Varkaus, lokakuu 1939
Eräässä varkautelaisessa asunnossa muuan Korhosen perhe oli varsin synkissä tunnelmissa. Mieltä synkisti omalta osaltaan tietysti sekin että seuraavalle vuodelle suunnitellut Helsingin olympialaiset tultaisiin perumaan. Eihän siitä vielä virallista päätöstä ollut mutta selväähän se oli koska Euroopassa käytiin suursotaa. Nyt kilpailtaisiin aivan eri kentillä ja aivan toisenlaisilla suoritusvälineillä. Urheilua seuraavassa perheessä muisteltiin kaiholla Berliinin olympialaisten suurta suomalaismenestystä ja oltiin suunniteltu että olympialaisten yleisurheilutapahtumiin ostettaisiin lippuja. Nyt kun niitä kisoja oltaisiin päästy kerrankin katsomaan paikan päällä.
Mutta eniten mieltä kaihersi Molotov-Ribbentrop-sopimus ja ajatus siitä mitä se Suomelle saisi aikaiseksi. Hitler ja Stalin olivat menneet saman peiton alle ja se ei tietänyt hyvää suomalaisille. Korhosen perhe kuunteli radiota. Paikalla olivat isä Aarne, kansakoulun opettaja, äiti Laina, farmaseutti sekä lapset Anna, 16 vuotta, Aappo, 15 vuotta ja isoveli Aarno, 21 vuotta joka oli hiljattain suorittanut asepalveluksensa, kotiutunut vänrikkinä ja joka oli aktiivinen suojeluskuntalainen. Heidän isoveljensä Antti joka oli myös opettaja oli opettajaseminaarissa opiskellessaan rakastunut pohjanmaalaiseen tyttöön ja muuttanut hänen kanssaan Seinäjoelle.
Perhe kuunteli radiosta kuinka Paasikiven johtama valtuuskunta oli lähdössä Helsingin rautatieasemalta Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” joita kysymyksiä oli Suomen lisäksi esitetty myös Baltian maille. Perheessä tiedettiin että neuvottelut eivät luvanneet mitään hyvää ja kun radiossa kuului rautatieasemalle saapuneen lukuisan ihmisjoukon laulama ”Jumala ompi linnamme”, niin perhe yhtyi lauluun vaikkei mitenkään uskonnollinen ollutkaan eivätkä sanatkaan olleet täysin hallussa. Mutta sydän oli laulussa mukana.
Neuvottelut käytiin 12. – 14. 10. 1939. Muutamaa päivää myöhemmin kansalaisille kerrottiin mitä Neuvostoliitto vaati:
- Rajansiirto Kannaksella. Tilalle Neuvostoliitto tarjoaisi Itä-Karjalasta Repolan ja Porajärven.
- Suomenlahden ulkosaarten luovuttaminen.
- Sotilastukikohta Hangossa.
Vaatimukset herättivät Korhosen perheessä kovan keskustelun. Aarno totesi:
- Ei perkele! Se rajansiirtohan menee Kannaksella puoliksi pääpuolustuslinjan ylitse! Ja se Hangon tukikohtahan meinaa käytännössä maan miehittämistä! Ei tänne ryssän joukkoja tarvita! Eikä haluta, perkele!
Isä Aarne oli harkitsevampi. Hän kuitenkin muisti hyvin sisällissodan Varkauden taistelut ja verenvuodatuksen:
- Mutta entäs jos sillä vältetään sota? En oikein näe mahdollisena että me pystyttäisiin panemaan hanttiin tuollaista suurvaltaa vastaan. Me ollaan kuitenkin kovin, kovin pieni maa. Eikä mistään Englannista tai Ranskasta ole tulossa apua. Se Saksan kahjo siunaa Stalinin teot ja me ollaan täällä Itämeren pussin pohjalla. Yksin. Ilman apua. Millä lihaksella me taisteltaisiin? Pelkkä uho kun ei yksin riitä.
Mannerheimin johtama sotilaskomitea oli päätynyt samaan ratkaisuun:
Suomella ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia taistella menestyksekkäästi puna-armeijaa vastaan. Ainoa vaihtoehtomme on suostua vaatimuksiin ja pyrkiä samalla kehittämään omaa puolustustamme tulevaisuutta ajatellen mahdollisuuksien mukaan. Mikäli niitä mahdollisuuksia on. Retuperälle jätetty armeijamme on Neuvostoliittoa vastaan täysin alivoimainen niin maa-, meri kuin ilmavoimien suhteen. Taistelu tietäisi valtavia tappioita, suoranaista teurastusta ja joka tapauksessa maan miehittämistä. Neuvostoliiton vaatimuksiin suostuminen antaa sentään mahdollisuuden säilyä ainakin osittaisena itsenäisenä valtiona vaikka Hangon tukikohta onkin kuin Suomen sydämeen suunnattu pistooli.
