Radanvarsikaupunki, itäinen lähiö, tuonnempana…
Liittovaltion ainoan päivittäistavaraketjun Fed-Marketin käytävillä kulki hiljaisia ihmisiä jotka tekivät ostoksensa varsin nopeasti. Kyseinen Fed-Market sijaitsi Radanvarsikaupungin itäisessä lähiössä jossa ei asunut Nomenklaturan edustajia, joten asiakkaat eivät varsinaisesti ostaneet sitä mitä halusivat vaan sitä, mihin oli varaa ja sen vuoksi tarvittavat elintarvikkeet ja muu välttämätön löytyi tutuilta paikoilta nopeasti.
Yksi asiakkaista oli Jalmari Larssonen, 28-vuotias yksikseen elävä mies joka saattoi pitää itseään edes jonkin verran onnekkaana. Hyväosaisena jopa. Hyväosaisena siksi, että hänellä oli vakituinen työ Radanvarsikaupungin jätehuollon lajittelukeskuksessa joten hän saattoi asua vuokralla kaupungin viihtyisässä 12 neliön yksiössä. Yksiöön mahtui kaikki mitä hänellä oli eikä hän oikein osannut haaveilla enemmästä. Luksuselämä oli varattu nomenklaturan jäsenille jotka elivät omilla erillisillä ja vartioiduilla asuinalueillaan eikä muurahaiskansalaisella ollut mitään mahdollisuuksia kohota oman lokeronsa yläpuolelle.
Niinpä Jalmarillakin oli kärryssään tutut ostokset eli Onnellisen kansalaisen soija-annoksia sekä kana-, nauta- että kalaesanssilla. Sunnuntaiksi hänellä oli sitten varattu purkillinen säilykelihaa josta tehtäisiin pyhäruoka perunoiden kanssa. Säilyke oli venäläistä Tushonkaa koska Suomessa kaikkinainen karjatalous oli lopetettu epäeettisenä ja ilmastolle haitallisena. Koska oli perjantai ja viikonlopun alku oli kärryssä mukana tietysti reilu määrä Federaali-olutta. Jo aikaa sitten laillistettuja muita huumeita ei Jalmari ollut koskaan innostunut käyttämään. Hän osti sen sijaan sätkätarpeita jotka olivat liittovaltiokansalaiselle varsin kalliita.
Jalmari siirtyi kassalle, jonotti aikansa ja maksoi ostoksensa heilauttamalla rannettaan lukulaitteen päällä. Ranteessa oleva siru kuittasi laskun ja vähensi summan automaattisesti hänen tililtään. Jalmari oli sitä ikäpolvea joka oli sirutettu jo syntyessään. Eihän sillä sinänsä ollut merkitystä sillä kaikki kansalaiset olivat olleet jo pitkään sirutettuja. Jos ei ollut sirua, ei ollut henkilöllisyyttä eikä pankkitiliä ja ilman tiliä ei ollut ruokaa eikä mitään paikkaa missä asua. Nomenklaturan jäsenillä siru lisäksi valvoi terveyttä ja hälytti tarvittaessa ambulanssin ennen kuin ihminen itse tiesi tilansa huononneen. Ilman sirua ihmistä ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Poislukien omilla enklaaveillaan asuvat etnisesti edistykselliset. Valtakoneisto oli ilmoittanut että heidän pakkosiruttamisensa olisi ollut rasismia ja sortoa. Siksi etnot pärjäilivät edelleenkin henkilö- ja pankkikorteilla.
