Malmön taajama-alue, Burlövin kunta, joskus tulevaisuuden Ruotsissa
Niin kuin koko lounais-Skånessa oli myös pienen Burlövin kunnan Dalbyvägenillä sijaitsevalla pienkerrostaloalueella menossa Ruotsin historian suurin muutto-operaatio. Talojen pihoilla odotti suuri määrä konttirekkoja ja eräässä asunnossa 42-vuotias Kenneth Beckman, joka pakkasi tavaroitaan yhdessä 14-vuotiaan tyttärensa Sofian kanssa huomasi että juuri heidän pihalleen tullut rekka oli tullut paikalle aina Kiirunasta saakka. Niillä oli nyt tulenpalava kysyntä ja rekkakuskit ajoivat ympäripyöreitä päiviä. Kenneth otti asiakseen – ehkä lähinnä siksi, että tuntisi olevansa edes jollain lailla tilanteen hallitsija – huomauttaa tyttärelleen:
- Muistathan Sofia, että valtion järjestämään kuljetukseen saa laittaa vain kuution verran tavaraa yhtä taloutta kohti. Tilaa ei ole enempää. Omaan autoon saamme sitten mahtumaan jonkun verran lisää mutta on harkittava tarkkaan mitä ottaa mukaansa. Kun paluuta ei sitten enää ole. Jos jotain olennaista sattuu unohtumaan.
- Jaa muistanko? Anskumä mietin… joo, kai minä muistan kun sinä sen varmaan viidennen kerran sanot. Yleensä minä ymmärrän sanotun kyllä ensimmäisellä kerralla. Jos en ymmärrä, niin sitten kysyn. Joten tuo papukaijaimitaatiosi on turhaa. Ja alkaa tässä olla kaikki välttämätön jo kasassa. Tuo taulutelevisio ei siihen kuljetusboksiin kyllä mahdu. Sen voisi heittää parvekkeelta pihalle. Sitä ei viittis noille helvetin riekkujille jättää.
- Kun ei oikein voi. Kas kun muuttovalvoja kävi listaamassa tänne jäävät arvotavaraksi luokiteltavat esineet. Ne pitää jättää uusille tulijoille ja jos ne on tarkastuksen jälkeen tahallisesti hajoitettu, niin me joudumme korvaamaan ne.
Sofia kantoi kahta täyteen survottua putkikassia eteiseen, rojautti ne lattialle ja katsoi isäänsä ilmeellä jossa näkyi paljon kaikkea mutta ei tippaakaan kunnioitusta.
- Niin isä, oliskohan sinun ja sen helvetin ämmän kannattanut aikanaan vähän ajatella? Sinun ja muitten samanlaisten lapasten. Tätähän te kerjäsitte ja nyt tätä sitten saadaan. Osani saan minäkin vaikken kerjännytkään. Meidät häädetään kodistamme, suurin osa irtaimistostamme ryöstetään ja vielä laskutetaan päälle jos ryöstetyissä tavaroissa on vikaa.
- Ei meitä teknisesti ottaen häädetä. Kyllähän me voitaisiin jäädä, jos vaan haluaisimme ja…
Sitten Kenneth huomasi itsekin sanojensa onttouden ja älysi olla hiljaa. Hän muisti sanonnan jonka mukaan totuus koskee eniten ja hänen tyttärensä puhui totta. Niin Kenneth kuin Sofian helvetin ämmäksi nimittämä nainen eli hänen äitinsä ja Kennethin ex-vaimo Agnetha olivat molemmat olleet pitkäaikaisia valtiotieteitten opettajia Malmön yliopistossa. He olivat myös sosialidemokraattisen puolueen aktiivijäseniä ja kannattivat fanaattisesti ruotsalaista hyvinvoivaa kansankotia ja sen käsitteen laajentamista koko maailmaan. He uskoivat monikulttuurisuuteen ja vastustivat rasismia sen kaikissa muodoissa niin kuin kuuliaisen humanismin supervallan kansalaisen kuuluikin. He olivat olleet riemuissaan, kun ruotsidemokraatit oltiin kielletty puolueena EU:n rasismin- ja nationalisminvastaisen direktiivin perusteella. Ja he olivat myös ihmetelleet inhoa tuntien, kuinka Suomi ei ollut kieltänyt maan suurimmaksi puolueeksi nousseita perussuomalaisia.
Sofia ei ollut koskaan omaksunut heidän – välillä kieltämättä hurmoksellista – humanismiaan vaikka he olivat kyllä yrittäneet opettaa sitä hänelle. Yhdeksänvuotiaana Sofia oli kieltäytynyt jopa osallistumasta pride-marsseille joihin hän oli aikaisemmin pukenut kiltisti sateenkaarivaatteet päälleen. Koska ei tyttöä väkisin kantamaankaan voinut ruveta eikä marssilta tietenkään voinut jäädä pois, niin he olivat vieneet Sofian hoidettavaksi Kennethin sisarelle ja hänen miehelleen. Marssissa saattaisi aina sanoa, että Sofia oli kipeä. Siihen marssiin katkesivat myös Agnethan ja hänen sisarensa välit pysyvästi. Kun he hakivat Sofiaa kotiin, totesi sisar:
- Niin katsokaas, Sofia kertoi meille että hän ei halua tulla sille marssille mukaan, koska hän on alkanut jo hahmottaa tiettyjä asioita. Muun muassa sen, että hän on tyttö ja haluaa olla tyttö. Eikös se ole vähän sillä lailla, että jos pieni lapsi mieltää jonkun asian luonnottomaksi, niin silloin se todellakin on luonnoton? Vaikka sitä kuinka epistolana julistettaisiin.
Sisar muuttui Beckmanin perheessä välittömästi epähenkilöksi.
