Huitsinnevadan Örnätjärvellä, näinä päivinä
Harakkaparvi piti seisovaa pöytää muuan örnätjärveläisen metsätien vieressä joskus edellisenä päivänä auton alle jääneen ja vieraslajihenkensä heittäneen supikoiran kustannuksella. Harakoitten täysin säädyllistä ruokarauhaa häiritsi mutkan takaa ilmestynyt punainen Nissanin pick-up joka moottorin mörinän lisäksi päästi ilmaan ikävän pölypilven ja se kehno vielä meni ja pysähtyi raadon kohdalta parinkymmenen metrin päähän sijaitsevalle pienelle levikkeelle häiriten harakoitten hyvin ansaittua ruokarauhaa.
Nissanista nousivat muuan Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jotka totesivat venytellessään että iän myötä jäykkyys todellakin siirtyy ruumiinosasta toiseen. Ja ikävän pysyvästi. Nuo toverukset olivat viettäneet päivän kartoittaessaan Örnätjärven Erämiesten pohjoisella toiminta-alueella – tarkemmin sanottuna Otahänestäselvänvaaran ja Jonnekinunohtamanjoen välisessä maastossa – sijaitsevia mahdollisia pienriistaohjusten sallittuja ampuma-alueita. Mutta nyt oli aika heittää kepilliset ja panna palamaan voimasavuke Bostonit. Kun miehet olivat lopettaneet epäpyhän toimituksensa ja sytyttäneet syöpäkääryleet he katselivat lähellä olevaa heinäpeltoa. Ykä tuumaili:
- Niin joo, näähän on Hättönin Pentin maita. Tää eteläinen puoli sillä on heinällä ja pohjoisempi puoli osittain rukiilla ja osalle se on lyönyt kasvamaan transfobista slurria. Kysyntä on kuulemma sen verran kova että Son Lönsön Äkkölämäkölästä on ottanut Pentin mukaan jakeluorganisaatioonsa.
Lötjönen puolestaan tuumaili katsellessaan jo kaadetulla pellolla olevia kymmeniä valkoiseen muoviin käärittyjä heinäpaaleja:
- Vaan pitkään se on Penttikin noita villilehmän munia pellolleen kylvänyt. En muista milloin olisin nähnyt täälläkään päin sitä seipäille nosteltua heinää. Eikä oo enää sen puoleen latojakaan mitä nyt jossain pari puoliksi kaatunutta. Niin hataria että niistä ampuu sisäpuoleltakin ladon seinän ohi. Mikä on jo aika saavutus sinänsä se. Aika entinen ei koskaan enää palaa vaikka Boston palaakin. Pistää ihan sentimentaaliseksi, sano.
- Juu, ja mens sana in corpore sano, sano. Eiköhän käydä vielä kartoittamassa se Rytöpaskanpuolelle rumpsahtamankorven ja Pyrpättjärven välinen alue?
Näin tapahtuu, tuumasi Lötjönen mutta kun miehet käänsivät rintamasuuntansa pellolta tiellepäin ei levikkeellä ollutkaan enää Nissan vaan Volgan farmariauto suurinpiirtein vuodelta 1962. Vaatekertakin oli kerralla muuttunut sarkakamppeiksi, päässä oli huopahatut ja jaloissa kumiteräsaappaat.
- No kas, taitaa Kalevi Keihäsen Aikamatka tarjota taas kierroksen. Vaan mikähän se mahtaa olla reissun aihe tällä kertaa?
Lötjönen oli vilkaissut taakseen ja vinkkasi samalla Ykälle todeten:
- Eiköhän se kuule ole ihan tuo pelto itse.
Ja niin olikin. Varsin laajalta heinäpellolta ne villilehmän munat olivat kadonneet ja pelto oli täynnä heinäsuovia. Olipa pellolla muutama latokin. Miehet totesivat että tuohan meni katsottavaksi joten ei muuta kuin hyppy valtaojan toiselle puolelle ja tuoretta heinää nuuhkimaan. Lötjönen laittoi huopahattuaan hieman takaraivolle ja tuumaili
- Enhän minä hitto vie muistanutkaan mille se tuore heinä tuoksuu kun se on lyöty seipäälle. Vaan olin minä kyllä pikkupoikana sentään ittekin tämmösellä pellolla. Nappulapoikana tietysti. Ei hangon varressa. Kyllä se varsinainen touhu oli aikaväen hommaa.