Myös vaalit hoidettiin sirun välityksellä, tosin niillä ei ollut juuri merkitystä sillä ehdokkaita oli vain federalistisen järjestelmäpuolueen vaalilistalla. Oli kuitenkin hyvä äänestää ja äänestää näkyvästi vaalipaikalla. Eipähän herännyt kenelläkään epäilyä väärinajattelusta. Siru saattoi antaa myös toisen silmän verkkokalvolle hälytyksiä mahdollisista vaaratilanteista. Lisäksi sillä oli muutaman vuoden ajan ollut toinenkin ominaisuus johon Jalmarikin oli aika ajoin tutustunut. Niin kuin pian taas tapahtuisi. Hän lastasi ostoksiaan reppuun, siirsi ranteensa suunsa eteen ja sanoi ”kello”. Verkkokalvolle ilmestyi kellonaika ja hän tiesi hyvin ehtivänsä klo 17.15 pysäkille saapuvaan johdinautoon joka veisi hänet Rakentavan Keskustelun Kadulla sijaitsevan asuntokompleksinsa pihalle.
Kaupassa Jalmarin edellä kulki nuori äiti ja hänen ehkä viisivuotias tyttärensä. Tytär ehti ulos ensimmäisenä, katsoi oikealle, kääntyi äkkiä äitiinsä päin ja sanoi sormellaan osoittaen:
- Äiti! Tuolta tulee hyi!
Äiti komensi tyttärensä heti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan ja samaan suuntaan kiirehti Jalmarikin pitäen katseensa maassa. Liian läheinen kontakti hyihin rekisteröityisi heti sirun kautta valvontakoneistolle eikä liikaa merkintöjä lähikontaktista kannattanut hankkia. Hyi oli sinänsä aivan tavallinen nainen. Ehkä nelikymppinen. Sirun ansiosta hänen ympärillään näytti leijuvan punainen, väreilevä aura jonka vuoksi hänen kasvojaan ei kunnolla erottanut. Kaikki väistivät häntä ja pitivät yllä vähintään vaaditun viiden metrin etäisyyden joka ei rekisteröityisi. Jalmari tiesi että kaupassakin hyi saisi asioida tai lähinnä joutuisi asioimaan auransa vuoksi kaikessa rauhassa. Kaupan henkilökunnalle kontakti ei rekisteröityisi heidän työnsä vuoksi. Ellei kontakti tapahtuisi kaupan ulkopuolella.
Kansalaisen julistaminen hyi-asemaan oli jo vanha rangaistuskeino mutta sirutuksen aikaan siitä oli tullut erityisen toimiva. Hyi ei ollut oikeastaan virallinen termi vaan se oli lyhenne termistä Hyvyyden Ideologian Vihollinen. Aseman sai väärillä – julkisesti esitetyillä mielipiteillä – ja kyseisen tuomion langetti valtuuksillaan Liittovaltion maakunnan sisäministeriön pikaoikeus eli lähinnä sen palveluksessa olevat feminiitat. Hyi ei joutunut koskaan vankilaan vaan hänelle langetettiin sakkorangaistus jolla vietiin hänen omaisuutensa ja jonka jälkeen hänelle jäi maksimissaan viisisataa euroa. Lisäksi hän menetti työnsä ja asuntonsa.
Hänet myös määrättiin asumaan kaupunginosassaan loppuikänsä. Hänen elämänsä itsessään muuttui vankilaksi. Hyi ei päässyt julkisiin kulkuneuvoihin ja jos hyi ylitti hänelle määrätyn alueen rajan hälytti hänen sirunsa heti virkavallan. Virkavallalla taas oli omat, hyvin tehokkaat keinonsa muistuttaa hyitä asemastaan. Ehkä tehokkain oli epätodellisuusase joka häivytti ihmisen tajun ajasta, paikasta ja minuudesta. Ja tietysti kaikkien muiden ihmisten silmissä hyi joutui elämään punaisen väreilevän auran ympäröimänä.
