Naakkamo, Radanvarsikaupunki, lokakuussa, joskus tuonnempana…
- Tuulenhuuhtomassa herätys…
Antti Vänttönen heräili työmaaparakin kerrossängyn yläpunkasta joskus seitsemän aikaan aamulla. Parakissa asuvat kolme muuta miestä olivat myös heräilemässä ja yksi heistä, Koljonen oli jo keittelemässä kahvia koko porukalle. Kahvi oli kallista joten sitä juotiin vain aamulla ja illalla sitten puolestaan hörsittiin teetä. Jos päivällä haluttiin toiset kahvit niin ne tehtiin aamuisista poroista. Kukaan ei ollut varsinaisesti pakottanut näitä neljää miestä heräämään mutta he olivat oppineet että jonkunlainen päivärutiini oli hyvä olla että järki säilyisi tässä tylsässä tapahtumattomuudessa. Sillä tämähän ei ollut varsinaisesti työmaaparakki vaan pysyväistyöttömien keski-ikäisten miesten asutusparakki. Joita oli tällä parakkialueella toistasataa. Aluetta nimitettiin Tuulenhuuhtomaksi. Se jokseenkin sopi persaukisille miehille joilla ei ollut minkäänlaista toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Samalla kun Koljonen keitteli kahvia yksipisteisellä keittolevyllä Antti viritteli kamiinaan tulet. Parakkiin tuli sähkötkin mutta sen käyttö oli säännösteltyä joten parakissa olevaa halpaa lämpöpuhallinta käytettiin varsin varovasti. Parakissa oli kyseinen keittolevy, kahvinkeitin ja jääkaappi jossa oli pieni pakkaslokero. Vesi parakkiin saatiin lähellä sijaitsevasta huoltorakennuksesta jossa oli myös wc:t, suihkut, yhteissauna ja muutama arkkumallin pakastin joita muutama parakeissa asuva mies oli onnistunut hankkimaan yhteiseen käyttöön. Viihdettä parakkiin antoi matkaradio sekä joka miehellä oleva älypuhelin josta saattoi seurata aivotonta hömppää. Juuri muuta ei virallisen propagandan lisäksi ollut tarjolla mutta hömppä kelpasi hyvin tässä loputtomassa tylsyydessä. Parakkikylässä jossa asui useita satoja miehiä.
Antti – iältään 51 vuotta – oli asunut tässä parakissa nyt kaksi vuotta ja tiesi että hän asuisi tässä todennäköisesti koko loppuikänsä. Hän muisti, kun kaksi vuotta sitten lähtö parakkiin tuli. Hän oli aika lailla arkkityyppitapaus. Paperimies Naakkamo Paper-yhtiössä. Eronnut muutama vuosi takaperin ja avioerossa feministisen valtion sukupuolisensitiivinen oikeus määräsi sekä lapset että talon vaimolle sillä perusteella että lapsia ei saa erottaa äidistään eikä äitiä voi velvoittaa ottamaan niin suurta lainaa että ostaisi Antin talosta ulos.
Niinpä Antti muutti käytännössä persaukisena vuokralle kerrostaloyksiöön, maksoi palkastaan kovat elatusmaksut ja pärjäsi miten kuten. Onneksi lapset ehtivät tulla täysi-ikäisiksi ja lähtivät opiskelemaan Radanvarsikaupunkiin. Antti auttoi heitä parhaansa mukaan mutta sitten tuli pommi. Diktatuuriset valtuudet itselleen ottanut punavihreä hallinto ilmoitti että Naakkamo Paper tuotti liian suuren hiilijalanjäljen ja sen toiminta oli lopetettava ilmastomuutoksen estämiseksi. Se oli kuolinisku koko entiselle Naakkamon kunnalle. Perheelliset ja erityisesti yksinhuoltajaäidit saivat sen verran sosiaaliavustusta että pystyivät elämään edelleen asunnoissaan mutta yksinäisten keski-ikäisten miesten kohdalla oli toisin.
