Muuan mies ajoi pimeää tietä varsin vanhalla käytetyllä mutta hyvin huolletulla ja hyväkuntoisella autollaan. Tie ei ollut sentään metsätie vaan ihan asfalttitie mutta sen verran syrjäinen että se näkyi kartassa kolmenumeroisena. Mies oli ollut joitain aikoja pakotettu olemaan maalikylissä. Itse asiassa ei edes kylässä vaan suuressa kaupungissa joita hän inhosi kaikkien aakkosten kautta. Nyt oli aika palata kotiin. Jos sieltä ei enää ihan kohta tarvitsisi lähteä minnekään.
Edessä näkyi heikkoa mutta tuttua valonkajastusta. Mies saapui tuttuun kyläkeskukseen. Pieneen sellaiseen. Pientähän täällä oli kaikki. Oli sentään katuvaloja. Ne olisi ollut helppo laskea jos olisi siihen vaivautunut. Ja olihan täällä kauppa. Pieni, mutta tarpeellinen. Välttämätön. Paikan elinehto. Joskus aikaisemmin oli ollut paljon muutakin. Maalikylä oli sen kaiken niellyt. Miettien että ihmisillä oli miellyttävämpää olla jossain elementtikerrostalossa ja lapset tykkäsivät olla jättikoulussa jossa valvontaa oli paljon paperilla mutta käytännössä ei ollenkaan ja sadistit saivat rääkätä heikompia mielensä mukaan.
Pienen keskustan ohi ajoi puolessa minuutissa. Sitten loppuivat katuvalot ja alkoi pimeä. Alue, jossa joku helsinkiläinen vihreä ei uskonut ihmisiä edes olevan. Mutta olihan siellä. Sata metriä katuvalojen loputtua näkyi vasemmalla valo. Vanha rintamamiestalo. Siellä asuttiin ja elettiin. Siellä asui perhe. Ja muuan mies näki kipunoita. Hän tiesi että talossa oli pihasauna. Siellä lämmitettiin saunaa. Kipunoita tuli paljon. Taisi isäntä lyödä närettä pesään.
Siellä elettiin vielä. Ihan piruuttaankin.
Muuan mies ajoi eteenpäin ja näki tien toisella puolella samanlaisen talon. Sielläkin oli valot ja pihavalokin oli syttynyt. Isäntä näytti olevan pihalla ja kulki kohti tallia. Hänellä oli siellä pari hevosta. Olikohan se ostanut talliin sen Porin Matin mistä oli ollut puhetta? Kun se sähkön hinta oli hypännyt taivaisiin. Ettei sentään tarvitsisi lahdata hevosia keinotekoisen sähkön hinnan takia.
Mutta tuossakin talossa elettiin. Ihan piruuttaan. Paikassa, jossa tähdet näkyivät. Ilman valosaastetta.
Muuan miehen matka jatkui. Tien vieressä oli kulmikas ja tyylikkään ruma talo. Siinä oli ollut joskus kauan aikaa sitten pieni huoltamo. Hiljattain sen oli ostanut toinen muuan mies joka harrasti autoja. Siinä oli hyvät tilat toimia. Ne tilat olivat alakerrassa ja yläkerrasta paistoi valo. Pihallakin oli muutama auto. Bensakoneita kaikki. Ajatus sähköauton hankkimisesta saisi näillä selkosilla aikaan röhönaurun.
Se toinenkin muuan mies asui näillä selkosilla. Ihan sitkeyttään ja piruuttaan.
Matka jatkui. Hetken aikaa valona olivat vain auton etulyhdyt. Mutta sitten vastaan tuli toinen valo. Iso tukkirekka. Täydessä lastissa. Vielä kaatoi moto puuta ja rekka vei niitä tehtaalle. Vaikka tietyt hysteerikot sen haluaisivat kokonaan kieltääkin. Hetken päästä vastaan tuli traktori jonka keulassa oli kiinni perhosaura. Lumitöihin se oli menossa. Olihan lunta tullut mutta tämä tie oli jo aurattu. Tuollaiset traktorit olivat elinehto täälläpäin. Mutta niin vain niitäkin täällä oli. Jos ei muuten, niin ihan piruuttaan.
Muuan mies kääntyi kotitielleen jolla ei ollut edes numeroa. Hyvä kun oli jonkinlainen nimi. Naapurissakin paloi valo. Ja pihalla toinen valo. Otsalamppu. Naapurin isäntä oli viemässä evästä koirilleen. Mukavia vessukoita. Niillä oli vain ja ainoastaan painavaa sanottavaa. Toisin kuin ihmisillä. Mutta niillä oli tuon isännän hoidossa hyvä olla.
Mies jatkoi ajoaan ja kääntyi lopulta omaan pihaansa. Talo oli pimeänä. Mutta ei olisi pitkään. Ja pian senkin savupiipusta alkaisi ilmoille nousta kipinöitä. Täällä oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Eikä mitään turhaa. Tänne mies jäisi ja tänne aikanaan uupuisi. Mutta omasta tahdostaan. Jos ei muuten niin ihan piruuttaan.
Täällä elettiin vielä. Piditte tai ette.
Valot eivät olleet vielä sammuneet.