Ennen siruttamisen aikakautta hyit olivat saaneet huomattavissa määrin apua ystäviltään ja samanmielisiltä. Osa oli autettu pakenemaan liittovaltio-Suomesta Viron puolelle. Mutta siru valvoi nykyisin ihmisten liikkeitä reaaliajassa ja kaikki lähikontaktit hyihin – lähempänä kuin se viisi metriä – tallentui keskustietokoneelle jota valvoivat Feminiittajärjestön kouluttamat vihantutkijat ja -tulkitsijat. Siksi kukaan ei enää uskaltanut ottaa riskiä. Hyi saattoi kyllä käyttää viestitintään mutta vain valtion virallisen ohjelmatuotannon seuraamiseen. Yhteydenpito tavallisiin kansalaisiin oli mahdotonta. Luonnollisesti keskustietokone poisti verkosta kaiken sen tuotannon mitä hyi oli tehnyt joten kukaan ei varsinaisesti tiennyt, mikä oli se raja jonka ylittämisen jälkeen ihmisestä saattoi tulla hyi. Pelko oli tehokas ase valvonnassa, varsinkin tuntemattoman pelko. Siksi ihmiset pelkäsivät toisiaan eivätkä juuri puhuneet keskenään kuin korkeintaan aivan läheisimpien kanssa.
Kun ihminen joutui hyin asemaan se tarkoitti hänelle sekä työn, asunnon että vähäisen omaisuuden menettämistä. Itäisen lähiön hyit asuivat lähiön reunalla sijaitsevassa hyitten asuntolassa. Minkälaista elämä siellä oli ei Jalmarilla eikä muillakaan ollut tietoa. Hyitä ei suinkaan kielletty liikkumasta heille sallitulla alueella. Päinvastoin. Muitten kansalaisten verkkokalvoille punahehkuisena ja väreilevänä kulkeva hyi oli paljon tehokkaampi pelote kuin mikään valtion propaganda.
Jalmari ehti pysäkille huomattavan etuajassa sillä johdinauto oli tapansa mukaan myöhässä. Ekologisen vastuullisuuden kestävää energiaa kun ei aina tupannut riittämään kaikkiin vaadittaviin suuntiin ja muurahaiskansalaisten asuttama itäinen lähiö ei ollut virran jakelussa pääprioriteetti. Lopulta auto tuli, Jalmari nousi kyytiin, heilautti rannetta lukulaitteen päällä ja löysi jopa istumapaikan. Pian hän olisi pienessä yksiössään, aukaisisi tölkin Federaalia ja aloittaisi viikonloppunsa katsellen välillä typerää viihdettä ja välillä keskustellen nettikavereittensa kanssa. Kavereitten, joista hän ei tiennyt kuin nimimerkit ja joita hän ei ollut koskaan varsinaisesti tavannut. Mutta silti he tuntuivat ystäviltä. Hän oli varsin tyytyväinen. Olihan hän merkityksetön ja näkymätön muurahaiskansalainen joka ei kiinnostanut ketään ja joka siis toisin sanoen saattoi olla rauhassa.
Niin oli ollut lukemattomat viikonloput tätä ennenkin. Mutta tänä viikonloppuna Jalmari oli väärässä.
Helsinki, samaan aikaan…
Sisäministeriön Äidiksi kutsuttua keskustietokonetta oli käyttämässä suuri määrä datavalvojia. Osa heistä – vihantutkijat ja -tulkitsijat – olivat erikoistuneet pelkästään liittovaltion Hyvyyden Ideologian vastaisten ajatusten ja ennen kaikkea sellaisten esittäjien löytämiseen. Yksi heistä oli 43-vuotias Niitta Ilviö joka oli saanut koulutuksensa tehtävään Tampereen Yliopiston yhteiskunnallisen valvontatekniikan laitoksella.
Niitan työ oli periaatteessa helppoa sillä suurimman työn teki Äidin valvonta-algoritmi joka seuloi euroverkkoa ja antoi epäilyttävän materiaalin Niitan arvioitavaksi. Materiaalia oli paljon vähemmän kuin silloin aikanaan kun Niitta aloitti valvontatehtävänsä. Hyi-rangaistus ja ennen kaikkea sen sirun myötä tullut kaikille näkyvä versio oli erittäin tehokas pelote. Tietysti oli niin että jatkuvasti vähenevät Hyvyyden Ideologian julkiset vastustajat olivat oppineet käyttämään erilaisia kiertoteitä joilla saattoi hämätä valtavan tehokasta mutta ei kuitenkaan kaikkivoipaista Äitiä. Niitta vertasi tilannetta panssarivaunun ja panssarintorjunta-aseen väliseen loputtomaan kilpavarusteluun.
