Radanvarsikaupunki, joskus tulevaisuudessa
Valtteri V. istui sohvallaan ja katsoi tyhjin silmin televisiota. Hänen vaimonsa makasi sängyssä, ja pyrki nukkumaan, vaikka tiesi, ettei se vähällä onnistuisi. Kyyneleet häneltä olivat jo loppuneet ja jäljellä oli enää huonosti onnistuvaa oksennuksen pidätystä. Tosin ei hänellä enää muuta oksennettavaa ollut kuin pelkkää sappea. Valtteri oli 50-vuotias Radanvarsikaupungin erään lähiön lähikauppias, joka työskenteli kauppiaspariskuntana yhdessä vaimonsa kanssa. He olivat pidettyjä ihmisiä. Heillä molemmilla oli aina ollut tarjota kaupassaan asioivalle asiakkaalle hymy ja ystävällinen sana. He pitivät työstään ja asiakkaat pitivät heistä.
Nyt hymy oli hyytynyt ja kauppa oli toiminut muutaman päivän sijaisvoimin. Syy siihen näkyi tällä hetkellä menossa olevasta Yleisradion ajankohtaisohjelmasta. Kolme uussuomalaista oli raiskannut radanvarsikaupunkilaisen 16-vuotiaan tytön, joka oli edellisenä päivänä kuollut raiskauksessa saamiinsa vammoihin. Ajankohtaisohjelmassa oli haastateltavana yliopistosta hankittu päivystävä dosentti, joka totesi, että niin avoimen kuin rakenteellisen rasismin eteneminen täytyy nyt Suomessa kerta kaikkiaan lopettaa, sillä sen aikaan saama syrjäytymisprosessi voi saada aikaan jatkossakin tällaisia valitettavia tragedioita. Päivystävä dosentti totesi vielä, että nyt meidän suomalaisten on kaikkien aika tulla mukaan ajatusten suvaitsevaisuustalkoisiin. Missään nimessä vallitsevaa maahanmuuttopolitiikkaa ei voinut syyttää tästä ikävästä tapahtumasta.
Valtteri ei edes huomannut, kuinka hänen kädessään oleva viskilasi meni hänen puristuvassa nyrkissään kappaleiksi ja viilsi hänen kättään. Se tyttö, josta ajankohtaisohjelmassa puhuttiin oli hänen tyttärensä. Veera. Isän ja äidin silmäterä. Synnytys oli ollut vaikea, ja sen jälkeen lääkäri kertoi, että enempää lapsia ei enää perheeseen tulisi. Valtteri oli katsonut ruumishuoneella tyttärensä elotonta ja silvottua ruumista ja totesi itselleen, että surun aika on myöhemmin. Nyt täytyy keskittyä johonkin muuhun. Veeralla olisi aikaa odottaa isänsä surua ikuisuuden. Hänen kohdallaan kiire olisi ohi. Mutta ne perkeleet, jotka tämän tekivät, huomaisivat vielä, että nyt he valitsivat aivan väärän tytön.
Valtteri huomasi, että hänen kätensä vuosi verta ja kävi pyyhkeen. Ovikello soi. Hän tiesi siellä olevan kuusi miestä. He olivat tiivis kaveriporukka lapsuudesta saakka. He olivat pitäneet yhteyttä, auttaen toinen toisiaan. Kerran vuodessa kaverit kokoontuisivat jonkun heistä omistamalle kesämökille, jossa pidettiin kostea viikonloppu ukkoporukalla, muistellen menneitä ja nostettaisiin useammat maljat hyvän kaveruuden arvolle. He kutsuivat porukkaansa nimellä Seitsemän Veljestä. Valtteri aukaisi oven ja Veljekset kokoontuivat hänen olohuoneeseensa. Vaimo oli jo nukahtanut, Diapam alkoi vaikuttaa, mutta hänkin oli hyväksynyt kaiken sen, mitä tuleman pitää. Täydestä sydämestään. Valtterilla oli suunnitelma. Hän kertoi sen muille Veljeksille. Yksikään Veljeksistä ei epäröinyt. He olivat kaikki valmiita.
