette myös sen, että pyssyt ja amitsioonit pannaan toistaiseksi varmaan talteen ja ennen kaikkea jokainen teistä on nyt sitten jatkossa turpa rullalla ja mahdollisimman matalalla profiililla, no, aivan kaiken kanssa. Jos tuolla kylillä liikkuessanne törmäätte tilanteeseen jossa matut riehuu niin kääntykää pois ellei ihmisiä ole suoranaisessa vaarassa. Ja jos törmäätte tilanteeseen jossa yleensä puhutaan näistä asioista niin todetkaa vaikka että mitäs tässä persaukinen mihinkään mitään kommentoimaan ja esittäkää tyhmempää kuin olettekaan. Nyt ei ole syytä herättää minkäänlaista huomiota.

Mitäs tässä persaukinen mihinkään mitään kommentoimaan.

Turvat pidettiin rullalla ja profiili matalalla mutta tuosta Kokkosen sanonnasta tuli miehille keskinäinen tervehdys jota viljeltiin aina kun tavattiin. Ehkä sitä maustettiin vielä hymyllä, jota joku ulkopuolinen olisi saattanut sanoa julmaksi.

Ja nyt elettiin helmikuun kahdeksattatoista vuonna 2021, hieman vuorokauden vaihduttua. Metsästysmaja oli täynnä aseistettuja miehiä ja heidän seurakseen oli liittynyt sotilaspoliisiryhmä Kainuun Prikaatista. Ryhmänjohtaja kersantti Torssonen oli ilmoittautunut Ryhmä Lieksan komentajalle Kokkoselle sillä evästyksellä että tee meillä minkä hyväksi näet. Miehet olivat hyvin koulutettuja ja hyvin varustettuja. Heille olisi käyttöä. Kokkosen kännykkä piipitti. Mies luki viestin ja alkoi puhua:

- No niin, jätkät. Karjalan Prikaati ja Panssariprikaati on lähtenyt etenemään kohti Helsinkiä. Samoin kuin Porin Prikaati kohti Tamperetta ja Jääkäriprikaati kohti Torniota. Kellään ei liene epäilystä siitä, mihin Jääkäriprikaatia toiminnan onnistuttua tarvitaan. Kainuun Prikaati on täydessä toimintavalmiudessa ja siirtää joukkojaan kohti etelää. Viestissä mainittiin myös että vallankaappaus joukko-osastoissa on onnistunut täydellisesti ja ylemmän upseerikunnan virkakyöstit ovat turvasäilössä. Odotamme nyt vain tietoa, milloin toiminta meidän osaltamme alkaa. Sitä odotellessa käymme läpi tehtävämme vielä kertaalleen.

- Minä toimin Ryhmä Lieksan komentajana ja toiminnan alkuvaiheessa osallistun Lieksan poliisiaseman haltuunottoon. Nykyisinhän siellä on taas päivystys mutta sekin on yleensä vain kaksi miestä. Lähimmät partiot ovat ties missä. Poliisiasemalle tulee mukaan Väätämön joukkue sekä kaiken varalta Kainuun Prikaatin sotilaspoliisit jotka sen jälkeen toimivat meikäläisen suorana reservinä mikäli jossain homma lähtee lapasesta. Ervastin ryhmä puolestaan käy pidättämässä Lieksan poliisipäällikön ja tuo hänet poliisiasemalle koppiin.

Ja näin varmasti tehdään, totesi Ervasti, 39-vuotias maanrakennuskoneasentaja ja kolmen lapsen isä. Kyseinen poliisipäällikkö oli ollut Lieksassa puolitoista vuotta ja oli eräänlainen arkkityyppi punavihreästä jakkupukuhirviöstä. Hieman yli kolmekymppinen Helsingistä kotoisin oleva nainen joka oli lakitieteen maisteri ja jolla ei ollut minkäänlaista poliisityön koulutusta eikä kokemusta mutta palava halu käyttää poliisia toteuttamaan monikultturistista utopiaa. Punavihreä hallitus oli naisittanut poliisilaitokset tällaisilla jakkupukuhirviöillä ja miehet tiesivät kenttäpoliisien inhoavan häntä suurella antaumuksella. Kokkonen jatkoi:

- Janttosen joukkue menee porukkaan muualta liittyvän Kolehmaisen joukkueen kanssa vastaanottokeskukseen. Keskus miehitetään, suomalaiset työntekijät siirretään pois, matut siirretään yhteiseen helposti valvottavaan tilaan eli tässä tapauksessa vokin ruokasaliin ja heiltä otetaan pois kaikki yhteydenpitovälineet. Niin ja tietysti kaikki terä- ja tuliaseet joita niillä saattaa hyvinkin olla. Ja sehän on selvää, että niille tehdään selväksi että mikäli joku pyrkii pakenemaan vokin tiloista niin se ammutaan varoittamatta. Voi olla, että siitä lammasmaisiin suomalaisiin tottuneesta porukasta joku koettaa onneaan mutta seuraava sitten taatusti enää ei.

- Toisella metsästysmajalla kokoontuvat Könösen ja Ekmanin joukkueet puolestaan menevät tuossa kartalla näkyvien kahden kerrostalon luo, missä on Lieksan toinen matukeskittymä. Siellä on meillä jo muutama mies valmiina. Taloista katkaistaan sähköt, vesi ja lämpö, ne vallataan ja koko porukka kuskataan myös vastaanottokeskukseen odottamaan tulevaa rautatiekuljetusta Tornioon ja siitä rajan yli Haaparannan puolelle. Ne naiset ja lapset mitä noissa taloissa on viedään lukion voimistelusaliin. Pääosa näistäkin hädänalaisistahan on geelitukkaisia hyväkuntoisia yli kaksikymppisiä janttereita. Kaikkeen vastarintaan vastataan ampumalla. Siitä ei liene kellään epäilystä, sanottavaa tai kysyttävää?

Ei ollut. Janttosen joukkueeseen kuuluva Hiltunen totesi:

- No ei ole niin. Onhan tätä pelleilyä jo tarpeeksi katseltu. Oma siskontyttökin raiskattiin, saatana. Mutta mitenkäs svedut mahtavat suhtautua siihen, kun Tornion kautta aletaan hilata kymmeniä tuhansia tyyppeja Ruotsiin?

Kokkonen hymyili vinosti ja sanoi sitten:

- Eihän niitten mielipidettä kysytä. Eihän nekään meiltä kysyneet kun ne tuon lössin tänne itse dumppasivat. Torniossa on Jääkäriprikaati varmistamassa asiaa. Voihan ne svedut tietysti panna konekiväärit asemiin ja ampua kaikki palautettavat siihen Tornionjoen sillalle. Vaan kuinka moni luulee että ne sen tekee? Ja ketä loppujen lopuksi edes kiinnostaa? Mutta jatketaan vielä tehtävien läpikäyntiä. Väänäsen ryhmä käy ottamassa haltuunsa Lieksan Lehden toimituksen. Kaiken varalta. Onhan niillä nettiyhteydet kumminkin. Ja yleensäkin jos toimittajia tulee paikalle, niin ne pidätetään ja viedään poliisiasemalle säilöön.

Sama Hiltunen kysyi vielä:

- Entäs takkutukat?

Kokkonen vastasi:

- Kyllä teistä jokainen tietää. Niitähän valtion virallistamia ja aseistamia Antifan pellejä on täällä Lieksassakin vähän toistakymmentä kappaletta osa-aikajärjestyksenpitäjinä. Niillähän ei ole mitään asemapaikkaa vaan ne asuvat kotonaan ja kokoontuvat kun huvittaa. Voi olla, että äiten kullanmuruja yöaikaan vielä nukuttaa ja ne käydään muitten operaatioitten jälkeen keräämässä aamulla talteen. Mutta jos ne ilmestyvät paikalle, niin niitä varoitetaan kerran, vaaditaan luovuttamaan aseensa ja alistumaan pidätykseen. Mikäli ne eivät siihen suostu, niin tuli on vapaa. Ja pakollinen. Tämä on käsky. 

Nyt kaikkien miesten kännykät piippasivat yhtä aikaa. Viestissä näkyi kuva:

Ja sen alla teksti:

GERDA: 0330

Kokkonen totesi miehille:

- No niin. Nyt se alkaa. Minä en enää kysy, onko kellään kysyttävää. Nyt ei enää peräännytä. Jokainen osasto siirtyyy kohteeseensa ja suorittaa tehtävänsä. Ollaan ihmisiksi mutta mikäli vastarintaa esiintyy, se on murskattava sääliä tuntematta. UHF-kanava 8, varakanava 16.

Niin kuin hyvin monessa samanlaisessa metsästysmajassa ympäri Suomea miehet laittoivat hihoihinsa siniset nauhat ja sen jälkeen siirtyivät tehtäviinsä ilman sen kummempaa uhoamista, vaihtaen vain vielä keskenään muutaman sanan siitä, kuinka tehtävä käytännössä suoritettaisiin. Saattoi olla, että heidän mielessään kävi myös se kiertokulku mitä historia on täynnä. He olivat niitten ihmisten lapsia, jotka olivat tehneet toiseuden palvonnasta, alistumisesta ja kumartamisesta itseisarvon. Mutta näitten ihmisten vanhemmat puolestaan olivat niitä, jotka eivät kumartaneet vaan torjuivat vyöryn idästä. Ja heidän vanhempansa puolestaan näyttivät sisällissodassa puolin ja toisin, mitä suomalaisuus voi ärsytettynä karmeimmillaan olla.

Ja niiden ihmisten vanhemmat taas olivat olleet nöyriä ja uskollisia tsaarin palvelijoita joita pidettiin lammasmaisina tsuhnina. Joka tapauksessa oli selvää, että näitten autoihin siirtyvien aseistettujen miesten oli vuoro toimia toisin kuin heidän vanhempansa olivat tehneet. Niin myös Aatos Väätämön, jonka mielessä oli mietelause, jonka hän muisti joskus kuulleensa, joskaan ei muistanut että missä ja milloin:

Kovat ajat tuottaa kovia miehiä,

Kovat miehet tuottaa hyviä aikoja,

Hyvät ajat tuottaa velttoja miehiä,

Veltot miehet tuottaa kovia aikoja

Klo 03.30, Lieksan poliisiasema.

Ryhmä Lieksan komentaja Kokkonen, joukkuettaan johtava Väätämö sekä avuksi tulleet kahdeksan sotilaspoliisia lähestyivät poliisiaseman ovea. Näköjään päivystysvuorossa olleet poliisit olivat nähneet miehet valvontakameroistaan. Sillä he odottivat miehiä oven sisäpuolella ja osoittivat käsillään lattialle siirtämiään pistooleita. Toinen heistä aukaisi oven ja totesi:

- Me arvaamme kyllä, mitä varten te olette täällä. En tiedä uskotteko, mutta on teitä jo pitkään odotettukin. Ymmärrämme kyllä jos te laitatte meidät koppiin kaiken varalta. Mutta jos teillä luottamus riittää, niin mekin ottaisimme mielellämme hihaamme tuon sinisen nauhan…

Miehet eivät tienneet keneltä ja milloin idea oli ollut lähtöisin mutta kapinallisten keskuudessa oltiin sovittu, että kaikkien varmistettujen kohteitten lähelle sytytetään merkiksi jätkänkynttilä. Kun poliisiasema oli kapinallisten hallussa kävi eräs miehistä pakettiautosta pari sellaista ja niitten tuli alkoi valaista helmikuista yötä. Näitä valoja alkoi syttyä ympäri Suomea.

Radanvarsikaupunki, helmikuussa 2028

Jaana viittasi opettajalle, nousi sitten seisomaan ja sanoi:

- Kiitos teille opettaja että kerroitte meille omista kokemuksistanne ja osallistumisesta Vapautuksen Päivään. Me emme tienneet tuota. Ette olleet koskaan ennen kertoneet.

Väätämö otti naamalleen sellaisen vinon hymyn minkä hän muisti vuodelta 2021:

- Niin no… ei ole kukaan kysynyt… ja mitäs tässä persaukinen mihinkään mitään kommentoimaan.

Jaana jatkoi:

- Kuinka te muuten sitten päädyitte sieltä Lieksasta tänne Radanvarsikaupunkiin?

Väätämö oli hetken aikaa hiljaa mietteliään näköisenä ja vastasi sitten:

- Niin… mehän emme silloisilla toimillamme saaneet varsinaisesti takaisin niitä niin sanottuja vanhoja hyviä aikoja vaikka siihen pyrittiin. Mennythän ei kuitenkaan koskaan palaa. Mutta saimmepa kumminkin aikaiseksi uudet ajat jotka ovat sentään paljon paremmat kuin mitä meillä välillä oli. Vanhoihin hyviin aikoihin kuuluivat elämän mittaiset työurat, mutta siihen me tuskin koskaan enää pääsemme. Niinpä ihminen joutuu muuttamaan työn perässä. On joutunut jo kauan. Rouva Väätämö sai täältä sen verran hyvän työtarjouksen että muutimme tänne molemmat. Ja ehkä koin muuton myös henkilökohtaisena haasteena. Radanvarsikaupunginhan tiedettiin olleen yksi punavihreän kuplan pahiten mädättämistä paikkakunnista. Mielsin, että pyrin korjaamaan osaltani sitä, mitä se aikanaan hajotti ja pilasi.

Väätämö oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten hymyillen:

- Mutta kun minulla on ollut kunnia opettaa teitä, niin tiedän että punavihreän kuplan mädättämisyritys oli jäänyt kuitenkin vain yritykseksi. Ei se ollut pystynyt vaikuttamaan teihin. Näin ollen korjaus on osaltani muuttunut hiomiseksi ja kiillottamiseksi. Ja sitä teen mielelläni. Olen ylpeä teistä. Lukekaa seuraavalle oppitunnille kirjasta sivut 113 – 132 eli kansannousun onnistuminen, tilanteen vakiintuminen ja syyllisten tuomitseminen…

XXIII YMMÄRRYSHARJOITUS

January 11, 2017, 2:05 pm

≫ Next: EI FAKTOJA, EI PUHETTA, EI PELKOA

≪ Previous: UUSI SUUNTA OSA II

$

0

0

Lukijahan on varmaankin hyvin tietoinen siitä, että suuresti kunnioittamamme ja aina seitsemänteen sukupolveen arvostamamme Tytti Tuppurainen on ehdolla demareitten puheenjohtajaksi. Hotellin respassa nähdään, että hänellä on myös varsin hyvät mahdollisuudet tulla valituksi kolmesta perustellusta syystä joilla demarileirissä on huomattavaa merkitystä:

1. Hän on nainen

2. Hän on nainen

3. Hän on nainen

Näin ollen on mahdollista että kun katsomme Tyttiä, joka hymyilee leveää väkisin opeteltua tekohymyään niin katsomme samalla vuonna 2019 virkaansa astuvaa pääministeriä. Pääministeriä, joka on valmis neuvottelemaan kaikesta ja kaikkien kanssa sillä poikkeuksella, että rasistien kanssa hän ei tee kompromisseja. Tässä vaiheessa tulee muistuttaa, että tässä on siis kyseessä se sama Tytti, joka viime vuoden marraskuussa esitti pakolaiskiintiön komeaa kymmenkertaistamista eli kymmentä tuhatta per vuosi. Tämä on siis se hänen vaatima automaattinen kiintiönsä eikä siinä ole tietenkään mukana ne muut turvapaikkahuilailijat jotka tulevat syömään suomalaisten kustantamaa ruokaa jonka laadusta he sitten valittavat.

Voidaan siis varsin perustellusti todeta, että Tytti kuuluu niihin ihmisiin, joille etnisesti edistyksellisten ihmisten maahamme kuskaaminen on kyseenalaistamaton itseisarvo ja jokainen, joka kyseenalaistaa sen, on rasisti, jonka kanssa ei siis tehdä kompromisseja ts. ei siis pahemmin keskustellakaan, mikä taas kertoo varsin hyvin Tytin mahdollisesta tulevasta hallitusohjelmasta ja sen aikaansaamasta elämästä täällä koivun ja tähden alla.

Mutta ymmärrysharjoitukseni pääaihe ei ole varsinaisesti Tytti Tuppurainen, vaan eräänlainen arkkityyppi jota voisi kutsua termillä tyttituppurainen ja jota Tytti Tuppurainen varsin osuvasti edustaa. Kyseiset tyttituppuraisethan ovat pääosin naispuolisia yliopistokoulutettuja kansanedustajia pääosin vihervasemmistolaisissa puolueissa jollaiseksi demaritkin voidaan oikein hyvin laskea, tosin heitä löytyy kyllä muualtakin, myös oikeistopuolueista, tai sellaisista, jotka sellaiseksi itseään kutsuvat. Onko meillä olemassa muita kuin erityyppisiä vasemmistopuolueita? Kansanedustajana tyttituppuraisilla on jo asemansa vuoksi luonnollisesti käytössään parhaat mahdolliset tiedonlähteet, joten yhteiskuntamme vallitseva tilanne pitäisi olla heillä erinomaisen hyvin selvillä. Missään nimessä tiedon puute ei voi olla heille ongelma eikä tietysti saakaan olla sillä täytyyhän kansanedustajalla olla käytössään paras mahdollinen tieto että hän voisi hoitaa tärkeää työtään mahdollisimman hyvin ja kansakunnan etua ajaen.

Tyttituppuraiset tietävät oikein hyvin, että maassamme ei ole eikä tule sellaista työvoimapulaa jonka vuoksi tänne pitäisi alkaa hilata ulkomaalaisia urakalla niin kuin esmes Ruotsin piti ylikuumenevan taloutensa vuoksi tehdä 1970-luvulla. He tietävät myös, että luku-, kirjoitus- ja kielitaidoton sekä täydellisen integroitumishaluton ihminen ei paikkaa minkäänlaista vajetta missään muualla kuin maahanmuuttoteollisen kompleksin välttämättömänä polttoaineena ja sen polttoaineen polttamisen aiheuttamat kustannukset ovat sitten joka jeni pois kantasuomalaisilta joille niillä rahoilla saattaisi olla jopa jotain tolkullista käyttöä. Sitä kautta tyttituppuraiset tietävät oikein hyvin että valtiontalouteen tehdyt leikkaukset ovat lähinnä vitsi silloin kun heidän lemmikkeihinsä syydetään saman aikaisesti tolkuttomasti rahaa eikä tähän tuhlaukseen liittyvistä leikkauksista edes keskustella.

Tokihan tyttituppuraiset tietävät myös minkälaisen valtavan rasitteen tämä jatkuvasti kasvava ja lisääntyvä ihmismassa aiheuttaa jo muutenkin piiputtavalle kansantaloudellemme nyt ja ennen kaikkea tulevaisuudessa. He tietävät, että nämä ihmiset ovat elätettäviä, heidän lapsensa ovat elätettäviä ja heidän lapsenlapsensakin ovat elätettäviä. Nyt ja tulevaisuudessa. Tyttituppuraiset tietävät myös että näitten ihmisten työllistäminen julkisella sektorilla ja sitä kautta tehdyt kotoutumisen sankaritarinat ovat pelkkää säälittävää kulissia sillä pääosa näistä ihmisistä työllistetään sellaisiin tehtäviin joita ei tarvittaisikaan, ellei kyseisiä kansanryhmiä olisi koskaan tullut Suomeen. Somalin, arabian ja darinkielen tulkkeja ei 1980-luvun Suomessa pahemmin ollut, sillä niille ei ollut tarvetta. Niin kuin ei ollut myöskään tarvetta somalialaisille nuorisotyöntekijöille jotka keskittyvät somalinuorukaisten aiheuttamiin ongelmiin.

Ilman muuta tyttituppuraiset ovat perillä siitä että kyseiset etnisesti edistykselliset kansanryhmät tekevät valtavan paljon enemmän niin väkivalta- kuin seksuaalirikoksia kuin kantaväestö. He tietävät myös sen, että näitten rikosten kohteena on pääosin nimenomaan kantaväestö. Heillä täytyy olla myös tiedossaan, että tällä kehityksellä väistämättä päädytään Ruotsin tilanteeseen, jossa osa maan alueista on täysin viranomaisten vallan ulottumattomissa, ihmisten ampuminen on normaali uutinen joka ei herätä sen suurempaa ihmetystä eikä autojen polttaminen edes ylitä uutiskynnystä.

Ja ilman muuta tyttituppuraisilla on tiedossa, että kulunut vertaus siitä, että kun 1800-luvulla Finlayson, Fazer, Sinebrychoff, Gutzeit ja kumppanit niin totta kai sen vuoksi tänään Mohamed, Ali, Abdul ja Abdelkader ja hyvin monet muut kumppanit on vain hyvin, hyvin väsynyt läppä, jota kuitenkin jatkuvasti viljellään kun ei oikein muutakaan keksitä.

Luonnollisesti tyttituppuraiset tietävät että heidän vaalimansa kuva rauhallisesta ja lähestulkoon länsimaisesta islamista on vain pelkkä poliitisen korrektiuden nimissä keksitty tahallinen harhakuva. He tietävät myös, että mikäli joku Suomessa vaikuttava kristillinen yhteisö vaatisi naisensa kulkemaan säkkiin verhottuna siveytensä vuoksi sekä miehensä jatkuvassa valvonnassa ja  komennossa eli toimisi juuri niin kuin islam toimii niin he päästäisivät taivaankorkean tai ehkä vielä korkeamman älämölön naista alistavasta uskonnosta. Näitten tyttituppuraisten täytyy myös ymmärtää, että islamilaisessa yhteiskunnassa tyttituppuraiset hiljennettäisiin nopeasti ja lopullisesti.

Ja kaiken järjen mukaan ajatellen tyttituppuraiset myös ymmärtävät, että toiminnallaan he testamenttaavat tuleville sukupolville aina vain kasvavan määrän persnettoa, velkaa, epävakautta ja väkivaltaa.

Heillä on tiedossaan kaikki tämä. Heillä täytyy olla. Sillä hehän ovat kansanedustajia. Ei heiltä tietoa pimitetä.

Mutta.

Silti tyttituppuraiset toimivat niin kuin tyttituppuraiset toimivat.

Ja se aiheuttaa täällä hotellin respassa ihmetystä. Miksi he tekevät niin?

Onko syynä joku käsistä lähtenyt puoluekurin ilmiö jota ei uskalleta enää kyseenalaistaa? Linja, joka valittiin joskus 1990-luvulla kun maahanmuuttajia oli vielä paljon vähemmän. Linja joka tuntui niin ihanan edistykselliseltä ja jota ei uskalleta enää hylätä vaikka se on havaittu virheelliseksi eikä sitä hylätä ihan siitä puhtaasta syystä ettei haluta menettää kasvoja ja tunnustaa tyrimistä? Ja sitä myötä maksattaa kasvojen säilyttämisen hinta seuraavilla sukupolvilla? Ehkä tajuamatta että ne seuraavat sukupolvet kiroavat tyttituppuraisten nimeä alimpaan helvettiin? Tai – pahimmassa tapauksessa –  he toimivat näin jopa vallitsevan tilan tajuten, mutta siitä välittämättä. Meidän jälkeemme vedenpaisumus, no joo, what the fuck, sehän on meidän jälkeen. Ehtihän meillä sentään olla hyvät bailut.

Vai onko syynä yhteiskunnallisen yliopistokoulutuksen aikaansaama vapaaehtoinen aivopesu jolla täytetään ajatuksista tyhjät aivot? Ne niin sanotut kympin tytöt ovat menneet ilman minkäänlaista elämänkokemusta kirjoitusten jälkeen yliopistoon jossa heidät on tabula rasana täytetty piripintaan oikeaa vihervasemmistolaista ajattelua ja ylpeää käsitystä siitä, että pelkän ulkoa opeteltuun pohjautuvan oppiarvonsa takia he ovat rahvasta ylempänä? Vaikka rahvaalla on ammatti ja heillä ei. Heillä on vain oppiarvo. Mutta joka tapauksessa juuri he ovat miehittäneet (tai siis naisistaneet) niin politiikan kuin virkakoneiston.

Vai ovatko he sittenkin vain kylmiä opportunisteja jotka tietävät mitä pitää sanoa, mitä pitää arvostaa ja mitä pitää vihata saadakseen aina vain paremman ja ennen kaikkea varman aseman poliittisessa koneistossa? Vallan- ja asemanhimoisia pyrkyreitä?

Vai ovatko he kuitenkin yksinkertaisesti vain pumpulissa eläneitä ja pullalla syötettyjä sokeita epistolaansa uskovia idealisteja jotka kerta kaikkiaan kieltäytyvät uskomasta tai edes kuuntelemasta heille tarjottuja faktoja, koska ne pilaisivat heidän omassa päässään ja mukavassa samanhenkisessä porukassa hymistävän kumbayan jolla ei ole mitään tekemistä reaalimaailman kanssa? Laittavatko tyttituppuraiset kädet korvilleen ja alkavat huutaa wääwääwäätä kun epämiellyttäviä faktoja on tarjolla?

Hotellin respassa tätä kovasti mietitään, mutta ei saada ymmärrysharjoituksesta sen kummempaa selkoa. Se täällä kyllä ymmärretään, että tyttituppuraiset ovat tavallisille kansalaisille kalliita, tarpeettomia ja vaarallisia ihmisiä jotka haluavat vaimentaa tyttituppuraisiin ja heidän egotrippailuunsa kohdistuvan arvostelun että he voisivat jatkaa tyttituppuraisen elämää jatkossakin.

Mahtavatkohan muuten tyttituppuraiset pitää mielessään ymmärrysharjoituksia meistä Voiman Pimeälle Puolelle siirtyneistä ihmisistä? Miettivätkö he, että miksi nuo ihmiset pitäytyvät kylmissä, tylyissä ja rumissa faktoissa kun tarjolla olisi niin paljon kauniimpaa unelmaa? Vai ajattelevatko he ainoastaan, että kuinka nuo paskat saataisiin hiljennettyä pilaamasta heidän toisten kustantamaa egotrippailuaan?

Näitä tyttituppuraisia löytyy tietysti muualtakin kuin eduskunnasta. Helsingin kaupunki on aloittanut Safe stadi-projektin, jonka tarkoituksena on vähentää internetissä vellovaa vihapuhetta. Ylen uutisen mukaan projektin tarkoituksena on, että ”asenteisiin täytyy puuttua ennen kuin ne näkyvät tekoina kaduilla”.

Hienoa. Maahanmuuttajien asenteista ei puhuta, mutta ne ovat kyllä näkyneet jatkuvina väkivallan tekoina kadulla ja se väkivalta kohdistuu kantaväestöön. Mutta sehän ei ole tyttituppuraisille ongelma. Heille riittää se, etteivät kantasuomalaiset puhu rumia heitä hakkaavista, ryöstävistä ja raiskaavista maahanmuuttajista. 

Ymmärrysharjoitus epäonnistui. Ei tullut ratkaisua. Ei tullut johtopäätöstä. En oivaltanut, en päässyt tyttituppuraisista perille. Kuin ehkä sen, että tyttituppuraiset ovat varmaankin huomattavasti onnellisempia ihmisiä kuin me tavalliset kansalaiset. Ovathan he kumminkin vapauttaneet itsensä logiikan ja reaalimaailman aiheuttamista ikävistä paineista ja siitä he saavat myös varsin kohtuullisen elantonsa. Sen ymmärrysharjoituksessa voi kuitenkin varmaksi hahmottaa, että Suomi on tyttituppuraisten paratiisi. He voivat tehdä oikeastaan ihan mitä huvittaa ja jos heidän toimiaan arvostelee, syyllistyykin sitten vihapuheeseen. Hotellin respassa ei tiedetä, kuka antoi tyttituppuraisille asioitten määrittelyvallan mutta nähtävästi kyseessä oli joku harvinaisen paska tyyppi. Ja senkin voi todeta, että tavallinen kansalainen pärjäisi oikein hyvin ilman tyttituppuraisia. Mutta tyttituppuraiset eivät pärjäisi päivääkään ilman tavallisia kansalaisia. Ja jostain syystä silti tyttituppuraiset saavat määritellä sen, kuinka tavallisen kansalaisen tulisi elää ja ajatella.

Keep spending most of our lives

livin´ in a tytti´s paradise

EI FAKTOJA, EI PUHETTA, EI PELKOA

January 14, 2017, 11:43 pm

≫ Next: ANTERO LÄRVÄSEN KULTTUURIVARTTI

≪ Previous: XXIII YMMÄRRYSHARJOITUS

$

0

0

Niin hotellin respassa kuin lukijoittenkin keskuudessa ollaan tietoisia siitä, että asioitten totaalisen määrittelyvallan itselleen myöntänyt suvaitsevais-tiedostava väestönosa harrastaa jatkuvaa erilaisten uusien termien keksimistä kun vanhat alkavat olla pahemman kerran loppuun kaluttuja ja täällä Voiman Pimeällä Puolella puhki naurettuja. Vihapuhe on terminä tietysti yksi sellainen, tosin tulee muistaa, että suomalainen oikeuslaitos on alkanut käyttää sitä tosissaan aivan kuin se olisi oikeasti lakiin kirjattu.

Aikanaan eräs liperit kaulassa liikkuva kulttuurimarxilainen eli Irja Askola yritti lanseerata käyttöön termin ”huolipuhe”, mutta se ei oikein ottanut tulta, johtuen varmaan siitä että ilmaisu on itsessään varsin mieto. Mutta nyt näyttää tulleen esille termi ”pelkopuhe”, joka saattaa hyvinkin yleistyä, sillä se saundaa vähän kovemmalta ja sitä voi käyttää myös rinnakkain vanhan kunnon vihapuheen kautta. Kyseiseen termiin tuli törmättyä MV-lehden jutun kautta (kiitokset MV:lle) ja alun perin asiaa esitteli Turun Sanomat, jonka jutussa pelkopuhetta käsittelee Aalto-yliopiston maankäytön suunnittelun professori Marketta Kyttä, joka tiivistää asiaa näin:

- Näen sen lähipiirissäni. Oma 17-vuotias poikani on uudella tavalla varpaillaan. Pariisissa hän ei mennyt kovin halukkaasti katsomaan jalkapalloa Eiffel-tornin isolta screeniltä. Sydneyssä hän puhui siitä, miten houkutteleva kohde terroristeille uudenvuoden ilotulitusta seurannut ihmisjoukko olisi ollut.

Tästähän voisi todeta, että kyseisen naisen poika on ihan järkevä ja asiallinen nuori mies, sillä hän ymmärtää vaaran lisääntyneen. Ja miksei ymmärtäisi, sillä sehän on fakta. Hänen äitinsä taas ei faktoista oikein pidä, vaan toteaa:

Marketta Kyttä muistuttaa, että myös sosiaaliseen mediaan kirjoittelevien pitäisi tuntea vastuuta sanoistaan.

– Mediaa syytetään siitä, että pelot leviävät nopeasti, mutta miten tiedotusvälineet voisivat olla kertomatta tapahtumista? Ihmisten omalle vastuulle jää se tärkein, reagoiminen. Jokaisella julkiseen keskusteluun osallistuvalla on vastuu. Pelkopuhe on lähes yhtä haitallista ja tuomittavaa kuin vihapuhe.

Kyseinen Kyttä on selvästi hankkimassa nostetta uralleen kehittämällä uusia oikeamielisiä lukuja oikeamieliseen epistolaan, mutta mitä tuo lausuttu itse asiassa tarkoittaa? Sehän tarkoittaa sitä, että kyseisen naisen mielestä varsinainen ongelma eli terrorismi ei ole varsinainen ongelma, vaan siitä puhuminen on. Ja nimenomaan puhuminen sosiaalisessa mediassa eli asioitten tulkinta pitäisi edelleenkin jättää valtamedian toimittajille, lukea hyvin mielin ”toimitettua tekstiä” ja muistaa, ettei pidä antaa pelolle valtaa ja ettei ennen kaikkea millään tavoin kyseenalaista monikultturistista yhteiskuntakokeilua.

On kuitenkin niin, että pelkoa ei herätä väkivallasta puhuminen. Pelon herättää väkivalta. Eräs Antti Rokkakin totesi aikanaan viisaasti, että ”pakokauhun näetsen saa aikaan vihollinen enkä mie”. Kyseinen korkeasti koulutettu Kyttä puhuu terrorismista uutisoinnista sekä siitä keskustelemisesta ja luonnollisesti (joko tietoisesti tai tajuamattaan) jättää huomiotta sen hyvin yleisen ulkoa tuodun arkipäivän terrorismin, joka on kohdannut ja kohtaa useita suomalaisia. Ja mikä puolestaan herättää täysin aiheellista pelkoa. Pitäisikö siitäkin jättää puhumatta ja todeta vain, ettei anneta pelolle valtaa sillä kyseessähän on luonnonvoimaan verrattavissa oleva ilmiö joka yksinkertaisesti vain tapahtuu ja joka sen vuoksi täytyy vain hyväksyä?

Hotellin respassa ymmärretään, kun sitä oppineemman taholta kerran valistettiin että faktojen esilletuominen ja niistä keskusteleminen on pelkopuhetta joka on siis lähes yhtä haitallista ja tuomittavaa kuin vihapuhe. Yritetäänpä siis aikaansaada hieman pelkopuhetta:

Kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1987 oli hyvin epätodennäköistä, että suomalainen joutuisi haittamaahanmuuttajan ryöstämäksi, pahoinpitelemäksi, raiskaamaksi tai tappamaksi. Tämä johtui siitä, että silloin Suomessa ei juurikaan ollut haittamaahanmuuttajia.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2017 riski sille, että suomalainen joutuu haittamaahanmuuttajan ryöstämäksi, pahoinpitelemäksi, raiskaamaksi tai tappamaksi on olennaisesti kasvanut. Tämä ei johdu siitä, että suomalaiset keskustelisivat kyseisistä asioista sosiaalisessa mediassa vaan siitä, että Suomeen on kuskattu väen väkisin huomattava määrä haittamaahanmuuttajia jotka suorittavat kyseiset väkivallan teot.

Kas näin. Yllä esitetty on faktaa. Sitä tuskin kieltää yliopistollinen professorikaan. Mutta kun kyseinen fakta sanottiin ääneen, ja se sanottiin vielä sosiaalisessa mediassa, niin epäilemättä on ylitetty pelkopuheen kynnys. Faktan esittäminen on haitallista ja tuomittavaa. Katsotaanpa, kuinka lausetta jatketaan, ja mihin sillä päädytään:

Jos halutaan olennaisesti vähentää riskiä, että suomalainen joutuu haittamaahanmuuttajan ryöstämäksi, pahoinpitelemäksi, raiskaamaksi tai tappamaksi, se ei onnistu parhaiten sillä että kielletään asiasta puhuminen, vaan sillä, että vähennetään maassa olevien haittamaahanmuuttajien määrä vuoden 1987 tasolle.

Kas näin. Tämäkin on fakta. Mutta kun miettii nykyistä oikeuskäytäntöämme, niin on varsin todennäköistä, että tässä siirryttiin pelkopuheesta vihapuheen puolelle, ja sehän itsessään olisi nykykäytännön mukaan jo aihe esitutkintaan, oikeusprosessiin ja tuomioon vaikka Suomen laissa ei sitä vihapuherikosta tunnetakaan. 

Älä pelkää. Tai jos pelkäät, älä puhu pelostasi. Äläkä ainakaan kirjoita siitä. Saatat syyllistyä faktojen julkituomiseen väärässä ja rangaistavassa mielessä.

George Orwell totesi aikanaan viisaasti: "yleisen petoksen aikoina totuuden kertomisesta tulee vallankumouksellinen teko”. Hotellin respassa on vaan aina ajateltu, että Orwell kirjoitti teoksensa ”Vuonna 1984” varoitukseksi eikä oppikirjaksi.

Hajaantukaa. Täällä ei ole mitään pelättävää.

---

ANTERO LÄRVÄSEN KULTTUURIVARTTI

January 16, 2017, 8:00 pm

≫ Next: XXIV YMMÄRRYSHARJOITUS

≪ Previous: EI FAKTOJA, EI PUHETTA, EI PELKOA

$

0

0

- Hyvää päivää, hyvät ihmiset, niin kuin Heikki Hietamies aikanaan totesi Suomen suosituimman viihdeohjelman Lauantaitanssien alussa. Täällä Antero Lärvänen täältä Huitsinnevadan Paikallistelevision lähetyksestä ja tässä lähetyksessä käsittelemme erilaisia kulttuuriin liittyviä ilmiöitä olivat ne sitten musiikin, proosan, runouden, teatterin, liikkuvan kuvan tai minkämitäkin tiimoilta. Apunani ja asiantuntijana lähetyksessämme on Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin kulttuuritoimittaja Jönnes Höytämö. Kulttuuritoimittaja Höytämö, tervetuloa tänne liikkuvan kuvan osastolle sieltä painetun sanan osastolta. Kollegoja ja saman firman miehiähän me tässä ollaan.

- Kiitos kiitos, Antero ja lämmin tervehdys kaikille katsojille. On mukavaa vaihteeksi koitella tätä kuvaformaattiakin.

- Kerrotko kuinka olet pätevöitynyt kulttuuritoimittajan tehtävääsi? Sehän tiedetään, että Huitsinnevadan Paikallisdemokraatilla on rima korkealla ja sinne ei mitään rupusakkia valita.

- Vaan kerronhan toki. Minähän olen siis iältäni 48-vuotias mies ja olen toiminut motokuskina kaksikymmentä vuotta ennen kuin aloitin kulttuuritoimittajan hommat viime vuonna. Olen lukenut Jerry Cottonia ja Tex Willeriä säännöllisesti pikkupojasta alkaen ja sen lisäksi olen katsonut huomattavan määrän Chuck Norrisin ja Steven Seagalin elokuvia. Luonnollisesti katson joka itsenäisyyspäivisin Tuntemattoman Sotilaan vanhan version. Olen harrastanut metsästystä ja kalastusta pienen ikäni ja olen niitä harvoja metsämiehiä jotka ovat onnistuneet ampumaan kaakanan lähietäisyydeltä. Osaan rakentaa ulkopaskiksen huomattavasti halvemmalla kuin sambialainen kymppätonnin versio maksaa. Pystyn erottamaan Koskenkorvan ja Dry Vodkan toisistaan silmät sidottuina pelkän hajun perusteella. Harrastan kotimaanmatkailua ja olen tässä harrastuksessani käynyt yli sadalla suomalaisella snagarilla. Lisäksi voin todeta, että en ole koskaan nähnyt Tampereen Yliopistoa livenä.

- Vaan jos tuolla kulttuurillisella osaamisella ei homma hoidu niin ei sitten millään. Mutta mikäs meidän aiheemme tämän kerran kulttuurivartissa onkaan?

- Tällä kertaa keskitymme tuoreeseen huumorivideoon, jonka on julkaissut poikkitaiteellinen performanssiryhmä nimeltä ”Poliisi”. Tämä otos, nimeltään ”Poliisileijona: sosiaalinen media” on pituudeltaan minuutti ja viisikymmentäyhdeksän sekuntia ja se sisältää huumorin keinoin toteutettua yhteiskunnallista satiiria. Voisi sanoa, että osittain teos onnistuu varsin mainiosti mutta  osittain siinä on vielä, no, sanotaan että käynnistysvaikeuksia minkä tietysti ymmärtää sillä kyseinen performanssiryhmä on aikaisemmin keskittynyt hieman toisenlaisiin itseilmaisun muotoihin ja huumori itseilmaisun muotona on heille vielä kovin uutta. Mutta yritystä ryhmällä kyllä löytyy. 

- Vaan eihän siinä mitään. Pannaanpa pitemmittä pulinoitta pätkä pyörimään:

- No niin, kuinkas Jönnes analysoisit tätä näkemäämme?

- Voi todeta, että tässä teoksessa on kolme selvästi erillistä osiota ja ehkä ne kannattaisi käsitellä erikseen. Ensimmäisessä, vajaa kaksikymmentä sekuntia kestävässä osiossa ryhmä on ihan hyvässä vedossa, sillä siinä poliisia mallintava poliisileijona liikkuu pelkästään lasten kanssa. Tämä on mielestäni satiirisesti onnistunut ratkaisu sillä sehän symboloi sitä, että poliisin kannattaa yrittää viedä sitä nykyisin niin kovasti tapetilla olevaa vihapuheen vastaista valistustyötä lähinnä lasten pariin. He kun eivät vielä välttämättä ymmärrä kaikkea ja voivat hyvinkin vastaanottaa sellaista valistusta jolle jo murrosikäinen päästää röhönaurun.

- Hyvä idea tässä alussa on myös tämä kova torvimusiikkimeteli joka symboloi sitä että valistus, tai no, propaganda kannattaa ehdottomasti tehdä mahdollisimman kovaäänisesti niin että se jyrää kaiken muun alleen. Myös varsin hyvä idea on tämä poliisin univormuun laitettu pikkupoika joka toruu aikuista miestä joka räplää älykännykkäänsä. Erityisen hyvä nyanssi on se että toruminen tapahtuu siitä huolimatta, vaikka niin poika kuin tämä poliisileijona eivät itse asiassa tarkistaneet, että mitä se heppu puhelimellaan teki. Saattoihan olla, että kaveri olikin katsellut älyhärpäkkeestään täysin laillista ja poliittisesti korrektia homopornoa. Ehkä tässä annettiin viesti, että kun vihapuhetta vastustetaan, niin aika ajoin laitetaan mutkat suoriksi ja oheisvahinkojakin saattaa tulla, mutta ne on hyväksyttävä suuremman asian nimissä.

- Joka tapauksessa tässä alkujaksossa performanssiryhmä ”Poliisi” muistuttaa hyvin, että toimintaansa pikku hiljaa aloittelevan diktatuurin kannattaa satsata Pavlik Morozovin hengessä erityisesti lapsiin. Ja erityisesti loppuhetki tässä ensimmäisessä osiossa oli herkullinen, sillä siinähän vihjaistiin – tuota poliisileijonaa käyttäen – että Poliisilla organisaationa on nuppi turvonnut jo niin suureksi ettei se mahdu enää partioauton sisään.

- Mennäänpä sitten tähän toiseen osioon. Mitäs siitä tuumailet? Et näyttänyt olevan siitä yhtä vakuuttunut kuin tästä ensimmäisestä.

- No en ollunna niin. Tässä osiossa olisi ollut suuret mahdollisuudet saada aikaan tarvittavaa inhimillistä syvyyttä mutta se sortuu helppoon ratkaisuun. Tämähän on suoraan kuin jostain oikean poliisin propagandavideosta jossa pikku-Alma opettaa äitiään, että poliitikoille ei saa kirjoittaa rumia. Tässähän on perusasetelmana se, että äitee kirjoittaa käärmeissään jollekin poliitikolle joka on toistanut jotain suvaitsevaa epistolaa joka on toistettu noin miljoona kertaa. Tilanne olisi antanut mahdollisuudet herättää lämpimiä inhimillisiä tunteita myös sitä poliitikkoa kohtaan. Yritystähän siinä tietysti oli, mutta lopputulos jäi sanellun ja ulkoaluetun makuiseksi. Pikku-Alma olisi voinut sanoa mieluummin vaikka näin:

- ”Kuules äiti. Etkö sinä ymmärrä, että tuon henkilö X:n jolle sinä kirjoittelet identiteetti pysyy kasassa ja itse asiassa jopa rakentuu nimenomaan sen epistolan varaan mitä sinä nyt yrität kyseenalaistaa? Jos sinä menet nyt puhkomaan tuon epistolan sisällön, niin sinä samalla voit romuttaa kokonaan myös hänen identiteettinsä ja sehän aiheuttaa vähintäänkin armottoman henkisen pipin ja ehkä vielä paljon suuremmat traumat? Ajatteles äiti, tuo epistola mitä hän suoltaa on kumminkin se ainoa asia, millä hän on rakentanut koko elämänuransa. Sinulla äiti on sentään ammattitaito ja sitä kautta työ mutta hänellä ei ole mitään muuta. Ilkeä faktapuheesi voi järkyttää poliittisesti korrektiin ja turvalliseen paskapuheeseen tottunutta henkilöä jopa vuosiksi eteenpäin. Jos sinä äiti nyt painat tuota enteriä ja lähetät viestin, niin se on kyllä tosi tuhmasti tehty.”

- Huomaatko Antero, kuinka pienillä muutoksilla tulos olisi ollut huomattavasti toimivampi ja ihmisläheisempi?

