Valtatie 3, näinä päivinä…
Muuan viisikymppinen mies ajoi kalliilla BMW:llään moottoritietä Helsingistä pohjoiseen. Hänen tarkoituksensa oli ajaa Riihimäelle ja kääntyä sieltä Lopelle jossa miehen perheellä oli viihtyisä kesämökki. Tarkemmin sanottuna mies oli Erään Järjestelmäpuolueen pitkäaikainen, noviisista lähes huipulle noussut urapoliitikko joka olisi muuten ollutkin jo lomailemassa mutta puoluevelvollisuus oli vaatinut häntä pysymään jonkin aikaa Helsingissä neuvottelemassa ajankohtaisista konkreettisista intersektionaalisista kysymyksistä.
Kyseiset neuvottelut eivät olleet tulleet urapolitiikolle eikä hänen puolueelleen millään muotoa yllätyksenä joten hän oli sopinut vaimonsa kanssa että vaimo ja heidän tyttärensä olivat lähteneet pariksi viikoksi matkalle Latvian Jūrmalaan. Tytär ei ollut muutenkaan kovin mökki-ihmisiä. Ennemmin hän tykkäsi lojua rannalla etelässä ja nyt Riianlahden aallot saisivat korvata vielä eteläisemmän veden lotinan johon tyttö oli kovasti tottunut ja mieltynyt. Tytär oli kovasti vihreisiin päin kallellaan ja kärsi muodikasta ilmastoahdistusta mutta etelänmatkojen aikana se aina yllättäin hetkeksi hellitti.
BMW 5 G30-sarjan puolentuhatta kaakkia kuljettivat muuan urapoliitikkoa mukavasti ja tasaisesti kohti Riihimäkeä. Vaimo oli jossain vaiheessa todennut että pitäisikö auto vaihtaa noin niin kuin imagomielessä johonkin Teslaan mutta muuan urapoliitikko joka oli alun perin kotoisin selvästi Kehä kolmosen pohjoispuolelta piti koko ajatusta autokannan sähköistämisestä järjettömänä, mitä se tietysti olikin. Silti hän joutui olemaan mielipiteensä kanssa urapoliitikkona koko lailla suuton sanaton. Oli tiettyjä pyhiä asioita joita ei saanut kyseenalaistaa ja tämä oli yksi pyhimmistä. Muuan urapoliitikkoa – joka kuitenkin eli vielä selkeästi reaalimaailmassa – kieltämättä oli alkanut hirvittää se meno mitä tämä nykyinen hallitus oli saanut aikaiseksi ja vielä enemmän suunnittelemassa. Tuntui siltä että, no, nyt työnnetään sormi sellaiseen reikään josta se pitäisi visusti pitää poissa.
Muuan urapoliitikko – varsin vastuullisena autoilijana – vilkaisi aina aika ajoin Bemarinsa taustapeiliä. Niin nytkin. Ja… voi helvetti… siinähän se taas oli…
Epäilyksen Piru materialisoitui takapenkiltä etupenkille, laittoi turvavyön kiinni ja iski silmää todeten:
- Hähää, turvallisuus ennen kaikkea. Varsinkin kun sulla on tällainen saksalainen maantieohjus allasi. Nelilitrainen V8-kone. Sillähän painaa baanaa vallan pellemiljoonaa. Vaan mites jäbä muuten jaksaa? Kävit sitten neuvottelemassa ajankohtaisista konkreettisista intersektionaalisista kysymyksistä. Tai paskat sinä mitään neuvottelemassa käynyt. Kävitpähän kuuntelemassa mitä mieltä sinunkin tulee julkisuudessa olla. Vituttaako? Ostitko jo Helsingistä itsellesi hameen?
- Haista sinä sarvipää pitkä vittu.
- Haju on tuttu, tuttu on, mutta minähän jo virkani ja habitukseni perusteella keskityn henkisesti haastavampiin virikkeisiin ja olen muutenkin vapaa kyseisen elimen sortovallasta. Tuo mainitsemasi jalkoväli-instituutio sotkee lähinnä teidän suomalaisten asiat ja nykypäivänä jopa valtiollisessa mittakaavassa. Ja samalla se on tehnyt sinustakin hyvin lyhyessä narussa olevan puudelin joka ei ole osannut purra milloinkaan eikä se nyt uskalla edes haukkua.
- Äläs hei nyt jätkä rupee… minä olen hei kuitenkin Erään Järjestelmäpuolueen pitkäaikainen ja ansioitunut urapolitiikko. Minä edustan Suomessa valtaa. Poliittista valtaa. Kumminkin. Minä mikään puudeli ole. Minä olen dobermanni.
Epäilyksen Piru räjähti ns. kaikkien paskaisten naurujen äitiin ja hieman toivuttuaan totesi:
- Sellanen dobermanni joo… sinä tiedät edustavasi poliittista voimaa ja olet silti antautunut täysin sellaisen ämmälauman komenneltavaksi jolla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa reaalimaailmaan. Ja sinä onneton teet sen tietoisesti niin että turha vedota typeryyteen.
Sitten Epäilyksen Pirun silmät alkoivat pyöriä kuin kiekot vanhassa yksikätisessä rosvossa ja kun ne pysähtyivät luki silmissä EKAKS:
- Niin. Ekaks. Sinä ja perinteikäs Eräs Järjestelmäpuolueesi hyväksytte täysin tietoisesti sen että kyseinen ämmälauma tuhoaa koko Suomen elinkeinoelämän ilmastohysteriallaan ja sitä myötä täysin epärealistisilla tavoitteillaan. Vaikka te aivan hyvin tiedätte että mitä se hysteria saa aikaiseksi.
