Tampere, Hervanta, nykypäivä…
Kauppakeskuksen pysäköintialueella oli muuan pariskunta joka asetteli ostoksiaan auton peräloosteriin. Auto oli tietysti hybridi joka oli ostettu avovaimon määräyksestä. Avovaimo olisi halunnut täyden sähköauton mutta mies – vaikka totaalisesti tossun alla olikin – oli kerrankin onnistunut puhumaan avovaimolleen tarvittavan annoksen reaalimatematiikkaa ja käytännön perhe-ekonomiaa sekä muistuttamaan, millä leveysasteilla asuttiin.
Avovaimo – nimeltään Lunnia Kirskettes – toimi kärsäntunkevan feminismin tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa. Mies puolestaan oli nimeltään Aulis Rämppänen ja hän toimi insinöörinä Tampereen kaupungilla. Auliksen kyllästyneestä ja alistuneesta ilmeestä näki selkeästi kuka huushollissa piti absoluuttista jöötä. Täysivegaani Lunnia ei sietänyt Auliksen lihansyöntiä ja oli onnistunut rajoittamaan sen yhteen kertaan viikossa maristen joka kerta kuinka Aulis on ilmastorikollinen. Muina päivinä Auliskin söi kiltisti biodynaamista parsaa ja muuta huumorintajua näivettävää rehukeittiön tuotetta. Minkä nyt joskus iltalenkillään osti salaa läheiseltä snagarilta lihiksen kolmella nakilla.
Auliksen ilmeestä näki myös että kyseisen pariskunnan huushollissa ei puhuttu kuin niitä asioita ja siinä sävyssä minkä Lunnia määritteli ja antoi luvan. Niinpä Aulis ei juurikaan puhunut vaan keskittyi kuuntelemaan Lunnian vaahtoamista maailmanparantamisesta interperspirationaalisesta näkövinkkelistä. Auton lastaaminen kävi tutuissa merkeissä eli Aulis kuunteli parisuhdevallastaan juopuneen Lunnian nalkuttamista. Tai oikeastaan Aulis oli kehittänyt sille uuden termin joka oli otettu käyttöön myös hänen kavereittensa kanssa silloin harvoin kun hän pääsi nauttimaan heidän kanssaan muutaman tuutingin. Eli ei se ollut enää nalkuttamista vaan nalkuttamista toiseen potenssiin eli vätkytän-läkittämistä. Ja voi että Lunnia siitä nauttikin.
Mutta pian vätkytän-läkittäminen loppui ja tapahtui jotain yllättävää ja hirveää. Pariskunnan auton viereen kaahasi ikkunaton pakettiauto ja sieltä ryntäsi esille neljä kommandopipoilla naamioitunutta aseistettua miestä. Miehet löivät Auliksen päähän hupun ja raahasivat hänet autoon. Yksi miehistä osoitti aseella Lunniaa ja sanoi julmalla äänellä:
- Kännykkä. Tänne. Heti.
Eihän Lunnia uskaltanut panna hanttiin vaan antoi kännykkänsä. Auto kaahasi paikalta eikä kaikkeen ollut kulunut kuin kymmenen sekuntia. Lunnia istui autonsa vieressä shokissa ja meni varmasti varttitunti ennen kuin hän älysi mennä kysymään kännykkää joltain toiselta ja soittamaan poliisille.
Hänen miehensä oli kaapattu. Keitä ne kaappaajat olivat? Mitä he halusivat? Eihän tämä voinut olla totta.
Kaappaajien autossa joku ulkopuolinen olisi ehkä ihmetellyt tunnelmaa. Kas kun se oli varsin leppoisa. Auliksen kaapanneet miehet vetivät kommandopipot päästään, ottivat saman tien hupun pois Auliksen päästä, löivät kouraa ja esittäytyivät:
- Perskeleen Ykä.
- Lötjösen Eelis.
- Kutvosen Kake.
- Pöntisen Pave.
- Ja Pätisen Pena on Lällävedellä lämmittämässä saunaa. Sinä olet nyt sovitusti Käppäukkojen Kaappauspalvelun kaappaama panttivanki.
Läppäriä käyttävä Pöntinen täsmensi:
- Joo, mutta tosin virallisesti sinut on kaapannut ihan toinen porukka. Ne aseet muuten olivat airsoft-pyssyjä mutta eihän se avovaimosi niitä erota oikeista pyssyistä. Laitetaas sähköpostiviesti muijallesi…
Tuntemattoman Vapautusrintama on kaapannut miehesi.
Jos haluat nähdä hänet elävänä, maksa meille 200 miljoonaa Mongolian tögrögiä käytettyinä seteleinä.
Kerromme myöhemmin kuinka ja mihin toimitat rahat.
Älä ota yhteyttä poliisiin.