Olivathan he toki nähneet ne ongelmat mitä Malmössäkin oli vuosien varrella ilmennyt. He tiesivät että noin puolet kaupungista oli täydessä anarkiassa ja sen anarkian aikaansaaja ei puhunut ruotsia. Mutta he olivat olleet aivan varmoja että kyse oli vain siitä, että niin ruotsalainen yhteiskunta kuin ennen kaikkea perinteinen medelsvensson ei ollut vieläkään oppinut vastaamaan oikealla tavalla monikulttuurisuuden sosioekonomisiin haasteisiin ja muuttamaan haasteen hyödyksi. Ajattelua ja suoranaista itselleen valehtelua helpotti se, että he asuivat pienen Burlövin kunnan puolella vaikka se Malmön taajama-alueeseen laskettiinkin ja alue oli yksityisten vartiointifirmojen suojelema sekä tarpeeksi kaukana niistä ns. sosioekonomisesti haastavista alueista.
Hänen vaimonsa Agnetha oli pari vuotta aikaisemmin vastannut sosioekonomiseen haasteeseen ottamalla eron Kennethistä ja menemällä yksiin jonkun arabimiehen kanssa. Agnetha oli kertonut onnellisena kuinka Abdelkader oli saanut hänen tukahdutetun naiseutensa puhkeamaan sen kauneimpaan kukkaan. Kenneth puolestaan teki niin kuin perinteinen 2000-luvun ruotsalainen mies yleensä teki eli ei tehnyt mitään vaan alistui tilanteeseen. Sofia sen sijaan oli katkaissut välinsä äitiinsä kokonaan ja ilmoittanut että jos se arabijätkä tulee heidän kotinsa kynnyksen yli niin hän salvoo siltä munat. Häpeillen Kenneth oli alkanut oppia hyväksymään sen tilanteen, että Sofia oli tämän yksinhuoltajaperheen mies. Olihan Agnetha yrittänyt saada Sofian muuttamaan uuteen perheeseen mutta Abdelkader ei ollut innostunut ajatuksesta. Se taisikin olla ainoa asia missä Sofia ja äitinsä uusi mies olivat samaa mieltä. Samaa mieltä oli Kennethkin, sillä se olisi tietänyt Sofian jäämistä Alueelle.
Alueelle.
Sillä nimellä sitä kutsuttiin. Kuutta kuukautta aikaisemmin Ruotsin hallitus oli ilmoittanut, että koska ruotsalainen yhteiskunta ei ole onnistunut kotouttamaan uusruotsalaisia tarpeeksi hyvin ja sen vuoksi omilla toimillaan aiheuttanut alati laajenevaa rikollisuutta, suoranaista anarkiaa ja valtavaa taloudellista tappiota se on joutunut epäonnistumisensa vuoksi kunniavelkaan uusruotsalaisia veli- ja sisaroletettuja kansalaisiaan kohtaan.
Nyt velka maksettaisiin kaksin kallein. Ruotsiin perustettaisiin kaikkiaan neljä erillishallintoaluetta, jotka siirrettäisiin puhtaasti maahanmuuttajien – siis käytännössä islamilaisten – hallinnon alaiseksi. Uusi hallinto saisi muodostaa alueille haluamansa lait ja järjestyssäännöt sekä pitää järjestystä yllä parhaaksi katsomallaan tavalla. Alueet kuuluisivat kyllä Ruotsin Kuningaskuntaan, mutta Ruotsin hallinto ei saisi puuttua niitten toimintaan millään lailla. Ainoastaan vastuu alueitten asukkaitten elatuksesta ja infrastruktuurin ylläpitämisestä kuuluisi Ruotsin valtiolle osana solidaarisuusvelkaa jota Ruotsi ei saisi ehkä koskaan lopullisesti suoritettua.
Alueita perustettaisiin kaikkiaan neljä. Yksi Tukholman ympäristöön, toinen Göteborgin ympäristöön, kolmas Smålandin pohjoisosaan ja neljäs Lounais-Skåneen. Erillishallintoalueilla asuvia ruotsalaisia ei varsinaisesti pakotettu muuttamaan pois alueilta mutta koska alueet siirtyisivät islamilaiseen komentoon ja sitä myötä sharia-lakiin, niin noin 99% kantaruotsalaisista ja muusta ei-islamilaisesta väestöstä oli muuttamassa. Ruotsalaiset saattoivat ehkä olla hyväuskoisia hölmöjä mutta aivan idiootteja hekään eivät olleet ja he tiesivät minkälaista kantaruotsalaisen elämä tulisi näillä alueilla olemaan. Ruotsalaiselle hallinnolle kantaväestön joukkopako itse asiassa kävi paremmin kuin hyvin, sillä heidän tilalleen erillishallintoalueille olisi puolestaan muuttamassa arviolta vähintään puoli miljoonaa uusruotsalaista maan muilta alueilta. Lounais-Skånen erillishallintoalueeseen kuuluisivat Malmö, Vellinge, Burlöv, Lomma, Kävlinge, Landskrona, Helsingborg ja Höganäs.
Se tietäisi lähtöä myös Kennethille ja Sofialle. Heillä ei ollut vielä minkäänlaista tietoa siitä, minne he lopulta päätyisivät. Niin kuin kovin harvalla muullakaan. Koskihan tämä vapaaehtoinen pakkosiirto lähes miljoonaa ruotsalaista. Niin vastaanottokeskuksia kuin väliaikaisia ja riittämättömiä tavaroitten säilytystiloja oltiin perustettu ja perustamassa pikavauhtia, tällä kertaa puhdasta riikinruotsia puhuvia pakolaisia varten. Jotkut pakolaisten huollosta käytännön vastuussa olevista henkilöistä olivat avautuneet asiasta julkisesti ja todenneet että olisi se hallituksen perkele voinut antaa sentään kaksi vuotta aikaa hoitaa asia. Ei tällaisessa ajassa mistään mitään tule. Nuo kaikki avautujat irtisanottiin välittömästi ja heidät asetettiin syyteprosessiin vihapuheesta. Avoimessa ja tasa-arvoisessa Ruotsissa ei oltu eri mieltä. Ainakaan jos kyse oli monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta.