- Joo, nappulapoikana olin joskus minäkin. Ja perunapellolla olin kanssa. Meillä oli yksi tuttava joka oli osaksi maanviljelijä ja osaksi mettätyömies. Siihen aikaan se oli vielä aika yleinen ammattiyhdistelmä. Sillä oli parin hehtaarin perunapelto josta potut nostettiin vähän niin kuin talkoilla. Se oli vetäissyt kyllä perunat ylös traktorilla mutta käsin ne sieltä sitten noukittiin. Minä olin siinä mukana minkä nyt räkänokkana kykenin. Siitä sai Perskeleetkin koko talven perunat.
- Ihan tässä tulee mieleen että olispas kiva ottaa heinähanko ittekin kouriin ja kokeilla…
- Hähhää, joo, mutta kokeilla vaan. Muutaman päivän jälkeen saattais veltostuneen nykyihmisen kroppa huudella ihan omia oratorioitaan ja siistin sisätyön arvostus nousis kummasti.
- Pakko myöntää. Heinäpeltoromantiikka on heinäpeltoromantiikkaa mutta konevoima on konevoimaa. Vaan eiköhän käydä vielä ladossa? Näillä pärstävärkeillä on sinänsä turha odottaa Suomi-filmin latoromantiikkaa eikä Ansa Ikonen siellä odottele mutta noin muistojen vuoksi joka tapauksessa.
- Mä maalaispoika oon… ja pistän suihketta kainaloon… se on hyvin joviaali ilmiö…
- Eikun sekin tuli jotain toistakymmentä vuotta myöhemmin.
- Niin tuli joo, veikkaan että me ollaan nyt jossain kuuskytluvun alussa. Joten ei näillä selkosilla vielä Beatleskaan soi. Enempi tango, lazzarella ja maruzella.
- Hjuu… lazzarella… maruzella… oli musiikkia maalaisten… sillä Vantaan… takarantaan… päättyi kaikki muoti silloinen… ja vaikkakin ne päivät… jo kauas taakse jäivät… ne muistan niin kuin eilisen… en muista mikä bändi siitä silloin lauloi… joskus seitkytluvulla ne sitä hoilasivat…
- Joo, minä muistan ton kanssa… ullakolta nahkarotsin etsin taas… kun rock´n´roll nyt soi…
Latokierroksen jälkeen toverukset palasivat jälleen autolle joka oli edelleenkin Volga. Kierros ei ollut siis vielä päättynyt. Siitä mutkasta mistä miehet olivat ajaneet levikkeelle alkoi kuulua kitinää ja esille tuli vanhalla munamankelilla sotkeva vielä vanhempi mies. Lötjönen sanoi suupielestään kuiskaten:
- Hei, minähän tunnen tuon hepun. Se on vanha-Hättöni. Hättönin Pentin isoisä. Minä olen nähnyt sen pari kertaa nöösipoikana. Eli ihan metusaalemiksi asti ja kuoli seisovilta jaloiltaan suurinpiirtein samoja aikoja kun Kekkonen totesi että mä en viitti enää. Sen verran arvostettu mies että silloin aikanaan Hättönin tilaa sanottiin Hättön Placeksi. Sen Peyton Placen mukaan. Siinäkin kun oli joku vanha-Peyton. Kai nää muistat sen sarjan?
- Toki. Vissiin ensimmäinen ulkomaalainen saippuasarja täälläpäin. Kotimainen Me Tammelat ehti kyllä ensiksi. Ja Naapurilähiö taisi olla samoja aikoja.
Vanha-Hättöni ajoi Volgan viereen, pysähtyi ja kysäisi:
- Päiviä vaan vieraille. Ette taida olla täältäpäin? Kun tuo Volgankin rekkari näyttää että Helsingistä.
- Joo, me ollaan… totanoin… Helsingistä. Ja kas kun siellä kun ei ole katseltavana niin minkäänlaista peltoa niin ajateltiin vaan vähän aikaa ihailla noita heinäsuovia. Onkos tuo teittin heinäpelto?
