Siinähän elettiin talvea 1978. Muuan pikkumöllit, nimiltään Ykä ja Kartsa olivat kävelemässä koulusta kotiin. Matka oli hieman totuttua pidempi sillä kummankin pojan perheet olivat kuluvan talven aikana muuttaneet hieman kauemmaksi. Saatiin sentään lupa käydä kuudes luokka loppuun vanhassa koulussa. Seuraavana syksynä olisi sitten muutto yläasteelle mutta sitä ei vielä mietitty. Se oli puolen vuoden päässä. Puoli vuotta edusti tuolloin hyvin kaukaista tulevaisuutta,
Koulussa oppilaille oli kerrottu hiljattain pidetyistä presidentinvaaleista joita oppilaat vähän ihmettelivät. Eiks Urkki ole ollut aina ja on aina jatkossakin? Mitä niillä vaaleilla? No, joka tapauksessa opettajat kertoivat Paasikiven – Kekkosen linjan suuresta merkityksestä Suomen rauhan, turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaajina yhteistyössä ystävävaltio Neuvostoliiton kanssa. Pikkumukuloilla oli muuten yllättävän hyvä ihmistutka ja he hoksasivat että hyvin moni opettaja kertoi heille sellaista, minkä hän oli opettajainhuoneessa paperista pakolla opetellut ja mielessään ehkä noitunut muutaman kirosanankin. Niinpä välitunnilla kerrottiin – niin kuin aina ennenkin – toisille poliittisesti epäkorrekteja vitsejä ja nauraa rätkätettiin sillä mahtavalla soundilla jonka vain pikkupojat saivat aikaiseksi.
Sinänsä välitunnilla ei keskitytty pelkästään vitseihin vaan koska kunnan traktorimiehet olivat tehneet lumtöissään koulunpihan reunaan varmaankin seitsemän metriä korkean lumikasan niin ainoa oikea sen käyttötapa oli Kukkulan Kuningas. Säännöt olivat varsin yksinkertaiset. Porukka jaettiin kahtia. Toinen puolusti kukkulaa. Toinen hyökkäsi ja pyrki heittämään puolustajat alas. Armoa ei aneltu eikä annettu ja kummankin puolen möllit tuiskahtivat vuoronperään korkealta tonttiin. Kaunaakaan ei kannettu. Tämähän oli pelin henki ja ei siihen ollut pakko osallistua.
Näin nykyisin tämä vanhempi Ykä ajattelee että tuostakin pelistä saattaisi tulla nykypäivänä lööppijuttuja kun lapsien turvallisuutta on uhattu ja ei ole ollut tarpeellista aikuisvalvontaa. Kyllä opettajat silloin tiesivät mitä me tehtiin eivätkä olleet moksiskaan. Tervettä liikuntaahan se oli. Ja olihan siinä lumimöhkäleen alla paksu hanki. Ei siitä touhusta mustelmia kummempaa tulisi. Hyvä jos niitäkään.
No, koulupäivä loppui ja Ykä sekä Kartsa löntystelivät kotia kohti. Molemmilla oli päällään silloin muodikas tummansininen lämpöpuku, jalassa sellaiset ruskeat sämpyläkärkiset talvisaappaat ja päässä villapipo. Ja tuttuun tapaan pojilla oli ns. reikä taskussa. Siksi pikkupojan tarkka tutka etsi mahdollisia aarteita. Ja myös löysi.
- Hei kato, muovipussi. Eikä oo tyhjä.
- Täällähän on tyhjiä kaljapulloja.
- Hei eikös nyt oo…
- Joo, tiistai. Kontkaselle!
Kotimatkan varrella vähän keskustan ulkopuolella oli pieni Kontkasen kauppa jossa tiistaisin oli munkkipäivä. Eli tuoreita ja maukkaita hillomunkkeja hintaaan 40 penniä per kipale. Ja hylätyssä pussissa oli pulloja just sopivasti.
Pojat marssivat Kontkaselle ja palauttivat pullot puotipuksun valvonnassa. Sillä kumpikin sai maittavan hillomunkin jota sitten kaupan ulkopuolella natusteltiin suurella nautinnolla. Kuinka vähästä silloin tulikaan tyytyväiseksi. Tuohon aikaan pienet asiat olivat suuria eikä aikuisena sellaista tunnetta ole enää aikoihin tuntenut.
Pojat pyyhkäisivät sokerinmurut ja hillonjämät huulistaan ja marssivat kotiin. Hyvällä tuulella. Mikseivät olisi marssineet? Olihan tulevaisuus silloin vielä kovasti hilloinen ja munkkinen.
Aikuiset Ykä ja Kartsa olisivat voineet kertoa heille yhtä ja toista mutta miksipäs he pikkupoikien munkkihetkeä olisivat häirinneet? Kyllä he sen tulevaisuuden huomaisivat sitten aikanaan itsekin. Ehkä kaivaten niitä Kontkasen kaupan hillomunkkeja ja niiden aikaansaamaa iloa.