Paasikiven neuvottelukunta läksi uudestaan Moskovaan ja neljäs marraskuuta suomalaisille kerrottiin tieto:
Se, mitä oli tapahtunut Virossa, Latviassa ja Liettuassa tapahtui nyt myös Suomessa. Niin sanotun kahdenvälisen turvallisuussopimuksen mukaan raja Kannaksella siirtyi useita kymmeniä kilometrejä länteen ja Suomenlahden saaret luovutettiin Neuvostoliitolle. Korvaukseksi saatiin Repola ja Porajärvi mutta se ei paljon mieltä lohduttanut. Sen varmisti Hankoniemen luovuttaminen Neuvostoliiton sotilastukikohdaksi. Sopimuksen mukaan Neuvostoliitto siirsi maitse ja meritse Hankoon ja Lappohjaan 35.000 sotilasta, 400 panssarivaunua, 250 taistelulentokonetta sekä huomattavan määrän tykistöä ja sotalaivoja.
Suomalaiset puristivat nyrkkiä taskussaan kun eivät muuhunkaan pystyneet. Hallitus päätti että minkäänlaista liikekannallepanoa ei tehtäisi ettei itänaapuria provosoitaisi uusiin ja vielä pahempiin vaatimuksiin. Neuvostojoukkojen siirtyminen alkoi vuorokauden sopimuksen solmimisen jälkeen. Puna-armeija oli jo selkeästi valmistautunut Suomen myöntymiseen sillä rajan pinnassa oli kaksi divisioonaa odottanut täydessä kuljetusvalmiudessa.
Puna-armeija ylittää Rajajoen 5. 11. 1939
*
8. marraskuuta 1939, Varkaus, Korhosilla…
Varkauden suojeluskunnan päällikkö Vilho Vuorinen oli tullut tapaamaan Aarnoa. Hän pyysi, että Aarno lähtisi ulos niin että he voisivat keskustella rauhassa. Hän totesi:
- En epäile perhettäsi ensinkään mutta nyt puhuttavat asiat ovat sellaisia että on parempi kun niitä ei ylimääräiset kuule. Sitä, mitä ei tiedä ei voi vahingossakaan paljastaa. Elämme sellaisia aikoja. Ja taidat arvata mitä nämä keskustelut koskevat.
- Taidanpa niin. Ryssälle ei taatusti riitä, mitä se on nyt saanut. Ja kun sen ei tarvitse pelätä Hitleriä niin sehän perkele ottaa just sen minkä haluaa. Ennemmin tai myöhemmin. Se hyökkäsi Puolankin selkään kun maa oli jo saamassa selkäänsä saksalaisilta.
Vuorinen oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten:
- Nyt tarvitaan luotettavia miehiä. Ja sinä olet sellainen. Ehdotan, että siirryt kokonaisuudessaan suojeluskuntajärjestön palvelukseen. Palkka ei ole paljon päivärahaa kummempi mutta on se tyhjää enemmän kuitenkin.
- Suostun. Minulla on ollut aikomus mennä opettajaseminaariin niin kuin isäni ja veljeni mutta eihän se ala muutenkaan kuin ensi syksynä. Jos alkaa ollenkaan. Mistä tään maailman enää huomista pidemmälle tietää. Mitä minun tulee tehdä?
- Olla mukana valmistautumassa ja varautumassa. Sekä osaltasi organisoimassa toimintaa. Varsinainen armeija on jo Mäntsälän kapinasta alkaen ollut hallituksen taskussa eikä se uskalla tehdä mitään. Mutta suojeluskunta uskaltaa. Itse asiassa se on varautunut jo pitkän aikaa. Kirjanpitomme on väärennetty ja meillä on aseita tuplasti enemmän kuin mitä virallisesti on ilmoitettu. Alamme kätkemään niitä. Ja siihen tarvitaan luotettavia miehiä. Miehiä, jotka osaavat pitää turpansa kiinni. Koska emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Mutta meidän on varauduttava pahimpaan. Ja siihen pahimpaan tarvitaan aseita. Sekä miehiä jotka tarvittaessa pystyvät käyttämään niitä.
Miehet löivät kättä päälle. Jotain oli tehtävä. Kaiken varalta. Tuuriin kun ei maailmassa kannattanut luottaa. Eikä varsinkaan miehittäjän hyvään tahtoon.
