Naakkamon paperitehtaan henkilöstöpäällikön toimiston odotushuoneessa istui mies, josta näki selvästi että hänen toimenkuvaansa ei varsinaisesti kuulunut toimistoissa istuminen. Mies tunnettiin nimellä Teuvo Työman ja hän omisti pienen Teuvon Tärppi & Temmellys-nimisen huolto- ja korjausfirman. Teuvo tunnettiin reiluna miehenä ja työnantajana joka ei antanut omienkaan korjaustaitojensa ruostua vaikka firman pyörittäminen veikin oman aikansa. Tuolle miehelle haalarit sopivat selvästi kravattia paremmin. Paperitöistä sinänsä vastasi pääosin hänen vaimonsa Tilta. Normaalisti Teuvon Tärppi & Temmellys työllisti viisi miestä vakituisesti mutta kun tiedossa oli suurempi urakka hän saattoi palkata tilapäisesti kaikkiaan viidentoista miehen porukan.
Sellaista urakkaa Teuvo kalasteli nytkin. Naakkamon paperitehtaan kakkoskone lyötäisiin pian kuukaudeksi seisokkiin. Paperimiehet olisivat sillä aikaa jossain koulutuksessa josta Teuvo ei ollut ottanut sen tarkemmin selvää sillä eihän se hänen hommiinsa liittynyt. Se sen sijaan liittyi että tilatut huoltotyöt olivat juuri niitä mihin hänen firmansa oli erikoistunut ja saanut työnsä laadusta hyvän maineen. Näitä huoltourakoita Teuvon firma oli tehnyt tänne paperitehtaalle aikaisemminkin ja hän oli varsin varma että tapaaminen henkilöstöpäällikön kanssa olisi lähinnä asioista sopimista ja urakkasopimuksen allekirjoittamista.
Mutta jokin tässä toimistossa oli muuttunut viime kerrasta. Yleensä henkilöstöpäällikkö Heikki Völehmäinen oli pitänyt toimistonsa oven auki jollei hänellä ollut jotain vierasta asioimassa. Mutta nyt ovi olikin kiinni ja ovenpieleen oli tulleet ihan jonotusvalot jotka paloivat tällä hetkellä punaisella. Ja nimikylttikin oli muuttunut. Jokos se Heikki oli päässyt eläkkeelle? Ei se kyllä niin vanha ollut…
Valo muuttui vihreäksi ja odotushuoneessa työskentelevä sihteeri sanoi Taunolle:
- Henkilöstöpäällikkö ottaa nyt vastaan.
Teuvo käveli ovelle, aukaisi sen ja huomasi että toimistopöydän takana istui nuori, noin 35-vuotias jakkupukuinen nainen joka kätteli häntä vain puolittain seisten ja äärimmäisen löysällä, niin sanotulla akateemisella kädenpuristuksella. Löysäkätinen henkilöstöpäällikkö esitteli itsensä:
- Niin päivää, toimitusjohtaja Työman. Minä olen Leilia Jankuttat, Naakkamon paperitehtaan uusi henkilöstöpäällikkö.
Tauno kaiveli muistinlokeroistaan sitä jostain ohimennen kuulemaansa uutista jonka mukaan valtiovalta oli laittanut kaikkiin suuriin yksityisyrityksiin jonkunlaisen naisjohtajiin kohdistuvan kiintiöpakon. Oliko se peräti 50 pinnaa? Taisi olla niin, että hän näki tuon lainmuutoksen seuraukset edessään.
- No päivää vaan. Tuota, onkos se Völehmäisen Heikki jäänyt eläkkeelle kun on henkilöstöpäällikkö vaihdettu? Eihän se Heikki minun mielestäni vielä kuuttakymmentäkään…
- Hänet on siirretty yksityisen sektorin naisjohtajakiintiölain perusteella toisiin tehtäviin muualla paperitehtaan palveluksessa.