- No piru vie… hjuu… toi on kyllä totta. Siinä olis tullut heti semmonen, mitenkä sen sanoisin, inhimillisempi ja jotenkin todellisempi tuntu. Siis minähän en sinänsä mistään draaman kaaresta vai siltapalkkiko se oli ymmärrä mitään mutta tuossa kyllä poliittisen satiirin kannalta jäi betoni raudoittamatta vaikka mesu toi työmaalle kaikki tarvittavat materiaalit. Vaan mene ja tiedä että  johtuisiko tuo sitten kokemattomuudesta ja sitä kautta liiallisesta innosta? Kiire saada valmista saa aikaan sen, ettei malteta miettiä kaikkia nyansseja? Vaan entäs se kolmas osio?

- Ja tässähän tämä performanssiryhmä onnistuu parhaiten koko tämän videon aikana. Tää on oikeastaan mestarillisesti toteutettu. Vaikka tiedetään, että kyseessä on vain poikkitaiteellisen performanssiryhmän fiktiivinen esitys, niin tää lopun laulu- ja soitto-osuus pistää hetkeksi aikaa epäilemään että hitto vie, onko nää ihan oikeasti poliiseja? Naamat on porukoilla just sellaiset pakkohymyllä varustetut ja koko aika takaisin näkkärille pyrkivät värkit että pistää epäilemättä miettimään, oliko vieressä poliisin ylijohtaja toteamassa että eläytykää ny perkele tai muuten itkette ja eläydytte. Tässä performanssiryhmä on onnistunut erinomaisesti. Sillä ei kai oikea poliisi tekisi kuitenkaan mitään ihan näin amatöörimäistä? Tää oli tältä ryhmältä hyvä oivallus.

- Kuinka arvostelisit teoksen kokonaisuudessaan?

- No sanoisin, että tyydyttävä plus. Tässä näkyy ryhmän tuoreuden aikaansaamaa haparointia mutta olen kuullut, että ryhmä aikoo tehdä kaikkiaan sata tällaista videota vuoden aikana. Vuoden loppupuolella tältä ryhmältä voi odottaa suoranaisia mestariteoksia. Samanlaisia kuin performanssiryhmä ”Ylen” tekemä legendaarinen raiskauksenestovideo. Sitä minä vaan ihmettelen, että miksi tämän esityksen youtube-versiosta on poistettu kommentointimahdollisuus. Olihan tässä kuitenkin niin mainioita humoristisia elementtejä että kommentit olisivat varmasti kannustaneet ryhmää jatkamaan työtään entistä suuremmalla innolla.

- Sitä minäkin jäin vähän ihmettelemään, sillä kyllähän rakentava palaute on aina paikallaan ja epäilemältä tältä performanssiryhmältä tullaan näkemään vielä monta hassunhauskaa videota kuluvan vuoden aikana. Päätämme kulttuurivarttimme tällä kertaa tähän ja Hui-TV jatkaa poliittisesti korrektilla ja kulttuurillisesti korkeatasoisella musiikilla jota esittää feministinen taiteilijaryhmä The Sirens:

- Vaan mitenkä on, Jönnes, lähdetkös Lällävedelle saunomaan?

- Ilman muuta lähden.

myöhemmin Lällävedellä:

Antero: Mitenkäs sinä Jönnes muuten olet viihtynyt noissa kulttuuritoimittajan hommissa?

Jönnes: No kerrassaan erinomaisesti. Näähän on mainioita hommia, varsinkin kun ei sotke sekaan mitään kulttuuria. Ainakaan ns. korkeasellaista. Luvassahan on seuraavana juttusarja jossa käydään läpi parhaat suomalaiset nakkikioskit ja sen jälkeen vertaillaan Lälläveden parhaita rantasaunoja. Sitten on tulossa kattava suomalaista kirjallisuutta esittelevä sarja, jossa käydään läpi koko Veikko Huovisen tuotanto. Niin juu, ja työn alla on myös juttusarja parhaista työpaikalla esitetyistä kirouslitanioista. Tällä hetkellä piikkipaikalla on se eräs motokuski, eli entinen kollegani. Veikkaan, että hänestäkin tulis kelpo kulttuuritoimittaja.

Hösse: Pitäis kyllä saada tuo Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin levinneisyys kattamaan koko maan.

Pertta: Kyllä. Maassa on paljon kulttuurinnälkäisiä ihmisiä ja hyvät kulttuurijulkaisut ovat turhan harvinaisia.

Antero: Täytyy kutsua päätoimittaja Esko Äng tänne saunomaan ja ottaa asia työn alle. Vaan tuli mieleen semmonen uusi juttuidea sille performanssiryhmä ”Poliisille”. Nehän vois käyttää sitä kovasti poliisien näköistä porukkaa ja pistää ne laulamaan eksoottisilla uussuomalaisilla kielillä että ”Älä ryöstä, älä pahoinpitele, älä raiskaa!”.

Hösse: Mutta Antero hei, eihän se semmonen käy päinsä. Sehän olis viharikos.

Pertta: Joo, sillä siitähän saattaisi saada tulkinnan että nämä tietyt eksoottiset uussuomalaiset kansanryhmät tekisivät väkivalta- ja seksuaalirikoksia väkilukuunsa nähden tolkuttoman paljon enemmän kuin kantasuomalaiset.

Jönnes: Ja vaikka se noin niin kuin teknisesti ottaen pitää paikkansakin, niin sen ääneen lausuminenhan on  omiaan herättämään ja vahvistamaan uskonnollista suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja. Johan näin on sanonut eräs apulaisvaltakunnansyyttäjäkin.

Antero: Hjuu… niinhän se taitaa olla… täällä on vaan niin pirun hyvät löylyt että ne tuppaa huuhtomaan aika ajoin pois tuon kovalla työllä rakennetun poliittisen korrektiuden. Niin että huuhdellaanpas ne loputkin. Hösse, viitsitkö?

Kiuas: Tsöss!

XXIV YMMÄRRYSHARJOITUS

January 18, 2017, 2:05 pm

≫ Next: KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXI

≪ Previous: ANTERO LÄRVÄSEN KULTTUURIVARTTI

$

0

0

Tässä blogissa on ajan kuluessa usein käsitelty sitä valitettavaa ja pelottavaa ilmiötä että suomalainen poliisi on muuttumassa aina vain pitenevin askelin tavallisesta poliisiviranomaisesta poliittiseksi poliisiksi. Tuttu ja turvallinen Reinikainen on pikku hiljaa muuttamassa itseään jonkunlaiseksi Reinhard Heydrichin kevytversioksi. Edellisessä postauksessani nähty video oli siitä yksi hyvin kuvaava  esimerkki. Video ei ollut propagandamielessä kylläkään kovin onnistunut, sillä jos propagandan huomaa propagandaksi noin kolmessa sekunnissa ja se herättää yhtä aikaa sekä vastenmielisyyden että myötähäpeän tunteita voi todeta, että hommassa on vielä lievää enemmän hiomista. Tietysti propagandan kannalta on ongelmallista myös se, että tällä kertaa propagandan esittäjällä ei ole koko mediakenttää kourissaan niin kuin viime vuosisadan diktatuureilla oli.

Lukijakin on hyvin tietoinen siitä, että kun poliisi nykyisin twiittaa ”nyt meillä on tekemisen meininki” niin se ei suinkaan tarkoita sitä, että tinanapit ovat lähtemässä innolla laittamaan kuriin esim. huumerikollisuutta, talousrikollisuutta tai vaikkapa matujen tekemää väkivalta- ja seksuaalirikollisuutta. Eihän toki, vaan lukija tietää että tekemisen meininki tarkoittaa sitä, että suomalaiset väärinajattelijat pyritään hiljentämään mahdollisimman tehokkaasti.

Tässä ei ole lukijalle mitään uutta enkä sitä sen enempää tässä ymmärrysharjoituksessani käsittelekään. Pyrin sen sijaan miettimään syitä siihen, miksi poliisi on muuttumassa / jo muuttunut joksikin, jota tavallinen kansalainen ei enää tunnista ja tuskinpa sitä tunnistaisi kolmenkymmenen vuoden takainen poliisiorganisaatiokaan. Muuttanut itsensä kansalaisten turvallisuudesta huolta pitävästä organisaatiosta kansalaisten valvonta-, komento- ja mielenmuokkausorganisaatioksi. Asiat tuon kokoisissa organisaatioissa eivät tuosta noin vain tapahdu, vaan joku syy siihen täytyy olla. Tässä ymmärrysharjoituksessa ei mietitä sitä, mitä tavallinen rivipoliisi asiasta ajattelee, sillä hänen mielipidettään ei poliisijohdon taholta kuitenkaan kysytä ja poliisienkin perheissä pääelinkeino on syöminen, joten kenttäkonstu suorittaa hänelle mainitut tehtävät turpa rullalla tietäen hyvin, että työttömän työnhakijan elämä voi olla mielenkiintoista mutta harvemmin miellyttävää. Keskityn siis miettimään sitä, miksi poliisin keski- ja ylin johto on muovaamassa poliisia poliittiseksi organisaatioksi.

Itse – rajoitetulla ja alikoulutetulla ajattelukyvylläni – päättelen, että mahdollisia syitä voi olla kaksi.

Ensimmäinen mahdollinen syy: aito usko

Voisiko olla niin, että poliisin johtotaso on oikeasti ja vilpittömästi omaksunut uskonnon tasolle nousseen monikultturistisen ideologian? Jos näin on, niin poliisin toimenpiteet ovat tietysti siihen nähden loogisia, sillä silloin poliisikin organisaationa uskoo että jatkuva ja kasvava ulkomaalaisten, erityisesti etnisesti edistyksellisten sellaisten hilaaminen Suomeen on se tunnusmerkki josta tunnistaa yhteiskunnallisen kehityksen ylimmälle humanistiselle tasolle nousseen valtion. Eli se pitää nykyistä yhteiskunnallista utopiakokeilua ja siihen liittyvää etnisen väestörakenteen keinotekoista muutosta tavoiteltavana ja välttämättömänä tilana, jonka vastustaminen itsessään on sekä rikollista että pyhien inhimillisten periaatteitten vastaista.

Koska kyse on ideologiasta johon sokeasti uskotaan, se menee kaiken muun yli ja silloin tämän ulkomaalaisväestön tekemät väkivalta- ja seksuaalirikokset pyritään yksinkertaisesti vaientamaan (kai lukija muistaa syksyn 2014 pääkaupunkiseudulla suomalaisiin kohdistuneen etnisen väkivalta-aallon josta poliisi jo silloin selitti ettei mitään etnistä väkivalta-aaltoa tai jengiytymistä ole olemassakaan) tai ainakin selittämään sosioekonomisena haasteena, jota nimenomaan kantaväestöei ole onnistunut ratkaisemaan. Monikultturismille olennaista on se, että jos käytäntö ei vastaa teoriaa, niin silloin käytännössä on vikaa ja se on korjattava.

Mikäli nykyisen toiminnan syynä on poliisin omaksuma monikultturismi-ideologia, ei tarvitse yhtään epäillä miksi poliisi yrittää hiljentää sosiaalisessa mediassa toimivat väärinajattelijat. Sillä siinä tapauksessahan poliisi ei tee varsinaisesti poliisin työtä, vaan se käy uskonsotaa.

Jos poliisin keski- ja ylin johto on omaksunut monikultturismi-idelogian, silloin poliisin peilikuvasta katsoo vastaan Thomas Elfgren. Rikosylikomisario, joka on monikultturismin vannoutunut kannattaja.  Heppu, joka adoptoi itselleen Ruandasta kerralla kuusi häiskää. Ehdoton Suomen ennätys muuten, yleensä adoptioita vahditaan aika tarkasti. Miten tuo yleensä oli mahdollista? Lisäksi hän toimii Rasmus ry:n hallituksen jäsenenä. Lukija puolestaan tietää hyvin, että kyseinen Rasmus sisältää todennäköisimmin kaikkein eniten reaalimaailmasta vieraantuneet yksilöt tässä maassa. Ja kyseinen Elfgren on yksi sen vaikutusvaltainen jäsen. Häntä kunnellaan.

Jos poliisin toiminnan syynä on aito usko, voisin tehdä epätieteellisen mutta silti toimivan johtopäätöksen että kusessa ollaan ja kaulaa myöten.

Toinen mahdollinen syy: ajatukseton ja sitä kautta ylilojaali viranomainen

Olen useampaan otteeseen todennut blogissani, että julkinen sektori ei suinkaan hae keski- ja ylijohdon tehtäviin parhaita ja osaavimpia ehdokkaita vaan se suosii sopivan oppiarvon itselleen ulkoalukenutta, ajatuksetonta ja mielipiteetöntä yksilöä jonka paras vahvuus on siinä, että hän ei kyseenalaista järjestelmää, koska hänellä ei korviensa välissä yksinkertaisesti ole resursseja siihen. Niinpä hänelle annetut ohjeistukset ja määräykset muuttuvat hänen päässään hänen omiksi varmoiksi mielipiteikseen jotka hän toteuttaa (toisin sanoen laittaa alaisensa toteuttamaan) ilman minkäänlaista epäröintiä tai kyseenalaistamista. Nehän ovat hänen omia ajatuksiaan, jotka joku toinen tosin hänelle syötti. Tällaiset johtajat ovat syy siihen vallitsevaan perusolettamaan että koneisto ei voi olla väärässä ja sitä myötä se on valmis tarvittaessa käymään loputtomasti käräjiä sellaisistakin asioista missä koneiston olisi paljon yksinkertaisempaa tunnustaa virheensä ja mahdollisesti maksaa sopivat korvaukset.

Poliisi on osa julkista sektoria, enkä usko sen ainakaan nykyisessä mallissaan eroavan muusta julkisesta sektorista. Lieneekö sitten eronnut koskaan. Yhtä kaikki, tässä mahdollisessa vaihtoehdossa poliisin ajatukseton ja mielipiteetön johto toteuttaa (eli laittaa kenttäkonstut toteuttamaan) poliittisen johdon typerimmätkin mielihalut koska se ajattelee, että näin virkakoneiston on tehtävä. Niin kuin esimerkiksi tällä hetkellä väärinajattelijoiden vaientamisen. Sitä myötä poliisi on siinä älyttömässä tilanteessa, että se joutuu keskittymään facebookien ja blogien pläräämiseen etsien edes jotain, josta saattaisi saada syytteen aikaiseksi vaikka sillä olisi aivan varmasti oikeaa poliisintyötä muuallakin. Tällainen ylilojaali virkamies joutuu luonnollisesti toimimaan haluamattaankin ideologisten syitten vuoksi tässäkin vaihtoehdossa sillä poliittinen koneistomme tunnustaa monikultturistista ideologiaa. Virkamies toteuttaa sitä mitä vaaditaan, vaikkei sitä täysin ymmärtäisikään ja protestoi (jos protestoi) korkeintaan eläkkeelle jäätyään. Mikä on tietysti merkityksetöntä sillä silloin hänen tilalleen on jo palkattu uusi ulkoalukenut, ajatukseton ja mielipiteetön yksilö.

Hyvä virkamies ja hyvä virkakoneisto pitää periaatteenaan, ettei se kyseenalaista annettuja määräyksiä. Olen aikaisemminkin todennut, että yhtä lailla hyviä ja tunnollisia tehtävänsä mitään kyseenalaistamatta suorittavia viranomaisia on löytynyt mm. niistä maista, joissa samanlaiset viranomaiset pakkasivat ihmisiä härkävaunuihin joissa heidät kuskattiin toisten samanlaisten viranomaisten toimesta tapettaviksi.

Tämänkaltaiset viranomaiset ovat diktatuurille olennaisen tärkeitä. Ihmisten vapaudelle ja hyvinvoinnille vaarallisimmat yksilöt eivät suinkaan ole niitä idealisteja jotka ovat päättävissä portaissa. Yksinään, ilman käsikassaraa he ovat pelkkiä uneksijoita ilman mahdollisuutta toteuttaa unelmiaan. Vaarallisimpia ovat ne tunnolliset viranomaiset, jotka laittavat idealistien ideat toteen. Käytännössä. Rumassa sellaisessa. Suomi alkaa olla myös sillä tiellä. Suomi ei ole vielä hirmuvalta, mutta se on hyvää vauhtia etenemässä pakkovallaksi. Ja ne yksilöt, jotka pitävät tätä kehitystä vääränä, ovat hyvien ja tunnollisten virkamiesten tähtäimessä, koska heitä johtavat poliittiset idealistit niin haluavat. Eivätkä hyvät ja tunnolliset viranomaiset kyseenalaista heidän haluaan.

Jos syynä poliisin toimintaan oli tämä toinen vaihtoehto, niin kusessa ollaan joka tapauksessa. Mutta silloin tilanne on kuitenkin parempi kuin ensimmäisessä vaihtoehdossa. Sillä jos poliittinen suunta muuttuu järkevämpään suuntaan, niin silloin lojaali virkakoneisto seuraa mukana.

En voi sanoa että tuntisin juuri poliisikoulutusta. Mutta pitäisin hyvänä, ja suorastaan välttämättömänä että siihen kuuluisi pitkä kurssi aiheesta ”käsky ja sen moraalinen oikeutus”, jonka kurssin tulisi perustua siihen viisaaseen sanontaan, eli ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan”. 

Jos poliisilla sellaista koulutusta on ollut, niin sitä ei voi nykypäivänä pitää kovin onnistuneena.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXI

January 21, 2017, 8:15 am

≫ Next: UUSI SUUNTA OSA III

≪ Previous: XXIV YMMÄRRYSHARJOITUS

$

0

0

1. Päivän epistolan julistaja

Täällä Voiman Pimeällä Puolella on jo aikaa sitten tiedetty että islamilaisen terrorismin suosio ei johdu pelkästään köyhyydestä ja työttömyydestä vaan terroristeiksi on värväytynyt myös pitkälle koulutettua väkeä. Niin valtamediallamme kuin tiedostavilla tutkijoillamme on ihmeellinen tapa pantata itsestäänselvyyksiä ja löytää ne sitten muutaman vuoden myöhässä. Niin kuin teki Aamulehti joka haastatteli tämän hetkistä suosittua tiedostavaa maskottia Karin Creutzia:

Helsingin yliopiston sosiologian väitöskirjatutkija Karin Creutz on tutkinut väkivaltaista ekstremismiä Suomessa. Hän haastatteli ääriliike Isisiin osallistuneiden läheisiä ja teki havainnon, joka on varmasti monelle yllätys. Isisiin lähtee aivan kunnollista, pärjäävää väkeä.

Niin kuin tuli todettua, tämä on jo aikaa sitten tiedetty ja tehty omalta puoleltamme se johtopäätös että viisainta olisi olla päästämättä näitä ihmisiä maahamme ollenkaan. Sen lisäksi että heissä on potentiaalisia terroristeja, he syyllistyvät väkivalta- ja seksuaalirikollisuuteen huomattavasti enemmän kuin kantaväestö ja he muodostavat tolkuttoman taloudellisen rasitteen jonka vastineeksi ei saada kuin kiittämättömyyttä ja lisää väkivaltaa. Karin Creutz on luonnollisesti ajatellut asian eri tavoin ja syyllistää ketäpäs muita kuin suomalaisia:

Työntävänä tekijänä näyttäytyy Suomen yhteiskunnallinen ilmapiiri, joka on muuttunut aggressiivisemmaksi kymmenen viime vuoden aikana. Creutzin tutkimusten mukaan Suomen muslimit kokevat olevansa ahtaalla. Nykyään voi julkisesti sanoa sellaisia törkeyksiä, joita ei voinut 15 vuotta sitten kuvitellakaan.

Creutzin mukaan käynnissä on yleiseurooppalainen oravanpyörä, jossa toinen ääriliike radikalisoi toista.

Monet suomalaiset muslimit kokevat nyky-Suomen uhkaavana. He törmäävät jatkuvasti huuteluun ja tuijottamiseen, myös väkivaltaan. Jotkut kokevat olevansa oman kotimaansa vihollisia vain siksi, että ovat muslimeja.

– Kokemus siitä, ettei ole suomalainen, on nuorelle identiteettimielessä hankala, jos hänen ainoa kotimaansa on Suomi, Creutz pohtii.

Mielenkiintoista vaan on, että tätä muslimeihin kohdistunutta väkivalta-aaltoa ei olla huomattu muualla kuin karincreutzien tutkimuksissa. Voi olettaa kyseessä olevan sellaisen perinteisen nykyaikaisen tutkijan (tai itse asiassa vielä jatko-opiskelijan) joka tekee ensin johtopäätöksen ja sitten etsii sitä puoltavat faktat. Samalla metodilla voitaisiin osoittaa, että suomen vankilat ovat täynnä syyttömänä tuomittuja ihmisiä. Ei tarvitse kuin mennä ja kysyä.

Mitä tulee Creutzin huoleen siitä, että ei-suomalaista ei pidetä suomalaisena, niin se johtuu siitä, että ei-suomalainen ei ole suomalainen. Ennenkin on tullut todettua, että jos maahan saapuu häiskä vaikkapa Angolasta, opettelee kielen, painaa konepajalla hommia ihan neekerinä, tienaa suomalaisille veromarkkoja ja käyttäytyy muutenkin ihmisiksi niin häntä pidetään mahdottoman hyvänä tyyppinä. Mutta ei suomalaisena, sillä hän ei ole suomalainen. Karincreutzit ovat ehkä sitä mieltä että maailmassa on vain yksi maa, nimeltään Maailma ja vain yksi kansa, nimeltään ihmiset mutta näin ei asia kuitenkaan ole. Eikä pakolla määrättyä rakkautta tuntematonta ja vihamielistä kohtaan saada aikaiseksi niin viranomaisen kuin jonkun jatko-opiskelijankaan vaatimuksella.

Aikanaan pikkutytöt leikkivät pehmoleluilla kunnes sitten kasvoivat aikuisiksi ja alkoivat tekemään aikuisten hommia. Nykyisessä systeemissä pikkutyttö voi kieltäytyä kasvamasta aikuiseksi ja hankkia uusia pehmoleluja. Ne pehmolelut tuppaavat vaan olla tavallisille ihmisille vähän turhan kalliita ja vaarallisia. Valitettavasti vain valtamediamme on lääpällään näistä täysi-ikäisistä pikkutytöistä.

2. Toiston toistoa

Tämän tyyppistä uutista tulee sen verran säännöllisesti ettei siihen jaksa aina edes reagoida, mutta reagoidaan nyt sitten. Eli Helsingin yliopiston tutkija Martti Lehti on – taas kertaalleen – selvittänyt, että mistäs se mahtaakaan johtua se etnisesti edistyksellisten kansojen suuri rikollisuuden määrä täällä Suomessa. Ja mikäs se syy sitten mahtoi ollakaan? No, Marttipa kertoo:

Työttömyys ja heikko osallistuminen yhteiskuntaan selittävät sitä, miksi tietyissä maahanmuuttajaryhmissä rikollisuuden taso on niin korkea.

No enpä olis arvannut. Tätähän ei ole toistettu kuin montasataaviiskytseittemän kertaa. Ja toistoa komppaa tutkija Mikko Aaltonen, joka loihelausuu että ”yleisesti syrjäytymisen ehkäiseminen on myös rikollisuuden ehkäisemistä.”

Tätä toiston toistoa jatketaan ja jatketaan ja samalla aivan tietoisesti unohdetaan se tosiseikka että minkähän ihmeen takia suomalaisten pitkäaikaistyöttömien pahoinpitely-, omaisuus- ja seksuaalirikollisuuden tasot eivät ole nousseet Lähi-idästä ja Afrikasta tulleitten maahanmuuttajien tasolle. Suomalainen pitkäaikaistyötön korkeintaan juo nätisti itsensä hengiltä tai menee ehkä kaulakiikkuun. Tämä on kysymys, johon yliopistoilla ei ole vastausta, mutta toisaalta ei se kysymys yliopistoja kiinnostakaan, sillä eihän suomalainen pitkäaikaistyötön ole mikään yliopiston julistama ja pyhittämä solidaarisuustalkoitten kohde. Hän on vain tilastoluku, painolastia ja hukkapätkää.

Kyseinen Martti Lehti jatkaa toiston toistoa ja kertoo hämmästyttävän idean, millä tätä tuontitavarana hankittua rikollisuutta voitaisiin vähentää:

– Asiaan voitaisiin vaikuttaa nykyistä yksilöllisemmällä ja kokonaisvaltaisemmalla kotouttamisella.

Hotellin respassa muistetaan kuulleen tuo lause jo noin parikymmentä vuotta sitten ja sitä on sitten toistettu kerta toisensa jälkeen. Täällä kun ei olla hankittu tuota yhteiskunnallista yliopistollista koulutusta, niin mieleen tulee väkisinkin tietty kaava:

1. Pannaan vuosikymmeniä rahaa kankkulan kaivoon ja huomataan, ettei sillä saada aikaiseksi mitään.

2. Koska rahan kankkulan kaivoon upottamisella ei olla saatu aikaiseksi mitään, tehdään johtopäätös, että kankkulan kaivoon ei olla upotettu vielä tarpeeksi rahaa. Näin ollen sitä luonnollisesti upotetaan lisää ja jos omat rahat eivät riitä, niin lainataan muualta.

Mikäli Suomi olisi valtio, jossa sanotaammeko vaikka Pohjanmaa olisi pelkkää öljykenttää, niin tähän olisi ehkä taloudelliset mahdollisuudet. Moraalisesti moinen toiminta olisi perustelematonta silloinkin. Öljykentistä puheenollen, montakos turvapaikkahuilailijaa on öljyvaroistaan rikas Saudi-Arabia ottanut vastaan pysyväiselatukselle ja yksilölliselle & kokonaisvaltaiselle kotouttamiselle?

Tästäkään toiston toistosta ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että monikultturismi on noussut uskonnoksi, eikä sen opinkappaletta voi järjellä perustella eikä sen oppeja myöskään järjellä tuomita niin kuin eräässä kuuluisassa oikeudenkäynnissä aikanaan todettiin.

Suomalaiselle pitkäaikaistyöttömälle ei ole tarjolla ”yksilöllistä ja kokonaisvaltaisempaa kotouttamista”. Sen sijaan hänelle on tarjolla väkisin määrättyä tyhjänjoutoa työharjoittelua yhdeksän euron ylimääräisellä päiväpalkalla ja mikäli hän kieltäytyy siitä, hänelle tarjotaan yksilöllinen ja kokonaisvaltainen karenssi. Siihen nähden kyseisessä uutisessa siteeratun työ- ja elinkeinoministeriön neuvottelevan virkamiehen Paula Karjalaisen lause ”työyhteisöjenkin pitäisi muuttua niin, että otettaisiin avoimemmin töihin ihmisiä, vaikka he eivät osaa täydellisesti suomea” ylittää jo preussilaisenkin vittuilun tason.

3. Purkka pysähtyi Washingtonissa

Hotellin respassa onnitellaan Yhdysvaltain tuoretta presidenttiä Donald Trumpia ja toivotetaan hänelle voimia eloon vaativassa tehtävässään. Voimia tehtävään todella tarvitaan. Antero Lärvänen ehti saada Trumpilta lyhyen puhelinhaastattelun, jossa hän totesi olevansa hyvin tietoinen siitä, että suomalainen valtamedia toimii aktiivisesti ja ns. lehtineekerin raivolla häntä vastaan. Trump totesi asian huolestuttavan häntä suuresti sillä hän on hyvin perillä siitä, että suomalainen media on ehkä maailman vaikutusvaltaisin mediavaikuttaja jota seurataan kylmä rinki persesilmän ympärillä kaikkialla maailmassa ja ilman sen tukea on minkä tahansa presidentin hyvin vaikeaa saada toiminnalleen uskottavuutta. 

Huitsinnevadan Paikallisdemokraatti ei kuulu valtamediaan, joten se toteaa, että Donald on tervetullut pilkkimään ja saunomaan Lällävedelle koska tahansa. 

UUSI SUUNTA OSA III

January 24, 2017, 8:00 pm

≫ Next: SELLAINEN PERINTEINEN VIIKONLOPPU

≪ Previous: KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXI

$

0

0

- Osastolla hiljaisuus!

Sukevan valtiollisen erityisvankilan osasto 4:n valot sammuivat. Elettiin helmikuun kahdeksattatoista vuonna 2024. Yhden hengen sellissään pienen pöytänsä ääressä istuva vanki nro MP028 järsi hissukseen vankilan iltapalaa, johon kuului neljä palaa ruisleipää, saman verran sulatejuustoviipaleita, margariininappi sekä kupillinen teetä. Syötyään hän kääri sätkän ja pani palamaan. Aikanaan hän oli ollut tunnettu urheilumies joka ei olisi voinut kuvitellakaan tupakoivansa mutta pitkät ja hiljaiset päivät sellissä olivat saaneet kaipaamaan jotain ylimääräistä tekemistä. Tietynlaisen oman, yksityisen hetken muuten niin kovin ohjelmoidussa elämässä. Vähän niin kuin armeijassa aikanaan. Tosin inttiaikaan verrattuna hänen aamukampansa oli kovin, kovin pitkä.

Tupakkaa, samoin kuin makeisia ja kahvia hän sai ostettua vankilan kanttiinista johon hänen sukulaisensa olivat toimittaneet säännöllisesti krediittiä. Olisihan hänellä ollut varaa valmiisiinkin savukkeisiin, mutta sätkän kääriminen oli jotenkin rentouttavaa. Terapeuttista, ettei sanoisi. Kanttiinia hoitava vartija oli joskus sanonut MP028:lle, että hänen on turha valittaa oloistaan. Kannattaisi ehkä muistaa niitä, jotka mielipiteittensä vuoksi potkittiin aikanaan pois työstään, peruspäivärahalle ilman varakkaitten sukulaisten tukea. Heidän vankilanaan oli koko Suomi, eivätkä he päässeet sieltä pois sillä häpeätuomion pituus oli koko loppuelämä. Kunnes vuonna 2021 suoritettiin ihmisten rehabilitointi. Asia, jonka tarvetta ei joskus 1980-luvulla oltaisi voitu kuvitellakaan.

Olihan vartija kieltämättä oikeassa ja toisinajattelijoita oltiin kohdeltu perin tylysti Suomessa ennen suurta muutosta vuonna 2021. Niin sanotusta vihakirjoittamisesta aloitettu esitutkinta oli itsessään rangaistus, oikeudenkäynti oli häpeärangaistus, julkisuus oli tuplahäpeärangaistus ja lopullinen rangaistus oli sitten työpaikan ja sitä myötä ansion menettäminen. Sillä varsinaisella sakko- tai ehdollisella tuomiolla ei ollut sitten enää niin suurta merkitystä. Itse prosessi oli rangaistus ja järjestelmä käytti sitä ja sen uhkaa taitavasti ja sumeilematta. Se hallitus taas, joka astui valtaan vuonna 2019 ei ollut sitten kainostellut niitten vankeusrangaistuksienkaan kanssa. Ja jatkoi sitä jo aikaisemman hallituksen hyväksi havaittua linjaa, että poliisi laittoi syytettyjen takavarikoiduille tietokoneille lapsipornoa saaden aikaan vielä uuden syytteen ja tehden häpeärangaistuksesta kahta pahemman johtaen myös säännöllisesti lasten huostaanottoon ja sitä myötä koko perheeseen ulotettuun rangaistukseen. Kaikkia syytettyjä ei saatu tuomittua syytteitten ohkaisuuden vuoksi mutta koska prosessi itsessään oli tuomio, niin monelle toisinajattelijalle vankila oli todellakin koko Suomi ja vankeus oli työttömyys, persaukisuus, perheen ja ystävien menetys. Koska ystävätkään eivät enää uskaltaneet olla tekemisissä väärinajattelijan kanssa. Ajatellen puolestaan omaa perhettään ja tulevaisuuttaan.

Mutta juuri hänen vankilansa ja häntä ympäröivä maailmansa oli tämä Sukevan erityisvankila. Yhden hengen selli, jossa oli punkka, pöytä, tuoli ja muutama hylly jossa yhdellä oli pieni televisio, matkaradio ja kahvinkeitin sekä toisella lehtiä, kirjoja ja kirjeitä. Henkilökohtaisille tavaroille oli pieni kaappi ja sellissä oli myös pieni wc. Tietokonetta ja internetiä vangeille ei sallittu. Vanki nro MP028 tiesi hyvin, että vankilaa, jossa hän suoritti tuomiotaan kutsuttiin Sukevan Stammheimiksi. Hänen mielestään nimitys oli hieman loukkaava, sillä varsinaisessa Saksan Stammheimissa oltiin säilytetty terroristeja eikä maanpetosvanki 028 suinkaan mieltänyt itseään terroristiksi vaikka hänet maanpetoksesta oltiin tuomittukin.

Olihan hän kuitenkin ollut Suomen kermaa. Niin sanotun oikeistopuolueen politiikko, kansanedustaja ja ministeri. Hän oli tottunut valtaan ja siihen, että hän ei ollut kenellekään vastuussa. Sinänsä häntä harmitti, että hän oli pyrkinyt saamaan uralleen nostetta Suomen politiikasta vaikka hänen olisi kannattanut yrittää samaa Brysselin kautta ja pysyä siellä. Hän valitsi – jos urheiluvertausta saattoi käyttää – väärän liigan. Alun noste kääntyi epäonnistumiseksi ja päätymiseksi rivikansanedustajaksi. Toisin kuin sillä siilinjärveläisellä pyrkyrinperkeleellä, sillä saatanan savolaisella joka oli tehnyt oikeat valinnat ja joka oli nyt korkea-arvoinen Euroopan Liittotasavallan byrookomissaari. Mies kaiken vastuun ulkopuolella. Ja hän itse taas, saatana soikoon, oli vanki. Mies, joka joutui kantamaan vastuunsa kaksin kallein vaikkei pahemmin huvittanut. Sinänsä hän saattoi olla tyytyväinen, että vuodesta 2019 alkaen hän oli ollut kuitenkin opposition kansanedustaja. Punavihreä hallitus teki suurimmat rikokset ja kärsi kovimmat rangaistukset.

Hän ei koskaan unohtaisi sitä helmikuista yötä kolmea vuotta aikaisemmin. Kello oli jotain neljä aamuyöstä ja hänen puhelimensa soi. Siellä oli hänen kansanedustajakollegansa henkilökohtainen avustaja joka huusi puhelimeen läähättäen niin kuin olisi juuri juossut vähintään puolimaratonin:

- Nyt on piru, perkele ja saatana irti yhtä aikaa! Ne veivät hänet! Ja ne tulevat varmasti sinunkin perään! Kerää kamppeesi ja häivy maasta ja häivy just tällä saatanan sekunnilla!

- Hä… siis… ketkä veivät? Ja minne? Ja mitä helvettiä sinä oikein selität? Mitä siellä tapahtuu? Ja missä tapahtuu?

- Siis etkö sinä tiedä? Sotilaspoliisit veivät. Täällä on menossa jonkunlainen kansannousun ja sotilasvallankaappauksen yhdistelmä! Täällä on saatana kadut täynnä tankkeja ja pyssymiehiä. Sinä asut vähän kauempana keskustasta. Sinun kannattaa lähteä kotoasi huitulan helvettiin kun vielä ker…

Ja siihen puhelu olikin loppunut. Hän oli yrittänyt soittaa useampaan numeroon, mutta yhteydet olivat poikki. Jotain oli selvästi tapahtumassa. Hän aukaisi television, jossa ei ollut normaalia öisiä lähetyksiä vaan joka kanavalla ainoastaan ilmoitus:

KANSALAISILLE.

PUOLUSTUSVOIMAT, KANSALAISKAARTI JA VÄLIAIKAISHALLINTO OVAT SYRJÄYTTÄMÄSSÄ MAANPETOKSEEN JA KANSALAISTEN IHMISOIKEUKSIEN LOUKKAAMISEEN  SYYLLISTYNEEN PUNAVIHREÄN HALLITUKSEN JA SITÄ PALVELEVAN HALLINTOKONEISTON.

KADUILLA OLEVAT ASEISTETUT JOUKOT EIVÄT OLE TEILLE UHKANA, VAAN TURVANANNE JA NE PALAUTTAVAT SUOMEN ITSENÄISYYDEN SEKÄ KARKOITTAVAT ULKOPUOLELTA POLIITTISISTA SYISTÄ MAAHAN TUODUN ULKOISEN UHAN.

PYSYKÄÄ RAUHALLISINA. UUSI AIKA ON ALKAMASSA.

Tässä vaiheessa hän oli tajunnut, että nyt oli tosi kyseessä. Kun hän aukaisi uudestaan älypuhelimensa, tilanne varmistui. Ei yhteyttä. Ei niin minkäänlaista. Nyt ei ollut kyseessä mikään juosten kusemalla tehty turkkilaismallinen vallankaappausyritys vaan tosipaikka. Tosipaikka, jota hän ei uskonut koskaan tulevan, eikä rehellisesti sanottuna ollut uhrannut sille ajatustakaan. Hänen vaimonsa oli herännyt ja hän kehotti häntä pakkaamaan yhden matkalaukullisen tavaraa. Nopeasti. Sen jälkeen oli häivyttävä ja äkkiä. Hän näytti onnistuvan ja kun hän kurvasi autollaan pihastaan hän näki taustapeilistä että talon eteen ajoi puolustusvoimien pakettiauto, josta taloon marssi konetuliaseilla varustettuja sotilaita. Myöhästyivät, perkeleet, häh hää, eivätkä huomanneet… jäbä häippäs, niin että perävalot vaan näky…

Nytpä ei siis muuta kuin lati lattiaan ja kiireesti… niin… mihin? Turkuunko? Menisikö sieltä tällä hetkellä laivoja Ruotsiin? Olisiko ehkä lentoja? Vai oliko tuo porukka vallassa sielläkin? Ajaisiko sittenkin Vaasaan ja yrittäisi sieltä? Tai ehkä suoraan Tornioon ja sieltä Haaparantaan? Tai jos kiertäisi Tornionkin ja menisi rajan yli Muoniosta? Tai Karesuvannosta? Ehkä Kilpisjärveltä? Suunnitelma ei ehtinyt kiteytyä kovin valmiiksi sillä hän ei ollut ehtinyt poistua edes Espoosta kun hän ajoi tiesulkuun.

Tiesululla olevilla miehillä oli päällään maastoasut mutta ne eivät olleet armeijan mallia vaan  tavallisia metsästäjän vermeitä. Heillä oli hihoissaan siniset nauhat. Tärkeintä oli se, että heillä jokaisella oli käsissään ilkeän näköiset rynnäkkökiväärit, jotka hän tunnisti kiinalaisiksi Kalashnikov-kopioiksi. Jotka hän ymmärsi olevan epäilemättä kotoisin armeijan asevarikolta. Eli tämä ei ollut vain jotain siviilien kehitelmää vaan armeija oli todellakin siinä mukana. He näyttivät kämmentään pysähtymisen merkiksi. Hän oli toki nähnyt elokuvissa sen, kuinka sankari teki autollaan salamannopeat uukkarit ja otti vielä nopeammat ritolat mutta hän ymmärsi, että Hollywood oli Hollywood ja tiesulku Espoossa oli tiesulku Espoossa. Niinpä hän pysäytti auton ja avasi ikkunan. Aseistettu mies joka näytti samalla olevan jonkunlainen ryhmänjohtaja totesi välittömästi himmennetyn ikkunan auettua:

- Jaahah, täähän onkin tuttu mies. Olepas ystävällinen ja nouse autosta. Ja nouse niin, että pidät ne räpyläsi näkyvillä.

Hän nousi autosta peläten, mutta löysi samalla itsestään rippeet siitä vallanpitäjästä jota hän vielä hetkeä aikaisemmin oli ollut ja huusi:

- Kuinka te uskallatte? Ettekö te tiedä, kuka minä olen?

Aseistettu mies vastasi hyvin hiljaisella ja rauhallisella äänellä. Se rauhallisuus pelotti oikeastaan enemmän kuin miesten käsissä olleet aseet ja tylyt ilmeet:

- Kuules häiskä. Tokihan me sinut tiedämme. Siitähän tässä touhussa on kyse. Tällä hetkellä sinänsä ei ole merkitystä sillä, kuka sinä olet. Vaan merkitystä on meillä. Me olemme miehiä, jotka pidätämme sinut. Olemme miehiä, joilla on siihen valtuudet. Ja ennen kaikkea me olemme miehiä jotka ovat ankarasti vittuuntuneet viimeisiin vuosiin ja jotka luvan saatuaan saattaisivat oikein mielellään laskea sinusta sarjan läpitte. Tai syyn saatuamme. Ja se syy voi olla se, jos sinä rupeat millään lailla elvistelemään ja vastustamaan pidätystä. Niin että parempi olla koreasti.

Hän oli ymmärtänyt, että nyt ei ollut millään muotoa ylpeilyn paikka. Noitten miesten kasvoissa näkyi jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Jotain sellaista, jonka olemassaolosta hän ei ollut edes tiennyt. Kuin korkeintaan joissain television uutiskatsauksissa muualta maailmasta. Ryhmänjohtaja nyökkäsi parille miehelleen, jotka tekivät hänelle ruumiintarkastuksen ja laittoivat sitten hänen kätensä nippusiteeseen. Ryhmänjohtaja otti taskustaan puhelimen. Hänellä näytti yhteys toimivan. Niillä perkeleillä näytti homma olevan pelottavan hyvin hallussa.

- Eero-Tapani kolme. Joo. Oletko kaukana? Mulla olis täällä yksi. Ai siellä? Eihän siitä mene tänne kuin viisi minuuttia. Montakos teillä tähän mennessä… jaa kaksi… no, täältä tulee kolmas. Loppu.

Hän ymmärsi että vastarinta oli turhaa. Mutta hän sai sentään kysyttyä:

- Entä vaimoni?

Ryhmänjohtaja vastasi:

- Rouva ei ole etsittävien listalla joten hän voi poistua. Olisi varmaan viisainta, että rouva ajaisi takaisin kotiinsa. Siellä on varmasti kaikkein rauhallisinta. Meillä ei ole enää mitään syytä käydä siellä. Eikä vaimoanne tulla häiritsemään millään tavalla.

Hän katsoi vaimoaan ja nyökkäsi. Vaimo nyökkäsi takaisin, mutta kysyi ryhmänjohtajalta:

- Mitä miehelleni tapahtuu?

- Hänet pidätetään ja viedään turvasäilöön Santahaminaan odottamaan oikeudenkäyntiä. Häntä kohdellaan hyvin mutta sen voin kyllä sanoa, että häntä kohtaan tullaan esittämään raskaita syytteitä. Teille ilmoitetaan sitten asiasta tarkemmin.

- Mutta keitä te oikein olette?

- Me olemme Espoon kansalaiskaartilaisia. Tavallisia miehiä, jotka ottavat maan takaisin itselleen yhdessä puolustusvoimien kanssa. Rouvan olisi ehkä aika lähteä.

Hänen vaimonsa siirtyi kuskin paikalle, käynnisti moottorin ja ajoi pois. Samalla paikalle tuli puolustusvoimien pakettiauto johon hänet siirrettiin. Ihan nätisti, lyömättä ja tönimättä mutta miesten ilmeistä hän näki että sitäkin herkkua olisi tarvittaessa tarjolla mikäli hän antaisi siihen aihetta. Autossa oli konepistooleilla aseistettuja sotilaspoliiseja ja kaksi muutakin pidätettyä. Toinen oli hänen tavoin kokoomuspuolueesta ja toinen taas oli vihreitten kansanedustaja ja opetusministeri. Hänen puoluekollegansa näytti tajuavan tilanteen oikein hyvin ja istui rauhallisena, mutta vihreällä, asemansa juuri menettäneellä naispuolisella vaikuttajalla näytti olevan vaikeampaa. Hän näytti olevan jonkunlaisessa psykoosissa eikä välttämättä edes tajunnut missä oli. Hänestä tuli mieleen pikkutyttö joka oli eksynyt suuressa kaupungissa eikä löytänyt vanhempiaan mistään ja hukannut siinä samassa käsityksensä siitä, että kuka ja missä hän itsekin oli.