*
17. marraskuuta 1939, Leppävirta, yöllä…
Syrjäisen pellon sivussa, metsän reunassa sijaitsevan vanhan ladon ympärillä näkyi epätavallista liikettä. Heinähommista ei ollut kysymys vaikka paikalla olevat iältään suhteellisen nuoret miehet olivat kaikki tavallisissa siviilivaatteissa. Siinä oli Varkauden ja Leppävirran suojeluskunnan miehiä jotka olivat tuoneet kätkettäväksi aseita ja varusteita. Kyseessä oli yksi useista kätköistä. Kaikkia munia ei pitänyt panna samaan koriin.
Mukana oli myös Aarno Korhonen. Ladossa olevat heinät oltiin jo aikaisemmin siirretty ladon seinustalle ja suojeluskuntalaiset olivat kaivaneet lattian alle kuopan joka oli vuorattu laudoilla. Kätköön laitettiin vanhoja venäläisiä kolmen linjan kivääreitä, uudempia suojeluskuntien Pystykorvakivääreitä, kolme Bergmann-konepistoolia, kaksi armeijan kirjanpidon ohi hankittua vanhaa tanskalaista Madsen-pikakivääriä ja suuri määrä patruunoita. Lisäksi kätköön laitettiin käsikranaatteja, kasapanoksia, räjähdysaineita sekä säilykkeitä ja lääkintätarvikkeita. Kätköön laitettiin myös yksi raskas Maxim-konekivääri vaikka sen käyttö mahdollisessa sissisodassa tiedettiin varsin hankalaksi. Mutta olihan siinä kuitenkin tulivoimaa.
Pari porukassa ollutta miestä oli saanut armeijassa krh-koulutuksen ja he noituivat että pari 81-millistä tekisi tässä kätkössä vielä terää. Mutta suojeluskunnan harvat kranaatinheittimet olivat etelämpänä eikä armeijan varikoitten raskaisiin aseisiin ollut pääsyä. Kun kätkön päälle oltiin lyöty kansi, miehet täyttivät ladon heinillä. Näitä kätköjä tekivät suojeluskunnat kaikkialla Suomessa. Elettiin epävarmuuden aikaa. Tulevaisuus pelotti. Mutta oltiinhan sentään tehty jotakin.
*
Kevät 1940
Aarno jatkoi palvelustaan suojeluskunnassa ja elämä Suomessa oli osittaisesta miehityksestä huolimatta varsin normaalia. Tosin huhu alkoi kertoa tapahtumista Hangossa. Aluettahan ei oltu evakuoitu suomalaisista. Alkoi kuulua kertomuksia neuvostosotilaitten käyttäytymisestä. Alkuun kuri joukoissa oli ollut kova ja suhtautuminen suomalaisiin hyvin korrekti. Kevään aikana neuvostosotilaat olivat päässeet viettämään vapaa-aikaansa Hangossa ja heidän käyttäytymisensä oli muuttunut hyvin ylimieliseksi. Suomalaisnaisiin kohdistuvia raiskauksiakin oli tapahtunut, mutta suomalaisviranomaiset eivät pystyneet tekemään asioille mitään. Kerrottiin myös neuvostosotilaitten tehneen suomalaisille tiettyjä merkkejä. Pyörittäneet sormeaan rannekellonsa päällä, sen jälkeen tehneet kurkunleikkauseleen ja päästäneet päälle räkäisen naurun. Elekielen merkityksestä ei ollut epäselvyyttä. Pian, tsuhnat. Pian.
Keväällä 1940 Suomen sotilastiedustelu sai selville että Neuvostoliitto ei ollut noudattanut turvallisuussopimusta vaan Hangossa oli meriteitse kuljetettuja joukkoja n. 80.000. Kulissien takana suomalaisille oli ilmoitettu että mikäli Suomi aloittaa liikekannallepanon, niin Neuvostoliitto suhtautuu siihen suorana sotatoimena ja reagoi asian vaatimalla tavalla. Suomen ja Neuvostoliiton uudella rajalla Kannaksella oli myös ainakin kuusi divisioonaa neuvostojoukkoja.
Samaan aikaan suojeluskunnan joukkueenjohtaja Aarno Korhonen miehineen kaivoi piilokorsuja ympäri Varkautta ja Leppävirtaa.
*
15.6. 1940
Korhosten perheessä luettiin pelokkaina Savon Sanomia. Samat uutiset oltiin kuultu jo aikaisemmin radiosta. Neuvostoliitto väitti että Suomen ilmavoimien Fokker-hävittäjät olivat ampuneet alas kolme Iljushin DB 3-pommittajaa jotka olivat olleet viemässä lääkintätarvikkeita Hangon tukikohtaan. Lisäksi Neuvostoliitto syytti Suomea yhteisen, Neuvostoliittoa vastaan suunnatun sotilasliiton valmistelusta Baltian maitten kanssa. Suomen hallitus kielsi jyrkästi mitään sellaista tapahtuneen mutta Neuvostoliitto esitti uhkavaatimuksen:
- Suomen hallitus tulee vaihtaa sellaiseksi, jonka Neuvostoliitto hyväksyy.
