eli Jotain Ihan Muuta XXVII
Ihmiset – noin laajempana ryhmänä varsinkin – tykkäävät määritellä kulunutta aikaa tiettyinä aikakausina ja siinä määrittelyssä yksi käyttökelpoinen tapa ovat tietysti täydet vuosikymmenet. Vähänkin lähihistoriaa tunteva pystyy hyvin nopeasti mieltämään tietyt tapahtumat ja ominaispiirteet jotka liittyvät 60-lukuun, 70-lukuun, 80-lukuun ja niin edelleen. Nykyisin elämme 2010-lukua, mutta se ei ole vielä ns. valmis aikakausi, vaan se on vielä kesken, vasta vajaat puolilleen kirjoitettu lehti. Joskus myöhemmin kulunut vuosikymmenemme on tietynlainen ”luku” ja ”aikakausi” joka muistetaan omista ominaispiirteistään joille kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin naureskellaan, koska silloin ollaan kehitetty jo uudet, todennäköisesti vielä höpelömmät ominaispiirteet.
Yksittäisellä ihmisellä ei tämänlainen aikakausien määrittely mene välttämättä niin yksioikoisesti, että siirryttäisiin 60-luvusta 70-lukuun tarkalla kellonlyömällä 31.12. klo 00.00. Oma elämäntilanne saattaa vaikuttaa niin, että tietyllä tavalla mennyt vuosikymmen jatkuu ihmisessä vielä pitkäänkin, eikä anna tilaa tulevalle. Ja voihan se tuleva vuosikymmen ihan rauhassa odottaa. Jokainen ihminen kun mieltää ajankulun omalla tavallaan.
Vuosikymmenestä toiseen hyppääminen ei ole onnistunut jouhevan mutkattomasti myöskään eräältä Perskeleen Yrjöltä. Ykän – silloisen pikku-Ykän – 60-luku vaihtui 70-luvuksi vasta vuoden 1972 heinäkuussa. Varsinaisesta 1960-luvusta Ykältä jäi sinänsä puolet kokematta ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että Äiti-Perskeles pyöräytti Ykän maailmaan vasta 1960-luvun puolessa välissä. Pikku-Ykä tuli maailmaan syöksysynnytyksellä, mutta sen jälkeen niin pikku- kuin isollakaan Ykällä ei ole ollut asioitten kanssa kovin suurta hoppua. Ehtiihän sitä vähemmälläkin hosumisella. Sinänsä pikku-Ykä eli historiallisen 1960-luvun juuri sillä parhaimmalla mahdollisella tavalla, eli tajuamatta ollenkaan että nyt elettiin historiallista 1960-lukua.
1960-lukuhan on ilmiö, suuri sellainen. Paristakin syystä pikku-Ykän muistiin ei ole jäänyt siitä ilmiöstä kuin murto-osa. Ensimmäinen syy on tietysti se, että sitä ikää kun oli kovin vähän, niin eihän niistä paljoa muista. Toinen syy oli se, että vaikka Nyhtänköljässäkin elettiin kasvavan teollisuuden ja hyvinvoinnin aikakautta, ei siellä henkisesti eletty sellaista 60-luvun hippikesää kuin muualla maailmassa ja ehkä jossain päin Suomeakin. Henkinen asenne oli sanotaanko ehkä jotain 1950-luvun alkua, mikä tietysti oli itsessään hyvä, sillä Nyhtänköljän talvipakkasissa hipit olisivat kuolleet kylmään ja nälkään. Joskus muutamia vuosikymmeniä myöhemmin Ykä tosin vanhempana hoksasi, että hipit taisivat sittenkin voittaa, eikä siihen tarvittu kuin strategian muutos, eli ei pyrittykään itse elättämään itseään, vaan tehtiin hippeydestä opin- ja uskonkappale ja pantiin sen jälkeen toiset elatusvelvollisiksi. Muuttuva maailma ja suomalainen yhteiskunta teki sen mahdolliseksi. Joskus vuonna 1968 oltaisiin idealle vielä naurettu.
Mutta sehän oli vielä kaukaisessa tulevaisuudessa se. Kun elettiin vuotta 1967, pikku-Ykä teki ensimmäisen kerran kunnolla tuttavuutta suomalaiseen kohinalla kehittyvään terveydenhuoltojärjestelmään ja muuttui itsekin tilastoluvuksi, joka osoitti järjestelmän toimivuutta ts. vietti kaksi viikkoa Maakuntakaupungin keskussairaalassa melkein hengen vieneessä mahataudissa. Kun ottaa huomioon, että allekirjoittanut naputtelee tällä hetkellä liki viisikymppisenä tätä juttuaan, niin epäilemättä tässä on itsekin jonkunlainen todiste silloisesta voimakkaasti vähentyneestä lapsikuolleisuudesta.