Onhan se, totesi vanha-Hättöni kaivellen samalla taskustaan Työmies-askia ja kysyen että maistuiskos vieraille tupakki. Maistuihan se, Ykä ja Lötjönen pistivät Työmiehet röyhyämään tarjoten samalla vanha-Hättönille voimasavuke Bostonin. Hättöni veteli savuja ja tuumaili että poltteleehan tätä mutta vähän mietoahan tää on aikamiehen makuun. Semmosta pikkupoikien tupakkia. Samalla seurue rupatteli niitä näitä maanviljelykseen ja maaseutuelämään liittyvää. Ehtihän siinä palaa toisetkin pöllit. Vanha-Hättöni tuumasi lopuksi:
- Minä kyllä oikein mielelläni tarjoaisin vieraille vielä kahveet. Mutta kehno kun on toi pyörä.
- Pyörähän ei tuota ongelmaa. Onhan meillä käytössä tätä neuvostoliittolaista rautaa suoraan Gorkin tehtailta ja vieläpä kätevänä farmarimallina. Ei muuta kuin kulkuväline Volgan peräloosteriin, isäntä takapenkille ja johan matka joutuu.
- Onnistuiskos todella? Käviskös sitten heittää pieni ylimääräinen lenkki ja käydä vielä Vänttisen kyläkaupassa?
- Oikein mielellään. Samallahan siellä asioidaan mekin. Kun niitä ei ole enää missään… siis totanoin Helsingissä ei semmosia ole.
Miehet istuivat Volgaan, Ykä hyppäsi kuskinpukille, käynnisti ja läksi liikkeelle vaihde kirskuen muistaen että tässähän piti piru vie tarjota ykköselle sitä välikaasua. Eikä tässä muutenkaan ole kuin kolme eteen. Mutta eipä toisaalta tiekään mikään varsinainen freeway ole. Matka Vänttisen kaupalle eteni nopeasti mikä sopikin hyvin sillä vanha-Hättöni kyseli Volgan ominaisuuksista ja sattuneesta syystä niin Ykällä kuin Lötjösellä ei ollut asiasta kovin tuoretta kokemusta. Autowikikään ei ollut käytössä sillä kännykät olivat muuttuneet tilapäisesti Hankkijan vuosikalentereiksi eivätlä alueella olevat antennit muutenkaan lähettäneet mitään nettidataa vaan yleis- ja rinnakkaisohjelmaa.
Ainoa pysähdys matkalla oli Örnätjärven pohjoisosan läpi kulkevan rautatien kohdalla jossa odoteltiin kun Huitsinnevadaan ja sieltä Hömpstadiin menevä lättähattu kulki ohitse. Sunnuntaita kun elettiin niin lättähatussa näkyi olevan harmaapukuisia varusmiehiä jotka olivat palaamassa lomiltaan, siirtyisivät Huitsinnevadan asemalta toiseen junaan joka suuntasi Lällävedelle ja siitä Pinnanmaan Pataljoonaan. Varmaankin vanhemman saapumiserän kavereita. Eihän näinä aikoina vielä kesäkuun mopot elokuussa lomille päässeet.
Vänttisen kyläkauppa oli juuri sellainen kuin kaikki jo aikaa sitten uniksi muuttuneet muistot toveruksille kertoivat. Hirsirakenteinen myymälä jossa kaikki tavara oli tiskin takana. Lötjönen kysäisi hissukseen Ykältä:
- Milloinka oot muuten tämmösessä ollu viimeksi?
- Jaa-a… tais olla joskus 1972. Ton Vänttisen pojanpoikahan muuten pitää nykyisin Örnätjärven HÖÖ-markettia. Mutta tästähän me ostetaan seuraavalle Uuden Hyisianan reissulle tarvittavat säilykkeet.
- Ja SS-hengessä, perkele. Eiku siis Donnerwetter.
Niinpä kahden herrasmiehen reppuun kertyi seuraava säilykesatsi:
- 4 purkkia eSSes lihapullia
- 4 purkkia eSSes palapaistia
- 2 purkkia eSSes karjalanpaistia
- 2 purkkia eSSes vasikanfileetä
- 2 purkkia eSSes lammaskaalia
Ja ostettiinpa mukaan rakkaille rouville kummallekin eSSes: emännän pakastereseptejä-kirjanen.
Hättönien talon päärakennus oli se sama ties kuinka kauan sitten rakennettu suuri hirsitalo kuin oli myös vuonna 2019. Kun ilma vaihtuu hyvin niin hirsihän on ikuista. Nykyinen – tai siis olosuhteet huomioon ottaen kaukaisen tulevaisuuden – isäntä Pentti oli vain rempannut talon joskus 1990-luvulla sisältä. Tuvan nurkassa oleva tyylikäs putkiradio ja keittiön pöydällä lojuva Huitsinnevadan Paikallisdemokraatti sentään kertoivat ettei eletty enää joitain vuosisadan vaihteen aikoja. Televisio ei ollut tänne saakka vielä ehtinyt.