- Suomessa tulee pitää nopeutetulla aikataululla eduskuntavaalit johon kaikkien poliittisten ryhmien tulee saada osallistua.
- Suomen tulee alistua välittömään Neuvostoliiton miehitykseen, Suomen armeija tulee alistaa Neuvostoarmeijan alaisuuteen ja sekä suojeluskunta- että Lotta Svärd-järjestöt tuli lakkauttaa neuvostovastaisina.
Odotusta kesti vuorokauden ja sen jälkeen Suomen hallitus antautui niin kuin Baltian maatkin. Hallitus erosi ja uusi hallitus muodostettiin selkeästi Neuvostoliiton antaman listan mukaisesti. Pääministeriksi nimitettiin kirjailija Hella Wuolijoki ja sisäministeriksi Mauri Ryömä. Uudet vaalit määrättiin pidettäviksi kolmen viikon kuluttua vaikka käytäntö oli Suomen vaalilain vastainen. Vaaleja varten oli jo valmiiksi masinoitu kommunistivetoinen Suomen Työtätekevän Kansan Liitto STKL. Muut eduskuntapuolueet yrittivät mahdollisimman nopeasti saada aikaan vaalilistat mutta Neuvostoliiton valvomat vaalilautakunnat hylkäsivät kaikki muotoseikkojen vuoksi. Vaaleissa oli vain STKL:n ehdokkaita.
Vaalit pidettiin seitsemäs ja kahdeksas heinäkuuta 1940. Vaihtoehdottomissa vaaleissa äänestysprosentti oli äärimmäisen alhainen mutta virallisesti se oli 88,9%. Pian Suomessa uutisoitiin että Suomen Työtätekevän Kansan Liitto oli saanut äänistä 98,7% ja loput oli hylätty epäselvyyden vuoksi. Uusi eduskunta kokoontui kahdeksas päivä elokuuta ja sen ensimmäinen päätös oli anoa Suomen liittymistä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton jäseneksi. Kannustuksena anomuksen varmistumisesta olivat eduskunnassa olleet neuvostosotilaat.
Neuvostosotilaat antamassa motivaatiota uudelle kansanvaltaiselle eduskunnalle sen kansanvaltaisissa päätöksissä.
Maan alta ilmestyneet kommunistit juhlivat valtaanpääsyään Varkaudessa.
Kahden päivän tiukan harkinnan jälkeen Neuvostoliitto päätti ottaa Suomen mukaan sosialististen neuvostokansojen perheeseen. Pian ilmoitettiin Suomen Sosialistisen Neuvostotasavallan perustamisesta. Tosin tiedossa oli, että jos niin Suomi kuin Baltian maat eivät olisi itse anoneet jäsenyyttä niin ne oltaisiin tylysti yhdistetty Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan Leningradin piiriin. Suomalaiset huomasivat myös että Moskova oli päätynyt tekemään hieman sisäisiä rajansiirtoja ja Suomi-neito näytti sen jälkeen varsin toisenlaiselta:
Niin Karjala, Kymenlaakso, osa Sallaa ja Petsamo liitettiin Venäjän neuvostotasavaltaan. Huomattava määrä suomalaisia jäi täten Venäjän rajojen sisäpuolelle ja kyseisiä suomalaisia alettiin välittömästi pakkosiirtää Siperiaan. Samoin liitettiin Ahvenanmaa. Alue tyhjennettiin kantaväestöstä joka pakkosiirrettiin pääosin ruotsinkieliselle Pohjanmaalle käytännössä orjatyöhön pikaisesti perustettuihin valtion kalastuskombinaatteihin. Siinä loppui niin Ahvenanmaan autonomia kuin alueen ruotsinkielisyys. Vaikka Stalinin suunnitelma Suomen ja Baltian maitten sovjetisoimisesta olikin onnistunut varsin vaivattomasti, niin seuraavaksi NKVD alkoi varmistaa, että vastarintaa ei syntyisi missään muodossa.
Suomen armeijan alistuminen neuvostokomentoon ei tarkoittanut sitä että suomalaiset vain vaihtaisivat kokardinsa ja asepukunsa vaan se tarkoitti Suomen armeijan totaalista tuhoamista. Ne upseerit ja kanta-aliupseerit jotka eivät olleet älynneet piiloutua – piiloutuneita oli varsin paljon – pidätettiin NKVD:n toimesta. Sama koski suojeluskuntajärjestöä jonka jäsenistöstä hyvin suuri osa oli puolestaan piiloutunut.
