Syksynä muutamana, eräässä kunnassa…
Käppäukot Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis olivat vaihteeksi menossa metsästysmatkalle hieman pohjoisemmaksi ja olivat päättäneet yöpyä matkansa varrella Eräänkunnan keskustan laitamilla sijaitsevassa matkustajakodissa ettei ajomatka tulisi kerralla liian pitkäksi. Tilat tarjotussa huoneessa olivat pienet mutta riittävät sillä eihän tässä ollut tarkoitus olla muuta kuin olla pitkällään yön yli ja sen jälkeen jatkaa matkaa. Suunnitelmiin tuli kuitenkin pieni muutos kun Lötjönen piipahti huoneen wc:ssä josta hän huikkasi Ykälle:
- Tuus Ykä kattoon lärvivärkkiäsi. Se nimittäin mitä varmimmin näyttää samanlaiselta kuin minunkin.
Ykä teki työtä käskettyä ja totesi:
- No kas merkelettä. Meillähän on taas kertaalleen 1970-luvun keesi. Pulisonkeineen kaikkineen. Tukka yli puolenkorvan ja muutenkin ollaan ihan täysiä Fredejä. Hyi hitto että me ollaan karmean näköisiä. Vielä karmeamman kuin yleensä. Mikä on jo saavutus sinänsä. Tässä on näemmä taas tarjolla Kalevi Keihäsen aikamatkailua hikinauteille. Mutta mitä hemmettiä me tässä pienessä kopissa aikamatkaillaan?
- Käydääs hei kattoon meidän vermeitä. Ehkä sieltä löytyy selitys.
Löytyihän se ja asia alkoi hahmottua. Miesten erävarusteet olivat muuttuneet 1970-luvun ruskeiksi teryleenihousuiksi ja pikkutakeiksi. Olipa mukana ajan hengen mukaiset nailonpaidatkin joissa tuli hiki jo ennen kuin ne ehti pukea päälle. Ykä vilkaisi ikkunasta ulos:
- Tuossahan matkustajakodin vieressä näyttää olevan Soittoruokala Örinäoksa jota ei vielä hetki sitten siinä ollut. Eikös se purettu joskus 1990-luvulla? Näin minä ainakin muistelen. Milloinkas sitä on viimeksi tullu käytyä kapakassa noin yleensäkään?
- Kyllä siitä on aikaa kevättä. Taitaa olla toissavuosikymmenellä. Ja teknisesti ottaen se tilanne ei muutu ensinkään koska me eletään arviolta 1970-luvun alkupuoliskoa. Katsotaanpas valuuttatilanne…
Miesten lompakoissa valuutta oli muuttunut tutuksi ja turvalliseksi Kekkoslovakian markkavaluutaksi ja kaikki muovikortit olivat hävinneet. Eipä sitten muuta kuin pistäytymään paikalliseen. Teryleenit päälle. Kengät olivat kyllä ihan nahkasaappaat. Ja matkustajakodin pihalla odottava uskollinen Nissan oli muuttunut jälleen Mossen avolavapakuksi. Kuppilaa kohti kävellessä Lötjönen tuumasi:
- On tietysti olosuhteisiin nähden hyvä että meillä on tämä varsin naurettava 1970-luvun tukkakeesi. Kaljupäitä katsottaisiin tähän maailman aikaan vinoon ellei se ole luontainen kalju. Eletäänhän sentään Suomen historian vaikutusvaltaisimman luontaisen kaljupään aikakautta mutta itse nyrhitty klanipää oli silloin epäilyttävä. Mutta voi olla, että Kalevi Keihäsen Aikamatkat unohtivat yhden yksityiskohdan. Meillä nimittäin ei ole kravatteja.
- Niin tai sitten Kalevi Keihäsen Aikamatkat tekivät sen tarkoituksella tarjotakseen meille aitoa ajan tunnelmaa.
Ja niinhän olikin. Tympeäilmeinen portsari totesi toveruksille vielä tympeämmällä äänellä:
- Nuo saappaat nyt menee nippanappa mutta meillä on kuulkaa solmiopakko.
Tähän totesi Lötjönen:
- Mahtaiskos asia ratketa jos kaivetaan kuvetta?