Neuvottelu sosiaalityöntekijän kanssa oli lyhyt ja tyly. Luonnollisesti se tehtiin älypuhelimen välityksellä. Naamakkain ei asiakkaita oltu enää aikoihin tavattu. Ainakaan tietynlaisia asiakkaita. Sosiaalityöntekijä oli todennut:
- Niin… nythän on niin että teillä ei ole mitään mahdollisuutta saada uutta työpaikkaa. Niitä ei enää kerta kaikkiaan ole. Ainakaan sellaisia joihin te pystyisitte työllistymään. Senhän me molemmat tiedämme. Joten tarjoamme teille asumisvaihtoehdon parakkikylässä. Se onkin se ainoa vaihtoehto.
- Parakkikylässä?
- Niin, parakkikylässä. Se sijaitsee viitisentoista kilometriä Naakkamon keskustasta pohjoiseen. Teille tarjotaan paikka neljän miehen parakista, päivittäinen ruoka sekä sata euroa kuussa käyttörahaa.
- Entäs jos en suostu?
- Silloin teille tarjotaan vain se sata euroa kuussa ilman minkäänlaista asumis- ja ruokailumahdollisuutta. Ja sillä te ette maksa edes vuokraanne. Jäätte totaalisen tuuliajolle. Asunnottomaksi kerjäläiseksi.
- Eli minulla ei ole minkäänlaista vaihtoehtoa?
- Käytännössä ei. Ja niin, pankkitilinne sisältö on kaupungin puolesta takavarikoitu maksuksi parakkiasumisesta ja ruokailusta sekä autoilunne vuoksi tulleesta liiallisesta hiilijalanjäljestä. Luonnollisesti autonne on myös takavarikoitu. Teillä näyttää olevan tilillänne 9.645 euroa. Teille jätetään 500 euroa henkilökohtaista käyttöä varten.
- Jossain muussa todellisuudessa tätä kutsuttaisiin ryöstöksi.
- Mutta tässä todellisuudessa se on teiltä peritty ja täysin laillinen korvaus teidän loppuiän elatuksestanne.
- Onko niin, että minua ei ole hallinnolle enää edes olemassa? Huolimatta siitä, minkä määrän nettoveroja olen työssäni Suomen valtiolle vai mikä perkeleen maakunta se nykyisin onkaan maksanut?
Sosiaalityöntekijä oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:
- Kyllä. Olette oikeassa. Teitä ei ole enää olemassa. Oikeastaan järjestelmälle olisi parempi jos kuolisitte mahdollisimman nopeasti. Tämä ei ole henkilökohtainen mielipiteeni mutta kun kysyitte niin vastasin rehellisesti. Teille tarjotaan mahdollisuus siirtyä parakkikylään elätettäväksi ja mädäntymään sinne koko loppuelämäksenne. Ilman toivoa paremmasta. Olen kovin pahoillani. Omasta mielestäni tämä systeemi on syvältä ja poikittain. Mutta en uskalla protestoida. Edes nimimerkillä netissä. Minun ja perheeni pääelinkeino kun on syöminen. Niin kuin kaikkien muittenkin.
- Minut ajetaan johonkin parakkiin mätänemään samalla kun etnisesti edistykselliset elävät edelleen kaupungin asunnoissa veronmaksajien elättäminä. Ja ne ovat eläneet niin jatkuvasti. Tuottamatta maalle muuta kuin persnettoa.
- Tiedän. Ja tiedän senkin että julkinen sektori on täynnä kaikenlaisia täysin tarpeettomia projektikoordinaattoreita ja ylipalkattuja takapuolen raapijoita. Mutta niin kuin tiedätte, niin utopistisen järjestelmän prioriteetti on tuijottaa mahdollisimman korkealle eikä sitä kiinnosta mitä maan pinnalla tapahtuu. Siellä maan pinnalla missä valtio pidetään elossa. Ja sen järjestelmän arvostelemisesta päätyy nykyisin herkästi vankilaan. Tai pahimmassa tapauksessa mielisairaalaan. Siinä se on ottanut ahkeraa ja innokasta oppia aikaisemmista samanlaisista järjestelmistä. No, omalta kohdaltani minutkin korvaa lähivuosina keinoäly. Ehkä jo ensi vuonna. Toisin kuin se, minä sentään pystyn tuntemaan empatiaa. Vaikka eihän se mitään auta. Vielä kerran, olen kovasti pahoillani.
