Suuresta kaupungista ajoi moottoritietä maaseudulle päin nykyaikainen ja kallis hybridiauto. Jonkin aikaa moottoritietä ajettuaan se nousi eräästä rampista ja jatkoi pienempää tietä eteenpäin kääntyen aika ajoin aina pienemmille teille kunnes se saapui soratielle. Autoa ajoi 50-vuotias mies joka suuressa kaupungissa oli arvostettu, korkeassa asemassa oleva akateemisen oppiarvon omaama valtion virkamies. Tarkemmin sanoen hän toimi opetushallituksessa.
Mies oli tarkka arvostaan ja asemastaan. Se tunnettiin ja tiedettiin. Hän tiesi itsekin. Olihan hän rakentanut koko identiteettinsä ulkoisen statuksensa ympärille. Ura oli selvinnyt hänelle jo varsin nuorena. Hän tiesi, että hänestä ei ollut varsinaiseksi työmieheksi. Lisäksi hän oli sen verran mielikuvitukseton että ei hänestä ollut taiteilijaksikaan tai muunlaiseksi elämän helppoheikiksi jotka aina pärjäsivät jollain tavalla. Mutta hän oli hyvä opettelemaan asioita ulkoa ja toistamaan ne halutulla tavalla. Hänellä oli myös kyky haistaa tuulta ja ymmärtää, mitä haluttiin kuulla. Niinpä hänelle luonnollista oli aikanaan mennä yliopistoon. Lukemaan yhteiskunnallisia aineita. Asioita, joita ei opittu, vaan omaksuttiin ja hyväksyttiin kyseenalaistamattomana totuutena.
Hän valmistui maisteriksi hyvin paperein. Hän ei valmistunut ammattiin vaan sai oppiarvon. Hän ei osannut varsinaisesti tehdä mitään mutta julkishallinto ei kaivannut osaajia vaan ihmisiä joilla oli nimenomaan oppiarvo. Heitä kaivattiin johtajiksi. Ihmisiä, jotka omaksuivat heille syötetyn ja syöttivät sitä eteenpäin mitenkään edes ajattelematta. Ja siinä hän oli hyvä. Niinpä hän alkoi rakentaa uraa julkishallinnossa nousten porras kerrallaan ylemmäksi. Saaden aina suurempaa arvostusta.
Hän oli järjestelmän parissa suosittu mies, sillä hän ei koskaan kyseenalaistanut aina vain ideologiapohjaisemmaksi muuttuvaa työtään. Jos järjestelmä oli kerran vihervasemmistolainen, niin sitä se sitten oli. Hän vain noudatti sen käskyjä ja välitti käskyt eteenpäin. Ei ollut hänen tehtävänsä tehdä politiikkaa vaan toteuttaa sen päätöksiä. Ennen kaikkea hänen tehtävänsä ei ollut ajatella. Hän ei ollut aivan varma että oliko hän täysin ajatukseton ja mielipiteetön ihminen mutta hän oli ajan mittaan omaksunut ajattelutavan että muualta annettu ohjeistus oli hänenkin mielipiteensä. Siihen hän oli tyytynyt ja sillä asenteella hän menestyi.
Hän oli pitkään tehnyt työtään kokopuku päällä ja kravatti kaulassa. Se oli tavallaan haarniska joka suojasi häntä niiltä syytöksiltä joita hän tiesi oikein hyvin esitettävän. Se haarniska oli aikaa myöten tullut osaksi hänen ominta itseään. Joka pitkän ja menestyksekkään uran edetessä oli alkanut aika ajoin kalvamaan häntä. Hän oli oppiarvo. Hän oli asema. Hän oli titteli.
Mutta oliko hän niiden ulkopuolella mitään muuta? Oliko hän mies?
Pari vuotta aikaisemmin hän oli tavannut pitkästä aikaa pikkuserkkunsa joka oli maanviljelijä. Varsin rento ja sydämellinen mies jossa oli tiettyä elämän notkeutta ja silmän pilkettä mitä virkamiehellä itsellään ei ollut. Pikkuserkku oli kertonut hänelle manttaaleistaan ja sanonut niihin kuuluvan alueita myös erään pienen järven rannalla. Siellä oli tuli- ja leiripaikka valmiine puineen ja jos virkamies haluaisi joskus käydä suuren kaupungin ulkopuolella rentoutumassa niin sinne vaan. Lupaa ei tarvitsisi erikseen kysyä. Se oli yhdellä sanomisella aina voimassa. Virkamiehen mieleen oli tullut kaukainen muisto termistä ”miehen sana”. Se kun oli virantoimituksessa päässyt unohtumaan.
Virkamies oli käynyt tulipaikalla, ja käynnistä aika ajoin oli tullut tapa. Niin kuin nytkin. Autoaan ajavalla miehellä oli päällään nyt vain tavallinen ulkoilupuku ja kun hän ajoi soratietä niin matkan vaikutus alkoi tuntua. Oli jotenkin helpompi hengittää. Näkö oli terävämpi. Maailma todellisempi. Mutta se oli vasta alkua. Hän tiesi sen entisestään. Auto kääntyi vielä pienemmälle metsätielle joka päättyi kääntöpaikalle.