Auto ei ollut umpipakettiauto eikä pidätettyjen kasvoja oltu peitetty joten hän saattoi katsoa ulos kun auto ajoi läpi Helsingin jossa Kalliosta otettiin kyytiin vielä eräs vasemmistoliiton kansanedustaja jonka käsittely oli kapinallisille sinänsä helppoa sillä hän oli ympärijuovuksissa ja sammui auton lattialle saman tien. Saattoi olla, että muistikin oli mennyt, joten kyseiselle naiselle oli seuraavana aamuna tarjolla elämänsä ikimuistettavin krapula. Mies katseli ikkunasta ulos ja huomasi, että myöhäisestä ajankohdasta huolimatta kaduille oli alkanut kerääntyä melko paljon ihmisiä. Ja ne perkeleet näyttivät taputtavan ja hurraavan vallan ottaneille sotilaille ja kansalaiskaartilaisille. Suomen lippuja heilui paljon ja pariin otteeseen hän näki, että ihmiset polttivat Euroopan Liittovaltion lippuja. Hänellä oli ollut mielessään se ajatus, tai ennemminkin toive että koko tämä painajainen oli vain tilapäinen häiriö mutta nyt hän alkoi epäillä. Varsinkin kun hän näki asemiesten joukossa poliiseja, jotka olivat repineet poliisitekstin rinnuksistaan ja laittaneet sinisen nauhan hihaansa niin että ne peittivät poliisimerkin. Ne perkeleet taitavat tosiaankin onnistua. Mutta kuinka hänen silloin käy? Hänen? Hänhän oli koskematon. Oli ollut koko ikänsä. Hänen kuului olla. Hän ansaitsi olla. Se kuului hänelle. Ja nyt tilanne näytti kääntyvän päälaelleen. Eihän tää nyt helvetti soikoon voi näin mennä…

Mutta niinhän se kuitenkin meni. Ilman että hän saattoi tehdä mitään. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi olevansa avuton lastu laineilla. Laineilla, jotka veivät häntä aina kiihtyvässä virrassa minne lystäsivät, häneltä lupaa ja mielipidettä kysymättä. Pakettiauto ajoi Santahaminaan, jossa hänet muitten kyytiin otettujen kanssa lyötiin tilapäiseen pidätysselliin viikoksi. Hänelle annettiin ruokaa ja juomaa mutta hyvin vähän mitään tietoja. Seuraavaksi tuli siirtyminen Sörnäisten vankilaan. Siellä hän saattoi seurata televisiotakin jonka uutistarjonnasta hän ymmärsi että kansannousu oli onnistunut eikä merkittävää vastarintaa ollut esiintynyt. Sellissä seinään tuijottaessaan hän mietti, että kuinka se saattoi olla mahdollista? Kuinka se onnistui loppujen lopuksi niin helposti? Ja kuinka tuo hyökkäys tuli täysin puskan takaa? Hän ei ollut ensinkään tyhmä mies ja aikansa pähkäiltyään hän ymmärsi, että heitä, poliittista uusrälssiä oltiin pahemman kerran petetty.

Ensimmäinen pettäjä oli olleet tiedusteluorganisaatiot. Hän muisti kansanedustajana istuneensa maan sisäistä turvallisuutta käsittelevässä kokouksessa edellisen vuoden syyskuussa. Kokouksessa oli ollut mukana sekä suojelupoliisin että puolustusvoimien tiedustelupalvelun edustaja. Suojelupoliisin edustaja oli sanonut:

- Suomessa on tiettyä kapinamieltä, se on selvää. Mutta se on organisoimatonta ja järjestäytymätöntä eikä sillä ole edellytyksiä saada aikaan minkäänlaista suurempaa kansannousua tai muutakaan liikehdintää. Korkeintaan se pystyy joihinkin yksittäisiin maahanmuuttajiin tai Antifan järjestyksenvalvontayksiköitä vastaan suuntautuviin spontaaneihin väkivallan toimiin. Varsinaista virkavaltaa ja poliittista koneistoa vastaan kohdistuvaa uhkaa ei voi sanoa olevan. Lähinnä kapinamieli on kuppiloissa esiintyvää juopuneitten mutinaa jonka seuraavan aamun krapula sitten haihduttaa.

Joko se perkeleen poliisi valehteli tai sitten se ei ollut ollenkaan tehtäviensä tasalla. Tai sitten kaappausta suunnitelleet olivat olleet fiksumpia. Poliitikkohan harvemmin osaa pitää turpaansa kiinni mutta ehkä he puolestaan osasivat. Puolustusvoimien tiedustelupalvelun mies oli myös rauhoitellut kansanedustajia:

- Puolustusvoimat ovat edelleenkin keskittäneet kaiken toimintansa ulkoisen uhan torjumiseksi. Suurin uhka tällä hetkellä on luonnollisesti Venäjä, tosin sen suunnasta ei ole odotettavissa tällä hetkellä eikä lähiaikoina minkäänlaista tosiasiallista hyökkäysuhkaa. Jo vuosia käyty infosota on tietysti asia erikseen, mutta sitähän tosiasiassa käy jokainen maa. Myös Suomi. Mitä tulee mahdollisiin sisäisiin uhkiin, niin PV ei niihin puutu, vaan jättää ne poliisille jolle ne luonnollisesti myös kuuluvat, mutta meidänkään näköpiirissämme ei ole minkäänlaista yhteiskuntajärjestystä olennaisesti uhkaavaa tekijää. Ja muistutan, että puolustusvoimien ylin johto on sataprosenttisesti hallituksen takana.

Eli jätkä valehteli niin että korvat heiluivat, sillä olihan sotavaltion tiedustelupuoli ollut yhtenä suurimmista kaappauksen organisoijista. Mutta heidän maskirovkansa oli mennyt hänellekin täydellisesti läpi. Ja tottahan mies tavallaan puhui. Ei puolustusvoimien ylin johto ollut mukana. Kas kun se ei edes tiennyt asiasta. Tai pirustako siitäkään saa varmuutta. Ehkä se tiesi, tai ainakin arvasi mutta ajatteli, että antaa nuorempien hoitaa homma. Sellaisten, jotka eivät olleet istuneet esikuntien toimistopöytien takana viimeiset kaksikymmentä vuotta. Miesten, jotka saivat jotain aikaiseksi.

Toinen pettäjistä olivat tietenkin he itse. Uusrälssin edustajat.  He olivat todellakin alkaneet ajatella itseään rälssinä, joitten valta on peritty ja sitä myötä ikuinen ja tuudittautuneet siihen käsitykseen, että suomalaiset olivat hallintolampaita jotka nielivät uusrälssinsä edestä kaiken aina ja loputtomiin. Olihan hän itsekin tajunnut, että kantaväestön muroihin oltiin vuosien varrella kustu ämpärikaupalla mm. hänen itsensä toimesta monikultturismin väkisin syöttämisen, positivisen diskriminaation, sananvapauden tukahduttamisen, itsenäisyydestä luopumisen ja suomalaisen rahan federalistiseen juoksuhiekkaan upottamisen muodossa ja vielä siten että näitä kantasuomalaisia vaadittiin pitämään kyseistä kehitystä hyvänä, välttämättömänä ja väistämättömänä. Paskapuhettahan se oli, kyllähän hän itsekin sen tiesi mutta oli samalla tottunut siihen vallitsevaan asiaintilaan että lammasmaiset suomalaiset hyväksyvät kaiken, koska siitä oli olemassa poliittinen ja virkakoneiston vahvistama päätös. Joka sitten yhden kerran ei enää pitänytkään. Ja se yksi kertahan riitti. Ja romahdutti uusrälssin kannalta kaiken.

Sen hylätyn päätöksen seurauksia hän sitten lusi Sörnäisissä odottaen epävarmaa tulevaisuutta jota osaltaan selvitti yliluutnantin arvoinen oikeusupseeri jota hänet oltiin komennettu tapaamaan. Hänen viestinsä oli tyly:

- Teitä tullaan syyttämään maanpetoksesta sekä muistakin raskaista rikoksista. Totean tässä vaiheessa että puolustusvoimien ja kansalaiskaartin joukot ovat vakiinnuttaneet valtansa tässä maassa joten teidänkin on parempi alkaa totutella tulevaan oikeudenkäyntiin. Mikään ei pelasta teitä siltä. Totean myös sen, minkä ehkä ymmärrätte, ellei poliittinen broilerikoulutus ole vienyt teiltä kaikkea realismin tajua, että asiahan on niin että jos joku taho kaappaa maassa vallan, se ei välttämättä käy oikeutta sen vanhan vallan periaatteitten mukaisesti. Kas kun se taho haluaa eroon sen vanhan vallan periaatteista. Ja se koskee myös teitä. Valmistautukaa raskaaseen tuomioon. Ja valmistautukaa myös siihen, että teillä ei ole puolustusasianajajaa. Tässä oikeudenkäynnissä niitä ei ole.

- Mutta tämähän on laitonta!

- Ei. Kun se on laillista. Valtaapitävät määrittelevät lain, sen tulkinnan ja sen käytännön. Me emme kysy teiltä lupaa. Niin kuin tekään ette toisilta kysyneet, kun olitte itse vallassa. Te syötte nyt sen saman leivän, minkä toisille aikaisemmin syötitte. Saattaa olla, että siinä on pettua seassa.

Oikeudellista pettuleipää oli tarjolla ja hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jältätä se kokonaan naamaansa, vaikka jokainen pala oli entistä kitkerämmän makuinen ja raapi mennessään kurkkua. Mutta milläpä hän olisi voinut kieltää häntä kohtaan esitetyt syytteet?

Vehkeily maan itsenäisyyden luovuttamiseen vieraalle vallalle? Niin. Eihän hän ollut edes piilotellut vehkeilyään, vaan tehnyt sen täysin avoimesti. Hänhän oli federalisti ja pyrki osaltaan aikaansaamaan supervallan asemaan nousevan Euroopan Liittovaltion. Ei hän kiistänytkään sitä, että piti Suomea vain yhtenä sen merkityksettömänä maakuntana.

Vehkeily kansalaisten turvallisuuden vaarantamiseksi? Niin… ei hän sitäkään voinut kiistää. Tosin saattoihan hän sanoa, että monikulttuurisuus ja väestön etninen muutos on välttämätön ja väistämätön niin sanottujen eurooppalaisten arvojen mukainen kehitys, mutta olihan hän hyvin tiennyt sen, mitä se katutasolla aiheutti. Ja oli myös vaatinut asian lakaisemista maton alle ja vieläpä vaatinut, ettei asiasta saanut keskustella. Vihapuhe oli ollut niin kätevä termi aikanaan. Sillä saattoi perustella kaiken, perustelematta mitään. Ja jos hän oli rehellinen itselleen, niin ei häntä ollut tippaakaan kiinnostanut se, mitä haittamaahanmuuttajat olivat kansalaisille tehneet. Collateral damage of greater cause. Vaikka tosiasiassa se cause, eli monikultturismin ylistäminen ei ollut hänelle edes pääasia. Se oli vain osa epistolaa, jota hänenkin tuli julistaa. Toimiessaan itsensä ja oman asemansa hyväksi.

Vehkeily yhteiskuntarauhan ja yhteiskunnallisen luottamuksen romuttamiseksi? No jaa, eihän hän siihen varsinaisesti ollut pyrkinyt, muttei pystynyt myöskään kiistämään osuuttaan siihen. Eihän hän loppujen lopuksi ollut edes kiinnostunut siitä, luottivatko kansalaiset koneistoon. Riitti kun ne tottelivat sitä. Tässä vaiheessa kuulustelua hänellä juolahti mieleen, että hänestä olisi tainnut saada aika perkeleen hyvän puolueapparatsikin edesmenneessä Neuvostoliitossa.

Syytekohta toisensa jälkeen. Mitä niitä kiistämään. Hän tiesi, ettei siitä ollut edes hyötyä. Oli vaikeaa puolustautua sellaista syytöstä vastaan, jonka tiesi olevan totta. Varsinainen oikeudenkäynti, joka käytiin Sörnäisten vankilassa meni nopeasti. Siinä käytiin syytteitten mukana tavallaan läpi hänen poliittisen uransa historia. Jota hän itse piti menestyksekkäänä. Mutta tuomari ja lautamiehet olivat toista mieltä. Hän muisti vielä tuomion ulkoa:

- Osallisuudesta sekä törkeään maanpetokseen että valtiopetokseen. Osallisuudesta yhteiskunnallista valta-asemaa käyttäen kansalaisten turvallisuuden tietoiseen heikentämiseen ja sitä kautta avunannosta murhiin, tappoihin, ryöstöihin, raiskauksiin ja pahoinpitelyihin. Osallisuudesta yhteiskuntarauhan romuttamiseen. Osallisuudesta yhteiskunnallisen luottamuksen romuttamiseen. Osallisuudesta aktiiviseen sananvapauden tukahduttamiseen. Osallisuudesta koululaitoksen muuttamisessa poliittisen propagandan välineeksi. Osallisuudesta oikeuslaitoksen muuttamisessa poliittisen manipuloinnin sekä kansalaisten alistamisen ja hiljentämisen välineeksi. Osallisuudesta kantaväestön muuttamisessa toisen luokan kansalaisiksi. Sekä osallisuudesta ennenäkemättömän typerään ja vaaralliseen etnisen väestörakenteen muutoskokeiluun tuomitaan syytetty kärsimään kolmentoista vuoden ja yhdeksän kuukauden vankeusrangaistus.

- Rangaistus suoritetaan ehdottomana ja kokonaisuudessaan ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen eikä siitä voi valittaa. Lisäksi tuomitulta kielletään osallistuminen niin poliittiseen-, järjestö- kuin yhdistystoimintaan koko loppuiäkseen. Tuomittu siirretään kärsimään rangaistustaan Sukevan valtiolliseen erityisvankilaan. Vartijat! Viekää tuomittu pois!

Ja niin alkoi hänen pitkä kakkunsa joka oli kestänyt jo kolme vuotta. Maanpetosvankilan rutiini oli puuduttava. Aamiaisen ja ruokailujen lisäksi päivässä oli tunnin mittainen ulkoilu. Muu aika oli vietettävä omassa sellissä jonne myös iltapala tuotiin. Siksi vanki MP028 odottikin huomista päivää, jolloin hänellä oli viikottainen tapaaminen oikeusministeriön tutkijan kanssa. Tutkija oli osa niin sanottua totuuskomissiota, joka pyrki selvittämään sitä, miten ja miksi Suomessa oltiin ajauduttu sellaiseen umpikujaan jota ei voinut enää aukaista muulla kuin aseellisella kansannousulla. Luonnollisesti selvitystyöllä pyrittin myös löytämään toimivimmat keinot, millä estää tilanteen uusiutuminen.

Kaikki maanpetosvangit, kaikkiaan 148 kappaletta kärsivät tuomiotaan täällä Sukevalla. Mutta totuuskomission haastatteluihin osallistui kaikkiaan yli tuhat entisen hallinnon johtavaa jäsentä. He olivat selvinneet ehdollisilla tuomioilla mutta sen edellytyksenä heidän oli jatkuvasti osallistuttava selvitystyöhön, joka kestäisi vuosia. Ehdottoman tuomion saaneille tämä osallistuminen oli sinänsä vapaaehtoista, mutta suurin osa vangeista osallistui siihen kuitenkin. Omasta halustaan. Ei se heidän tuomioonsa vaikuttanut mitenkään, mutta näissä tapaamisissa käsiteltiin nimenomaan heidän osuuttaan menneen hallinnon toimenpiteisiin. Ja koska suurin osa vangeista oli myös ammattipoliitikoille luontaisella tavalla narsisteja he halusivat puhua itsestään ja nauttivat siitä kun joku kuunteli ja oli kiinnostunut heistä. Jos ei muuten, niin virkansa puolesta edes.

Sekä näissä haastatteluissa että sellissä vietetyissä pitkissä yksinäisissä hetkissä hän oli alkanut hahmottaa myös itsensä aivan uudella tavalla. Hän oli aina pitänyt itseään yhteiseen suureen Eurooppaan uskovana federalistina. Euroopan supervalta-asema oli ollut hänen tärkein tavoitteensa, muu kumbaya ja puunhalaaminen tuli siinä sivussa. Sitä nyt vain oli täytynyt pitää yllä ja mainostaa, koska se oli ollut ajan henki ja ilman sitä ei politiikassa pärjännyt. Tuomionsa aikana hän oli ymmärtänyt olleensa kuitenkin lähinnä ahneutensa ajama opportunisti, joka oli federalisti lähinnä sen vuoksi ettei Suomi hänelle riittänyt. Miksi tyytyä maakuntasarjaan kun saattoi pyrkiä liigaankin? Suomi oli hänelle vain ponnistuslauta aina korkeampaan valta-asemaan. Hän oli kannattanut federalismia ja ennen kaikkea omaa, mahdollisimman korkeaa asemaansa siinä. Hän oli oppinut ymmärtämään miksi komissiota niin usein verrattiin NKP:n politbyrooseen. Olihan se Stalinkin ollut alun perin vain gruusialainen pappikokelas. Mutta mihinkäs asti hän pääsikään? Miksi hän ei olisi yrittänyt Suomesta käsin samaa kuin Stalin? Joskus aikanaan suomalaisille valtiomiehille riitti pelkkä Suomi, mutta hän ei ollut valtiomies vaan ammattipoliitikko ja hänelle se ei riittänyt. Hän halusi enemmän.

Niin. Hän oli opportunisti. Pelimies, jonka ventti meni silmän pitkäksi. Hän menetti potin ja sen myötä kaiken. ”If you like to gamble, I tell you I'm your man. You win some, lose some, it's all the same to me.” Niinhän se lauloi Lemmy aikanaan ja oli oikeassa. Ja tajutessaan toimintansa pohjimmaisen syyn hän samalla ymmärsi, miksi hän kesti tätä puuduttavaa lusimista suhteellisen hyvin. Paljon paremmin kuin vallassa olleen hallituksen aidosti punavihreään ideologiaan uskoneet  ministerit jotka olivat saaneet vielä huomattavasti kovemmat tuomiot kuin hän. He olivat oikeasti uskoneet utopiaansa ja sen romahduttua he lähes kaikki kärsivät suurista mielenterveydellisistä ongelmista ja elivät päivästä toiseen vankilan lääkärin kirjoittamilla mielialalääkkeillä. Pari oli jopa onnistunut hirttämään itsensä. Vanki nro MP028 tiesi, ettei hänelläkään juuri koskaan  ollut kosketuspintaa tavallisiin kansalaisiin mutta nämä ilmapallon lailla puhjenneet ihmisrauniot olivat paras todiste siitä, että se niin sanottu punavihreä kupla oli todellakin ollut olemassa. Ja se oli ollut todellakin ilmapallon kaltainen. Äärimmilleen venytetty, iso ja pyöreä, mutta sen sisällä ei ollut kuin ilmaa ja pienikin reikä luhisti sen kasaan jättäen jäljelle vain romahtaneen kuoren.

Vanki numero MP028 valmistautui menemään yöpuulle. Ennen sitä hän katsoi vielä kerran ulos kalteri-ikkunastaan. Siellä paloivat ne jätkänkynttilät. Vankilan ulkopuolinen Suomi vietti sitä Vapautuksen Päiväänsä. Hänelle nuo tulet olivat symboleita tappiosta ja kaiken menettämisestä. Mies kohautti olkapäitään, meni punkkaansa ja veti huovan niskaansa. You win some, you lose some…

Radanvarsikaupunki, historian tunti, helmikuussa 2028

Yläasteen yhdeksännen luokan oppilas Jaana Härkman kertasi historiantunnille lukemaansa:

…ja koska kapinalliset olivat saaneet muutamassa tunnissa maan tärkeimmät osat hallintaansa sekä lisäksi pidätettyä koko hallituksen, pääosan eduskuntaa ja korkeinta virkamieskoneistoa sekä myös otettua haltuunsa tärkeimmät viestintäyhteydet että myöskin armeijan asevarikot niin voidaan sanoa, että kansannousu onnistui täydellisesti. Koska puolustusvoimien ja kansalaiskaartin aseistettuja joukkoja oli jo toiminnan alussa noin 50.000 miestä ja kansalaiskaartiin liittyi heti tapahtumien alusta alkaen runsaasti lisää vapaaehtoisia ei minkäänlaista järjestäytynyttä vastarintaa esiintynyt. Poliisikin joko liittyi kapinallisiin tai sitten pysyi puolueettomana mutta tunnusti väliaikaishallinnon vallan. Muutama joukko-osasto ei osallistunut kapinaan mutta pysyi kasarmeissaan. Kuluvan vuorokauden aikana nekin tunnustivat väliaikaishallinnon vallan.

- Kaiken kaikkiaan kansannousussa kuoli vain viisikymmentäkaksi henkilöä joista kapinallisia vain  viisi. Lopuista puolet olivat niitä matuja jotka kuvittelivat, ettei suomalainen lammas koskaan, edes aseistautuneena pysty toimimaan päättäväisesti ja puolet taas olivat niitä piripäissään heiluvia Antifan järjestyskaartin jäseniä jotka eivät älynneet luopua aseistaan tarpeeksi nopeasti. Jos verrataan tilannetta Tanskan vuoden 2024 tapahtumiin ja Itävallan vuoden 2026 tapahtumiin joissa oltiin siinä tilanteessa että maahantunkeutujien sekä määrä että aseistautuminen oli ylittänyt kriittisen rajan voi sanoa, että Suomessa päästiin tosi vähällä. Olihan niin, että Tanskan kansannousussa kuoli yli 60.000 ihmistä ja Itävallan vastaavassa yli satatuhatta. Onneksi niissäkin maissa kantaväestö sai maan haltuunsa. Vaikka hinta olikin armottoman kova.

Historian opettaja Aatos Väätämö kiitti Jaanaa vastauksestaan ja jatkoi:

- Kiitos, Jaana. Pitää paikkansa. Se kriittinen vaihe kansannnousussa kesti vain muutaman tunnin. Mutta sen jälkiselvittelyt kestivät tietysti pitempään, varsinkin siinä, kun…  jaa… Ristolla olisi sen suhteen näemmä jotain asiaa.

- Joo, opettaja. Nimittäin minun isobroidini Raine oli niissä jälkiselvittelyissä mukana. Hänhän oli nimittäin keittiöspadena Porin Prikaatissa ja osallistui Tampereen valtaukseen. Hänen roolinsa siinä oli vähäinen mutta sen jälkeen hänen soppatykkinsä alkoi ruokkia VOK:n asukkeja ja kun viikon kuluttua maastapoistamiset rautateitse alkoivat, niin hänen talousryhmänsä sukkuloi junissa muonittamassa enempivähempi yhtäsoittoa melkein kolme kuukautta. Suurin osa junista meni Tornioon ja osa Kolariin. Perillä junat purettiin ja matut siirrettiin Ruotsiin.

Mitenkäs, kysyi Aatos Väätämö, se järjestys niissä junissa säilyi?

- Oikein hyvin. Niin kuin niissä VOKeissakin. Kun Rainen soppatykki saapui siihen vokkiin, mitä piti ruokkia, niin kansalaiskaartilaiset kertoivat että aivan siinä alussa yksi matu, joka oli onnistunut hankkimaan mutkan itselleen oli kaivanut sen esille ja ruvennut sitten huutamaan jotain  ahlanawallahilallatiqusallahawallaata. Typerys. Siinä samalla porukat sen ympärillä olivat hoksanneet lyödä maihin ja kansalaiskaartilaiset pistivät rättärättärää kun jätkä oli huitonut vielä pistoolinsa kanssa ilmaan. Eihän se tohelo edes ehtinyt tähdätä. Myöhemmin tyypistä oltiin laskettu kaikkiaan 42 reikää. Samalla tietysti muutkin turvapaikkahuilailijat olivat ymmärtäneet että nyt nuo vielä hetki sitten lammasmaiseksi kuvitellut suomalaiset ovat tosissaan eivätkä ne niin lammasmaisia taida ollakaan. Itse asiassa kun väliaikaishallitus ilmoitti että maastapoistaminen tapahtuu joka tapauksessa ja sitä odotellessa ei valtio anna enää heille rahapenniä vaan ainoastaan soppatykistä tapahtuvan ruokailun, niin mieliala muuttui hyvin nopeasti sellaiseksi että Ruotsiinhan heidän alun perin piti mennäkin mutta jotenkin tuo matka vaan meni yhtä rajaa liian pitkäksi.

Minkäslaista, kysyi Aatos Väätämö, evästä niille siirtoaan odotteleville ja sitten junassa pohjoiseen päin matkaaville turvapaikkahuilailijoille sitten annettiin?

- Opettaja, niille annettiin ihan sitä tavallista hyvää kenttäkeittiöllä tehtyä muonaa eli lihasoppaa, hernesoppaa, kalasoppaa, yrjölauria ja sen semmosta ja kuivamuonat tietysti sitten päälle. Ja juu, sitten jaettiin muonatupakat, koska niistä suurin osa oli tupakkimiehiä eikä nikkiksillä haluttu kiristää pinnaa sen enempää. Sen verran joustettiin, että sianlihaa ei käytetty mutta heille tehtiin kyllä selväksi että halalia tämä liha ei ole nähnytkään. Jos ei kelpaa, niin aamulla keitetään aina soppatykillinen kaurapuuroa ja annetaan leipää. Sitä saattaa sitten jemmata koko päivän varalle jos siltä tuntuu. Kyllä ne olivat pupeltaneet eväänsä naamariinsa sitten sen kummemmin mutisematta. Ne olivat muutenkin olleet jotenkin lamaantuneen oloisia kun ne olivat tajunneet että tämä heidän totaalisiksi lampaiksi luulemansa porukka oli onnistunut ottamaan kokonaisen valtion haltuunsa sellaisella nopeudella ja tehokkuudella mitä heidän kulttuurissaan ei ollut koskaan tapahtunut. Kai ne myös ajattelivat, että jos nuo suomalaiset alkavat suuntaamaan osaamisensa ja tehokkuutensa heidän lahtaamiseensa niin sekin on sitten niin sanotusti absoluuttista. Niinpä koko porukka oli kovasti turpa rullalla ja naama näkkärillä. Mutta se mun broidi oli Torniossa myös just silloin kun tapahtui se niin sanottu Haaparannan Välikohtaus.

- Kerrotko siitä?

- Niin sehän siis alkoi siitä kun suomalaiset dumppasivat sitä porukkaa Haaparannan puolelle noin tuhatviisisataa per päivä. Ja siinä ruotsalaisilla lähti homma lapasesta. Tai lähinnä ei pysynyt siinä. Koko touhu oli niitten voimavaroihin nähden täysin ylimitoitettua. Nehän olivat aikansa mietittyään saaneet sentään kuskattua sinne komppanian verran jalkaväkeä joka auttoi poliiseja siirtämään matuja juniin, joilla heidät kuskattiin sitten etelään. Sillä jalkaväellä oli toki aseet, mutta ne olivat lataamattomat. Kovia patruunoita niillä oli ollut kyllä repussa mutta niille oltiin annettu käsky että aseita ei saa edes ladata eikä varsinkaan käyttää. No, jossain vaiheessa sitten matut olivat hoksanneet asian ja röyhkeimmät yksinkertaisesti olivat riisuneet parikymmentä ruotsalaista sotilasta aseistaan ja patruunoistaan. Paikallinen sotilaskomentaja oli välittömästi soittanut Tukholmaan mutta siellä ihmiset väistelivät vastuutaan ja ennen kaikkea päätöksen tekemistä eli toisin sanoen olivat sormi perseessään. Olivat puhuneet sellaista että Tukholmasta on tulossa joitain dialogpolisen-porukkaa.

- Se ruotsalainen sotilaskomentaja puolestaan otti sormen pois omasta ahteristaan ja hoksasi, että kun ei omien kanssa saa mitään valmiiksi ja Haaparannassa on ammuskeleva bandiittiryhmä niin se soitti Suomen puolelle ja pyysi apua. No, tsuhnahan totesi että mikä ettei. Silloinhan Tornionjokilaaksossa oli jo täyteen neljän pataljoonan ja tukiyksiköitten kirjavahvuuteen kasvanut Jääkäriprikaati, kolme reservistä perustettua erillistä jalkaväkipataljoonaa sekä neljä rajavartioston komppaniaa sekä kansalaiskaartin yksiköitä. Ennen kaikkea siellä oli apuna kuusitoista vielä silloin käytössä ollutta T 55M-panssarivaunua. Eihän ne välttämättä enää rintamataisteluihin olleet käypäisiä vehkeitä mutta tähän hommaan kyllä. Suomalaiset vaan tylysti siirsivät Ruotsin puolelle kaksi pataljoonaa ja panssarivaunukomppanian.

- Broidi oli vaan huomannut että yhtä-äkkiä Suomen puolelta alkoi mennä rajan yli sotavaltion kuorma-autoja ja niitten kärjessä menivät ne panssarit. Ruotsalaiset olivat saaneet tilanteen edes jotenkuten rajoitettua kun ne olivat saaneet luvan panna patit piippuun, vaikkei siihenkään Tukholmasta varmistusta ollut tullut, olipahan paikallisen sotilaskomentajan henkilökohtainen päätös ja sitä myötä ruotsalaiset olivat saaneet eristettyä ne aseistetut bandiitit yhteen tavarataloon, josta ihmiset olivat onneksi päässeet karkuun ennen kuin ne olivat älynneet ottaa panttivankeja. Haaparantaan tulleet suomalaiset olivat kysyneet, että onko tossa tavaratalossa ketään muuta kuin ne aseistetut turvapaikkahuilailijat. Kun vastaus oli että nej, niin silloin ne suomalaiset panssarit olivat yksinkertaisesti ampuneet tykeillään sen tavaratalon tuhannen paskan päreiksi ja todenneet sitten ruotsalaisille että var så god.

- Svedut olivat todenneet että tack så mycket ja tosiasiassa Haaparanta oli suomalaisten miehittämänä seuraavat kaksi viikkoa. Siinä ajassa turvapaikkahuilailijat ehtivät oppia, että riekkuminen ei kannata ja samoin siinä ajassa ruotsalaiset päättäjät hoksasivat antaa määräyksen että ruotsalaisilla sotilaillakin on lupa ladata aseensa ja jopa käyttää niitä, tosin vain siinä tapauksessa jos heidän henkeään uhataan. Ruotsin hallitus ja mediahan pyrkivät pimittämään tämän tilapäisen suomalaismiehityksen mutta totta kai se levisi sosiaalisessa mediassa, samoin kuin kansainvälisessä uutistarjonnassa. Ruotsalaiset totesivat sosiaalisessa mediassa asiasta lähinnä niin että piruako te suomalaiset sinne Haaparantaan jäitte. Tulkaa ihmeessä Skåneen saakka. Teitä tarvittaisiin kun omat eivät pysty tai eivät ainakaan halua.

Historianopettaja Aatos Väätämö kiitti Ristoa, totesi että harvassa ovat ne kerrat kun naapurivaltion sotilaat pyytävät asiakseen miehitystä ja vielä hyvästä ja perustellusta syystä. Sitten hän vielä muistutti että kyseinen ruotsalainen sotilaskomentaja oli tilanteen rauhoituttua tullut Suomen puolelle perheineen, anonut ja saanut poliittisen turvapaikan ja asusteli nykyisin Rovaniemellä. Sitten Väätämö  jatkoi oppituntiaan:

- Ja niin kuin olette läksyistänne lukeneet, kansannousun jälkiselvittelyssä niin maanpetoksesta kuin muista raskaista rikoksista tuomittiin varsinaisiin ehdottomiin vankeustuomioihin, pituudeltaan viidestä kolmeenkymmeneen vuoteen kaikkiaan 148 henkilöä niin poliittisesta kuin virkakoneistosta. Ehdollisiin – myös varsin pitkiin – tuomioihin tuomittiin hieman toista tuhatta henkilöä. Samalla he menettivät virkansa ja myös heille langetettiin elinikäinen kielto osallistua poliittiseen-, järjestö- ja yhdistystoimintaan. Mutta virkakoneiston puhdistaminen ei jäänyt tähän. Kuinka se jatkui? Pentti:

- Opettaja. Ensimmäisenä Suomesta lopetettiin noin 40.000 turhaa virkaa niin hallintokoneistosta, yliopistoista kuin maahanmuuttoteollisesta kompleksista joka lopetettiin kokonaan turhana ja tarpeettomana. Lisäksi lopetettiin välittömästi rahoitus kaikista maahanmuuttoteolliseen kompleksiin kuuluvista niin sanotuista NGO-organisaatioista. Kaikki nämä ihmiset päätyivät työttömiksi mutta työttöminäkin ne olivat suomalaisille halvempia ja ennen kaikkea vähemmän haitallisia kuin virassa ollessaan. Näistä organisaatioista ehkä suurin oli SPR, jonka veripalvelutoiminta siirrettiin Suomen Verireserville, jonka peruskirjaan kuuluu se, että se saa toimia vain ja ainoastaan veripalveluna eikä minään muuna. Lisäksi väliaikaishallinto lopetti välittömästi Yle-veron sekä punavihreän hallituksen vuonna 2019 säätämän ns. edistyksellistä lehdistöä tukevan veron. Luonnollisesti väliaikaishallinto ilmoitti että Suomi eroaa Euroopan Liittovaltiosta, itsenäistyy uudelleen ja ottaa käyttöön oman valuutan. Euroopan Liittovaltiota, tai sitä mitä siitä on jäljellä voitaisiin tänään kuvailla diktatuuriksi joka elää anarkiassa ja väittää olevansa paratiisi.

- Lisäksi väliaikaishallinto ilmoitti, että kaikki vuoden 1990 jälkeen myönnetyt Suomen kansalaisuudet otetaan uudelleen käsittelyyn. Tämän toiminnan aloittamiseen annettiin kymmenen vuoden siirtymäaika aina vuoteen 2031 saakka, mutta väliaikaishallinto aloitti melko pian käytännön, että jos ulkomailta tullut suostuu luopumaan Suomen kansalaisuudesta ja poistumaan maasta, niin hänelle annetaan siitä korvaukseksi kymmenen tuhatta euroa sekä lentolippu mihin tahansa haluamaansa kohteeseen. Tämä koski myös vielä turvapaikkastatuksella Suomessa olevia ihmisiä, joille armonaikaa annettiin puolet vähemmän eli vuoteen 2026. Selväksi tehtiin, että mikäli maassa asuvat ulkomaalaiset ovat sosiaalihuollon elätettäviä tai sellaisissa töissä jotka ovat julkishallinnon toimesta heille räätälöityjä, niin maassa olemisen edellytykset eivät täyty ja silloin kansalaisuus tullaan aikanaan perumaan ja tarjolla on vain kalossinkuvaa. Samoin ilmoitettiin, että vuoden 2031 jälkeen ei sitä kymmenen tuhannen euron korvausta enää ole, vaan karkoitus tapahtuu niin sanotulla tuulen huuhtoman perseen metodilla. Karkoitettavien kaikki omaisuuskin takavarikoidaan korvaukseksi ansaitsemattomasta elatuksesta.

- Kun vuonna 2031 aletaan käymään läpi näitä kansalaisuuksia, niin tehtävä on sinänsä lyhyt, sillä tällä hetkellä tänne ovat jääneet ainoastaan ne ulkomaalaiset jotka elättävät itsensä täysin asiallisissa ammateissa ja elävät muutenkin niin sanotusti kuin tolkun ihmiset joten heidän kansalaisuutensa vahvistaminen tulee olemaan lähinnä ilmoitusasia. Kaikki muut ovat jo tarttuneet siihen kymppitonnin täkyyn ja häipyneet.

Aatos Väätämö kiitti Ristoa ja jatkoi:

- Mainitsit tuossa vuoden 2031. Miksi se on niin tärkeä? Vastaako Aino?

- Opettaja. Kun armeijan ja kansalaiskaartin väliaikaishallinto otti vallan vuonna 2021, se totesi että valta tullaan siirtämään takaisin siviileille, mutta ei sille valmiiksi mädäntyneelle puoluekoneistolle, joka oli itsessään syynä siihen, että siltä jouduttiin ottamaan valta pois. Tilalle on rakennettava uusi ja terveempi järjestelmä. Näin ollen väliaikaishallinto antoi kymmenen vuotta aikaa rakentaa uusi puoluekoneisto. Aivan välttämättömänä ehtona se piti sitä, että vaalikelpoisuus tuli antaa ainoastaan sellaiselle henkilölle, joka on ollut vähintään kahdeksan vuotta mukana työelämässä. Siis ihan oikeissa töissä. Demokratiaa on rakennettu uusiksi alhaalta päin ja maassammehan pidettiin kunnallisvaalit viime vuonna. Kyseiset kunnallisvaalit pidettiin pelkästään sitoutumattomien ehdokkaitten ja heidän keskinäisten valitsijayhdistysten voimin ja kokemukset uusista valtuustoista ovat olleet hyvin myönteiset.

Aatos Väätämö kiitti Ainoa vastauksestaan ja jatkoi:

- Väliaikaishallintohan on ilmoittanut, että sillä on tietyt ehdot sille, että se palaa kasarmeille – jossa se tietysti pääosin on ollutkin – joita se vaatii vuonna 2031 valittavalta eduskunnalta. Mitähän ne ovat? Jaakko?

- Opettaja. Väliaikaishallinto on vaatinut että se alkuperäinen Ståhlbergin perustuslaki pannaan takaisin voimaan sellaisenaan ja siihen tehdään tietyt lisäykset. Ensimmäisenä se, että kaikki ne toimenpiteet, joilla pyritään kyseenalaistamaan Suomen itsenäisyys ja suomalaisten turvallisuus ovat rikollisia ja rangaistavia. Suomalaiselle kuuluu oikeus elää itsenäisessä maassa, sillä mikään muu maa kuin Suomi ei keskity suomalaisten hyvinvointiin. Lisäksi väliaikaishallinto vaatii perustuslakiin sitä lisäystä, että kansalaisille on taattava vapaa aseenkanto-oikeus sillä perusteella että kansalle on annettava mahdollisuus syrjäyttää väkivalloin sellainen hallinto joka pyrkii toimimaan kansalaisiaan vastaan. Kaiken kaikkiaan väliaikaishallinto näkee, että Suomi tulee muuttaa perustuslailliseksi tasavallaksi, jossa tietyt, kansaa ja sen hyvinvointia ylläpitävät elementit on säilytettävä poliittisista tuulista ja muoti-ilmiöistä huolimatta. Lisäksi väliaikaishallinto on vaatinut sitä, että maassamme otetaan käyttöön myös laaja sveitsiläistyylinen suora demokratia. Niin puolustusvoimat kuin kansalaiskaarti ovat ilmoittaneet että ne voivat tehdä vallankaappauksen uudestaankin mikäli tarve niin vaatii.

Aatos Väätämö nosti peukkuaan Jaakon vastaukselle ja jatkoi:

- Ja kun kansalaiskaartista kerran puhutaan, niin sattumoisin tiedän, että osa teistä on liittymässä sen nuorisojaokseen kun täytätte kuusitoista. Samoin kuin osa tytöistä on liittymässä kansalaiskaartin alaisen Lotta-järjestön nuorisojaokseen. Koulutushan alkaa asekoulutuksella ja sattumoisin teidän kouluttajananne tulee toimimaan eräs kansalaiskaartin vääpeli Aatos Väätämö johon olette saattanut tutustua jo historiantunnilla. Tervetuloa Kansalaiskaartiin!

Hesburger, Helsinginkatu, 18. helmikuuta 2028

- Pekonihampurilainen ja isot ranskalaiset, olkaa hyvä. Sinappia ja ketsuppia saa tuolta sivummalta.

Hesburgerin kassa ei edes yrittänyt loihtia kasvoilleen teennäistä palveluhymyä vaan hänen olemuksensa heijasti yleistä kyllästymistä ja suurta katkeruutta. Kieltämättä katkeruuteen oli aiheensakin. Olihan hän ollut Hesen kassana jo pian viisi vuotta ja tiesi olevansa uransa huipulla. Mutta joskus aikaisemmin oli ollut toisin. Tämä keski-ikäinen katkera nainen oli aikanaan ollut tunnettu monikulttuurisuuden tutkija. Tuttu naama  televisiokommentaattorina ja tuttu nimi lehdissä joka nautti joka solullaan näkyvyydestään. Hän kuului silloisen vallitsevan järjestelmän tukipilareihin. Hänen mielipiteellään oli ollut merkitystä, sitä kysyttiin usein, monilta median tahoilta ja voi luoja että hän tykkäsi sitä esittääkin.

Tutkijan työ oli sopinut hänelle henkilökohtaisesti erittäin hyvin ja hän oli nauttinut siitä suuresti. Erityisesti uudet, kehittyneet yhteiskuntataiteelliset menetelmät tarjosivat poliittisesti oikeaoppiselle tutkijalle huikeita mahdollisuuksia. Ei enää sitä tylsää tutkimustyötä jonka lopputulos ei ollut työtä aloittaessa selvillä ja joka ei välttämättä edes palvellut tutkijan tarkoitusta. Eihän tässä helvetti soikoon mitään fysiikkaa tutkittu. Nyt valittiin ensiksi poliittiseen agendaan sopiva johtopäätös ja tehtiin sitten tutkimusmateriaali niin, että se varmasti palveli haluttua tavoitetta.

Niinpä hänkin oli kerta toisensa jälkeen löytänyt tutkimustyössään pitävät todisteet sille, että tietyt maahanmuuttajaryhmät kokivat jatkuvaa rasismia ja suoranaista väkivaltaa. Todisteitten saaminen oli helppoa, vaikka esmes poliisi ei samoihin johtopäätöksiin ollut päätynytkään eikä sitä myöskään kaduilla näkynyt. Täytyi vain mennä ja kysyä oikeilta ihmisiltä. Ja kysyä sillä tavalla, että oikea vastaus tuli aivan varmasti. Tosin eipä haastateltavia tarvinnut pahemmin houkutellakaan. Aika ajoin tutkijalla oli käynyt jossain mielensä peräsopukassa se häiritsevä ajatus, että kyllähän tässä syötetään tieteellisen uskottavuuden nimissä kehitettyä poliittista pajunköyttä. Mutta se oli toki sallittua, sillä se palveli oikeaa ja ainoaa hyväksyttävää monikultturismin ideologiaa. Jos yhteiskuntatieteitä ei kerran voinut käyttää ideologisen vaikuttamisen välineenä niin mitä merkitystä niillä sitten yleensäkään oli?

Joku koiranleuka yliopistolla oli sanonut hänelle, että sinähän voisit tehdä sellaisen tutkimuksen joka paljastaa likimain jokaisen suomalaisen vangin syyttömäksi ja väärin perustein vangituksi. Eihän sun tartte muuta kuin mennä ja kysyä. Missäänhän ei ole niin viattomia tyyppejä kuin vankilassa. Toki tutkija ymmärsi, että hänelle vittuiltiin ja pisti vittuilun mielensä perimmäiseen lokeroon. Jossain vaiheessa hän tulisi kostamaan ja mikäli mahdollista tuhoaisi vittuilijan uran. Tutkija tiesi olevansa narsisti mutta ei nähnyt siinä mitään väärää. Hän oli kuitenkin parempi ja fiksumpi kuin toiset, joten hänellä oli siihen oikeus.

Mutta kostamattahan häneltä kuulemansa loukkaus sitten jäi. Kun tuli se helvetin 18. helmikuuta vuonna 2021. Kun kaikki romahti. Hän oli odottanut itsekseen, että tullaanko hänetkin pidättämään. Ehkä hän salaa toivoikin sitä. Sillä hän saisi uhriutumispääomaa, jolla hän voisi luoda uraa ulkomailla. Mutta kukaan ei tullut. Koskaan. Hänestä ei oltu kiinnostuttu. Ei vaikka hän kirjoitti facebookiin tulenpalavia kirjoituksia. Varmasti väliaikaishallinto oli lukenut ne. Mutta ne eivät edes kommentoineet. Ainoa kerta, kun hän sai kommenttia kansalaiskaartilta oli se, kun joku luutnantti oli kommentoinut:

”Hei! Paatos tekstissäsi on aika hyvä, mutta näkisin, että et saa oikein tuotua uhriutumistasi tarpeeksi hyvin esille. Se voi johtua siitä, että uusrälssin edustajana et ole koskaan kunnolla tottunut puutteeseen ja ennen kaikkea epävarmuuteen. Mutta yritys sinulla on sinänsä hyvä, joten annan arvosanaksi seitsemän ja puoli.”