Yksi erilaisten kiertoverkkojen lisäksi käytetty keino oli perustaa sellaisia sivustoja joiden nimi ei kiinnittäisi valvontajärjestelmän huomiota. Nyt oli löytynyt taas yksi, nimeltään ”Vastuulliset kuntokävelijät”. Sivustolla oli muutama sata lukijaa ja kahdeksan pääkeskustelijaa. Sivuston keskusteluaiheissa selkeästi vastustettiin sekä liittovaltiota, monikultturismia, äärimmäisen tärkeitä ilmastotoimia ja feminismiä. Erityisen loukkaavana Niitta mielsi sen, että sivustolla pidettiin transideologiaa suorastaan naurettavana. Se oli henkilökohtainen loukkaus sillä olihan Niitan sirutiedostoon merkitty hänen gender-merkinnäkseen genderfluid-demiagender and demigirl-butchgenderfluid. Kaikki noitten ”kuntokävelijöiden” pääkeskustelijat olivat nimimerkiltään cis-miehiä jotka avoimesti naureskelivat cis-termille ja oikeastaan kaikelle mitä Niitta piti arvokkaana.
No, pianpa jätkien nauru loppuisi. Algoritmi oli tehnyt työnsä noitten saastojen kanssa ja saanut lopulta heidän henkilöllisyytensä selville. Kolme Helsingistä, kaksi Lahdesta, yksi Turusta, yksi Vaasasta ja yksi Radanvarsikaupungista. Yksi helsinkiläisistä näytti olevan nomenklaturan jäsen ja vielä infrastruktuurin kannalta olennaisen tärkeissä tehtävissä. Hyvyyden Ideologian ylläpitäminen vaati luonnollisesti koulutuksen keskittämistä yliopistojen yhteiskunnallis-uskonnolliseen suuntaan minkä seurauksena käytännön taitajia oli varsin vähän. Joten kyseisen miehen osaamista – valitettavasti – tarvittaisiin jatkossakin ja se pelastaisi hänet. Kyseinen häiskä vietäisiin sisäministeriöön jossa hänelle annettaisiin mahdollisuus ottaa itselleen siruunsa lisäys joka eristäisi hänet euroverkosta kokonaan ja lopullisesti. Samalla hän antaisi sitoumuksen kaikenlaisen poliittisen keskustelemisen lopettamiseen. Vaihtoehtona olisi hyin asema, avioero ja perheensä menettäminen.
Mies suostuisi. Kaikki samassa asemassa olleet olivat suostuneet. Mutta nuo seitsemän muuta. Mitenkäs se ikivanha iskelmä vähän muunneltuna menikään… hyi hyi vain, huusit ain, muille kättäs heilauttain…
Datavalvoja Niitta Ilviö oli järjestelmälle uskollinen ja hyödyllinen palvelija joka tunsi olevansa unelma-ammatissaan. Yksi hänen elämänsä olennaisista piirteistä jo kauan oli ollut viha. Viha hänen kanssaan eri mieltä olevia ja erityisesti eri mieltä olevia miehiä kohtaan. Se, että hänen virkansa antoi hänelle mahdollisuuden osallistua noiden ihmisten elämän täydelliseen tuhoamiseen toi hänelle joka kerta valtavan nautinnon. Täydellisen empatiakyvyttömänä hänelle tuhotut elämät merkitsivät vain henkilökohtaista voittoa. Siksi hän oli loistava työkalu järjestelmälle.
