Tässä varsin pitkän blogimatkani varrella on tullut törmättyä kerta toisensa jälkeen niin tutkijoihin, toimittajiin kuin poliittisen eliitin edustajiin jotka puhuvat - myös kerta toisensa jälkeen - pelottavasta suomalaisesta äärioikeistosta. Koska varsinaisesti sellaiseen kuuluu ehkä parikymmentä tyyppiä niin puhuvatko nämä ihmiset olemattomasta hirviöstä vai ehkä jostain muusta?
No, itse olen pitänyt tätä blogia noin yksitoista ja puoli vuotta. Sinä aikana olen tutustunut niin blogin kautta kuin muussakin elämässäni hyvin moneen ihmiseen jotka eivät ole äärioikeistolaisia (siis toisin sanoen natseja eli kansallissosialisteja) mutta jotka ovat kylläkin sellaiseksi määriteltyjä. Minkälaisia nämä ihmiset - joihin itse kuulun - oikein ovat? Sekä tutkijat, toimittajat että poliittisen eliitin jäsenet ovat määritelleet asian niin että suurinpiirtein vuoden 2005 jälkeen Suomessa on ollut alati kasvava joukko ihmisiä jotka ovat omaksuneet itselleen äärioikeistolaisen ja rasistisen ajattelutavan ja sen vuoksi pyrkivät internetin kautta kaikin keinoin vaikeuttamaan järjestäytyneen yhteiskunnan toimintaa. Virallisesti tämä äärioikeistolaisuuden aalto on tullut ilman mitään syytä eli se pohjautuu pelkkään inhimilliseen pahuuteen ja ilmenee erityisesti sanallisina hyökkäyksinä edellä mainittuja tutkijoita, toimittajia ja poliittisen eliitin edustajia kohtaan.
Muistutetaan tässä että ne hyökkäykset ovat nimenomaan sanallisia. Ovatpa vielä – piru vie – pääosin oikein hyvin perusteltuja. Sitä äärioikeistolaiseksi tulkittujen tekemää väkivaltaa ei olla vieläkään löydetty vaikka heidän kirjoituksiensa aikaansaamaa väkivaltaa on ennusteltu jo toistakymmentä vuotta. Sitä ei vaan missään näy.
Keitä nämä ihmiset – minä niitten mukana – oikein ovat?
Miksi he toimivat niin kuin toimivat eli vastustavat – sanallisesti ja kirjoittaen – vallitsevaa suvaitsevais-tiedostavaa järjestelmää joka mieltää itsensä pysyväksi betonoiduksi ja historian lopettaneeksi täydellisyyden tilaksi?
Voin ehkä hieman valaista asiaa koska kuulun itse tähän niin sanottuun pimeyden synkkään ja syvään ytimeen. Tutkijoitten ei kannata etsiä mitään natseja koska he eivät sellaisia löydä. Olematonta on hankala löytää, varsinkaan suuressa mittapuussa. Mikä ei tietenkään estä heitä keksimästä niitä. Demonien etsimisen sijaan heidän kannattaisi keskittyä niihin tavallisiin, pääosin jonkunlaista varsinaista työtä tekeviin ihmisiin jotka vielä noin suurinpiirtein vuoteen 2005 saakka elivät oikein mielellään kuuliaisina kansalaisina pohjoismaisessa pehmososialidemokraattisessa valtiossa nimeltä Suomi. He eivät olleet lainkaan kiinnostuneet politiikasta ja keskittyivät pitämään huolen omista asioistaan. Äänestämässä he sentään kävivät. He äänestivät kuka mitäkin. Demareita, kepua, kokoomusta ja jotkut jopa aikanaan SKDL:ää. Saattaapa mukana olla muutama entinen vihreittenkin kannattaja siltä ajalta kun kyseinen ryhmittymä oli ympäristöpuolue eikä nykyinen hysteerikkojen kärsäntunkemisorganisaatio.
Kyseiset ihmiset kävivät äänestämässä mutta muuten pysyivät oikein kiltteinä hallintoalamaisina jotka keskittyivät lukemaan sohvallaan Tex Willeriä ja luottivat että yhteiskunta pyrkii toimimaan heidän parhaakseen. Välillä epäonnistuen mutta yrittäen kuitenkin.
Mitä näille ihmisille sitten tapahtui?
Vastaus: ei mitään. Heitä ympäröivälle yhteiskunnalle oli sen sijaan tapahtunut jotakin ja he vain sattuivat hoksaamaan sen.
He hoksasivat, että kehitysmaalainen maahanmuutto oli muuttunut kyseenalaistamattomaksi itseisarvoksi. Vaikka kyseinen maahanmuutto tarkoitti kehitysmaalaiselle pysyvään elatusautomaattiin siirtymistä ja vaikka se toi mukanaan jatkuvasti lisääntyvää kantasuomalaisiin kohdistuvaa väkivalta- ja seksuaalirikollisuutta.