Varsinaisia henkilökohtaisia muistoja ei allekirjoittaneella siitä reissusta tosin ole kuin kaksi ja puoli. Ensimmäinen on mielikuva sairaanhoitajasta, jolla on kädessään pistosruutta, jonka liioittelemaan pyrkivä muisti on mielessä kasvattanut suurinpiirtein liekinheittimen kokoiseksi. Toinen on muistin tuokiokuva paluusta auton kyydillä takaisin Nyhtänköljään. Isä-Perskeles kertoi myöhemmin, että se auto oli nyhtänköljäläisen taksiautoilijan Ford Zephyr.
Se muistikuva nro 2½ on siitä jännä, että sitä pikku-Ykä ei itse asiassa muista. Mutta se vaikutti silti jälkeenpäin vielä kymmenisen vuotta. Pikku-Ykän vanhemmat kertoivat poikansa valittaneen sairaalakeikan jälkeen monta kertaa siitä, että häntä ”hyrskytettiin”. Se, mitä ”hyrskyttäminen” oikein oli jäi täysin epäselväksi, mutta mahdollisesti sen takia pikku-Ykää seurasi toistakymmentä vuotta painajainen, jossa kaksi valtavan suurta muodotonta massaa törmäsi toisiinsa ja pikku-Ykä ratsasti sen toisen massan huipulla kauhusta kankeana. Ääniefekteinä unessa oli kahden kivitalonkokoisen myllynkiven pauhu. Aikaa myöten uni katosi ja ”hyrskyttäminen” jäi mysteeriksi, mutta epäilemättä jotain hyvin toimivaa ja tehokasta se oli.
1960-luvulla Suomi rakennettiin täyteen kerrostalolähiöitä. Perskeleitten kohdalla sellaiseen siirtymistä saatiin vielä muutama vuosi odottaa, sillä heillä asuinpaikkana oli paikallisen Oma-Apumyymälän yhteyteen rakennettu kahden perheen puinen, varsin huonokuntoinen asuinkombinaatti jota kaupantaloksi kutsuttiin. Talon toisella perheellä oli siskokset, toinen Ykää vuotta vanhempi ja toinen taas saman verran nuorempi.
Siskosten kanssa pikku-Ykä tuli varsin mukavasti juttuun. Omaa aikaakin tosin tarvittiin puolin ja toisin, sillä pikkuisten tyttöjen ja pikkuisten poikien leikit tuppaavat eroamaan toisistaan. Vuosikymmeniä myöhemmin joku tulisieluinen feministi tosin tulkitsisi asian niin, että kolme viatonta lasta aivopestiin vanhempiensa toimesta sukupuolisidonnaisiin rooleihin, mutta siihen aikaan kummankaan perheen vanhemmat eivät olleet moisesta kuulleetkaan. Tuumasivatpahan keskenään, että ei kai mukuloita tarvihe leikkimään opettaa. Paremmin ne sen osaavat kuin aikaihmiset. Ja niin leikit vaan soljuivat kohdalleen ja omille tavoilleen. Ykälle pikkupoikien leikkejä ja tytöille omiaan. Ykälle leikkipyssy ja tytöille nuket. Eikä pikku-Ykälle tullut koskaan mieleen sovittaa päälleen sisarusten hametta, vaikka nykynäkemyksen mukaan tästä tekemättä jääneestä roolileikistä jäikin pikku-Ykän sieluun parantumaton arpi, joka Ykän vanhetessa eikun laajenee vaan, käy sitä myötä aina entistä kipeämmäksi ja pahimmillaan saattaa saada miehen kirjoittamaan rasistiseksi tulkittavaa blogia.
[Välihuomautus eli anteeksipyyntö]: Pyydän anteeksi vanhemmalta siskolta, että kaadoin leikkiämpärillisen hiekkaa jäätelötötterösi päälle joskus vuonna 1968. Mutta toisaalta oliko sun ihan pakko tulla esittelemään sitä tötteröä mulle ja sanoa, että enpä anna edes nuolaista, nän nän nää. Siitä minä sitten jotenkin suivaannuin ja tuumasin, että ollaan sitten ilman ihan porukalla niin. Taatanan pelkele. [Välihuomautus päättyy].
Kaupantalossa oli kyllä juokseva vesi, lämminkin sellainen, mutta se tuli vain tiski- ja käsienpesualtaaseen, joten varsinainen suurempi hygienia hoidettiin kaupan pihan toisella puolella olevassa melko ränsistyneessä saunarakennuksessa. Saunasta ei varsinaisesti suuria muistoja ole, mutta saunan pesutilassa oli kylpyamme, jossa pikku-Ykää sitten liotettiin ja puhtaaksi puunattiin. Kylpyvedessä oli aina tuoksuvaa (muttei kuohuvaa) kylpysuolaa, ja pikku-Ykä oppi ajattelemaan, että tämä vaan yksinkertaisesti kuuluu asiaan, vaikkei millään muotoa hyvälle tuoksukaan. Seuravassa asunnossa ei saunatilat sinänsä sen kummemmat olleet, mutta siellä kylpysuola jäi pois, ja Ykä hoksasi, että näinhän tää homma pelittää paremmin.