Väistämättömän edessä Antti antoi yksiöstään lapsilleen kaiken mahdollisen irtaimen omaisuuden jota hänellä oli, otti itselleen rinkallisen sekä putkikassillisen lähinnä vaatteita ja siirtyi parakkikylään. Osoitteena oli parakki B 42 joka oli aivan alueen reunalla. Alueella oli noin toistasataa parakkia. Näitä parakkikyliä oli Suomessa useampiakin. Itse asiassa hyvin paljon. Kaikki täynnä työttömiä, eronneita tai muuten yksinäisiä keski-ikäisiä miehiä. Miehiä, jotka olivat lakanneet olemasta. Anttia tietysti jännitti kun hän avasi parakin oven. Minkälaisia miehiä siellä olisi? Asuisihan hän heidän kanssaan mitä varmimmin koko loppuikänsä.
Mutta miehet vaikuttivat ihan asiallisilta. Miellyttäviltäkin. He löivät kouraa Antin kouraan ja esittelivät itsensä:
- Änttämö. Työtön asentaja-koneistaja. Ikää 53 vuotta. Firma, jossa hän oli työskennellyt oli mennyt verotuksen ja automatisaation takia nurin. Naimattomana hänet oli passitettu välittömästi parakkikylään.
- Montonen. Toimittaja maakuntalehdessä. Oli facebookissa kertonut liian radikaaleja – tai siis konservatiivisiä ja kansallismielisiä – ajatuksia. Ikää 50 vuotta. Ei mitään mahdollisuutta saada enää uutta toimittajan työtä. Saanut mielipiteittensä vuoksi vielä kuuden kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen. Eronnut, joten toimitettu tuomion lusittuaan automaattisesti parakkikylään.
- Koljonen. 59-vuotias entinen kuorma-autoilija jonka firma meni konkurssiin ilmastohysterian myötä räjähdysmäisesti nousseitten polttoaineitten hintojen ja toiminnan muutenkin ulkoistamisen ulkomaalaisille firmoille vuoksi. Eronnut. Koljonen totesi miesten tuttavuutta toisiinsa tehdessään:
- Hjuu… perkele… minun firmani meni nurin ilmastohysterian vuoksi… tuli jollekin utopistille taas hyvä mieli… ja sitten kun valtio takavarikoi minun Scaniat niin ne laittoivat ne samantien kehitysapuna Tansaniaan… siellähän niitä varmasti ilmastovastuullisesti käytetään… tai no, ehkä käytetäänkin… eihän ne autot niitten neekereitten käsissä pysy ajokuntoisina kuin pyhättömän viikon…
Miehet kertoivat Antille tiettyjä parakin yhdessä sovittuja sääntöjä. Ne liittyivät lähinnä siisteyteen, toisten huomioon ottamiseen ja yhteiseen ruuanlaittoon. Säännöt vaikuttivat järkeviltä ja perustelluilta. Ruuanlaittosääntöä perusteli Koljonen:
- Täällähän siis kaupungin sosiaalihuolto tarjoaa meille soppatykistä aterian kerran päivässä. Joka toinen päivä on puuroa ja joka toinen päivä pataljoonasoppaa. On siellä sentään vähän lihaa seassa. Sitä bulkkitavaraa joka maistuu lähinnä pahville. Niin että toinen sapuska per päivä tarvitaan. Ei aikamies ilman pärjää. Se sapuska me ollaan tehty täällä yhdessä sillä se tulee selvästi halvemmaksi. Se satanen per kuussa per jätkä kun ei ole paljon.
