Jälleen tuttua ja turvallista Kekkoslovakiaa, mutta hieman vähemmän poliittisissa merkeissä eli:
Pikku-Ykä ja Kekkoslovakian namimellit
Tällä kertaa ei tarjolla ole sodan melskettä, taiston tuoksinaa eikä muutakaan toksisen maskuliinista toimintaa vaan nyt pannaan suu makeaksi Kekkoslovakian malliin pikku-Ykän muistoihin pohjautuen. Niin kuin ennenkin on todettu niin Kekkoslovakiassa ei edetty millään muotoa puutteessa mutta tietyt ylimääräiset asiat olivat, no, jos nyt ei harvinaisia niin kuitenkin niitä oli vähemmän kuin nykyisin. Tietysti niitä oli toisaalta jo huomattavasti enemmän kuin vaikka vuonna 1944 syntyneellä. Ja yksi niistä asioista olivat erilaiset karamellit ja muu sen sorttinen ekstra. Ei niitä ollut tarjolla sillä lailla itsestäänselvyytenä kuin nykyisin ja siksi niistä kai osasi niin iloitakin.
Aivan siellä pikku-Ykän muistin rajoilla ovat ne kuuluisat pennin nallekarkit. Netistä ei oikein löydy autenttista kuvaa nallekarkeista justaböyt vuodelta 1970. Silloin kun oli vain filmikameroita eikä niitten filmiä johonkin kioskin irtokarkkiin tuhlattu. Tämä kuva on tuoreemmista Haribon nallekarkeista:
Silloin 1970-luvun alussa jos nöösipoika sai kehitettyä itselleen ylimääräisen markan niin suunta oli tietysti paikalliselle kioskille jossa myytiin myös jäätelötötteröitä. Pikku-Ykän suosikki oli päärynätötterö jota oli silloin jo myynnissä vanilja-, mansikka- ja suklaatötteröiden lisäksi. Elintaso oli noussut mukavasti:
Ei muuta kuin tötteröä naamariin.
Meikäläisen muistin mukaan noitten tötteröitten myynti sitten 1970-luvulla kiellettiin joksikin aikaa. Joitain hygieniasyitä. En muista tarkemmin. Mutta joskus spesiaalitapauksissa oli sitten Perskeleillä tarjolla pakettijäätelöä. Vaniljaa tietysti. Maustettuna omalla mansikkahillolla. Aika ajoin spesiaalina oli myös eskimopuikko tai sitten kaupan tuuttijäätelö:
Tuohon aikaan ei ainakaan pikku-Ykä tiennyt sellaisesta kuin kasvisrasvajäätelö. Ne taisivat tulla myyntiin ja ennen kaikkea muotiin hieman myöhemmin. Silloin 1970-luvun alkupuolellahan alettiin väittämään sitäkin että voi tappaa talossa ja puutarhassa. Nykyisin siinäkin villityksessä on otettu jo hieman takapakkia.
Jos nöösipojalla oli rahaa alle markan niin suunta oli joka tapauksessa sille samalle kioskille ja investoinnin kohteena olivat pikkupojalle kaikkein kustannustehokkaimmat namimellit eli merirosvorahat:
Hei laitatkos niitä 50 piratoksen pääkallomerkkareita kiitti…
Sekä hedelmärahat:
Molemmat maksoivat kymmenen penniä kappale, niitä laitettiin kioskilla pieneen valkoiseen paperipussiin ja ne olivat aivan loistavasti suunniteltuja namimellejä sillä niitä ei pystynyt puremaan nopeasti kappaleiksi vaan ne liukenivat pikkuhiljaa nulikan suussa aikaansaaden maksimoidun mässyttelynautinnon. Kyseiset merkkarit olivat mukuloitten suosiossa liki koko Kekkoslovakian ajan & koko Kekkoslovakian alueella, tosin niitä jossain vaiheessa pienennettiin kun joku höhlä oli onnistunut tukehtumaan niihin.
