Jossain Pohojam´maalla, näinä päivinä…
Puitteet. Ne olivat kieltämättä komeat. Ja puitteethan olivat aina tärkeät. Oikeastaan tärkeämmät kuin mikään muu. Kulisseiksikin niitä tietysti sanottiin. Pohjanmaalaisen vanhan tilan kaksikerroksinen päärakennus oli samassa ulkoasussaan kuin sata vuotta takaperin mutta olihan sitä sisältä tietysti ajan kanssa reippaasti remontoitu ja saatu varsin moderniin tilaan. Mikäs tässä oli asustellessa. Vanhan ja arvostetun suvun jäsenenä. Ympärillä olivat ylpeät pohojalaaset pellot joilla ei tosin ollut enää niitä maalauksista tuttuja vanhentuneita latoja vaan muoviin käärittyjä paaleja niin kuin muuallakin Suomessa. Koiranleuat sanoivat niitä villin lehmän muniksi. Mutta ne pellot olivat joka tapauksessa meirän eikä meirän krannista. Kaikki, minkä näki oli omaa. Kaikki, perkele. Talo ja tila voi hyvin. Nykyisenä EU-aikanakin.
Mutta pirttipöydän ääressä istuva kuusikymppinen talon isäntä ei ollut onnellinen eikä voinut hyvin. Hänellä oli läppäri auki ja vieressä pullollinen Koskenkorvan kylän lahjaa Suomen päihtymishaluiselle kansalle. Sitä eurokokoa vielä. Kossua hän oli jatkanut oman talon puolukkamehulla. Oli mennyt jo useampi mukillinen. Isäntämies, sen lisäksi että oli isäntämies oli ollut lähes koko aikuisikänsä ollut keskustapuolueen aktiivijäsen. Olipa istunut jo useamman kauden kunnanvaltuustossakin. Ja perkeles, miksei olisi istunut? Olihan tämä umpikepulaista aluetta jossa oltiin kannatettu kepua jo kaksisataa vuotta ennen kuin se oli perustettukaan ja niin sanottu kepumafia toimi täällä niin kuin jo kauan aikaa sitten. Sanellen kunnassa kaiken oleellisen. Ja hän oli ollut kauan osa sitä.
Kepulaisuus oli ollut isännälle verenperintöä. Oman sortin uskontonsa. Ja vaikkei isäntä tapakristillisyyden lisäksi muuten varsinaisesti kovin uskonnollinen ollutkaan niin hän alkoi ymmärtää, miltä tuntui niistä papeista jotka olivat menettäneet uskonsa. Siinä uskon menettämisessä kun meni pohja elämään. Niin kertakaikkiaan. Pohja, jonka varaan oli rakennettu koko oma identiteetti. Ihminen kokonaisuudessaan. Siltä oli tuntunut isännästä ja kepuaktiivista jo varsin kauan. Jo ennen Sipilän hallitusta. Sipilän hallituksen aikana siltä oli tuntunut lisää. Ja varsinkin tämän uuden punavihreän, utopistisen sekä ennen kaikkea niin selkeän kaupunkilaisen hallituksen aikana jonka kiilapojaksi kepu oli alistunut. Jotenkin se oli liikaa. Perkeles, aivan liikaa. Ei hän tällaista ollut tilannut vaikka oli uskollisena hölmönä sitä julkisesti kannattanutkin. Vaali vaalin jälkeen.