Suunnitelma oli ovela. Suomalaisille ilmoitettiin että sotilaat siirrettäisiin Suomessa sijaitseville kokoamisleireille joissa heille opetetaan neuvostojärjestelmän perusteita ja samalla kartoitetaan heidän halunsa palvella puna-armeijassa. Ne, joilla halua ei olisi, tultaisiin vapauttamaan ja he saisivat jatkaa elämäänsä siviileinä. Sotilaita kohdeltiin leireillä hyvin, he saivat riittävästi ruokaa sekä tupakkaa ja tästä uutisoitiin suomalaisissa lehdissä. Jotka vielä ilmestyivät. Muutaman kuukauden päästä maassa, tai neuvostotasavallassa ei ilmestynyt enää kuin Kansan Lehti.
Se, mitä moni ei huomannut oli fakta että kokoamisleirit oltiin perustettu rautateitten solmukohtien viereen. Näihin solmukohtiin Neuvostoliitto kuljetti huomattavan määrän härkävaunuja ja elokuun 1940 lopussa suomalaiset sotilaat siirrettiin vuorokauden mittaisessa operaatiossa vaunuihin ja kuljetettiin Neuvostoliittoon. Kuljetuksissa oli myös pidätettyjä suomalaisia poliiseja. Kuljetusten päämäärä oli Katyn jossa oli jo aikaisemmin murhattu kymmeniä tuhansia puolalaisia. Nyt nuo murhatut puolalaiset saivat seurakseen kaikkiaan 35.000 murhattua suomalaista sotilasta, suojeluskuntalaista ja poliisia.
Samaan aikaan kun Suomen kansandemokraattinen eduskunta haki jäsenyyttä Neuvostoliitosta nousi Malmin lentokentällä Kalevaksi nimettyyn Junkers Ju 52-koneeseen Suomen korkeinta valtiojohtoa. Koneeseen nousivat marsalkka Mannerheim, presidentti Kallio, pääministeri Ryti ja useita ministereitä. Heidän tavoitteensa oli lentää Tukholmaan ja perustaa siellä Suomen pakolaishallitus.
Yritys epäonnistui. Lennon tiedot oli vuodettu Neuvostoliitolle ja neljä Hangon tukikohdasta noussutta Polikarpov I 16-hävittäjää ampui koneen alas. Kaikki matkustajat kuolivat. Samalla kuoli välitön toivo pakolaishallituksen muodostamisesta. Muu korkein johto pidätettiin NKVD:n toimesta. Osa teloitettiin julkisuudelta salassa, osa siirrettiin Siperiaan ja osa siirrettiin Moskovassa sijaitsevaan mielisairaalaan. Samaan mielisairaalaan jonne oltiin siirretty myös Viron presidentti Konstantin Päts.
*
Korsu, jossain Leppävirralla, 1940…
Suojeluskuntalaiset ja osa armeijan henkilökuntaa olivat kadonneet maan alle. Kirjaimellisesti. Piilokorsuihin joista eräässä oleskeli myös joukkueenjohtaja Aarno Korhonen. Paikalliset, neuvostomiehityksen mukanaan tuomaa kollektivisointia pelkäävät maanviljelivät olivat tukeneet suojeluskuntalaisia elintarvikkeilla. Eräs suojeluskuntalaisia tukeva entinen torppari oli todennut tuodessaan leipää, perunoita ja kuivattua lihaa:
- Tässä kun on perkele piässyt herrojen ikkeestä omilleen niin ei sitä uutta herroo ennää kaepoo. Se entinen herra kun vuan tienas rahansa meijän selekänahasta mutta tämä uusi taitaa viijjä vappauven ja vielä henkirievunkin, saatana, sanon mie vuan.
Virallisesti kaikki maatilat oli siirretty kolhoosien alaisuuteen mutta toimintaa ei kovin tehokkaasti vielä valvottu. Oletettavasti tämä johtui siitä että Neuvostoliitto ei uskonut rauhan Saksan kanssa kestävän ja se halusi repiä suomalaisilta tiloilta mahdollisimman paljon ruokaa puna-armeijan varmuusvarastoihin tietäen suomalaisten olevan varsin tehokkaita maanviljelijöitä. Vaikka vaaditut kiintiöt olivat suuria niin viljelijöiltä riitti ruokaa suojeluskuntalaisillekin. Maanviljelijöillä oli myös radioita joilla saattoi kuunnella uutisia niin Suomesta kuin ulkomailta ja näitä tietoja välitettiin suojeluskuntalaisille. Erittäin tärkeä tiedonlähde oli Tukholman radion klo 23 annettu numerotiedotus jossa välitettiin tietoja sissisotaan valmistautuville suomalaisille.