Niitta ymmärsi myös olevansa pelkuri ja siksi juuri tämä työ sopisi hänelle. Hän laittoi mielellään alulle prosessin jossa ihmisen elämä tuhottiin mutta hänestä ei olisi koskaan tekemään asian vaatimaa likaista työtä itse. Hän tiesi olevansa niitä ihmisiä jotka aikanaan jossain Neuvostoliitossa olisivat tehneet ihmisistä nimettömiä ilmiantoja ja katsellut sitten verhonraosta kun mustat pakettiautot hakisivat heidät pois kotoaan. Yhtä kaikki, hän saisi jälleen yhden voiton lisää. Ja yksi niistä voitetuista käveli tällä hetkellä asuntoonsa Radanvarsikaupungissa. Tietämättä vielä että hänen elämänsä oli hetki sitten loppunut.
Radanvarsikaupunki, Rakentavan Keskustelun Katu, Asuntokompleksi 3, huoneisto 1468
Jalmari aukaisi yksiönsä oven, laittoi ostokset paikalleen, aukaisi seinällä olevan taitettavan kirjoitustason, laittoi viestittimensä sen päälle ja aukaisi samalla tölkin Federaaliolutta. Oluen lisäksi luksusta toi pieni pussi Fed-Marketista ostettuja perunalastuja. Kun viestitin aukesi, se saman tien tunnisti hänen sirunsa ja rekisteröi hänet Euroverkon luvalliseksi käyttäjäksi. Jalmari otti oluthörpyn, pläräsi läpi hieman urheilu-uutisia ja napsautti sitten osoitteeksi erään yhdentekevän osoitteen jossa kaikenlaisen turhan seassa oli pieni linkki-ikoni joka vei toiselle samanlaiselle sivustolle.
Kaikkiaan viiden välisivuston jälkeen hän pääsi lopulta klikkaamaan linkkiä joka vei hänet Vastuulliset Kuntokävelijät-sivustolle. Sivustoon hänet oli tutustuttanut eräs hänen kaverinsa joka sattuman onnenpotkun kautta oli muuttanut Vaasaan koska hän sai siellä paremman työpaikan. Jalmari oli osallistunut sivulla keskusteluun nimimerkillä Lokaluuta. Kaikki sivun vaki- ja ajoittaiset kommentoijat olivat samaa mieltä siitä että vaikka heillä ei oikeastaan ole tietoa paremmasta niin Liittovaltio on joka tapauksessa hirviö.
Eräs helsinkiläinen vakikeskustelija oli ladannut sivustolle kiellettyä kuva- ja videomateriaalia Baltian maista ja Itä-Euroopasta. Ero Liittovaltio-Suomeen oli järkyttävä. Eniten Jalmaria mietitytti se, kuinka ihmiset kulkivat iloisen näköisinä ja katse luotuna suoraan eteen. Ei maahan, niin kuin täällä yleensä. Joka tapauksessa Jalmari ajatteli että vaikka Liittovaltio ei hyväksynyt väärinajattelua ja hyvin harva uskalsi edes seurata tällaisia keskustelusivuja niin tuskin se oli kiinnostunut tällaisista pienistä ja tosiasiassa varsin alistuneista avautumisista jossa ei edes vaadittu väkivaltaa kenellekään. Siinä hän oli väärässä. Hän klikkasi viimeistä, keskustelusivulle lopulta vievää linkkiä ja… mitä helvettiä…