Kenneth ja Sofia siis lähtisivät. Agnetha jäisi. Sen verran Kennethillä oli ylpeydentynkää jäljellä, ettei hän halunnut olla ex-vaimonsa kanssa tekemisissä muuten kuin Sofiaan liittyvissä virallisissa asioissa. Niitäkään ei ollut paljoa, sillä Sofiaa ei oltu huostaanotettu ja – todennäköisesti uuden miehensä vaatimuksesta – Agnetha oli luovuttanut tytön huoltajuuden Kennethille. Tapaamisissa Agnetha oli ollut aina joko miehensä tai tämän sukulaisten valvomana, peitti uuteen kukkaan puhjenneen naiseutensa hijabilla eikä hänessä ollut merkkiäkään siitä entisestä itsevarmasta ja itseään täynnä olevasta feminististä jolle monikultturismin, miesvihan ja naisten ylivallan lisäksi LBGTQ-aate oli elämän opillinen pääsisältö. Näytti siltä, että Agnetha oli kulkenut sen äärimmäisen feministin kehityskulun ja päätynyt hellan ja nyrkin väliin vihatessaan ruotsalaista miestä jonka ansiosta hänen ei ollut tarvinnut koskaan olla hellan ja nyrkin välissä. Eikä hänen tarvitsisi enää puhua mies- ja naisoletetuista. Erillishallintoalueilla ei järjestettäisi pride-marsseja.
Erillishallintoalueitten pinta-alaa kasvatettiin hallituksen suunnitelman mukaisesti portaittain. Ensin siihen liitettiin alueen keskus ja sitten se eteni kohti reunojaan. Kenneth oli katsellut Malmön Alueeseen liittyviä uutisia suuresta taulu-tv:stään joka pian alkaisi esittää lähinnä al-Jazeeraa. Hänen oli vieläkin vaikea tunnustaa itselleen olleensa aina jotenkin – tai jopa kohtalokkaan paljon – väärässä, mutta näkihän hän itsekin, että kun uusruotsalaiset juhlivat aina uutta Alueeseen liitettyä kaupunginosaa niin se juhliminen vaikutti lähinnä väkivaltaiselta mellakalta. Näin tulisi pian käymään rauhallisessa Burlövissäkin. Uutislähetyksiä katseltuaan Kenneth huomasi aina pakottavan itsensä keskittymään muuttoon, tai pakenemiseen – sitähän se oli – liittyviin käytännön asioihin. Näin hän esti itseään ajattelemasta muuta. Erityisesti sitä, että oliko hän ollut koko aikuisikänsä idiootti julistaessaan ruotsalaista sosialidemokratian ja monikultturismin epistolaa?
Nyt se päivä oli sitten tullut. Ei sitä muuttopäiväksi voinut kutsua. Lähdön päivä. Luopumisen päivä. Paon päivä. Alistumisen päivä. Mikä hyvänsä. Ei ainakaan mitään vapaaehtoista. Paon kohde oli sentään ollut tiedossa muutaman viikon. Heidän tulisi siirtyä Taalainmaalle Rättvikin kuntaan. Kokoontumiskeskuksena toimisi Rättvikin koulu ja sieltä heidät sitten sijoitettaisiin eteenpäin. Olisiko ensimmäisenä majoituksena patja koulun liikuntasalin lattialla vai pääsisivätkö he johonkin vastaanottokeskukseen olisi vielä täysin avoin kysymys. Sofia joka tapauksessa voisi jatkaa kouluaan. Kennethille tuskin löytyisi työtä. Rättvikin kunnassa ei varmaankaan olisi välitöntä tarvetta valtiotieteitten maisterille joka oli tehnyt gradunsa aiheesta ”monikultturismi ideologiana ja sen esiintyminen sekä lisääntyminen ruotsalaisissa sarjakuvalehdissä 1965 – 2015”.
Näin ollen oli selvää, että he joutuisivat tulemaan toimeen valtion evakuointiavustuksella jota valtio nimitti komeasti solidaarisuustueksi. Burlöviin jääneestä irtaimistostaan he eivät saisi korvauksia, sillä evakuoiduille annettaisiin korvaukseksi perusavustus. Se ei kattaisi lähellekään menetettyä irtaimistoa sillä se laskettiin puhtaasti perheen henkilömäärän mukaan ja se kattaisi vain välttämättömän. Myöskään asunnosta he eivät saisi korvauksia, sillä he olivat aina asuneet vuokralla. Omistusasuntonsa menettäneille maksettiin korvaus, mutta se laskettiin sen mukaan mikä alueella oli asuntojen hintataso kolme kuukautta sen jälkeen kun tieto erillisalueista oli julkistettu. Luonnollisesti asuntojen arvo oli romahtanut. Huhuttiin, että muutamassa talossa asuneet vanhemmat pariskunnat olivat sytyttäneet talonsa tuleen ja sen jälkeen ampuneet itsensä. Uutisissa tällaisista asioista ei koskaan kerrottu ja lähinnä niissä haastateltiin niitä ihmisiä joitten mielestä erityishallintoalueitten perustaminen oli enemmän kuin kohtuullista.
Muuttomies tuli Beckmanien ovelle.
