Elettiin jouluaattoa erään suurehkon suomalaisen kaupungin hautausmaalla. Muuan mies yritti sytyttää hautakynttilöitä sytkärillään varsin huonolla menestyksellä ja manasi hiljakseen, kun ei tullut älyttyä ottaa mukaan tilanteeseen sopivampia tulivehkeitä. Naapurihaudalla kynttilät syttymään saaneen perheen isä vinkkasi miehelle ja heitti hänelle askin tulitikkuja. Mies koppasi askin ilmasta ja kiitti nopeasti, tosin ajatellen itsekseen että mikähän hyypiö se tuokin oli ja millä oikeudella hän tarjotun avun myötä esitti sytkäripelissä kynttilöitten kanssa rämpinyttä miestä fiksumpaa ja kätevämpää.
Mies oli nimittäin varsin tarkka arvostaan ja egostaan. Hän oli kyseisen kaupungin lehden nuori ja innokas toimittaja joka rakasti ääntänsä ja naamaansa enemmän kuin mitään muuta ja tähtäsi paljon korkeammalle kuin mitä tämä kaupunki saattoi tarjota. Hänet tunnettiin tiedostavana ja asialleen omistautuneena toimittajana, miehenä joka oli ottanut suvaitsevaisuuden julkiseksi ohjenuorakseen ja joka oli tunnettu ansioituneena äärioikeistolaisten metsästäjänä ja suomalaisten perinteisten arvojen kärkkäänä ja armottomana kyseenalaistajana. Kuvainraastajana jotkut häntä pitivät ja kieltämättä se oli tottakin, eikä mies sitä millään muotoa kieltänytkään. Kuvia raastamalla ja perinteitä halveksumalla hän oli saanut mainetta ja ne piirit, joissa hän liikkui ja jotka hänelle jotain merkitsivät pitivät mainetta synonyyminä pätevyydelle ja oikeassa olemiselle. Mies oli jo aikaa sitten oppinut, että älyllisyys tarkoitti nykyisin pelkkää fraasien toistamista. Se, joka ne aggressiivisimmin ja useimmin toisti oli tämän viiteryhmän älyllisen kukkulan kuningas ja hänellehän se sopi.
Toistokukkulan kuninkaana hän oli saanut – nousevana tähtenä – itselleen sertifikoidun määrittelijän aseman. Jos hän määritteli jonkun tahon tai ihmisen äärioikeistolaiseksi, se oliäärioikeistolainen. Jos hän määritteli jonkun monelle ihmiselle tärkeän perinteen vanhentuneeksi ja naurettavaksi, se oli vanhentunut ja naurettava. Ja kun hän totesi, että jatkuva sotaveteraanien glorifioiminen oli keinotekoista militarismin ylläpitämistä joka esti Suomea kehittymästä aidon suvaitsevaiseksi ja monikulttuuriseksi maaksi, niin se todellakin oli silloin sitä. Perusteluja ei tarvittu. Väite itsessään riitti.
Ja miksi hän ei olisi määritellyt näin? Se oli helppo ja yleisesti hyväksytty tapa ilmoittaa itsensä kansakunnan ylimpään älymystöön ja se takasi tien huipulle. Aina Yleisradion puhuvaksi pääksi. Ehkä ylemmäksikin. Mies itse ajatteli, että hänellä ei ollut isänmaata, eikä mitään, mille tuntea uskollisuutta ja mille olla velkaa. Hänen isänmaansa oli tiedostavan toimittajan työ, ja sekin oli vain tietty julkinen heijastus hänen kyltymättömän nälkäisestä egostaan joka vaati jatkuvasti uutta hyväksymisen ruokaa itselleen. Todistaakseen, että hän oli oikeasti olemassa.