Ja vielä hymiö perässä. Saatana. Kai ne sitten sallivat sen sananvapauden mitä hän ei aikanaan olisi sallinut. Siinä vitutuksen tasossa menikin sitten kaksi pulloa punkkua ja sai aikaan aikamoisen krapulan. Jossa krapulassa hän sitten meni seuraavana päivänä yliopistolle ja luki viestin, että koko tiedekunnalle pidetään tiedotustilaisuus kello kymmenen. Tiedekunnan dekaani ilmoitti asian nopeasti ja koruttomasti:

- Väliaikaishallinto on ilmoittanut seuraavaa: tiedekunnan kaikki virat lopetetaan. Välittömästi. Aikanaan tiedekunta tullaan perustamaan uudestaan, mutta huomattavasti pienempänä. Sama linja on kaikkien yliopistojen kohdalla. Potkut koskevat myös minua. Ja henkilökohtaisesti totean, että kai tämä on sitä, mitä me vuosikausia olemme hakeneet. Uskomatta, että se saattaisi joskus tapahtua. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Minä siirryn eläkkeelle, mutta teille suosittelisin uudelleenkouluttautumista. Se yhteiskuntataiteen muoto, jota me olemme pitäneet yllä on jotain, mitä uusi hallinto ei tarvitse. Jos olen rehellinen, niin eihän sitä loppujen lopuksi ole tarvinneet ketkään muut kuin me itse. Omalta osaltani taidan olla jopa onnellinen, että huoraamiseni loppuu. Tajusin olevani huora jo kaksikymmentä vuotta sitten. Tajusin toimivani kaikkea sitä vastaan, mitä pidän älyllisenä ja mitä varten yliopistot ovat yleensäkin olemassa. Mutta minussa ei ollut miestä myöntämään sitä. Elin elämäni huorana vaikka tiesin sen olevan vahingollista tälle maalle ja kansalle. Itse asiassa minua saattoi sanoa parittajaksi, sillä pidin myös yllä teidän uraanne. Teidän, jotka olivat yhtä lailla huoria tosin moni teistä oli kehittänyt huoraamiselleen ideologiset perusteet. Mutta nyt se on loppu. Toivotan teille onnea elämäänne ja toivon myös teidän tajuavan, että ajat ovat muuttuneet. Teidän on viisainta yrittää muuttua sen mukana. Tämä tapahtunut kansannousu ei ole johtunut siitä, että fasistit ottivat vallan. Se johtui siitä, että tavalliset ihmiset kyllästyivät fasisteihin. Ja niitä fasisteja olimme me.

Itseään täynnä oleva tutkija ei koskaan ymmärtänyt, mitä dekaani tarkoitti. Hän vain ihmetteli miehen järkyttävää takinkäännöstä ja halveksi häntä. Mutta pitkään hän ei ehtinyt asiaa miettimään, sillä hänelle tuli muitakin ongelmia. Hän oli asunut pitkään Kalliossa, erään NGO-järjestön omistamassa viihtyisässä kaksiossa huomattavan kohtuullisella asesiskovuokralla. Kyseisen järjestön rahoitus oli loppunut ja asunto jouduttiin laittamaan myyntiin. Silloin hän tajusi, että tutkijatohtorin palkasta olisi ehkä kannattanut laittaa enemmän sukanvarteen eikä lennellä pari kertaa vuodessa Goaan harjoittamaan ekologista elämänmuotoa. Liiton rahoilla ei pahemmin kallista kaksiota maksettu. Pankista oli taas työttömänä aivan turha lähteä kyselemään lainaa. Ja millä ihmeellä sen maksaisikaan? Näin ollen hän joutui tyytymään ensiksi asumaan alivuokralaisena erään tuttavansa luona kunnes hän sai läyhäisen kaupungin yksiön.

Mellunmäestä. Voi jumalauta, Mellunmäestä.

Kalliossa oli ollut kuitenkin se akateeminen ja edistyksellinen tunnelma. Tunnelma, josta hän nautti. Tunnelma, joka ruokki hänen egoaan. Se, jossa ei ollut kuin samanmielisiä joitten kanssa oli mukavaa istua kapakassa ruokkien porukalla omaa erinomaisuuttaan. Se, jota punavihreäksi kuplaksi sanottiin. Hän ei ollut koskaan mieltänyt termiä haukkumanimeksi sillä hän ymmärsi itsekin, ettei halunnut katsoa sen kuplan ulkopuolelle. Kuplassa asustivat akateemiset ja poliittisesti oikeaoppiset älykkäät naiset ja joku mieskin joitten seurassa oli miellyttävää viettää samanhenkistä aikaa. Sitä tunnelmaa, joka hyvin nopeasti katosi kun kalossinkuvaa pyllyynsä saaneet edistykselliset ihmiset yrittivät pärjätä kukin tyylillään. Tarpeettomaksi muuttuneina. Kallio oli yhtä-äkkiä kaikille liian kallis, kun varmaa elatusta ei enää ollutkaan. Se paljon mainostettu solidaarisuuskin katosi, kun sen polttoaineena ei ollut enää toisten maksamaa elatusta. Hän oli katkera, niin katkera mutta tyytyi kohtaloonsa koska eihän häenllä muuta mahdollisuutta ollut ja eleli liiton rahoilla Mellunmäessä. Asuinalueella, johon hän ei tuntunut kuuluvansa. Asuinalueella, johon hän oli mielestään liian sivistynyt ja älykäs. Asuinalueella, jonka ihmiset näyttivät olevan inhottavan tyytyväisiä tapahtuneeseen kansannousuun ja sen aikaansaamaan muutokseen.

Nuo sivistymättömät ja kouluttamattomat paskat.

Lopullisesti hänellä meni sormi suuhun siinä vaiheessa kun liiton rahat loppuivat ja hän siirtyi peruspäivärahalle. Työvoimatoimiston virkailija tarjosi hänelle useita erilaisia mahdollisuuksia uudelleenkouluttautua varsinaiseen työelämään. Hän oli raivostunut. Hänhän oli jo herra nähköön tohtori. Ei kai hän lähde sentään alikouluttamaan itseään. Ja hänellä oli kuitenkin tietty tasovaatimus työympäristöstään. Ja ennen kaikkea työkollegoistaan.

Virkailija oli kuunnellut hänen vaahtoamistaan hetken aikaa kyllästyneenä, naputellut sitten hieman tietokonettaan, laittanut printterin päälle ja antanut tutkijalle pari aanelosta todeten:

- Se on sitten sillä lailla, että tuossa on teille lista niistä töistä joita voitte hakea, jos ei kouluttautuminen kelpaa. Kun se on kuulkaa niin, että teidän kaltaistenne yhteiskuntataiteilijoitten osaamiselle ei ole enää käyttöä. Tehkääpä tuolla listalla minkä lystäätte. Tai olkaa tekemättä. Teistähän se on kiinni.

Persaukisuus alkoi vaikuttaa ja alkaa murentaa akateemisen oppiarvon mutta ei mitään varsinaista työtaitoa omaavan ihmisen ylpeyden muuria tiili kerrallaan joten tutkija alkoi plärätä listaa jonka virkailija oli hänelle printannut. Siivoojaksi? No ei helvetti sentään. Aivan liian ruumiillista työtä. Joku raja sentään. Ei se ollut häntä varten. Puhelinmyyjäksi? No, ehkä. Hän päätti koettaa. Hänen pestinsä siinä tehtävässä oli kestänyt viikon. Hän oli itse tottunut olemaan ihminen joka vittuili toisille ja katsoi heitä nenänvartta pitkin. Ja puhelinmyyjänä hänelle vittuiltiin oikein urakalla. Hän oli päätynyt haistattelemaan niille ihmisille, joille hänen piti myydä jotain helvetin aikakauslehteä. Hän olisi epäilemättä saanut potkut ellei olisi ottanut lopareita itse.

Ja sitten napsahtikin karenssi. Ja tuli matka sosiaaliluukulle. Jossain vaiheessa hän alkoi ymmärtää sitä kansaa joka oli työttömänä kyllästynyt oloihinsa ja tukenut onnistunutta kapinaa. Ei hän tosin tuntenut sitä kohtaan mitään sympatiaa. Sen joutikin kärsiä. Se oli sen osa. Se oli hänelle vierasta ja merkityksetöntä. Mutta ei hänelle tällainen kuulunut. Hän oli uusrälssiä. Ja sen asian tajuaminen, että hän nimenomaan oli ollut uusrälssiä mutta ei koskaan tulisi enää olemaan herätti hänessä aina vain suuremman katkeruuden.

Mutta ihmisen pääelinkeino on syöminen. Siksi hänenkin piti nöyrtyä ja hakea töitä Hesburgerilta. Siellä hän oli ollut nyt muutaman vuoden tietäen, ettei enempää saisi koska ei enempään pystyisi. Pääosa muista työntekijöistä oli opiskelijoita jotka tienasivat vähän lisämarkkoja mutta olihan kyseisessä Hesessä töissä myös eräs yli viisikymppinen nainen joka oli ollut aikaisemmin Pakolaisapu ry:n juristi sekä eräs aktiivivasemmistoliittolainen mies, ikuinen opiskelija ja jonkunlainen omasta mielestään rap-taiteilija jonka ikuinen opiskelu oli rahoituksen puutteessa loppunut ja joka oli joutunut etsimään kykyjensä äärimmäisillä ylärajoilla olevaa työtä. Töissä olevat nuoret opiskelijat eivät jaksaneet kuunnella kyseisen henkilön narinaa ja todenneet vain että pidä sinä takkutukka turpasi kiinni. Kahdelle vanhemmalle työntekijälle hän jaksoi valittaa sitä, että miksei yhteiskunnallinen aktivismi voisi olla palkattua työtä niin kuin joskus ennenkin. Jokaisen kuuluisi saada tehdä sitä, mikä hänelle on omiaan. Saatanan natsit. Ennen oli niin paljon paremmin.

Iltavuoro päättyi, tutkija laski kassan ja vaihtoi työvaatteet omiinsa. Brahenkentän pysäkillä hän nousi ratikkaan ja jäi siitä pois Sörnäisten asemalla kävellen metroon. Kun metro itään päin kulkiessaan nousi maan pinnalle, hän näki tulia kaikkialla. Niitä jätkänkynttilöitä. Niitä saatanan perkeleen helvetin jätkänkynttilöitä. Rahvas juhli vapautumistaan. Mutta hänelle se oli merkki täydellisestä tappiosta. Ja ehkä jopa siitä, että hän joutui katsomaan peiliin ja huomaamaan, että sieltä ei katsonut vastaan paljon mitään. Vain oppiarvon itselleen hankkinut elätti, jonka osaamisen taso oli uudessa yhteiskunnassa realisoitunut. Osoittautuen olemattomaksi. Mutta sitä totuutta hän ei hyväksynyt, vaan kantoi itsessään jatkuvasti lisääntyvää katkeruutta. Totta kai syy oli aina jonkun toisen. Ei hänen. Joku ulkopuolinen olisi saattanut miettiä, että kyseinen tutkija suhtautui asioihin kuin islamilainen miettien ainoastaan sitä, että kuka minulle teki näin. Ei sitä, että mitä minä itse tein väärin. Siihen hän ei tulisi koskaan kykenemään.

Voi vittu tätä elämää…

SELLAINEN PERINTEINEN VIIKONLOPPU

January 26, 2017, 8:00 pm

≫ Next: VAIETUT KYLÄT OSA I

≪ Previous: UUSI SUUNTA OSA III

$

0

0

Eli epäpoliittista suomalaista miesperinnettä

Elettiin Pinnanmaan maakunnan Äkkölämäkölän kunnassa, tarkemmin sanottuna luonnonkauniin ja vesilinnuistaan tunnetun Hääränlärpättämänjärven rannalla. Oli se vaihe syksyä jolloin päivisin kesä vielä muistutti olemassaolostaan ja tarjosi kauniita ja lämpimiä hetkiä mutta iltaisin ja öisin kalsaksi viilenevä, suorastaan teräksinen ilmanala antoi puolestaan ymmärtää, mitä tuleman piti. Niin kuin jokainen syksy aina ennenkin. Vuodenajat taistelivat keskenään, toinen voitti ja sitten taas muutamaa kuukautta myöhemmin hävisi toiselle. Taistelu ei koskaan loppunut. Varsinkin näillä Suomen leveysasteilla sen huomasi. Mutta siihenhän oltiin totuttu. Näin sen kuului ollakin.

Hääränlärpättämänjärvi oli myös tunnettu mökkijärvi ja erään sellaisen mökin pihalla kulki kaksi miestä täydet klapisylilliset mukanaan. Toinen miehistä vei klapeja saunalle ja toinen sen vieressä olevaan grillikotaan. Tuttuja miehiähän nuo, Pöntisen Pave ja Perskeleen Ykä. Miehet odottelivat mökille tällä hetkellä ajavia ja epäilemättä jo kovaa janoa kärsivää Lötjöstä, Kutvosta sekä Pätistä ja kasasivat siinä odotellessaan tarpeeksi puita koko viikonlopuksi. Olihan edessä sellainen kahden päivän puhtaasti miehinen mukava törpöttely- ja saunomissessio.

Ensimmäisenä mökille oli saapunut Pöntinen. Koska mökin omistaja, paikallinen maanviljelijä Son Lönsön oli hänen vanha tuttavansa oli avain jätetty sovittuun paikkaan vuorilaudan alle piiloon niin kuin monta kertaa ennenkin. Lönsön viljeli tiluksillaan väläkaalia ja aattakätkää sekä viime aikoina myös luomuna viljeltyä transfobista slurria. Lönsön oli todennut Pöntiselle että nämä kuudenkymmenen hehtaarin viljelyt laskettiin nykyisin lähinnä pienviljelykseksi joten muutakin piti yrittää saadakseen revittyä leivän täällä syrjäseuduilla.

Niinpä hän myös kaivoi, pussitti ja myi eteenpäin manttaaliltaan eräältä soraharjulta löytynyttä erittäin hyvälaatuista genitaalihiekkaa, jota oli myyty pääosin Helsinkiin ja Tampereelle sekä viime aikoina ilahduttavan paljon myös Yhdysvaltoihin. Paikalliset varastot olivat kuulemma jostain syystä loppuneet ja ulkomailta sitä ostettiin niin paljon kuin vain ehdittiin pussittaa. Mistä lie kysynnän kasvu johtunut? Lisäksi hänellä oli täällä Hääränlärpättämänjärvellä kolme mökkiä samoin kuin vieressä olevalla Hällävälänjärvellä. Niitä hän vuokrasi jatkuvasti. Perheellisen on pakko yrittää.

Lönsön oli todennut että tällaisille perinteisille suomalaisille miesten ryyppyporukoille hän vuokrasi mökkejä oikein mielellään. Vaikka kyseisten viikonloppujen aikana työstetään eri tyyppisiä alkoholijuomia noin hehtolitra, niin sunnuntaisin, porukan häivyttyä sai sen vaikutelman että mökki oli viikonloppuna ollut tyhjä. Kaikki oltiin siivottu ja laitettu paikalleen. Olipa yleensä vielä tehty seuraavia vuokralaisia varten valmiit puutkin ja lyöty sytyt saunan pesään. Ei muuta kuin seuraavan vuokralaisen tuikata tuli alle.

Erityisesti venäläisiä Lönsön piti hankalina asiakkaina. Mökit jäivät heidän jäljiltään usein hyvin epäsiistiksi, niillä oli tapana juoksuttaa saunan suihkusta vettä jatkuvasti niin että pumppu kyykkäsi vähän väliä ja sitten niillä oli vielä se ihmeellinen tapa että kovilla pakkasilla ne pistivät niin takat, kamiinat kuin patteritkin täysille ja pitivät sitten siitä huolimatta ikkunoita auki. Mitä ihmeen järkeä siinäkään touhussa oli? Toisaalta rahallahan ne maksoivat nekin ja Äkkölämäkölässäkin ihmisten pääelinkeino oli syöminen.

Pöntinen laittoi puut valmiiksi saunan pesään ja Ykä viritteli tahollaan puita grillikotaan, jossa oli mainio Kotakeittiön tulisija. Oli tiedossa, että muu porukka saapuisi noin varttitunnin sisällä joten Pöntinen laittoi saman tien saunan lämpiämään. Saunapuissa oli melko paljon närettä joten mukava rätinä ja paksahtelu alkoi kuulua pesästä. Saunan piisistä nousevia savuja piti tietysti lähteä ulos ihailemaan niin kuin aina ennenkin. Se vei jotenkin ajatukset niihin yksinkertaisempiin aikoihin kun kylän kokokin laskettiin savujen mukaan. Ykä puolestaan oli kantanut grillimajalle koivupuuta. Pihkainen näre ei taas oikein puolestaan käynyt siihen hommaan, kun se paukautteli niitä kipunoita jatkuvasti.

Auto toisensa jälkeen saapui mökin pihalle ja tuttu porukka oli kasassa. Tässä porukassa ei turhia halailtu. Mitä suotta. Reilu kädenpuristus riitti. Lötjönen, Kutvonen ja Pätinen kantoivat romppeensa sisään ja sen jälkeen oli vuorossa perinteinen tervetuliais- ja viikonlopunaloitusdrinkki, toisin sanoen tukeva mukillinen kolmen tähden Jallua. Miehet olivat joskus ihmetelleet perinnettä joka näytti olevan ryyppyporukoissa yleinen kautta Suomen. Kotona jaloviinaa ei tullut koskaan harrastettua, mutta näihin tilaisuuksiin sitä aina ilmestyi. Ehkä se vaan kuului kuvioon. Ehkä siinä oli myös jotain perinteisen suomalaista. Eihän muualla maailmassa olla vieläkään opittu, kuinka konjakkia leikataan.

Mukit kopsahtivat yhteen, kohosivat, kuului 5 x klunks sekä 5 x ähkäisy ja miesten mökkiviikonloppu oltiin julistettu alkaneeksi. Seuraavana suuntana olikin luonnollisesti sauna, jossa vietettäisiin muutama seuraava tunti. Lötjönen, Kutvonen ja Pätinen laittoivat mukanaan tuomansa oluet pakkaseen ja Pöntinen sekä Ykä puolestaan ottivat omansa sieltä pois ja kuskasivat saunalle. Pitihän sitä juomista olla sillä miehinen stressin karkoitus janottaa.

Löyly alkoi kotoisan suhinansa, oluttölkit kolahtivat yhteen ja miehet alkoivat palvata lihaansa ja puhua samalla löylyn kanssa kotoisuudessaan kilpailevaa mukavaa paskapuhetta jossa vaihdettiin alkuun lähinnä tuoreimmat kuulumiset. Lihan palvaaminen oli tosin varsin hillittyä, sillä tässä porukassa ymmärrettiin, että saunominen on nautinto, ei kilpailu. Miksi ihmeessä muuttaa nautinto kärsimykseksi? Välillä pidettiin taukoa saunan kuistilla, jossa höyryäviin keski-ikäisten miesten kroppiin liittyi Voimasavuke Bostonin sankka savu. Jonka jälkeen siirryttiin jälleen löylyyn. Sitähän varten tänne oltiin tultu.

Näitä tapaamisia saattoi kutsua tapahtumattomuuden riemujuhliksi, sillä minkäänlaista varsinaista ohjelmaa ei harrastettu eikä oltu kehitetty eikä mikään muuttunut edellisistä kerroista. Miksi pitäisi muuttuakaan? Vanhenevat miehet saunoivat, joivat olutta ja muistelivat sitä, kun nuorempina saunottiin ja juotiin olutta. Se, mikä saattaisi naisille olla ihmettelyn aihe oli se – joitain heitä ehkä hieman loukkaavakin fakta – että naisista ei näissä löylyissä puhuttu ollenkaan. Piruakos sitä naisista puhumaan, kun kerran miesten kanssa oltiin tultu ryyppäämään. Joskus aivan nuorena, kauan aikaa sitten saattoi asia olla hieman toisin, mutta nuoren miehen ajattelutavan saattoi määritellä lauseella ”on selvää, etten aina ajattele pillua, mutta silloin kun yleensä ajattelen, ajattelen pillua”. Näillä miehillä kyseinen asia oli rauhoittunut jo aikaa sitten. Koira heilutti häntää eikä häntä koiraa. Miesten vaimot tiesivät tämän, mutta jotkut vaimot olivat aina naama hieman nurpallaan kun äijä läksi kavereitten kanssa mökille. Mahtoiko tuo johtua naisellisesta kontrollinhalusta ja tiedosta siitä että mökillä mies oli totaalisesti sen kontrollin ulkopuolella.

Hyvään mökkiporukkaan kuuluu olennaiselta osaltaan se, että porukkaan ei kuulunut sellaisia heppuja, jotka toivat mukanaan vääränlaista viinaa. Lähinnä kahdenlaista:

1. Rähinäviina. Tätä ei kai tarvitse kellekään selittää sen tarkemmin.

2. Lässytys-, opetus- ja sen jatkuvan toiston viina. Tällä alkoholimuodolla oli ennen pitkää sellainen ominaisuus, että umpirauhallisenkin miehen kädessä oleva tavallinen oluttölkki muuttuu ennen pitkää rähinäviinaksi varsin selvin eikä välttämättä kovin miellyttävin seurauksin.

Tällaista väärää viinaa juovat heput tietysti karsiutuvat vakituisista ryyppyporukoista pois hyvin nopeasti sillä masokismi ei kuulu moisiin viikonloppuihin. Luonnollisesti toimivan viikonlopun kannalta on oleellista että miesten arvo- ja ajatusmaailmat ovat suhteellisen lähellä toisiaan. Jos mökillä on sanotaammeko kolme miestä, joilla on voimakkaan kansallismielinen ajattelumaailma ja kolme miestä jotka taas tunnustavat aktiivisesti punavihreää ideologiaa niin riidalta on hyvin vaikea välttyä ellei kaikilla ole niin totaaliset lehmän hermot ettei saunoessa ja törpötellessä keskustella muusta kuin urheilusta. Toisaalta jos mies tietää joutuvansa mökille mennessään harjoittamaan ennakkosensuuria niin piruako sinne mökille sitten yleensä lähtemään.

Välillä Ykä kävi sytyttämässä tulet grillikotaan ja saunatauko muuttui samalla myös muonitukseksi jossa paisteltiin makkaraa, joka kuuluu kyseisten tapahtumien ensimmäisen illan olennaiseksi ruuaksi. Samalla muisteltiin niitä monia hyviä makkaroita, joita ei enää ole tarjolla. Erityisesti mieleen tuli Atrian Wanhan Ajan Makkara, joka oli erinomainen tulimakkara mutta jota ei tahtonut enää löytää oikein mistään. Ykä muisteli myös lämmöllä ehkä kaikkein aikojen parasta grillimakkaraa eli Chef Wotkinsin Wotwurstia jota hän osti säännöllisesti silloin kuin vielä siellä Reuna-Suomessa Helsingissä asusteli. Sitäkään ei ollut enää myynnissä. Kyseisessä sessiossa miehille maistui erityisesti ruisryynäri. Yleensä ja erikseen todettiin, että niin lenkki kuin säilykeliha ei ole aikoihin ollut enää lähelläkään sitä, mitä se oli vielä joskus 1980-luvulla. Sen HK:n Sinisenkin ne menivät ja jotenkin pilasivat. Se Sukulako sen sai aikaiseksi?

Ja sitten jälleen saunaan, jossa mietittiin porukan nuivan ajattelumaailman keskenään sopivuutta ja samalla sitä, mahtoiko punavihreää ideologiaa tunnustavat porkkanaa purevat herraseurat pitää tällaisia samanlaisia mökkiviikonloppuja. Kai niillekin häppä maistui mutta kun sen tyyppinen ajattelu eli eniten siellä suurissa betonikaupungeissa niin keskittyivätkö ne lähinnä kapakassa istumiseen? Joka tapauksessa seurue pesi itsensä miten kuten, pukeutui ja siirtyi istumaan grillimajaan jossa jatkoi kansallismielistä, humaltuvien miesten selväksi vihapuheeksi tulkittavaa keskustelua tosin toivottaen samalla oikein mukavaa viikonloppua sille potentiaaliselle punavihreälle herraseuralle joka mahdollisesti vietti samanlaista viikonloppua jollain vastaavalla mökillä. Luonnollisesti tämän fiktiivisen punavihreän seureen terveydeksi otettiin jälleen tukevat moukut jallua, jota oltiin työstetty pitkin iltaa hyvistä syistä eli lähinnä niistä että otetaas jallua kun ei olla hetkeen otettu. Kyseessä oli myös taktinen suoriutuminen sillä paikalla olevista jaloviinoista kannatti juoda ensimmäisen illan aikana noin 75 prosenttia ajatellen jo kaukana tulevaisuudessa odottavaa sunnuntaiaamua.

Kyseisessä sessiossa olevat miehet olivat kaikki tahoillansa tottuneet eräelämään jota harrastaessaan heille kävi vaatimatonkin majoitus. Näissä sessioissa puolestaan hieman hifisteltiin koska tänne tultiin ryyppäämään eikä metsästämään tai vaeltamaan joten mökissä oli sekä pakastin, posliinivessa että astianpesukone ja kyseisessä mökissä myös suhteellisen iso televisio. Television kohdalla oli tärkeää, että sen kanavat katsottiin tapahtuman alussa läpi jotta tiedettäisiin mitä illan aikana ei tultaisi katsomaan. Keskinäinen pulina riitti oikein hyvin. Poikkeuksena saattoi olla sellainen kerta jolloin telkkarista oli tarjolla jotain huomattavan mielenkiintoista urheilutarjontaa niin kuin vaikka olympialaisia tai lätkän mm-kisoja. Olihan tietysti mukana tietokoneita ja älyhärpäkkeitä mutta niitä ei avattu, ellei sitten jollain hepulla ollut jotain mukavaa uutta näytettävää, niin kuin vaikka esimerkiksi aivan erinomaista suomalaista motokuskijazzia:

Koska kyseessä oli perjantai ja pääosin miehillä oli ennen törpöttelyn aloittamista takanaan työpäivä oli selvää että taktinen, strateginen, logistinen ja operatiivinen väsymys iski viimeistään puolilta öin ja mökissä alkoi kuulua viiden juopuneen miehen tukeva kuorsaus jota mökin katolla istuskeleva ja joutenoloaan lopetteleva varis saattoi ihmetellä. Ja tuumia, että eikös ne ihmiset itse sanoneet että äänellään se variskin laulaa, mutta ei tuo noitten äijien korina kyllä juurikaan musikaalisia ansioita sekään pahemmin ansaitse. Törkeää taiteellista syrjintää, vaikka muuten ihan mukavia heppujahan nuo olivat.

Siirrytään lauantaiaamuun, jossa miehet heräävät viimeistään puoleenpäivään mennessä, yleensä jo hieman aikaisemmin, sellaisessa näissä tapahtumissa niin tutussa ns. luovan krapulan tilassa. Siinähän nautitaan aamiainen eli yleensä kahvia ja lihapiirakkaa, jota on terästetty metukka- tai balkansiivuilla. Jonkunnäköistä mehua nautitaan yleensä myös tai sitten vissyn vesiä jos hepulle ne mielummin maistuu. Viimeistään kello kolmetoista koko porukka siirtyy Toisen Päivän Ensimmäiseen Saunaan. Saunan löylyissä luovan krapulan tila kehittyy, mutta ei saavuta sinänsä vielä filosofista huippuaan, vaan tässä vaiheessa loiventavia oluita hörsivät miehet keskittyvät lähinnä vitsinkerrontaan. Sinänsä kun miehet ovat tunteneet toisensa jo hyvin kauan, niin vitsinkerronta on jo perin tuttua eli sen voisi todeta etenevän kaavalla:

- Rasistinen vitsi A7

- Rasistinen nauru D3

- Homovitsi C11

- Asenteellinen homovihanauru N9

- Naista halventavaksi tulkittava seksivitsi B8

- Naista halventavaksi tulkittava seksistinen halveksuttava vihanauru D12

Aina silloin tällöin joku miehistä kertoo uudenkin vitsin mistä hän saa erikoiskiitoksen ja sen kunniaksi on otettava tietysti tukevat moukut jallua, jota on siis jäljellä noin 25% siitä määrästä mitä sitä tänne mökille perjantaina tuotiin. Jallun määrä on voimakkaasti vähentynyt mutta harvassa toisaalta ovat ne tuoreet vitsitkin.

Kyseisen saunan jälkeen on ohjelmassa ruokailu, josta tällä kertaa oli vastuussa Kutvonen. Kutvosen tarjoama menu oli yksinkertainen mutta erittäin toimiva sekä ennen kaikkea helppo valmistaa. Menu sisälsi lohkoperunoita sekä hirvisäilykettä johon ei oltu laitettu muuta maustetta kuin jauhettua merisuolaa ja lipstikkaa, mikä käy kaikkeen riistaruokaan aivan erinomaisesti. Lisäksi oli tarjolla ruisleipää ja jo aiemmin kuppiin sulamaan laitettua voita. Miehet kutsuivat tätä varsin tuttua ruokaa nimellä Perkeleen Kovien Miesten Ruoka ja äyskäröivät sitä ääntä kohti suurella antaumuksella.

Ruokaa sulateltiin grillikodassa noin tunnin verran ja sitten olikin aika siirtyä Toisen Päivän Toiseen Saunaan jossa luova krapula oli saavuttanut toisen päivän luovan nousuhutikan tilan joka mahdollisti huomattavan filosofisen keskustelun tason jonka kaikkinensa saattoi määritellä joko laittoman tai ainakin epäilyttävän viha-, pelko-, fakta- ja järkipuheen piiriin.

Luonnollisesti tuli käsiteltyä myös ajan kulun käsittämätöntä ja julmaa nopeutta. Aikanaan se, mikä oli edessä tuntui kestävän käsittämättömän pitkään mutta taaksepäin katsottuna se olikin vain mitätön hujahdus. Muistivatpa miehet mainita sen kestoaiheen, kuinka työn tekeminen muuttui päivä päivältä vaikeammaksi niitten työtä määrittelevien ihmisten toimesta jotka eivät olleet koskaan töitä tehneetkään. Toisaalta muistettiin, että hyvä kun niitä töitä kuitenkin oli sillä tämänikäiset häiskät olivat elämänsä viimeisessä työpaikassa jonka loputtua he olivat lähinnä yhteiskunnallista ongelmajätettä. Filosofisessa keskustelussa nousi myös aina esille se tietynlainen suru siitä, että se maa, jonka tämä porukka mielsi aikanaan niin tutuksi ja omakseen oli alkanut muuttua niin vieraaksi ja sellaisten ihmisten toimesta jotka kuitenkin edustivat hyvin pientä vähemmistöä. Tietysti kaikki keskustelu käytiin pitkillä sanamuodoilla puhuen kieltä jota voisi kutsua saunatajunnanvirraksi.

Mutta keskustelussa todettiin myös se, että oli meillä minkälainen hallinto ja kuinka sekopäinen virkamieskoneisto tahansa, niin tiettyä suomalaisten miesten kaveruutta se ei pystyisi koskaan estämään. Se oli tietynlainen pysyvä elämän tukipylväs maailmassa joka keksi joka päivä jotain uutta ja älytöntä. Vaikka ehkä se virkamieskoneisto jossain vaiheessa hoksaisi vaatia, että tällaisiin ryyppyreissuihin tulisi mukaan kunnallinen mielipidevalvoja joka pitäisi huolen siitä, että juovuksissa keskusteltaisiin vain oikeista asioista ja oikeissa sävyissä. Tämä porukka tuumi siitä vaihtoehdosta että saattaahan sekin joskus tapahtua, mutta tuossa mökin vieressähän on tuo Perseenrepimänrääpimänsuo, jossa on vielä tilaa. Todettaisiin vaan sitten jälkikäteen että se tyyppi vaan läksi jonnekin eikä me humalapäissämme oikein arvattu lähteä sitä etsimäänkään. Oltais vielä eksytty itsekin. Kun alkoi olla pimeäkin. Miten lie sitten kadonnut? Jos se lähti itte vihapuhumaan tuonne suolle ja eksyi sitten?

Selväähän on, että suurimmat filosofiset oivallukset tapahtuivat sitten päivän toisen saunan  jälkeen illalla joutenoloa lopetellessa, mutta koska mikään muu ei siinä vaiheessa enää ollutkaan selvää, niin ne tuppasivat sitten autaasti (ja ehkä onnekkaastikin) unohtumaan ja pikkuhiljaa kuorsauskvintetti alkoi jälleen esittää koko yön kestävää konserttoaan.

Sunnuntaiaamun taustamusiikkina olisi saattanut soittaa Volgan Lauttureita nonstoppina, mutta sehän ei estänyt aamiaisen jälkeistä kämpän täydellistä siivoamista. Tänne tultiin ja täältä lähdettiin jälkiä jättämättä. Koska väsymys oli tullut melko varhain näytti alkometri miehille että maantie kutsuu. Jälleen kerran lyötiin kouraa kouraan ja todettiin, että tää otetaan taas uusiksi. Mukavinta siinä lupauksessa oli se, että se tiedettiin todeksi. Ja joka kerta samalla, muuttumattomalla kaavalla. Jos se toimii, älä räplää.

Lukijalle: tämä kirjoituksen idea pohjautuu Kari Ojalan toistakymmentä vuotta sitten julkaistuun kolumniin, jossa hän totesi, että miesten ryyppyviikonlopuilla on uskomattoman suuri terapeuttinen merkitys. Olen kokemuksen syvällä rintaäänellä täysin samaa mieltä. Ojalan kirjoitus on alun perin julkaistu Vihreässä Langassa ja täytyy sanoa, että se taitaa olla se ainoa kirjoitus kyseisessä aviisissa jonka kanssa olen samaa mieltä.

Ja vielä loppuun lisäys. Tarkoituksena oli pitää kirjoitus vapaana päivänpolitiikasta, mutta tämä juttu vaan hyppäsi silmille. Toisaalta sitä saattaa verrata sellaiseen mökillä esitettyyn kiroilevaan motokuskijazziin. Vittuuntumista ja hammasten kiristystä siinäkin on. Kotimaiset demarimme ovat – Liisa Jaakonsaari esilukijana – nyt kovasti hämmästyneitä kun Donald Trump näköjään on pitämässä vaalilupauksensa. Hämmästyksen ymmärtää, sillä onhan se sellainen törkeys broileripolitiikkaan tottuneille jotain aivan käsittämätöntä. Asian tiimoilta Liisa on vielä tuuminut, että nyt on aika julkaista terävä twiittaus ja lopputuloshan on juuri niin oivaltava ja asiaan sataprosenttisesti liittyvä kuin vain Liisalta voidaan odottaa:

Tunnetulla tyylillään Liisa jälleen kerran putsasi pöydän, tyhjensi pajatson ja hiljensi soraäänet. 

Itse asiassa hoksasin, että kun Liisa aikanaan lähtee politiikasta niin minulla tulee häntä tolkuttoman ikävä. Tosin ehkä eri syystä kuin mitä Liisa itse saattaisi kuvitella.

Vaan hetkonen, nykykäsityksen mukaan meikäläinen taisi juuri syyllistyä poliitikkoon kohdistuneeseen vihapuheeseen. No, joka tapauksessa oikein hyvä alkavaa viikonloppua kaikille. Ehkä teistä joku lähtee vaikka mökillekin.

VAIETUT KYLÄT OSA I

January 31, 2017, 2:20 pm

≫ Next: ERÄS TOIMITTAJA JA EPÄILYKSEN PIRU

≪ Previous: SELLAINEN PERINTEINEN VIIKONLOPPU

$

0

0

Radanvarsikaupungissa vuonna 2089

Radanvarsikaupungin hallinnolliseen alueeseen kuuluvan Luontoreservaatti RK-itäkoillisen alueella kuului ihmisen aikaansaamia ääniä hyvin harvoin, vaikka elokuisena päivänä oksaltaan ympäristöä tähyilevä orava saattoikin erottaa mäntynsä vieressä kulkevan erittäin hyvälaatuisen polun joka tuli jostain lännestä ja kääntyi juuri männyn kohdalla melko jyrkästi koilliseen kadoten kahden mäen väliseen katveeseen. Jos orava olisi ihmisten koneitten päälle jotain ymmärtänyt, niin se olisi osannut päätellä polun olevan niinkin leveän, että sillä olisi voinut ajaa maastoautolla tai ainakin mönkijällä. Joskus niitä metelöiviä hirviöitä oli oravankin näköpiiriin ilmestynyt, mutta viimeisestäkin kerrasta oli jo aikaa useampia viikkoja ihmisten aikakäsityksillä.

Niinpä kun orava kuuli läntisestä kaukaisuudesta sitä ikävän pärisevää epäluonnollista ääntä se otti välittömät oravan ritolat ja katosi tästä tarinasta. Jos siltä oltaisiin kysytty, niin se olisi ollut varmaan kyseisestä asiantilasta mielissään. Se halusi vain pitää huolen omista oravan asioistaan. Pärisevän äänen lähteenä ei ollut maastoauto vaan kaksi maastomoottoripyörää. Pyörät oli lastattu täyteen erilaisia leiriytymisvälineitä ja muita varusteita. Kyseiset pyörät pysähtyivät juuri sen männyn kohdalle, jossa orava oli vielä äsken pitänyt taukoa. Moottorit sammuivat, kypärät riisuttiin päästä ja niitten alta paljastui kaksi nuorta, parikymppistä miestä. Toinen miehistä, Jakke, kaivoi esille virallisen luontoreservaattikartan ja toinen, Patrik, alkoi tarkastella sitä hänen kanssaan. Jaken sormi seurasi kartalla olevan polun kulkua heidän pysähtymispaikkaansa asti, nousi sitten ja osoitti koilliseen, johon polku jatkui niin kartalla kuin silmälläkin katsottuna. Sitten hän käänsi sormensa osoittamaan kaakkoa:

- No joo, tään virallisen kartan mukaan tuolla kaakossa ei ole siis mitään. Pelkkää erämaata varmaan seuraavat sata kilometriä ja koko alue on kiellettyä rauhoitusaluetta. Ja kun katsoo tuohon suuntaan, niin ei tossa tosiaan näytä olevan kuin pöpelikköä, häpelikköä, vitelikköä ja lisää metsää.

Patrik puolestaan sanoi:

- Niinhän se opettajakin veikkasi, että tältä tuo maisema näyttää. Kaivapas se opettajan kartta esille.

Jakke kaivoi povitaskustaan toisen, samaa aluetta koskevan kartan, jossa luki ”Reunansyrjä. Maanmittaushallituksen karttapalvelu. 2024”.

- Kyllä me ollaan just siinä paikassa mistä opettaja kehotti kääntymään kaakkoon päin. Vaikka tuo kartta on kymmeniä vuosia vanha, niin maastokohdat eivät sinänsä ole muuttuneet. Purojen virtaus tietysti voi muuttua, mutta noista kahdesta mäestä me voidaan aika tarkasti määritellä paikkamme.

Myös Patrik katseli vanhaa karttaa ja vertasi sitä uuteen, viralliseen versioon:

- Vaan on siinä jumaliste iso ero. Virallisesti siellä ei pitäis olla mitään. Ja tuossa kuitenkin näkyisi taloja toisensa perään ja tuolla kauempana päässä pitäis olla kokonainen taajama.

Jakke taitteli kartan povitaskuunsa.

- Opettaja sanoi, että hänen vanhan muistinsa mukaan tästä pitäisi lähteä kaakkoon selvästi erottuva polku. Sellaiset säilyvät kumminkin luonnossa pitkään joten se voisi vielä löytyä. Hän arveli myös, että tälle kohdalle on istutettu jotakin häpelikköä naamioksi. Ja kartta näytti, että polku jatkuisi puolisen kilometriä ja tulisi metsäautotien kääntöpaikalle. Mitä taas ei uudessa kartassa tietenkään näy. Eiköhän heitetä hetkeksi jalkamieheksi ja katsota, jos se polku löytyisi. Pysytään näköetäisyydellä toisistamme kumminkin.

Nuoret miehet läksivät kävelemään ryteikköön. Toisella oli vyöllään järeä pistooli ja toisella selässään haulikko. Ei mennyt kuin varttitunti kun Patrik huusi:

- Hei Jakke! Tuu tänne!

- Löysitkö?

- Katto itte.

Polku näytti alkavan tyhjästä, juuri siltä kohtaa missä ympäristöä paljon nuorempi metsikkö loppui. Miehet tiesivät, että polut eivät ala tyhjästä. Opettaja taisi sittenkin olla oikeassa, vaikka ajatus tuntuikin niin hurjalta. Itse asiassa pelottavalta.

- Mennään takaisin pyörille. Tuon ryteikön takia niitten kanssa on tietysti melkoinen tusaaminen, mutta tästä eteenpäin kulku onkin sitten helpompaa.

Jakke ja Patrik olivat olleet ystäviä jo kouluajoista alkaen. He olivat käyneet koulunsa aina ylioppilaaksi saakka samalla luokalla ja armeijassakin he olivat olleet samassa joukko-osastossa. He olivat kotiutuneet kuluvan vuoden kesäkuussa. Molemmat myös kuuluivat suomalaiseen nomenklaturaan, vaikka eivät siitä välttämättä itse olleet kovinkaan innoissaan. Patrikin isä ja äiti olivat hallintoviranomaisia ja kuuluivat niin koko maassa kuin Euroopan Liittovaltiossakin yksin vallassa olevaan Yleisfeministiseen ilmastodemokratiapuolueeseen. Sen ansiosta Patrikin perheellä oli mahdollisuus ylelliseen asumiseen sillä tämä kolmihenkinen perhe asui mukavassa kerrostalokolmiossa.

Suomessa noin yhdeksänkymmentäviisi prosenttia kansasta asui kuutioasunnoissa, kooltaan viidestä kahteentoista neliöön. Loput viisi prosenttia kuuluivatkin sitten YFID:iin joka oli luonteeltaan kova kaaderipuolue, johon pääseminen oli vaikeaa. YFID:iin kuuluvista henkilöistä noin 75% asui kerrostaloissa, 20%  rivitaloissa ja kaikkein tasa-arvoisimmat henkilöt sitten omakotitaloissa joita ei tosin sanottu enää omakotitaloiksi vaan erillisasumisyksiköiksi. Omakotitalohan itsessään tarkoitti ympäristölle vahingollista kerskakulutusta ja oli näin terminä sopimaton.

Ja yhdessä sellaisessa asui myös Jakke. Hänen äitinsä oli nimittäin puolue-eliittiin kuuluva koko Radanvarsikaupungin hallinnollisen alueen Vastaava Byrokraatti joka piti hallussaan käytännössä diktatuurista valtaa ollen vastuussa vain Helsingille ja sitä kautta Brysselille. Vanhempiensa aseman vuoksi niin Jakke kuin Patrik olivat voineet käydä koulunsa erillisessä ja rauhallisessa puolue-eliitin lapsille suunnitellussa hyvin varustetussa kasvatus- ja oppimiskeskuksessa jossa oppilaat saivat opiskella samoissa turvallisissa ja virikkeellisissä tiloissa päiväkodista aina ylioppilaaksi saakka.

Patrikin perhettä saattoi sanoa tavalliseksi onnelliseksi perheeksi ja puolueasemastaan huolimatta Patrikin vanhemmat olivat tosiasiassa eräänlaisia leipäpappeja jotka vapaa-ajallaan olivat hyvin leppoisia ja rauhallisia ihmisiä joita ei puolueen jäseniksi oikein saattanut mieltää. Jaken kohdalla tilanne oli toinen. Hänen äitinsä oli sieluaan myöten vannoutunut yfidiläinen, kiihkofeministi miestenvihaaja ja eräänlainen narsistisen persoonallisuushäiriön arkkityyppi. Hän oli hankkiutunut raskaaksi keinohedelmöityksellä 38-vuotiaana kun oli tuntenut biologisen kellonsa tikittävän. Luonnollisesti tämä tapahtui  ilman minkäänlaista isäkandidaattia, sillä Jaken äiti oli todennut, ettei yksikään mies yllä hänen älylliselle tasolleen.

Niinpä Jakke oli tottunut elämään vaikutusvaltaisen yksinhuoltajaäidin kanssa tajuten, että hän oli äidilleen jonkunlainen sekoitus lasta, omaehtoisen naisen pärjäämispokaalia ja omaisuutta. Äidin, joka toi toistuvasti esille syvän pettymyksensä siitä ettei Jakke ollut syntynyt tyttönä. Joskus, Jaken ollessa teini-ikäinen tuo nainen oli humalapäissään sammaltanut Jakelle, että olisi sukupuolen selvittyä halunnut tehdä abortin ja yrittää uudestaan, mutta niin edistyksellinen ei Suomenkaan feministinen lainsäädäntö sentään ollut. Myöhemmin äiti oli sitten kiistänyt sanoneensa näin. Asiasta ei puhuttu. Yleensäkään tässä yksinhuoltajaperheessä ei paljoa puhuttu sillä keskustelu vaati kaksi suht tasavertaista keskustelukumppania eikä hänen äitinsä osannut ajatella ihmisiä kuin komentaja/komennettava-akselilla.

