Hiljattain tein postauksen espoolaisen koulun vessoihin tulleista paskomisoheista luku- ja kirjoitustaidottomille huippuosaajille. Asiaahan on kommentoitu siellä & täällä ja yksi kommentoija oli valtionvarainministeri Riikka Purra. Ja hänen kommenttinsahan sai aikaan suvaitsevaistossa aikaan armottoman henkisen pipin. Jaa mistä sitten oli kysymys? No, Purrahan kommentoi:
”Hetken
kuvaa katsottuaan tajuaa kuitenkin, että ohjeeseen kiteytyy jotain oleellista
ajastamme.”
Joo,
todellakin.
Tätä
enemmistö puolueista sitten pitää kannatettavana ja jopa välttämättömänä
tulevaisuutemme takia. Kertoo tosiaan ajastamme.
No, tästähän
meni sitten pellollinen herneitä tiedostaviin nokkiin ja alettiin rääkyä
rasismista. Vaikka Purran suurin syntihän tuossa oli että hän puhui totta eikä
suostunut vastuulliseen valehteluun. Suomessa on vieläkin tilanne, että ongelma
ei ole ongelma. Mutta ongelmasta ääneen puhuminen on ongelma.
Muuan
tyyppi joka on Helsingin kaupungin kaupunkitietopalveluiden päällikkö sitten
valitti puolestaan ja Iltalehti luonnollisesti nosti sen uutiseensa:
Hyvä
muistutus, että vesivessaa oppii käyttämään kuka tahansa, mutta muiden
kunnioituksen ja sivistyneen käytöksen oppiminen on paljon vaikeampaa.
Itse
asiassa olen kyseisen häiskän kanssa samaa mieltä siitä, että sivistyneen
käytöksen oppiminen on kovasti vaikeaa. Tosin se näkyy Suomeen tulleista
afrikkalaisista ja lähi-itäläisistä elintasomaahanmuuttajista. Heille se on
niin kovin vaikeaa. Ja onhan se, jos ei ole haluakaan.
Mutta se
kunnioitus? Minä kun olen vanhanaikainen mies enkä usko että olen todellakaan
ainoa niin totean oppineeni että kunnioitus on asia, joka pitää ansaita. Sitä
ei saa ruikuttamalla. Eikä varsinkaan perseilemällä. Sillä ei saavuteta muuta
kuin pelkoa ja vihaa.
Vaan mikä
on tämän pönttöepisodin toisen jakson opetus? No, se kertoo suvaitsevaistosta.
Kun on harjoitettu vastuullista valehtelua vuosikymmenet niin vaikeaahan siitä
on luopua. Ja se, joka ei suostu valehtelemaan täytyy tuomita. Pohjimmaisena
pelkona lienee se, että vastuullinen valehtelu ei joskus enää olisikaan sitä ainoaa
hyväksyttyä totuutta.