- Jaa… olettekos te muuten tulleet näihin hommiin joltain paperitehtaan toiselta osastolta tai muilta teknisiltä aloilta jos passaa kysellä?
- Enhän toki. Minä olen yhteiskuntatieteitten maisteri Helsingin Yliopistosta ja työskennellyt aikaisemmin kehitysmaatutkimuksen laitoksella yksityiskohtiin takertuvana tutkijana.
- Jassoo vai silleen… ei kyllä noilla hommilla oikein tämän paperiteollisuuden eikä huoltohommienkaan kanssa ole tekemistä.
- No ei varsinaisesti ole niin, mutta kun tuo laki pantiin voimaan sen verran nopeasti niin siinä jouduttiin vähän improvisoimaan kun päteviä varsinaisia työhön liittyvien alojen naisjohtajia ei ollut likimainkaan tarpeeksi tarjolla ja naisjohtajia piti kuitenkin lain vaatimuksesta palkata. Niinpä päädyttiin käyttämään yhteiskuntatieteilijöitten yleislaajaa kokemusta ja ennen kaikkea näkemystä. Ja enhän minä suinkaan sanonut ei hyvin palkatulle yksityissektorin varmalle työpaikalle. Vaan käydäänpä läpi tätä urakkatarjoustanne. Niin juu ja istukaa toki, eihän tämä ole mikään kuulustelu.
Ei ehkä niinkään kirjasivistyneenä mutta kuitenkin hyvän kasvatuksen saaneena miehenä Teuvo istui vieraassa paikassa vasta kun siihen sai luvan. Henkilöstöpäällikkö Jankuttat kaivoi tarvittavat paperit mapista esille, ryki hieman virallista köhää ja aloitti:
- No niin… minä olen saanut tietooni että teidän firmallanne on erittäin hyvä maine jo pitkältä ajalta. Ja kun kävin läpi… tai no, siis kun toi sihteeri kävi tarjoustanne läpi – hän kun niitä minua paremmin ymmärtää, enhän minä niistä juurikaan – niin hän totesi että teidän tarjouksenne on kyllä kaikin puolin kohtuullinen ja reilu.
- No sehän on mukava kuulla. Eiköhän ruveta sitten vaan raapustamaan puumerkkejä paperiin niin päästään töihin? Mulla varsinkin tilapäispalkatut kaverit odottavat tätä urakkaa kuin lehmä kevättä.
- Valitettavasti se ei käy päinsä. Teidän tarjouksenne on pakko hylätä.
- Hä? Miksikäs? Kaikenhan pitäisi olla kunnossa.
- Mutta kun ei ole. Teidän työporukallanne ei ole kaikkia tehtävään vaadittavia lakisääteisiä työtutkintoja suoritettuna.
- Ja kyllä muuten tasan on. Minä olen hankkinut porukalle joka ristuksen kortin mitä vaaditaan. Niitä on jo miehillä semmonen läjä ettei lompakkoon mahdu. Viimeisenä hankin niille ne uusimmat vaaditut eli kuivan maan snorkkelisukelluskortin sekä vasemman käden työkalujen käyttökortin.
- Niin mutta kun on tullut uusia vaatimuksia. Valviran taholta.
- Tarkalleen sanoen mitä?
- No jos käydään näitä yksi kerrallaan läpi niin ensimmäisenä on tullut tämä suurtyömailla tapahtuvan ekologisen polttoaineenkulutuksen kurssi. Siinä opetetaan työntekijöille sitä kuinka polttoaineen kulutusta minimoidaan kevyellä kaasujalalla sekä opetetaan vaihtoehtoisia, puhtaaseen lihasvoimaan sekä ramppeihin perustuvaa polttoaineen säästöä. Tarkoituksena on tietenkin se, että suuret yritykset osallistuvat näin omalta osaltaan välttämättömiin ilmastotalkoisiin. Täytyyhän se maailma sentään pelastaa, kyllähän tekin sen ymmärrätte. Näitä kursseja vetää Radanvarsikaupungissa TraFin valtuuttamana laki-insinööritoimisto Kuitti & Kepponen. Kurssi kestää viisi työpäivää ja hinta on 800 euroa per henkilöoletettu.
