Lukijahan on hyvin perillä siitä että hiljattain takkutukat menivät ja polttivat neljä Valion tuotteita kuljettavaa jakeluautoa. Kyse oli virallisesti protestista maitotuotantoa vastaan. Noin varsinaisena syynä on tietysti leikkipartisaanien turvallisissa ja riskittömissä olosuhteissa suorittama elämysmatkailu, jota tehdessään leikkipartisaani voi hetken ajan tuntea olevansa Che Guevara. Ajattelin kirjoittaa asiasta muutaman rivin, mutta sitten tuli mieleeni että ehkä tässä olisi uusinnan paikka toukokuussa 2014 kirjoittamalleni jutulle. Joku saattaa kuvitella, että minä esittäisin tässä jutussa kirjoitetut erikoiset ja ehkä jopa brutaalit menettelytavat jonkunlaisena manuaalina eikä hän välttämättä ole täysin väärässä. Tosin jos joudun polpon kuulusteluun niin kiistän kategorisesti kaiken ja vetoan amatöörikirjoittajan tekotaiteelliseen vapauteen. Siirtykäämme siis Pinnanmaan maakunnan Härnävän kuntaan joskus tulevaisuudessa:
ANTIFASISTINEN TAISTELURYHMÄ
Tapahtuma-aika ja –paikka: Vuonna 2023, kesäkuussa, myöhään yöllä, Pinnanmaan maakunnassa, Härnävän kunnassa
Pakettiauto läheni paikkaa, jossa aktivistien oli määrä tehdä iskunsa. Autossa oli neljä nuorta miestä.
- Anders, 17 vuotta, lukiolainen. Asuu vanhempiensa luona.
- Juge, 20 vuotta, ylioppilas, suunnittelee hakevansa joskus valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Asuu vanhempiensa luona.
- Pärre, 18 vuotta, lukiolainen. Asuu vanhempiensa luona.
- Zebu, 19 vuotta, yhteiskunnallisen sortorakenteen vuoksi työtön. Selviää hengissä ainoastaan lakimiesisänsä ja ekonomiäitinsä almuilla. Asuu vanhempiensa hankkimassa yksiössä.
Nämä neljä nuorta tuimailmeistä miestä olivat valmiita iskuun. He kuuluivat Antifasistiseen Aktivistitoimintaryhmittymään AFATR:ään ja he olivat ajaneet Pinnanmaan Härnävään aina Helsingistä saakka. He noudattivat AFATR:n keksimää nerokasta toimintastrategiaa, eli eri paikkakunnille hankittiin iskujen tekijät aivan muilta paikkakunnilta, että fasistisen poliisin olisi mahdollisimman vaikeaa saada iskujen tekijöitä kiinni. AFATR:in mielestä oli jo lopultakin aika seurata ruotsalaisten partisaaniaktivistien tiellä, ja aloittaa suora toiminta.
Tämä ryhmä oli AFATRin yksi kokeneimmista, he olivat osallistuneet aikaisemmin jo kolmeen samanlaiseen iskuun. Heidän kohteenaan olisi tällä kertaa härnäväläinen perussuomalainen kunnallispoliitikko, kansallismieliseksi julkisesti tunnustautunut ja paikallista fasistista toimintaa johtava Antti Ärvähtälä. Hän saisi nyt kokea luokkatietoisen työläisvihan. Iskuryhmä suhtautui tehtäväänsä äärimmäisen vakavasti, sillä siihen osallistuvat Anders, Pärre ja Zebu eivät olleet juoneet matkan aikana kuin kuusi pulloa olutta per aktivisti. Juge oli aivan selvinpäin, sillä hän oli ainoa porukasta, joka oli ajanut ajokortin. Suuremmat kaljamäärät ja muutamat hyvät tötsät vedettäisiin vasta onnistuneen iskun jälkeen. Ammattilaisiahan tässä oltiin.