Sillä isäntämies – joka tunsi kyllä oikein hyvin sanonnan ”kepu pettää aina” – oli itse oikeastaan varsin rehellinen ja suoraselkäinen mies. Ollut koko ikänsä. Hän halusi suomalaisten parasta. Suomalaisten, ja nimenomaan haja-asutusalueen ihmisten parasta. Mutta kun hän nyt katsoi kepupeiliin hän ei enää erottanut että katsoiko sieltä enää mies vai joku pilalle hemmoteltu ja liikaa valtaa käsiinsä saanut kaupunkilaispimu joka ei tiennyt että kasvoiko nauriit puussa vai maassa ja onko lehmä villieläin vaiko ehkä ei. Eihän tässä perkele puuttuisi enää kuin että…
… ja siinähän se perkele sitten oli. Siitä oli varoittanut pari yhtälailla umpikepulaista uskonsa kanssa kamppailevaa valtuustokaveria jo ennalta. Tuo läppärin näytöltä pöydälle ryöminyt kutsumaton vieras katseli pirullisesti irvistellen isännän kossupuolukkalasia ja katsoi sitten isäntää lähestulkoon vetoavasti. Vähän niin kuin koiranpentujen kennelilmeellä. Jaahah, se oli vielä perso viinalle kaiken lisäksi. Toisaalta isäntä tuumasi että kun tässä on tainnut kepulivatuloidessa tullut myytyä sielunsa pirulle muutenkin niin kai sen kanssa voi sitten ryypätäkin. Isäntä väsäsi Epäilyksen Pirulle paukut ja piru maiskautti suutaan tyytyväisenä. Hörpyn jälkeen se totesi:
- Jaa-a… kyllä tää kossu puolukkamehulla on vaan pirullisen hyvä janojuoma. Semmonen rehellisen suomalaanen. Maku on niin kertakaikkiaan päähännousevan raikas. Vaan mennäänpäs itse asiaan. Enhän minä täällä pelkästään tarjottua viinaa ole hörsimässä. Eli: mitenkäs on isäntä? Kas kun toi sun kepusi saa äänensä maaseudulta ja on aina ennenkin saanut eikä muualta koskaan saakaan niin se on silti ruikuttanut ääniä maalaisliitosta kepuksi muuttumisen jälkeen aina vain enemmän kaupungeista. Jatkuvasti. Ja viimeisen parinkymmenen vuoden aikana se ei ole niitä oikein muualta enää edes yrittänyt hankkia. Kauhoo tyhjää ja saa tyhjää. Kerta toisensa jälkeen. Mitäs olet asiasta mieltä? Muistaakos isäntä sanonnan kumartamisesta ja pyllistämisestä?
Isäntämies ja kepun aktiivi otti myös hörpyn, mietti hetken, tuumasi sitten että paskat ja pisti nortin palamaan sisätiloissa ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen vuoteen. Tilanteessa hyvin tarpeelliset hermosavut vedettyään hän vastasi:
- Juu… tiedänhän minä. Kun yhteen suuntaan kumarrat niin samalla toiseen pyllistät. Ja tässä tapauksessa perse sojottaa nimenomaan omiin päin.
- Ja kun sitä turhaa kaupunkiin päin kumartelua on jatkettu vuosikymmenet vaikka siitä ei ole mitään hyötyä niin mitäs sinä siitä tuumit?
- No tyhmäähän se on. Oman perustan murentamista ja vastatuuleen kusemista. Eikä se ainakaan palvele maakuntien ihmisiä. Niitä, jotka kepua äänestävät. Jotka ovat äänestäneet minutkin valtuustoon monta kertaa peräkkäin. Ei niitä ole jonkun Helsingin asiat eikä mielipide kiinnostaneet mutta Helsinki heidän elämäänsä määrää.
- Vaan mitäs mieltä isäntä on tuosta paskalaista? Joka oikein komeasti kusi juuri tänne maakuntien ihmisten päälle. Jota kepukin oli junailemassa? Ja jolla uutena Messiaana pääministeriksi nostettu muuan Sipilä ynnä kaverit jotka teki pirunmoiset rahat?
- No kyllähän se oli enemmän kuin törkeää. Ja kun se oli vielä aivan turhaa. Ei ne suomalaiset haja-asutuspaskikset sitä Itämerta millään muotoa saastuttaneet. Kyllä ne saastuttajat olivat ihan muualla eivätkä ne puhuneet suomea ensinkään. Kyllä siinä oli kyseessä ihan puhdas vedätys. En minä sitäkään kiistä. En minä ole aikoihin tunnistanut kepua siksi puolueeksi jota kuvittelin sen olevan. Ja jota olen vuosikymmenet kannattanut ja tukenut.
Epäilyksen Piru otti vielä entistäkin pirullisemman ilmeen ja kysäisi pää jotenkin just sopivan vittumaisessa kulmassa. Niin että itse asento syytti isäntää enemmän kuin seuraava kysymys:
- Vaan miksipä olet ollut koko aika hiljaa? Olishan sulla ollut suu millä puhua. Vaan etpä puhunut ja olitpa silloinkin uskollinen ja puoluetta arvostelematon kepuaktiivi.
Isäntämies ja kepun aktiivi mietti itsekseen että mikäs velvollisuus hänellä on olla jonkun sarvipään tentattavana. Toisaalta… juuri näitähän hän oli ajatellut jo kossunhörsimisen aloittaessaan. Ja jo paljon sitä ennenkin. Ei sitä kiistääkään oikein voinut. Poliitikkona, joskin kuntasellaisena hän päätti ostaa vähän aikaa ja viivytellä vastauksessa kysymällä itse:
- Miksi sinä tulit tänne?