Koska kekkoslovakialaisellä nöösipojalla taskussa olevat rahat olivat aina kolikkotavaraa niin ostettavien namimellien kustannustehokkuus oli ensiarvoisen tärkeää. Merkkarit olivat ehkä se ykkönen mutta jenkki-purkka tuli hyvänä kakkosena:
Yhtä pientä purkkatyynyä saattoi mässyttää hyvän aikaa. Jenkki-purkkaa myytiin tietysti myös levypurkkana jossa oli mukana jääkiekkokortteja:
Niissähän oli silloin MM-kisojen maajoukkuepelaajia. NHL oli jotain kaukaista siellä rapakon takana vaikka Bobby Orr, Bobby Hull ja kumppanit joten kuten tiedettiinkin. Siihen aikaan suomalaisia alkoi kylläkin mennä pelaamaan kilpailevaan liigaan WHA:han. Lätkäkorttien lisäksi levypurukumeista saattoi kerätä lentokonekortteja joita pikku-Ykäkin keräili:
Tässä vaiheessa tulee mainita ne kaksi perinteistä suomalaista namimelliä joita pikku-Ykä sai nauttia kun kävi kylässä isoäitiensä luona. Isän äidillä oli Ykälle aina tarjolla Fazerin Parhaita:
Joista se Kiss-Kiss-karkki oli ehdoton pikku-Ykän suosikki. Äidin äidillä taas oli tarjolla pihlajanmarjakaramellejä. Pikku-Ykällä kesti aika kauan lausua toi namimelli oikein sillä pihlaja tuppasi aina vääntymään pihjalaksi:
Vaan mikä sitä onkaan sitä namimelliä ja mikä ihan normaalia arkipäivän tavaraa? Käsitys siitä on varmaankin muuttunut Kekkoslovakian ajoista nykypäivään verrattuna. Esimerkiksi mehu. Perskeleillä oli pääosin tarjolla mehumaijalla tehtyä omaa mehua. Ei mitään kaupan mehua. Joskus hyvin harvoin saatiin spesiaalina Tripin appelsiinimehua joka oli kolmionmuotoisessa tetrassa ja sehän oli aina juhlahetki:
Samoin limppari oli jotain jota saatiin kerran viikossa kun käytiin Oy Firma Ab:n asuntokompleksin saunassa. Veljekset saivat yhden pullon sitruunasoodaa keskenään laseihin jaettavaksi ja jako tapahtui tarkemmin kuin nykyisillä supertietokoneilla. Idea oli siinä, että se, joka ei jakanut limpparia sai valita ensin kumman lasin ottaa.
Joskus 1970-luvun puolessa välissä tuli Nyhtänköljään Aku Ankka-limppari joista pikku-Ykän suosikki oli – niin kuin jäätelössäkin – päärynä:
Coca-Colaa Perskeleillä ei ollut koskaan. Sen sijaan vappuna oli yllin kyllin äiti-Perskeleen tekemää simaa:
Vapuissakin oli silloin hieman toisenlainen twängi kuin nykyisin eli kyse ei ollut pelkästä karnevaalimeiningistä vaan se vappumarssin seuraaminen oli silloin olennainen osa. Moni perheenisä kyllä seurasi sitä varsin punasilmäisenä mutta sehän taas kävi mukavasti sävy sävyyn kulkueitten punalippujen kanssa.
Edelleenkin: mikä on erikoista namimelliä ja mikä arkipäivää? Limonadi on hyvä esimerkki. Vielä Kekkoslovakian aikaan puoliksi jaettu sittispullo oli spesiaalia. Nyt perheenäiti saattaa nykäistä kaupassa mukaansa keissin jossa on kuusi puolentoista litran limpparipulloa. Ei se ole enää spesiaalia. Se on arkipäivää. Siinä limpparin ja mehun välimaastossa oli sitten Rymd-juomatiiviste:
Tätä oli tarjolla kotona ja erityisesti kesäisillä mökkireissuilla. Eihän Perskeleillä omaa mökkiä ollut mutta Oy Firma Ab:n kautta niitä sai vuokrattua hyvinkin kohtuuhintaan. Rymd oli kevyt kantaa ja siitä sai mehua kätevästi.