Samalla kun Kutvonen irroitteli akkuja Auliksen ja Lunnian kännyköistä hän totesi:
- Ja niin kuin etukäteen sovittiin, kaappaus kestää neljä vuorokautta.
Aulis huokasi onnesta. Hän oli kuullut eräältä kaveriltaan Käppäukkojen Kaappauspalvelusta joka antoi interperspirationaalisen feminismin sorron kohteena oleville miehille mahdollisuuden mutkattomaan ja toksisen maskuliiniseen rentoutumishetkeen hyvässä seurassa. Hän oli ottanut salaa avovaimoltaan palveluun yhteyden ja nyt se kaappaus oli hänellä täydessä käynnissä. Kun auto ohitti Pinnanmaan maakunnan rajan niin ensimmäisenä käytiin bensikseltä hakemassa lihikset läskimakkaralla ja sen jälkeen ajo jatkui. Kun mieli oli hyvä ja rauhallinen niin aika kului nopeasti ja pian lähestyttiin Lällävettä sekä mökkiä. Lälläveden mökille saavuttua Ykä totesi:
- No niin, neljän vuorokauden kaappauksesi alkaa. Olemme suunnitelleet ohjelmistoksi joka päivä saunaa ja Tsuhnan Kostoa. Ruokapuolena on Lälläveden Läski & Leivonnaisen makkaravalikoimaa sekä luonnollisesti grillattua porsasta. Parina päivänä voidaan käydä Örnätjärven Erämiesten ampumaradalla ampumassa konepistoolilla. Myös vanha Maxim-nollayhdeksäinen on tarjolla. Ja luonnollisesti koko kaappauksen ajan on tarjolla toksisen maskuliinista herraseuraa. Jos haluat jotain lisäohjelmaa niin sitä järjestetään mahdollisuuksien mukaan.
Aulis totesi onnellisena:
- Ei jätkät… täähän lähentelee jo taivasta. Mutta millä minä tämän maksan? Tästä tulee teille kustannuksia.
Tähän totesi puolestaan Lötjönen:
- Tämä ei maksa sinulle mitään. Kustannukset hoitaa Pinnanmaan Miesvapautussäätiö. Täällä Pinnanmaallahan sille ei ole sinänsä tarvetta mutta täällä ollaan huolissaan muualla Suomessa asuvista feministisen sorron alla elävistä miehistä ja halutaan auttaa heitä parhaamme mukaan. Mitäpäs jos otetaan ensiksi pienet mukit Äkkölämäkölän bönjakkia ja aloitetaan sen jälkeen panttivankijaksosi?
- Voi juma örtsy… vaan sehän sopii…
*
Neljä kaappauspäivää myöhemmin…
Kaappaajat olivat ajaneet pakullaan kahden kilometrin päähän Auliksen asunnosta. He totesivat:
- Sinun kannattaa varmaan juosta tämä loppumatka että näytät edes vähän kaapatulta. Ja jos haluat muuta apua niin Pinnanmaan Miesvapautussäätiöllä on vertaistukitoimintaa feministisestä sorrosta vapautuneiden tai siitä irti haluavien miesten kesken. Me ollaan laitettu sinun sähköpostiisi yhteystiedot. Näyttää spämmiltä. Läjä-Tek-oy mainostaa siinä ökkötölöhölököttimiä.
- Kiitti jätkät. Täytyy varmaan mennä… ja kiitos vielä kaikesta… tällä jaksaa jo pitkälle…
Lunnia kuuli kuinka ovikello soi. Siellä oli Aulis.
- Minä pääsin karkuun. Ne olivat siirtämässä minua toiseen paikkaan ja olivat huolimattomia. Sain kaapattua kännykkänikin mukaan. Eivät saaneet minua kiinni.
- Nyt on soitettava poliisille.
Puolta tuntia myöhemmin poliisi oli paikalla. Aulis kertoi että ei pystynyt millään sanomaan missä hän oli ollut eikä sitä miltä kaappaajat näyttivät. Heillä oli koko ajan ollut kommandopipo päässään.
Poliisi raapi päätään:
- Niin… tämä on kyllä kummallinen juttu… kas kun tuo Tuntemattoman Vapautusrintama on viimeisen parin kuukauden aikana kaapannut jo kolmisenkymmentä miestä. Ja joka kerta se kaappaus on epäonnistunut. Lunnaita ei ole saatu ja miehet ovat aina päässeet karkuun. Ja ne lunnaatkin on aina vaadittu jokseenkin käyttökelvottomina valuuttoina. Ne tyypit ovat vissiin maailman surkeimpia kaappaajia.
Lunnia katsoi Aulista ja poliisia ja hieman hätkähti.
Etteivät ne perkeleet vaan iskeneet silmää toisilleen?