He hoksasivat sen – mitä yhteiskunnan ylimmillä kerroksilla ei hoksattu – että kakku ei kasva jos syöjiä tulee lisää. He hoksasivat myös että tämän haittamaahanmuutoksi osoittautuneen kansainvaelluksen osuutta kakusta ei saanut kyseenalaistaa. He hoksasivat myös että tuo osuus kakusta oli pois kantasuomalaisilta mikä alkoi hyvin selkeästi näkyä erityisesti vanhustenhuollon tilassa. Erityisen räikeän vertailukohdan muodostivat vuonna 2015 suomalaisilta saatuja rahojaan esittelevät ja ruuastaan valittavat nuoret miehet samalla kun esille tuotiin suomalaisten vanhusten ”ruoka-annoksia”.
He hoksasivat myös, että haittamaahanmuuton myötä maahan oli syntynyt kaksi ryhmää, jonka toimintaa ja olemassaoloa ei saanut arvostella. Toinen oli itse haittamaahanmuuttajat ja toinen maahanmuuttoteollisesta kompleksista verovaroista elantonsa saavat kantasuomalaiset. Johon osaltaan saattoi lisätä kyseistä toimintaa liputtavan ja kaikki muut ajattelutavat demonisoivan valtamedian.
He hoksasivat myös, että kyseinen, mielettömäksi tulkittava toiminta pohjasi jatkuvasti integroituvaan Euroopan Unioniin jonka demokraattisen koneiston ulkopuolelta tulevia komissaarikäskyjä suomalainen poliittinen eliitti noudatti niitä millään muotoa kyseenalaistamatta. Osa heistä hoksasi myös aikanaan äänestäneensä EU:n puolesta kuvitellen sen olevan vain vapaakauppaliitto. Ei ihmekään että he tunsivat itsensä kusetetuksi. Ennen kaikkea he hoksasivat katsoa mitä muualla Euroopassa tapahtui ja sitä kautta ymmärsivät että maa nimeltä Suomi ja kansa nimeltä suomalaiset olivat vaarassa.
He eivät perustaneet suojeluskuntia. Eivät järjestyskaarteja. Eivätkä muitakaan aseellisia falangeja. Eivätkä lähteneet kaduille heiluttamaan astaloita. He ainoastaan hoksasivat senkin, että heille oli internetin kautta tullut mahdollisuus käyttää omaa puheenvuoroaan. Heillä oli ääni, jota valtamedia ei voinut kontrolloida. Sen äänen vuoksi heidät tulkitaan nykyisin joko rikollisiksi tai ainakin äärioikeistolaisiksi. Minkä lisäksi heille pakkosyötetään sitä, että heidän tulee – utopian vuoksi – sietää heihin kohdistuva tuontiväkivalta mutta se, että heillä itsellään on ääni on puolestaan sietämätöntä. Heille. Näille ihmisille jotka ainoastaan ovat puolustaneet sitä suomalaista ja suomalaisten rakentamaa, luottamukseen pohjautuvaa yhteiskuntaa joka saatiin aikanaan varsin hyvälle mallille. Ja jota ollaan nyt romuttamassa ja muuttamassa totalitaristiseksi, puhtaaseen utopiaan pohjautuvaksi järjestelmäksi.
Näistä ihmisistä – joihin siis itse kuulun – on todettu usein että he herättävät synkkiä kaikuja 1930-luvulta. Osittain se on totta. Mutta ne kaiut eivät ole synkkiä, vaan nämä ihmiset olisivat olleet juuri niitä jotka olisivat tukeneet Svinhufvudin hallintoa kun se kukisti totalitaarisen vallankaappausyrityksen. Kun sen sijaan ne, jotka pyrkivät pistämään painokoneet pieniksi ovatkin nykyisin vihervasemmistolaisia.
Ehkä suvaitsevais-tiedostavissa ihmisissä osa on aitouskovaisia jotka näkevät natseja joka varjossa. Mutta suurin osa tutkijoista sekä valtamedian ja poliittisen eliitin edustajista tietää asiantilan aivan hyvin. Se tietää, ettei mitään äärioikeistoa ole olemassakaan. Ainoastaan kasvava joukko ihmisiä joka reagoi siihen, mitä valtakoneisto itse on saanut aikaiseksi. Mutta kyseinen valtakoneisto ei voi tunnustaa sitä, koska silloin se ottaa riskin omien sekä kasvojen että ennen kaikkea asemansa menettämisestä. Niinpä me elämme maassa jossa totalitaristit jahtaavat jatkossakin toisinajattelijoita demokratian pelastamisen nimissä.
Hyvää alkavaa viikonloppua lukijoille täältä pimeyden syvästä ja synkästä ytimestä.