Miksi hän ei pääse tuonne sisään? Hän yritti uudestaan ja uudestaan. Pääsy kielletty. Sitten hän hoksasi yrittää muita sivustoja jotka eivät olleet virallisen Liittovaltion sivustoja. Pääsy kielletty. Eingang verboten. Hän mietti hetken ja kävi sitten virallisilla sivuilla joissa ei tietenkään ollut mitään kommentointimahdollisuutta. Yhteys toimi aivan normaalisti. Hetken hän ihmetteli että miksi hän ei pääse minnekään muualle kuin virallisille sivuille. Sitten hän hätkähti, muisti jonkun kaverinsa joskus sanoneen että ”hyi ei kuulemma itse näe auraansa, mutta kone näkee”. Hän klikkasi läppärinsä kameran päälle ja katsoi näyttöruutua. Voi helvetin helvetti…
Samalla kun Jalmari katsoi läppäristään juuri tuhottua elämäänsä repäistiin yksiön ulko-ovi auki. Olivatko ne huoltomiehiä? Eihän muilla pitänyt yleisavainta olla? Eivät olleet. Se, minkä hän hoksasi läppärinsä näyttöruudulta realisoitui nyt muutenkin. Yksiön sisään marssi neljä jääkaappi-pakastimen kokoista Sisäministeriön erikoisjoukkojen miestä. Jalmarille ei tullut mieleenkään yrittää minkäänlaista vastarintaa vaan hän nosti kätensä ylös. Erikoisjoukkojen miehet antoivat tilaa heidän takanaan tulleelle valtakoneiston olennaisena osana olevan Feminiittajärjestön upseerille:
Feminiitta katsoi Jalmaria hetken ajan kuin jotain lattialle pudonnutta näljää joka piti siivota pois. Sitten hän sanoi:
- Liittovaltiokansalainen Jalmari Larssonen. Edustan pikaoikeutta. Painotan että tämä ei ole kuulustelu. Eikä tämä ole oikeudenkäynti. Tämä on tuomion julistaminen. Te olette Hyvyyden Ideologian vihollinen joten deletoimme elämämme ja jätämme siitä jäljelle vain varjon jotta voitte toimia elävänä varoitusmerkkinä muille kansalaisille siitä, mitä väärinajattelusta seuraa. Painotan, että kaikenlainen vastarinta ja mielenilmaisu on turhaa, tarpeetonta ja merkityksetöntä. Ja tässä teille on siitä muistutus.
Feminiitta otti taskustaan jotain, joka näytti lähinnä kynälampulta, osositti sillä Jalmaria ja painoi katkaisinta. Jalmarin minuus katosi. Hän ei tiennyt, missä hän oli, milloin hän oli ja kuka tai mikä hän oli. Hän putosi vain loputtomassa olemattomuuden pahoinvoivassa kuilussa jossa ainoa hänen tajuntansa merkki oli tietoisuus olemattomuudestaan. Kaikki muu ajattelu katosi ja jäljelle jäi vain jatkuvasti kasvava kauhu. Kuinka kauan se kesti? Sekunnin? Tunnin? Päivän? Viikon? Jalmari ei osannut sanoa.
Ei se kai ollut kestänyt kuin muutaman sekunnin. Feminiitta sammutti epätodellisuusaseen ja totesi:
- Niin kuin sanoin, tässä oli pieni muistutus siitä mitä meillä on teille tarjolla. On viisainta alistua väistämättömään. Alatte nyt maksaa loppuikänne kestävää velkaa niistä ajatusrikoksista joita olette tehneet Liittovaltiota kohtaan. Noudattakaa sisäministeriön joukkojen antamia määräyksiä.
Sisäministeriön mies antoi Jalmarille kaksi standardikokoista muuttolaatikkoa ja sanoi:
- Pakatkaa noihin se, mitä kuvittelette tarvitsevanne. Suosittelisin, että suurin osa olisi vaatteita.
- Entä viestitin? Se ei vie paljoa tilaa.
- Sen voitte pitää. Tosin teillä on oikeus jatkossa päästä vain Euroverkon virallisesti hyväksytyille sivuille. Siru estää pääsynne muualle. Asuntonne ja työpaikkanne voitte unohtaa. Niitä teillä ei enää ole.