Jakkea saattoi kieltämättä pitää pettymyksenä äidilleen. Mitä muutakaan vaihtoehtoa olisi ollut, kun jo elämän oletusasetuksissa olivat väärät valinnat ja jalkojen välissä väärät värkit. Erityisesti äidille oli vaikeaa sulattaa se ajatus, että Jakke halusi lähteä lukemaan insinööriksi, kun taas äiti oli pitänyt itsestään selvyytenä että Jakke läksisi puoluebyrokraattiseen hallintokoulutukseen jonka kautta hän jatkaisi nomenklaturan perinnettä. Eiväthän insinöörit hitto vie pääse edes puolueen jäseneksi. Kaikkein eniten äitiä järkytti sen tajuaminen, että hän ei pystyisi Jaken päätä kääntämään. Ehkä hän näki pojassa oman itsepäisyytensä, joka oli jalostunut jotenkin hienostuneempaan muotoon. Muotoon, joka ei halunnut alistaa muita. Mitä saattoi pitää heikkoutena.

Muulla käytöksellään Jakke ei sitten kyllä antanut valittamisen aihetta. Hän oli hyvä oppilas sekä kohtelias ja urheilullinen nuori mies joka oli kovasti tyttöjenkin mieleen, mikä ei sinänsä hänen äitiään paljon liikuttanut, sillä Jaken synnyttyä hän oli itse pitäytynyt vaihtelevissa lesbosuhteissa. Ehkä hän halusi varmistaa, että Jakelle ei tarjottaisi minkäänlaista isän mallia. Koulussa Jaken ongelmana puolue-eliitin lapsena saattoi pitää eräänlaista liiaksi jalat maassa olemista. Hän ei innostunut koulueohjelman yleismaailmanhalaavista aineista, vaikka vastasikin koekysymyksiin niin kuin oltiin vaadittu.

Ei hän myöskään varsinaisesti kyseenalaistanut feministisdemokraattista yksipuoluejärjestelmää,  jota virallisesti kutsuttiin nimellä Todellinen Demokratia, mutta esitti aika ajoin häiritseviä, pohdiskelevaan tyyliin esitettyjä kysymyksiä. Ei piruuttaan, vaan aidon tiedonjanon vuoksi. Jakke oli oikeasti utelias ja asioista kiinnostunut. Eräästä kysymyksestä lukion viimeisellä luokalla kehittyi sitten hänelle tietynlainen pakkomielle, joka aikanaan veisi hänet ystävänsä Patrikin kanssa raahaamaan maastomoottoripyörää ryteikön läpi.

Kysymys oli lähtenyt liikkeelle ympäristöhistorian tunnilla jossa opettaja kertasi oppilaitten jo aikaisemmin useasti ulkoalukemaa, mutta Todellisessa Demokratiassahan jatkuva kertaus ja toisto oli opintojen äiti, varsinkin jos se liittyi historiaan tai yhteiskuntajärjestelmään:

- Niin kuin muistamme, niin melko pian vuonna 1944 Neuvostoliittoa vastaan käydyn hävityn hyökkäyssodan jälkeen,  joskus 1950-luvun alussa alettiin Suomessa ehkäpä ensimmäisenä maana maailmassa havahtua siihen, että ympäristölliset kysymykset ja mahdollinen ilmastonmuutos on kaikkein suurin uhka niin maallemme kuin koko ihmiskunnan tulevaisuudelle. Silloin alettiin ymmärtää, että kaikkein ekologisin ja ympäristölle turvallisin asutuspoliittinen muoto on väestön keskittäminen tiiviisiin, energiatehokkaisiin ja luontoa säästäviin kaupunkikeskuksiin. Väestön valtava haja-asuttaminen koko maan alueelle pääosin äärimmäisen energiatuhlaavaan omakotitaloasutusmuotoon oli ilman muuta niin ympäristölle kuin kansantaloudelle pitkässä juoksussa tuhoisaa. Ajatelkaapa maata, jossa jokaiselle asunnolle tarvittiin oma tuhlaava energianlähde. Yleensä vielä useampi. Savuttava ja saastuttava puulämmitys ja sen lisäksi vielä sähkö- tai öljylämmitys. Ja vielä tämän lisäksi jokaiseen erilliseen taloon vievä, jatkuvaa kunnossapitoa vaativa tieverkko ja valtava määrä järkiajatteluun nähden täysin tarpeettomia henkilöautoja. Järkyttävää. Tämän tien tuhoisuus nähtiin jo hyvissä ajoin. Koko haja-asutusalue oli kasvukeskusten elättämää saastuttavaa aluetta joka eli kaupunkiväestön maksamilla tulonsiirroilla.

- Tuossa vaiheessa tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Ensinnäkin teollistumisen myötä kaupungit alkoivat vetää ihmisiä muutenkin sisäänsä kasvavissa määrin ja koululaitoksessa opetettu ympäristökasvatus muutti varsinkin nuorten ihmisten asenteita edistyksellisempään suuntaan ja he hakeutuivat myös aktiivisesti kaupunkeihin. Siinä vaiheessa valtio alkoi keskittää tarpeellisen maatalouden toimintaa linjan Pori – Kotka lounaispuolella sijaitseviin korporaatioyhtiöitten maa- metsä- ja karjatalouskombinaatteihin, jossa tilakoot saatiin toiminnan kannalta huomattavasti tehokkaammiksi ja entiset maanviljelijät saattoivat jatkaa ammattiaan kombinaattien työntekijöinä. Samalla ymmärrettiin, ettei täysi ruokaomavaraisuus ole maalle välttämättömyys, sillä ulkomaankaupalla saatiin vaje helposti korjattua ja samalla suomalainen ruokavalio monipuolistui.

- Tulee muistaa, että koko haja-asutusalueen väestö oli hajallaan erillisissä taloissa ja pienissä, korkeintaan kymmenen - kahdenkymmenen talon kylissä ja tällaisen joutokäynnin kustantajana toimi luonnollisesti valtio jolle se olisi ollut joka tapauksessa ennen pitkää kestämätöntä. Onneksi valistustoiminta ja kaupunkiasumisen antamat mahdollisuudet houkuttivat ihmisiä sen verran voimakkaasti, että vuoteen 1995 mennessä koko haja-asutusalueen väestö oli muuttanut suuriin, minimissään kahdensadan tuhannen ihmisen asutuskeskuksiin, joissa tapahtui sitten 2000-luvun alussa ekologisen vallankumouksen seuraava vaihe eli siirtyminen kerrostaloasumisesta vielä huomattavasti energiatehokkaampaan, ympäristöystävällisempään ja halvempaan kuutioasumismuotoon. Kaiken kaikkiaan väestö on ollut alusta asti tyytyväinen tähän edistykselliseen asumismuotoon ja väestöllä on myös ymmärrys siihen, että osan – sanoisinko erityisasiantuntemusta omaavien – kansalaisten osana on asua energiateholtaan huonommissa, joskin asumispinta-alaltaan hieman suuremmissa asunnoissa.

Tähän oli Jakke sitten kommentoinut:

- Opettaja. Mitenkäs, kun minä tuolla verkossa törmäsin yhden kaverin löytämään dokumenttiin, jonka mukaan Suomessa asui kuitenkin vielä vuonna 2017 pienissä taajamissa ja haja-asutusalueella yhteensä kolmisen miljoonaa ihmistä eikä Suomessa ollut silloin vielä ollut minkäänlaisia kuutioasuntoja.

Opettajan ilmeestä näki, että nyt pääsi Jaken suusta suuri sammakko. Ilme ei ollut oikeastaan ilkeä, vaan lähinnä arvioiva. Saattoi nähdä, kuinka opettajan pään sisäinen laskukone raksutti. Opettaja oli 48-vuotias nainen, joka oli ollut puolueen jäsen viimeiset kymmenen vuotta. Ansio, jota ei suinkaan annettu kaikille opettajille. Ei edes kaikille puolue-eliitin lapsia opettaville. Hän ei kommentoinut aluksi asiaa ollenkaan, mutta kysyi sitten:

- Mistäs sinä tuollaisen tiedon, tai väitteen olet saanut?

- No yleisestä euroverkostahan minä. En minä sitä sen tarkemmin muista. Siellä se dokumentti oli ollut kuvatiedostona.

Opettaja oli hetken hiljaa ja totesi sitten.

- Tuollaisia valetietoja aika ajoin pääsee euroverkkoon. Vaikka se onkin erittäin hyvin valvottu. Luulen, että tuo niin sanottu dokumentti on tullut Yhdysvalloista tai jostain muusta sellaisesta maasta jossa ei olla vielä ymmärretty siirtyä Todelliseen Demokratiaan. Ei sellaisista kannata välittää. Ja sellaiset tiedostot muuten kannattaa hävittää välittömästi. Vaikka ne vaikuttavat kuvatiedostoilta niin niissä on kyllä yleensä joku virus mukana. Jotkut troijalaiset ovat sotkeneet euroverkkoa niin, että sen putsaaminen on maksanut miljoonia. Ja tällaisissa tapauksissa viruksen lähettäjät etsitään, löydetään ja pannaan edesvastuuseen.

Jakke tajusi, että vaikka opettaja ei ollut vastannut hänen varsinaiseen kommenttiinsa mitään, niin nyt oli aika pitää turpa rullalla. Sen verran selvän uhkauksen opettaja oli esittänyt. Tietoverkkorikos oli sen verran vakava syytös, että siitä ei häntä pelastaisi välttämättä hänen vaikutusvaltainen äitikään. Opettaja jatkoi vielä:

- Sen sijaan, että puntaroisimme jonkun ulkovallan yhteiskuntarauhan murentamiseen tarkoitettua misinformaatiota, meidän tulisi mieluummin keskittyä muistamaan, että kyseisen onnistuneen asumispoliittisen muutoksen ja yleensäkin Todellisen Demokratian myötä Suomen pinta-alasta 95% on täydellisesti ihmisiltä eristettyä luonnonreservaattia jossa eläimet ja kasvit voivat olla rauhassa  ilman ihmisen tuhoavaa vaikutusta ja samalla myös suurin osa Suomen luonnosta on vapautettu tehometsätalouden tuhoavasta kirouksesta. Lisäksi, kun maaseudun järkyttävän kallis tekohengittäminen voitiin lopettaa, meiltä vapautui voimavaroja joilla olemme voineet auttaa afrikkalaisia ja aasialaisia siskojamme ja veljiämme jotka ovat tulleet Suomeen sotaa, terroria, nälkää ja ilmastonmuutosta pakoon. Vapautuneitten voimavarojen myötä me olemme voineet myös rakentaa heille omat, erilliset ja kantasuomalaisilta kielletyt itsehallintoalueet joissa he voivat elää perinteisten tapojensa ja kulttuurinsa mukaan, niin ettei heidän tarvitse omaksua heille vieraita ja hankalia suomalaisia tapoja sekä vaikeaa suomen kieltä.

- Ja ennen kaikkea tulee muistaa, että nykyisin maassamme jokaisella on oikeus ja mahdollisuus kuutioasuntoon. Jokainen saa kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Jokainen on oikeutettu koulutukseen. Jokaisella on kodissaan 70 litran jääkaappi jossa on jopa pieni pakastelokero. Jokaisella on mikroaaltouuni ja kahvinkeitin. Ja jokaisella on asunnossaan tv-vastaanotin, joka toimii samalla euroverkon katselulaitteena. Ilman Todellista Demokratiaa ja vanhan patriarkaalisen, tuhlaavan, saastuttavan, ahneen elämäntavan ja maailmankuvan hylkäämistä tätä ei oltaisi koskaan saavutettu. Siitä saavutuksesta on pidettävä kiinni, eikä mikään saa uhata sitä.

Tunti päättyi. Jotkut oppilaat katselivat Jakkea vähän pilkallinen ilme naamallaan. Menikin kyselemään tyhmiä. Lankesikin johonkin ulkovaltalaiseen trolliin. Munasipa itsensä pahemman kerran. Ääneen näitä ei sanottu, sillä Jakke oli kuitenkin suosittu oppilas ja asiaan vaikutti tietysti Jaken äidin asema. Se nainen tekisi kiusaamisesta lopun nopeasti eikä anteeksianto ja armahdus kuulunut kyseisen naisen sanavarastoon. Ei hän tekisi sitä ehkä äidinrakkaudestaan, vaan siitä omistavasta ajatuksesta että hänen henkilökohtaista pokaaliaan ei tönittäisi. Seuraavien välituntien aikana Jakke ja Patrik viihtyivät lähinnä keskenään. Ja puhuivat koko ajan samasta aiheesta. Myös Patrik oli lukenut kyseisen dokumentin. Se oli hyvin tehty, sisälsi nykyiseen suomenkieleen nähden selkeästi vanhakantaista kieltä ja sisälsi sellaisia termejä mitä ei enää oltu käytetty aikoihin. Sitä oli hyvin vaikea uskoa väärennökseksi.

Asia jäisi mietityttämään. Harmitti, ettei siitä varmaankaan saisi enää selkoa. He tunsivat kyllä verkkopoliisin tehokkuuden ja arvasivat että historianopettaja oli ottanut sinne välittömästi yhteyttä. Dokumentti häviäisi euroverkosta muutamassa tunnissa. Olihan se heillä kummallakin piilossa olevalla muistisirullaan mutta verkossa siitä ei varmaankaan kannattaisi keskustella. Ainakaan vähään aikaan. Ehkei koskaan. Täytyisi ehkä tyytyä siihen, ettei vastausta koskaan tulisi ja asia jäisi kummittelemaan piiloon mielen lokeroihin hypätäkseen taas silloin tällöin esiin. Päivän viimeinen tunti oli matematiikan tunti. Heidän matematiikan opettajansa oli jo 65-vuotias vanha, rauhallinen ja pidetty mies. Miellyttävällä tavalla karismaattinen, eikä hänen tarvinnut koskaan korottaa ääntänsä. Oppilaitten valuessa luokasta käytävälle hän vinkkasi Jakelle sormellaan. Jakke käveli opettajanpöydän luo. Opettaja katsoi luokasta poistuvia oppilaita, sitten Jakkea ja taas oppilaita. Jakke ymmärsi että hän halusi puhua kaksistaan. Luokan tyhjennettyä hän katsoi jonkun aikaa Jakkea hiljaa ja alkoi puhua:

- Sinä olit kysellyt historian tunnilla vähän hankalia. Oikeastaan tosi hankalia. Sellaisia, joita ei saisi heittää edes vitsinä. Älä suotta säikähdä, en minä aio ripittää sinua. Se historianopettaja oli vaan opettajainhuoneessa asiasta aika pähkinöinä. Sitä naista muuten kannattaa varoa yleensäkin. Hän kun on aikamoinen fanaatikko. Ja termi aikamoinen on tässä kyseisessä tapauksessa varsin lievä ilmaisu. Äläkä suotta katso niin kummissasi. Kyllä minä tiedän, että sinä puolestasi et ole sellainen, vaikka, no, kyllä sinä tiedät... perhetausta… Olen oppinut, että sinä olet utelias, epäilevä, kyseenalaistava ja tiedonhaluinen. Sitä kutsuttiin joskus aikanaan oppimisen haluksi. Nykyisin ne ovat asioita, joita kannattaa varoa. No, se ei ollut varsinainen asiani.

- Opettaja, mikä sitten se varsinainen asianne on?

- Niin… se on se hankala kysymys, mitä historiantunnilla kysyit. Haluatko todella tietää vastauksen siihen?

Jakke mietti. Vain hetkisen.

- Haluan.

Opettaja puolestaan oli hetken hiljaa. Kuin harkiten seuraavaa lausettaan. Olihan kyseessä kuitenkin Vastaavan Byrokraatin poika. Jos hän olisi tehnyt väärän arvion, niin edessä saattaisi olla määrittelemättömän pituinen matka Hailuodon, Raippaluodon, Nauvon tai Korppoon eristys- ja uudelleenkasvatusalueille. Sitten hän näytti tekevän päätöksensä.

- Vastaukseksi eivät riitä pelkät sanat. Tarvitaan muutakin. Eikä vastausta pysty antamaan tässä ja nyt. Mutta jos haluat, niin voit tulla käymään minun ja vaimoni kuutiossa. Olisiko sinulla koska aikaa?

- Periaatteessa vaikka tänään. En meinaan haluaisi odottaa.

Opettaja kirjoitti paperilappuun osoitteensa ja ojensi sen Jakelle.

- Kävisikö sitten kello viisi? Jos emme ole paikalla, niin olemme asuntolan ruokalassa. Oikeastaan voit kulkea ensiksi sen kautta. Se on kuitenkin alimmassa kerroksessa. Ja tule yksin. Olen kyllä huomannut, että olet puhunut paljon sen Patrikin kanssa. Se on kunnon poika. Mutta haluan puhua ensin vain sinun kanssasi.

- Sovittu!

Innokkaana ja odottavana Jakke meni opettajan antamaan osoitteeseen vähän etuajassa. Tokihan hän oli nähnyt näitä kuutioasuntokolosseja ennenkin – vähän kauempaa –  mutta ei ollut koskaan käynyt sisällä sellaisessa. Eihän hänen ollut tarvinnut. Jo asuinalueelle, tai virallisen termin mukaan ”ekologiseen asuintilakompleksiin” saapuminen järkytti. Nämähän olivat valtavia. Ja niitä oli paljon. Mieleen tuli lähinnä jonkunlainen loppumaton mehiläispesä. Jakke ymmärsi myös, että suurin osa noista arpakuutioista oli sellaisia, ettei niissä ollut edes ulkoikkunaa. Jakkea hävetti. Kuinka ihmiset saattoivat asua täällä? Ja kuinka hän toisaalta itse saattoi asua siellä, missä asui?

Mutta tieto odotti, ja kello puolestaan ei. Opettaja oli näemmä lopettelemassa ruokailuaan yhdessä vaimonsa kanssa. Nähdessään Jaken hän huikkasi kädellään:

- Terve Jakke. Meillä vähän kesti tää sapuskointi. Tänään kun oli tarjolla härkäpapusoijapuuroa. Se ei ole kyllä maittavaa, mutta sitä täytyy syödä paljon, että jaksaa seuraavaan päivään. Kun noita lihapäiviä ei ruokalassa ole nykyisin kuin kahdesti viikossa ja kaupan ruoka on kallista. Iltapalat tuppaavat jäämään pariin leipäpalaseen. Ei varmaan haitanne, jos vaimoni tulee mukaan?

- No eihän toki. Ja en kai minä sentään ihmisiä kodistaan pois aja, jos olen sinne tulossa käymään.

- Kjäh-kjäh… joo… kuutioni on linnani. Kirjaimellisesti…

Jakke tervehti kohteliaasti opettajan vaimoa ja opettaja esitteli hänet. Hän oli myös 65-vuotias, pari vuotta sitten sairaseläkkeelle jäänyt kirurginen sairaanhoitaja. Selkä ei ollut enää kestänyt työtä. Opettaja kertoi yrittävänsä itse jaksaa lakisääteiseen 67 vuoden eläkeikään, sillä koska valtio piti kuutiota ja ruokalan ruokaa osana palkkaa, niin molempien jäädessä eläkkeelle kuutiosta alettaisiin periä vuokraa. Silloin kuutiovuokran ja ruokalassa tarjotun ruuan yhteishinta tulisi sen verran suureksi että heille ei jäisi käytännössä kuin hieman taskurahaa. He kun eivät olleet puolueen jäseniä. Vanhan pariskunnan asunto sijaitsi kuudennessatoista kerroksessa. Näköjään siinä oli kumminkin ulkoikkuna. Opettaja sulki oven ja hänen vaimonsa latasi pienen kahvinkeittimen.

- Tässähän tämä. Tämä on sentään yhdeksän neliön kokoinen. Sellainen, että saamme tuon sängyn yöksi levitettyä. Voidaan nukkua vierekkäin. Pienimmät ovat viisineliöisiä ja niin matalia, ettei siellä mahdu seisomaan. Lapsiperheitten kuutiot ovat samanlaisia, niissä on vaan kuutioitten välissä ovi. Istu tuohon jakkaralle. Et varmaan tullut katselemaan paikallista arkkitehtuuria. Se oliskin kyllä varsin nopeasti katseltu. Tulit hakemaan vastausta kysymykseesi maaseudusta ja haja-asutusalueesta yleensä.

- Niinhän minä tulin. Ja te lupasitte sen antaa.

Opettaja otti laatikosta esille hyvin vanhanmallisen tablettilaitteen, käynnisti virran, näppäili sitä hetken ja ojensi sen sitten Jakkelle.

- Siinä on valokuvia. Katseles ne ensin läpi. Jutellaan sitten.

- Mistä nämä valokuvat ovat?

- No, katsele itse ja mieti, saatko niistä mitään kiintopistettä. Minä kerron sitten kyllä.

Jakke alkoi katsella. Hymyileviä ihmisiä. Paljon lapsiakin. Paljon autoja. Hyvännäköisiä, kalliita autoja. Suuria erillisasumisyksiköitä. Yhtä suuria kuin hänen äitinsä vastaava. 120 neliötä. Jotkut näköjään isompiakin. Ja näkyi isoja ulkorakennuksiakin. Hyvin hoidettuja pihoja. Sitten oli kuvia jonkun järven rannalta. Joku pienempi erillisasumisyksikkö. Näköjään kokonaan puusta tehty. Ja rannassa oli toinen. Aivan pieni. Sen piipusta kohosi savu. Siellähän poltetaan puuta… hetkonen… Jakke kelasi taaksepäin ja huomasi että kaikissa erillisasumisyksiköissäkin oli savupiiput. Ja niistä nousi savua. Kaikissa näemmä poltettiin puuta. Sehän oli aikaa sitten kielletty. Takaisin sinne järven rannalle… ja sieltä pienestä rantarakennuksesta juoksi ihmisiä laiturilta järveen… hitto vie, tuohan on sauna… Jakke jatkoi kuvien katsomista ja kiinnitti huomion siihen, että jokainen kuva oli tavallaan keskellä metsää. Vaikka lähettyvillä näkyi muitakin taloja. Metsää kaikkialla. Ja peltojakin. Mikä paikka tää oikein oli? Hän nosti katseensa ja sanoi opettajalle:

- En minä ole nähnyt missään tällaista. Kaikki näyttää vähän vanhakantaiselta sinänsä, mutta kylläkin vauraalta. Hyvin vauraalta. Olisiko nää kuvat otettu joskus 2050-luvulla? Tämän täytyy olla joku sellainen puolue-eliitin asuinalue, mistä en ole koskaan kuullutkaan. Voisiko tämä olla joku sellainen salattu korkeimpien puoluevirkailijoitten lomakylä? Mutta niitten täytyy olla kyllä sitten jo todella korkeita, sillä äitinihän on koko hallintoalueen päätappi enkä ole hänenkään koskaan kuullut puhuvan tuollaisesta paikasta. Mutta joka tapauksessa näitten täytyy olla korkeita puoluevirkailijoita. He näyttävät jotenkin niin varmoilta ja tyytyväisiltä. Sillä lailla huolettomilta. En minä meidän nomenklaturan asuma-alueella näy koskaan tuollaisia ilmeitä. Siellä kaikki vaikuttavat olevan sellaisia että uskovat jonkun koko ajan tarkkailevan heitä. Kuin heitä kuvattaisiin ja kuunneltaisiin koko ajan. Ja nuo autot vielä. Nehän ovat melkein kaikki henkilöautoja. Eihän niitä ole enää käytössä kuin viranomaisilla ja no, tiedät kyllä vielä kenellä. Ja ne ovat itse asiassa paremman näköisiä kuin nykyiset. Itse asiassa se kaikkein yleisin henkilöautomalli eli PSA Armand muistuttaa yllättävän paljon sitä ikivanhaa pallosilmä-Ladaa.

Opettaja hymyili.

- Niin, ensinnäkin ne autot eivät ole valtion autoja. Ne ovat yksityisautoja. Ja annas mulle se tabletti, niin katsellaan näitä kuvia porukalla. Minä vähän esittelen sulle noita, heh, puoluevirkailijoita.

Opettaja alkoi selata kuvia ja osoitti aina kuvissa olevia ihmisiä sormellaan.

- Putkiasentaja. Laitoskeittäjä. Taksikuski. Opettaja. Paperimies. Myyjä. Vakuutusvirkailija. Eläkeläinen. Sähköasentaja. Kunnaninsinööri. Paperimies. Eläkeläinen. Ohjaaja. ATK-tukihenkilö. Pitkäaikaistyötön. Kirjastonhoitaja. Sairaanhoitaja. Maanviljelijä.

- Tarkoitat varmaankin että maanviljelyskombinaattityöntekijä?

- Ei. Vaan maanviljelijä.

Opettaja selasi kuvia eteenpäin, näytti Jakelle kuvaa eräästä talonsa edessä hymyilevästä perheestä ja sanoi, että paina tuo pikkunen poika tuossa mieleesi. Sen jälkeen hän napsautti euroverkkopäätteen auki ja avasi sieltä virallisen kartan, joka esitti koko Radanvarsikaupungin hallintoaluetta.

- Mitä näet tuossa kartan itäosissa? Tuolla kohdalla tarkalleen.

- Saman kuin koko alueella muutenkin. Eli en mitään. Sehän on pelkkää korpea ja suota. Asumatonta jo viime vuosituhannen puolelta. Luontoreservaattia. Eihän täällä ihmisiä asu kuin tuossa noin ja tuo alue on ehkä kaksikymmentä neliökilometriä.

Opettaja napsautti kartan kiinni ja näytti vielä sormellaan kuvassa olevaa pikkupoikaa.

- Nuo kaikki kuvat joita katsoit, on otettu siinä paikassa, mitä osoitin sinulle kartasta. Siellä, missä ei ole mitään. Vain korpea ja suota. Tuo viimeisin kuva on otettu vuonna 2030. Ja se pikkuinen poika olen minä. Sen paikan nimi oli Reunansyrjä. Joskus aikanaan. Nyt se on vain koordinaatteja Luontoreservaatti RK-itäkoillisen kartalla. Kaikki, mitä luit siitä kielletystä dokumentista on totta. Suomessa asui vielä vuonna 2017 pienissä taajamissa ja haja-asutusalueella yhteensä kolmisen miljoonaa ihmistä eikä täällä ollut silloin vielä ollut minkäänlaisia kuutioasuntoja. Suomen maaseutu, haja-asutusalueet, pienet kunnat ja kaupungit tyhjennettiin ihmisistä vasta 2030-luvulla. Se ei tapahtunut vapaaehtoisesti, vaan oli varsin nopea ja ruma prosessi, jossa tuhottiin satojentuhansien, ehkä useampienkin ihmisten elinmahdollisuudet, pakkosiirrettiin heidät julmasti kuutioihin ja prosessissa kuoli paljon ihmisiä. Tuhansia. Ehkä enemmänkin. Lukuja ei ole laskettu. Eikä niistä saa puhua.

Jakke nieleskeli hetken aikaa tyhjää.

- Mutta… kuinka…

- Kaiken perimmäinen syy oli se, kun Todellinen Demokratia astui voimaan vuonna 2023. Silloinhan Euroopan Liittovaltion keskeisimmät puolueet totesivat, että loppujen lopuksi niillä ei ole eroa keskeisissä periaatteeissaan oikeastaan ollenkaan joten ne yhdistivät voimansa ja perustivat Yleisfeministisen ilmastodemokratiapuolueen. Samaan aikaan eurooppalaiset suuryhtiöt olivat nielleet pienemmät kilpailijansa toinen toisensa jälkeen ja huomasivat, että Liittovaltion kanssa kannatti olla samassa sängyssä. Se hyödytti molempia. Yhtiöt halusivat taloudellisen kontrollin ja monopolin, YFID halusi puolestaan perustaa kontrollivaltion jossa oli vain yksi vallitseva totuus. Näin ollen molemmat siirtyivät saman katon alle ja yhtiöt alkoivat käyttää itsestään nimitystä korporatiiviset yhtiöt. Ne olivat osa valtiota ja samalla valtio valtiossa. Rahallehan on sinänsä yksi lysti mitä ideologiaa tulee tunnustaa. Kunhan se ei puutu rahan tekemiseen.

- Mutta kuinka tämä liittyy maaseudun tyhjentämiseen?

- Niin kuin tiedät, niin YFID on idealistinen ja utopistinen puolue. Yksi sen opinkappaleista on aina ollut ilmastonmuutos. Tuli sitä tai ei. Se on YFIDille vähän kuin Jeesuksen toinen tuleminen uskovaisille. Lisäksi se on totalitaristinen puolue, joka halusi jo silloin täydellisen kontrollivaltion. Ja mikäs olisi parempi kontrollin tapa kuin siirtää ihmiset mehiläispesiin? Siksi se halusi tyhjentää kaikki haja-asutusalueet ilmastonmuutokseen vedoten. Korporatiiviset yhtiöt näkivät tässä taas aivan loistavan bisnesmahdollisuuden ja kehittivät kuutioasunnot ja niitten nopean tuottamisen joita tuottavien tehtaitten rakentaminen aloitettiin tällä Suomessakin jo vuonna 2025, vaikkei minkäänlaisia päätöksiä vielä oltu tehty. Tai siis ainakaan ilmoitettu julkisesti.

- Se päätös tuli julkiseksi vuonna 2028, jolloin Liittovaltion Suomen hallinto ilmoitti, että kaikki ihmiset siirretään asumaan yhteentoista suurasutuskeskukseen ja asumisen päämuoto on kuutioasunto. Siis vuonna 2028. Ei 2000-luvun alussa, niin kuin teille opetetaan. Muistatkos, mitä nämä meidän suurasutuskeskukset ovat?

- Totta kai. Helsinki, Espoo, Vantaa, Radanvarsikaupunki, Turku, Pori, Tampere, Kotka, Vaasa, Kuopio ja Oulu. Kahdestoista on sitten Maarianhamina , mutta se on sitten erillinen keskus, joka on muita pienempi eikä sitä lasketa varsinaiseksi suurasutuskeskukseksi.

- Hyvin muistat. Lisätään tähän vielä ne kahdeksan Rauhan- ja kansainvälisyyden erillisaluetta eteläisessä Suomessa jossa asuu viimeisen väestönlaskun mukaan noin kahdeksansataa tuhatta ulkomaalaista. Afrikkalaisia ja aasialaisia. Mutta jos palataan takaisin vuoteen 2028, niin siihen aikaan Suomessa oli vielä toistasataa kuntaa, useita satoja yli tuhannen ihmisen taajamia ja niittenkin ulkopuolella haja-asutusalueilla asui noin kahdeksansataa tuhatta ihmistä.

- Kuinka ne kaikki saatiin siirrettyä näihin suurasutuskeskuksiin?

- Pakolla. Vuonna 2028 ilmoitettiin tylysti, että aktiiviset siirtotoimet alkavat vuonna 2030. Ihmisiä tietysti houkuteltiin muuttamaan vapaaehtoisesti ja melko paljon heitä muuttikin, lähinnä työttömiä, koska kuutiosta ei peritty vuokraa. Silloin. Toistaiseksi. Sehän muuttui sitten myöhemmin. Vuonna 2030 sitten hallitus muutti kaikki suurasutuskeskusten ulkopuoliset tiet suurimpia runkoteitä lukuunottamatta yksityisteiksi. Jolloin tienhoitovelvollisuus jäi alueen asukkaille. Suurin ongelma oli tietysti lumen auraaminen, mutta maaseudulla oli paljon traktoreita ja talkootyönä se saatiin jotenkuten sujumaan. Se oli välttämätöntä. Sillä haja-asutusalueen asukkaista moni kävi töissä kaupungeissa.

- Vuonna 2031 hallitus ilmoitti, että valtion terveydenhoitovelvollisuus käsittää enää suurasutuskeskuksen alueet. Mikä tarkoitti sitä, että ambulanssiakaan ei saanut enää Reunansyrjälle. Eikä tietysti minnekään muualle syrjemmälle. Reunansyrjälläkin kuoli sen vuoden aikana niin sanottuihin päivystyspolitapauksiin kahdeksan ihmistä. Kun apua ei tullut. Täällä syntyi neljä lastakin, kun lumimyrskyn takia tiet olivat täysin tukossa eikä talkooporukka kerta kaikkiaan ehtinyt aurata. Lähimpään keskukseen Naakkamoon, joka oli silloin vielä itsenäinen kunta ja jossa oli terveyskeskus oli kumminkin kolmekymmentä kilometriä matkaa. Sitä oli vähän vaikea viimeisillään olevan naisen hiihtää suksilla. Muutama saatiin vietyä kyllä moottorikelkoilla synnyttämään. Ja niillä samoilla moottorikelkoilla sitten takaisin.

- Sitten vuonna 2032 hallitus pisti sen viimeisen pomminsa. Haja-asutusalueelta katkaistiin sähköt. Sitä myötä katkesi myös vesi, sillä vesipumput olivat pääosin sähkötoimisia. Paikallisten vesiosuuskuntien toiminta kiellettiin. Elämä muuttui mahdottomaksi, ja ihmisten oli pakko muuttaa. Minunkin perheeni muutti. Isä oli maanviljelijä, mutta hän ei saanut mitään korvauksia menetetyistä alueistaan ja koko perheen elättäneestä elinkeinostaan. Alue tuomittiin valtiolle menetetyksi luontoreservaatiksi. Meidän oli pakko muuttaa Laitilaan, jonne oltiin perustettu yksi ensimmäisiä korporaatioyhtiöitten viljakombinaatteja. Eli käytännössä sovhooseja jonne vanhempani pääsivät töihin. Perheille oltiin sieltä varattu samanlaiset kuutioasunnot kuin kaikkialla muuallakin. Siellä minä asuin lapsuuteni ja osan nuoruuttani. Vanhempani kuolivat Tampereen Flunssaan joka raivosi maassa vuonna 2038 ja sen jälkeen vartuin nuorisokodissa. Onneksi osasin panna elämäni palikat paikalleen, kävin koulut, menin yliopistoon ja valmistuin matematiikan opettajaksi. Vaimoni on kotoisin siitä samasta Reunansyrjän kunnasta kuin minäkin. Tai paikasta joka joskus oli ollut Reunansyrjän kunta. Tapasimme täällä Radanvarsikaupungissa.

Jakke oli vähän aikaa hiljaa ja kysyi sitten:

- Mutta lähtivätkö kaikki?

- Eivät. Osa jäi. Pieni osa. He ajattelivat, että eivät kotoaan lähde niin millään. Osa luotti halkoihin ja kaivoon, joka oltiin muutettu tavalliseksi kaivoksi josta vesi nostettiin joko tyhjiöpumpulla tai sitten ihan sangolla. Osa oli hankkinut aurinkokennoja saadakseen lisäksi sähköä. He viljelivät perunaa ja kävivät laittomalla hirvimetsällä. Ajattelivat selvitä sillä. He olivat kaikki melko vanhoja ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan kestäneet muutosta. Emmekä sitä tietysti kestäneet mekään. Mutta alistuimme. Meidät ajettiin kodeistamme sardiinipurkkeihin. Isällä ja äidillä oli sentään työtä siellä Laitilassa. Mutta Radanvarsikaupunkiin pakkosiirretyiltä ihmisiltä hyvin monelta meni elinkeino. He jäivät mätänemään kuutioonsa peruspäivärahalla ja ruokalan vellillä. Ironisesti he totesivat kohtalostaan, että tulihan se ilmastonmuutos sentään estettyä. Sen tuloahan odotellaan vielä nykyisinkin.

- Entä kuinka heille kävi jotka jäivät?

- En tiedä. Luulen, että he ovat kaikki kuolleet. En ole kuullut, että yksikään heistä olisi tullut Radanvarsikaupunkiin. Eikä sieltä kuultu uutisia muutenkaan, sillä sähköjen myötä katkaistiin kaikki viestintäyhteydet. Luulen, että he halusivat kaatua niille sijoilleen. Ylpeytensä säilyttäen. Ehkä olisin tehnyt niin itsekin. Mutta olin silloin vasta pieni poika. Eihän minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata vanhempiani. Olin avuton. Mitä minä olisin voinut tehdä? Mutta sinä näytät mietteliäältä. Tiedän kyllä, mikä on mielessäsi. Mietit, että voiko tämä sittenkään olla totta. Onhan niitä aivan uskomattoman hyviä kuvankäsittelyohjelmia. Mutta annas kun näytän sinulle vielä yhden jutun.

Opettaja aukaisi pöytälaatikon, otti sieltä esille paperikartan ja ojensi sen Jakelle. Kartassa luki Reunansyrjä. Maanmittaushallituksen karttapalvelu. 2024. Samalla hän aukaisi euroverkkopäätteen uudestaan ja otti sieltä esille aikaisemmin näyttämänsä kartan.

- Vertaapa näitä kahta.

Jakke aukaisi paperikartan,  tarkasteli samalla tuoretta karttaa ja vertasi sitä paperikarttaan. Paperikartassa sillä kohdalla missä virallisessa kartassa ei ollut mitään oli noin tuhannen ihmisen kylä. Ja maanteitä. Metsäteitä. Polkuja. Siltoja. Antenneja. Asuntoja. Paljon asuntoja.

- No voi sen helvetti…

- Niinpä. Mutta on selvää, että ihminen on epäileväinen olento. Et ole vieläkään varma asiasta. Mutta ihminen on myös utelias olento. Sinä eritoten. Ja varmuuden asiasta saat vain yhdellä tavalla. Mikä on varmaan pyörinyt mielessäsi.

- Niin… mennä ja katsoa silmällä. Mutta eihän tuolle alueelle saa kulkulupaa millään.

- Ei sinne saakaan. Mutta sen luvalliselle osalle saa. Ja nokkela nuori mies keksii kyllä keinot mennä vähän pidemmällekin. Mutta jätä asia hautumaan. Sinulla on kuitenkin elämä elettävänäsi. Suorita lukio ensin loppuun. Eihän sinulla ole sitä enää jäljellä kuin muutama kuukausi. Ja käy sitten suorittamassa kansalaispalvelusi. Kuinka muuten ajattelit sen hoitaa?

- Menen armeijaan.

- Niin arvelinkin. Mutta kerro Patrikille, että hän voi tulla myös käymään täällä. Tai tulkaa yhdessä. Näytän hänelle saman kuin sinulle. Ja muistutan, että näistä asioista ei todellakaan kannata puhua. Onhan meinaan niin, että jos Turvallisuuspoliisi löytää minulta tuon kartan ja nuo valokuvat, niin se tietää minulle loppuiän reissua jollekin Pohjanlahden saarista. Veikkaan muuten, että se kaveri, joka pisti mainitsemasi dokumentin euroverkkoon on jo matkalla sinne. Verkkopoliisi saa hänet kyllä kiinni.

- Ymmärrän. Minä tulen Patrikin kanssa käymään vielä uudestaan. Ja olkaa huoletta. Hänkin osaa pitää turpansa kiinni. Ja kertomanne jälkeen minäkään en kysele koulussa enää mitään. Mistään. Oli hölmöä kysellä alun perinkään. Varsinkin kun ajattelee, että typeryyttäni olen ehkä hommannut jonkun kaverin lusimaan jonnekin Raippaluotoon. Toisaalta sen kautta en olisi saanut teiltä näitä tietoja. Ja on pakko myöntää, että päässä käy aikamoinen myllerrys. Luulen, että käyn sen intin ensin ja pidän asian harkinnassa.

Jakke poistui ja tuumi jo kuutioasunnon oven sulkiessaan että harkinta on tehty. Kyllähän sinne mennään. Hän puhui Patrikin kanssa, kertoi kuulemansa ja sen jälkeen he kävivät vielä yhdessä opettajan luona. Päätös vahvistui. Kannatti vain hoitaa ensin lukio ja kansalaispalvelus kuntoon. Ehti siinä samalla vähän kypsytellä asiaa. Sillä se, mitä he suunnittelivat oli tietenkin rikollista. Kansalaispalvelu oli vaan hoidettava ensiksi pois tieltä. Vuoden 2088 Suomessa, joka toki olikin feministinen, humanistinen, ekologinen ja kaikkea muuta edistyksellistä ei nuorella kansalaisella ollut mahdollisuutta kieltäytyä kansalaispalveluksesta. Siihen oli vain useita vaihtoehtoja.

Ensimmäisenä vaihtoehtona oli suorittaa aseellinen palvelus puolustusvoimissa. Liittovaltioon kuuluva Suomi oli siinä mielessä skitsofreenisessa tilanteessa että vaikka Liittovaltion asevoimat olivatkin yhteisessä komennossa niin Suomelle oltiin tehty selväksi että jos Venäjä hyökkää, niin Suomea ei pystytä auttamaan eikä edes yritetä. Voimat eivät riitä, sillä Liittovaltion armeija on kuitenkin lähinnä sisäisen järjestyksen ylläpitämiseen kehitetty laitos. Eikä Yhdysvalloista tulisi apua. Ei ollut tullut kymmeniin vuosiin. Siksi Suomi joutuisi pärjäämään omillaan.

Sinänsä tilanne ei ollut niin vakava kuin se olisi voinut olla, sillä vaikka Venäjä oli vielä virallisesti yksi maa, niin se oli tosiasiassa hajaantunut eräänlaiseksi konfederaatioksi jonka osat toimivat käytännössä kuin itsenäiset valtiot mutta liputtivat kuitenkin Venäjän lippua. Suomen itäraja takana oli Pietarin alue, joka käsitti ulommaisen Luoteis-Venäjän. Välitöntä uhkaa sen suunnasta ei ollut, mutta aseellista puolustusta oli kaiken varalta pakko pitää yllä. Siksi noin puolet miespuolisesta ikäluokasta kävi normaalin varusmiespalvelun.

Toinen mahdollisuus oli palvelus sisäisessä rajavartiostossa. Varsinainen rajavartiosto oli sulautettu puolustusvoimiin jo aikaa sitten mutta sisäinen rajavartiosto vahtikin lähinnä sitä, etteivät kansalaiset olisi siellä, missä heidän ei kuulunut olla. Suurasutuskeskuksistahan ei saanut poistua ilman valtakunnan sisäistä passia ja tarkasti määriteltyä matkustuslupaa eikä luontoreservaatteihin – jotka muodostivat suurimman osan maan pinta-alasta – saanut mennä kuin tietyille opastetuille kierroksille tai sitten eritysluvalla opastamattomille, joskin nekin kierrokset tuli tehdä ennalta määriteltyjä reittejä pitkin. Varusmiespalvelustakin suorittavat sotilaat saivat toimia vain puolustusvoimille tarkkaan määritetyillä alueilla, joita valvoi sisäinen rajavartiosto. Suurin osa sisäisen rajavartioston työstä tapahtui suurasutuskeskusten ympärillä. Alueet olivat aidattuja eikä sieltä saanut poistua ilman lupaa.

Kolmas vaihtoehto oli turvallisuusjoukot. Niillä oli kaksi pääasiallista tehtävää. Ensimmäisenä oli pitää yllä yhteiskunnallista turvallisuutta yhdessä turvallisuuspoliisin kanssa. Toisin sanoen hiljentää se vähäkin oppositio, mikä maassa oli. Tämä tehtävä oli tosin varattu palkatuille sotilaille ja poliiseille. Turvallisuusjoukkojen varusmiehet ja sen jälkeen väliaikaisesti palvelukseen värvätyt palvelivat lähinnä niin sanottujen Rauhan-, Ystävyyden- ja Kansainvälisyyden Erityisalueitten vartijoina. Virallisesti heidän tehtävänsä oli estää se, etteivät suomalaiset tunkeutuisi alueelle häiritsemään ja valvoa aluerajapisteitä joissa jatkuvasti alueelle tulevat elintarvikerekat pysähtyivät, suomalainen kuski siirtyi pois ja alueella asuva kuski tuli tilalle palauttaakseen taas auton tyhjänä suomalaiselle kuskille. Jakke oli nomenklaturan edustaja ja tiesi sinänsä hyvin, että turvallisuusjoukot tosiasiassa estivät sen, ettei näiltä erillisalueilta päästy suomalaisten puolelle ilman lupaa. Hän tiesi myös, että nuo alueet olivat koko lailla anarkiassa ja niitten elättäminen kansantaloudelle valtava rasite.

Sitten oli vielä mahdollisuus suorittaa siviilipalvelus, mikä tapahtui pääosin korporaatioyhtiöitten maa- metsä- ja karjatalouskombinaateissa sekä erilaisissa valtion kierrätyskeskuksissa. Kyseinen palvelus oli pakollinen myös naisille. Puhtaasti ruumiilliseen työhön oli tarvetta, sillä kyseisissä kombinaateissa konevoima ei toiminut niin hyvin kuin toivottiin ja kalustosta puolet oli jatkuvasti pois käytöstä huollon tarpeessa.