Kaupantalolla Perskeleet elivät kolmen sukupolven asunnossa. Äidinäiti asusteli siellä myös, ja vahti pikkuista Ykää, kun kehittyvä suomalainen yhteiskunta vaati vanhempien Perskeleitten työpanosta. Tietysti työpanosta vaati myös pikku-Ykän aina nälkäinen vatsa, johon vanhempien piti otsansa hiessä hankkia särvintä täytteeksi.
Jossain vaiheessa Perskeleille ilmestyi myös mustavalkoinen televisio. Sen tarjonnasta pikku-Ykä ei hirveästi muista. Tulihan sieltä uutisia. Pikku-Ykällekin tuli jonkunlainen käsitys siitä, että oli käynnissä Vietnamin sota, mutta se jäi pahemman kerran epäselväksi että mikä on Vietnam ja mikä on sota. Ulkomaailmasta ei muutenkaan nuorella miehellä pahemmin havaintoja ollut. Sen Ykä ymmärsi, että on olemassa sellainen jännän näköinen paikka kuin Tallinna, ja siellä Kasper-nukke seikkaili Eulaalia Kenkkusen ilkitöitä torjuessaan. Se, missä Tallinna tarkalleen ottaen sijaitsi jäi taas hämärän peittoon. Termit Neuvostoliitto ja Neuvosto-Eesti olivat vielä kaukana tulevaisuudessa ja hittoakos pikkupoika niillä olisi tehnytkään. Maailma rajoittui vielä mukavalla tavalla muutaman hehtaarin alueelle kaupantalon ympärille. Siihen harppiympyrään mahtui myös kioski, joka myi niitä jäätelötötteröitä (kaikkia niitä ei tullut hiekoitettua) joten pikkupojan vaatimat logistiset tarpeetkin oli täysin turvattu.
Varsinaiset musiikkivirtaukset eivät vielä 1960-luvulla hetkauttaneet pikku-Ykän elämää, eikä niistä ole jäänyt mieleen kuin yksi aivoparadoksi. Ykä on nimittäin aivan varma, että hän kuuli radiosta kaupantalolla asuessaan Kalle Fält Bandin kappaleen Voita Hellalla, mutta tämä ei ole mahdollista, sillä kappale on äänitetty vasta vuonna 1977. Aivot varmaankin tekevät tepposiaan ja yhdistävät muistoissa kaksi asiaa yhdeksi vääräksi muistoksi. Sinänsä kappaleen kertosäe kuvaisi hyvin kyllä myös vuotta 2014 eli ”niin kuin voita hellalla, vähän aikaa tirisee ja kaikki sulaa pois”.
Vuonna 1969 asumistilanne sitten muuttui. Mummo löysi vanhoilla päivillään itselleen vielä uuden miehen ja muutti Maakuntakaupunkiin. Heti perään kävi ilmi, että kaupantalo jyrätään maan tasalle. Uuden asunnon etsimisessä oli kiire. Jopa niinkin kiire, että kun Perskeleet tekivät muuttoa uuteen asuntoon, oltiin kaupantalon toista puolta jo purkamassa.
Uusi asunto oli kaupantalolta noin kilometrin verran itään sijaitseva tyyppitalon yläkertahuoneisto. Alakerrassa asusteli kaksi vanhaa mummoa. Vuosia myöhemmin tosin isä-Perskeles kertoi, että ne olivat vanhapiikasiskoksia, mutta mitäs pikku-Ykä sillä tiedolla sinänsä olisi tehnyt. Kun ei silloin vielä ymmärtänyt, mitä vanhapiika tarkoittaa. Yläkerran huoneisto oli varsin ahdas, siinä oli vain yksi varsinainen huone ja keittiö, mutta asumismuoto tiedettiinkin vain väliaikaiseksi, sillä Oy Firma Ab oli rakentamassa kerrostaloaluetta, jossa Perskeleillekin olisi huoneisto luvassa.
Sinänsä pikku-Ykästä oli varsin mukavaa asustaa tällä tyyppitaloalueella, sillä siellä oli kavereitakin ja – mikä parasta – aivan talon vierestä kulki rautatie. Aina kun junan ääni kuului, Ykä juoksi sisältä ulos katsomaan junan kulkua ja ihmettelemään, että minkähänlaisia vaunuja sillä tällä kertaa olikaan perässään. Samalla pikku-Ykä haaveili siitä, että kun hänestä aikanaan tulisi iso-Ykä, niin hän rupeaisi takuuvarmasti veturikuskiksi.