- Niin kai teitä on muistutettu että tuohon kuution häkkiin ei kannata laittaa mitään sähkötarvikkeita. Säilytys on konttisäilytys, kontit ovat ulkotiloissa ja ovat siellä herra ties kuinka kauan.
Kenneth nyökkäsi. Muutkin pienkerrostalon asukkaat olivat siirtämässä tavaroitaan ulos. Osan metallihäkeissä muuttorekkaan, osan omaan autoonsa, ahtaen ne niin täyteen kuin vain mahdollista. Kaikki tapahtui hiljaa, ilman suurempia kirosanoja ja protesteja. Jotenkin alistuneesti. Jotenkin…
- Jotenkin ruotsalaisesti?
Kas, siinähän oli yläkerran naapuri. Yli kuusikymppinen Otto Jonsson. Mukava ja rauhallinen karhumainen mies. Kenneth kysäisi:
- Taisit lukea ajatukseni.
- Juu. Kun ajattelin samaa itsekin. Onhan meinaan niin, että kun näistä ajoista aikanaan kirjoitetaan historiaa, niin Ruotsin osuus täytyy kirjoittaa lampaitten määkymisellä. Mikään muu ei kuvaa tätä äärimmäistä alennustilaa. Tää on ollut tiedäkkös viikinkien maa joskus. Pelättyjen soturien maa. Nyt tää ei käy enää edes huonosta vitsistä. No, mulla onkin viimeinen repullinen menossa. Onneksi tuli hankittua aikanaan tuo pakettiauto. Turvallista matkaa. Rättvikissä tavataan.
Beckmanienkin pakkaaminen oli saatu loppuun. Kenneth loi vielä viimeisen silmäyksen asuntoon joka oli ollut heidän kotinaan niin kauan. Sitten hän sulki oven, pudotti määräysten mukaisesti avaimet postiluukusta ja poistui kaksi kerrosta alempana pihalla odottavaan Volvoonsa jossa Sofia jo istui. Volvo liittyi surulliseen ja ankeaan karavaaniin, jossa oli henkilöautoja, pakettiautoja, suuria rekkoja ja myös poliisiautoja sekä armeijan panssariautoja. Erillisalueitten hallinto oli juhlallisesti taannut kantaruotsalaisten turvallisuuden siirtymisvaiheen aikana mutta niin poliisi kuin armeija olivat todenneet että puhe on puhetta ja teot puolestaan tekoja. Viranomaisilla oli tiedossaan, että siirtovaiheen aikana oli erilaisissa mellakoissa tapettu neljäkymmentä kantaruotsalaista. Tietoa ei vain saisi koskaan päästää uutisiin. Siirtyväthän nuo alueet sellaisen väestön haltuun, joka edusti rauhan uskontoa ja joilta takapajuisilla ja perinteettömillä kantaruotsalaisilla olisi paljon oppimista.
Kenneth ajoi Volvoaan hitaasti etenevän karavaanin mukana. Se poistui Burlövistä, siirtyi Staffanstorpin puolelle ja jatkoi siitä kohti kaukana odottavaa Taalainmaata. Kennethillä oli ilme, joka saattoi kertoa pikkuhiljaa romuttuvasta utopiasta ja häipyvistä, tyhjän päälle rakennetuista illuusioista. Hän vilkaisi sivusilmällä Sofiaa ja tajusi puolestaan hänen ilmeestään ettei hänen tyttärellään niitä illuusioita ollut koskaan ollutkaan. Toisin kuin isänsä hän oli elänyt koko ikänsä reaalimaailmassa. Kenneth ymmärsi myös, että vaikka hän oli yksinhuoltajaisä niin tuossa apukuskin puolella istui se perheen aikuinen.
Burlöv, Kronetorpsvägenin ja Burlövsbronin risteys
Evakuointisaattuetta turvanneet poliisin ja puolustusvoimien partiot saattoivat Burlövistä lähteneen saattueen Staffanstorpin puolelle josta se jatkoi matkaansa omin neuvoin ja jäivät sitten pitämään vahtia Kronetorpsvägenille josta oli tullut tänään erityishallintoalueen väliaikainen raja viikoksi kunnes se siirtyisi jälleen pohjoisemmaksi Lomman ja Kävlingen kunnan rajalle. Partioautot seurasivat sitä kuinka Alueen laajenemista juhlittiin. Juhlijana ei tosin ollut yhtään ruotsalaista. Enemmänhän se näytti mellakalta. Äkkikatsomalta Burlövissa näki parikymmentä taivaalle nousevaa savupatsasta ja varsin usein kuului myös konetuliaseitten ääntä kun uudet isännät ampuivat – toivottavasti vain – taivaalle. Lippusalkoihin oli noussut sinikeltaisia kuunsirppi-tähtilippuja. Yhdessä partioautossa istuivat vanhemmat konstaapelit Mats Ingvesgård ja Göran Liljegren. Kumpikin oli ottanut radiostaan lähetyksen pois ja pitivät sen vain kuuntelulla. Kaikki radioliikenne nauhoitettiin ja vääristä sanoista muuttui helposti työttömäksi poliisiksi ja päätyi leivättömän pöydän ääreen. Repsikan paikalla istuva Liljegren totesi tympiintyneellä äänellä:
- Niinhän ne ovat kuin hemmotellut nulikat. Ruinaavat vanhemmiltaan lahjaksi liian kallista lelua ja kun sen lopulta saavat, niin särkevät sen samantien.
- Juu. Ja sen jälkeen alkavat ruinata vielä kalliimpaa. Tietäen lopulta saavansa senkin.
- Satans. Vituttaa. Hitto kun olis konepistooli.
