Vietettiin myöhäistä iltaa sinä suurena päivänä, joka oli ainakin tiettyjen tahojen mielestä kaikkien aikojen merkittävin ihmisyyden suurvoitto Suomen historiassa. Edistyksellinen Henkilö istui Helsingin Sörnäisissä sijaitsevan viihtyisän kaksionsa sohvalla viinilasi kädessään. Hän tuijotti seinää ja hänen silmissään oli tyhjä katse. Hänen naamaansa särki, sillä hän oli tullut juuri kotiinsa eräässä kapakassa vietetyistä suvaitsevaisuuden voittojuhlista ja hän oli siellä joutunut pitämään yllä väkinäistä riemunhymyä ja tirskauttelemaan aika ajoin väkisin puristettuja ilonkyyneliä.
Tosi asiassa Edistyksellistä Henkilöä vitutti ankarasti. Kovemmin kuin pitkään, pitkään aikaan. Menivätkin, perkeleet, hyväksymään sen homolain. Ja hän kun oli väsännyt ja valmiiksi ulkoa opetellut sydäntäsärkevän pettymyspuheen, jonka hän olisi medialle esittänyt. Katkeran vuodatuksen, joka kuvaisi osuvasti, kuinka takapajuinen ihmisoikeuksien kehitysmaa Suomi vielä onkaan. Maa, jonka tapa kohdella kansalaisiaan on vain hyvin pienen matkan päässä apartheidista. Olisipa hän maininnut polttouunitkin.
Sen puheen aikana hänen olisi ollut helppo valuttaa kyyneliä. Jotka vain hän olisi tiennyt nimenomaan ilon kyyneliksi. Sillä tosiasiassa Edistyksellistä Henkilöä eivät homojen oikeudet voineet vähempää kiinnostaa. Aivan kuin ei heteroidenkaan oikeudet. Täytenä egoistina ja opportunistina häntä kiinnostivat vain ja ainoastaan ne asiat, joista hän saisi nostetta omalle uralleen ja jotka ruokkivat hänen aina nälkäistä egoaan. Hän oli nuori, ahne ja röyhkeä nainen. Nainen kovassa poliittisessa nosteessa. Seuraavissa vaaleissa hänellä olisi näytön paikka. Se suuri mahdollisuus.
Vaalikamppailussaan hän oli päättänyt ponnistaa ylöspäin niillä asioilla, jotka sopivat parhaiten hänen luonteenpiirteisiinsä. Eli itsetietoiseen ja omaa valistuneisuutta korostavaan halveksuvaan ylenkatseeseen joka kohdistui tavallisiin arvokonservatiivisiin suomalaisiin. Hän tiesi, että ne eivät kannattaneet homoliittoja. Ja hän tiesi, että ne eivät kannattaneet humanitaarista maahanmuuttoa. Siispä hänen tuli vastavuoroisesti kannattaa niitä. Turpa kuolassa, verenmaku suussa ja täynnä suvaitsemattomia kohtaan julkisesti esitettyä pyhää vihaa. Muutahan hän ei tarvinnutkaan. Kaksi vahvaa kivijalkaa, joita varten hänen ei edes varsinaisesti tarvinnut ajatella eikä opetella mitään. Ei tarvinnut kuin toistaa jo miljoona kertaa toistetut hokemat ja iskulauseet. Kunhan sen teki mahdollisimman monessa paikassa ja mahdollisimman monta kertaa. Sillä hän sai aikaan mielikuvan nuoresta, kauniista, energisestä ja ennen kaikkea humanistisesta naisesta ja mielikuvahan riitti sille viiteryhmälle, joka itsekin tykkäsi arvostella sivistynyttä ja suvaitsematonta rahvasta ja arvostelulla nostaa omaa egoaan sekä erinomaisuuden tunnettaan. Kyllä se onnistuisi. Luoja nähköön, olivathan ne äänestäneet eduskuntaan Rosa Meriläisenkin. Miksei sitten häntä?
Ja nyt niitten kansanedustajan tolvanoitten takia tälle suunnitelmalle oli tullut paha takaisku. Kivijaloista toinen oli murentunut kappaleiksi. Saatanan saatanan tohelot siellä eduskunnassa, minkä menivätkin tekemään. Eihän tästä asiasta kerta kaikkiaan pysty enää vaahtoamaan entiseen malliin. Eihän hänelle jäisi enää muuta kuin väpisyttää alaleukaa humanitaarisen maahanmuuton puolesta. Hän halusi eduskuntaan. Hänen oli pakko päästä eduskuntaan. Siellä olisi hänen paikkansa. Siellä hän voisi halveksia itseään tyhmempiä hyvää palkkaa vastaan ja nauttia suurta arvostusta vertaistensa joukossa.
Ne väärään aikaan suvaitsevaiset eduskunnan typerykset. Nyt oli odotettava, että joku keksisi jotain uutta suvaitsevaa nillittämisen aihetta. Ja äkkiä. Että hänkin ehtisi osille. Uutta edistyksellistä valitettavaa tulisi keksiä nimenomaan jonkun muun. Sillä eihän hän sitä keksisi. Röyhkeä hän oli, siinä hän kyllä pärjäsi, ja hyvä toistamaan sekä jankuttamaan vaikka maailman tappiin asti, mutta muitten keksimien iskulauseitten ulkopuolella hän oli tyhjä kuin puhjennut ilmapallo. Eikä se häntä edes häirinnyt. Kyllä hän sen tiesi ja tunnusti. Ja hän ymmärsi myös sen, että mikäli suvaitsevaisuus jatkoi voittokulkuaan liian nopeasti, se veisi pohjan kaikelta siltä, minkä varaan hän oli rakentanut elämänsä. Hänhän halusi olla älyn ja idealismin etujoukkoa, joka saattoi nenänvartta pitkin katsella tyhmää enemmistöä ja hyötyä siitä vielä taloudellisesti.
Entäs jos enemmistö ei enää olisikaan niitä arvokonservatiiveja? Niitä vanhanaikaisia mulliturpia suomalaisia? Kuka hän silloin olisi? Mikä hän silloin olisi? Ja mihin hän silloin kuuluisi?
Massaan.
Ei. Sitä hän ei kestäisi. Siksi hän vihasi eduskuntaa ja sen tekemää typerää päätöstä.
Edistyksellinen Henkilö kaatoi lasin täyteen viiniä, otti pitkän huikan ja tuumi että olipa paska keikka. Pilasivat sooloni. Pilaanpa loputkin ja vedän totaaliset perseet.
Kirjahyllyllä Epäilyksen Piru naputteli raporttiaan tabletilleen.
Seurantaraportti ittelleen Pääperkeleelle:
Seurannan kohde: Edistyksellinen Henkilö
Seurantaraportti: Kohteen sekä paatumis- että egoismitaso 100 / 100. Tarkkailun jatkaminen on äärimmäistä voimavarojen tuhlaamista. Kohdehenkilö ei näe minua, ei kuule minua eikä reagoi minkäänlaisiin ärsykkeisiin. Mahdollisuus siihen, että Omatunto voisi sulautua kohteeseen on olematon. Lopetan kohteen tarkkailun ja siirryn seuraavaan kohteeseen.
Seurannan suorittaja: Epäilyksen Piru
Epäilyksen Piru painoi lähetä-näppäintä ja tuumasi itsekseen, että tässä pirun hommassakin sitä tulee tehtyä aika ajoin ihan turhaa työtä. Mutta hän oli kuitenkin ylpeä työstään. Olihan hän sentään rehellinen piru, eikä sellainen ketku kuin hyvin monet noista ihmisistä tuppasivat olemaan.
