Niin kuin lukijakin hyvin tietää, ei vihreitten/de röda puheensanelija Maria Ohisalo miellä suinkaan olevansa sisäministeri vaan sisäänheittoministeri jolla on pakkomielle saada Suomeen aina vain enemmän kehitysmaalaisia ja nimenomaan sellaisia jotka eivät sopeudu tänne mitenkään. Varsinkaan kun heiltä ei sitä edes vaadita. Ei ole koskaan vaadittu. Nyt kun Afganistan sitten romahti niin kyseinen pakkomielle otti lisäboostia:
Ohisalohan on oikeassa. Humanitaarisella maahanmuutolla on väkisin juntattu paikkansa yhteiskunnassamme. Paikka, jossa tietty väestönosa saa automaattisen ja pysyvän elatuksen vaikka heillä ei olisi turvapaikan tarvetta. Ja vaikka he lomailisivat lähtömaassaan. Jossa he olivat turvapaikkahakemuksensa mukaan hengenvaarassa. Ja lisäksi ovat täällä Suomessa muutenkin kunnostautuneet. Muistutetaanpa eräästä tilastosta:
Mikäs maa siinä muuten olikaan kärjessä? Oikeaoppisen pakkomielteensä riivaama Ohisalo ei tästä tilastosta välitä. Eikä siitäkään, että vaikka turvapaikan hakeminen olisi ihmisoikeus niin suomalainen vallitseva käytäntö eli automaattinen loppuiän elatus ei ole. Mitä tulee Perussuomalaisten kylmääviin linjauksiin niin enempi kylmäävää on Ohisalon ja kaltaistensa toistuva vetoaminen kansainvälisiin sopimuksiin jotka ovat olemassa vain heidän korviensa välissä. Mitenkäs se menikään… joo, valhe on totuus. Mutta Ohisalohan jatkaa:
Kieltämättä nimenomaan vihervasemmistolaisten asenteissa on paljon korjattavaa. Yhteiskuntarauhan kannalta on nimittäin varsin järjetöntä että tietyt maahanmuuttajaryhmät nostetaan automaattisen ja pysyvän elatuksen lisäksi käveleviksi ja arvostelun yläpuolella oleviksi solidaarisuuspokaaleiksi. Millä helvetillä ne silloin ”kotoutuvat”? Miksi niitä edes huvittaisi? Karmea sanahirviö sinänsä tuo kotoutuminen.
Mitä taas tulee lauseeseen ”työmarkkinammekin tarvitsevat tekijöitä lähtömaasta riippumatta” niin kuka tahansa jota ei vaivaa vihervasemmistolainen pakkomielle tuumaisi että jopa heitit melkoisen huumorin pläjäyksen. Tyyliin ”eihän se ole toiminut kymmeniin vuosiin ts. ei koskaan mutta jos oikein toivotaan ja varsinkin intetään sen välttämättömyyttä, niin ehkä se alkaa toimimaan”.
Mutta Ohisalo ei tajua. Hän elää pakkomielteessään. Ehkä sellainen elämä on kaunista. Kaikki on valmiiksi ajateltua, absoluuttisen oikeaa ja ongelmana ovat vain ne ihmiset jotka eivät ymmärrä pakkomielteen kauneutta, välttämättömyyttä ja väistämättömyyttä.
Tulee muistaa, että pakkomielteestä kärsivät pitävät tässä maassa valtaa. Eivätkä he halua luopua vallastaan. Mitenkäs se pakkomielteestä vielä pidempään kärsineessä Ruotsissa tilanne olikaan?