Ratkesihan se ja kympit köyhtyneinä miehet asettelivat kaulaansa kerberoksen kätköistään kaivamat kravatit. Kravattisolmu tuli solmittua vähän kömpelösti mutta se ei parillakympillä rikastunutta portsaria haitannut vaan hän ohjasi miehet omaan pöytäänsä. Sukupolvimuisti kertoi että tästä pöydästä ei sitten ilman lupaa liikutakaan mihinkään. Ei ainakaan vessaa pidemmälle. Eikä varsinkaan toisiin pöytiin. Eikä kuppilassa ollut baaritiskiäkään. Täällä tilattiin tarjoilijoilta ja nakotettiin kiltisti omassa pöydässä. Ykä heilautti kättään ohikulkevalle tarjoilijalle. Joka vastasi portsariakin tylymmällä äänellä:
- Tämä ei ole minun pöytäni. Teitä palvellaan kyllä.
Ilmestyihän aikanaan paikalle se omankin pöydän tarjoilija joka tarjoilijatutkallaan huomasi että kyseessä olivat vieraspaikkakuntalaiset mutta todennäköisesti varsin harmittomat veikkoset. Niinpä hän opasti:
- Täällähän on sitten ruokapakko. Yhdellä ruoka-annoksella saa tilata kolme alkoholiannosta.
- Me vähän katteltiinkin tuota ruokalistaa. Mikäs tuo on tuo ”amatööriteatterileipä”?
Tarjoilija löysi naamalleen hymyn ja selvitti:
- Eikös tuo nimi kerro jo aika paljon? Ja sanoisin, että nimenomaan tuo on tämän ravintolan ehdottomasti suosituin ruoka-annos. Sattuneesta syystä.
- No otetaan sellaiset sitten. Sattuneesta syystä. Ja pullot Karjalan keppanaa.
- Keppanaa? Tämä ei ole kuulkaa mikään keskioluträkälä.
- Ei kun joo A-olutta tarkoitin. Me kun ollaan kovia keskustalaisia niin tuo keskusta-ajattelu lipsahtaa silloin tällöin näihin vakavampiin nestemäisiinkin asioihin. Olen kovasti pahoillani.
Selitys näytti menevän läpi kun kovasti kepuvetoisessa kekkoslovakialaisessa kunnassa kumminkin elettiin. Tarjoilija poistui, palasi hetken kuluttua ja toi pöytään pullot Karjalaa, kaatoi ne laseihin ja lisäsi sitten pöytään kaksi lautasella olevaa näkkileivän palaa joissa oli päällä persiljan lehti. Hän kysäisi samantien:
- Tulivatko herrat ruuasta kylläisiksi?
- Joo, tultiin ja maittavaa oli.
Tarjoilija vei samantien amatööriteatterileivät pois. Epäilemättä kyseiset leivät kiertäisivät vielä monessa pöydässä samana iltana. Lötjönen maistoi olutta, kuunteli kun Fredi lauloi kaiuttimissa että ”ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme kaikki tää selviää” ja vilkaisi samalla seinällä olevaa ilmoitusta:
- Tultiin oikeana päivänä. Huomenna täällä olis tanssit ja sekahaku. Ja käppäukothan eivät tanssi.
- Ei ennen kuin naisilla kasvaa tissit selkäpuolella niin kuin kaverini Jaska Brown joskus osuvasti totesi. Mutta kun nyt katsoo kapakkia niin eihän täällä ole yhtään yksinäistä naista. Kaikilla on miesseuralainen. Kun naiset ei saa tulla näinä aikoina yksin kapakkiin ilman miesseuralaista. Tai ehkä huomenna saavat. Kun on se sekahaku. Eletään vähän puritaanisia aikoja vaikka tätä vapaan rakkauden aikakaudeksi myöhemmin on kehuttukin.