Epäilyksen Piru laittoi naamansa nopeasti virkamiesmäisille peruslukemille ja hänen kaulaansa ilmestyi kravatti joka muuttui sitten hirttosilmukaksi jonka piru nosti itse ylös nostaen itsensä hirteen katon rajaan melkein kuin muuan Münchausen tukastaan. Sieltä se niska luonnottomassa kulmassa, kieli roikkuen ja silmät nurinpäin kääntyneenä totesi:
- Katos perkelettä, politiikko astui kehiin. No, minä olen täällä koska sinä kutsuit minut. Ja taidat tietää sen itsekin. Ja ennen kuin vastaat niin kysynpä lisää. Te maakunnan miehet – sinä mukaan luettuna - olitte persjuurianne myöten kyrpiintyneitä kun se Sipilän hallitus laski tänne 35.000 jätkää etnisesti edistyksellistä jätkää huilailemaan ja osa niistä harrasti lupahaasteista tutustumispenetraatiota ikähaasteiseen suomalaislihaan. Mutta silloinkin te olitte hiljaa. Vaikka tässäkin tupapöydässä asiaa noiduttiin pohojalaasella porukalla ja sekä kossun että kovin rumien sanojen säestämänä. Puhuttiinpa jotain muiluttamisestakin. Mutta miksi ei lärppä auennut julkisesti? Asiaa olis ollut kyllä sanottavana.
Isäntämies mietti että onhan tässä annettu pirulle pikkusormen lisäksi jo pari muutakin sormea kun on kerran viinaakin eteen kannettu. Näinpä hän kaatoi Epäilyksen Pirulle toisen paukun ja vastasi:
- Katsos… kun se ei ole niin helppoa… se suun aukaiseminen… kun joku, johon on luottanut koko ikänsä… joku, joka on ollut olennainen osa itseään… pettää kerta toisensa jälkeen… ja pettää nimenomaan omansa… niin ei sitä halunnut uskoa… toivoi jotain ihmettä… jota ei koskaan tullut… meni vain pahemmaksi… ja vaikkei enää uskonutkaan… niin ei oikein osannut arvostellakaan… ainakaan julkisesti…
Epäilyksen Piru ei osoittanut sympatiaa vaan nauraa kätkätteli hirttosilmukka kaulassaan ja pää vinksallaan:
- Niin sinä meinaat tätä tuoreinta vedätystä jossa vaaleissa kuokkaansa saanut kepu meni sitten vihervasemmistolaisten kiilapojaksi ja mahdollisti ehkä Suomen historian tuhoisimman hallituksen. Hallituksen, jonka riveissä kepu – se sinun kepusi – vaahtoaa hallituslinjan mukaisesti huoraten että Suomeen pitää saada lisää kehitysmaalaista työvoimaa. Työvoimaa, häh häh hää… Ja paljonkos se olikaan se sinun kuntasi työttömyysprosentti?
- Lähentelee kahtatoista. Ja muualla päin Suomea tilanne on vielä paljon huonompi. Pakkohan minun on sanoa että oikeassahan ne persut siinä asiassa olivat. Ei sieltä mitään osaajia tule ja niitä osaajia löytää firmat ihan omin päin ilman valtiota jos niille tarvetta on. Ei ne kepun niin kovasti haluavat tulijat olis kuin maksimissaan jotain halpatyövoimaa ja todnäk vain elatusautomaatin kyttääjiä. Ja minä siinä vaan kiltisti nyökyttelin asialle jonka oikein hyvin tiesin olevan täysin järjetön. Perkeles kun pistää vihaksi!
Epäilyksen Pirun hirttosilmukka oli kadonnut, samoin kuin virkamiehen näkkärinaama. Silmät pirullisesti kiiluen se puhui suorastaan rohkaisevalla äänellä:
- Hähää, sinähän alat oppia. Tunnetko kuinka voiman pimeä puoli alkaa virrata sinussa? Annanpa vielä vähän lisää kannustusta. Mikäs se olikaan sen teidän uuden puheenjohtajan, sen pimun, sen Katri Kulmunin pääprioriteetti?
- Tokihan tiedän. Sehän oli kepun kannatuksen nostaminen. Kepun asia. Ei ihmisten asia. Ei maakuntalaisten elämä ja sen edellytykset. Eikä suomalaisten asia yleensäkään. Vaan Oy Kepu Ab ja sen palkolliset. Vain sillä on sille kepulilaumalle merkitystä. Totta kai. Sehän on niille ammatti. Minä ja muut maakuntien kepuaktiivit olemme olleet vain heidän hyödyllisiä idiootteja jotka typeryyttään ovat antaneet kaikkensa sellaisen puolueen eteen joka lakkasi olemasta jo kymmeniä vuosia sitten mutta jonka me uskoimme edelleenkin olevan olemassa.