Anders ei ollut aivan varma siitä, miksi hän oli tässä toiminnassa mukana. Mistään luokkatietoisuudesta tai köyhyydestä ei ollut kyse, sillä Anders oli ylempään keskiluokkaan kuuluvien vanhempien ainoa lapsi, eikä hänellä ollut puutteesta ja persaukisuudesta minkäänlaista käsitystä. Luonnollisesti hän vihasi natseja, sillä natseja kuului muodikkaasti vihata. Hän ei sinänsä oikein hahmottanut, mikä tekee natsista natsin, ja miksi niin moni ihminen heidän liikkeessään natsiksi määriteltiin.
Ei hän toisaalta sillä jaksanut päätään vaivata. Hienointa, ja varmaankin tärkeintä oli toiminta itse. Anders tunsi elävänsä jännityselokuvassa. Ja hienointa oli, että tässä jännityselokuvassa ei oikeastaan ollut loukkaantumisen vaaraa. Poliisikaan ei oikein jaksanut jahdata heitä. Tai olisi se kai jaksanutkin, mutta ei saanut lupaa tarpeeksi tehokkaaseen toimintaan. AFATRilla kun löytyi huomattavaa tukea puoluekentältä. Anders ei tajunnut, että oikeastaan hän ei ollut mikään kapinallinen, vaan puoluepolitiikan työkalu. Toisaalta se, mitä ei tajunnut ei myöskään mieltä vaivannut. Aikaisemmat, pääkaupunkiseudulla tehdyt keikat olivat olleet helppoja. Nyt oltiin menossa maaseudulle, mutta varmaankin ne peltopellet olisivat vieläkin avuttomampia.
Iskuosasto saapui kohteena olevaan osoitteeseen. Juge pysäytti auton sata metriä ennen rivitaloa, jossa Ärvähtälä asui, ja jäi ratin taakse mahdollistamaan nopean vetäytymisen. Anders, Pärre ja Zebu hiipivät hiljaa suorittamaan hyvin harjoitettua iskuaan. He etenivät rivitalon postilaatikoille, josta nopeasti tarkoilla taistelijasilmillään erottivat Ärvähtälän postilaatikon. Tiukan koulutuksensa mukaan he toimivat ryhmänä kuin kone. Pärre aukaisi postilaatikon, Anders pudotti siihen muovipussista matkan varrella vääntämänsä paskat ja Zebu kaatoi postilaatikkoon pari vissypullollista kusta, mitä he olivat matkan varrella tiristäneet.
Partisaani-isku oli vasta alussa. Iskuosastomiehet hiipivät hiljaa Ärvähtälän rivitaloasunnon luo. Vihollisia ei näkynyt ja kaikissa asunnoissa oli valot poissa. He alkoivat spreijata seiniin hakaristejä, sekä NATSI- ja RASISTI-sanoja. Sitten oli vuorossa loppuhuipentuma. Pärre alkoi hakata mukanaan tuomalla kirveellä Ärvähtälän ovea. Asunnossa syttyivät valot, ja he kuulivat miehen huutavan että mitä helvettiä. Nyt oli aika vetäytyä, mutta vielä mennessään aktivistit heittivät mukanaan tuomansa isot kivet rivitaloasunnon ikkunoista läpi.
Ikkunat helähtivät kappaleiksi, Juge kaasutti auton paikalle ja aktivistit hyppäsivät kyytiin. Taustalla kuului lapsen itkua, mutta aktivistit tuumivat, että natseille ei anneta armoa, eikä heidän pennuilleenkaan. Juge käänsi auton kohti Helsinkiä. Fasisminvastaiset partisaanit saattaisivat jälleen raportoida esihenkilöilleen onnistuneesta iskusta. He ajattelivat, että ennen iskujen aloittamista he olivat vielä poikia. Mutta nyt he olivat miehiä. Aktivistimiehiä. Partisaaneja. Saattoipa olla, että Helsingissä alkaisi sankareille ruveta lohkeamaan mukavasti myös aktivistipimpslooraa.