Mies pysäköi, veti saappaat jalkaansa, otti auton takaluukusta repun ja alkoi kävellä. Matkaa järven rannalle ei ollut kuin parisataa metriä. Kättä hipaiseva kuusen oksa vei jotain haarniskasta. Kasvoilta pyyhkäisty hämähäkinverkko vei taas jotain. Puun juureen kopsahtava saapas puolestaan jotain. Läheltä lentoon pyrähtävä kyyhky vei oman osansa. Niin kuin jo näkyvällä järvellä pintaan hypähtänyt kala.
Leiripaikalla mies sytytti tulen, otti repusta pakin ja laittoi kahviveden kiehumaan. Repussa hänellä oli myös makkaraa. Enempää ei tarvittu. Eihän hän koskaan viipyisi täällä pitkään. Sillä hän ei ollut tavallinen retkeilijä. Retkeilijät tulivat nauttimaan olostaan. Hän tuli kärsimään. Tässä paikassa oli jotakin. Se sattui häneen sisintä myöten. Mutta hän tarvitsi tätä. Hän oli tullut kivusta riippuvaiseksi.
Hörsiessään hiljalleen kahvia ja puhallellen samalla tulilla paistettua makkaraa haukkaillen siitä palasia hän tunsi kuinka paikka sai hänestä täydellisen otteen jälleen kerran. Se riisui hänet henkisesti alastomaksi. Vei pois sen kuoren ja haarniskan joka hänen minuutenaan oli ollut niin kauan. Ei ollut enää oppiarvoa. Ei ollut enää asemaa. Ei ollut enää titteliä. Oli vain mies sen kaiken alla. Pelkkä mies. Ja hän ymmärsi, että se mies ilman haarniskaansa ei ollut paljon mitään. Ei oikeastaan yhtään mitään. Ei ollut koskaan ollutkaan. Kaupungissa hän ehkä kuvitteli toista mutta tämä paikka riisui tylysti kaikki kuvitelmat pois. Ja jätti jäljelle vain hänet itsensä.
Tässä paikassa hän myös huomasi että hänellä, siellä jossain mielen pohjalla oli sittenkin omia ajatuksia. Omia mielipiteitä. Virantoimituksessa syvälle piilotettuja. Mielipiteitä, jotka kertoivat että mies haarniskassaan ei ollut vain ohjeistusta toteuttava virkamies vaan lasten aivopesua suorittava, no, suorastaan rikollinen. Rikollinen, joka vetosi haarniskaansa ja uskoi sen poistavan hänen syyllisyytensä. Niin kuin monet samanlaiset rikolliset historian kuluessa. Rikolliset, jotka noudattivat käskyjä ja vetosivat niihin.
Vaikka ymmärtäminen sattui ja sattui kovasti niin mies oli tässä hetkessä tyytyväinen. Siinä tulilla istui kuitenkin hän. Mies ilman oppiarvoa ja asemaa. Hän, joka hän joskus oli ollut. Tyhjänä tauluna ehkä ja myöhemmin räikeillä väreillä maalattuna mutta hän tunsi hetken ajan olevansa kuitenkin mies. Mies, joka voisi vieläkin tehdä jotain toisin. Ei olisi vieläkään liian myöhäistä.
Ja siinä vaiheessa hän aina näki heidät. Sen pienen lahdukan toisella puolella. Siellä seisoi pieni poika ja noin viisikymppinen mies. Kyllähän hän itsensä lapsuutensa ajalta tunnisti. Ja se mies… sekin oli selvästi hän. Mutta toisenlaisen elämän valinneena. Ylpeänä. Ei jostain tyhjästä ja olemattomasta jolla hän pönkitti itseään vaan siitä, mitä hän todella oli. Hahmot katsoivat häntä. Ne eivät koskaan tulleet lähemmäksi. Eivätkä sanoneet mitään. Ei heidän tarvinnut. Mies osasi syyttää itse itseään. Hahmot näyttivät olleen vastarannalla vain pienen hetken kunnes ne haipuivat. Mutta sillä aikaa tuli oli ehtinyt aina sammua. Mies ei tiennyt kuinka kauan tuo kohtaaminen oli kestänyt.
Hän keräsi tarvikkeensa, pakkasi ne reppuunsa, heitti repun pykälään ja läksi kävelemään takaisin autolleen. Kun kallis ja oikean ideologian mukainen hybridiauto käynnistyi ja matka suuntasi taas kohti suurta kaupunkia alkoi hetken lumous haihtua. Se, mitä hän oli ollut rannalla alkoi muuttua taas takaisin joksikin toiseksi. Haarniska alkoi taas rakentua ja suuressa kaupungissa se olisi entisessä mitassaan. Lukiten miehen sisälleen.
Ajaessaan mies tuumasi että voi kun hän kerran, edes yhden kerran uskaltaisi tuoda mukanaan kaupunkiin sen miehen jonka hän tulipaikalta oli löytänyt. Muuten hän olisi jatkossakin pelkkä haarniskan sisällä oleva tyhjyys. Oppiarvo, asema ja titteli. Kasvoton ja ajatukseton koneen osa.
Ei mitään muuta.
Korkeassa asemassa oleva ei kukaan.
Korkeassa asemassa oleva haarniskan suojaama rikollinen.