Kolme päivää myöhemmin
Maassa oli herättänyt suurta huomiota ja tyrmistystä se, että Radanvarsikaupungissa suomalaisen tytön raiskanneet ja surmanneet ns. nuorukaiset oltiin laskettu vastaamaan syytteisiin vapaalta. Lehdistötilaisuudessa olivat mukana Radanvarsikaupungin poliisipäällikkö Antti T sekä lakimies Jouko G. He selittivät medialle päätöksensä:
- Epäillyt ovat olleet yhteistyössä kuulustelijoittensa kanssa ja katuvat syvästi tekoaan. Kuulusteluissa on myös käynyt ilmi, että tapahtumassa ei ole ollut varsinaista surmaamistarkoitusta, eivätkä syytetyt pysty sanomaan, kuka heistä aiheutti kuolettavat vammat. Ei ole epäilystä, että syytetyt pyrkisivät pakenemaan maasta, sillä he ovat syntyneet Suomessa ja heillä on vahvat perhesiteet nimenomaan Suomeen. Tulee myös muistaa heidän nuori ikänsä, kaksi heistä on seitsemäntoistavuotiaita ja yksi kahdeksantoistavuotias. On aivan turha aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä näin nuorille ihmisille. Oikeusprosessi sitten hoitaa asian eteenpäin omalla painollaan.
Niin Antti T kuin Jouko G tiesivät, että he saisivat niskaansa huomattavan määrän ryönää erityisesti sosiaalisessa mediassa. Virallinen mediahan taas toisti papukaijana sen, mitä se halusi toistaa ja sille heidän lausumansa olisi harkinnan ja suvaitsevaisuuden esimerkillinen mestariteos ja useissakin kolumneissa ylistettäisiin suomalaisen virkamiehen tunteitten yli menevästä harkintakyvystä.
Antti ja Jouko eivät olleet kiinnostuneet siitä arvostelusta. mitä heitä kohtaan esitettäisiin. Sillä he molemmat kuuluivat Seitsemään Veljekseen. Nuo tyypit oli pakko saada vapaalle jalalle. Tämä homma hoidettaisiin aivan toisella tavalla.
Kuusi päivää myöhemmin
Kolme aivan tavallista henkilöautoa oli kiertänyt pitkin Radanvarsikaupunkia useana iltana. Autot tarkkailivat vapaalle jalalle päässeen kolmen uussuomalaisen liikkeitä ja jokainen kuljettaja kirjasi ne osaltaan ylös. Autoja ajoivat Pekka P, historianopettaja Radanvarsikaupungin lukiosta, Juhani K, motokuski sekä Jouni A, karjatilallinen. He kirjasivat ylös kolmen vapaalta vastaamaan päässeen uussuomalaisen liikkeet, missä he kulkivat, koska he olivat yhdessä ja koska he olivat suuremmassa porukassa. Motokuski ja karjatilallinen olivat tehneet myös hieman valmistelevaa työtä kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalla syrjäisellä metsäpalstalla. Samoin oli valmistelevaa työtä tehnyt tahollaan poliisipäällikkö Antti T, joka tiesi hyvin mistä etälamauttimia saataisiin hankittua. Etälamauttimet oli tiedot saatuaan hankkinut Valtteri V, joka ilmoitti etälamauttimien myyjälle, että tästä kaupasta vasikoiminen tietää rajua ankarampaa työtapaturmaa. Myyjä tiesi Valtterin taustan ja piti turpansa kiinni. Hänellä oli jonkunlainen käsitys siitä, mihin Valtteri näitä etälamauttimia saattoi tarvita ja hän hyväksyi sen täysin.
Tarkkailuvaiheen jälkeen Seitsemän Veljestä kokoontui jälleen. Tiedusteluaineisto koottiin, ja poliisipäällikkö Antti T teki sen pohjalta suunnitelman. Hän ei ollut suinkaan mikään yliopistosta univormuun hypännyt poliisi, vaan edennyt urallaan nuoresta konstaapelista nykyiseen asemaansa saakka. Hän tunsi kadut. Hän tunsi käytännöt. Hän tiesi, missä poliisipartiot milloinkin liikkuivat, missä oli valvontakameroita ja ennen kaikkea sen, missä niitä ei ollut.