Sen vuoksi häntä ei olisi pahemmin huvittanut hytistä tällä typerällä hautausmaallakaan. Hittojako niille aikaa sitten kuolleille tulia sytyttelemään? Lahosivathan ne itsekseen ilmankin. Mieluummin hän olisi ollut kotonaan, litkinyt punkkua ja vaikkapa selaillut facebookia joko laskeakseen saamiensa peukkujen määrän tai ehkä etsimässä sieltä jotain uutta äärioikeistolaista sensaatiota jonka hän saattoi paljastaa, tuoda julki ja lisätä siten gloriaa omissa piireissään. Mutta hänen vaimonsa – suvaitseva ja tiedostava ihminen toki sinänsä hänkin – oli kuitenkin halunnut tätä. Hän oli kuitenkin astetta miestään sentimentaalisempi joten tällaiset turhat perinteet meinasivat hänelle enemmän. No, vaimon sukulaisillehan tässä niitä kynttilöitä sytyteltiin, joten kaipa tämä tulisi kestää. Muuten saattaisi olla makuuhuoneen puolella viileämpää.
Viimein mies sai suhrattua kynttilän sydämiin sen verran tulta, että sydän jaksoi ruokkia itseään sulavalla steariinilla. Täysin turhaa, totesi mies itsekseen mutta vietti silti vaimonsa kanssa hiljaisen hetken katsoen kynttilän liekkiä.
Tajuten samalla, että siinä liekissä oli jotain outoa.
Liekki ei lepattanut. Aivan kuin hän olisi katsonut valokuvaa palavasta kynttilästä. Hän sulki silmänsä ja puisteli päätään, mutta näkymä pysyi samanlaisena. Kun hän katsoi ympärilleen, sama ilmiö näkyi joka puolella. Valokuvia palavasta tulesta. Ihmeissään olevia ihmisiä. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Hän katsoi ylöspäin ja näki kahden variksen pysyvän paikallaan ilmassa heidän yläpuolellaan. Niin kuin nekin oltaisiin vangittu valokuvaan. Seuraavaksi mies tunsi jotain, jota ei oikein oikein osannut sanoilla hahmottaa mutta tunsi sen ympärillään olevana paineena, joka sai verenkierron jyskyttämään korvissa. Jyskytys muuttui maailman täyttäväksi sykkiväksi ääneksi ja mies huomasi löytäneensä sanan, jota oli etsinyt. Odotus. Jotain oli tulossa. Jotain, jota hän ei haluaisi nähdä. Vai oliko pelkkä tuntemattoman odotus pelottavampaa kuin mikään muu?
Sitten mies huomasi, mitä hän oli odottanut, vaikkei halunnutkaan. Hangen alta haudoista alkoi kohota tummia hahmoja. Hitaasti, hangen pintaa rikkomatta. Kärsivällisesti ja kiirettä pitämättä seisomaan nousten ja lopulta paljastaen kasvonsa. Mutta helvetti… ovatko nuo… nuohan ovat vainajia. Olenko minä joutunut keskelle jotain zombieleffaa? Näenkö minä unta? Lopulta hän tajusi olevansa todellakin hereillä, sai suunsa aukaistua ja huusi vaimolleen:
- Jumalauta, nyt häivytään täältä! Autolle ja äkkiä!
Hän huusi tämän, vain huomatakseen sen minkä monet muutkin ihmiset hautausmaalla. Että ei siitä häipymisestä tainnut tullakaan mitään. Koska jalat eivät liikkuneet. Ne olivat kuin pultattuja maahan. Mies katsoi sekä katkerasti että kateellisen kauhuissaan, että osalla ihmisistä ne toimivat ja he alkoivat poistua paikalta, tosin miehen mielestä omituisen rauhallisesti kävellen ja heidän poistumistaan katsellessa miehen päähän tuli taas jostain, hänelle vieraasta suunnasta sana. Kaksikin sanaa. Vapautus – Pelastus. Eikä se koskisi häntä. Kun vapautuksen ja pelastuksen kokeneet ihmiset olivat kadonneet, haudoista nousseet hahmot kääntyivät katsomaan jäljelle jääneitä ihmisiä välinpitämättömällä ilmeellä. Ne eivät olleet sellaisia, mitä kauhuelokuvat esittivät. Ei rääsyjä, ei pääkalloja eikä mädäntynyttä lihaa. Miesvainajilla oli siistit tummat puvut. Joitain sotilaspukujakin näkyi. Naisilla oli kauniit iltapuvut. Mutta kasvot olivat kaikilla kuolleen kalpeat, verettömät ja ilmeettömät ja hahmojen silmissä hehkui pelottava kylmä hohde.