Ingvesgård katsoi Liljegreniä väsyneellä ilmeellä jossa oli mukana hieman voimatonta huvittuneisuutta. Varsin yleinen ilme skånelaisille poliiseille jotka olivat mukana luovuttamassa ruotsalaisten maata ja asuntoja miehittäjälle, jonka miehitetty oli vapaaehtoisesti kutsunut kotiinsa.
- No, onhan meillä konepistoolit. Tuossahan ne selkänojan takana paksissa ovat.
- Onhan ne. Mutta kun pitäis olla paljon enemmän lippaita. Ja ennen kaikkea valtuudet käyttää niitä. Ja eipä me niillä paljoa ehdittäis ampua. Meidät suolattaisiin saman tien. Tuolla on arsenaalia tarpeeksi asti ja luovutussopimuksen mukaan noilla on oikeus puolustaa aluettaan kaikin mahdollisin keinoin. Nuo ovat miehittäjiä mutta hallituksen mukaan me ollaan se uhka jota vastaan heillä on lupa varautua.
- Arsenaalia on hjuu… kattopas piruuttasi kiikareillasi noita Alueen turvajoukkoja. Noita millä on se vihreä nauha käsissään. Laita suurennus isoimmalle ja katso tarkemmin mitä ne kantavat.
Liljegren katseli hetken ja kirosi sitten:
- No voi sen helvetti! Näenkömä nyt ihan varmasti oikein?
- Kylläpä näet. Ruotsalaisia AK-nelosiahan niillä on joka jätkällä. Hallinnon niille toimittamia. Arvaapas huviksesi mistä nuo aseet ovat peräisin?
- Et kai saatana meinaa…
- Jep. Hemvärnetiltä.
Ruotsin hallitus oli lakkauttanut Ruotsin Hemvärnetin ja riisunut sen aseista kolme kuukautta ennen kuin se ilmoitti päätöksensä erityishallintoalueista. Nähtävästi hallitus – ja varsin perustellusti – oletti, että vastarintaa vallitsevalle kehitykselle voisi odottaa juuri kodinturvajoukkojen suunnasta, toisin kuin täysin politisoituneista poliisin- ja puolustusvoimien organisaatioista. Kieltämättä Hemvärnetin joukkojen keskuudessa oltiin puhuttu kaikenlaista ja oltu äärimmäisen tympiintyneitä tilanteeseen mutta kun hallituksen käsky oli käynyt, niin kaikki sitten kuitenkin luovuttivat ruotsalaisen kiltisti aseensa. Niin kuin olivat luovuttaneet siviilitkin, joilta vietiin sekä puoliautomaattikiväärit, -pistoolit, -haulikot sekä revolverit. Siviileillä oli käytössään enää pulttilukkoisia metsästyskivääreitä sekä maksimissaan kaksipiippuisia haulikoita ja niittenkin kieltäminen oli jo valiokuntakierroksella.
Liljegren ihmetteli:
- Kyllä nuo AK-nelosia ovat. Hemvärnetillä oli noita. Mutta mistä tiedät, että ne ovat juuri Hemvärnetin pyssyjä?
- Armeijalla on AK-viitosia. Ja mulla on yksi kaveri töissä armeijan logistiikassa. Kun Hemvärnetin pyssyt oltiin kerätty, niin varikolle tuli kirjallinen käsky lastata aseet kuorma-autoihin ja kuskata ne Malmöön. Paperissa oli lukenut, että kuljetus luovutetaan vastaanottajalle joka on Lounais-Skånen Erillishallintoalueen Turvallisuusjoukot. Pitäähän meidän uusruotsalaisilla veljillä olla sentään hyvät vermeet vahtia järjestystä.
- Ei saatana… tää menee vain päivä päivältä sairaammaksi. Koskahan ne alkaa luovuttaa niille tankkeja?
- En tiedä. Mutta sen tiedän, että alueluovutukset ei lopu siihen, mitä hallitus on ilmoittanut.
- Mistäs sinä SEN sitten tiedät? Älä vaan sano, että sulla on joku kaveri hallituksessa.
- Ei ole niin ensimmäistäkään. Mutta mulla on tabletti. Kattelepa luppoaikanasi joutessasi asuntojen pyyntihintoja vaikkapa Alueen ulkopuolelle jäävissä Staffanstorpissa, Svedalassa ja Trelleborgissa. Sieltä saa nykyään omakotitalon samalla hinnalla kuin yksiön jostain Luulajasta. Totta kai sieltäkin pyritään pois. Ei siellä ihmisillä mitään illuusioita ole. Ja kun alue muuttuu tyhjäksi ei-kenenkään maaksi niin…
- Niin… sitten Alue leviää sinnekin. Ja silloin hallitus toteaa tilanteen ja vahvistaa sen viralliseksi totuudeksi. Millähän ne muuten meinaa saada tuonne huoltoporukkaa? Siis sähkömiehiä, putkimiehiä ja sen semmoisia?
- Olen kuullut, että ruotsalaiset huoltomiehet saavat mennä alueelle noitten vihernauhaisten turvajoukkojen suojeluksessa. Mutta koska halukkaita ei ole paljoa, niin puhutaan että esmes sähkömiehillä olis niissä keikkahommissa viisinkertainen palkka.
- Taitaa olla niin, että alueella on pian niin sähköt poikki ja putket tukossa.
- Joo. Ja syy on meidän ruotsalaisten.
Radiosta alkoi kuulua lähetys. Oli tulossa vielä yksi evakuointisaattue. Tulossa syvemmältä Malmöstä. Liljegren kuittasi ilmoituksen, miehet ottivat kaiken varalta konepistoolit mukaansa ja alkoivat odottaa saattuetta. Se oli varsin pieni. Koostui yhdestä linja-autosta jota saattoi peräti neljä poliisin panssaroitua autoa. Paikalla odottaneet ambulanssit ajoivat koko poliisivartion eteen ja ensihoitajat avasivat valmiiksi ovet. Liljegren katsoi kiikareilla lähestyvää saattuetta.