Niin Jakelle kuin Patrikille valinta oli helppo, ja ylioppilaaksi tultuaan he aloittivat varusmiespalveluksensa Porin Prikaatissa. Asiasta kehkeytyi Jaken äidin kanssa jälleen lihava riita, sillä äiti halusi Jaken ehdottomasti suorittavan siviilipalveluksen. Äiti olisi pystynyt hoitamaan Jakelle siviilipalveluspaikan avustajana puoluekoneistossa ja sitä myötä äiti ajatteli Jaken unohtavan typerät insinöörihaaveensa ja ottavan oman, ennalta määrätyn paikkansa puoluekoneiston edustajana. Äiti varmaankin ajatteli, että aateluus ja varsinkin puolueaateluus velvoittaa eikä järkevä ihminen yksinkertaisesti voi eikä saa hakeutua omaa säätyään alempiin tehtäviin.

Äidin raivoaminen ei auttanut. Jakke palveli kranaatinheitinkomppaniassa ja Patrik panssarintorjunnassa. He molemmat kotiutuivat vänrikkeinä. Molemmat olivat panneet merkille, että asutuskeskustaistelua oltiin harjoitettu täydessä taajamassa, josta käytettiin nimeä ”Säkylän harjoittelualue”. Jakke muisti kysyneensä eräältä kapiaiselta:

- Herra kapteeni. Mietin vaan näitä rakennuksia. Näitähän on ihan helkkaristi. Onko täällä joskus asuttu vai onko tää näitä harjoituksia varten rakennettu?

Kapteeni oli miettinyt hetken ja vastannut sitten:

- Jaa-a… en ole muuten tullut ajatelleeksikaan… oliskos niin, että sotavaltio on aikanaan rakentanut nää harjoitusalueeksi… kun eihän täällä ole asunut ihmisiä varmaan sataan vuoteen. Eihän ne sen aikaiset muutamat tönöt enää olis pystyssäkään. Onhan se meinaan niin, että jos sotaa käydään, niin sitä käydään kaupungeissakin. Kyllä nää varmaan sen vuoksi on tehty…

Nuoret vänrikit kotiutuivat ja sitten oli aika palata pakkomielteeseen ja ottaa siitä selvää. Ilman Jaken äidin vaikutusvaltaa ei siihen olisi mahdollisuutta. Äiti ei ottanut asiaa kovin hyvin. Lievästi sanottuna.

- Luontoreservaattiin? Ja minkä helvetin takia? Minkä saatanan perkeleen helvetin takia? Mitä sinä siellä teet? Ja varsinkin se pidempi, ohjaamaton reissu? Mitä siinä nyt matkaa oikein onkaan?

- Sataneljäkymmentä kilometriä. Se mutkittelee eestaas siellä luontoreservaatin alueella. Me mentäis se Patrikin kanssa maastomoottoripyörillä.

- Mutta miksi? Mitä ihmeen hyötyä siitä sinulle on?

- Ei kai aina tartte ajatella sitä, että mitä jostakin on henkilökohtaista hyötyä. Sulle se tapa ajatella on tietysti vaikea kun et muuta osaa. Mutta minä opin inttiaikana tykkäämään luonnosta. Niin oppi myös Patrik. Ei tässä sen kummempaa sinänsä ole. Mutta se olis meille tärkeää. Jos suostut, niin olen valmis miettimään vielä uranvalintaani.

Se täky veti vaikka Jakke valehteli niin että korvat heiluivat. Ei hänellä ollut pienintäkään mielenkiintoa olla tekemisissä itseään täynnä olevien puoluekoneiston jäsenten kanssa. Vaikka se tietäisikin elämää komennettavana komentajan sijasta. Mutta äidille se meni läpi. Niinpä Jakke ja Patrik olivat jonkun aikaa myöhemmin sisäisen rajavartioston vartioasemalla. Luontoreservaatti RK-itäkoillisen rajalla. Asemaa johtava yliluutnantti antoi heille alueen kartan ja kysyi:

- Niin kompassit teillä varmaan onkin? Pelkkään gps-suunnistukseen kun ei kannata luottaa. Vaikka merkittyä reittiähän te kuljette.

- On kompassit. Molemmilla. Ja yksi vielä varalla.

- Ja tunnette moottoripyörät?

- Tunnetaan. Osataan kyllä käyttää.

Sitten yliluutnantti aukaisi toimistossaan olevan asekaapin oven ja otti sieltä esille pistoolin ja haulikon.

- Nythän on niin, että siellä luontoreservaatissa on sekä karhu- että susikanta kasvanut. Ne ovat jo itsessään vaarallisia, joskin harvemmin ne ihmisiä uhkaavat. Suurin vaara on villiintyneissä koiralaumoissa. Niitä jäi alueelle silloin, kun ihmiset muuttivat maalta pois ja ne ovat lisääntyneet. Nämä annetaan teille turvaksi. Kaiken varalle. Tää pistooli on kaliiberia .44 Magnum. Ja nää patit ovat hollow pointeja. Haulikko puolestaan on kaliiberia 12/89 järeillä hauleilla ja mukaan annetaan myös täyteisiä. Näillä kyllä pysähtyy isompikin elukka. Oletan, että ette tarvitse koulutusta näihin?

- Oletatte oikein. Ei tarvita.

Sitten yliluutnantti aukaisi vielä pöytälaatikon ja antoi savukerasian kokoisen laitteen.

- Tää tässä on gps-paikannin. Hätätilannetta varten. Jos laitatte sen päälle, niin se lähettää signaalin ja me löydämme sen. Ja nyt teidän täytyisi sitten riisuuntua alastomaksi. Teidät tarkistetaan.

- Ja minkähän helvetin takia?

- Kun te lähdette luontoreservaattiin ilman opasta, niin teillä ei saa olla mukananne kameraa. Ennen kuin kysytte että miksi, niin vastaan samantien että enpähän tiedä itsekään enkä tiedä, että mitä varsinaista järkeä siinä on. Se on vaan ehdoton määräys ja jos ette suostu ruumiintarkastukseen niin sitten minä en voi lyödä tuota viimeistä leimaa tuohon paperiin. Ja silloin teiltä jää reissu tekemättä.

- Jaa… no, eihän siinä mitään. Munat paljaaksi sitten vaan. Tuossa minun repussani muuten on kamera, niin että kaivanette sen sitten jo valmiiksi pois.

Miehet munasilleen. Tarkka ratsaus. Vaatteet päälle. Ja sitten pyörän selkään ja matkaan. Kilometrin ajettuaan he pysähtyivät ja ottivat esille heille annetun gps-hätälähettimen.

- Otetaanpas akku pois. Tää lähettää kumminkin joka hetki vaikkei virta olisi päällä. Ja eivätpä hoksanneet sun aurinkolasejasi.

- Eivät niin. Niissähän on mukana kamera.

Aikansa ajettuaan, välillä pysähdyttyään ja karttaa seurattuaan Jakke ja Patrik saapuivat sen puun juurelle, josta tietty orava otti kertomuksemme alussa ritolat. Heillä oli mukanaan varusteittensa lisäksi opettajalta saatu vanha kartta sekä opettajan käsin kirjoittama vihko, joka sisälsi niin omia kuin isänsä kertomia muistoja Reunansyrjästä. Se antoi heille osviittaa siitä, mitä etsiä ja mitä odottaa

- Hei Jakke! Tuu tänne!

- Löysitkö?

- Katto itte.

Polku näytti alkavan tyhjästä, juuri siltä kohtaa missä ympäristöä paljon nuorempi metsikkö loppui. Miehet tiesivät, että polut eivät ala tyhjästä. Opettaja taisi sittenkin olla oikeassa, vaikka ajatus tuntuikin niin hurjalta. Itse asiassa pelottavalta.

- Mennään takaisin pyörille. Tuon ryteikön takia niitten kanssa on tietysti melkoinen tusaaminen, mutta tästä eteenpäin kulku onkin sitten helpompaa.

Polulla ajaminen oli melko helppoa. Se ei ollut metsittynyt paljoakaan. Olisiko niin, että hirvet olisivat kulkeneet sitä pitkin kaikki nämä vuosikymmenet? Molemmat miehet odottivat jännittyneenä, että mitä polun päästä löytyi. Odotus loppui nopeasti. Miehet pysäyttivät pyöränsä ja riisuivat kypäränsä.

- No saatana. Tässähän on se metsätien kääntöpaikka. Just niin kuin opettaja sanoikin. Ja niin kuin siinä vanhassa kartassa näkyy.

- Joo, ja tuosta jatkuu tie eteenpäin. Eikä tuo ole niin pahasti metsittynytkään. Tuota pitkin on melko helppo ajaa. Eiköhän jatketa.

Jakke ja Patrik ajoivat noin kymmenen kilometriä ja tulivat sitten metsästä ulos. Tässä oli joskus ollut pelto.

- Katso. Tuolla on talo. Ja tuolla. Ja vielä tuolla. Näyttävät muuten vielä melko isoilta. Mennäänkö käymään?

- Ajattelisin, että ei mennä vielä. Kartan mukaan siihen kylään ei ole pitkäkään matka. Jos painellaan suoraan sinne.

- Joo, tehdään niin.

Entisen peltoaukean jälkeen tie jatkoi jälleen metsässä kunnes tuli muutama kilometriä myöhemmin jälleen toiselle peltoaukealle. Sekin oli tietysti jo jonkun verran metsittynyt. Miehet ajoivat pyörillään ja pysähtyivät sitten, ottaen kypärän päästään.

- No saatana. Täähän on asvalttitie. Ja näyttää olevan vielä suht hyvässä kunnossa. Routavaurioita tietty, mutta ei tää nyt sataa vuotta vanha voi olla.

- Joo, ja tuossa on silta. Mitäs tuo kartta näyttää… joo, tuo on Jätkimänjoki ja sen jälkeen olisikin se Reunansyrjä. Mennääs kattomaan tuo silta ihan jalkaisin. Katotaan, että kestääkö se.

Miehet kävelivät sillalle. Se näytti olevan edelleenkin hyvässä kunnossa ja varmasti kestäisi ylityksen. Sitten Patrik hoksasi metallisen kilven sillan palkissa ja huikkasi Jakelle:

- Hei, katos tätä.

Jakke katsoi kilpeä.

- No helvetti…

Jätkimänjoen sillan peruskorjaus.

Rake Oy

Toukokuu – Syyskuu 2023

- Ja virallisesti täältä oli ihmiset lähteneet pois jo noin jotain vuonna 1990?

- Sillan jälkeen nousee mäki. Reunansyrjän pitäisi olla heti sen takana. Tai pakkohan sen on olla. Kaikki, mitä opettaja on tähän mennessä kertonut on pitänyt paikkansa.

Jakke ja Patrik laittoivat kypärät päähänsä, käynnistivät moottoripyöränsä ja ylittivät sillan.

Jatkuu osassa kaksi. Hyvää alkanutta helmikuuta kaikille lukijoille.

ERÄS TOIMITTAJA JA EPÄILYKSEN PIRU

February 2, 2017, 2:05 pm

≫ Next: YRJÖTYT IKÄVUODET

≪ Previous: VAIETUT KYLÄT OSA I

$

0

0

Helsingin Kalliossa sijaitsevassa kaksiossa näppäimistö paukkui, Marlboro paloi ketjussa ja punaviiniäkin kului muki toisensa jälkeen. Eräs Yleisradiossa työskentelevä toimittaja, tarkemmalta nimeltään Eräs Toimittaja ei ollut – monen kollegansa tavoin – millään malttanut lopettaa työpäiväänsä ja jatkoi tärkeäksi katsomaansa työtään kotonaan. Nyt oli meinaan armoton tekemisen meininki. Sitä helvatun Trumpiahan tässä oltiin kampittamassa, tai ainakin antamassa voimakasta vaikutelmaa siitä, että Washingtonissa luettaisiin suomalaista tiedostavaa mediaa ja otettaisiin sen mielipide huomioon. No, ehkä sitä ei otettu, tiesihän toimittaja sen aivan hyvin itsekin, mutta sellaisen mielikuvan ylläpitäminen oli tietenkin äärimmäisen tärkeää suomalaiselle yleisölle, joka kuitenkin seurasi pääosin valtamediaa. Hallintolampaille kuului syöttää sitä, mitä hallintolampaille kuului syöttää. Muutenhan ne saatanat vaikka saattaisivat alkaa ajatella itsekin, mikä epätoivottava ilmiö oli viime aikoina hälyttävästi lisääntynyt.

Tämän kyseisen toimittajatyön reseptihän oli sinänsä melko yksinkertainen mutta siitä huolimatta syvää tyydytystä tuottava. Ennen kaikkea se oli niin helppoa. Kaikki, millä voitaisiin heittää ryönää Trumpin päälle tulisi laittaa heti näkyviin ja vielä mielellään mahdollisimman raflaavalla otsikolla. Monet ihmisethän lukivat vain otsikot. Täytyi myös ymmärtää se, mitä tulisi jättää uutisoimatta. Kaikkea ei tulisi kertoa. Tuli toimia vastuullisesti. Käyttää vastuullista sananvapautta. Kirjoittaa ammattilaisen toimittamaa tekstiä tyhmempien luettavaksi. Katotaas ny… Trump rakentaa aitaa Meksikon rajalle… julkaisuun… jaa joo, Obamakin rakensi samaa aitaa… ei julkaisuun… merkityksetöntä… Trump asetti maahantulokiellon tietyille muslimimaille… julkaisuun… ja paljon journalistista paheksuntaa… etsitään vaikka joku heppu joka ei nyt pääse jenkkeihin ja tehdään alaleukaa väpättävä human interest-juttu… jos vaikka löytäisi jonkun urheilijan… jaa, Obamakin oli näköjään tehnyt samoin… nääh, joka vanhoja muistaa sitä sonnalla suuhun… jaa, juu… näköjään islamilaiset maat ovat pitäneet vastaavaa maahantulokieltoa israelilaisille jo vuosikymmeniä… no, mitä niistä iipoista… ei ne ole mediaseksikkäitä kuin palestiinalaisten sortajina… tosta mitään tartte mainita…

Mitäs sitä vielä… juu, toi on hyvä… niin Madonna, Miley Cyrus, Katy Perry ja moni muukin amerikkalainen naispuolinen viihdetaiteilija haukkuivat Trumpia seksistiksi joka kohtelee naisia vain seksiobjekteina… toi on hyvä… naisten sorto puhuttelee aina… niin no joo, kyseiset naiset kyllä esiintyvät keikoillaan lähestulkoon reva paljaana ja myyvät seksillä niitä tylsiä renkutuksiaan… jaa mut hei, sehän on naisen vapaa valinta ja osoitus siitä että hän on sinut seksuaalisuutensa kanssa… edistyksellistä… edistyksellistä… joo, se on kyllä ihan eri juttu… oliskos vielä… joo, toi on hyvä, ne on kaivaneet sen vanhan raadon, sen Claes Anderssoninkin esille… mitäs se sanoikaan… juu, hähää… ”Donald Trump kärsii persoonallisuushäiriöistä… Donald Trump käyttäytyy kuin narsistinen psykopaatti”… toi on upee juttu toi… niin no joo, sehän on psykiatri toi Andersson ja mites se toisaalta menikään se psykiatrin etiikka… ainakin siinä jos tehdään julkisia etädiagnooseja tyypistä jota ei olla koskaan edes tavattu… niin joo… vähän kyseenalaista… enemmän kuin kyseenalaista… no, paskat… kun todellisuutta määritellään oikeauskoiseen muotoon niin kyllä siinä täytyy voida panna vähän mutkia suoriksi… löytyiskös vielä… hei, mikäs toi… mitä helevettiä…

MOTTO: Vastuusi perustuu lakiin ja hyvään lehtimiestapaan.

 Totuuden ja oikeudenmukaisuuden kunnioittaminen on tärkein velvollisuutesi.

Kunnioita yksilön mainetta, loukkaamattomuutta ja ihmisarvoa.

Pysy tosiasioissa, epämieluisissakin.

Erota oma mielipiteesi tapahtumien kerronnasta.

Hä! WTF! Mistäs helvetistä tuo tuohon läppärin näytölle tuli? Ei kai tässä masiinassa ole joku virus? Jaa, no nyt se hävis… mikä hiton bugi tuo sitten olikaan… jaa, mihinkäs minä jäinkään… hjuu, ei muuta kuin lisää ryönää ja…

PELOTTAAKO?

 Ja mitä maan tulen saatanan perkeleen helvettiä? Mistä tuo sitten tuohon näyttöruudulle ilmestyi? Ja mihin mun oma teksti katosi? Ellei sitten se saatanan…

…no joo… siinähän se juuttaan mieliharmi taas näytöllä irvistelee. Pari kertaahan se on täällä jo vittuilemassa käynyt. Hähhää, nyt en tee sitä virhettä kuin viimeksi ja ala pulisemaan sen kanssa. Ei muuta kuin virrat saman tien pois…

Eräs Toimittaja sammutti läppärinsä virran, mutta samantien näyttöruudusta tuli esille käsi, joka painoi virran uudestaan päälle. Epäilyksen Piru ilmestyi jälleen näyttöruutuun ja totesi pirullisella äänellä:

- Mikäs ny mättää? Eiks jäbällä oo halua jutella? No, tehdään sitten Ringit, niin kuin siinä kauhuleffassa. Muistat sen kyllä. Oli muuten ihan hyvä leffa se.

Epäilyksen Piru ryömi esille läppärin näyttöruudusta niin kuin Samara Morgan aikanaan kuuluisassa kauhuelokuvassa, päästi yhtä aikaa rikkimaksan, mädäntyneen kananmunan  ja hapansilakan hajuisen pierun ja lennähti sitten baarikaapille jossa kaatoi itselleen viskin lupaa kysymättä. Kysyi vielä, pirulainen, että otatko ittekin. Eräs Toimittaja totesi jollain lailla alistuneena että no joo, kaada vaan. Pistä tuplana samantien. Johan tää ilta ja hyvä tiedostavan journalistinen vire ehti mennä pilalle. Otettuaan tukevat moukut hän kysyi:

- No mitä sulla tällä kertaa on asiaa?

- Jaa mulla? Eihän mulla ole. Sulla on. Itsellesi.

- Haista paska.

- Kas näissä pirun hommissa on näihin erilaisiin hajuihin sen verran hyvin tottunut, että paskan haistattamisen toivotus on melko lievää kuittailua joten totean, että kumikuitti ei pure. Mutta muistako sen kysymyksen, mikä näkyi näyttöruudussa?

- Joo. ”Pelottaako”.

- Niin. Pelottaako?

- No mitä mun pitäisi mukamas pelätä?

- Tokihan sinä jotain pelkäät, kun kollegoittesi tavoin kirjoittelet koko ajan jenkkien presidentinvaaleja uusiksi. Vaikka tiedät, ettei sillä ole mitään merkitystä. Trump on ja pysyy Yhdysvaltain presidenttinä seuraavat neljä vuotta. Vai kuvitteletko sinä ihan todellakin, että somebody actually reads your shit in U.S. of A and your shit makes any difference in there whatsoever?

- Niin no, ei kai mutta…

- Mutta mitä? Sinä kirjoitat kollegoittesi tavoin epistolaasi nimenomaan suomalaisille valtamedian lukijoille ja samalla sulla on pelko perseessä, että jonkunlainen Trump-ilmiö tapahtuisi täälläkin. Ja pistät kädet korvillesi, huudat wääwääwäätä ja toivot, ettei niin tapahtuisi.

- No kuinka se muka voisi tapahtua?

- No vaikkapa niin, ihan teoreettisena esimerkkinä, että ajatellaanpa jos Jussi Halla-ahosta tulee seuraava persujen puoluejohtaja. Ja puolue sen myötä muuttaa itsensä kiltistä poliittisesta piruettiluistelijasta rumasti runttaavaksi Charleston Chiefiksi. Ja toteaa, että jos herra/rouva/neiti/housut jalassa kulkeva neiti haluaa lukea mielipiteitämme, niin hän voi lukea ne blogista/facebookista/twitteristä jne. Kysymyksiinne ei vastata emmekä anna haastatteluja koska te olette poliittista propagandaa toimittavaa valhemediaa. Ei meillä ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Niin että viekää toi mikrofoni helvattuun mun pärstävärkkini edestä ja muutenkin hypätkää jortaniin koko lauma. Ja voitte toki kirjoittaa sensaation siitä, mitä just sanoin mutta muistutan, että meillä ei enää harjata median käskystä ketään. Harjatkin on Soinin jälkeen poltettu saunan pesässä.

- Mutta ei niin voi tapahtua! Heillä on kumminkin velvollisuus…

- Niin velvollisuus mihin? Osallistua median julkisiin lahtaamistilanteisiin jotka tapahtuvat minimissään kolme yhtä vastaan ja joihin vain toinen osapuoli on voinut kunnolla valmistautua? Eli mediakuulusteluihin, jollaisia haastattelut ja keskusteluohjelmat ovat valtamedian puolelta olleet? Oletko tullut ajatelleeksi, että toimittaja ei ole viranomainen? Hänellä ei olekuulusteluoikeutta. Sellainen on itse asiassa vain poliisilla. Jos politiikko X ilmoittaa, niin kuin Trump teki, että hän ottaa yhteyttä äänestäjiin omalla tavallaan, niin minkäs sinä sille voit? Sinulla ei ole kuulusteluoikeutta. Sinulla ei ole rangaistusoikeutta. Sinulla ei ole sensurointioikeutta. Sinä voit toki soittaa suutasi mediassa haluamasi mukaan, mutta entäs jos viestisi ei enää tavoitakaan lukijaa? Koska lukijaa ei enää kiinnosta. Jos hän käykin lukemassa suoraan mitä poliitikko oli mieltä. Sen poliitikon omilta sivuilta. Tai vaihtoehtomediasta. Ilman omaa filtteriosuuttasi. Jossa sinä kerta toisensa jälkeen kirjoitat, että ”tätä se heppu sanoi, mutta tätä se tosiasiassa tarkoitti”.

- Niin mutta kun…

- Mutta kun siihen on totuttu. Niinhän? Niin totuttiin aikanaan elämään tietyissä diktatuureissakin. Kun ei ollut vaihtoehtoa. Mutta nyt sinunkin epistolallesi on vaihtoehto. Ja siinä tullaan siihen toiseen asiaan mitä sinä pelkäät. Siihen, että ihmiset alkavat oikeasti ajattelemaan omilla aivoillaan ja sitä myötä sinä muutut tarpeettomaksi. Sitä myötä sinä et enää olekaan uusrälssin jäsen. Sitä myötä sinun pitäisi työssäsi alkaa oikeasti uutisoida ja ajatella. Mutta ethän sinä sitä edes osaa. Sinä osaat vain toistaa sitä, mitä toiset vaativat sinun toistavan etkä ole edes koskaan tullut ajatelleeksi, että kuka tai ketkä sen toistettavan ensimmäisenä sanoi. Mitä kysymystä muuten oikea tutkiva journalisti alkaisi välittömästi selvittää. Mutta sinähän et ole sellainen. Sinä olet yliopistokoulutettu näennäisviranomainen jolla ei ole virkaa ja näennäistuomari jolla ei ole tuomioistuinta. Sinä vaan olet onnistunut uskottelemaan ihmisille että sinä olisit jotain muuta. Jotakin, joka pitäisi ottaa vakavasti. Ja nyt sinä pelkäät, että bluffisi huomataan. Ja huomaat, että – piru vie –  moni on jo huomannut. Aina useampi. Ja siinä päästään sinun pelkosi äärimmäiseen syyhyn. Entäs jos työsi loppuu? Entä jos niin sanottua osaamistasi ei enää tarvita? Ylessä palkkasi on ollut varma. Entäs jos tilanne muuttuu? Entä jos suomalainen Trumpin vastine toteaakin, että Yle-vero lakkautetaan? Mikä vakavasti otettava media silloin enää haluaisi palkata sinut? Sen jälkeen kun bluffisi on katsottu ja bluffiksi havaittu?

- Niin mutta eihän niin voi tapahtua… ei niin saa tapahtua… kuinka minun silloin kävisi…

Epäilyksen Piru kallisti päätään ja otti naamalleen ehkä maailman epäonnistuneimman myötätunnon ilmeen.

- Niin… kuinka sinun silloin kävisi? Sitähän saat miettiä keskenäsi. Mutta kun me ollaan muutama kerta jo tavattu, ja usko huviksesi, minä tulen tapaamaan sinua uudestaankin, niin minä annan sinulle lahjan.

- Jaa lahjan? Minä olen jutellut kollegoitteni kanssa. Ja poliitikkojen. Nekin tuntevat sinut. Sinun lahjojasi ei voi pitää oikein lahjana. No, mitäs paskaa sinä minulle annat riesakseni?

- Paskaa? Enhän minä toki sitä. Vaan maittavaa hampurilaista. Vilkaisepas siihen läppärisi näyttöruutuun.

- Tuo tulee jatkossa räpsähtämään niin läppärisi, pöytäkoneesi kuin älypuhelimesi näyttöruudulle joka viides minuutti. Ja se pysyy siinä minuutin. Mutta antaahan se sulle mukavan tauon ankarassa propagandatyössäsi. Som´moro. Nähdään taas. Voit olla varma siitä.

Epäilyksen Piru hävisi rikinkatkuiseen pilveen ja Eräs Toimittaja ymmärsi, että ei tämän jälkeen voi noin vain nukkumaan mennä. Uni ei varmasti tuli. Nyt tarvittaisiin ensinnäkin lisää viskiä, ja sen jälkeen olisi pakko kirjoittaa vielä kolumni, jossa olisi tulikivenkatkuista kivapuhetta. Kunhan tuo perkeleen työhakemus häviää tuosta ruudulta…

…no niin… mitäs sitä… joo, koska vihapuhe ei katoa, sille tarvitaan rajoja… tuorein globaali vihan ja väärän tiedon vallankumous mahdollistui teknisesti, kun maailma täytettiin tämän vuosituhannen alussa langattomilla verkoilla… suomalaisten sananvapaus jo on maailman huippua… sitä ei tarvitse rajoittaa eikä laajentaa, sitä on vain opeteltava käyttämään oikein… nimimerkin käyttö sosiaalisessa mediassa on ehdottoman tuomittavaa… ihmisen on tultava esille nimellään ja naamallaan… ja kannettava vastuunsa sanomisistaan… kohtaan toimittajana vihapuhetta päivittäin… poliitikkojen sananvapautta eiole rajoitettu… heille on vaan osoitettu tuomioilla, mitä ei saa sanoa… sanomasta ei ole kukaan kieltänyt… siinä on kuulkaa vissi ero… vihapuhuja ei itse asiassa ymmärrä, että ketä hän vihaa… hän vain projisoi omat epäonnistumisensa ja hylätyksi tulemisen pelkonsa hänelle helppoihin ja ymmärrettäviin kohteisiin… kynnys on ylitetty… vihapuheen poistamisessa ei tule enää välttää ehdottomia vankeustuomioitakaan… ja ettekö te vitun juntit ymmärrä, että se olen minä, saatana minä joka määrittelee… ei piru vie, ehkä tuota ei sittenkään… vaan jos löis sen twitteriin… hjuu… no nyt alkaa helpottaa… jos ottais vielä viskin… eiköhän tästä jo pääse nukkumaan…

Seuraavana päivänä Eräs Toimittaja teki arvokasta toimittajatyötään Ylen tiloissa. Hänen esimiehensä tuli hänen juttusilleen:

- Mikä juttu sulla on tuo, että sinä aina viiden minuutin jälkeen lopetat kirjoittamisen ja tuijotat minuutin tuota vastapäistä seinää?

- Jaa… se on vissiin se, että toi istumatyö käy selän päälle… täytyy välillä lepuuttaa…

---

YRJÖTYT IKÄVUODET

February 4, 2017, 8:45 pm

≫ Next: KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXII

≪ Previous: ERÄS TOIMITTAJA JA EPÄILYKSEN PIRU

$

0

0

Ja lisäksi hieman uutta normaalia

Laitoin viime vuoden puolella lukijoille gallupkyselyn, jossa tiedusteltiin lukijoitten ikää. Kyselyyn osallistui kaikkiaan 1115 henkilöä jota voi pitää oikein mukavana lukemana tällaiselle marginaaliblogille. Lämmin kiitos kaikille osallistujille. Mitä tulee itse kyselyn tuloksiin, niin ne olivat oikeastaan juuri sellaisia, mitä alun perin ounastelinkin:

alle 20           26                  2%

20 – 30          117                10%

30 – 40          212                19%

40 – 50          314                28%

50 – 60          263                23%

60 – 70          149                13%

yli 70             34                  3%

Eli nopean Lälläveden laskuopin mukaan keskimääräinen lukija on noin suurinpiirtein osapuilleen ottiatuota 47-vuotias. Merkille pantavaa on se, että alle 30-vuotisia lukijoita blogissa on vain 12 prosenttia. Alle 20-vuotiaita on vähemmän kuin yli 70-vuotiaita. Nuoressa väessä on kyllä huomattavan paljon nuivaa porukkaa, veikkaisin että reilusti enemmän kuin omassa, 1960-luvulla syntyneessä ikäluokassani. Ja nuorisossahan on se tulevaisuus. Silti tämä blogi on selkeästi vanhemman väen herkkua.

Syitä on todennäköisesti kaksi. Ensimmäinen, varmaan luonnollisin sellainen on tietysti se, että blogin kirjoitustyyli ei yksinkertaisesti kiinnosta nuoria. Siitä voi tietysti syyttää vain kirjoittajaa itseään.

Toinen, myös mahdollinen syy on se, että nuoret ihmiset elävät koko lailla erilaisessa viestintämaailmassa kuin me iäkkäämmät. Jo facebook on so last century ja viestintä tapahtuu whatsupilla, askfm:llä, instagramilla, snapchatilla ja mitä  hittoja niitä onkaan. Yhteiskunnallisiin asioihin liittyvässä viestinnässä luonnollisesti myös twitterin osuus on lisääntynyt. Itselleni tuon kaltaiset alustat eivät kertakaikkiaan sovi, sillä esmes twitterin merkkimäärä ei minulle riitä alkuunkaan. Facebookista en taas muuten välitä.

Jaska Brown tuumaili hiljattain, että onko blogistanin toiminta pikkuhiljaa siirtymässä Twitterin puolelle. Itse tuumailen samaa, ja miellän sen suurena menetyksenä mikäli näin käy. Blogialusta tarjoaa huomattavasti paremman tavan käsitellä vallitsevaa yhteiskunnan tilaa ja eritellä ajatuksensa tapahtumista huomattavasti selkeämmin. Näen pienenä – enkä välttämättä ihan pienenäkään – pelkona sen, että yhteiskunnallinen keskustelu kaikkiaankin siirtyy aina vain kasvavassa määrin näihin nopeisiin ja lyhyisiin formaatteihin. Ne kyllä täydentävät osaltaan myös blogimaailmaa mutta jos toiminta siirtyy kokonaan niitten varaan, ollaan jossain vaiheessa siinä tilanteessa että kilpaillaan vain siitä kuka tekee parhaat meemit ja kuka levittää niitä agressiivisimmin.

Itse pysyn blogialustassa ja laitan sitä myötä uuden kyselyn, eli tiedustelen lukijan sukupuolta. Vaihtoehtoja on tarjolla vain perinteiset kaksi, eli LGBTQTiiTyy-standardien mukaisia vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Huhtikuussa blogini täyttää kymmenen vuotta ja silloin laitan pystyyn Greatest Shits-gallupin, eli käyn läpi kirjoitukset koko ajalta, etsin jokaiselta vuodelta mielestäni suurimman suvaitsevais-tiedostavan hölmöntölväyksen ja laitan ne puntariin.

Ja laitetaanpa tähän vielä sitä uutta normaalia eli yksi uutinen, mikä noin henkilökohtaisesti herättää meikäläisessä lievää suurempaa ihmetystä. Eli jälleen on valittu vuoden homo. Eikä siinä sinänsä mitään. Voidaan valita vuoden homo. Voidaan valita vuoden hetero. Voidaan valita vuoden motokuski. Voidaan valita vuoden pioneerionkija. Voidaan valita vuoden vitunvirkkaaja. Voidaan valita vuoden ortodoksinen mormuskapilkkimies. Voidaan valita vuoden ihanmitätahansa. Ihan kaikessa rauhassa.

Mutta kun vuoden homoksi valitaan 15-vuotias poika, niin pistää miettimään, että tuliko asia funtsattua ihan loppuun saakka? Jo siinä ehdokkaitten asetteluvaiheessa. Suomessa kun on seksuaalinen suojaikärajakin 16 vuotta. Olen ollut siinä käsityksessä että homoseksuaalit haluaisivat sellaista tavallisen ihmisen tavallista arvostusta kaikilta. Ymmärrän sen, ja hyväksyn sen. Vaan tavalliset ihmiset ovat varsin arvokonservatiiveja ja jos pidettäisiin vuoden hetero-äänestys ja siinä olisi ehdokkaana 15-vuotias tyttö, niin palaute voisi olla aika kyistä. Tällä tavalla ei hankita arvostusta. Niin kuin ei tietysti millään Helsinki Pride-tyyppisellä pervoilullakaan:

Juuri kun tavallinen ihminen on oppinut ajattelemaan, että homovähemmistö on ihan tavallista porukkaa joka eroaa muista vain siinä yhdessä asiassa joka ei todellakaan ole koko elämä, niin sen jälkeen tarjolla on materiaalia joka korostaa vain sitä yhtä. Vai liekö sitten niin, että olen ymmärtänyt asian täysin väärin, eikä homoväestö haluakaan tavallisen ihmisen tavallista arvostusta vaan sillä on noussut oma hypetyksensä hattuun ja sitä kautta se haluaa sanella mihin meidän on mukauduttava sekä mitä meidän on siedettävä ja hyväksyttävä. Arvostettava siksi, kun niin vaaditaan. Mene ja tiedä. Jotenkin vaan nykypäivää hyvin kuvaava on tuo seuraava kuva. Eli 15-vuotias, vielä lapsen kirjoilla oleva heppu saa vuoden homo-palkinnon ja palkinnon jakaa Helsingin piispa Irja Askola:

Kaipa tämänkin kirjoituksen sitten saattoi tulkita erääseen vähemmistöryhmään kohdistuvaksi vihakirjoitukseksi. Ja takapihakin on meillä viljelty täyteen transfobista slurria.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXII

February 6, 2017, 8:00 pm

≫ Next: UUSINTA: MALLIKIRJOITUS

≪ Previous: YRJÖTYT IKÄVUODET

$

0

0

Hotellin respassa jatketaan sen asian ihmettelyä kuinka ja millä perusteella poliisi tehtäviään priorisoi, ainakin siihen liittyvän uutisoinnin perusteella. Uutisointiin tietysti vaikuttaa luonnollisesti valtamediamme jonka priorisoinnin kohteet lienevät yksinkertaisemmallekin varsin selkeät. Tuorein asiaa käsittelevä uutinen löytyy puolueettoman vasemmistolaisesta eli kokoomuslaisesta Verkkouutiset-julkaisusta. Kyseessähän siis on – kuinka ollakaan – tälläkin kertaa vihapuhe ja kun käsitellään siis pelkästään netissä puhua mälkyttämistä niin otsikointi on kieltämättä aika raflaavaa:

Poliisi KSML:lle vihapuheesta: Netin rikollisuus on hallitsematon ja loputon suo

Näin toteaa Maakansa, anteeks siis Verkkouutiset ja jatkaa:

Netissä leviävästä vihapuheesta on tullut niin hallitsematonta, että poliisin on mahdoton suitsia vihapuhetta täydellisesti. Etelä-Savon sivutoimisena nettipoliisina työskentelevä ylikonstaapeli Toni Reinikainen sanoo Keskisuomalaiselle päättäneensä jättää puuttumatta keskusteluihin, koska"se on hallitsematon maailma, jota pitäisi tehdä täyspäiväisesti".

– Netin rikollisuus on loputon suo, jota ei voi koskaan täysimääräisesti hallita, Poliisihallituksen poliisitarkastaja Timo Kilpeläinen sanoo.

”Netin rikollisuus on loputon suo”. Edelleenkin tulee muistaa, että kyseessä ovat kirjoitetut sanat. Niillä ei olla tapettu ihmisiä. Niillä ei olla pahoinpidelty ihmisiä. Niillä ei olla raiskattu ihmisiä. Niillä ei olla varastettu tai tuhottu ihmisten omaisuutta. Sen sijaan niillä sanoilla kommentoidaan hyvin kyisellä tavalla maassamme oikeasti lisääntynyttä väkivalta- ja seksuaalirikollisuutta. Rikollisuutta joka ei itse asiassa olisi lisääntynyt ensinkään ellei maassamme oltaisi tehty itsetarkoitukseksi sitä, että maahamme tuodaan tietoisesti ihmisiä jotka lisäävät sitä väkivalta- ja seksuaalirikollisuutta.

Jälleen kerran voidaan todeta, että itse varsinainen ongelma ei ole ongelma, mutta kun ihmiset sanovat ongelmaa ongelmaksi ja puhuvat siitä ääneen, niin se onkin se todellinen ongelma. Jonka logiikan mukaan ”netin rikollisuus on loputon suo, jota ei voida koskaan täydellisesti hallita”. Hotellin respasta muistutetaan, että kyseessä ei ole mikään rikollisuuden suo, vaan lisääntyvä keskustelun, arvostelun ja suuttumuksen määrä. Joka puolestaan on seuraus. Seuraus siitä syystä, että järjettömän maahanmuuttopolitiikan vuoksi kansalaisten niin turvallisuus kuin kansantalous on kahdessakymmenessä vuodessa heikentynyt huomattavasti. Johtuen poliittisen eliitin tietoisesta päätöksestä.

Neuvo: Jos haluatte ojittaa tämän niin sanotun suon, niin älkää keskittykö seuraukseen. Poistakaa syy. Silloin se suo ojittaa itse itsensä.

Mutta näinhän ei poliittinen eliitti eikä virkakoneisto tee. Kyseisistä ylikonstaapeli Reinikaisesta ja poliisitarkastaja Kilpeläisestä ei osaa sanoa, ovatko he tyypillisiä ajatuksettomia virkamiehiä jotka panevat vaadittaessa pystyyn vaikka kimalaisten kännykkäratsian vai onko kyseessä sarkasmin taitavat herrasmiehet jotka hienosti kiertäen sanovat että ehkä parempaakin tekemistä olisi. Ja ehkä koko vihapuhehysteria olisi kannattanut jättää aloittamatta. 

Suomalaisen nettirikollisuuden kylmä, synkkä, syvä, ja samea suo.

Netissä vellovasta – joskin laissa edelleenkin määrittelemättömästä – rikollisuuden suosta syvästi huolestunut Verkkouutiset jatkaa asian tiimoilta ja kutsuu apuun myös kuuluisan verkkopoliisin Marko ”Fobba” Forssin:

- Sodassa vihakirjoittelua vastaan poliisi on tuomittu häviämään, mutta taisteluja sentään voitetaan – vaikkakin vähemmän kuin ennen. Viharikollisuus on ihan kuin muukin rikollisuus. Siihen voidaan puuttua tehostetusti ja lieventää ongelmaa, mutta sitä ei ikinä saada kokonaan pois.

Ongelmana tässäkin on se, että jälleen kerran sitä vihakirjoittelua jota Fobbakin jo komeasti viharikollisuudeksi kutsuu ei olla vieläkään määritelty. Joten se ei ole ”ihan kuin muukin rikollisuus”. Fobba antaa sitten Twitterissään meille rahvaan edustajille jopa vihapuhevärikartan.

Vihreällä pohjalla oleva teksti on asiallinen kommentti.

Keltaisessa merkityllä kommentissa sanankäyttö on sellaista, että varoitusvalo vilkkuu jo.

Punaisella merkityssä kommentissa puhutaan lopussa jo tappamisesta. Viesti on ylittänyt rangaistavuuden rajan.

Forss itse toteaa twiitissään, että sananvapaus on laaja ja kaikkia kolmea tekstiä on luonnehdittu vihapuheeksi.

Fobban värikartassa on vaan lievää suurempi ongelma ja Fobba tietää sen itsekin. Viime vuoden puolella poliisihallitus teki esityksen, jota ei olla vedetty takaisin:

Poliisihallitus esittää, että uusi ryhmä tekisi esitutkinnan kaikissa niissä tapauksissa, joissa tehdään rikosilmoitus internetissä tapahtuneesta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta. Ryhmän vastuulla olisivat myös viharikoksiksi arvoitavat kunnianloukkaukset ja laittomat uhkaukset.

Tavalliselle ihmiselle esitutkinta on jo itsessään rangaistus johon sisältyy mahdollisuus työpaikan menettämisestä. Ja koska on selvää, että rikosilmoitusten tekijöitä aivan varmasti riittää, niin tuo Fobbarilan Värikartta menettää saman tien merkityksensä.

Ratkaisu ongelmaan olisi hyvin yksinkertainen. Hallituksen tarvitsisi vain lyödä eduskunnassa läpi seuraava teksti:

Niin sanottua vihapuhetta eli toisin sanoen viharikollisuutta ei ole se, jos esitetään perusteltua arvostelua ja faktoja, vaikka nämä saattaisivat olla kiusallisiakin ja jopa loukata jotakin. Tämä koskee niin maahanmuuttoa, maahanmuuttajia, poliittista eliittiä, virkamieskoneistoa, mediaa, tutkijoita ja yleensä ketä tahansa, jota kutsutaan termillä ”uusrälssi”. Mikäli tämäntyyppisestä arvostelusta tehdään rikosilmoitus, se ei ylitä esitutkintakynnystä.

Nettipoliisikin homma helpottuisi olennaisesti. Mutta eihän hallitus sitä tee, eikä politisoitunut oikeuslaitoksemme eikä virkakuntammekaan sellaista halua. Termiä ”vihapuhe” kun halutaan käyttää kontrollin välineenä ja silloin sen kuuluu olla mahdollisimman epämääräinen. Joku persujen vielä kansallismielinen kansanedustaja voisi kyllä piruuttaan tehdä tuosta boldatusta lauseesta lakiesityksen. Ja jälkikäteen sitten mahdollisimman laajalle levittää ne perustelut, minkä takia tuota lakiesitystä ei voi ottaa käsittelyyn.

Tässähän ei ole pitkäkään aika siitä, kun edelleenkin äärimmäisen kunnioitettu poliisimme julkaisi sosiaalista mediaa koskevan Poliisileijona-videonsa saaden aikaan kysymyksen että voiko myötähäpeä jossain vaiheessa saavuttaa absoluuttisen ylärajansa. Yhtä lailla korkeasti kunnioitettu Helsingin Sanomat näyttää olevan kateellinen poliisin saamasta huomiosta ja yrittää puolestaan itsekin lastenpropagandan arvostetulla saralla Lasten Uutiset-julkaisussaan joka käsitteli verkossa esiintyviä valeuutisia. Itse juttu oli oikeastaan melko ylimalkainen, mutta eräs, erään pikkutytön lausuma tai toimittajan hänen suuhunsa laittanut lause pisti silmään:

”Jos lehdessä sanotaan, että Donald Trumpia rakastetaan, se on valhetta. Jos siellä taas sanotaan, että Trumpia vihataan, niin se on totta. Tiedän sen, koska katson tv-uutisia samalla, kun isä ja äiti katsovat niitä.”

Muistaakseni ainakin vanhoissa journalistin säännöissä luki että älä yleistä, mutta tässä valtakunnan päälehtemme pamautti faktana sen, että tuoretta Yhdysvaltain presidenttiä ainoastaan vihataan ja suuntasi viestinsä nimenomaan lapsille. Tulisi muistaa se, että vaikka kuinka onkin laitettu genitaalihiekkaa pikkareihin niin kyseessä on siitä huolimatta Yhdysvaltain presidentti ja mediallamme näyttää olevan vakaa aikomus saada Suomen Washingtonin näkökulmasta jollekin tuoreelle ”pahan akselille”. Se on meinaan ainoa, jota mediamme voi saada aikaiseksi. Vaikka se Sanomatalossa ehkä on jäänyt hahmottamatta, niin suomalainen media ei sekä valitse eikä erota Yhdysvalloissa ei niin presidenttiä, senaatin jäsentä, kuvernööriä, pormestaria, sheriffiä eikä edes montanalaista postinkantajaa. Vaikka media tietysti on suunnannutkin propagandansa meille suomalaisille, niin Yhdysvalloissa ei asiaan välttämättä suhtauduta kevyehkönä vitsinä.

Muistutetaanpa vielä, kuinka nykyiset journalistin ohjeet määrittelevät hyvän journalistisen tavan:

Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.

Jep. Vastaanottaa. Ei lähettää. Miettikääpä tuota lausetta hetkinen.

Dafuq I just read?