Suunnitelma käytiin läpi, sen yksityiskohtia pohdittiin, tehtiin tarpeelliset tarkastukset ja sen jälkeen käytiin läpi se asearsenaali, mitä miehillä oli, jos joku menisi kumminkin vituiksi. Arsenaali oli varsin vaikuttava, koostuen pelkistä haulikoista, sillä niistä ei poliisin tekninen tutkintakaan ottaisi mitään selvää. Suunnitelma lyötiin lukkoon ja päätettiin toteuttaa.
Vuorokautta myöhemmin
Kolme vapaalle jalalle päässyttä uussuomalaista maleksi erään radanvarsikaupungin lähiön pihalla. Heidän kanssaan maleksi kaksi muuta uussuomalaista. He eivät olleet vielä miettineet, kuinka he iltansa viettäisivät, mutta henki porukassa oli riemuisa. Sen suomalaisen blondihuoran raiskanneet ja puolivahingossa tappaneet jätkät olivat nyt vapaalla jalalla, ja heidän lakimiehensä oli sanonut, että heillä olisi mahdollisuus mahdollisimman lievään tuomioon. Jonkun verran he joutuisivat kyllä istumaan, mutta parhaimmillaan he olisivat vapaalla jalalla vajaassa vuodessa.
Lakimies kertoi, että heidän tukenaan oli suuri määrä tiedostavaa suomalaista mediaa, joka oli järkyttynyt siitä reaktiosta, mitä netissä heitä kohtaan oli esitetty. Heidät suorastaan haluttiin lynkata, ja eräs vasemmistoliiton kansanedustaja oli esittänyt eduskuntakyselyn, jossa vaati jälleen kerran anonyymin nettikirjoittamisen kieltämistä. Tämä reaktio painosti myös oikeusviranomaisia lievimpään mahdolliseen tuomioon, vaikka ne eivät sitä ääneen myöntäneetkään. Uussuomalaiset naureskelivat ja alkoivat uskoa, että suomalaiset olivat ihan oikeasti noin typeriä ja nenästä vedettäviä torvia.
Uussuomalaisten vieressä ajoi hiljaa kaksi pakettiautoa, joihin he eivät kiinnittäneet sen kummempaa huomiota. Yllättäen autot pysähtyivät, niistä tuli esiin kaikkiaan seitsemän kommandopipoilla varustettua miestä ja ennen kuin he ehtivät tehdä mitään, heidät kaikki oltiin tainnutettu etälamauttimilla. Miehet heittivät kolme vapaalle jalalle päässyttä uussuomalaista autoon, sitoivat heidän niin kädet kuin jalat jeesusteipillä ja piikittivät kahden muun paikalle jätettävän uussuomalaisen suoniin tukevan annoksen heroiinia ja häipyivät paikalta. Kukaan ei huomannut mitään. Pakettiautoihin raahatut uussuomalaiset alkoivat toipuessaan valittaa kohtelustaan, mutta muutama hiljaisten miesten heidän naamaansa lyömä nyrkinisku lopetti protestoinnin. Kymmenen kilometriä ajettuaan autot pysähtyivät, miehet irrottivat väärennetyt rekisterikilvet ja vaihtoivat ne toisiin. Siitä olikin aika kääntyä metsätielle.
Autot pääsivät perille syrjäisen metsätien päähän. Siitä kuljettiin vielä parisataa metriä, ja motokuski hyppäsi paikalla valmiina olleeseen kaivuriinsa ja karjatilallinen omaansa. Uussuomalaiset kuljetettiin paikkaan, mihin motokuski oli aikaisemmin kaivanut koneellaan pari metriä syvän montun, tehden työnsä taidolla. Montun vieressä oli taiten irrotettu maaläppä, joka oli helppo kääntää montun päälle sen jälkeen, kun tehtävä oli suoritettu. Paikalla odotti myös kommandopipoa kasvoillaan pitävä nainen. Uussuomalaiset talutettiin montun reunaan ja asetettiin polvilleen.