Vaikka suojeluskuntalaiset eivät vielä olleet aloittaneet sissisotaa niin yksi tappio oli jo tullut. Varkautelainen puuseppä Juntunen oli sairastunut umpisuolentulehdukseen. Mitään mahdollisuutta viedä miestä lääkäriin ei ollut. Umpisuoli puhkesi, aiheutti pahan vatsakalvon tulehduksen ja lopulta Aarno oli suostunut Juntusen pyyntöön. Hän antoi Juntuselle pistoolin, Juntunen laittoi piipun suuhunsa ja painoi liipaisinta. Miehet hautasivat Juntusen ja samalla tiesivät että kun sissisota mahdollisesti alkaa niin heillä ei ollut suurtakaan mahdollisuutta hoitaa haavoittuneita. Armonlaukaus olisi ainoa lääke.
Tieto tästä ei silti vähentänyt päättäväisyyttä. Suomalaisten sotilaitten kohtalosta oli tullut tieto piileskeleville suojeluskuntalaisillekin. Tai ainakin tieto siitä, että heidät oli kuskattu jonnekin eikä heistä kuulunut sen jälkeen mitään. Kilometrin päässä oli toinen korsu jossa majaili komppanianpäällikkö Vilho Vuorinen. Kun Aarne oli tavannut Vuorisen viimeksi hän oli kysynyt:
- Eikö me jo perkele panna toimeksi?
Vuorinen oli vastannut:
- Ei vielä. Sehän on meinaan niin, että Saksa ja ryssät tulevat vielä ottamaan erää keskenään. Sitten kun Saksa hyökkää niin meilläkin on mahdollisuus. Silloin me aloitamme toiminnan. Nyt me olemme liian yksin. On turha tapattaa miehiä ennen kuin meillä on minkäänlaisia menestymisen mahdollisuuksia.
*
10. kesäkuuta 1941…
Komppanianpäällikkö Vilho Vuorinen tuli Aarnon korsulle. Hän oli hetken aikaa hiljaa ja näytti selvästi siltä että hänen oli vaikea puhua. Sitten hän sai sanottua:
- Sain tiedon… saimme tiedon… vanhempasi on kyyditetty Venäjälle. Siskosi myös. Ja veljesi Aappo on pakkovärvätty ryssien armeijaan. Varkaudessa sotilaat keräsivät kaikki löytämänsä 15 – 20-vuotiaat pojat ja veivät mennessään. Se kaikki tapahtui niin äkkiä että saimme tiedon liian myöhään. Emme ehtineet tehdä mitään. Vaikka sissejä on Varkaudessakin. Piilossa kaupungissa. Pohjanmaalla kuulemma sissisotaan siirtyneet joukot ovat onnistuneet vapauttamaan yhden junalastin suomalaisia. Emme tiedä, mitä heille on sen jälkeen tapahtunut. Oletan, että heidät yritetään kuljettaa Pohjanlahden yli Ruotsin puolelle.
Aarno oli hetken aikaa hiljaa, pyyhki silmistään kyyneleitä ja kysyi sitten:
- Miksi helvetissä heidät? Eiväthän he kenellekään olleet mitään pahaa tehneet?
- Isäsi oli opettaja. Se riitti ryssille. Ja Aappon kohdalla on varmaan niin että ryssä kaipaa tykinruokaa. Tiedän, että se ei lohduta sinua yhtään mutta minun vanhempani vietiin myös.
Neuvostoliiton kyydityksissä 9.- 11. kesäkuuta 1941 kaikkiaan 50.000 suomalaista siviiliä siirrettiin Siperiaan. Heistä aikanaan palasi takaisin vain noin 3.000. Kyyditysten tarkoitus oli tuhota suomalainen kansallismielinen älymystö ja kaikki ihmiset jotka olivat olleet millään tavalla olleet yhteyksissä ulkomaihin. Jopa filatelistit kyyditettiin.
Samaan aikaan nuoria suomalaisia pakkovärvättiin puna-armeijaan noin 50.000. Kyyditysten seurauksena suomalaiset piileskelevät suojeluskuntalaiset ja muut sotilaat aktivoituivat lopullisesti sissitoimintaan. Olihan selvää että sota Saksan ja Neuvostoliiton välillä oli syttymässä koska tahansa.
Aarno kysyi:
- Joko me, perkele, aloitetaan.
Vilho vastasi:
- Jo. Ensiksi aloitamme tiedustelutyön sopivista kohteista.
Kaksitoista päivää myöhemmin Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Ja suomalaiset siirtyivät täyteen sissisotaan.
*
12. kesäkuuta 1941, yöllä…
Aarnon isoveli Antti Korhonen, hänen vaimonsa Mirja sekä heidän kolmivuotias tyttärensä Minna olivat Korsnäsissä Pohjanlahden rannikolla ja nousivat parasta aikaa Stefan Holmströmin omistamaan kalastajaveneeseen. Täpötäyteen veneeseen oli ahdettu kolmekymmentä ihmistä ja Holmström totesi moottoria käynnistäessään:
- Tämä on sitten viimeinen reissu. Perheeni on jo Ruotsissa ja nyt minäkin jään sinne. Ryssät saavat nämä rannat pian tukkoon.