Antti piti tätäkin sääntöä viisaana. Mutta se seuraava, ja viimeinen sääntö tuntui alkuun omituiselta:
- Ja jos sitten meinaat jossain vaiheessa tappaa itsesi niin tee se jossain muualla kuin tässä parakissa. Tuolla kaksisataa metriä tuonnempana on mänty mihin jo kuusi miestä on hirttänyt itsensä. Ja neljä muuta on ampunut itsensä omalla aseellaan sen männyn juurella. Kun olet elänyt tässä tappavassa tylsyydessä jonkun aikaa niin hoksaat itsekin miksi.
Kun muutama kuukausi oli mennyt niin Antti hoksasi. Mutta onneksi oli tarjolla sentään jotain puuhasteltavaa. Kamiina tarvitsi tulen ruokaa ja sitä tarjosi lähellä oleva metsä. Metsän omistaja oli myynyt valtiolle maitaan pilkkahintaan koska kuitupuu ei käynyt enää kaupaksi ja eräs konkurssin partaalla oleva motokuski kaatoi, karsi ja pätki puita kamiinaan sopiviksi pätkiksi kun hänellä ei muutakaan elantoa ollut. Puut oli tarkoitettu parakkikylälle ja siellä asuvat miehet puolestaan pilkkoivat ja pinosivat niitä liiteriin. Lämpö oli välttämätöntä ja kovina pakkaskuukausina parakissa pidettiin ympäri yön kipinävahtia. Antilla oli sinänsä hyvä ja lämmin makuupussi jolla hän olisi pärjännyt kylmemmässäkin mutta piti ajatella toisiakin.
Toinen ajankulu oli metsästys. Niin metsästys kuin aseetkin oltiin feministisessä Suomessa tietysti kielletty mutta poliisi oli tehnyt parakkikylän asukkaille selväksi että jos te ette häiritse parakkikylän ulkopuolisia taajama-alueita niin mekään emme puutu teidän tekemisiinne. Millään tavoin. Olkaa ja eläkää niin kuin tykkäätte. Meillä on ihan tarpeeksi vahtimista etnoissa ja siinä että nomenklatura saa elää mahdollisimman turvallisesti kohtaamatta sitä todellisuutta mitä se oli utopiallaan saanut aikaiseksi.
Laittomia aseita löytyi lähes joka parakista. Antilla ei ollut muuta kuin Baikal Margo-pienoispistooli mutta sillä hän saattoi napsauttaa aika ajoin hengiltä liian lähelle tulleen rusakon. Ja laittomassa mutta tosiasiassa sallitussa hirvijahdissa hänkin saattoi olla ajomiehenä. Kaadetuista hirvistä tuli hyvää lisäsärvintä.
Samoin parakeissa olevat aseet toimivat järjestyksenvalvojina jo itsessään. Toki alueella tehtiin kiljua ja keitettiin pontikkaa mutta kun kaikki tiesivät että joka ainoassa parakissa oli jonkinlainen ase eikä poliisi puuttunut asioihin niin se piti jo itsessään järjestyksen yllä. Sillä poliisi ei noteerannut alueella kuolleita miehiä. Ainoastaan sosiaalihuolto totesi että henkilö X ei enää kuitannut sosiaaliavustustaan ja lakkasi maksamasta. Samoin alue oli täysin turvassa etnoalueitten jengeiltä. Ne tiesivät että Tuulenhuuhtomassa jaettiin vain yksi tuomio eikä ruumista koskaan löytynyt.
Parakin miehet söivät aamiaisensa joka koostui kahvin lisäksi näkkileivästä, kevytlevitteestä ja lauantaimakkarasta ja siirtyivät sen jälkeen ulos. Tänään oli spesiaalipäivä sillä kaupungin kustantamat linja-autot kuljettivat parakkikylän miehet Naakkamoon kaupalle. Antin parakin miehet olivat ynnäilleet penninsä – parakissa elettiin eräänlaisessa olosuhteitten pakottamassa kommunismissa – astuivat bussiin ja läksivät kaupalle. Ostoslistalla oli:
- kuivaherneitä
- perunaa
- makaroonia
- säilykelihaa tai jotain tarjouslihaa
- tarjousmakkaraa
- kahvia
- teetä
- sätkätupakkaa, rizloja ja filttereitä
- paristoja matkaradioon
- pesuaineita
Ja paljon muuhun ei raha riittänytkään. Naakkamon S-marketissa ihmiset katsoivat parakkikyläläisiä vähän ohi kulmien. Tai eivät oikeastaan katsoneet ollenkaan. Käänsivät päänsä pois. Ehkä he ajattelivat että tuo oli heidänkin tulevaisuutensa jos tuuri loppui. Ja nykyisessä Suomessa se saattoi loppua kenellä tahansa koska tahansa.