Epäilyksen Piru taputti käsiään hitaaseen tahtiin niin kuin tapana oli silloin jos osoitetaan suosiota näin kaksistaan. Se totesi:
- Sinä tiedät kuinka asia on. Nyt sinun on vain tehtävä johtopäätökset ja toimittava. Aika näyttää onko sinusta siihen. Suurin vihollisesi tässä asiassa olet sinä itse. Se taistelu sinun on voitettava. Kukaan ei voi siinä sinua auttaa. Som´perkeleellinen´moro!
Epäilyksen Piru katosi rikinkatkuiseen pilveen. Isäntämies tajusi että nyt oli päätösten aika. Kovien päätösten. Perusteltujen päätösten. Päätösten, joita hän oli liian pitkään pantannut vaikka tiesi ne oikeiksi. Hänestä tuntui että hän oli täynnä uhoa. Hän panisi tuulemaan. Hän eroaisi kunnanvaltuustosta ja luottamustehtävistään ja…
… ja paskat…
…ja siihenhän se sitten jäisikin. Sen eron syyksikin hän selittäisi terveydelliset syyt. Ei hän uskaltaisi edes erota kepun jäsenyydestä. Sehän tekisi hänet näillä selkosilla paariaksi. Tässä kunnassa kepumafia vieläkin jyräsi eikä hän uskaltaisi ottaa riskiä. Vaikka koko kunnan kepumafia saattaisi ajatella aivan niin kuin hän. Todennäköisesti ajattelikin. Mutta ei hänen laillaan uskaltaisi tehdä mitään. Hän pitäisi turpansa kiinni. Vaaleissa hän ei sinänsä enää koskaan äänestäisi kepua. Siihen hän ei enää pystyisi. Mutta ei hän äänestäisi mitään muutakaan puoluetta. Jonkun muun kuin kepun äänestäminen tuntui siltä kuin olisi kussut isänsä haudalle. Kynnys oli vain kertakaikkiaan liian suuri. Hän kävisi jatkossa pudottamassa tyhjän äänestyslipun. Vaikka hän tajusi kyllä ajattelevansa juuri kuin perussuomalaiset. Isäntämies tajusi myös sen, että ei hänestä olisi minkään kepukapinan aloittajaksi. Millä lihaksella hän sen aloittaisi? Kun eihän hän pärjäisi edes itselleen omassa kodissaan. Ehkä se kuuluisa joku muu sen tekisi. Hänestä ei siihen olisi. Hän tunnusti sen itselleen.
*bing*
Jaa… tietokone piippasi… näytti tulleen sähköposti… katsotaas…
Ja som´moro taas. Eipä siinä pitkään kestänyt ja tätä minä vähän ounastelinkin. Koska tässä nyt kävi näin että uhoamisen jälkeen joulukaloina syödään nälkään kuolleita silakoita niin minäpä annan sinulle taiteellisen lahjan. Huomaat sen kyllä. Ja me tapaamme vielä. Useasti.
Ystäväsi E.P.
Taiteellisen lahjan? Mitä ttua se sarvipää tarkoitti? Sitten isäntä ymmärsi katsella ympärilleen. Olihan tuvassa ollut paljon kuvia ja tauluja tilan pitkästä historiasta. Kuvia, joita saattoi katsella ylpeydellä. Vaan eipä näyttänyt olevan enää. Kehyksissä oli jotain muuta. Ja niitten mukana meni se ylpeyskin:
Jaahah… jassoo… notta niin… vittu joo… isäntämies katsoi pöydällä olevaa eurokossua. Olipa kolmasosa kirkasta vielä jäljellä. Hän kohautti olkapäitään, aukaisi pullon korkin, heitti sen nurkkaan ja veti lopun kossun kitusiinsa yhdellä huikalla niin kuin janoinen hörsi Jaffaa.
Ja sitten tutimaan. Mutta nyt tarvittaisiin unilelua.
Isäntämies, entinen kepuaktiivi ja nykyinen kepun salavihaaja kävi makuuhuoneen komerosta hänen vaimonsa hänelle lahjaksi tekemän tyynyn. Siinä oli vanha maalaisliiton logo. Mies rojahti umpijuovuksissa sänkyynsä ja piteli sylissään sikiöasennossa tyynyä joka muistutti häntä jostain jota ei tainnut koskaan ollakaan.
Kauniita unia.