Antti Ärvähtälä tuli ulos pihalle haulikko kädessään ja katseli hävitystä hiljaisena. Tässä olisi työtä korjatessa ja siivotessa. Mutta ensin pitäisi tehdä jotain muuta. Hän käveli takaisin sisään, kaivoi kännykkänsä, ja lähetti ryhmätekstiviestin useaan kymmeneen numeroon.
”Se on alkanut täälläkin”.
*
Kuukausi myöhemmin, heinäkuussa 2023, samaisessa Härnävän kunnassa, Pinnanmaan maakunnassa.
Samaiset neljä nuorta miestä ajoivat jälleen kohti Pinnanmaan Härnävää. Heillä oli nyt uusi tehtävä. Anders katseli aika ajoin repsikan paikan meikkipeilistä mielissään uutta rastakampaustaan, jonka hänen vanhempansa olivat hänelle maksaneet. Harmi, että se ei ulottunut paljoa leukaa alemmaksi. Mutta hänellä oli mielikuva, kaunis mielikuva, jossa hän valkoisena rastasoturina rynnäkkökivääri kädessään hyökkäisi mustan rastasoturiveljensä kanssa kohti fasistien miehittämää rakennusta ja tuhoaisi viholliset. Hän tunsi rynnäkkökiväärin. Hän oli nähnyt sellaisen internetissä. Niin Anders kuin kaverinsakin olivat jonkunlaisen vallankumouksellisen soturiromantiikan lumoissa. Kunhan sen saattoi tehdä itselleen turvallisesti.
Heidän kohteensa oli tuo sama mies. Antti Ärvähtälä. Ja nyt mentäisiin astetta pitemmälle. Mies hakattaisiin. Ja nuo fasistit olivat tehneet asian vielä niin naurettavan helpoksi. Kaksi viikkoa myöhemmin heidän ensimmäisen iskunsa jälkeen oli AFATRin tiedusteluosasto huomannut Härnävän Uutisten nettisivuilla seuraavan uutisen:
”Härnävän Erämiesten ylimääräinen kesäkokous pidetään metsästysmajalla 23.7. 2023 klo 19.00. Puheenjohtaja Antti Ärvähtälä.”
AFATRin tiedusteluosasto oli ottanut selvää siitä, missä kyseinen metsästysmaja sijaitsee. Luonnollisesti he tiesivät myös Ärvähtälän osoitteen. Oltiinhan siellä käyty jo vierailemassa. Ei ollut vaikeaa laskea ajallista ikkunaa, milloin Ärvähtälä läksisi kotoaan kokoukseen ja tehtäväänsä vihkiytyneet aktivistit voisivat suorittaa operaation.
Laskelmat osoittautuivat oikeaksi. Sadan metrin päässä Ärvähtälän talosta pakettiautossa kyttäävät aktivistit näkivät, että Ärvähtälä tuli ulos rivitaloasunnostaan ja käveli kohti autoaan. Tilanne oli otollinen. Ärvähtälän lisäksi näkyvissä ei ollut ketään muuta ihmistä. Ainoastaan pari Ärvähtälän auton lähellä olevaa parkkeerattua tummaikkunaista pakettiautoa. Aktivistit laittoivat kommandopipot päähänsä. Juge löi tallan pohjaan ja he ajoivat Ärvähtälän auton viereen. Kaikki ryntäsivät autosta ulos, heillä oli rautaputket käsissään ja heistä isokokoisin Juge meni ensimmäisenä Ärvähtälän luo, näytti rautaputkeaan ja huusi:
- Arvaatkos natsipaska mitä seuraavaksi tapahtuu?!