Hättönien vanhaemäntä keitteli kahvin vanhassa tyylikkäässä kuparipannussa. Vanha-Hättöni totesi harmissaan että kun ei osannut vieraita odottaa niin ei tullut pahemmin kestitystarpeita hankittua. Tähän toverukset totesivat että ei tässä ahneita olla mutta oliskos millään mahdollista…
…ja olihan se, eli kahvin seuraksi miesten eteen laitettiin suuressa leivinuunissa itse leivottua ruisleipää sekä aitoa, talon omaa suolaista maalaisvoita. Ykä ja Lötjönen söivät suurella hartaudella ja ajattelivat että tässä, juuri tässä oli se maku jota oli bulkkiruuan aikana niin kauan kaivannut vaikka sen itse maun oli jo unohtanut. Mutta maun ikävä ei unohtunut koskaan. He mielsivät muistuttavansa sitä Sormusten Herran Klonkkua. ”And we forgot the taste of bread…”. Leipää natustellessa silmäkulmassa pistäytyi jotain kosteaa. Vanha-Hättöni katsoi miehiä huvittuneena ja hieman ehkä ihmeissäänkin. Nuo miehethän pistelivät aivan tavallista leivänkänttyä ääntä kohti niin kuin olisivat seuranneet Jeesuksen toista tulemista…
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Jopa ruisleipä ja kirnuvoi. Miehet tunsivat etiäisen kertovan että oli aika kiittää ja hyvästellä nämä mukavat menneisyyden Hättönit. Pihalla heidän vaatteensa alkoivat muuttua toisenlaiseksi ja Volgakin vaihtui Nissaniksi. Koska Kalevi Keihäsen Aikamatkat olivat tarkkoja yksityiskohdista niin sisällä olijat näkisivät pihalla vielä Volgan ja tulevaisuuden raappahousujätkien sijasta menneisyyden raappahousujätkät.
Ykän taskussa piippasi kännykkä. Hän kaivoi masiinan esille. Lötjönen kysäisi:
- Kukapa se viestittelee?
- Höyrähtälän Vänni. Laittoi viestin että se hirviradan rikkinäinen kisko on nyt korjattu. Hyppääpäs sinä puikkoihin niin minä viestitän sille kiitokset.
- Vaan millekäs se tuntui ajella sitä vanhaa Volgaa?
- Semmoinen mainio sentimentaalinen ja melankoolinen menneisyyden tuntuhan siinä oli.
- Eli oli harvinaisen vittumainen ajettava?
- No sitäpä just.
Näkökulmasta riippuen kolme päivää tai 57 vuotta myöhemmin, Hättönien maatilalla, nykyajassa…
Ykä, Lötjönen ja myös Örnätjärven Erämiehiin kuuluva Pentti Hättöni ryystivät kahvia, natustivat känttyä ja katsoivat auki levitettyä karttalehteä johon oli piirretty ne sallitut alueet joissa kaakanajahdissa sai tänä syksynä käyttää pienriistaohjuksia. Pentti nyökkäili ja totesi että tämmöstä suunnitelmaa hän on ittekin ajatellut ja tää menee kyllä seuran johtokunnassa sellaisenaan läpi. Pentille oli tehty kartasta oma kopio jonka hän vei piironginpöydän laatikkoon. Lötjönen huomasi pöydän yläpuolella jotain erikoista:
- Hei Pentti… miks sulla on tuossa taulunkehyksiin lyöty HÖÖ-marketin kassakuitti?
Pentti oli vähän aikaa hiljaa, oikeastaan aika kauankin mutta sitten hän sanoi:
- Niin… tota noin… jollekin muulle sanoisin että se on semmonen sisäpiirin vitsi mutta te ootte sen verran avarakatseisia vihahenkilöoletettuja että saatanhan minä kertoakin. Tää on vähän niinkun semmonen Twilight Zone-juttu tää. Vilkaskaas ensin tuota kuittia. Niin kun näette niin se on jo aika kellastunut ja vanha. Mutta kattokaapas tarkemmin.
