Hommaforumin mediavalppauden avulla tuli hotellin respassakin törmättyä Lastensuojelun Keskusliiton, Suomen Punaisen Ristin ja Väestöliiton yhteiseen avautumiseen, jossa valitettiin sitä, että ns. ankkurilasten perheenyhdistäminen tapahtuu Suomessa aivan liian hitaasti ja vaivalloisesti ja tämäkö jos mikä on epäinhimillistä. Merkittävää on, että yhteisvalitus otsikoidaan ”Pakolaisille on turvattava oikeus perhe-elämään”. Näissä järjestöissä luulisi ymmärrettävän, mikä ero on pakolaisella ja mikä turvapaikanhakijalla, ts. varsin usein elatussiirtolaisella, mutta siitä huolimatta järjestö sekoittaa kielenkäytössään nämä ryhmät yhdeksi pakolaisnipuksi. Varmaankin tässä käytännössä noudatetaan niitä monesti mainittuja kansainvälisiä sopimuksia, joita Lastensuojelun Keskusliitto, Suomen Punainen Risti ja Väestöliitto ovat allekirjoittaneet ja ratifioineet keskenään.
Järjestöjen yhteisavautumisessa huomautetaan, että ”lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaan lasta ei saa erottaa huoltajistaan tahdon vastaisesti ja perheenyhdistämistä koskevat hakemukset on käsiteltävä ”myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti”, ja siinä varsin ansiokkaasti unohdetaan, että lapsen vanhemmat ovat lähtömaassaan jo erottaneet lapsen huoltajuudestaan ihan omin neuvoin ja laittaneet mukulansa Suomeen sisäänheittotuotteeksi, jotta koko perhe saataisiin pysyvän elatuksen piiriin.
Ajatellaan asia toisinpäin. Jos suomalaiset viranomaiset saisivat tietoonsa, että suomalainen perhe suunnittelisi lähettävänsä mukulansa epävarmalle matkalle vaikkapa Argentiinaan saadakseen sieltä oleskeluluvan ja toimiakseen ankkurina muun perheen saamiseksi argentiinalaisen sosiaaliturvan piiriin, toteaisivat viranomaiset, että eihän se tämmönen peli vetele ei niin ollenkaan. Lapsi, samoin kuin perheen muut lapset otettaisiin huostaan ja vanhemmat joutuisivat syytteeseen lapsen heitteillejätöstä. Eikä asiassa olisi kenelläkään nokan koputtamista. Mutta kun kyseessä on saman yhtälön etnisesti edistyksellinen henkilö, se hivelee ylikorostunutta hoivaviettiä sen verran voimakkaasti, että toiminta on sallittua, jopa suotavaa ja se on ilman muuta kustannettava suomalaisten toimesta.
Tässä tiedostavassa yleisvalituksessa Taina Martiskainen Lastensuojelun Keskusliitosta toteaa seuraavaa:
Lapsen etu on arvioitava aina yksilöllisesti. Ei ole olemassa kollektiivista lapsen etua, jonka avulla voitaisiin perustella ns. ”ankkurilapsi-ilmiön” ehkäisemistä. Ei voida kävellä yksittäisen lapsen edun yli ajatellen, että annetaan jonkinlainen maahanmuuttopoliittinen signaali.
Ja tämähän on tiedostavalta kannalta varsin ovelasti sanottu, sillä tuon ajattelutavan mukaan meille voi tulla vaikka 20.000 ankkurilasta ja perheet perässä, mutta kyse ei ole kuitenkaan ilmiöstä, vaan puhtaista yksittäistapauksista, joten asiasta käyty keskustelu ei ole suotavaa. Valituksessa todetaan myös:
Onnistunut kotoutuminen edellyttää koko perheen aitoa ja välitöntä yhdessäoloa.
Kun mietitään suomalaista nykytilannetta jossa kyseiset perheet saavat automaattisen elatuksen, maailman tappiin jatkuvat tulkkipalvelut ja suomalaiset vielä ylläpitävät koneistoa joka tukee heidän oman, suomalaiselle kulttuurille täysin vieraan ja jopa vastakkaisen kulttuurin ylläpitämistä, voidaan todeta, että näkemykset kotoutumisesta ovat no, varsin erilaisia eri ihmisten ja organisaatioitten kesken.
Yksi esimerkki siitä ns. onnistuneesta kotouttamisesta saatiin eilen Helsingissä, kun viisi ulkomaalaistaustaista 15 – 18-vuotiasta häiskää raiskasi porukalla suomalaisen naisen.
Yleensä ja erikseen, jos ihmisellä on ylikorostunut hoivavietti, hänen kannattaa pyrkiä tyydyttämään sitä esim. Hankkimalla akvaariokaloja. Ne eivät aiheuta häiriötä kenellekään ja hoivaviettiään tyydyttävä henkilö on itse vastuussa niitten elättämisestä. Ja kirjoituksessa mainittujen järjestöjen työntekijöille tulisi välittömästi pitää täydennyskoulutus otsakkeella ”kyllä, minuakin saatetaan aika ajoin kusettaa”.