Ei tullut Ykästä veturikuskia, mutta tulihan sentään jonkun sortin sosiaalipiipertäjä. Tuolloin, vuonna 1969 tosin Ykällä ei ollut käsitystä koko asiasta ja vielä seuraavalla vuosikymmenellä ja pitempäänkin Nyhtänköljässä niin kuin varmaan koko maassakin ajateltiin, että ”sosiaalivaltion” tukeen turvautuminen oli viimeinen mahdollisuus ja äärimmäinen häpeä. Ajatus siitä, että aikanaan ihmiset vaatisivat ja myös saisivat itsestäänselvyytenä vastikkeettoman elatuksen sosiaalihuollosta oli tuohon aikaan jotakin, jota ei yksinkertaisesti ajateltu, koska se oli liian scifiä.
Nykymaailman ylisuojellusta näkövinkkelistä ajatellen olisi kai jonkunlainen skandaali, että kun rautatie on melkein taloissa kiinni, niin siinä ei ole minkäänlaista suoja-aitaa. Silloin asia ei hetkauttanut ketään ja tajusivathan nulikatkin, ettei radalle pidä mennä, jos siellä kulkee juna. Siinähän käy huonosti. Hyvin se ajatus upposi päähän ilman virkamiesohjeistustakin.
1960-luvulla Helsingissä vallattiin Vanha. Asiaa ei noteerattu Nyhtänköljän tyyppitaloalueella. Amatöörien puuhastelua. Sen sijaan pikku-Ykä valtasi erään kaverinsa kanssa isojen poikien pesäpallokentän. Tai no, ei kai sitä ihan valtaukseksi voinut sanoa, sillä isot pojat siinä pelasivat pesäpalloa edelleenkin nulikoista välittämättä, mutta kun meni istumaan siihen kotipesän viereen, oli itsekin melkein mukana pelissä.
Ykällä tosin loppui mielenkiinto lajiin melko nopeasti, sillä yksi pojista palloa lyötyään ja ykköspesälle juostessaan heitti tietysti mailan pois kädestään ja sehän löysi itselleen sopivan lepopaikan pikku-Ykän otsalohkosta, johon se kolahti melkoisella voimalla. Eihän siinä muuta kuin hirmuisen rääkymisen kanssa kotia kohti, ja otsaan kohonnut muhkea kuhmuuttinen kohouma antoi Ykälle mainion opetuksen siitä, ettei välttämättä kannata olla ihan vieressä, jos erityyppiset astalot heiluvat. Vaikka ne heiluisivat ihan rauhallisessa mielessä sinänsä. Ajan myötä, Ykän vanhetessa opetus muotoutui muotoon ”Järkimiehen ei tarvitse koskaan juosta tappelua karkuun. Se ehtii kävelläkin.”
[Välihuomautus vuodelta 1974]: Seuraava varsinainen Ykän pesäpalloyritys olikin sitten vasta koulussa, jossa parin ensimmäisen luokan jälkeen pelattiin voimistelutunnilla jo joukkuelajejakin ja yksi niistä oli tottakai pesäpallo. Oli tietysti selvää, ettei sen ikäiset nulikat varsinaisia Ilpo Kytösalmia olleet, mutta naapuriluokan poika sai palloon mainion osuman, suorastaan erinomaisen ja pallo lensi laakana ja kovaa vauhtia suoraan ykköspolttajan otsaan ja pisti polttajalta älyn ämpäriin. Kyseinen polttaja oli tietysti antisankarimme pikku-Ykä, jonka osallistuminen pesäpalloon rajoittui jatkossa hyvin passiivisiin minimisuorituksiin. Ykä ei ollut vieläkään varma, että pitääkö hän pesäpallosta, mutta siitä hän oli aivan varma, että pesäpallo ei pidä hänestä, ja tällaiset lajikohtaiset antipatiat osasi nyrkillätapettavakin ottaa asianmukaisella vakavuudella. [Välihuomautus vuodelta 1974 päättyy].
1960-luvulla maailmalla oli käynnissä monia vakavia konflikteja. Ne eivät pikku-Ykää juurikaan hetkauttaneet, sillä tyyppitaloalueella oli menossa oma, myös suhteellisen vakava konfliktinsa. Konfliktin toisena osapuolena oli eräässä talossa asusteleva mahdottoman ruma takkukarvainen mäyräkoira jota Ykä kutsui rättelökoiraksi ja toisena osapuolena, no, suurinpiirtein kaikki muut. Koira oli karmea räkyttäjä ja se pyrki aina näykkimään ohi kulkevien naapureitten kinttuja siinä aika ajoin onnistuenkin.
Niin isä-Perskeles kuin moni muukin pyysivät koiran omistajaa pitämään rakkinsa kytkettynä tai mieluummin hankkiutumaan siitä eroon, mutta vapaanahan se pääosin vaelteli. Päivänä eräänä isä-Perskeles sotki polkupyörällä töistä kotiin, noitui pitkiä, rumia ja karvaisia sanoja ja totesi että nyt se loppuu. Pikku-Ykä arvasi, että rättelökoiralla ja isä-Perskeleellä oli taas ollut erimielisyyttä siitä, että saako yleisellä tiellä fillaroida ja missä määrin.