Vainajat eivät välittäneet ihmisistä, vaan alkoivat kulkea kohti hieman edessäpäin olevaa metsää. Hangen pinta pysyi rikkumattomana heidän jäljiltään. Ääntäkään ei kuulunut. Vainajat kerääntyvät metsikköön ja jäivät paikalleen, aivan kuin odottamaan jotakin. Lopulta paikalle tuli vielä neljä vainajaa. Kuolleitten orkesteri. Yhdellä oli haitari, toisella viulu, kolmannella klarinetti ja neljännellä kontrabasso. Orkesteri alkoi soittaa. Musiikki soi kuuluvasti ja tarkasti, mutta siten kuin se olisi soinut hieman epäkeskolta ja siksi musiikin kuuntelijan korvaan vääristävältä levyltä. Paikalleen jähmettyneiden elävien korviin orkesterin soittama valssi kuulosti pelottavalta. Väärältä. Repivältä. Rienaavalta. Pilkkaavalta. Olemattomalta, joka oli muuttunut olevaksi, ja jota ei oltu koskaan tarkoitettu elävien kuultavaksi. Aivan kuin kyseinen kappale oli aikanaan itsekin kuollut, pahaksi todettu, kielletty, haudattu, unohdettu ja nyt haudasta vielä kerran esille manattu. Manattu, koska mikään maanpäällinen ja elävä ei olisi ollut tarpeeksi pelottavaa tähän näytelmään.
Miespuoliset vainajat kumarsivat, naisvainajat niiasivat, he tarttuivat toisiinsa ja aloittivat tanssin. Vouvaavan ja epävireisen musiikin tahdissa he tanssivat kuin koneet. Täydellisesti. Virheettömästi. Joka ainoa vainajapariskunta. Aivan kuin tätä koreografiaa oltaisiin harjoiteltu jossain kaukaisuudessa ikuisuuden verran. Niin kuin varmaan oltiinkin, tuumasi mies ja huomasi itsessään olevan rakennetun minäkuvan pikkuhiljaa sortuvan tuntemattoman edessä palasiksi kuin korttitalon. Täällä hän ei määrittelisi mitään. Täällä hän ei raastaisi kuvia. Tällä hän oli vain sitä, mitä hän oli julkisen kuvansa ulkopuolella. Vain pelkkä mies, katsottu ja kevyeksi havaittu. Jopa hänen itsensä katsomana, hän tunnusti sen pelkonsa seassa itselleen. Neuvoton mies. Aseeton mies. Ja ennen kaikkea sanaton mies. Hänen ulkoa opituilla sanoilla ei ollutkaan enää mitään merkitystä. Ja mies tajusi, ettei hänellä ollut muuta tarjota kuin sanoja, joitten merkitykselle nuo tanssivat hahmot ilkkuivat. Nuo tanssivat hahmot olivat nyt näytelmän ohjaajia. Mutta mitä ne haluaisivat? Päätyisivätkö hän ja hänen vaimonsa tämän näytelmän lopuksi itsekin ilmeettömin ja verettömin kasvoin tanssimaan tuohon joukkoon, joka liikkui metsän keskellä sirosti ja hankea rikkomatta, mutta jonka suista ei tullut ilmoille hengityksen huurua. Merkkiä elämästä. Tällä hautausmaalla vietettiin kuoleman juhlaa, ja elävät oltiin pakotettu statistiksi ja katsojiksi.
Miehellä ei ollut käsitystä ajasta. Ei siitä kuinka kauan tämä makaaberi näytelmä oli kestänyt. Ikuisuudelta se kuitenkin tuntui. Nyt se näytti olevan kuitenkin loppumassa. Kieroutunut musiikki vaimeni hiljalleen ja loppui lopulta kokonaan. Jäi vain hiljaisuus. Hiljaisuuden keskellä vainajat kumarsivat ja niiasivat vielä kertaalleen. Ja sitten ne alkoivat kulkea kohti eläviä. Mies- ja naispuolinen vainaja kulki kohti tiedostavaa toimittajaa ja hänen vaimoaan. Ne pysähtyivät heidän eteensä ja katsoivat heitä ilmeellä, josta ei voinut lukea mitään. Toimittaja sai lopulta suunsa aukaistua:
- Mitä… mitä te aiotte tehdä meille?