- Onkos noi… no saatana, tossa bussissahan on luodinreikiä. Paljon. Mitähän vittua siellä on oikein tapahtunut?
Kun saattue pysähtyi ambulanssien viereen ensihoitajat ryntäsivät välittömästi bussiin ja kuljettivat ambulansseihin neljä haavoittunutta. Kaksi miestä ja kaksi naista. Poliisit nousivat omista autoistaan. Yksi heistä pani tupakan palamaan vaikka kuinka virka-ajalla olikin. Muutama muu seurasi esimerkkiä. Pari muuta työnsi nuuskamörön huulensa. Yksi totesi:
- Suomalaisilla on sanonta että paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Sanoisin, että sopii tännekin ihan helvetin hyvin.
- Keitä nuo ovat? Ja miksi ne jäivät jälkeen?
- Nuo ovat koko Skånen viimeiset juutalaiset. Käytiin ne synagogasta hakemassa. Olivat siellä jumissa. Jouduttiin itse asiassa ampumaan itsekin. Oli siellä niitä vihernauhaisiakin. Niitä turvallisuusjoukkoja. Eivät ne meitä estäneet mitenkään. Mutta eivätpä estäneet huligaanejakaan. Tuolla bussissa on viidentoista elävän ihmisen lisäksi neljä ruumista. Saivat huligaanitkin tosin osansa. Me jouduttiin ampumaan tiemme läpi. Saatana, minä otan loparit ja lähden Oskarshamniin serkkuni muovitehtaan pakkaamoon hommiin. Mulle riitti.
Linja-autosta tuli hetkeksi ulos vanha, hauras ja harmaantunut nainen. Hän katseli poliiseja hiljaa ja sanoi sitten:
- Me kiitämme noita rohkeita poliiseja että he pelastivat meidät varmalta kuolemalta. Juutalaisia ei tuossa uudessa Gazassa jätetä henkiin. Mutta me emme kiitä Ruotsin valtiota. Miksi se laski natsit tänne? Natsi on natsi vaikka se puhuisi saksan sijasta arabiaa. Meillä ei ole enää paikkaa täällä. Me olemme hylkiöitä. Myös Ruotsin valtiolle. Meidän on siis lähdettävä. Vaikka emme ole tehneet kenellekään pahaa.
- Minne te lähdette?
- Israeliin tietysti. Vaikka olemme mieltäneet itsemme ruotsalaisiksi sukupolvi toisensa perään. Mutta ei meillä muutakaan paikkaa enää ole. Teidän hallituksellenne toisten ihmisten elämä on arvokkaampi kuin toisten. Kun katselen noita ruotsalaisia naisministereitä, niin näen heillä jokaisella neliöviikset. Natseja, jotka julistavat toimivansa natseja vastaan. Tämä maa ei ole enää maa. Tämä on huonosti käsikirjoitettu kauhuelokuva.
Poliisit eivät osanneet sanoa mitään. Ainakaan mitään, mikä olisi ollut tuntunut riittävältä. He painoivat päänsä häpeästä. Nainen käveli bussiin joka starttasi moottorin ja läksi kohti pohjoista.
Liljegren kysyi työpariltaan:
- Kuinka kauan tätä jaksaa?
Invesgård mietti hieman ja vastasi sitten:
- Pikkuista vajaa kuukauden.
- Hä?
- Minä irtisanouduin kolme päivää sitten. Ajattelin että olenpa tuon irtisanoutumisajan loppuun saakka hommissa. Sen verran menee asioitten järjestelyyn muutenkin. Minä muutan Suomeen. En ole tainnut sanoakaan, että minulla on suomalaiset sukujuuret. Sukuni on alunperin Svenska Österbottenin suomenruotsalaisia. Tosin isoisänikin on syntynyt Ruotsissa mutta sukuhaarojen kesken on ollut yhteyttä aina. Sitä kautta minä pääsen hommiin erääseen vartiointiliikkeeseen. Siinä kaupungissa pärjää ruotsilla. Aion kyllä opetella suomenkielenkin.
- No hemmetti. Tää oli yllätys. Jää kylläkin ikävä hyvää työparia.
- Niin minullakin sinua. Voinhan minä kuulostella vähän jos löytyis sullekin jotain hommia. Minun on tietysti helpompi muuttaa, kun olen vielä poikamies. Ajattelin, että jos löytäisin jonkun mukavan suomalaisnaisen rouvakseni. Siellä uskaltaisi vielä sentään alkaa väsätä lapsiakin. Ja siellä on vielä naisiakin. Oikeita sellaisia. Ruotsalaisnaisen arkkityyppi kun alkaa olla sellainen, että ensin se haluaa että mies ruunaa itsensä ja sen jälkeen se toteaa että ei tommosella ruunalla mitään tee. Mutta jos suunnittelet Suomeen muuttoa, niin se kannattaa tehdä melko nopeasti.
- Kuinka niin?
- Katsos kun Suomen puolella huhutaan ja se taitaa pitää paikkansa että Suomi aikoo säännöstellä myös riikinruotsalaisten maahanmuuttoa. Ainakin se tullaan rajoittamaan tiettyyn määrään.
- Miksi?
- No mietipäs ketkä ovat saaneet Ruotsin tähän tilaan? Javisst, riikinruotsalaiset. Suomalaiset varmaan pelkäävät, että ruotsalaisia vaivaava yhteiskunnallinen mielisairaus saattaa tarttua. Enkä muuten yhtään syytä heitä epäluulostaan.
