Siinähän elettiin muuatta syksyä. Ei niin kaukana nykypäivästä. Pienessä lähespohjoisessa sijaitsevassa Häkälän kunnassa muuan punainen Nissanin pick-up pysähtyi pienelle levikkeelle ja autosta nousi kaksi rumaa käppäukkoa eli Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis. Miehille oli ajaessa rakko huomauttanut että oli aika löröttät-sixteen ja siinä samalla voisi tietysti röyhyytellä voimasavuke Bostonin.
Kusta lorrautettuaan Ykä sytytti voimasavukkeen ja totesi että tuossa vieressä jo vuosikymmeniä kasvanut lepikko muuten aikanaan oli Häkälän Metsästysseuran ampumarata. Olivat sitten kunnassa tuumineet että se sijaitsi liian lähellä pientä keskustaa ja se piti siirtää sivummalle. Se uudempikin rata oli nykyisin jo vanha mutta onneksi vielä toiminnassa. Miehet polttelivat Bostoninsa, kääntyivät autoa kohti ja huomasivat että Nissanin pick-up oli muuttunut kahdeksi pitkäsatulaiseksi polkupyöräksi. Samalla ohi ajoi Osuuskauppa Häkälän Nälän myymäläauto jota näillä selkosilla ei ollut olemassa enää ikään aikaan. Toverukset katsoivat toisiaan ja naurahtivat:
- Hähhää, me ollaan joitain viistoistavuotisia jannuja. Oltiinko me tosissaan joskus näin laihoja?
- No joo, kun ruoto silloin venyi kuin venytyspenkissä ja lihakset tulivat muutaman vuoden jälkijunassa. Mutta tää taitaa olla hikinauttien keikka. Se lepikko on meinaan hävinnyt ja tuo ratahan on täydessä tällingissä.
Vanhat miehet / nuoret pojat kävelivät radalle. Siellähän oli autoja. Elettiin vissiin jotain 1970-lukua. Oli pommi-Corolla, oli pallosilmä-Lada, oli Datsun-amppeeri, oli kuplavolkkari ja olipa vielä Volgakin jostain 1960-luvun alusta. Radalla heitä vastaan tuli mies. Ehkä sen ikäinen kuin mitä he omassa ajassaan olivat. Ja hänessä oli jotain tuttua. Toverukset tajusivat että mies oli jonkinlainen keskiarvo niistä kaikista silloin aikanaan heitä vanhemmista miehistä joita he olivat nöösipoikina ja vähän myöhemminkin radalla ja metsästyshommissa nähneet. Mies hymyili ja sanoi:
- Tulikos pojat tutustumaan radalle?
- Joo, semmonen meillä oli mielessä.
- No eihän se katsominen sitten pelkästään riitä. Tulkaas kokeilemaan.
Radalla oli tietyt niin tutun mukavat aistihavainnot. Laukausten ääni, ruudin käry ja aseöljyn tuoksu. Ja se mukava kilahdus kun hylsy vedettiin pulttilukkoisesta laukauksen jälkeen pois. Mies antoi pojille / miehille kokeiltavaksi Sakon .243-kaliiberisen kiväärin ja lipastaminenkin kävi helposti ilman apua. Oltiinhan tähän totuttu ja mies nyökkäsi päätään hyväksyvästi. Sekä Ykä että Lötjönen ampuivat viiden laukauksen sarjan ja kun taulut oltiin käyty katsottavaksi mies tuumasi:
- Näähän on ihan mukavat kasat. On tainneet pojat ampua ennenkin?
- Minkä nyt isän kanssa vähän.
Vaikeaahan sitä oli selittää että noilla sillä hetkellä noin viisitoistavuotisilla pojilla oli vuosikymmenten ampuma- ja metsästyskokemus. Sitten mies antoi Ykän ja Lötjösen kokeilla haulikkoaankin. Sellainen kaksipiippuinen Leijona. Hyvin meni ampuminen silläkin ja mies tuumasi ettei poikia rekyyli pelottanut. Miksipä olisi pelottanut kun sekä Ykä että Lötjönen olivat aikanaan opetelleet ampumaan hyvin kevyellä yksipiippuisella Baikal IJ – 18-haulikolla. Juuri samanlaisina rysäkeppeinä kuin mitä he juuri tällä hetkellä aikamatkallaan olivat. Sen haulikon jälkeen ei rekyyli enää pelottanut.