Kun miehet olivat palanneet kauppareissultaan ja hernesoppa kiehui keittolevyllä Antti katseli ikkunasta ulos. Tuttu kaveri eli ristilukki joka oli ollut pitkän aikaa ikkunan ulkopuolella oli hävinnyt. Miehet olivat katselleet sen tekemisiä jo kauan. Ehkä joku lintu oli käynyt nappaamassa sen. Pian oli aika – lintuja ajatellen – laittaa myös evästä lintulaudalle. Miehet olivat sopineet että vähistä varoista ostettiin pikkulinnuille evästä vaikka raha olikin vähissä. Niitten puuhailuja oli talvella niin mukavaa katsella. Tirppiäisten touhu oli jotenkin niin järkevää muuten järjettömässä maailmassa. Tylsyydessä pienetkin asiat muuttuivat tärkeäksi.
Hernesopan kiehuessa miehet alkoivat läiskiä korttia. Niin kuin niin monta kertaa ennenkin. Panoksina oli Koljosen isoisältään saama pennipullon sisältö joka pantiin pelin jälkeen takaisin pulloon odottamaan uutta peliä. Paljoa ei puhuttu. Puheet oli pidetty jo aikaa sitten. Joskus aikaisemmin oli vielä puhuttu että täällä parakkialueella oli paljon aseistettuja miehiä. Eikös perkele yritettäisi kapinaa? Mutta sitten puhe oli kääntynyt aina siihen että entäs jos se nuorempi sukupolvi saisi sen pystyyn.
Ja siihen Vänttinen oli siteerannut erään vanhan kirjan sanomaa: ”Vilppulassa on kuulemma kovat taistelut… jos ne siellä painaa… vaan painamatta se jää siellä Vilppulassakin jos odotetaan että joku toinen porukka sen tekee… eikä ole mitään toista porukkaa…”.
Sitä mukaa kun tapahtumattomat ja tarkoituksettomat päivät vaihtuivat toiseen alkoi Vänttinen ymmärtää, että he olivat vankilassa. Vankilassa jossa ei ollut kaltereita, vartijoita eikä piikkilanka-aitaa. Sillä mihinkä he täältä lähtisivät? Millä rahalla? Vänttisen päässä oli alkanut usein pyöriä korvamatona Eaglesin kappaleen Hotel Californian eräs säe ”you can check-out any time you like, but you can never leave”.
Samalla kun tuo kiusallinen korvamato soi päässä aina useammin alkoi Vänttinen aina paremmin ymmärtää niitä parakkikylän miehiä jotka olivat tehneet lopullisen ratkaisun aseella tai köydellä. Hän – niin kuin ne miehet – oli ollut perheenisä ja mies joka oli pitkällä työuralla rakentanut omalta osalta maataan. Ja mikä oli kiitos? Nyt hän oli enää pelkkä täi jonka utopistinen valtio antoi elää muttei panisi hänen kuolemaansakaan millään tavoin pahakseen. Samalla kun se mainosti olevansa demokraattisin ja humanistisin hallinto koko Suomen historiassa.
Kuinka tämä kaikki saattoi tapahtua? Miksi aikuiset miehet muutettiin viranomaispäätöksellä täiksi? Mitä pahaa he olivat tehneet? Hehän pitivät yhteiskuntaa pystyssä.
Oliko niin että täit itsessään olivat päättäneet että miehet muutettiin täiksi?
Mutta kuka antoi niille täille niin suuren vallan? Kuinka kansa saattoi silloin aikanaan olla niin sokea? Nyt Vänttinenkin vietti loppuikänsä tässä parakissa sen sokeuden seurauksena.