Isä-Perskeles kävi hakemassa paksua hamppuköyttä, jonka päähän hän solmi muhkean solmun. Sen jälkeen hän sanoi Ykälle, että lähdetääs poika kävelylle. Kävely ei kestänyt pitkään, kun rättelökoira ryntäsi pihasta ohjuksen lailla ja omistajan elkeillä. Tällä kertaa kinttujen näykkiminen jäi vaiheeseen, sillä isä-Perskeles antoi mukanaan kuskaamalleen köydenpätkälle kunnon heijarin ja mäjäytti solmupään rättelökoiran perslihoihin oikein kunnolla. Hurtta häipyi pihalleen uikuttaen ja oli jatkossa kuin koirakoulun käynyt. Pikku-Ykä sai tapauksesta taas yhden hyödyllisen elämänopetuksen eli: ”Asiat hoituvat aina puhumalla. Joskus puhumisen määritelmää tosin tulee hieman laajentaa.”
Vuonna 1969 kokoontuivat ihmiset sadoin tuhansin rockfestivaaleille Woodstockiin. Niin kokoontui muitten muassa pikku-Ykäkin. Ei tosin sadoin tuhansin eikä Woodstockiin, mutta päiväkotiin nyt kumminkin ja muutamin kymmenin. Sellainen pieni päiväkotihan se oli, ja sinne oli sitten Ykänkin aika mennä, kun äidinäiti ei enää asunut Perskeleillä. Päiväkodissa Ykä sai ensimmäisen havainnon siitä, että oli olemassa jotain sellaista kuin yhteiskunta. Eikä Ykä siitä havainnosta oikein pitänyt, sillä tuntui jokseenkin ikävältä totella ventovieraitten tätien komentoja ja olla osa paimennettavaa laumaa. Vaikka nykyisin monet tiedostavat yksilöt ajattelevat, että päiväkoti on suorastaan olennainen ja välttämätön osa lapsen kasvussa ja yhteiskuntaan sopeuttamisessa, niin Ykästä vaikutti lähinnä siltä, että karjalaumaahan tässä ollaan eikä touhusta puutu enää muu kuin polttomerkki persuuksiin.
Totta kai Ykä hoitotätejä totteli, vaikka asia jurppikin. Niin kuin tottelivat muutkin, sillä vaikka asia päiväkodeissa nykyisin toisin ehkä onkin, ei siihen aikaan aikuisille haistateltu ja muutenkin oltiin kiltisti. Se kuului kuvioon. Niin Ykäkin oppi olemaan päiväkodissa halutulla lailla. Vaikka Ykä ei tietysti silloin termiä ”lusiminen” tuntenut, hän ajatteli, että tää keikka pitää vaan lusia pois. Ja hoksasivathan asian jossain vaiheessa vanhemmat Perskeleetkin, ja kun taas vuorostaan isänäiti otti pikku-Ykän oikein mielellään päivähoitoon, jäi päiväkotikeikka sitten noin puolen vuoden mittaiseksi.
Vuonna 1970 Perskeleet sitten muuttivat Oy Firma Ab:n kerrostalokolmioon. Kolmikerroksinen kuutionmuotoinen talo oli juuri valmistunut, sisälsi kolme huonetta ja keittiön, joten tilanpuute loppui kerralla ja asunto oli tietysti muutenkin uusinta uutta sisältäen jopa kylpyhuoneen, jonka ammeessa oli suihku. Sellaista ei Perskeleillä vielä ollut ennen ollutkaan, vaan pesu oltiin hoidettu saunassa vatipesuna.
Alueella oli firman rakentama leikkikenttä lapsille, kiikkuineen kiipeilytelineineen hiekkalaatikkoineen kaikkineen ja sen vieressä oli aikuisille väsätty lentopallokenttä, jossa kerrostaloalueen aikamiehet pelailivat ahkerasti ja paimensivat samalla toistensa mukuloita suuremmilta tohelouksilta. Eihän pikku-Ykä vielä termistä yhteisöllisyys tajunnut yhtään mitään, mutta alueella oli voimakas yhteisöllisyyden henki. Kun kuumana kesäpäivänä alueen talomies huusi ”kulohälytys!” muutaman kerran, kuuli Ykä huudon toistuvan kauempaakin toisten huutamana. Huusipa itsekin, niin kuin muutkin möllit. Kovasti tärkeänä. Tässähän oltiin melkein palovartijoita. Olisihan asia saatu varmasti selville uutisista tai maakuntalehdestä, mutta se oli alueen oma kulohälytys, joka toimi ja levisi. Nykyisin asiaa kai pidettäisiin omituisena. Ja eihän enää ole kulovaroitusta eikä kulohälytystä vaan virkamiesmäisempi ja laimeampi metsäpalovaroitus.