Miesvainaja katsoi hetken äänettömänä. Sitten hän kallisti hieman päätään ja puhui äänellä, joka kuulosti siltä kuin jostain kaukaa tuleva tuuli olisi antanut voiman hengettömille keuhkoille lausua sanat:
…mekö… emme me tee teille mitään… jos tarkoitat tekemisellä sitä, että riistäisimme elämänne… ei… me annamme teille vain muiston… paljon muistoja… ja ehkä tunteen… uuden tunteen… aidon tunteen… tarpeellisen tunteen… niille, jotka osaavat ottaa sen vastaan…
Vainaja kääntyi hieman ja osoitti metsikköä, jossa oltiin pidetty oudot tanssiaiset:
…tuo metsikkö tuossa… hautausmaa tulee aikanaan leviämään sinne… teidätkin tullaan joskus hautaamaan sinne… me tansimme teidän tulevien hautojenne päällä… ilkkuen… epävireisen musiikin säestämänä… niin kuin te olette tanssineet ilkkuen meidän hautojemme päällä… jo vuosikymmenet… sinua edeltävä sukupolvi kielsi sen kaiken, minkä me olimme sen eteen tehneet… hirvittävin uhrauksin… mutta ne ymmärsivät jättää sentään koskemattomaksi sen hyvinvoinnin, jonka olimme heitä varten rakentaneet… ymmärsivät pitää sen itsellään…
…mutta sinä… sinä ja sukupolvesi vastenmielisimmät edustajat… joita on niin monta… te haluatte hävittää senkin… jakaa sen kaiken, mitä saavutettiin… jakaa muille… vain siksi, että ne ovat joitain toisia… niille muille, jotka älyävät vaatia… ja niille, jotka eivät itse älyä, te neuvotte ja opetatte ahneudessa… rajattomassa ahneudessa… ja te olette tehneet hulluudestanne itseisarvon… teille tämä maa ei ole muuta kuin kasa paskaa, johon maailman kaikki kärpäset ovat tervetulleet piehtaroimaan… te olette tämän hulluuden ylipappeja… ja tuomitsette hulluiksi ne, jotka yrittävät toimia hulluuttanne vastaan… te ette osaa rakentaa… te ette osaa säilyttää… te ette osaa itse edes hävittää… te osaatte vain aukaista oven hävittäjien ja tuhoajien tulla… ja ylistää heitä kun he tulevat… ehkä sinunkin olisi kuitenkin muistettava jotakin… ja koska et itse ymmärrä, me autamme sinua…
Tämän jälkeen miesvainaja käveli toimittajan läpi. Naisvainaja teki samoin hänen vaimolleen. Se ei kestänyt kuin sekunnin, mutta sen aikana mies ehti kokea ja tuntea tuon kauan aikaa sitten kuolleen miehen elämän. Köyhän lapsuuden. Ankarat sotavuodet, pelon, kauhun, epävarmuuden ja haavoittumisen tuskan. Ankaran jälleenrakennuksen. Ilon siitä, kun ruokaa sai ostaa ilman elintarvikekortteja. Pikkuhiljaa tapahtuvan nousun. Ja sen hinnan, jonka miesvainaja oli aikanaan kropassaan maksanut. Kovan työn uuvuttaman ruumiin, joka ehti onnekseen nähdä menestyksensä. Menestyksen siitä, että oli saanut aikaan seuraavalle sukupolvelle sen hyvinvoinnin, mitä ilman hän itse aikanaan jäi. Mutta vain kohdatakseen seuraavan sukupolven pilkan ja hänen tekojensa kieltämisen. Pilkan, jota seuraava sukupolvi harjoitti valmiista ja yltäkylläisestä ruokapöydästä. Ja lopulta liian aikaisen, kovan työn aikaansaaman kuoleman, viimeisenä mietteenä sen, että oliko tämä sittenkään ollut sen kaiken vaivan arvoista.