Joskus ihminen vain törmää johonkin, jonka edessä riisuu lätsänsä ja hiljenee, no, jonkun äärettömän edessä. Sellaisiin kuuluu tämän ajatusten Hässissippin Mikael Jungnerin avautuminen. Kattokaa itte.

Muistutetaan, että kyseinen Jungner on siis demari, eli SDP:n jäsen. Kyseinen puolue lukeutuu ilmoituksensa mukaan työväenpuolueeksi ja on myös sitoutunut erityisesti vähäosaisten auttajaksi. Sitoutumistaan puolue osoittaa vaatimalla Suomeen lisää Ahmedeja, Mahmudeja, Abdelkadereita ja Mohammedeja ja vaatimalla heille varmaa, suomalaisten veronmaksajien kustantamaa elatusta ettei Ahmedin, Mahmudin, Abdelkaderin ja Mohammedin tarvitsisi koskaan mennä leipäjonoon.

Jungner mielletään myös intellektuelliksi. Hotellin respassa neuvotaan tuoreita vanhempia tilanteessa jossa jälkikasvu ei suostu syömään puuroaan. Laittakaa Jungnerin kuva pöydälle ja sanokaa, että jos et syö puuroasi, niin sinustakin tulee intellektuelli.

Todetaan vielä että olispa melko mielenkiintoista nähdä se tilanne, jossa Jungner menee leipäjonoon kättelemään siellä olevia ihmisiä ja kiittämään heitä sekä rohkeudestaan murtaa teollisen ajan päiväysvanhoja mielikuvia että konkreettisesta maailman pelastamisesta.

Syötyään sieniä useamman kuukauden shamaani saavutti lopulta pysyvän korkeamman tietoisuuden tilan. Samalla jumalat opettivat hänelle oman kielensä. Tämän vuoksi shamaani ei pystynyt enää kommunikoimaan kyläläisten kanssa. Aikansa asiaa murehdittuaan kyläläiset huomasivat, että heidän elämänlaatunsa oli alkanut yllävästi parantua.

UUSINTA: MALLIKIRJOITUS

February 9, 2017, 8:00 pm

≫ Next: VAIETUT KYLÄT OSA II

≪ Previous: KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXII

$

0

0

Laitanpa tällä kertaa uusinnan vuodelta 2011. Silloin kirjoitin ns. mallikirjoituksen jonka inspiraationa oli useitten tiedostavien toimittajien tiedostavat avautumiset. Hoksasin, että nyt, kuusi vuotta myöhemmin tuo mallikirjoitus pätee edelleen sillä mikään ei ole muuttunut. Korkeintaan meteli on vaan vielä paria astetta kovempi ja tiedostavan vihan kohteita on löytynyt lisää. Hitto vie, nykyisinhän jo kokonaiset kansakunnat ovat unohtamassa että kyllähän se on kumminkin suomalainen toimittaja joka määrittelee sekä maailman navan että akselin paikan. Pistäydytään siis vuodessa 2011.

*

MALLIKIRJOITUS

Olen ____________. Työskentelen toimittajana maakuntani valtalehdessä _______________:ssa. Yliopistosta valmistumisen jälkeen olen ollut toimittajana kolmetoista vuotta. Olen syvästi huolissani nykymaailman menosta. Aina viime vuoteen saakka on toimittajan työ ollut varsin tyydyttävää. Tietysti siitä on irronnut kohtuullinen elanto, mutta tärkeintä on ollut sellainen hykertävä ylemmyydentunne. Olen ollut valistaja, joka kouluttaa sivistymätöntä kansanosaa. Olen saanut olla hyväksytty jäsen jossain minua suuremmassa.

Olen saanut sitä kautta myös arvostusta. Tietysti arvostus on tullut kaltaisiltani valistuneen kansanosan jäseniltä. Jos rehellinen olen, niin sehän on minulle riittänytkin, koska ei meillä ole ollut tarvetta kastimme ulkopuolisten kanssa seurustella.

Ja tämä kaikki on ollut niin helppoa. Meillähän on ollut valmis sabluuna siitä, kuinka maailma makaa, ja mikä on meille kaikille ja varsinkin teille toisille parhaaksi. Soraäänet ovat jääneet aikaisemmin vain ihmisten keskinäiseksi mutinaksi. Se ei ole vaikuttanut minuun millään lailla, koska eihän sitä mutinaa ole saatu julkiseksi. Mitä ei kuule, se ei häiritse. Minulle on riittänyt, että olen kirjoittanut oikeaoppisia, valmiin sabluunan mukaan tehtyjä kirjoituksia, jotka miellyttävät poliittista valtakoneistoa. Ja toisaalta poliittinen valtakoneisto antaa taas sabluunan mukaisia lausuntoja, jotka miellyttävät meitä. En millään muista sitä, kumpi osapuoli tämän myötäkarvaan silittämisen alkoi. Liekö tuolla merkitystäkään enää. Symbioosissa on hyvä elää.

Mutta nyt kaikki on muuttunut niin vaikeaksi.

Kun se tuli se internet. Ja sen myötä minunkin lehteni siirtyi verkkoon. Ja sitten ne päätoimittajan tolvanat keksivät, että minunkin kirjoituksiani pitää voida kommentoida.

Ja sen myötä tulivat Ne.

Ja Ne saivat itselleen äänen. Joka aikaisemmin oli kuulunut vain minulle. Helvetti soikoon, en minä käynyt yliopistoa siksi, että kaiken maailman levysepät ja varastomiehet pääsevät vittuilemaan minulle juttujeni perään. Ja jos Ne vain vittuilisivat, mutta kun Ne esittävät kysymyksiä. En minä pysty vastaamaan Niitten kysymyksiin. Ei sabluunassa ole siihen ohjetta. Sabluuna tehtiin uskottavaksi, ei kommentoitavaksi.

Vittuilevat minulle siitä Halla-ahostakin. Kun sitä on tullut aika ajoin haukuttua. Kyselevät, että onko jätkä itse asiassa edes lukenut sen Halla-ahon kirjoituksia. Olenhan minä itse asiassa niitä lukenut. Mutta kun minä en piru vie pysty perustelemaan sen juttuja nurin. Sabluuna ei anna siihen neuvoa. En pysty muuhun, kuin kirjoittamaan että pystyisin kyllä kaatamaan Halla-ahon väitteet vaivatta, mutta just nyt täytyy lähteä tupakin ostoon, enkä minä muutenkaan alennu kommentoimaan ala-arvoista rasistista propagandaa.

Ja sillähän minä saan vielä seläntaputtelua. Mutta vain valistuneelta kansanosalta. En pysty vakuuttamaan Niitä. Yritän unohtaa Niitten olemassaolon. Olenhan minä yrittänyt välillä nirhata Ne huumorin keinoin. Nimenomaan yrittänyt. En ole uskaltanut julkaista niitä juttuja. Kun pakkohan minun on tunnustaa, että olen mielenlaadultani koko lailla seipään niellyt. Miten minä voin heittää vitsejä, kun en itsekään niitä ymmärrä. Eikä sabluuna tunne huumoria.

Minulla ei ole muuta kuin sabluuna. En minä pysty luomaan itse uutta.

Ja jos olen rehellinen itselleni, en taida pystyä käyttämään sabluunaakaan kovin hyvin. Minulle soitetaan suuta vain oman lehteni kommenttipalstoilla. Yhtään juttuani ei ole nostettu edes Hommaforumille haukuttavaksi. Saisin siitä niin hyvää nostetta omissa piireissäni. Ja vain sillä on merkitystä.

Tiedänhän minä, vaikken sitä julkisesti koskaan tunnustakaan, että sabluuna on tehty melko sekavalla muotilla. Minun pitää kirjoittaa juttu, jossa vaaditaan hiilijalanjäljen pienentämistä. Ja heti perään minun pitää kirjoittaa juttu, jossa vaaditaan tänne tolkuttomasti porukkaa Afrikasta turvottamaan sitä hiilijalanjälkeään. Minun pitää kirjoittaa juttu, jossa pelotellaan työvoimapulalla. Ja sitten minun pitää kirjoittaa juttu, jossa vaaditaan tänne laivalasteittain sellaista väkeä, joka ei sitä työvoimapulaa ainakaan ratkaise. Ja niin edelleen. Ja tarjota tuo potpurri ihan loogisena kokonaisuutena.

Tiedänhän minä, että se on niin ristiriitaista. Eikä sabluuna anna siihen ratkaisua. Mutta en minä enää välitä. Olen liian syvällä tässä koneistossa. Haluan pitää asemani. Haluan pitää ansioni. Haluan, että Ne hiljennetään ja minä voin palata Niitten valistajaksi. Ei Niitten tarvitse edes lukea kirjoituksiani, kunhan vain ovat hiljaa. Ei minussa ole miestä tunnustamaan, että olen koko urani kirjoittanut silkkaa tuubaa. Haluan vain mennä tämän junan mukana, kun olen sen kyytiin kertaalleen päässyt. Eikä kyse ole enää siitä, oltiinko me oikeassa tai väärässä. Kyse on vain siitä, että me oltiin tässä junassa ensin. Ja tiedän, ettei meillä taida olla enää muuta keinoa kuin pakko. Mutta ehkä kaikki sitten aikanaan unohtuu. Minä ainakin olen hyvä unohtamaan.

Kun olen kertonut tarinani ja perusteluni, niin lukija varmaan ymmärtää, että vaadin internetissä esiintyvien vihakirjoitusten täydellistä kieltämistä ja vihakirjoittajien saattamista oikeuden eteen. Ja vaadin, että Jussi Halla-aho eroaa välittömästi hallintovaliokunnan puheenjohtajan tehtävästä sekä luopuu kansanedustajan paikastaan. Sivistynyt yhteiskunta ei voi antaa vihalle ja rasismille tuumaakaan periksi.

Mallikasta viikonloppua kaikille lukijoille.

VAIETUT KYLÄT OSA II

February 12, 2017, 2:05 pm

≫ Next: XXV YMMÄRRYSHARJOITUS

≪ Previous: UUSINTA: MALLIKIRJOITUS

$

0

0

jatkoa osasta yksi

Kuinka kuvata sitä, mitä ei ollut koskaan nähnyt ja jonka olemassaolosta ei ollut tiennyt? Jostain, joka oltiin kerrottu vasta ohikiitävä hetki sitten erään vanhan miehen toimesta? Jostain, jota oli katsonut aikaa sitten kielletystä kartasta mutta ei silti vieläkään ollut varma? Ja vaikka ei ollut varma, niin oli silti lähtenyt tälle matkalle, vaikka tiesi sen laittomaksi? Ja kun se joku oli nyt siinä silmien edessä? Kertoen pelkällä olemassaolollaan sen, kuinka paljon heille oltiin valehdeltu? Ja miksi oltiin valehdeltu? Miksi tämä oikeastaan piti kieltää?

Sitä miettivät Jakke ja Patrik kun he olivat ajaneet moottoripyörillään Jätkimänjoen sillan yli, nousseet sen jälkeiselle mäelle ja katselleet edessään olevaa näkymää. Mitäs siinä nyt näkyikään? Niin, tuolla oli kauppa. Ennen kauppaa oli muutama suurikokoinen omakotitalo. Tai no, erillisasumisyksikkö. Mutta niitä oli vaikea kutsua muiksi kuin omakotitaloiksi. Niitä oli paljon. Vähintään sata neliötä kooltaan. Ei sellaisia ollut suurasutuskeskuksissa kuin äärimmäisellä puolue-eliitillä.

Ja tuolla näytti olevan koulu. Varsin suuri. Siinä oli varmasti ollut sekä ylä- että ala-aste. Tuo tuossa oli apteekki. Siinä samassa rakennuksessa oli myös kyltti ”Notaari Penttinen” sekä toinen kyltti ”Fysioterapia Häyrinen”. Yksityisyrittäjiä. Sellainenhan oltiin kielletty kauan ennen kuin he olivat syntyneetkään. Kauempana tien vieressä oli lisää omakotitaloja. Rakennukset olivat olleet epäilemättä hylättyinä melkein kuusikymmentä vuotta mutta ne näyttivät vielä olevan pystyssä eivätkä edes kovin ränsistyneitä. Ne oltiin näköjään joskus rakennettu hyvin. Olihan tuolla myös kirkko. Risteineen kaikkineen. Liittovaltiossahan ei ollut enää kirkkoja. Näytti siltä, että kirkko oltiin rakennettu jo viime vuosituhannen puolella. Kaunis rakennus sinänsä. Ja näytti olevan vielä sekin pystyssä.

- Mitäs tehdään?

- Jos vaikka ajettais tuohon kaupan pihalle, käydään siellä ensiksi ja sitten päätetään jatkosta.

Jakke ja Patrik ajoivat kaupan pihaan. Kaupassa oli kyltti ”Kyläkauppa Tarmo”. Liekö ollut joku muinainen kauppaketju vai olisiko ollut kauppiaan oma etunimi? Sitä tuskin kukaan heille koskaan kertoisi. He pysäyttivät pyöränsä kaupan eteen ja kokeilivat ovea. Se ei ollut lukossa. Kauppa oli oikeastaan varsin suuri. Varmaankin parisataa neliötä. Se oli tietysti tyhjä ja homeenhaju pisti nenään. Hyllyt ja altaat olivat tyhjiä, mutta nimilaput niissä oli tallella. Muistona siitä, mitä kaupassa oli joskus ollut tarjolla. Miehet kiersivät hyllykköjä ja tavasivat, mitä tuotteita oli ollut myynnissä:

- Kato nyt tuota juustojenkin määrää. Eihän eliittialueen korporaatiokaupassakaan ole noin paljon. Ja makkaroita. Lenkkiä, grillimakkaraa vaikka minkälaista… perinteinen… juusto… savupekoni… hiillos… chorizo… chili… valkosipulisinihomejuusto… grillibalkan… feta-mustapippuri… ja tuo leikkelepuoli… ylikypsä saunapalvikinkku… metvursti… venäläinen metvursti… voileipäkinkku… kalkkunaleike… lauantai… gotler… balkan… broilerileike… härän kylmäsavupaisti… pippurinen naudanpaisti… serranokinkku…

- Proleilla on omassa korporaatiokaupassaan vaan jauhoista perusmakkaraa. Silloin kun sattuu olemaan. Ja katos noita liha-altaita. Sika-nautajauhelihaa… naudanjauhelihaa… possupaistia… naudanpaistia… lampaanpaistia… sisäfilettä… ulkofilettä… kassleria… soppalihoja… pekonia… ja tää on siis ollut vaan pieni kylä syrjässä. Opettaja sanoi, että isommissa paikoissa tarjonta on ollut suurempikin. Enkä minä häntä epäile. Täällä on ollut ihmisillä kyllä ihan oikeasti syömistä. Vaikka ihan tavallisia proleja nämä ovat kai olleet. Tiedät kyllä mitä kuutioissa on tarjolla. Hävettää vähän, eikä ihan vähänkään, ettei ole itse koskaan joutunut kärsimään puutetta.

- Tuohon kassalle on jäänyt sanomalehtiä. Mikä tuo… Ilta-Sanomat. Tää on vuodelta 2032. Ja lööppiotsikkona näyttää olevan, että ”Sähkönjakelu haja-asutusalueille loppuu huomenna”. Se on ollut sitten lopun alkua tällekin kylälle.

- Miks tää piti hävittää? Ja pakottaa ihmiset kanahäkkeihin?

- En minä vaan ymmärrä. Täytynee tiedustella opettajalta sitten myöhemmin. Minä luulen, että se ei ole vielä kertonut kaikkea. Halusi, että me nähdään tää ensin omilla silmillä. Kyllä minä siihen mieheen luotan, mutta pakko tunnustaa, että en ollut ihan satasen vakuuttunut ennen kuin me noustiin tohon mäelle. Vaan katsos tuota karttaa. Tästä jos ajetaan parisataa metriä eteenpäin, niin sinä kääntyy tie pohjoiseen. Ja siinä alkaa melko iso asutusalue. Mennäänkö katsomaan sitä?

- Mennään. Tullaan sitten takaisin ja käydään tuossa koulussa samalla.

Nuoret miehet astuivat kaupasta ulos, polkaisivat moottoripyöränsä käyntiin ja ajoivat eteenpäin. Päätieltä sivuun kääntyvä tie oli myös asvaltoitu, joten se oli vielä hyvinkin ajokelpoinen. Alueella oli kuusi rivitaloa ja toistakymmentä omakotitaloa. Puolet kaksikerroksisia puutaloja ja puolet tiilisiä omakotitaloja. Lisäksi siellä näytti olevan kaksi liikerakennusta.

- Sähkö-Seppo… ystävällistä ja osaavaa sähköpalvelua… yksityinen sähköfirma… eihän nykyisin ole kuin Korporat-El… ja mikäs toi peltihalli on tuossa… käydääs katsomassa…

Peltihallin ovella oli kyltti: Maansiirto-Kuronen ky.

- Meinaaks toi ky sitä että täälläkin on ollut korporaatioyhtiöitä? Sitähän se lyhenne tarkoittaa.

- Ei taida meinata… ootas, minä katson tuosta opettajan antamasta vihkosta… joo… ”Jos törmäätte lyhenteeseen ky niin se ei tarkoita korporaatioyhtiötä vaan kommandiittiyhtiötä joka oli varsin yleinen pienyrittämisen muoto aikanaan. Pienyritykset työllistivät aikanaan huomattavan osan suomalaisista. Ne olivat yleensä yhtiöitä joissa oli omistaja ja muutama heppu sitten töissä. Ne olivat tärkeitä ja välttämättömiä osia yhteiskunnassa”. Ja hitto vie, kuunteles vielä: ”Ennen Todellisen Demokratian voimaantuloa pienet ja keskisuuret yritykset työllistivät 65 prosenttia yksityisen sektorin työvoimasta ja niitten osuus BKT:sta oli runsaat 40 prosenttia.”

- Jaa… ja sehän meinaa muuten sitä että ei nää alueet mitään valtionelättejä ole olleet. Alkaa tuntua vähän siltä ettei olis ollut päinvastoin. Kun nythän ei ole muuta kuin valtiohallinto ja korporaatioyhtiöt jotka ovat oikeastaan yksi ja sama asia ja mietipäs noita kaupan hyllyjä verrattuna niihin prolekauppojen valikoimiin. Tässä maassa on nykyisin viidellä prosentilla ihmisistä sama valikoima. Vaan käydäänkö tuolla hallissa sisällä? Ovi näyttää olevan auki.

- Käydään vaan.

Miehet aukaisivat hallin oven ja ihmettelivät. Hallissa oli katepillari, kaksi traktoria ja vielä moto. Ja lisäksi sorvi ja hitsausvälineitä. Pihalla oli vielä kaksi kaksi kuorma-autoa.

- On täällä kyllä töitä tehty. Ja kaikki vermeet on jääneet tänne. Ei ole edes valtio vienyt. Liekö ollut sitten tarkoitus vaan saada paikka tyhjäksi mahdollisimman äkkiä?

- Joo… täältäkin on vissiin lähdetty vasta sitten kun valtio on katkaissut virrat. Vaan käydäänkö noissa rivareissa?

- Käydään.

Miehet ajoivat rivitaloille ja katsoivat ensin ympäristöä.

- Umpeenkasvanutta tää vähän on, mutta näkee, että joka asunnossa on ollut oma hoidettu piha. Ja ihan siistiksi laitettu. Ihmiset ovat selvästi tykänneet asua täällä.

- Ja katsos noita. Tänne on jäänyt henkilöautoja. Mitä nää oikein ovat… Wolkswagen Golf… Skoda Octavia… Ford Focus… Renault Clio… aika outoja… mutta hemmetin hyvän näköisiä… kun eihän nykyisin ole kuin niitä PSA:n autoja ja näähän on niitten rinnalla kuin autoja tulevaisuudesta. Tai niin no ne puolueen harvat kerskakärryt ovat tuon näköisiä. Liittovaltiohan satsaa vaan julkiseen liikenteeseen ja isoon kalustoon. Mutta miksikähän nuo on jätetty tänne? Näähän on tähän päivään nähden luksusta.

- Odotas… opettaja taisi kirjoittaa siitäkin… joo… ”Kun alueen pakkotyhjennys tapahtui, ihmiset saivat ottaa mukaansa vain tietyn määrän tavaraa, käytännössä kolme matkalaukullista. Valtio järjesti linja-autokuljetukset Radanvarsikaupunkiin. Omalla autolla sai muuttaa, mutta sen jälkeen auto tuli luovuttaa viranomaisille, sillä yksityisautoilu oltiin tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta kielletty ekologisesti kestämättömänä. Suurin osa jätti autonsa tänne ja piti huolen, ettei valtiokaan sillä tehnyt mitään.” Taidan arvata… katotaan saiskos noista parista konepellit auki…

- Joo, näistähän on moottori pistetty tuhannen paskan päreiksi. Ja kun kattoo tuonne kauemmalle parkkipaikalle, niin siellähän on useampi palanut auton raato. Enkä muuten ihmettele. Ihme, ettei ne ihmiset ole muutenkin panneet hanttiin. Kun niiltähän on kerralla ryöstetty koko elämä ja tarjottu tilalle läjä suomeksi sanottuna pelkkää paskaa.

- Kai se on niin, että kun on katkaistu sekä sähkö että vesi, niin taisteluhalu siinä kummasti vähenee. Kun onhan näillä ollut lapsiakin täällä. Onhan niitäkin täytynyt ajatella. Pitää kysellä opettajalta siitäkin. Vaan käydäänkö muutamassa kämpässä sisällä?

- Sitä vartenhan tänne on tultu.

Jakke ja Patrik kävivät asuntoja läpi. Patrik totesi:

- Pieninkin asunto oli jotain ehkä kolkytviis neliötä. Ja näytti siltä että siinä oli asunut yksi ainoa ihminen. Siis yksi ainoa tuon kokoisessa asunnossa. Ja täysi keittiö oli joka ristuksen asunnossa. Nelipisteinen liesi uunilla. Erillinen wc. Ja suihku. Monessa oli saunakin. Eihän hitto vie meilläkään ole kuin kerrostalon sauna missä meillä on vuoro kaksi kertaa viikossa.

Jakke vastasi:

- Joo… meillähän se sauna on kotonakin, mutta mehän ollaankin äitimme kanssa ylintä nomenklaturaa. Mikä tilanne alkaa pikku hiljaa hävettää. Mutta on täällä piru vie jotain tehty oikein. Ei tää tosiaankaan millään sosiaalirahalla olis pystyssä pysynyt. Ei valtio ole koskaan niin rikas voinut olla. Ja joka kämpässä oli vielä pyykkikone. Melkein kaikissa tiskikonekin. Kaikki jääneet tänne. Niin kuin huonekalutkin. Niin no, milläs niitä sinne kuutioihin olis saanut mahtumaankaan? Mutta jos nää ei olis kylmässä ja kosteassa päässeet homehtumaan niin tässä olis valmiit kalustetut luksuskodit ihmisille muuttaa asumaan. Vaan oliskos aika lähteä käymään siellä koululla?

Toverukset kävelivät takaisin moottoripyörilleen ja alkoivat viritellä kypäriä päähän. Patrik laittoi sen kuitenkin takaisin satulalle ja kääntyi vielä rivareita kohti:

- Ajattele… tässäkin on asunut useita kymmeniä perheitä… ja eläneet varmasti ihan hyvää elämää. Pistää miettimään, että mikä se meidän systeemimme oikein lopultakaan on? Se Todellinen Demokratia. Eihän me olla oikeastaan nähty siitä kuin se eliitin puoli. Vaan nyt sen ruma pärstä alkaa tulla näkyville. Ei näiltä ihmisiltä olla mielipidettä kysytty. Pakolla ne on siirretty. Niihin sardiinipurkkeihin. Ja kaikki omaisuus on jätetty tänne. Oikeastaan koko elämä. Jätetty valtion valvoman tyhjän päälle. Pistää vähän miettimään omiakin vanhempia… keitä ne oikein lopultakaan ovat… pakkovallan edustajia, perkele…

Patrikin isä toimi tarkastajana sensuurivirastossa ja hänen äitinsä puolestaan keskitason esihyvepuhujana yleisessä hyve- ja suvaintovirastossa joka oli toiminut aikanaan evankelis-luterilaisena kirkkona ja muuttunut nykyiseen muotoonsa kun Todellinen Demokratia oli astunut voimaan. Jakke lohdutteli:

- Ovathan ne sentään siviilissä ihan leppoisia ihmisiä. Kai ne osaa sitten ottaa työn työnä. Oma äitini on taas asialleen omistautunut kokovartalovittu 24/7. En tiedä onko siinä ura muokannut ihmisen vaiko ihminen uran, mutta siinä on sellainen nainen jota kukaan ei halua viittä metriä lähemmäs itseään. Täytynee vissiin kiittää tuuria että olen tainnut saada kaikki luonteenpiirteeni isältäni jota en ole koskaan nähnyt ja jota en tule koskaan tuntemaan. Äidille riitti saada pipetillinen sopivaa kirnupiimää jonka hän ruuttasi itseensä. Enhän minä ole ollut koskaan hänelle muu kuin pätemisen väline. Olen kuullut, että nykyisin vielä kaupunkitasoa korkeammalla taholla olevista naispuoleisista puoluejohtajista jotkut ovat jättäneet sen ruuttavaiheenkin väliin ja teetättäneet kloonin itsestään. Mutta niin kuin sanoit, niin Todellisen Demokratian naamio on kyllä meidän näkövinkkelistä pudonnut eikä paljastunut pärstä paljon silmää miellytä.

Jakke ja Patrik laittoivat kypärät päähänsä, polkaisivat moottoripyörät käyntiin ja läksivät ajamaan kohti koulurakennusta. Pihalla olevassa koivussa istunut korppi ihmetteli näkemäänsä. Se oli ihmetellyt paikalle tullutta kahta savuavaa ja pärisevää otusta jollaisia se ei ollut nähnyt koko korpin elämänsä aikana. Vielä suuremmin sitä ihmetytti kun otukset olivat jakaantuneet kahdesta neljäksi ja alkaneet kulkea alueella pitäen omituista pulinaa. Alkuun se oli lentänyt kauemmas karkuun mutta uskaltautunut sitten lähipuuhun ja tarkkaillut, kun otukset olivat näyttäneet kumminkin vaarattomilta. Sitten ne  otukset olivat taas yhdistyneet paikalleen jääneisiin otuksiin ja kadonneet paikalta päristen ja savuten. Korppi katseli paikalle leijailemaan jäänyttä savua pääkallellaan ja tuumi korpin aivoissaan että eletäänköhän tässä jonkunlaisia lopun aikoja kun tommosiakin alkaa näkymään. Jos noita tulee enemmän, niin täytyy varmaan muuttaa jonnekin syrjemmälle.

Toverukset eivät olleet korppia huomanneet sillä heillä oli toinen suunta. Koulun pihalla he riisuivat jälleen kypäränsä ja arvioivat koulun kuntoa. Sekin oli ollut pitkään huoltamatta ja lämmittämättä ja kärsinyt varmasti jo vaurioita. Uskaltaisiko tuohon kaksikerroksiseen rakennukseen mennä. Uteliaisuus voitti.

- On toi kumminkin ihan tukevan näköinen kivitalo. Katotaan ovelta ensin ja mietitään sitten.

Rakennus vaikutti turvalliselta joskin selvä homeenhaju kertoi, että aika ja huoltamattomuus oli tehnyt tehtävänsä.

- Tässä on kumminkin ollut sekä ala- että yläaste silloin aikanaan. Iso kouluhan tämä on. Saman kokoinen kuin mitä oli se meidän erityiskoulumme siellä kotona.

- Luokista on näköjään viety pulpetteja lukuunottamatta suurin osa tavaroista pois. Mutta onhan tuossa seinillä näköjään valokuvia.

Valokuvissa näkyi nykyaikaisen oloisilla laitteilla varustettu koululuokka jossa oli hymyileviä oppilaita.

- Mitähän nuo olisivat iältään? Olisko kahdentoista ehkä?

- Jotain sinnepäin. Mutta kun kattelee noita kuvia, niin eihän tään luokan varustustaso jää yhtään jälkeen eliittialueen koulun nykyisestä vastaavasta. Vaikka tää sijaitseekin jossain hornanperseen peräloosterissa. Pistää sekin taas vähän miettimään. Mutta hei… tossa lapussa näkyy ruokalista. Katotaas. Tää on vuodelta 2031:

Maanantai:

Sinappinen porsaskastike, keitetyt perunat.

Tiistai:

Kalapuikot, perunamuusi.

Keskiviikko:

Kalakeitto, ohrasuurimopuuro.

Torstai:

Jauhelihalasagne.

Perjantai:

Makkarakastike, keitetyt perunat.

Kaikilla aterioilla tarjotaan ruokajuoma, leipä, levite, salaatti tai raaste.

- Opettajahan kehotti katsomaan jos joku tämmönen löytyisi ja vertaamaan siihen viimeisimpään kuutioruokalan lounaslistaan. Ootas… joo, tossa…

Maanantai:

Härkäpapusoijapuuro.

Tiistai:

Keitetyt perunat ja ruskea kastike.

Keskiviikko:

Makkarakeitto.

Torstai:

Vihanneskeitto.

Perjantai:

Soijapuuro.

Lauantai:

Soijamakkaraperunapata.

Sunnuntai:

Jauhelihakastike, nyhtökaura.

Jokaisella aterialla tarjotaan leipä. Ti, Pe ja Su myös levite. Jokaisella aterialla tarjotaan ruokajuomaksi vesi paitsi Pe ja Su myös maito.

Vain Todellinen Demokratia takaa hyvinvointimme

- Niin… opettaja oli itsekin ollut joskus tässä koulussa. Hän tiesi… siksi hän antoi tuon ruokalistan mukaan. Oikeastaan se kertoo enemmän kuin muu. Otetaan nuo valokuvat mukaan, viedään hänelle muistoksi. Alkaa olla aika etsiä yöpaikkaa.

- Tuossa koululle ajaessa mentiin semmosen pienemmän puurakennuksen ohi. Semmosen punaisen. Mikä se oli se maali… minä olen joskus lukenut… joo, punamulta. Mulla on jotenkin semmonen käsitys, että tommoset vanhat puutalot on sillai harvempia… saattaa kestää kosteuden paremmin… ei haise home meinaan…

He ajoivat talon pihaan ja siellä odotti uusi yllätys.

- Hei… siis tää… siis täähän on PSA Mogherini… ei helvetti… eihän näitä ole Radanvarsikaupungissakaan kuin kaksi kappaletta… puolueen edustuskäyttöön… ja tämänhän täytyy olla vanha kuin taivas… varmaan seitkyt vuotta… täytyy olla… kun se täällä kerran on…

Oli kieltämättä yllättävää löytää erään punamullalla maalatun reunansyrjäläisen mökin pihalta Euroopan Liittovaltion korskein edustusauto jonka malli oltiin nimetty Todellisen Demokratian voimaantultua ensimmäisenä Liittovaltion pääfemidentiksi siunatun, voidellun ja suudellun Federica Mogherinin mukaan. Tosin auton keulamerkki oli erilainen. Patrik nykäisi oven auki:

- Tää on tehty yhtälailla ajokelvottomaksi kuin muutkin, mutta täällä hanskalokerossa näyttää olevan rekisteriote. Katotaas… tään mukaan tää ei ole PSA Mogherini vaan joku Mercedes Benz, C-malli. Vuosimallia 2013. Ja omistaja olis tään mukaan ollut Unto Haroverk… tuossa näyttää myös olevan sen hepun käyntikortti… Haroverk Oy… tietoteknistä suunnittelua, ohjelmointia, asennusta ja korjausta.

Eli kyseinen Liittovaltion kerskakärry olikin siis kopio jostain lähes sata vuotta vanhasta autosta jonka joku tavallinen jantteri oli ostanut, todennäköisesti vielä käytettynä. Toverusten mielessä vahvistui entistä enemmän se ajatus, että Todellisen Demokratian mukanaan tuoma edistys ja kehitys taisikin olla pääosin taantumista ja heikkenemistä.

- Tää reissu tuo aina vain uusia ylläreitä. Vaan katotaanko tuo kämppä. Uskoisin, ettei se kyseinen Unto Haroverk enää asustele tässä.

He astuivat rappusille ja aukaisivat oven. Homeen hajua ei tuntunut.

- Täälläkin on kaikki kalusteet jääneet paikalleen. Ja tuossa on vanha puuliesi. Näinköhän tuo piisi vielä vetäisi? Pihalla näytti olevan sellainen puusäilytysrakennus… mikä sen nimi nyt oli… ootas… joo, liiteri. Tosin lämmin kelihän nyt on, ei tartte lämmittää. Eiköhän me olla tässä yö?

- Joo, mutta käydään pistämässä tuo teltta kumminkin pystyyn tuonne pihalle. Ei sitäkään parane palauttaa kuivana ja pakasta vedettynä. Rupeavat ihmettelemään.

Teltan pystytettyään toverukset tekivät retkikeittimellä itselleen evästä. Lihalientä, pikamakaronia ja lihasäilykettä. Tukevaa sellaista. Eliittialueen korporaatiokaupasta ostettua. Lisäksi näkkileipää, sulatejuustoa ja leivän päällä pari metvurstiviipaletta. He tiesivät, että kyseinen eväs kävisi kuutioruokalassa sunnuntain herkkuruokana. Häpeä pisti pikkuisen päälle mutta he tajusivat, että jos he itse jättävät syömättä niin ei sillä joku kaukainen vatsa täyty heidän puolestaan.

Syötyään he keittivät vielä teetä, laittoivat sen sekaan hieman mukanaan tuomaa rommia ja alkoivat käymään läpi Jakken eräästä laatikosta löytämiä lehtiä. Niitä oli puolentusinaa. Paikallislehti, nimeltään Reunansyrjän Aika ja Sana. Lehdet oli päivätty vuosilta 2021 ja 2022. Siis hetkeä ennen kuin Todellinen Demokratia tuli valtaan. Ja näitten kellastuneitten lehtien myötä Jakke ja Patrik lähtivät matkalle kiellettyyn maahan ja aikaan. Tähän asti he olivat nähneet vain kylmiä ja hylättyjä taloja. Tyhjiä kuoria, jotka olivat unessa, odottaen turhaan ihmisen tuomaa elämän kipinää. Mutta nämä lehdet antoivat paikoille nimet, kasvot ja tarinat. Talot silloin, kun niissä asuttiin. Pihat silloin, kun niitä hoidettiin. Kylä silloin, kun se eli. Ei varmaan kukaan reunansyrjäläinen ollut ainanaan lukenut noita lehtiä niin tarkkaan ja sillä innolla kuin nämä kaksi nuorta miestä nyt.

Heistä tuntui siltä, kuin he olisivat tähän asti olleet matkallaan karussa ja hämärässä huoneessa jossa heillä oli kädessään ruskeaan paperiin kääritty ja puotinarulla sidottu paketti. Kun he aukaisivat paketin, se sisälsikin kirkasväristä kangasta joka alkoi hohtaa valoa, paljastaen huoneessa piilossa olleet huikeat ja kauniit yksityiskohdat joita he eivät olleet valon puutteen vuoksi huomanneet. Oikeastaan kiinnostavimpia olivat paikallisten yrittäjien mainokset ja yhdistysten ilmoitukset. Ai täällä oli tällaistakin. Ja tollaista. Ja vielä tollaista. Lehtien myötä heille alkoi avautua niin tämän paikan kuin aikaa sitten kuolemaan pakotetun vanhan Suomen sielu. Paikkaa ei voinut sanoa silloisella mittapuulla mitenkään vauraaksi, joskaan ei ehkä köyhäksikään. Nykyisellä Radanvarsikaupungin mittapuulla taas paikka oli ollut iloisten ja onnellisten ihmisten rauhallinen ja hyvinvoiva keidas.

- Nää täytyy sitten viedä opettajalle muistoksi.

Heidän lukiessaan elokuinen ilta oli alkanut hämärtyä ja viimeiset lehdet piti lukea jo otsalampun valossa. Oli aika mennä vaateriin. He virittivät lattialle kenttäpatjat ja makuupussit. Tuntui jotenkin väärältä ja tunkeilevalta mennä nukkumaan toisten, väkisin kodeistaan karkoitettujen ihmisten vuoteisiin.

Elokuinen yö oli varsin hiljainen. Jonkun verran kuului linnunlaulua. Aivan ikkunan takaa pihalta kuului myös siilien tuhinaa. Sitä kuunnellessaan Jakke ja Patrik nukahtivat nopeasti.

Toverukset heräsivät auringon noustessa ja keittivät keittimellään kahvit. Aamiaiseksi he söivät taas näkkileipää sulatejuustolla ja metvurstilla.

- Siellä paikallisessa kaupassa muuten oli sitä kahviakin useampi hyllymetri. Tuli vaan siitä mieleen, että kun opettaja on tarjonnut meille kahvit meidän siellä käydessämme niin onkohan se joutunut olemaan seuraavan päivän ilman. Kahvi kun on kuutioasukkailla kortilla.

- Piru vie, enhän minä ole tuota osannut ajatellakaan. Pitää viedä hänelle pari paketillista kun me mennään sinne seuraavalla kerralla. Vaan katotaas nyt vähän tuota karttaa. Ideahan oli nyt käydä  siellä opettajan vaaanhalla kotitalolla. Kun katot tosta niin tää talo on tossa noin. Ja tuota Reunansyrjäntietä kun ajetaan tommonen seitsemän kilometriä niin siitä kääntyy pihatie pohjoiseen ja talolle ei ole matkaa kuin parisataa metriä. Pitäis olla suht ajettavissa. Ei tuo tie mitenkään huono ole ollut. Routa on tietysti syönyt sitä montuille.

He pakkasivat kamppeensa ja lastasivat ne pyöriinsä. Vielä katse kohti majapaikkana toiminutta punamullalla maalattua taloa. Kuka mahtoi olla Unto Haroverk ja minkälainen oli ollut hänen kohtalonsa tässä elämässä? Yrittäjä hän ainakin oli ollut ja sellaisia ei Todellinen Demokratia katsonut hyvällä. Oliko hänkin päätynyt työttömänä mätänemään johonkin viiden neliön kuutioon? Vai oliko korporaatioyhtiö palkannut hänet atk-hommiin? Oliko ehkä jopa toimintansa aloittanut Verkkopoliisi nähnyt hänen osaamiselleen tarvetta?

Se jäisi varmaan ikuiseksi arvoitukseksi. Pyörät polkaistiin käyntiin ja suunta oli kohti itää. Muutaman kilometrin ajettuaan Jakke kohotti kätensä, jarrutti vauhtia ja pysäytti pyörän. Patrik ihmetteli:

- Eihän me vielä olla siellä.

- Ei olla niin, mutta katos tonne vähän kauemmaksi. Tuolla on palanut talon runko. Ja siitä etempänä olevan omakotitalon katolla näkyy olevan isot aurinkokennot. Ajattelin, että kun on käyty ensin siellä opettajan kotona, niin eiköhän takaisin tullessa vilkaista noitakin.

Näin sovittiin. Näillä pyörillä olisi päässyt kovaakin, mutta vauhti pidettiin alhaisena. Tie saattoi yllättää. Kinttujaan ei parannut katkoa, sillä lähimpään sairaalaan oli pitkä matka. Lisäksi apu jouduttaisiin hälyttämään etsintälaitteella ja silloin miehillä olisikin selittämistä. Helvettiäkös te täällä kielletyllä alueella teitte? Pahimmassa tapauksessa edessä olisi hyvin pitkä matka jonnekin Raippaluotoon.

Opettajan talo löytyi helposti. Yleensäkin näki, että koko alue oli ollut maanviljelysaluetta, mutta pellot olivat kasvaneet umpeen. Ne erotti kyllä siitä, että niillä oli enemmän lehtipuita ja muutenkin ne näyttivät sattumanvaraisesti kasvaneilta pöpeliköiltä. Varsinaiset metsäthän olivat sitten havuvaltaisia. Sellaisten metsittyneiden peltojen keskellä myös opettajan talo oli. Se oli tällä alueella tyypillinen kaksikerroksinen puutalo, johon oltiin aikanaan tehty vielä erillinen vinkkeli. Talo näytti olosuhteisiin nähden suhteellisen hyväkuntoiselta mutta sen vieressä oleva ulkorakennus oli romahtanut.

- Niin opettajahan sanoi, että se oli ollut vanha jo silloin hänen täällä asuessaan. Isänsä oli sitten todennut että piruako siihen uutta rustaamaan kun lähtö tästä kuitenkin tulee.

Patrik laittoi kameralasit silmilleen ja kuvasi ulkoapäin niin rakennusta, ulkorakennusta, ympäristöä kuin pihalle jäänyttä traktoria ja autoa. Traktori näytti olevan merkkiä Valtra ja auto puolestaan Toyota Proace. Kuulosti japanilaiselta. Patrik jatkoi kuvaamista sisällä ja Jakke puolestaan etsi jotain sopivaa tavaraa vietäväksi opettajalle. Täälläkin pääosa kalustuksesta oli paikoillaan. Aivan kuin ihmiset olisivat lähteneet vain käymään ulkona ja sitten kadonneet jonnekin kymmeniksi vuosiksi. Talo oli kyllä tunkkainen ja kostea. Toverukset miettivät, että vieläköhän tästä saisi kalua jos laittaisi talon useat pönttöuunit jatkuvalle tulelle. Siihen ei tieto riittänyt, mutta seuraavan käytävän kohteen olinpaikka oli kyllä tiedossa. Jakke aukaisi jälleen kartan ja otti myös esille kompassin.

- Se korsu, mistä opettaja puhui on siis merkitty karttaan tuolla pisteellä. Kartan mukaan sinne on tommonen kilometrin verran. Matka menis pääosin peltojen yli. Tosin pirumoista pöpelikköähän se nyt jo on. Mutta mitenkä on, koitetaanko?

- No totta munassa koitetaan. Onhan se meinaan melko varmaa, että ei tätä reissua tulla toista kertaa enää tekemään. Nyt se on katottava mitä katotaan.

He alkoivat astella kompassin osoittamaan suuntaan. Opettaja oli kertonut mielenkiintoisen tarinan. Hänen isänsä serkku oli muuttanut joskus vuoden 2020 kieppeillä erakoksi tai ainakin puolisellaiseksi isän tiluksilla sijaitsevaan korsuun. Opettaja oli itsekin käynyt siellä korsussa ja kertonut, että erakko oli ollut hyvin leppoisa ja huumorintajuinen mies. Ei mitenkään varsinaisesti sellainen, millaiseksi erakkoa voisi kuvitella. Hän oli vain saanut yhteiskunnasta niin kertakaikkisen tarpeekseen. Jo ennen Todellista Demokratiaa. Ehkä hän oli myös näkijä ja ennustaja. Joka tapauksessa mies oli jäänyt tänne, kun muut oltiin pakotettu lähtemään. Mies oli jo vuonna 2020 ollut viisikymppinen, joten oli selvää, ettei häntä enää hengissä ainakaan löytäisi. Mutta kannatti korsulla käydä kumminkin.

Jakken ottama kompassisuunta piti kutinsa ja oikea paikka löytyi vähällä etsimisellä. Paikalla oli joskus ollut puro, mutta se oli näyttänyt kuivuneen lähes kokonaan joten se oli helppo ylittää. Puron jälkeen olevalla kumpareella näkyi savupiippu, kumpareen edessä harjateräksestä tehty ja jo pahasti ruostunut keittoteline sekä varsinainen korsun suuaukko. Tuntui hieman hölmöltä koputtaa oveen sillä jos erakko olisi elossa, hän olisi jo jotain 120-vuotias, mutta jotenkin koputtaminen tuntui oikealta. Hetken kummankin mieltä kylmäsi ja he odottivat kuulevansa kalmankylmän äänen joka sanoisi jostain haudan takaa ”sisään”, mutta eiväthän he kuulleet muuta kuin lintujen liverrystä.

Jakke aukaisi ulko-oven, sitten tuulikaapin oven ja valaisi samalla lampullaan. Sen pidemmälle he eivät sitten menisikään. Korsun vastapäinen seinä oli osittain romahtanut alas ja lattialla oli vettä. Olisiko niin, että se kuivunut puro olisi vaihtanut uomaansa kumpareen toiselle puolelle ja alkanut hiljaisen syövytystyön. Miehestä eikä hänen jäännöksistään ei näkynyt merkkiäkään. Seinällä oli puusta tehty teline, jonka he tunnistivat asetelineeksi. Siinä ei ollut aseita. Ehkä mies oli uupunut jollain metsästysmatkallaan vanhoilla päivillään ja jäänyt jonnekin metsän kätköön. Tuntui jotenkin sopivalta ottaa lakki päästä ja olla hetki hiljaa, ennen kuin palaisi pyörille.