Kerrostaloalueella asuessa pikku-Ykälle alkoi hahmottua pikkuhiljaa myös ajanlasku ja ajan kulku. Sinänsä Ykän maailmassa elettiin vielä henkisesti 1960-lukua, mutta pian muuttamisen jälkeen kesällä 1970 Ykä kiikkui leikkikentän kiikussa ja ajatteli että nyt on sitten vuosi 1970. Se, että ajatus tuli noin puoli vuotta vuoden varsinaisen vaihtumisen jälkeen on sivuseikka. Pikkupojilla on kuitenkin omat prioriteettinsa, eikä allakka kuulu niihin, ellei kyseessä ole joulu tai syntymäpäivä.
Siinä samassa kiikkusessiossa Ykä sai myös seuraavan opetuksen elämän kovista realiteeteista. Naapuritalon tyttö, Ykää vuotta nuorempi, tuli kinuamaan päästä juuri siihen kiikkuun missä Ykä sattui olemaan. Ihan vaan sen takia, että hän halusi juuri siihen kiikkuun. Rosa Meriläinen olisi varmasti ollut ylpeä voimakastahtoisesta nuoresta naisesta mutta Meriläinen ei ollut tuolloin vielä syntynytkään, joten Ykä totesi että tuossa on kolme vapaata kiikkua, minä tästä mihinkään lähde.
Tyttöhän alkoi itkupotkurääkymisen kun ei saanut haluamaansa ja tapahtui asioitten ketjureaktio eli tytön äitee tuli omalle parvekkeelle ja tyttö rääkyi asian äidilleen hiukkasen eri tavalla kuin se oli mennyt. Sitten tuleekin parvekkeelleen äiti-Perskeles, jolle naapurin rouva huutaa vihaisena, että iso poika kiusaa heidän tyttöään. Kun pikku-Ykä oli sattunut olemaan aikaisemmin päivällä omiin nimiin vähän hankala, niin lopputulemana tuli sitten selkäsauna, yksi harvoista ja ainoa ilman varsinaista syytä saatu. Ykä ymmärsi tarinan opetuksena sen, että naiset osaavat olla kieroja paskiaisia, ja joskus niitten kanssa on viisaampaa vaan väistää ja häipyä takavasemmalle. Pääsee paljon helpommalla.
Tuossa vaiheessa kerrostaloalueella asuessa ei rock-musiikki pikku-Ykää vielä juuri hetkauttanut, eikä Perskeleitten pienen matkaradion kautta ohjelmiaan kansan kuultavaksi lähettävä Yleisradio sitä paljoa vielä soittanutkaan. Tosin radion kautta Ykäkin ymmärsi, että oli olemassa eriskummallisen kuuloinen kieli, jota kutsuttiin englanniksi. Niinpä Ykä kuunteli ihmetyksestä pää kallellaan, kun eräs yhtye lauloi sillä oudolla kielellään pokkana ja vakavissaan että ö hölö hölölö lö… ö hölö hölölö lö…
Myöhemmin Ykä oppi, että kyseessä oli kovastikin kuuluisa yhtye nimeltä Led Zeppelin, ja kappale oli Whole Lotta Love, mutta yhtä kaikki hölölölöltä se silloin kuulosti. Pieni ihminen tietysti hahmottaa vieraitten kielten kulun oman kielensä ja rajoitetun ymmärryksensä mukaan. Aikanaan sitten oppii enemmän. Joillakin se kestää tietysti pitempään, ja joskus 1970-luvun puolivälissä, kun kaikki möllit olivat löytäneet Korkeajännitys-lehdet, ei eräs Ykän kaveri suostunut millään tajuamaan, että lyhenne SS ei todellakaan tarkoita että ”saksalaiset sotilaat”.
Kun Perskeleet olivat muuttaneet kerrostaloalueelle, tuli kuvioon myös uusi perheenjäsen. Pikkuveli Jykä se ei vielä ollut, vaan tunnettiin nimellä Fiat 600 eli Pompannappi ja voi että se olikin huikea vehje. 0,7 litran kone, 32 kaakin tehot ja 110 km/h huippunopeus eivät tietysti nykymaailmassa kuulosta kummoiselta, mutta kun vaihtoehtona aikaisemmin oli ollut apostolinkyyti tai pyöräily, jonka saloja Ykäkin opetteli polvet ruvella, oli kyseessä sentään melkoinen menopeli.
Perskeleitten, niin kuin monien muittenkin sen ajan suomalaisperheitten yleinen harrastus oli sunnuntaiajelu. Silloin bensiini oli vielä suht halpaa, eikä muutaman vuoden päästä tulevan Yom Kippur-sodan aiheuttama energiakriisiä vielä tunnettu. Autoajelu oli mukavaa tietysti muutenkin, mutta varsinkin hienoa oli Pompannapin hiekkateillä nostattama komea pölypilvi sekä vastaantulevien autojen hymy. Silloinhan autoja ei oltu suunniteltu samoissa tuulitunneleissa niin kuin nykyään, vaan niillä oli kaikilla oma ilmeensä. Pikkupojan matkustusmukavuudessa ei Perskeleitten Pompannappi tosin pärjännyt Ykän tädin ja hänen miehensä Tanen kuplavolkkarille, sillä Kuplan hattuhylly ei ollut varsinaisesti hylly, vaan syvä monttu, ja sielläkös nöösipojan oli mukavaa matkustella ja kuunnella siinä alapuolella Kuplan moottorille ominaista tietyllä tavalla pulputtavaa ääntä.