Andersin ihmetykseksi Ärvähtälä ei ruvennut ruikuttamaan armoa, vaan totesi tyynesti, että joo, kyllä mulla melko hyvä kuva siitä on. Tämän jälkeen hän pamautti vielä uhoavaa ja rautaputkeaan heiluttavaa Jugea nyrkillä päin naamaa. Juge putosi saman tien katuun. Samalla Anders kuuli aukeavien liukuovien ääniä. Ne pakettiautot. Anders kuuli askelia ja katsoi taaksepäin. Heidän ympärillään oli kahdeksan miestä. Heitä vanhempia. Kolmekymppisiä, nelikymppisiä, viisikymppisiä. Kooltaan keskikokoisesta jääkaappipakastimeen. Heillä kaikilla oli käsissään pesäpallomailat. Joita he taputtivat hymyillen kämmeniinsä. Ärvähtälä sanoi:
- Saattaa pojat olla viisaampaa, että pudotatte ne astalot tuohon maahan. Muuten me joudutaan ottamaan ne teiltä pois. Ja se ottaa pojat sitten kipeetä se.
Andersin sisällä asuva valkoinen rastataistelija läksi yllättäin lomille osoitteeseen poste restante ja hän pudotti rautaputkensa maahan. Samoin tekivät Pärre ja Zebu. Miehet tulivat, repivät pois heidän kommandopiponsa, löivät heidän päähänsä huput ja sitoivat heidän kätensä nippusiteillä. Sitten heidät heitettiin pakettiautoihin ja käskettiin pitämään turvat kiinni. Partisaaniunelmastaan tylysti herätetyn Andersin oli hyvin helppoa noudattaa määräystä.
Anders ei nähnyt, mihin heitä vietiin, mutta ajo kesti ehkä parikymmentä minuuttia. Loppuvaiheessa auto tutisutti sen verran, että jopa helsinkiläinen Anderskin ymmärsi heidän olevan metsätiellä. Andersin sisällä myllertävä pelko lisäsi tutinaa entisestään. Lopulta auto pysähtyi, Anders raahattiin autosta ulos ja kävelytettiin kahden miehen välissä. Kävelyttäminen oli ehkä väärä sana, sillä Andersilla eivät jalat juuri maata tavanneet. Lopulta loputtoman tuntuinen matka päättyi. Anders kuuli vetisiä pärskähdyksiä ja kauhunhuutoja. Sitten oli hänenkin vuoro. Hän tunsi putoavansa johonkin märkään ja kylmään. Henki salpaantui. Hän tunsi, kuinka hänen olkapäittensä alle työnnettiin jonkunlaiset parrut, ettei hän hukkuisi. Missä helvetissä hän oikein oli?
Sitten huppu vedettiin pois. Hän huomasi olevansa hartioitaan myöten suossa. Juge, Pärre ja Zebu olivat muutaman metrin välein samanlaisessa suomontussa. Miehiä heidän ympärillään oli jo toistakymmentä. He katsoivat ahdingossa olevia partisaaneja väsähtäneen halveksuvilla ilmeillä.
Valkoinen rastasoturi oli Andersista lähtenyt jo loman sijasta varhaiseläkkeelle, hän tunsi laskevansa allensa ja kysyi itkunsekaisella äänellä:
- Aiotteko te tappaa meidät?
Antti Ärvähtälä tuli Andersin suomontun viereen ja ihmetteli:
- Tappaa? Eihän me nyt toki semmoista. Tehän olette pojat aktivisteja. Ja ymmärtääksemme te olette myös kovia luontoaktivisteja. Joten me joviaaleina miehinä annamme teidän tutustua Härnävän koskemattomaan luontoon. Ihan perstuntumalla. Tää on kuulkaa pojat ihan luonnontilainen ojittamaton suo. Nyt tutustutaan siihen jonkun aikaa.
Pärre huusi itkunsekaisella äänellä:
- Mutta me kerromme teistä poliisille! Tää on kidutusta!