Silmät alkoivat pyöriä taas ja pian niissä luki TOKAKS:
- Ja juu. Tokaks. Te törpöt ja sinä törppöjen törppönä koska olet ainakin henkilötunnuksesi mukaan mies – tosin kohtahan se tunnuskin korjaantuu – hyväksyt sen että hallitus alkaa toteuttaa, toistan, toteuttaa sitä intersektionaalista feminismiä vaikka sitä suoranaisesti kannattaa 0,2 prosenttia kansalaisista päätellen vaikkapa feministisen puolueen vaalimenestyksestä. Aivan sama kuin maan hallitukseen olisi vahingossa päässyt falangi joka uskoo Lentävään Spagettihirviöön ja joka aikoo muuttaa kyseisen uskon maan yhteiskunnalliseksi päälinjaksi. Tosin se porukka saisi huomattavasti vähemmän tuhoa aikaiseksi. Ja tiedätkö? Sinä häpeät. Häpeät sitä että et saa tässä pankrotissa suutasi auki. Tokihan sinä olet poliittinen broileri jolle huoraaminen ei ole vika vaan ominaisuus mutta tämä on sinullekin liikaa. Mutta dobermanni on ruunattu joten se tottelee kiltisti. Vikisee vain kopissaan itsekseen. Ja siihen se sitten jääkin.
Muuan urapoliitikko huomasi että Bemarin vauhti oli pudonnut viiteenkymppiin kun hän oli kuunnellut Epäilyksen Pirun puhetta. Joka sattui. Sattui kovasti. Koska totuus koskee eniten. Hän nosti nopeuden lähelle satasta ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:
- Olenhan minä niin… poliittinen broileri… oikein arkkityyppiä… ollut koko aikuisikäni… ja tiedätkös… kas kun enhän minä osaa mitään muuta… ei minulla ole varaa luopua asemastani… jos aukaisisin suuni niin alkaisi välittömästi feministinen joukkorääkyminen… kyllähän minä senkin kestäisin, kun onhan minulle niissä asioissa kehittynyt ajan myötä mursunnahkainen perse… mutta media perkele… media lahtaisi minut… minusta tulisi välittömästi poliittinen paaria… ja paaria pian muutenkin… ulos eduskuntaryhmästä… ei ehdokkuutta seuraaviin vaaleihin… ja luuletko että minulle sen jälkeen kehitettäisiin jotain mukavaa suojatyövirkaa jossa voisin hyvää korvausta vastaan pelailla päivät pasianssia… putoaisin sopeutumisrahalle… ja sitten tyhjän päälle… ei… sitä minä en kestäisi… siispä jatkan huoraamista… vaikka tiedän etten ansaitse housuja jalkaani…
- Ja vaikka tiedät, mihin se tämän maan pahimmillaan johtaa?
- Niin. Vaikka tiedän, mihin se tämän maan pahimmillaan johtaa.
- Olet sinä ainakin rehellinen. Siispä minä annan sinulle lahjan.
- Minkälaisen lahjan?
- Löydät sen mökiltäsi. Ja me tapaamme vielä. Turvallista matkaa. Som´helvetillinen´moro!
Epäilyksen Piru katosi hyvin paksuun rikinkatkuiseen pilveen ja muuan urapoliitikko joutui aukaisemaan vauhdissa Bemarin molemmat ikkunat tuulettaakseen auton ja yleensä nähdäkseen eteenpäin. Pahaksi onneksi hänen takanaan ajoi poliisin partioauto joka näytti pysähtymismerkkiä. Muuan urapoliitikko ajoi auton rampille ja poliisi totesi:
- Hyvin on outoja nopeudenvaihteluja teitillä ja savuakin tuli niin kuin neuvostotehtaasta aikanaan. Tarvittais ajokortti ja rekisteriote mutta ensiksi tähän voimakas puhallus, ki-toos.
Muuan urapoliitikko tiesi ettei ollut edes ruunattu dobermanni mutta saattoihan hän sentään esittää sellaista ja löysi itsestään hetkeksi vallan edustajan:
- Mitä helvettiä? Ettekö te tiedä kuka minä olen?
Poliisi katsoi tyynesti. Ilme kertoi että kyllä naama tunnettiin mutta kertoi myös sen että tämä partio ei ollutkaan Taposen miehiä:
- Joo. Kyllä me tiedetään. Te olette se jätkä joka lähtee aivan kohta tuossa koppiautossa putkaan jos ei tyyli muutu. Niin että voimakas puhallus, ki-toos.
Muuan urapoliitikko sai hillittyä itsensä joten nollat puhallettuaan ja kun konstaapelit olivat tarkastaneet ettei Bemari käryä mistään hän pääsi jatkamaan matkaansa. Perillä Lopen mökillä – tai huvilahan se oli – odotti makuuhuoneen sängyllä pahvilaatikossa se Epäilyksen Pirun lahja:
Niinpä niin… kun tietty mielen tulppa oli Epäilyksen Pirun avustamana avautunut niin helppohan se oli tunnustaa. Tosin vain itselleen. Ei koskaan julkisesti. Hän oli ruuna. Ruunannut itse itsensä. Pelkuruuttaan ja laiskuuttaan. Ja päätynyt sitä myötä täysin utopistisen feministisen tyrannian hyödylliseksi idiootiksi. Itseään hävetessään hän myös ymmärsi ettei hänestä ollut mihinkään muuhun. Hän nyökyttelisi niin kuin ennenkin ja vakuuttelisi ihmisille että ei hirmumyrsky ole vaarallinen vaikka se katot viekin. Se on kehitystä ja edistystä. Hän päätti lämmittää saunan ja vetää armottomat perskännit. Siinä saunaa lämmitellessään hän muisti myös kuinka ne moottoritien siltapalkit näyttivät koko ajan entistä kutsuvammilta…
*
Kiitos inspiraatiosta Historixille.