Jalmari pakkasi kaksi laatikkoa ja siirtyi sisäministeriön erikoisjoukkojen saattamana itäisen lähiön aivan reunalla sijaitsevaan rakennukseen joka oli hyitten asuntola. Siellä hänelle osoitettiin kuuden neliön koppi jossa oli sänky ja hylly johon saattoi laittaa tavaransa. Kun viranomaiset olivat poistuneet paikalta muut hyit tulivat tervehtimään häntä. Ensimmäisenä oli hyvin vanha hyi. Hän sanoi:
- Morjens. Minä olen Pörnämön Paavo. En tiedä, olenko Suomen vanhin hyi koska meillä ei ole yhteyttä muihin hyihin. Mutta olen 76-vuotias joten ainakin siellä kärkipaikoilla olen. Tervetuloa tähän asuntolaan, vaikka et varmaan tänne halunnut. Ei meistä kukaan halunnut mutta vaihtoehtoahan ei ole. Täällä on ruokintapalvelut eli meille tarjotaan kaksi kertaa päivässä soijasapuskaa. Sinulle annetaan 100 euroa käyttörahaa kuussa jolla voit ostaa muuta haluamaasi. Niin kuin saippuaa ja sellaista. Tuolta Fed-Marketista. Suihkuautomaattiin pääset sirun kautta joka kolmas päivä ja pyykkiä voit pestä samoin sirun kautta kerran kahdessa viikossa.
Vanha hyi nimeltä Paavo oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:
- Jossain vaiheessa, kun tilanteesi toivottomuus on sinulle lopullisesti realisoitunut tulee mieleesi itsemurha. Sanon suoraan että se ei onnistu. Niin minä kuin moni muu on yrittänyt sitä. Siru ei salli sitä. Jos me aletaan viritellä hirttoköyttä tai aletaan työntää rautalankaa sähkötöpseliin niin siru lyö meiltä älyn ämpäriin ja sen jälkeen paikalle tulevat feminiitat epätodellisuusaseineen. Järjestelmä ei halua meidän kuolevan. Se haluaa pitää meidät elävinä varoitusmerkkeinä.
Jalmari pani merkille että hyit eivät nähneet ympärillään leijuvaa liekehtivää auraa. Paavo hoksasi asian ja totesi:
- Jep. Me emme näe auraamme. Vain toiset näkevät. Se on pelote. Pelote toisille. Meitähän ei tarvitse enää pelotella. Meidät on jo murskattu. Mutta tulet huomaamaan, varsinkin kun tuolla kaupalla käyt että vain me emme ole hyitä. Kaikki muutkin ovat. Saatat tuumia, että vanha ja katkera hyi puhuu omiaan. Mutta tulet huomaamaan sen. Jätän hoksaaminsen sinulle. Mutta joka tapauksessa tervetuloa seuraamme. Elämä täällä ei ole kovin luksusta mutta me sentään keskenämme voimme puhua mitä haluamme. Sitä järjestelmä ei ole meiltä vienyt.
Muutama viikko myöhemmin…
Jalmari, joka oli pikkuhiljaa alkanut tottua hyin asemaansa käveli kohti Fed-Markettia. Kävelymatka asuntolasta oli pari kilometriä. Kun hän lähestyi kaupan ovea, sieltä tuli ulos nuori tyttö joka huusi:
- Äiti! Tuolta tulee hyi!
Äiti komensi lapsen menemään Jalmarista nähden toiseen suuntaan. Molemat painoivat päänsä alas ja katsoivat maahan. Samoin oli kaupassa. Ihmiset kaikkosivat hänestä ja katsoivat maahan. Silloin Jalmari ymmärsi. He tekivät täysin samoin kun hänkin oli tehnyt hyin nähdessään. He pelkäsivät. He kaikki olivat hyitä. Ainoastaan Jalmarilla oli hyin väreilevä aura. Muut eivät sitä tarvinneet. Maa ei tarvinnut vankiloita sillä koko maa oli yksi suuri vankila.
Silloin Jalmari ymmärsi että järjestelmä oli voittanut. Se oli voittanut jo aikaa sitten. Mitään toivoa ei enää ollut.