- Joo, eihän se siihen… tai siis tähän aikaan ollut niin yksioikoista… ei Kekkoslovakiassa oikein tajuttu pariutumisen hurjaa tarvetta ja hormoonien hurjaa hyrinää. Mikä on ollut ihmiselle ominaista maailman sivu. Niihin… tai no, näihin aikoihin ei ollut muuta mahdollisuutta tutustua toiseen sukupuoleen kuin se tanssiminen. Silloin tanssitaitoiset heput taisivat olla etulyöntiasemassa. Tanssitaidottomat supliikkimiehet jäivät soittamaan toista viulua kun pöydästä toiseen ei saanut siirtyä ja panna parastaan. Ei päässeet supliikkimiehet panemaan parastaan. Eikä edes vähän huonompaa. Kunhan murjottivat keskenään. Jäi hyvät iskurepliikit tykkänään heittämättä.
Toverukset ottivat oluen jälkeen kossut appelsiinilimpparilla ja sitten vielä konjakit. Luonnollisesti Monopolia. Äkkölämäkölän bönjakkiahan ei täällä ollut tarjolla. Niin kuin ei tietysti Tsuhnan Kostoakaan. Siinä samalla muisteltiin kokemuksia ajassa matkustavien hikinauttien tehtävissä. Muistelot piti tehdä hiljaa ja nauramatta. Olihan nimittäin niin että tähän kapakkaan, johon kaikki tulivat juopumustarkoituksessa ei missään nimessä saanut tulla juopumustarkoituksessa. Liian kova ääni tai nauru herätti portsarin huomion. Niinpä viisasta oli pitää turpa rullalla, hymy pyllyssä ja pärstä knäckebrödillä. 1970-luvun kapakkakänni oli harras tilaisuus.
Kun kolmet sallitut alkoholiannokset oli nautittu tuli tarjoilija – ihan oma-aloitteisesti – kysymään että saisikos herroille olla uudet amatööriteatterileivät. Hänen ilmeensä kertoi yllätyksestä kun toverukset totesivat että eiköhän tää riitä ja pyysivät laskun jonka myös saivat. Lötjönen katsoi laskua hymyillen vinosti ja maksoi summan. Kun miehet nousivat pöydästä kysäisi Ykä:
- Mikä siinä oli niin huvittavaa?
- No kun siinä oli kohta ”SHML, 8 mk 50 p”. Ja tiedänhän minä että se tarkoittaa että ”saattaa hyvinkin mennä läpi”. Eli kusetusta tarjoilijan omaan taskuun. Toimii vaan yleensä paremmin tyypeille jotka ovat juoneet kuustoista konjakkia mutta täytyyhän sitä tulevaisuuden hikinauttien tukea menneisyyden proletaareja rahallisesti.
- Ja se on viisautta se. Työn orjat sorron yöstä nouskaa. Vaikka kusettamalla. Humalaisia on helppo kusettaa. Ja me suostuttiin kusetettavaksi ihan vapaaehtoisesti. Ja vieläpä käytännössä selvinpäin.
Miehet luovuttivat vuokrakravattinsa kerberokselle ja poistuivat Soittoruokala Örinäoksasta kohti matkustajakotia. Siinä kävellessä 1970-luvun vöökit lensivät ilmaan ja haihtuivat ajan pyörteeseen paljastaen kaljut päät. Teryleenikin muuttui Varustelekasta ostetuiksi tuotteiksi ja Mossekin oli muuttunut taas Nissaniksi. Matkustajakodissa odotti kenttäjääkaappi jossa oli muutama lihapiirakka, metvurstia ja vissyn vesiä. Niitä iltasekseen natustellessa miehet totesivat että teknisesti ottaen tässä tehtiin omanlaisensa maailmanennätys. Meinaan, kun katsottiin vuotta jossa elettiin vielä hetki sitten niin ei ollut kovin tavallista että alle kymmenvuotiaat – tosin kylläkin partaiset ja harmaantuneet sellaiset – pääsivät soittoruokalaan sisälle ja niille myytiin vielä viinaakin.
Tästä oli hyvä jatkaa kohti pohjoista seuraavana päivänä. Enteet olivat hyvät. Oltiinhan tässä sentään käyty 1970-luvun kapakassa. Tiedä vaikka reissulla nähtäisiin 1970-luvun teeriparvia. Läntisellä taivaanrannalla näkyi pilvisen ja sateisen päivän jälkeen jo vanhaa taivasta.