Autolla mentiin sitten myös Nyhtänköljän kirkkoon. Ykänkin oli aika oppia tuntemaan ilmiö nimeltä kuolema. Tietysti Ykän isoisät olivat jo tups´ahossa, mutta se oli tapahtunut jo ennen Ykän syntymää. Nyt haudattiin joku Perskeleitten sukulainen, jonka sukulaisuussuhdetta Ykä ei osannut oikein määritellä, kun ei muistanut kyseistä ihmistä koskaan tavanneensa. Hautajaisseremonia sekä vanha ja hämärä kirkko olivat tunnelmaltaan synkän arvokkaita, painottaen nimenomaan sanaa synkkä, ja Ykä istui penkillä turpa rullalla ja toivoi, että täältä pääsisi pian kotiin.
Seremoniassa pappi puhui monotonisesti taivaan ilosta ja Ykälle tuli mieleen, että jos tämä seremonia on jonkun sortin esimakua siitä tulevasta, niin taivaan ilossa ollaan ruoto suorana, naama peruslukemilla ja paska jäykkänä. Ykää ihmetytti myös haudattavan sukulaisen ikä. Se oli niin järkyttävän vanha. Melkein seitsemänkymmentä. Kuinka valtavan pitkä ihmisen elämä oikein olikaan? Silloin vielä viisivuotiaalle pojalle maailma oli suuri, etäisyydet pitkiä ja aika loputon.
Vaikka muualla maailmassa seuraavana vuonna eli 1971 jotkut ehkä vielä viettivätkin Vesimiehen Aikaa (ja joillekin se jäi päälle pysyvästi) ei hippimeininki Perskeleitä pahemmin hetkauttanut, vaan he viettivät Isä-Perskeleen lapsuudenkaverin Jästisen perheen kanssa vesimiesten aikaa pienillä kirjaimilla ja tämähän tapahtui tietysti Nyhtänköljän Suurella Järvellä eräässä saaressa sijaitsevassa Jästisten kesämökissä.
Mökki oli semmonen pieni, sähkötön lautamökki kivisellä luonnotilaisella tontilla ja siinä oli pieni rantasauna. Eli juuri sellainen mökki minkälaisen mökin pitää ollakin. Nykyiset mökithän ovat järestään sadanviidenkymmenen neliön hirsihuviloita keskellä hehtaarin ruohokenttää. Valon mökkiin toi petromaksi ja kynttilät, kaasuliedellä valmistui sapuska ja ulkotulilla oli tarjolla sekä paistettua makkaraa että savuahventa. Harvalattiainen rantasauna antoi pehmeät löylyt ja sieltä pikkumöllin oli mukavaa hypätä jortaniin viilentymään.
Eräs reissuista jäi varsinkin pikku-Ykän mieleen. Siinä heti reissun alkuun isä-Perskeles pelasti Jästisen hengen. Jästinen kun meni ja putosi laiturilta äkkisyvään eikä osannut uida, mikä oli Ykälle melkoinen yllätys. Jästinen kun oli Ykän mielestä melkein yhtä kova jätkä kuin isä-Perskeles ja se oli meinaan jo paljon se. Kävi ilmi, että Jästinen oli heitetty pienenä järveen sillä ajatuksella, että siinähän tuo oppii uimaan, kun on pakko. Eipä oppinut eikä opetellut sen jälkeenkään. Siitä huolimatta mies viihtyi vesillä niin kalalla kuin sorsametsälläkin ja juuri Jästisen Leijona-haulikolla Ykä ampui muutamaa vuotta myöhemmin ensimmäiset laukauksensa.
Samalla reissulla yöllä saareen iski vuosikymmenen ukonilma ja mökin viereinen puu kaatui. Onneksi ei mökkiin päin. Ukkonen ei Ykää pelottanut silloin eikä myöhemminkään, ja kokemus tuntui pienestä pojasta uskomattoman hienolta, koska vielä varsin kokemattomalle aistimaailmalle ilmiöt olivat silloin vielä uusia ja sitä kautta tietysti ennennäkemättömän suuria. Tuulen pauhu, jyrinän meteli sekä suurelta järvenselältä heijastuvat jatkuvat salamaryöpyt ovat tietysti hienoja katsoa aikuisenkin, mutta pikku-Ykälle se oli vielä astetta suurempi näytelmä. Eikä sähköttömällä mökillä tarvinnut pelätä että salamat saavat aikaan oikosulun. Petromaksi suhisi sähköistä välittämättä.