Silloin taempaa Pärren luo tuli eräs viiksekäs viisikymppinen mies ja totesi:
- Kidutusta? Jaa-a. Myöntää täytyy, myöntää täytyy. Vaan nytkös teille fasistipoliisin apu alkaa kelpaamaankin? Mutta minähän olenkin oikea mies siinä pulassa. Minä olen katsokaas Härnävän nimismies Pentti Rytönen. Ja sillä aikaa kun te makaatte kaulaa myöten suossa, niin Härnävän poliisiasemalla kirjataan ylös juopumuspidätys ja putkakeikka neljästä helsinkiläisestä huligaanista. Niin että alkakaahan pojat nauttia aidosta koskemattomasta luonnosta, mistä te niin kovasti tykkäätte puhua. Onhan teidän lopultakin aika tutustua siihen myös livenä.
Tämän jälkeen miehet löivät aktivisteille kapulan suuhun, virittelivät nuotion, pistivät kahvit kiehumaan, paistelivat makkaraa, söivät eväsleipiä ja rupattelivat keskenään mukavia kiinnittämättä mitään huomiota neljään aktivistiin, jotka yrittivät kapulansa läpi huutaa apua, jota ei koskaan tulisi.
Kuinka kauan?
Andersilla ei ollut enää mitään käsitystä kuluneesta ajasta.
Mutta siinä ajassa Anders oppi tietämään, mitä on kylmä. Siinä ajassa Anders oppi tietämään, mitä on kauhu. Hän teki myös ensi kertaa kunnolla tuttavuutta eläimeen nimeltä mäkärä. Tälle suolle oli keskittynyt maailman joka ainoa mäkärä. Ehkä pahinta oli se, että nuo miehet eivät uhkailleet häntä mitenkään. Eivätkä edes kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Kunhan paistelivat makkaraa ja antoivat hänen, Jugen, Pärren ja Zebun maata kaulaa myöten suossa.
Lopulta piina päättyi.
Heidät nostettiin suosta ylös ja heidän päähänsä lyötiin jälleen huppu. Sen jälkeen heidät heitettiin taas autoon ja käskettiin taas pitämään turpansa kiinni. Valkoisen Buffalo Soldierinsa menettäneille aktivisteille tässä ei ollut mitään ongelmaa. Ajo kesti tällä kertaa paljon pitempään ja Andersin mielessä kävi kauhukuva siitä, että heidät kuitenkin tapetaan.
Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin kuin tämäkin ajo. Heidät revittiin pois pakettiautosta, nippusiteet nipsaistiin irti ja huput vedettiin pois päästä. He huomasivat olevansa Pinnanmaan maakunnan rajalla, parkkipaikalla, jossa oli maakunnan infopiste. Parkkipaikalla oli myös heidän oma pakettiautonsa, ehjänä ja koskemattomana. Nimismies Rytönen totesi aktivisteille:
- No niin, pojat. Saattaa olla viisainta, että te palaatte sinne Helsinkiin, ettekä enää koskaan tule takaisin. Seuraavan kerran, kun te yritätte leikkiä täällä partisaania te palaatte takaisin siihen samaan suohon. Sillä erotuksella, että silloin te olette siellä suossa pää alaspäin.
Miehet siirtyivät omiin autoihinsa ja ajoivat pois. Juge siirtyi kuskin paikalle, käynnisti moottorin ja muutkin siirtyivät autoon sisälle. Ensimmäinen varttitunti meni täydessä hiljaisuudessa kun puhallin alkoi lämmittää ja sulattaa horkassa täriseviä aktivisteja. Kun veri alkoi kiertää tarpeeksi, he alkoivat puhua. He päättivät hetken mietittyään sanoa AFATRille, että operaatio oli ollut osittainen menestys. Kohteena ollut fasisti oli nähnyt heidät liian aikaisin ja juossut paskat housussa karkuun.
Ja he päättivät sanoa AFATRille myös, että he olivat jatkossakin valmiita toimimaan järjestön puolesta.
Tosin vain internetissä.
Olivathan he jo vanhoja ja väsyneitä taisteluveteraaneja. Nyt oli nuorempien aika yrittää.