Kävelymatka korsulta moottoripyörille kului hiljaisuuden vallitsessa. Opettajan entiseltä talolta he ottivat vielä mukaansa jätesäkkirullan ja kaksi ruosteista, mutta vielä käyttökelpoista pistolapiota. Olihan heillä tuliaisia mukana, mutta niitä tuliaisia ei paranisi näyttää sisäisen rajavartioston miehille vaan ne oli kätkettävä jonnekin. Moottorit polkaistiin käyntiin ja matka suuntautui takaisin päin, kohti niitä taloja jotka Jakke oli huomannut aikaisemmin.

Ensimmäisenä he pysähtyivät palaneen talon kohdalle. Aikaa sitten hiiltyneistä raunioista ei sinänsä pahemmin selvää ottanut mutta raunion edessä oleva risti kertoi enemmän. Risti oli hitsattu kahdesta lattaraudan pätkästä ja siihen oltiin laitettu kuparilevy, johon oltiin pakotettu seuraavat sanat:

Näissä raunioissa lepää Viljo Vänämö

s. 1.6.1992

k. 20.2.2050

Tänne oli siis todellakin jäänyt ihmisiä. Eikä kyseinen Viljo Vänämö voinut olla viimeinen. Ei tuo risti ollut itse itseään tehnyt. Molempien katse kääntyi kohti naapuritaloa, jonka etelään antavassa katossa oli useita aurinkopaneeleita. Sitten he katsoivat toisiaan ja hyppäsivät sen kummemmin tuumimatta pyörilleen. Talo oli joskus viime vuosituhannen puolella rakennettu yksikerroksinen tiilitalo, kooltaan ehkä satakaksikymmentä neliötä. Tontin nurkalla näkyi olevan myös joskus aikaa sitten palanut ulkorakennus. Olisiko salama iskenyt? Pihaa ei oltu hoidettu enää vuosiin, kasvillisuus rehotti ja se antoi viitteen ettei täälläkään enää asuttu. Pihalla pressun alla oli moottorikelkka ja kun Patrik avasi autotallin oven, siellä näkyi pick up-mallinen auto, selvästi huonoille teille suunniteltu malli. Autotalli oli myös täynnä erilaisia työkaluja. Pihalla oli myös traktori.

Talon ovi ei ollut lukossa. Vaikka talo oli varmastikin tyhjä, sai joku kohteliaisuuden vaatimus  Jakken kuitenkin koputtamaan tuulikaapin oveen. Ei vastausta. Jakke aukaisi oven ja huomasi, että näissä autiotaloissa niin tyypillinen homeen löyhähdys loisti tällä kertaa poissaolollaan. Pölyä ja hämähäkinseittiä oli tietysti runsaasti, mutta jollain tavoin tämä talo oli säästynyt kosteuden mukanaan tuomalta hiljaiselta kuolemalta. Sitten Jakke muisti katolla olleet aurinkopaneelit, sai idean ja napsautti eteisen valokatkaisijaa.

- Helvetti, täällähän on sähköt.

Patrik meni keittiön lämpöpatterin luo. Se oli säädetty kuuteen asteeseen. Hän väänsi lämmön isommalle, piti kättään patterilla ja odotti hetken.

- Tää lämpiää. En tiedä, missä talon asukkaat ovat, mutta ne ovat jättäneet nuo kennot päälle pitämään peruslämpöä. Ja näköjään ne toimivat vieläkin. Tässä keittiössä on kyllä sekä puuliesi että leivinuuni, niin että ei ne paljon sähköllä ole lämmittäneet täällä asuessaan. Talon vieressähän oli vielä liiteri. Ja kun kattelin tontin ympäristöä, niin täällä on kaadettu paljon puuta.

Toverukset tutustuivat taloon. Makuuhuoneen ovea vain raotettiin. Siellä ei ollut ketään, ja tuntui jotenkin sopimattomalta mennä sinne. Toinenkin huone oli, ja vielä sauna.

- Tää on sen näköinen, että tään saattais vaikka lämmittää. Pitää tietysti kattoa, että vetääkö hormi.

- Joo, mietitään sitä myöhemmin. Katotaan tuo olohuone vielä.

Olohuone oli suhteellisen suurikokoinen ja pölyä lukuunottamatta sellainen kuin siinä vielä asuttaisiin. Huoneen perällä oli asekaappi. Jakke aukaisi oven.

- Täällähän on pyssyä ja pateja vaikka pientä sotaa varten.

- Aika luonnollista loppujen lopuksi. Me ollaan nähty tällä reissulla hirviä ja kauriita useammankin kerran ja luulen, että se on ollut tään porukan pääasiallinen liharuoka.

Ikkunan vieressä oli toimistopöytä. Sillä näytti olevan vanhanmallinen läppäritietokone ja tietokoneen päällä oli paksu, muoviin tiiviisti kääritty paperinippu. Sellaisia kierrevihkoja. Patrik pyyhkäisi pölyt pois ja kaikkein päällimmäisenä oli teksti:

Sille, joka tänne tiensä joskus löytää.

Jakke ja Patrik katsoivat hetken toisiaan.

- Käydään pyöriltä kamppeet ensin tänne ja paneudutaan sitten tuohon. Minä vähän veikkaan, että tuon nivaskan kanssa menee hyvä tovi.

Veikkaus osui kohdalleen. Kierrevihkoissa oli kahden ihmisen elämäntarina sen jälkeen kun muu maaseutu oli tyhjentynyt. He olivat Antti ja Anna Kinnunen. Tyhjennyksen aikaan he olivat olleet viisikymppisiä. Antti oli autonasentaja ja Anna sairaanhoitaja joka oli työskennellyt vanhustenhuollon kotipalvelussa. He olivat muuttaneet Reunansyrjään Radanvarsikaupungista vuonna 2021 ja ostaneet talon jossa Jakke ja Patrik lukivat parhaillaan heidän tarinaansa. Kumpikin inhosi kaupungin melskettä ja halusi maaseudun rauhaan. Talo tuntui unelmien täyttymykseltä varsinkin kun kumpikin onnistui saamaan alueelta töitä.

Kun tuli tieto siitä, että kaikki haja-asutusalueet tyhjennetään, he päättivät ottaa riskin ja jäädä. Kun he olivat kerran päässeet karkuun kanahäkistä niin eivät he suostuisi palaamaan sardiinipurkkiin. Itse asiassa he olivat ounastelleet asiaa jo aikaisemmin, tehneet oman porakaivon ja asentaneet siihen käsipumpun, laittaneet katolle aurinkopaneelit ja rakentaneet ulkohuussin. Kun asiasta kylällä keskusteltiin, kävi ilmi, että tänne jäisi kaikkiaan viisi talokuntaa. Yksi heistä oli heidän naapurinsa Vänämön Vili, heitä kymmenen vuotta nuorempi vanhapoika joka asusti yksinään vanhemmiltaan jäänyttä puutaloa. Vili oli kokenut metsästäjä ja kalastaja eikä halunnut lähteä minnekään siitä talosta jossa oli asunut koko ikänsä. Vili ei ollut armeijaa lukuunottamatta käynyt eläissään Naakkamoa pidemmällä. Ei ollut koskaan tarvetta.

Kyläläiset auttoivat näille selkosille jääviä. Alueella oli jonkunlainen maailmanlopun tunnelma, ja auttamalla sai itselleen tunteen, että ehkä tänne jäisi sentään joku siemen. Vartiomies, joka vahtisi paikkaa, kunnes muutkin voisivat tulla takaisin. Ehkä joskus. Ehkä tulevaisuudessa. Jos hallinto ymmärtäisi, että tämä kaikki oli ollut vain suurta virhettä. Ensimmäinen apupäätös oli, että lähistöllä sijaitsevien talojen asukkaat luovuttivat talonsa kolmelle muulle pariskunnalle, jotka olivat jäämässä mutta asuivat aika kaukana toisistaan. Kaikkien viiden savun kannatti olla lähellä toisiaan. Eräs maanviljelijä luovutti traktorinsa, mutta kynti heille sitä ennen valmiiksi hehtaarin perunapellon. Eräs toinen puolestaan luovutti pienen lammaskarjansa Mustosen pariskunnalle, jotka muuttivat lähellä olleeseen taloon jossa oli sopivat tilat pitää eläimiä.

Polttoainetta. Halkoja. Kuivamuonaa. Säilykkeitä. Aseita ja ennen kaikkea niihin käypäisiä patruunoita, joita kylältä löytyi kyllä yllin kyllin. Kaikenlaista tarpeellista tavaraa. Olihan selvää, että tämä oli näille viidelle savulle se ensimmäinen ja viimeinen tarviketäydennys. Sen jälkeen oli tultava toimeen omillaan. Heidän pääasiallinen ruokansa tulisi olemaan itse viljelty peruna sekä metsästämällä saatava liha sekä läheisestä järvestä saatu kala. Varsinaisia karjankasvattajan taitoja heillä ei kenelläkään ollut, mutta lampaat olivat vähään tyytyväisiä ja helppohoitoisia. Niistä saisi hieman evään jatketta. Lisäksi paikallinen apteekkari lahjoitti pois koko lääkevarastonsa. Hän oli jäämässä muutenkin pian eläkkeelle, eikä hän tänne jättämästä elinkeinostaan saisi Todelliselta Demokratialta mitään korvausta. Anna oli kuitenkin sairaanhoitaja ja pystyisi tekemään tarvittaessa paljonkin. Mutta kaikki tiesivät, ettei hän ollut kuitenkaan mikään kirurgi. Radanvarsikaupungin suurasutuskeskuksen sairaala ehkä ottaisi heidät potilaana vastaan. Ehkä. Mutta ensin olisi päästävä sinne ja se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Lisäksi Kinnusten toiset naapurit, joka oli myös muuttamassa kuutioonsa lupasi että he voivat pitää heidän taloaan varastona. Kaikkiaan viiden savun tarpeet vaativat tilaa. Kylään jäävistä Vili oli noin nelikymppisenä nuorin. Muut pariskunnat olivat 50 – 55-vuotiaita. He ajattelivat olevansa liian vanhoja kestääkseen muuttamisen sillipurkkiin ja toisaalta he olivat mielestään tarpeeksi nuoria jaksaakseen eristyksissä olevaa, sähkötöntä ja mukavuuksetonta elämää. Joka tapauksessa he mielsivät olevansa liian itsepäisiä muuttaakseen jonkun poliitikon, byrokraatin ja uskonnottoman papin sekoituksen määräyksestä pois kodistaan. Oli sitten sähköä tai ei. Kaikkiin taloihin ehdittiin asentaa aurinkokennot, mutta niistä ei virta kovin suureelliseen elämään riittäisi. Osittaiseen valaistukseen ja jääkaappiin. Muun hoitaisi vanha kunnon välttämätön halko.

Maaseutu tyhjeni vuonna 2033 nopeasti ja päiväkirjaa pitäneen Antin muistiinpanot vähenivät. Ne keskittyivät lähinnä satojen ja metsästyssaaliitten kirjaamiseen. Olipa mukana muistiinpano siitä, että Vili oli opetellut tiputtamaan pontikkaa. Varsin hyvää sellaista. Itse asiassa kyseessä oli lähinnä puhdetyö, sillä tyhjenevä kylä oli luovuttanut viidelle jäljelle jääneelle savulle niin paljon viinaa, että kaikki olisivat olleet halutessaan kohtuullisessa hutikassa koko loppuikänsä. Eikä siihen ollut varaa, sillä talon ylläpito ja eläminen yleensä vaati jatkuvaa työtä. Muistipa Antti mainita senkin, että tupakkimiehenä hän oli alkanut viljellä kessua. Mutta muistiinpanojen alkuvaiheessa, tarkalleen sanottuna vuoden 2035 keväällä löytyi seuraava maininta:

Harsbeckin pariskunta muuttaa pois. He sanoivat, että olivat haukanneet liian suuren palan ja voimat eivät kertakaikkiaan riitä. He luovuttavat ja tyytyvät kuutioon. Kysyin heiltä, että oletteko varmoja siitä, mitä Liittovaltion viranomaiset heille tekevät. Olihan jo 2020-luvun lopulla käynyt ilmi, että saaristossa oli niitä uudelleenkasvatuskeskuksia eli käytännössä suomalaisia versioita Gulagista.

Harsbeckin Jarkko vastasi, että he ottavat riskin. Onhan sielläkin sentään ruoka ja katto pään päällä. Samalla hän lupasi, ettei kerro meistä muista mitään. Mietin itsekseni, että kaipa tuo on ihan yks monta vaikka kertoisikin. Tuskin ne meitä täältä tulevat hakemaan. Tuumivat vaan että mädäntykööt sinne. Kuolevathan ne joskus kumminkin. Emme estäneet Harsbeckeja. Eihän tähän voitu pakottaa. Ja pakkoahan me pakoon lähdimme. Tai siis oikeastaan jäimme. Toivotimme heille onnea. Tuskin koskaan tapaamme enää.

Sitten Antti palasi jälleen satoluetteloihin. Välillä hän kirjoitti hirvenmetsästyksestä, jossa Vili toimi kymppinä. Hänellähän oli eniten kokemusta. He olivat porukalla rakentaneet tyhjentyneeseen naapuritaloonsa lahtivajan. Lihat kuivattiin.

Perunan ja juureksien viljely muuttui rutiiniksi samoin kuin marjojen ja sienten poiminta. Poislähtijöitä ei enää ollut vaan paikalle jäänyt neljän savun kylä oppi tekemään kaikkia hyödyttävää yhteistyötä ja välit olivat muutenkin lämpimät. Syksyllä 2041 tuli päiväkirjaan erilainen merkintä:

Löppöset ovat kadonneet. Emme ole nähneet heitä viikkoon. Kävimme katsomassa heitä kotonaan, mutta talo oli tyhjä. Sitä ei oltu lämmitetty useaan päivään. Ajattelimme, että he ovat menneet sienestämään. Eksyä he eivät ole voineet. Nämä selkoset ovat kaikille jo niin tuttuja. Tiesin tarkkaan, mitä aseita Löppösillä oli ja tarkistin heidän asekaappinsa. Muut aseet olivat paikoillaan, mutta kaksipiippuinen haulikko puuttui. Jos on tapahtunut se, mitä alan epäillä, se ei ole riittänyt. Lähdemme kiertämään maastoa. Porukalla. Hyvin aseistettuina. Jos vaikka löytäisimme heidät. Tai heidän ruumiinsa. En usko, että he ovat enää elossa.

Antti kirjoitti kahdesta epäonnistuneesta etsintämatkasta. Sitten hän kirjoitti epäilyksestään. Oltiinhan tietoisia, että tännekin asti oli jo tullut niin susia kuin karhuja. Mutta ei vielä kovin suurissa määrin. Mutta alueella oli ollut aikanaan paljon koiria. Koko maakunnassa. Itse asiassa koko Suomessa. Eikä niitä saanut viedä suurasutuskeskuksiin. Se miellettiin ekologisesti kestämättömäksi eikä niille niissä kuutioissa olisi ollut tilaakaan. Kesyt koirat olivat käytännössä hävinneet maasta palvelus- poliisi- ja sotilaskoiria lukuunottamatta sukupuuttoon. Mitä nyt joillain nomenklaturan edustajilla saattoi olla joku puudeli.

Mutta koira lajina eli edelleenkin. Reunansyrjässä oltiin tajuttu, että olisi viisaampaa lopettaa koirat ennen kaupunkiin muuttoa, vaikka se raskas päätös olikin. Mutta oletettavasti kaikkialla ei ollut näin ja koiria oltiin vapautettu toivoen että ne jotenkin selviäisivät. Osa oli epäilemättä selvinnyt, koirat olivat alkaneet laumautua ja vahvimman ja aggressiivisimman yksilön evoluutio oli edennyt. Oli vain ajan kysymys, koska villiintyneitä koiralaumoja alkoi olla näilläkin selkosilla. Löppösiä ei koskaan löydetty. Sen sijaan melko pian myöhemmin päiväkirjassa oli merkintä:

Nyt se tapahtui mitä on pelätty ja luulen, että Löppöstenkin kohtalo on sitä myötä selvillä. Ne perkeleen villihurtat olivat tulleet yöllä Mustosten tiluksille. Mustoset olivat heränneet lampaitten huutoon ja arvanneet, mistä on kyse. He olivat ehtineet ampua koirista neljä ja mekin havahduimme laukausten ääneen, samoin kuin Vili. Mutta me olimme myöhässä. Koirat olivat ehtineet raadella kahdestatoista lampaastamme kahdeksan. Loppuja lampaita ei voi enää pitää ulkona. Sinänsä alkaa olla se ja sama vaikka nekin lyötäisiin lihoiksi. Sillä eloon ei jäänyt yhtään uuhea. Nämä ovat sitten viimeiset lampaamme.

Helvetti niitä idiootteja jotka ovat laskeneet koiransa villiintymään. Niistä tulee olemaan meille loppuiän riesa. Ne olivat vielä pirun isoja. Jos äkkiseltään miettisi, niin ne näyttävät olevan joitain kaukasianpaimenkoiran, schäferin ja rottweilerin sekoituksia. Onneksi kyläläiset lajoittivat meille aikanaan myös niitä reserviläiskivääreitä. Sain työkaluillani ne muunnettua puoliautomaatista sarjatuliaseiksi. Nyt ei ilman niitä liikuta enää minnekään. Joka tapauksessa tämä on meille suuri takaisku. Metsästäminen tulee vaikeutumaan, sillä koirat varmasti lisääntyvät ja kilpailevat meidän kanssamme hirvistä ja kauriista. Ja selvää on, että mekin kelpaisimme niille riistaksi.

Metsästys jatkui, mutta saalismäärät vähenivät. Tosin yhdestä kaadetusta hirvestä riitti viidelle jäljellä olevalle ihmiselle pitkäksi aikaa. Kalastusta lisättiin entisestään ja onneksi läheisessä järvessä oli runsaasti kalaa. Myös kaikki kala kuivattiin. Sovittiin myös, että radiopuhelin pidetään mukana jatkuvasti. Vara-akkuja oltiin hankittu tarpeeksi ja aurinkokennoilla niitä saattoi ladata hyvin. Kesäkuussa 2045 oli päiväkirjassa lyhyt merkintä:

Mustosen Maire kuoli eilen ehtoolla. Kaikki oli tapahtunut hyvin nopeasti. Hän oli noussut pöydästä mutta kävelemään lähtiessään kaatunut. Hän oli sanonut, ettei tunne toista puoliskoaan. Sitten hän oli menettänyt tajuntansa. Veikko oli kantanut Mairen sänkyyn ja hälyttänyt radiolla Annan paikalle. Kun saavuimme Mustosille, kaikki oli jo ohi. Anna uskoi, että kyseessä oli aivoverenvuoto. Hautasimme Mairen sen pihakeinun viereen, missä hän oli niin mielellään viettänyt aikaa. Ymmärrän, että tämä on pikku hiljaa meillä kaikilla edessä. Minä ja Annakin olemme molemmat jo 65-vuotiaita. Apua ei tule. Emmehän me toisaalta olla sitä pyytäneetkään.

Vuotta myöhemmin syksyllä viikatemies vei sitten Veikko Mustosen. Antin päiväkirjamerkinnässä näkyi järkytys, sillä hän oli itse joutunut avustamaan viikatemiestä. Veikko oli ollut tekemässä katolla jotain hommaa, liukastunut, pudonnut ja katkaissut jalkansa. Huonolla tuurilla on tapana kasaantua, ja näin oli käynyt Veikonkin kohdalla. Hän oli menettänyt tajuntansa. Herättyään hän oli tajunnut unohtaneensa radiopuhelimen sisälle. Hän oli joutunut raahaamaan itsensä talon ympäri sisälle, että pystyisi hälyttämään naapurit apuun. Hän oli menettänyt matkalla tajuntansa useita kertoja.

Kun naapurit ehtivät hätiin oli jo aivan liian myöhäistä. Eikä auttaa olisi varmaan voinut muutenkaan. Anna sanoi, että kyseessä on niin paha avomurtuma, ettei siinä auta kuin leikkaussali. Jos sitä yrittäisi täällä, se tarkottaisi sitä, että käytännössä Veikko tapettaisiin kiduttamalla. Apteekkarin antamia Panacodeja oli vielä jäljellä, mutta tässä tapauksessa ne eivät riittäisi. Minkäänlaista anestesiaa ei ollut.

Veikko otti minua kauluksesta kiinni ja veti lähemmäs. Hän sanoi: ”Antti. Tiedät, että on vain yksi vaihtoehto. Tee sinä se. Ystävänä. Minä pyydän.” Tiesin hänen olevan oikeassa ja näin minkälaisissa tuskissa hän oli. Oli hulluutta viivyttää väistämätöntä. Mutta se oli silti niin vaikeaa. Kävin hakemassa Veikon pistoolin. Anna kääntyi ja vei samalla Vilinkin ulos. Latasin aseen ja kysyin vielä, oliko Veikko varma tästä. Veikko nyökkäsi ja pyysi samalla, että pitäisin häntä kädestä kiinni. Tartuin hänen käteensä, hän sulki silmänsä. Minä laitoin pistoolin piipun hänen ohimolleen ja painoin liipaisinta.

Tämä teko tulee vainoamaan minua lopun ikäni. Tiedän, ettei mitään muuta ollut tehtävissä. Tiedän, että ratkaisu oli ainoa ja oikea. Mutta tiedän senkin, että olen koko loppuikäni mies, joka on murhannut ystävänsä. Ainoastaan siitä olen onnellinen, että otin tämän taakan itselleni, enkä kaatanut sitä Annan ja Vilin niskaan.

Hautasimme Veikon Mairen viereen. Meitä on enää kolme.

Vuonna 2049 päiväkirjassa oli lyhyt, mutta synkkä merkintä:

Seitsemäntenä syyskuuta vuonna 2049. Kaikki polttoaine on nyt lopussa. Sekin, mitä olemme onnistuneet kylän autoista valuttamaan. Tästä eteenpäin kaikki muuttuu vaikeammaksi. Voimamme eivät ole enää sitä, mitä joskus olivat. Olemme molemmat 68-vuotiaita. Edessä on raskas talvi.

Vuonna 2050 päiväkirjassa oli sitten selitys naapuritalon ristille:

Kahdeskymmenes helmikuuta vuonna 2050. Tänään päättyi Vänämön Vilin maanpäällinen vaellus. Tätä oltiin osattu odottaa jo muutama kuukausi. Hänen kuntonsa oli heikentynyt syksystä alkaen jatkuvasti ja vuoden vaihteessa hän oli enää varjo entisestään. Anna epäili Vilin sairastavan joko maksa- tai haimasyöpää. Hän pyrki hoitamaan taloaan parhaansa mukaan huolimatta kovista kivuistaan mutta joutui pian turvautumaan meidän apuumme. Lopulta hän teki selville sen, että ei aio jatkaa turhaa taistelua pidempään. Hän sanoi, että Radanvarsikaupunkiin on turha pyrkiä. Ihan jo periaatteen vuoksi. Ei tässä vaiheessa enää luonto anna periksi. Ja matka sinne tappaisi hänet kuitenkin.

Hän sanoi, että hoitaa lähtönsä itse, mutta pyysi, että sytyttäisimme sen jälkeen hänen talonsa tuleen. Hän lähtisi talon mukana sen viimeisen rajan taakse. Hän sanoi, ettei halua jäädä matojen syötäväksi ja ei tuohon routaiseen maahan mitään kuoppaa muutenkaan saisi kuin räjäyttämällä. Vilin ilmeestä näki, että oli turhaa neuvotella. Ja mitä meillä olisi tarjota vaihtoehdoksi. Lisää jatkuvasti kasvavaa kipua joka päättyisi kuitenkin muutamassa kuukaudessa kuolemaan. Irrotin aurinkopaneelit Vilin talon katolta. Hän ei enää niitä tarvitsisi. Kasasimme yhdessä olohuoneeseen kaiken hyvin palavan materiaalin. Sohvan ympärille. Siinä olisi Vilin viimeinen leposija.

Vili alkoi sahata vanhan venäläisen yksipiippuisen Baikal-haulikon piippua poikki ja minä kävin sillä aikaa naapuritalon varastostamme muutaman pullollisen yhtä lailla venäläistä pirtua. Sitä oli meillä vieläkin jäljellä. Ei tuo ollut pahemmin maistunut. Mutta kävipä tuo sytytysnesteenä. Kaatelin pullot sohvan ympärille ja lorotin vielä ulko-ovelle saakka. Anna rikkoi sillä aikaa talon ikkunoita että tuli saisi paremmin happea. Lopulta Vili pyysi meitä poistumaan ja sanoi, että tuikatkaa tuli kun kuulette laukauksen.

Sitä ei tarvinnut kauaa odottaa. Sanoin Annalle, että odota. Minun oli pakko varmistaa, että Vili on hengetön. Olin jo – tosin olosuhteitten pakosta – joutunut murhaamaan yhden ystävistäni. Toista en sentään suostuisi polttamaan elävältä. Yksi vilkaisu riitti varmistamaan asian. Laitoin viltin Vilin ruumiin päälle ja sytytin tulen. Talo paloi valtavalla roihulla, lopulta sen katto romahti alas kuin arkun kanneksi palaen edelleen. Luulen, että Vili muuttui haluamallaan tavalla kokonaan aineesta energiaksi ja lähti sille matkalle, jossa hän ehkä meitäkin joskus odottaisi.

Taidan vetää kunnon kännit. Viime kerrasta onkin jo pitkä aika. Olisipa vain olutta. Sitä ei ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen. Onhan tuota pirtua kumminkin. Sitä kun sotkee puolukkamehuun, niin kyllä sitä vallan juo. Otan ensimmäisen mukin Vilin muistolle. Ja toisen näille kaikille vuosille.

Nyt jäljellä olemme vain me kaksi.

Sen jälkeen vihkossa oli enää lyhyitä muistiinpanoja jotka kuvasivat vanhojen ja väsyneitten ihmisten aina vaikeammaksi käyvästä taistelusta ruuan ja lämmön eteen. Kaikesta alkoi olla puute. Ainoastaan aikanaan hamstrattuja patruunoita oli vielä yllin kyllin mutta Antti oli jo liian hauras jaksaakseen enää lähteä metsästämään. Lisäksi kevään 2052 ankara halla oli palelluttanut suurimman osan perunoista. Niinpä vihkon viimeisen viestin saattoi arvata. Ikävää sitä oli lukea siitä huolimatta. Jakke ja Patrik tuntuivat jo ystävystyneensä näitten sitkeitten ihmisten kanssa. Ihmisten, jotka olivat kuolleet ennen heidän syntymäänsä.

Kuudes lokakuuta vuonna 2052. On tullut meidänkin aika lähteä sille tielle, mille Vili lähti pari vuotta sitten. Emme enää jaksa. Ja on selvää, että perunat eivät riitä seuraavaan satoon. On selvää, että emme tule selviämään tulevasta talvesta. Kuolemme mieluummin oman käden kautta arvokkaasti kuin nääntyen ja paleltuen. Koska meitä ei ole kukaan hautamassa, teemme oman rovion. Teemme sen tuonne ulkorakennukseen. Aurinkokennot toimivat vielä, joten jätän tänne peruslämmön siinä toivossa että joku joskus löytäisi tiensä tänne ja lukisi tarinamme ja ehkä kertoisi sen toisillekin. Nämä vuodet ovat olleet kovia, mutta myös palkitsevia. Jos meille annettaisiin uusi tilaisuus, valitsisimme edelleenkin samoin. Lähdemme tästä elämästä rauhallisin mielin.

Sinulle, joka ehkä luet nämä sivut. Voisitko käydä ulkorakennuksessa katsomassa ovatko maalliset jäännöksemme peitossa. Jos eivät, niin peittäisitkö jollakin. Kiitos, ja kaikkea hyvää sinulle omassa elämässäsi.

Antti Kinnunen

Anna Kinnunen

Jakke ja Patrik sulkivat viimeisen vihkon ja läksivät välittömästi ulkorakennukselle. Antin ja Annan luut, jos niitä palosta oli jäänyt jäljelle olivat visusti piilossa. Silti tuntui siltä, että täytyy tehdä jotain. Toverukset menivät autotalliin. Sieltä löytyi kakkosnelosta, saha, kirves, taltta, vasara ja nauloja. Niistä he saivat aikaiseksi kaksi ristiä. Löytyi vielä rautakanki, jolla Patrik kaivoi kuopat, johon Jakke sai asetettua ristit tukevasti. Tämän jälkeen nuoret miehet ottivat lakit päästään ja viettivät hetken hiljaisuuden.

Oikeastaan he olivat toimineet Liittovaltion näkökulmasta katsottuna sopimattomasti. Aikanaan kristinuskon tunnuksena ollut risti ei ollut varsinaisesti kielletty, mutta sen katsottiin edustavan huonoa makua. Suositeltiin mieluummin käytettäväksi Yleisen Hyve- ja Suvaintoviraston käyttämää tuplavenustunnusta. Mutta tämän haudaksi muuttuneen ulkorakennuksen edessä risti tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta.

- Eiköhän me sitä saunaa kokeilla kumminkin?

- Joo, jos ei muuten niin noitten Kinnusten muistoksi. En usko, että he panisivat pahakseen.

- Käydään ensin katsomassa vetääkö se hormi. Voi olla, että se on ajan myötä halkeillut.

Paperia polttamalla osoittautui, että hormi veti edelleen. Olihan Antti kirjoittanut vihkoonsa saaneensa piirinuohoojalta sutarin vehkeet. Varmasti hän oli pitänyt huolen hormeista. Olivathan ne sentään täällä elinehto. Kun hormin toimivuus oltiin saatu selville, kävi Jakke hakemassa kaivolta vettä. Osa kylmänä ämpäriin ja osa kiukaassa kiinni olevaan kuumavesisäiliöön. Patrik puolestaan kävi hakemassa puita. Kun tuli alkoi rätistä, he menivät uudelleen olohuoneeseen ja katselivat kirjahyllyssä olevia kuvia aivan uudella asenteella.

- Tuo tietokone tuossa pöydällä. Mahtaiskohan se vielä toimia?

- Kattomallahan se selviää. Saunaa odotellessa.

Jakke aukaisi koneen ja kytki virran. Kone käynnistyi. Jonkun ajan kuluttua koneen työpöytä aukesi.  Käyttöjärjestelmä oli Liittovaltion Edexiin tottuneille vieras, joku Windows 15 mutta kyllä siitä vähän tutkimalla selvän sai.

- Katos tuo resurssienhallinta.

- Täällä on aika paljon kuvia. Nää on muuten kansioitu vuosittain.

Saunaa lämmittäessä he katsoivat kuvat läpi. Luettu teksti muuttui nyt kuvaksi ja myös ääneksi sillä mukana oli jonkun verran videoitakin.

- Tää kone täytyy ottaa talteen ja viedä opettajalle. Niin kuin tietysti nuo Antin muistiinpanotkin. Jos tään kaiken vaan saisi jotenkin laajemmin julki. Mutta en minä keksi kyllä miten. Euroverkossa käy käry alta aikayksikön.

- Jos opettajalla olis joku keino. Mutta hei, saunassa on jo seitsemänkymmentä astetta.

Löylyt olivat parhaat, mitä he olivat koskaan kokeneet. Olipa mukana pari tölkkiä oluttakin per mies. Lämpimiähän ne olivat, mutta kelpasivat nyt oikein hyvin.

- Tästä olis kyllä voinut tarjota sille Antillekin. Eli se mies hurjan elämän. Sitä ajatellessa osaa hahmottaa itseäänkin jotenkin paremmin. Sitä kun on ollut olevinaan kovaa jätkää kun on käynyt intit ja kaikki. Mutta nyt tajuaa, kuinka kermaperse sitä loppujen lopuksi onkaan.

- Näin on… vaan Antin oluet on juotu… ja matka kuljettu… mutta meillä on omaa reissua vielä edessä. Eikös me pidetä siitä kiinni, että lähdetään huomenna käymään vielä siellä Naakkamossa?

- Pidetään. Kun ajaa sinne ja takaisin tänne ja sitten vielä reservaatin raja-asemalle niin pyörien matkamittareissa on suurin piirtein ne samat  lukemat jos me oltaisiin ajettu se luvallinen reitti. Ja kiinnostaahan se muutenkin. Tää kunta oli pieni. Jotain kakspuolituhatta ihmistä. Eikä tässä kyläkeskuksessa ole asunut kai kuin tuhannen verran. Mutta opettajan mukaan Naakkamo oli kahdenkymmenen tuhannen asukkaan teollisuuspaikkakunta.

- Eiköhän heitetä sille löylyt…

Aamulla he hörsivät aamukahvia ja katsoivat opettajalta saamaansa suuremman mittakaavan karttaa. Jakke siirsi karttaa sormellaan Reunansyrjän ja Naakkamon välillä ja heitti ounasteluja reitillä mahdollisesti eteen tulevista hankaluuksista. Sitten hän ymmärsi, ettei Patrik ollut puhunut vähään aikaan mitään. Hän kohotti katseensa kartasta ja näki Patrikin tuijottavan ikkunasta ulos Jakesta katsottuna siihen suuntaan mitä Jakke ei itse nähnyt.

- No, mikäs nyt on?

Patrik käänsi katseensa Jakkea kohti, osoitti sormella ikkunasta ulos ja sanoi:

- No se…

…että me ei ollakaan enää yksin…

JATKUU OSASSA KOLME

XXV YMMÄRRYSHARJOITUS

February 15, 2017, 2:05 pm

≫ Next: LYHYT NÄKÖTARKASTUS 170217

≪ Previous: VAIETUT KYLÄT OSA II

$

0

0

Blogikollegani Professorin postauksestabongasin uutisen, että Somalia sai uuden presidentin ja vanha luopui vallastaan suosiolla mikä tietysti on Afrikassa koko lailla harvinaista herkkua mutta joka tapauksessa erittäin positiivinen ilmiö. Tämä tietysti nostaa toivoa siitä että Somalia alkaa pikkuhiljaa lopullisesti rauhoittua ja maailmalle lähteneet somalit voisivat palata kotimaahansa rakentamaan maahansa ennen näkemättömän kukoistuksen. Meillä Voiman Pimeällä Puolella kun ei asiakseen haluta hankaluuksia millekään kansakunnalle. Olisi oikein kiva, jos ne pärjäilisivät. Nimenomaan siellä kotikunnaillaan, omilla voimillaan ja omalla osaamisellaan.

Mutta kyyninen puoleni nostaa heti esille kysymyksiä, joita mietin ymmärrysharjoituksessani. Oletan, tai ainakin toivon että uusi presidentti Mohamed Abdullahi on järkevä ja asiallinen mies, joka haluaa toimia kaikin voimin maan nimeltä Somalia hyvinvoinnin eteen. Oletan myös, että hän ymmärtää tietyt faktat ja realiteetit ja sen myötä hakee wikipediasta esille aiheen ”somalit” ja huomaa tiettyjä asioita. Erityisesti sen, että somaleja on 15 – 17 miljoonaa ja niistä vain 8,5 miljoonaa asuu Somaliassa. Hän tekee nopeasti johtopäätöksen että ulkosomaleitten edes puolittainen massapaluumuutto takaisin Somaliaan olisi maalle lähinnä katastrofi tietäen lähinnä valtavan määrän lisää ruokittavia suita muutenkin yhdelle maailman köyhimmistä maista.

Lisäksi hän on hyvin tietoinen siitä, että ulkomailla asuvat somalit lähettävät Somaliaan vuosittain noin 1,1 miljardia euroa. Summan, joka on 25 – 45 prosenttia maan kansantuotteesta. Tämän avun loppuminen olisi toinen katastrofi. Huomattava / pääosa tästä rahasta on vielä alun perin peräisin länsimaisten veronmaksajien lompakoista joten tuore presidentti – piti hän asiantilasta eli ei – joutuu toteamaan että Somalian suurin ja tuottoisin vientituote ovat länsimaihin suunnistaneet turvapaikanhakijat, jotka ovat myös uusiutuva ja kasvava luonnonvara. Mikäli hän ajattelee maansa etua, niin nämä kyseiset turvapaikanhakijat ovat Somalian kannalta juuri siellä missä niitten kuuluukin olla eikä heitä missään nimessä kannata alkaa haalaamaan takaisin. Sen sijaan heidän määräänsä kannattaisi lisätä.

Oletan, että kyseinen presidentti – joka on myös Yhdysvaltain kansalainen – on varsin hyvin perillä hänen kansansa edustajien osaamisen tasosta maailmalla. Erityisesti niissä länsimaissa joissa on sekä korkea verotus että korkea sosiaaliturva. Hän saattaa tarkastella vaikkapa Suomessa asuvia somaleja ja huomata, minkälaisiin ammatteihin täällä työllistyneet somalit ovat päätyneet. Ja hän huomaa, että kyseessä ovat nimenomaan julkiselle sektorille työllistyneet tai tarkemmin sanottuna kantaväestön kustantamana työllistetyt henkilöt. Lähinnä somalin kielen tulkit ja erilaiset erityistyöntekijät joille ei olisi ollut koskaan mitään tarvetta elleivät somalit olisi saapuneet Suomeen. Henkilöt, jotka ovat työllistetty verorahoilla jotta voitaisiin pitää yllä illuusiota kyseisen kansanryhmän tarpeellisuudesta. Eli täydellistä hukkapätkää Suomelle. Vielä vähemmän heidän tämän kaltaiselle osaamiselleen olisi käyttöä Somaliassa.

Tuore presidentti joutuisi tekemään johtopäätöksen, että Suomessa asuvat somalit ovat jo kolmannessa sukupolvessa tulonsiirtojen varassa elävää väkeä joita voi pitää paikallisen ns. suvaitsevais-tiedostavan kantaväestönosan kävelevinä solidaarisuuspokaaleina joitten tärkein tehtävä on herättää tiedostavaa hyvää mieltä pelkällä olemassaolollaan ja samalla työllistää – luonnollisesti suomalaisten veronmaksajien kustannuksella – huomattavan määrän ihmisiä jotka kuuluvat ns. maahanmuuttoteolliseen kompleksiin. Kompleksiin, joka on Suomelle kallis, tarpeeton ja haitallinen. Yhtälö, joka on jälleenrakennustaan aloittavalle Somalialle varmasti aivan käsittämätön. Ei niin köyhällä maalla ole varaa mihinkään tuollaiseen.

Varmaankin tuore presidentti, joka ajattelee nimenomaan oman maansa hyvinvointia tuumii noista kyseisistä suomalaisista että oliko noissa jotain perustavaa laatua olevaa vikaa jo syntyessään, vai onko Suomessa jonkunlainen hyödyllisen idiootin koulutusjärjestelmä jota Somaliassa ei tunneta? Ja miksi se on olemassa? Eihän se palvele tuota Suomea ollenkaan? Mutta se omituinen asiantila ei estä tuoretta presidenttiä käyttämästä kyseistä tyhmyyden tilaa hyväkseen. Eihän hänellä oikeastaan ole edes mahdollisuuksia muuhun.

Jolloin älykkäänä miehenä kyseinen presidentti joutuu tekemään  sen johtopäätöksen että ainoa asia jolla nämä somalit pystyvät auttamaan Somaliaa on se, että he pysyvät Suomessa. Ehkä matalan verotuksen ja matalan sosiaaliturvan Yhdysvalloista olisi tarjolla enemmän Somaliaa ammatillisessa osaamisessa hyödyttävää somaliväestöä. Varmaahan sekään ei ole.

Mitä tämä tarkoittaa meille suomalaisille? Sitä, että somalit ovat täällä ja pysyvät täällä ellei heitä joskus jollain lainmuutoksella aikanaan pakolla siirretä takaisin. Se tietää myös sitä, että heidän määränsä tulee jatkuvasti lisääntymään sekä suomalaisia suuremman syntyvyyden vuoksi että myös siksi, ettei kehitysmaalaisen maahanmuuton kyseenalaistamatonta itseisarvoa saa maassamme asettaa edes kyseenalaiseksi ellei halua ottaa riskiä niin poliisin kuin oikeuslaitoksen vihapuhemyllystä ja sen seuraamuksista.

Siksi mietin vielä sitä, minkälaisia kysymyksiä vuonna 2010 syntyneet tytöt ja pojat tulevat esittämään aikanaan aikuisuuteen astuttuaan edelliselle sukupolvelle ja erityisesti sen poliitikoille, korkeille virkamiehille, tuomareille ja median edustajille. Näitä kysymyksiä varmaankin olisivat esim. seuraavat:

- Te siis ymmärsitte viimeistään vuosituhannen vaihteessa, että teillä on käsissänne alati kasvava vähemmistö, jota Suomen talous ei tarvitse, joka on pelkkä rasite kantaväestölle ja te ymmärsitte, että sen rasitteen määrä tulee eksponentiaalisesti kasvamaan? Huomattuanne tämän, te vain haalasitte maahan sitä vähemmistöä lisää? Ja jaoitte heille Suomen kansalaisuuksia kuin HKL:n bussikortteja?

- Te ymmärsitte myös, että kyseiset vähemmistöt – Suomen kansalaisuudesta huolimatta – eivät integroidu suomalaiseen yhteiskuntaan niin kuin esimerkiksi aikanaan juutalaiset ja tataarit puolestaan tekivät, koska niillä ei ole pienintäkään halua integroitua, niitten ei tarvitse integroitua sillä niitten elatus on joka tapauksessa kantaväestön puolesta turvattu ja kaiken lisäksi uskonnon tasolle nostamanne monikultturismiaatteen vuoksi te itsekään ette nähneet mitään tarvetta siihen, että ne integroituisivat. Tehän julistitte, että monikulttuurisuus on rikkaus. Päinvastoin, te vaaditte, että tavalliset suomalaiset integroituvat johonkin itselleen vieraaseen, kalliiseen, haitalliseen, vaaralliseen ja vastenmieliseen. Joka käy tavallisten kansalaisten kustannuksella lomailemassa maassa, jonka olosuhteitten takia he ovat saaneet turvapaikan ja kansalaisuuden. Suomen passin, joka ei merkitse heille muuta kuin erinomaisen tavan päästä rajamuodollisuuksista läpi.

- Te ymmärsitte myös, että nämä kyseiset väestöryhmät tekivät parikymmentä kertaa enemmän väkivalta- ja seksuaalirikoksia kuin suomalaiset. Ja kuinka te vastasitte näihin rikoksiin? Te aloitte jahtaamaan suomalaisia, jotka kyseenalaistivat vallitsevan tilan.

Niinpä varmaankin ne vuonna 2010 syntyneet suomalaiset voivat myös kysyä:

- Jos edellinen sukupolvi on tehnyt korvaamattoman virheen, niin onko seuraavien sukupolvien pakko elää sen mukaan? Ennen kaikkea jos se edellinen sukupolvi on tehnyt sen virheen tietoisesti ja piittaamatta seurauksista jotka se virhe aiheuttaa tuleville sukupolville? Lukitsiko edellinen sukupolvi lait ja asetukset ja kuvitteli, että seuraava noudattaa niitä? Eikö se seuraava sukupolvi ole oikeutettu tekemään omat ratkaisunsa? Ajatellen vain Suomen hyvinvointia?

Voi olla, että se seuraava sukupolvi ei enää välttämättä kaippa  konekivääris ja Lahtist. Sillä se on jossain vaiheessa ne jo löytänyt. Ja ne löydettyään se kaippa syyllist. Omalta osaltaan mädäntyneen sukupolven edustajana luovutan tuomiovallan sille mielelläni.

Suomalainen poliittinen eliitti, media, oikeuslaitos eikä virkakoneisto ei jaksa miettiä sitä, mitä se seuraava sukupolvi heidän toimistaan ajattelee. Se miettii omiaan, jota se miettii omassa kuplassaan jolla ei varsinaisen reaalimaailman kanssa ole tekemistä. Esimerkkinä Helsingin poliisin ylikomisario Jari Taponen, joka oikeasti pitää mahdollisena sitä, että nuori Suomessa asuva muslimi liittyy ISIS-järjestöön, kun hänen muslimi-isänsä ei ostanut hänelle mopoa. Minkä mopon taas olisi kustantanut tavallinen suomalainen nettoveronmaksaja. Alan kärsiä alkavasta dementiasta, mutta esitän taas kertaalleen sen kysymyksen, että kuinka moni nuori suomalainen pottunokka on ryhtynyt terroristiksi sen vuoksi ettei ole saanut mopoa tai alkanut hakata ihmisiä kun on joutunut pelaamaan vanhan mallisella pleikkarilla?