Antti oli ehdottanut että Mirja, tytär sekä Mirjan odottama uusi lapsi olisivat lähteneet Ruotsiin ja hän olisi jäänyt Suomeen sissiksi. Mirja oli tehnyt selväksi että Anttihan ei heitä yksin jätä. Ja Antti tiesi myös hyvin että ei hänestä tosiasiassa sissiksi olisi. Puolisokeana hänellä oli voimakkaat pullonpohjasilmälasit ja sen vuoksi hänet oli vapautettu asepalveluksesta. Ikäväkseen hän tunnusti että hänestä oli enemmän hyötyä perheelleen kuin maalleen. Veneeseen noustessaan hän ei tiennyt että näkisikö enää koskaan vanhempiaan, veljeään ja sisaruksiaan. Hän oli kuullut kyydityksistä mutta ei ollut vielä tiennyt että vanhemmat ja sisar oli kyyditetty ja toinen veljistä pakkovärvätty puna-armeijaan.
Heti kun vene oli täynnä löi Holmström kaasun täysille. Mutkittelusta ei ollut hyötyä, nyt vain vauhti oli valttia. Täytyi vain toivoa, että pimeä ja pilvinen yö pitäisi heidät piilossa. Jos ryssien rannikkovartioston vene hoksaisi heidät se saisi paljon nopeampana heidät helposti kiinni. Noissa veneissä oli konekivääri ja sitä myös käytettäisiin jos pysähtymiskäskyyn ei välittömästi suostuttu. Kiinnijääminen tiesi varmaa passitusta Siperiaan. Miehille se tietäisi myös helposti kuolemantuomiota sillä Neuvostoliitto oli alkanut mobilisoida suomalaisia puna-armeijaan. Niitä, joita se ei ollut Katynissa aikaisemmin ampunut. Karkurit päätyisivät montun syrjälle.
Antti Korhonen istui ahtaassa kalanhajuisessa veneessä ja piti sylissään tytärtään Minnaa. Kalanhajuun lisääntyi oksennuksen löyhkä sillä varsin voimakkaassa merenkäynnissä jotkut olivat alkaneet voida pahoin. Antti tajusi kuinka aika oli suhteellista. Kun ajalla on mausteena pelko, kuluu jokainen minuutti äärimmäisen hitaasti. Antti ajatteli, että olisi varmaan helpompaa olla taistelussa. Siellä saisi sentään ampua takaisin. Nyt saattoi vain odottaa ylivoimaista uhkaa ja pelätä että se huomaisi heidät. Holmström oli sanonut että Suomen, tai no, nykyisen Neuvostoliiton aluevesien ulkopuolelle pääsy ei riittäisi. He olisivat turvassa vasta Ruotsin aluevesillä.
Heidän vieressään ahtaissa tiloissa oli nelihenkinen Rosenbaumin perhe. Heidän sukunsa oli asunut Suomessa kymmeniä vuosia ja viihtynyt mainiosti mutta Emil Rosenbaum oli todennut Antille että heille oli Suomessa tarjolla enää vain huonoja vaihtoehtoja. Suomen taru taisi olla lopussa ja vei tulevassa sodassa voiton Saksa tai Neuvostoliitto niin kummassakin maassa juutalaisten vainoaminen osattiin oikein mainiosti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta ja yrittää etsiä paikka jossa saisi elää rauhassa.
Pelosta ja lisääntyvästä pahoinvoinnista huolimatta Antti nukahti. Hän kuvitteli vain torkahtaneensa mutta aikaa oli kulunut enemmän. Ja hän havahtui toisen moottorin ääneen. Ei helvetti… ei kai se vain ole… mutta hänen vaimonsa ilme kertoi toista.
- Holmström kävi juuri sanomassa. Meidän vierellämme on Ruotsin merivartioston vartiovene. Se saattaa meidät Härnösandiin. Olemme turvassa.
Niin. Turvassa. Mutta vain hetken. Antti ja Mirja uskoivat että Ruotsi ei välttämättä olisi turvallinen kovin pitkään. Entäs jos se suostuisi ryssien painostukseen ja luovuttaisi pakolaiset takaisin? Entäs jos siitä tulisi Saksan ja Neuvostoliiton taistelutanner? Ei. Liikaa riskejä. He suuntaisivat mahdollisimman pian Amerikkaan. Mirjalla oli sukulaisia Michiganin Hancockissa jossa oli muutenkin paljon suomalaisia. He auttaisivat heidät uuden elämän alkuun.