Radalla ei ollut varsinaisesti ampumakilpailua mutta sovittu Häkälän Metsästysseuran tilaisuus johon oli tullut paljon jäseniä ampumaan. Niinpä radalle oltiin tietysti viritelty tulet ja eväistä pääsivät nauttimaan myös teinipoikien kehoissa aikamatkustavat Ykä ja Lötjönen. Tarjolla oli tulilla keitettyä kahvia, lenkkimakkaraa ja ruisleipää Gotler-makkaralla. Niitähän äyskäröi ääntä kohti oikein mielellään.
Ykä ja Lötjönen olivat aika ajoin tuumineet että olivatko ne muistot vanhojen aikojen maukkaammista eväistä vain muistojen kultaa mutta suuvärkki kertoi että kyllä tuolloin maku oli jotenkin syvempi ja aidompi. Mieleen tuli vertauksena sikanautasäilyke joka tuolloin ennen oli jumalten ambrosiaa ja nykyisin taas gelatiiniin uutettua pahvia. Tietysti joku S-ketjun ravinto-oppinut sanoisi että kyllä niissä on ihan samanlainen ravintoarvo että ihan turha mutista.
Tulilla istuva porukka puhui kaikenlaisia juttuja sellaisella letkeällä asenteella, joka olisi nykyisille puolestaloukkaantujille aikaansaanut välittömiä pidätyskyvyn ongelmia sekä etu- että takarööristä. Toisaalta – minkä niin Ykä kuin Lötjönenkin muistivat omista seura-ajoistaan – ei varsinaista päivänpolitiikkaa pahemmin puhuttu. Metsästysseuroissa kun oli jäseniä kommunisteista kokoomuslaisiin ja itse metsästys sekä siihen liittyvä toiminta ylitti poliittiset rajat ja yhdisti olennaiseen. Saattoipa tuota sanoa kansalaishengen luomiseksikin. Samaa porukkaahan tässä kumminkin oltiin.
Kaikki loppuu aikanaan. Niin myös tämä aikamatka. Vaikka radalla olisi ollut vielä houkuttelevia aseita. Yhdellä miehellä oli hirvikivääriksi muunnettu Ukko-Pekka. Ja olipa yhdellä vielä vanha venäläinen Tokarevin puoliautomaatti. Ykä ja Lötjönen kuitenkin kiittivät ja läksivät polkupyörilleen jotka sulautuivat yhteen ja kasvoivat taas Nissaniksi. Miehetkin olivat taas normaalissa harmaantuneessa muodossaan. Ykä totesi:
- Ne oli jotenkin yksinkertaisempia ja selkeämpiä aikoja nuo. Luottavaisempia, etten sanoisi.
Lötjönen säesti sytyttäessään voimasavukkeen:
- Joo, eikä aseelliseen mieheen suhtauduttu silloin sellaisella vainoharhaisuudella kuin nykyisin.
- Totta. Minäkin sain viisitoistavuotiaana ensimmäiset rinnakkaisluvat helposti. Isäukko kävi parilta luotettavaksi katsotulta mieheltä suositukset ja se pahvinen lupaläpyskä heltisi yhdellä poliisilla käynnillä.
- Joo, ja siinä iässä siihen maailman aikaan me voitiin mennä viisitoistavuotisina jannuina yksinämme metsälle eikä sitä pidetty mitenkään omituisena. Sitten myöhemmin viisaat ja lukeneet päättivät että 15 – 18-vuotiaan on terveellisempää notkua kylillä kuin käydä metsällä. Jos hänellä ei sattunut olemaan aikuista joka veisi metsälle. Eikä kaikilla ollut.
- Ja sinänsä, jos EU-byrokraatit ja viherpiipertäjät pääsevät mielensä päähän ei meillä ole enää aseita, ratoja eikä metsästystä. Ja jos sen olisi sanonut noille radalle olleille miehille niin ne olisivat tuumineet että älkää höpiskö, ei maailma sentään niin hulluksi mene. No, eiköhän jatketa taas.
Nissan käynnistyi ja hikinauteista jälleen käppäukoiksi muuttuneet toverukset jatkoivat kohti uusia vanhenevien miesten seikkailuja. Tylsiä ja vähätapahtumaisia ehkä, mutta kuka tässä iässä viitsisi Indiana Jonesia leikkiä.