Kuukautta myöhemmin, Rättvikissä
Kennethin ja Sofian pakolaiselämä oli asettunut varsin nopeasti uomiinsa. Heillä oli käynyt pakolaislotossa varsin hyvä tuuri ja heille oli osoitettu huone eräästä hotellista. Alimmasta kerroksesta. Heillä oli huone, jossa oli kaksi sänkyä, vuodesohva jonka edessä oli pieni sohvapöytä ja ikkunan vieressä isompi pöytä. Lisäksi huoneessa oli pieni wc jossa oli suihku sekä myös minikeittiö eli kaksipisteinen levy, mikroaaltouuni, baarijääkaappi sekä pieni tiskiallas. Vastaanottokeskukseksi muutetussa hotellissa oli tietysti järjestetty ruokailu joten tuo minikeittiö oli luksusta. Lisäksi Sofialle oli tarjolla kouluruoka. Kenneth ei ollut kuullut kenenkään ruotsalaispakolaisen valittaneen ruuasta mikä oli ollut aikanaan yleistä etnisesti edistyksellisten pakolaiseksi kutsuttujen ihmisten kohdalla. Kaiken hyvän lisäksi huoneen kattoon oli pultattu pieni televisio. Ei heillä sinänsä ollut valittamista, tosin ajatus lopullisesti menetetystä niin kodista kuin kotikaupungista hiersi mieltä. Ja tulevaisuus oli tietenkin pelkkää mustaa usvaa.
Sitä kattoon pultattua televisiota Kenneth katsoi tälläkin hetkellä. Yksityisyyttä pienessä huoneessa ei tietenkään ollut paljoakaan mutta se oltiin hoidettu kattoon viritetyilla naru-lakanayhdistelmillä jotka antoivat makuusoppeihin edes hieman rauhaa. Sieltä makuusopestaan Sofia raotti lakanaa ja sanoi isälleen:
- Et viittis kattoa sitä telkkaria kuulokkeet korvilla. Minun pitäis lukea läksyjä.
Kenneth pyysi anteeksi, laittoi langattomien kuulokkeitten plugin televisioon kiinni ja sanoi vielä lakananraosta katsovalle tyttärelleen:
- Kuule Sofia… se on vaan jotenkin niin hienoa että sinä jaksat opiskella noin ahkerasti. Kaiken tämän jälkeen. Sinä et ole oireillut mitenkään… niin kuin normaalin teini-ikäisen olettaisi tekevän tässä tilanteessa…
Sofia katsoi isäänsä ilmeellä joka osattaisiin tulkita vittumaiseksi kaikissa kieli- ja kulttuuriryhmissä.
- Jaa sinä meinaat että minä olen jotenkin epänormaali kun minä en ala perseilemään? Niin kuin sinä ja se yksi helvetin ämmä jonka kanssa sinä väsäsit minut perseilitte silloin kun te olitte nuoria?
- Ei, en minä sitä… jotenkin vaan ajattelin… niin kuin kannustaakseni…
- Tiedätkös isä, sinun kannustuksesi eivät merkitse minulle hevon paskaakaan. Mutta totta kai minä opiskelen. Niin paljon ja niin ahkerasti kuin vain voin. Se on minulle ainoa tie päästä pois Ruotsista.
- Pois Ruotsista… mutta minne?
- En tiedä vielä. Oikeastaan yksi lysti. Suomeen. Baltiaan. Puolaan. Unkariin. Australiaan. Uuteen Seelantiin. Vittu, minä muutan vaikka jenkkien mustimmalle raamattuvyöhykkeelle kun minä vaan pääsen eroon tästä järkensä menettäneestä täisirkuksesta nimeltään Ruotsi.
Sofia veti lakanan kiinni ja jatkoi läksyjen lukemista. Kenneth väänsi sätkän. Viisitoista vuotta kestänyt tupakkalakko oli mennyt tällä reissulla nurin. Hän meni hotellihuoneen pienelle kuistille ja pani palamaan. Pihalla ohitse ajoi pakettiauto joka hänet ohitettuaan jarrutti, peruutti, pysähtyi ja ovesta astui ulos muuan mies. Kas, sehän oli heidän yläkerran naapurinsa Otto Jonsson sieltä Burlövistä. Miehet kättelivät ja Kenneth kysyi:
- Emme ole nähneet sinua sen evakuoinnin jälkeen. Missäs sinä asustat?
Otto vastasi hymyillen sitä tuttua karhumaista hymyään:
- Minähän hommasin itselleni töitä saman tien kun tänne tultiin. Niin kuin tiedät, niin minä olen putkimies ja nykyisessä Ruotsissa ei ole pula niistä ihmisistä jotka puhuu työstä mutta niistä jotka sitä varsinaisesti osaa tehdä on kyllä pula. Paikallinen putkifirma palkkasi minut heti. Palkka ei ole sinänsä kaksinen mutta kerryttäähän se osaltaan vähän eläkettä ja siihen kuuluu lisänä se, että saamme rouvani kanssa asustaa putkifirman hallilla. Siellä kun on muitten tilojen lisäksi pieni yksiö. Ei nyt mitään luksusta millään mittakaavalla mutta kyllä me rouvan kanssa siellä pärjätään. Ja rouva kun on kirjanpitäjä niin hän tekee jonkun verran hommia koneellaan. Mutta kuinkas teillä? Sofia varmaan käy koulua mutta mites sulla?
- Niin no… ei minun osaamiselleni oikein ole käyttöä. Olen minä saanut yhden työtarjouksen. Ihan kohtuullinen palkkakin siinä olisi. Se olisi sisäministeriön nettivalvoja. Minun pitäisi etsiä ja kartoittaa vihapuhetta ja siirtää löydetyt vihapuhujat poliisiviranomaisten tietoon.