Vain sekunti. Joka kesti tiedostavalle toimittajalle ikuisuuden. Sitten kaikki oli ohi. Vainajat olivat kadonneet, niin kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan. Yhtä-äkkiä paikalle oli ilmestynyt uusia ihmisiä. Jotka katsoivat heitä suu auki, suorastaan kauhuissaan. Yksi heistä uskaltautui kysymään:
- Mistä… mistä ihmeestä te siihen ilmestyitte?
Toimittaja ei ymmärtänyt ja kysyi puolestaan:
- Miten niin ilmestyimme? Tehän siihen ilmestyitte. Me olimme laittamassa joulun hautakynttilöitä kun tapahtui jotain omituista…
- Joulun hautakynttilöitä? Mitä ihmettä sinä höpiset? Nythän on uuden vuoden aatto.
Mies katsoi kelloaan. Päivämäärä näytti 31. joulukuuta. Missä he olivat olleet viikon? Mies ja vaimo katsoivat toisiaan, ymmärsivät olla väittämättä vastaan, puhumatta mitään kenellekään ja poistuivat hiljaa autolleen. Auton päälle oli kertynyt viisitoista senttiä lunta. Mitään puhumatta mies käynnisti moottorin, joka viikon pakkasessa seisottuaan päästi kirskuvia vastalauseita, mutta suostui lopulta käynnistymään ja molemmat alkoivat kaivaa autoa paksusta lumesta pois. Sanaakaan ei vaihdettu. Sopivia sanoja ei ollut. Mutta ajatuksia ei voinut pysäyttää. Eikä niitä voinut karkoittaa. Ajaessaan pois hautausmaalta mies mietti sitä kokonaista elämänkokemusta, joka oli syöksähtänyt hänen mielensä läpi elämänsä pisimmän sekunnin aikana. Sitten hän ajatteli omaa elämäänsä ja sitä, minkä pohjalle hän oli sen rakentanut. Hän ymmärsi mitättömyytensä. Hän ymmärsi valheellisuutensa. Hän ymmärsi tekopyhyytensä. Ja hän tunsi sen uuden tunteen, jonka vainaja oli hänelle luvannut tarjota.
Hän tunnisti sille tunteelle nimenkin. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tiesi tuntevansa häpeää. Mutta hän tunnusti itselleen pienuutensa. Hänestä ei olisi kasvamaan kokemuksestaan. Hän ei uskaltaisi katsoa itseään peiliin. Hänestä ei tulisi koskaan miestä. Hän olisi jatkossakin tiedostava toimittaja, joka raastaisi kuvia alas. Hänestä ei olisi koskaan muuhun.
Hotellin respasta toivotetaan lukijoille onnellista uutta vuotta 2016. Ja kuluneen vuoden jälkeen niitä toivotuksia todella tarvitaankin. On väärin sanoa, että Suomi menetti järkensä vuonna 2015. Ne ihmiset, jotka asioitten kulkuun voivat vaikuttaa, eli poliittinen ja virkamieseliitti sekä valtamedian edustajat ovat menettäneet järkensä jo paljon aikaisemmin, ja kuluneena vuotena he ovat jatkaneet kollektiivisen hulluutensa tiellä aina kiihtyvää tahtia.
Sen sijaan hyvin suuri osa tavallisista kansalaisista on kuluvan vuoden aikana havahtunut välinpitämättömyydestä maahamme kohdistuvan vaaran täydelliseen ymmärtämiseen. Seuraava vuosi näyttää, suhtautuuko hulluutensa alamäessä oleva eliitti siihen yhtä välinpitämättömästi kuin aikaisemminkin. Joka tapauksessa juuri ne tavalliset kansalaiset, ja vain he joutuvat maksamaan utopian kalliin laskun ensi vuonnakin. Niin rahassa kuin inhimillisessä kärsimyksessä.