Voipaperin rapinaa
Kekkoslovakia, Nyhtänköljä, Pieni Särkkäjärvi joskus kesällä, 1970-luvun puolessa välissä…
Muuan korppi katseli männyn latvasta kun sellainen omituinen koppakuoriainen jota ihmiset nimittivät Toyota Corollaksi saapui Pienen Särkkäjärven rantaan. Tai no, ei aivan rantaan sillä pysäköintipaikalta oli vielä sellainen sadan metrin kulku tiettyyn niemenkärkeen johon autosta noussut hieman yli kolmikymppinen isä ja noin kymmenvuotias poika olivat suuntaamassa. Itse asiassa kyseinen korppi oli juuri sen korpin muinainen esi-isä joka kymmeniä vuosia myöhemmin katselisi kun nuo samat silloin huomattavasti vanhentuneet miehet nousisivat uudemmasta koppakuoriaisesta ja upottaisivat samaan järveen muuan pistoolin.
Kyseessähän olivat pikku-Ykä ja isä-Perskeles jotka olivat menossa kesäkalalle. Ihan pelkillä huiskaongilla. Ei sen monimutkaisemmilla. Kun tutulle kalapaikalle oltiin päästy alkoi isä-Perskeles purkaa reppua, viritellä onkia ja samalla hän lauleskeli sen ajan iskelmiä hissukseen omilla sanoituksillaan:
- Sinun silmiesi tähden… nostan kytkintä ja lähden…
- Oo lapalooma jalakaa…
- Mistä alkaisin… kun mummon kirjopyykin vahingossa valkaisin…
Pikku-Ykä siinä vähän kalastuksen odotuksen innossa säesti:
- Hei mampoo… tehhäänkö Kekkosesta luurankoo… siihen ei tarvita kuin heinähankoo…
Isä-Perskeles katseli poikaansa naama hymyn tirrillä ja totesi:
- Häh-hää… toi oli aika hyvä… muistan minäkin tuon… jo nulikkavuosilta… mutta tota noin, äläs sitten laulele tuota koulussa… ainakaan silloin jos opettajat kuulee…
No, sitten ei muuta vaan kuin kohot kellumaan niin kuin Vanha Isäntä-yhtye lauloi juuri niinä aikoina. Aurinko paistoi ja kalan jallittaminen oli mukavaa vaikka syönti ei ollutkaan kovin kummoinen. Mutta eihän se ollutkaan pääasia. Vaan se, että sai olla isin kanssa kalassa. Pikkuveli Jykä oli vielä niin pieni että hän oli äiti-Perskeleen hoivissa kotona. Muutama ahvenen sintti sentään tuli parin tunnin aikana. Sitten isä-Perskeles totesi:
- Jaa… eiköhän panna tulet pystyyn ja otetaan palasta.
Metsäpalovaroitus ei ollut voimassa vaikka aurinko paistoi mukavasti. Tai siihen aikaanhan se tunnettiin nimellä kulovaroitus / kulohälytys. Nyt oli pikku-Ykänkin aika alkaa opetella tarpeellisia erätaitoja. Isä-Perskeles näytti erästä harmaata ja lahoa kantoa:
- Katos poika tuota… siinä on aarretta sisällä…
Isä-Perskeles potkaisi kannon nurin ja lahon sisältä paljastui hyvää punertavaa tervaspuuta jonka haju kertoi että tässä oli tarjolla ensiluokkaista tulen ruokaa. Isä-Perskeles pilkkoi kantoa vähän pienemmäksi puiksi ja alkoi tehdä kiehisiä. Pikku-Ykäkin sai koitella pienellä puukollaan mutta jälki oli vähän toistaitoista. No, ei kukaan ole seppä syntyessään. Samalla keräiltiin kuivia oksia ja kuusen alaoksia tulen ruuaksi. Kun nuotio oli viritetty antoi isä-Perskeles pikku-Ykälle tulitikkuaskin, osoitti sormella ja sanoi:
- Tuohon kun tuikkaat… siitä se lähtee…
Ja lähtihän se. Ai tuntuiko pikku-Ykästä ylpeältä? Vähänkö sytytin tulet? Melkein omin avuin. Melkein sataprosenttisesti. Minkä nyt isi vähän auttoi. Eikä sitä prosenttilaskua oltu koulussa vielä edes opetettu joten ei sillä ollut niin väliä muutenkaan. Kun nuotion hiillosta odoteltiin aukoi isä-Perskeles reppuaan ja otti sieltä ensiksi hyvän Airamin termospullon jossa oli teetä. Ja sen jälkeen voipaperipaketin. Voipaperin rapina oli aina kertonyt että jotain erikoista oli luvassa. Perskeleitten kotiruoka oli hyvää ja pikku-Ykä söi sitä mielellään. Mutta voipaperin rapina kertoi että nyt oli tarjolla evästä. Se oli aina eri asia. Tällä kertaa eväs oli ruisleipää jonka päällä oli pötköstä leikatut viipaleet lenkkimakkaraa. Mikäs niitä oli pistellessä ja teetä hörsiessä.
Tämän jälkeen paistettiin tietysti vielä makkarat. Lisää lenkkiä tietysti. Grillimakkara oli vasta tekemässä tuloaan näille selkosille. Sitten pantiin kohot taas kellumaan. Nyt kala söi paljon mukavammin ja kyytiin tuli yli kaksikymmentä ahventa. Äiti-Perskeles jauhaisi ne ja tekisi niistä maukkaita kalapullia jotka syötäisiin perunoitten ja ruskean kastikkeen kera. Kyllä sitä vallan äyskäröisi ääntä kohti.
Kun isä ja poika läksivät Corollalla kohti kotia kysäisi isä-Perskeles:
- Mitenkäs… jokos sinä lähtisit elokuussa sorsajahtiin? Ihan seuraksi… ja kattelemaan?
- Joo!
Niinhän pikku-Ykä sitten läksikin. Ja ampui sillä reissulla elämänsä ensimmäisen kerran haulikolla. Puupalikkaa vaan ja tietysti ohi. Se Ykän ensimmäinen sorsa odotti vasta vuosien päästä. Mutta olipa mitä odottaa. Ja mikäs tässä oli tätä kesää viettäessä. Tätä pikkuisen pojan kesää.
Hyvää ja rauhallista juhannusta kaikille.