[Välihuomautus, Nyhtänköljä 2014]: Silloin mökkireissulla vuonna 1971 niin omat kuin Jästisen vanhemmat vaikuttivat hyvin hyvin vanhoilta ja hyvin hyvin aikuisilta. Vaikka eiväthän he olleet silloin vielä kolmeakymmentäkään. Yli kaksikymmentä vuotta nuorempia kuin Ykä nykypäivänä. Aivan hiljattain Nyhtänköljässä käydessään Ykä tapasi sattumalta vanhan koulukaverinsa Joren. Viimeksi oli nähty joskus kaksikymppisinä. Nopeat tervehdykset ja kädenpuristukset. Mitäs siinä kolmenkymmenen vuoden jälkeen muuta osaisi? Jore näytti niin hirvittävän vanhalta. Ja kun mies ei ollut Ykää nähnyt kolmeenkymmeneen vuoteen, niin epäilemättä Ykä näytti Joren silmissä täsmälleen yhtä ikälopulta. Silti ne omat alle kolmikymppiset vanhemmat vuonna 1971 tuntuvat vieläkin ajatuksissa paljon vanhemmilta kuin mitä itse on nyt. Kaikki on niin suhteellista. Aika ja aikuisuus varsinkin. [Välihuomautus Nyhtänköljästä vuodelta 2014 loppuu].
Heinäkuu 1972. Ykä istui muuttotavaroita täynnä olevalla traktorinlavalla ja jätti tietämättään jäähyväiset 1960-luvulleen. Muuttomatka ei ollut pitkä, noin kilometri. Perskeleet muuttivat rivitaloon Oy Firma Ab:n toiselle asuinalueelle. Traktorin lavalla istuminen oli jännää ja Ykää vieläkin huvitti parin päivän takainen episodi. Kerrostaloalueella rakennettiin edelleenkin uusia taloja, ja kun Ykä muun nulikkalauman kanssa pyöri rakennusalueella, missä ei olisi tietenkään saanut pyöriä, huusi yksi vanhemmista rakennusmiehistä tellinkien päältä nulikoille narisevan velmulla äänellä:
- Perkeleen pennut, hölökötäkötkä!
Liekö miehellä ollut psykologista silmää, sillä tuo möläytys häivytti poikalauman rakennukselta tavallista kieltoa huomattavasti tehokkaammin ja samalla ystävällisemmin, sillä pojathan nauraa kätkättivät tuota aivan uutta poistumiskäskyä koko loppupäivän.
- Perkeleen pennut, hölökötäkötkä!
Oikeastaan se oli varsin hyvä loppukaneetti pikku-Ykän 1960-luvulle. Nyt, heinäkuussa 1972 alkaisi pikku-Ykän 1970-luku. Se toisi tullessaan uuden asuma-alueen. Uudet kaverit. Uuden, laajemman pikkupojan reviirin ja rohkeammat leikit. Se toisi Philipsin radionauhurin ja c-kasetit, jotka äänitettäisiin täyteen purkkaa ja jytää. Se toisi sarjakuvalehdet ja Ykän huoneen katossa tukena ja turvana roikkuvat pienoismalleista kootut ilmavoimat. Ja se toisi tullessaan myös pikkuveli Jykän.
Se toisi mukanaan myös koulun. Ja koulun kesälomien myötä myös vielä Ykää odottavat pikkusen pojan kesät. Valitettavasti se toisi mukanaan aikanaan myös sen kouluissa olevan lasten salatun välituntimaailman, joka perustuisi vahvemman oikeuteen, kiusaamiseen, alistamiseen ja suoranaiseen sadismiin. Vielä tähän mennessä, koko pikku-Ykän 1960-luvun ajan olivat omat vanhemmat olleet aina tukena ja turvana. Nyt kuvioihin astuisivat uudet ihmiset. Opettajiksi kutsutut palkka-aikuiset. Yhteiskunnan edustajat. Vaikka Ykän 1970-luvulla luokissa vallitsi kuri ja järjestys, oli koulun piha eri aluetta. Siellä Ykä huomasi ensiksi, että palkka-aikuiset eivät tätä lasten salattua maailmaa nähneet. Ja sitten hän huomasi, että vaikka he näkivät, he eivät siihen pystyneet vaikuttamaan. Ja lopulta hän tajusi, että he eivät edes välittäneet. Ja siinä oli Ykälle taas opetus. Palkka-aikuisilta on turha odottaa apua. Jos et auta itse itseäsi, jäät yksin.
Mutta tämä kaikki, hyvineen ja pahoineen oli vielä edessä, ja Ykä istuskeli kurkona traktorin lavalla kauniissa kesäpäivässä. Traktori ei vienyt Ykää vain paikasta toiseen. Se kuljetti Ykän yhdestä vuosikymmenestä seuraavaan.