Täsmälleen kolmekymmentä vuotta sitten alkoi Neuvostoliitossa vanhoillisten kommunistien vallankaappausyritys jonka tavoitteena oli syrjäyttää uudistusmielinen Mihail Gorbatshov ja saattaa maa takaisin brezhneviläiseen komentoon. Oman aikani ihmiset muistavat tapauksen ja nuoremmat voivat etsiä tietoa interwebin ihmeellisestä maailmasta joten lyhyt kertaus riittänee:
Suomessa asiantuntijat – varsinkin Keijo Korhonen – totesivat että nyt suomettumisen aika palaa takaisin ja palaa pysyvästi joten suomalaisten on parempi pitää turpa rullalla, naama näkkärillä ja alkaa opetella kiireen vilkkaa uudestaan vanhaa YYA-retoriikkaa. Tosiasiassa kaappaus oli juosten kustu ja osittain kännissä toteutettu joten se romahti kolmessa päivässä viimeistään siinä vaiheessa kun neuvostoarmeija kieltäytyi avaamasta tulta siviilejä vastaan. Erityisasemassa tässä olivat Alfa- ja Vympel-erikoisjoukot jotka eivät käskystä huolimatta rynnäköineet Valkoiseen Taloon jossa vastarinnan johtaja Boris Jeltsin piti majaansa.
Kaappauksen jälkeen korttitalo nimeltä Neuvostoliitto alkoi luhistua nopeasti kun neuvostotasavalta toisensa perään julistautui itsenäiseksi. Lopulta 25. joulukuuta hetkeksi takaisin valtaan päässyt Mihail Gorbatshov erosi tehtävästään ja Kremlissä sirppi ja vasara laskeutui lippusalosta antaen tilaa Venäjän lipulle.
Asiasta tulee meikäläiselle mieleen muutama muisto. Kaksi negatiivista ja yksi positiivinen.
Ensimmäinen, negatiivinen: Suomessa jatkoi vallassa se Moskovaan kumartanut ja YYA-retoriikan totena omaksunut poliittinen johto joka sitten pikku hiljaa siirsi vallan omille opetuslapsilleen. Eräs kumartajista valittiin jopa kahteen otteeseen tasavallan presidentiksi. Ryömimiseen oppinut ja tottunut porukka ei lopettanut ryömimistä vaan muutti vain sen ilmansuuntaa. Kävi selväksi että ryömiminen itsessään oli tärkeintä. Suomettumisen ajan likapyykkiä ei olla vieläkään kunnolla pesty. Ja eräs tietty lista pysyy vieläkin salaisuutena. Tosin kyseinen lista on vain Stasin lista. Ne tärkeimmät listat olivat KGB:n listoja ja niihinhän emme pääse käsiksi koskaan. Sieltä voisi löytyä hyvin mielenkiintoisia nimiä.
Toinen, myös negatiivinen: Suomen poliittisesta koneistosta huomattava osa ja hallituksestamme valtaosa kannattaa edelleenkin sitä poliittista järjestelmää mihin Neuvostoliittokin perustui. Eli sosialismia. On tosin tietty ero. Karmea sellainen. Neuvostoliitto pyrki kehittämäänelinkeinoelämäänsä sosialistisen opin mukaisesti. Tietysti epäonnistuen surkeasti. Oma hallituksemme pyrkii lopettamaan elinkeinoelämämme ilmastohysteriaansa vedoten. Sinänsä molemmat tapaukset ovat samanlaisia. Kumpikaan ei miettinyt silloin eikä mieti nyt, mitä heidän toimensa ja utopiansa saavat aikaiseksi. Mutta kumpikin pyrkii saamaan puumerkkinsä historiaan. Ja, luoja nähköön, tämä intersektionaalisen feministinen hallituksemme onnistuu siinä enemmän kuin hyvin.
Kolmas muisto, positiivinen: Vielä vuonna 1986 ajateltiin että Neuvostoliitto on kiveen hakattu ikuinen totuus. Kukaan ei tuolloin osannut kuvitella, kuinka nopeasti se sitten lopulta romahtaisi. Mutta niin se kumminkin teki. Ja sitä myötä huomattiin että ne Neuvostoliiton vainotut toisinajattelijat olivat olleet koko ajan oikeassa. Tämä antaa toivoa myös nykyiseen tilanteeseen jota myös kuvitellaan kiveen hakatuksi ikuiseksi totuudeksi.
Ehkä, ja toivottavasti tulevaisuudessa todetaan että EU:n – ja samalla Suomen – toisinajattelijat olivat oikeassa koko ajan.