Spesiaalia oli myös silloin kuin joskus 1970-luvulla maahan tuli NamiNami-vanukkaat. Suklaata ja vaniljaa.
Nämä eivät ole niitä ihan originaaleja mutta vanhempaa kuvaa ei interwebin ihmeellisestä maailmasta löytynyt.
Perskeleillä noita NamiNameja oli aika harvoin, johtuen siitä että äiti-Perskeles teki niin suklaa- kuin vaniljavanukkaita itse. Ja nehän olivat kaupan tavaraa parempia. Erityisen maistuva oli vanukkaan hieman kuivunut päällinen eli ”kettu”. Siihen aikaan tietysti hankittiin namimellejä omin päinkin vaikka namimellin määritelmä nykypäivään nähden oli varsin venyvä. Omenavarkaus, porkkanavarkaus, hernevarkaus. Ja sitten tietysti mansikkamaito. Metsämansikoita pujoteltiin timoteihin, laitettiin lautaselle, maitoa sekaan (totta kai sitä punaista kulutusmaitoa) ja sitten hieman sokeria päälle. Siitähän ei namimelli enää parantunut.
Toinen lautaselta syöty namimelli oli ”penkkivelli” eli kaurahiutaleita, maitoa ja sokeria. Mahtaako joku lukija olla syönyt sellaista? Penkkivelli oli eräänlainen murojen korvike ja se varsinainen namimellimuro jota joskus Perskeleille ostettiin oli Puf-murot. Niistäkään ei tämän kummempaa kuvaa enää löydy:
Nuo Lif-murot olivat puolestaan kauramuroja. Vaan entäs sitten pastillit? Palataan kustannustehokkuuteen. Merkkarit hakkasivat siinä kaikki muut mutta olihan pastilleja toki. Tosin ne olivat ehkä hieman enemmän aikuiseen makuun. Moni asia olis luonnollisesti jäänyt tekemättä jos ei olis ollut sitä kuuluisaa Sisua:
Toinen sen ajan mainio pastilli joka maistui sitten myöhemmin vanhemmalle Ykälle oli Stop. Harmi että senkin valmistus on loppunut:
Ja tietysti tähän täytyy laittaa mainio Ajax-pastillimainos. Ei siksi että pikku-Ykä niistä olisi niin ihmeemmin välittänyt mutta ai kuinka kaunista triggeröitymistä sellainen nykypäivänä aiheuttaisi:
Vaan jos pastilleista puhutaan niin nöösipojathan osasivat käydä apteekissa ostamassa Apteekin Salmiakkia:
Sitä myytiin irtotavarana paperipussissa ja se oli myös mukavan kustannustehokasta. Spesiaalitapauksissa (esmes syntymäpäivinä) vanhemmat sitten ostivat Ranskalaisia Pastilleja:
Mainittakoon vielä se hampaisiin niin herkästi takertuva Chewits-toffee:
Sekä tietysti se alkuperäisillä tunnuksilla varustettu laku. Nykyisinhän sekin on rasismiruunattu koska joku otti ja triggeröityi:
Entäs suklaata? No olihan sitä. Lähinnä jouluna ja syntymäpäivänä. Fazerin sinistä valmiiksi kuppiin paloiteltuna ja sitten 1970-luvun lopulla alkoi joululahjana tulla mainioita Budapest-konvehteja. Mutta kioskimyynnissä oli mainioita Tupla-patukoita jo silloin. Nyrkillätapettavat eivät niitä kovin paljoa ostelleet sillä merkkarit olivat kustannustehokkaampia mutta olihan Tuplalla varsin hyvä mainosvideo eli Tupla-City:
Nykyisin tuosta videosta pyörii jotenkin mielessä oma versio jossa puhutaan kovasti monikuristavasta Hufvudstadsbladetista:
Höblä-city on Suomessa kaupunki
Ja tässä on kaupungin sheriffi
Siellä kaikilla höblästi mukavaa on
On elo höblästi huoleton
Tämä onni kai höblästi jatkua vois
Jos ei Suomessa ilkeitä persuja ois
Ne veivät kaupungin höblät pois
Jos tietokoneita paremmin osaava lukija väsää tuosta videon niin nostanpa lätsää.