Miehet nousivat, katsoivat ja totesivat sitten kummissaan:
- Täähän on kolme päivää vanha. Päivätty viime lauantaina. Näkyy olevan ostettu Tsuhnan Kostoa, Lälläveden Lenkkiä, Voimasavuke Bostonia, kepappilastuja, lohkoperunoita, Juhla-Mokkaa, maitojuomaa, sitruunamehua ja yksi USB-muisti. Mutta huonolaatuista paperia on kun on kellastunut jo noin. Muutamassa päivässä. Uusi kuitti.
- Kas kun ei ole uusi kuitti. Tää kuitti on siirtynyt isältä pojalle aina vanha-Hättönistä alkaen. Minä sain tään vuonna 1985 ja HÖÖ-market perustettiin vasta vuotta myöhemmin.
- Hä? Kuinkas?
- Vanha-Hättöni kertoi että hän oli tavannut vuonna 1962 pari helsinkiläistä tyyppiä jotka olivat ajelleet täälläpäin. Ihan mukavia veikkoja olivat olleet ja käyneet täällä kahvilla. Minähän en ollut silloin vielä syntynytkään niin kuin ette tekään. Miehet olivat olleet vähän aikaa kahvilla, pokanneet kiitokset ja lähteneet sitten omille teilleen. Vanha-Hättöni oli katsonut ikkunasta kun toinen miehistä oli kaivanut taskustaan semmoisen pienen mustan laatikon ja samalla mieheltä oli pudonnut tuo nyt seinällä oleva kuitti taskusta maahan.
- Vanha-Hättöni oli ajatellut mennä antamaan sen kuitin takaisin miehelle mutta heput ehtivät lähteä jo ajamaan. Ja vanha-Hättöni sanoi vielä että se auto ikään kuin katosi jonnekin sumuun ja ennen lopullista häviämistään se näytti muuttuvan joksikin toiseksi autoksi. Sitten vanha-Hättöni oli katsonut sitä kuittia ja hämmästynyt. Niin kuin on hämmästynyt jokainen isäntä vanha-Hättönin jälkeen. Niitten miesten täytyi olla tulevaisuudesta. Ei siinä muuta vaihtoehtoa ole. Lauantaina, kolme päivää sitten oli se päivä jolloin tuo kuitti oli päivätty. Silloin minä otin sen piironginlaatikosta ja laitoin kehyksiin.
- Ja vanha-Hättöni oli aina hautaansa saakka hirveän huolissaan tulevaisuudesta. Meinaten, hän sanoi että ne miehet olivat syöneet ihan tavallista voitaleipää semmosella hartaudella niin kuin eivät olisi ikinä ennen saaneet eivätkä tienneet että saisivatko enää sen jälkeen koskaan. Vanha-Hättöni oli tuuminut näitä muistellessaan että se tulevaisuus taitaa olla monella tavalla varsin vittumaista aikaa.
Ykä ja Lötjönen olivat hetken hiljaa. Sitten Ykä tuumasi:
- Kyllähän maan ja taivaan välille mahtuu kaikenlaista. Semmosta mitä ei äkkiseltään ymmärrä. Olen minä kerran törmännyt huumorintajuiseen kasvissyöjäänkin. Niin että mikäänhän ei ole mahdotonta.
Lötjönen säesti:
- Näin on. Mutta minä vähän luulen että ehkä sun kannattaa pitää tuo kuitti edelleenkin piilossa. Monet ihmiset kun menee helposti sekaisin semmosesta mitä eivät ymmärrä ja alkavat puhua levottomia. Ja teillä on kuitenkin hyvämainenen talo.
Pentti Hättöni mietti vähän aikaa, tuumi että taidatte olla oikeassa ja otti kehystetyn kuitin seinältä takaisin laatikkoon. Miehet sopivat keskenään että kyseistä keskustelua ei oltu koskaan käytykään. Lähdettyään ajamaan takaisin Ykä ja Lötjönen olivat hetken aikaa hiljaa. Sitten Ykä noitui harmissaan:
- Se perkeleen kassakuitti tietysti putosi multa kun minä kaivoin kännykän taskusta ja katsoin sitä Vännin tekstiviestiä. Ja enhän minä törppö sitä huomannut. Nyt oli melko paha aikaparadoksi lähellä. Täytyy olla jatkossa huolellisempi.
- Täytyy niin. Mutta kyllä se vanha-Hättöni oli siinä yhdessä huolessaan aivan oikeassa.
- Joo. Se tulevaisuus on monella tavalla varsin vittumaista aikaa…
Lämmin kiitos kommentoija Pyssymiehelle inspiraatiosta.