- Mutta et ole ottanut työtä vielä vastaan?
- En vielä niin… kun mietityttää vaan jotenkin.
- Jaa… onko sellainen hahmo kuin epäilyksen piru vieraillut luonasi?
- En minä sitä ehkä noin vahvasti sanoisi.
Otto Jonsson hymyili ilmeellä josta ei osannut sanoa oliko se pirullinen vai myötätuntoinen ja alkoi puhua vierasta kieltä. Kenneth ei ymmärtänyt mitä Otto puhui mutta ymmärsi kyllä kielen olevan suomea.
- Kuinka sinä osaat suomea puhua?
- Ehkä siksi, että olen suomalainen. Tosin Ruotsissa syntynyt ja elänyt mutta edelleenkin molempien maitten kansalainen.
- En tiennyt sitä. Mitä sinä sitten oikein sanoit?
- Sanoin että te svedupellet olette kyllä maailman suurimpia ääliöitä. Te saitte rakennettua ehkä maailman toimivimman ja hyvinvoivimman valtion ja kun te sen sitten saavutitte niin te menetitte järkenne ja teitte kansallisesta itsemurhasta kyseenalaistamattoman itseisarvon.
- Tuo on ehkä hieman rankasti sanottu.
- Tuskinpa. Niin kuin sanoin, niin olen suomalainen. Vaikkei siihen kukaan siinä menetetyssä kotikaupungissamme kiinnittänyt huomiota. Enkä itsekään tehnyt siitä sen kummempaa numeroa. Isoisäni oli Antti Jonsson, kotoisin Hangosta. Sukunimestään huolimatta suomenkielinen, mutta osasi toki ruotsiakin kun Hangossa asui. Isoäitini oli Saara Nevalainen, kotoisin Kivennavalta. Syttyi talvisota. Isoisä meni sotimaan ja isoäiti oli lottana. Tuli rauha, ja molemmat joutuivat pois kotoaan. Niin Karjala kuin Hankokin luovutettiin ryssille. He tapasivat talvisodan jälkeen Helsingissä, rakastuivat ja menivät naimisiin. Ja arvaatkos, minne he sitten asettuivat?
- Mistä minä voisin sen tietää?
- No tietysti Porkkalaan. Sitten syttyi jatkosota. Ja sen jälkeen heidät ajettiin kotikonnuiltaan toisen kerran. Kas kun tällä kertaa Porkkala jouduttiin luovuttamaan ryssille. He päättivät, etteivät enää kolmatta kertaa evakoksi rupea. Siksi he muuttivat Ruotsiin. Malmöön. Olivat varmaankin niitä ensimmäisiä suomalaisia jotka muuttivat Ruotsiin. He ajattelivat että ehkä siellä saisi olla, elää ja ennen kaikkea pysyä paikallaan. Kaikessa rauhassa. Eiväthän he evakoksi enää joutuneetkaan. Mutta heidän jälkeläisensä taas kertaalleen joutuivat. Johtuen teidän typerien ruotsalaisten käsittämättömästä sinisilmäisyydestä. Minä ja rouvani jouduimme lähtemään. Ja me lähdemme vielä kerran. Tulen pian siihen ikään, että saan Ruotsista täyden työeläkkeen. Vaimo saa sen vuotta myöhemmin. Muutamme Suomeen ja jätämme tämän itsemurhaa tekevän maan ja kansan taaksemme. Mutta toivotan sinulle ja ennen kaikkea tyttärellesi kaikkea hyvää. Hän on syytön siihen onnettomuuteen mitä omasi ja sinua edeltäneet sukupolvet ovat hänen päällensä langettaneet.
Otto puristi Kennethin kättä lujalla otteella. Kenneth tajusi Oton ajatelleen omasta löysästä kädenpuristuksestaan että se oli kuin olisi kuolleen mulkkua koetellut. Sellainen hänen kädenpuristuksensa oli aina ollut. Ehkä se kuvasi luonnetta. Kenneth ymmärsi Oton olevan oikeassa. Kennethin täytyisi varmaankin tehdä jotakin. Mutta mitä hän tekisi? Mihin hänestä olisi? Olisiko hän taistelija? Hän painoi päänsä alas ja ymmärsi tekevänsä sen, mitä sosialidemokraattisen Ruotsin aivopesuun vapaaehtoisesti alistunut mies olisi aina tehnyt. Eli hän ei tekisi mitään. Huomenna hän soittaisi sisäministeriöön ja ilmoittaisi vastaanottavansa netin vihapuhevalvojan paikan.
Ehkä hänessa olisi sen verran miestä, tai sen muistoa jäljellä, että hän antaisi Sofian tehdä omat ratkaisunsa eikä pyrkisi vaikuttamaan niihin. Tai oikeastaan, kuinka hän edes onnistuisi? Sofia oli tämän yksinhuoltajaperheen aikuinen. Hän itse oli pelkkä miesoletettu. Joka ymmärsi, että hän oli osa kansallista itsemurhaa. Jonka hän tunnisti, mutta hänestä ei ollut toimimaan sitä vastaan. Ei edes arvostelemaan, sillä arvostelun myötä hän kieltäisi koko aikuisiän itsensä. Hän ymmärsi, että hänen valheelle rakennettu ja valheella pönkitetty egonsa oli hänelle tärkeämpää kuin kansansa tulevaisuus.
Hän ymmärsi sen perinteisenä ruotsalaisena sosialidemokraattina. Joka upposi valtiolaivansa mukana ollen reikäisestä laivastaan ylpeä.