Että kekkoslovakialaisen hirvittävyyden koko kuva tulisi esille niin tulee muistuttaa että meilläpä möllipojilla oli myös lakritsitupakkaa:
Varsinkin kylmillä keleillä kun sen lakritsipötkön läpi puhalteli niin sehän näytti melkein siltä kuin oltais polteltu oikeaa tupakkia. Mitä me ei silloin tietenkään vielä uskallettu tehdä. Valitettavasti myöhemmin sitä tuli uskallettua eikä voimasavuke Bostonista ole vieläkään päässyt eroon. Mutta Kekkoslovakian namimelleistä täytyy muistaa lähikauppamme jossa oli pari kertaa viikossa tuoreitten hillomunkkien päivä:
Niitten tuoreitten ja äärimmäisen hyvänmakuisten munkkien hinta oli 40 penniä ja möllit saivat kerättyä tyhjiä pulloja sen verran että ainakin yhden, usein myös kaksi munkkia sai ostettua. Mikäs niitä oli koulusta kotio tullessa natustellessa. Munkinhimo allekirjoittaneella hävisi sitten intissä sillä siellä niitä tuli syötyä kyllästymiseen saakka. Ihan hyviähän ne sotkunkin munkit kyllä sinänsä olivat.
Tietysti Kekkoslovakian namimelleihin pitää lukea myös pop cornit jotka tulivat Perskeleille joskus vuonna 1978. Ne tehtiin tietysti kattilassa (ei silloin mitään mikroaaltouuneja ollut) ja mm. pikku-Ykä totesi maistellessaan tuota uutta herkkua että täähän lähentelee taivasta.
Kun siirryttiin aivan sinne 1970-luvun loppupuolelle niin kioskeihin ilmestyi sitten se uusi suosikki eli pehmisjäätelö. Sitä natustellessa saattoi tuumia että tää on pojat nykyaikaa tämä:
Kun näistä namimelleistä puhutaan niin nehän ovat kovasti sokerisia mutta kun niitä oli Kekkoslovakiassa vielä varsin rajoitetusti niin eihän ne möllipoikien eikä muittenkaan kuntoa kovin romahduttanut. Varsinkin kun silloin lähinnä touhuttiin ulkona eikä plärätty älypuhelinta. Tietysti virallinen Suomi toimi jo silloin sokerin kiroja vastaan ja pikku-Ykäkin oppi harjaamaan hampaansa uudella nykytystyylillä ynnä fluorihammastahnalla. Lisäksi koulussa muistaakseni kerran viikossa purskuteltiin suussa fluoriliuosta minuutin verran. Se maistui ihan helvatun pahalle ja totta kai siinä yritettiin ilveillä niin että joltain toiselta ne liuokset purskahtaisi lattialle. Aika usein onnistuttiinkin.
Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu.
Mutta mikä oli parasta niissä Kekkoslovakian namimelleissä? Tietysti se, että ne olivat joka kerta ekstraa. Ne eivät olleet arkipäivää. Jos asia on itsestäänselvyys, niin eihän sitä osaa arvostaakaan. Se unohtuu nykypäivänä kovin monelta ihmiseltä. Se Kekkoslovakiasta taas tällä kertaa ja siirrytään takaisin nykyiseen Suomeen jossa leipä vähenee mutta sirkushuvit lisääntyy.