Uussuomalaiset raahattiin montun reunalle. Suomalaiset miehet olivat olleet hiljaisia, he eivät olleet puhuneet mitään. Nyt yksi heistä alkoi puhua:
- Minä olen sen suomalaisen tytön isä, jonka te häpäisitte ja murhasitte. Ja vieressäni oleva nainen on hänen äitinsä. Te pääsette käsissämme helpommalla kuin mitä te tyttärellemme teitte. Mutta voimmehan me sentään antaa teille matkallenne jotain mukaan.
Tämän jälkeen mies osoitti kädellään seitsemättä Seitsemää Veljestä. Hän oli Joonas K, ja ammatiltaan tietokoneasiantuntija. Hän alkoi kuvata tapahtumaa. Valtteri antoi pumppuhaulikkonsa vaimolleen. Karjatilallinen Jouni A ajoi kaivinkoneellaan montun viereen ja kaatoi kauhastaan monttuun paloiteltuja sianruhoja. Tämän jälkeen kaksi miehistä kaatoi vielä monttuun pari tynnyrillistä sian sisälmyksiä.
Uussuomalaisten silmät olivat sokeasta kauhusta teevateina ja he huusivat jeesusteipillä peitettyjen suittensa läpi armoa. Valtterin äiti käveli heidän taaksensa ja ampui heitä kylmästi, ilman minkäänlaista epäröintiä haulikolla takaraivoon. Jokaisen uussuomalaisen kasvot hävisivät luun, veren ja lihan muodostamaan pilveen ja he putosivat sianruhojen ja sisälmysten sekaan. Tämän jälkeen motokuski tuli paikalle omalla kaivurillaan ja peitteli heidät uusilla siankappaleilla. Tähän pisteeseen lopetti seitsemäs veljes Joonas K kuvaamisensa. Sitten motokuski Juhani K käytti osaamistaan työkoneen käytössä ja puolta tuntia myöhemmin ei kukaan olisi huomannut, että paikalla olisi edes käynyt kukaan.
Seitsemän Veljestä ja murhatun tytön äiti hajaantuivat kukin omalle taholleen. Joonas K:lla oli vielä oma tehtävänsä. Hän käsitteli kuvaamansa videon niin, ettei tekijöistä näkynyt kuin haulikon piippu. Kyseinen haulikko oli jo muuttunut rautamöhkäleeksi erään tutun sepän pajassa. Joonas K latasi videon nettiin häivyttäen tarkasti jälkensä. Niin youtubeen kuin liveleakiin ilmestyi video, jossa teloitettiin kolme uussuomalaista raiskaajamurhaajaa ja haudattiin sianruhojen sekaan. Video oli tietojen mukaan ladattu nettiin New Yorkista. Videossa oli tekstityksenä se, mitä nämä uussuomalaiset olivat tehneet, ja se päättyi tekstitettyihin sanoihin:
RADANVARSIKAUPUNGIN METSISSÄ JA SOISSA ON VIELÄ TILAA
Suomessa nousi valtava häly videosta. Radanvarsikaupungin poliisipäällikkö Antti T sanoi, että hän laittaa peliin kaiken henkilökohtaisen osaamisensa, että tämä järkyttävä rikos selvitetään. Ja niinhän hän laittoikin. Syyllisiä ei koskaan saatu kiinni. Ruumiita ei koskaan löydetty. Mitään johtolankoja ei ollut. Paikalla olleet kaksi muuta uussuomalaista olivat olleet niin pahassa heroiinipöllyssä, ettei heistä ollut mitään hyötyä tutkimuksissa. Mutta Radanvarsikaupungista alkoi huomattava uussuomalainen muuttoliike muihin suomalaisiin kaupunkeihin. Ja myös Ruotsiin. Vihje oltiin ymmärretty.