Antti nousi veneen kannelle. Suomen rannikkoa ei enää näkynyt. Hän mietti, että hän tuskin koskaan näkisi omaa isänmaataan. Ajatellen Suomeen jääneitä läheisiään hän pyyhkäisi silmäkulmastaan voimattoman kyyneleen.
*
Varkauden ja Mikkelin välinen valtatie, 14.7. 1941…
Sissit olivat järjestäytyneet ja organisoituneet viimeisen vuoden. Niin myös Vilho Vuorisen komppania jossa joukkueenjohtajana palveli Antti Korhonen. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon sissit olivat alkaneet tehdä pienimuotoisia iskuja pieniä puna-armeijan ryhmiä kohtaan. Hyökkäysten tarkoituksena oli saada lisää aseita ja patruunoita sekä muita tarvikkeita.
Lisäksi tiedusteltiin puna-armeijan liikkeitä. Komppania oli saanut käyttöönsä radion, jonka käyttö oli tietysti vaarallista vihollisen peilauksen vuoksi. Silti aika ajoin lähetettiin tietoja sissitoiminnan johdolle jonka johtajana toimi eversti Valo K. Nihtilä. NKVD oli yrittänyt pidättää Nihtilän mutta hän oli ampunut tiensä läpi ja paennut. Nihtilän ansiosta myös Tukholmassa toiminut radio oli siirtynyt Berliiniin jossa se lähetti omalla kanavallaan koodiviestejä ympäri vuorokauden.
Nyt Vuorisenkin komppania tekisi suuremman iskun. Tietä pitkin kulki kahdenkymmenen ryssän auton kolonna joka kuljetti tarvikkeita Savosta Suomen etelärannikolle jossa puna-armeija valmistautui mahdolliseen Saksan hyökkäykseen. Juuri sopivan kokoinen. Kolonnassa näytti olevan vain joukkueen verran suojaavia sotilaita jotka liikkuivat kolmella avolavaisella kuorma-autolla. Muut olivat pressuilla peitettyjä tarvikeautoja. Nyt tarvittiin vain merkki hyökkäyksen aloittamisesta.
Merkki tuli pian. Ennen erästä ylämäkeä oli tierumpuun kätketty kasapanos jonka Vuorinen räjäytti kun ensimmäinen kuorma-auto tuli kohdalle. Samalla se hiellä ja vaivalla paikalle kannettu ja hyvin sijoittunut raskas Maxim-konekivääri otti tähtäimeensä kolonnan suojana olleet puna-armeijan sotilaat. Niin teki Anttikin Bergmann-konepistoolillaan, samoin kuin tekivät kaksi vanhaa Madsen-pikakivääriä jotka purivat ilkeästi. Varomaton ja uhkaa odottamaton suojaosasto kaatui autojensa lavoille ja sen jälkeen tulitusta jatkettiin autojen kuljettajien komuutteihin. Noin puoli kilometriä kolonnan takana yksi ryhmä räjäytti kasapanoksella tierummun ja toisessa suunnassa toinen ryhmä teki samoin. Näin varmistettiin ettei mahdollinen apu päässyt perille. Ainakaan ennen kuin oli ryssien kannalta liian myöhäistä.
Vankeja ei otettu.
Isku oli onnistunut. Kaksi autoista oli jäänyt ajokuntoiseksi tulituksesta, ne lastattiin täyteen saalista ja ajettiin pienelle metsätielle joka kulki muutaman kilometrin päähän iskupaikasta. Siellä autot naamioitiin ja alettiin kuljettaa saalista sissien tukialueelle. Saalis toi mukavan lisän asevalikoimaan:
- Kaksi kappaletta Degtarjev-pikakivääriä.
- Neljä kappaletta uusia PPŠ-41-konepistooleita.
- Kymmeniä kiväärejä.
- Huomattava määrä patruunoita.
- Lisäksi huomattava määrä leipää ja säilykkeitä.
Antti oli vielä ottanut itselleen kaatuneen puna-armeijan joukkueenjohtajan Tokarev TT 33-pistoolin. Samaan aikaan kun osa sisseistä realisoi saalista sytytti toinen osa jäljelle jääneet kuorma-autot tuleen. Jääpähän ryssä ilman sitäkin vähää. Sissit tiesivät että vihollinen oppi nopeasti eikä seuraava isku olisi niin helppo. Kolonnat olisivat suurempia ja niissä olisi enemmän suojaa. Ehkä panssareitakin joille he eivät mahtaisi mitään. Mutta kaikki ajattelivat että tämä oli vasta valmistelua. Sillä kaikkien mielessä oli kysymys:
Koska Saksa hyökkäisi Suomeen?
Toinen syyskuuta 1941 siihen tuli vastaus.
*
Jatkuu osassa kaksi.