- Jaa. No minun mieheni osaavat ihan varmasti ajaa muutenkin ihan mitä tahansa missä on pyörät tai vaikka telaketjut mutta tuo meidän urakkamme on kylläkin hallitiloissa ja siellä liikutaan enempi sähkötrukeilla.
- Niin mutta se kurssi on silti käytävä. Siitä on päätös.
- Niin että ihan päätös. Ihan niin kuin olisin kuullut tuon joskus ennenkin. Olikos muita?
- No johan nyt toki. Sitten on tämä suurtyömailla tapahtuvan oikeaoppisen ekologisen kierrättämisen kurssi. Ja minun täytyy kyllä henkilökohtaisesti ihmetellä että miksi tällaista kurssia ei olla aikaisemmin vaadittu. Täällä kaikki roju survotaan sekajätteeseen. Ymmärrän kyllä että tällaisissa suurissa mittakaavoissa tapahtuu aika ajoin pieniä erehdyksiä mutta kun olen kiertänyt tehdasta niin kyllä se holtittomuus on suoranaista asenteellista kiusantekoa. Roskiksissa on sekaisin niin elintarvike-, paperi-, pahvi- kuin muovijäte. Aina. Joka kerta kun olen käynyt tarkistamassa. Täällä ei näytetä ajattelevan valtamerten valtavia muovilauttoja ollenkaan. Tyhjät maitopurkitkin on sotkettu roskiin vaikka ne voitaisiin aivan hyvin kierrättää.
- Vai että roskiksia dyykkaamalla ihan… hjuu… ne muovilautat taisivat kyllä olla ihan eri meressä kuin Itämeressä. Ja jos maitopurkeista muuten puhutaan niin ei täällä Naakkamossa ole niille mitään kierrätystä. Ne menee silputtuna sekajätteeseen joka tapauksessa. Niin että miksi nähdä vaivaa?
- Ehkä niin mutta ajatus siinä onkin se tärkein. Tätä pakollista kurssia järjestää Naakkamossa Ympäristöministeriön valtuuttamana Vihreä Ekopiste Oy, se kestää viisi vuorokautta ja hinta on 800 euroa per henkilöoletettu.
Toimitusjohtaja Teuvo Työman teki puolittaiseen nyrkkiin puristetulla kädellä, kielellä ja poskellaan tiettyä symbolista elettä jonka merkitys oli useimmille selvä. Sitten hän huokasi ja kysyi:
- No olikos nää jo tässä sitten?
Henkilöstöpäällikkö Leilia Jankuttatin punehtunut naama kertoi että Teuvon symbolinen ele ei ollut hänellekään täysin vieras. Mutta rauhallisella äänellä hän vastasi:
- Eihän toki. Seuraavaksi on työpaikkojen huomaavaisen yleissensitiivisen käyttäytymisen kurssi.
- Saisinko saman suomennettuna, kiitos.
- No, työpaikoillahan on tai ainakin voi olla useampia sukupuolia, useampia seksuaalisia suuntautuneisuuksia sekä erilaisia sukumonioita että niitten yhdistelmiä. Lisäksi työpaikoilla voi olla etnistä diversiteettiä. Tällä kurssilla opetellaan sitä että suomalainen miesoletettu työntekijä oppii olemaan työpaikalla niin, ettei hän jatkossa vahingossakaan loukkaa muita sukupuolia ja sukumonioita, etnisiä henkilöoletettuja ja ennen kaikkea niitä ihmisiä jotka tapa- tai ammattiloukkaantuvat heidän puolestaan. Tässä kursissa hänet koulutetaan ymmärtämään, hyväksymään ja arvostamaan muita kulttuureja ja, tota noin, entiteettejä. Ja ymmärtämään että hänen suomalainen arvokonservatiivinen heteroseksuaalinen kulttuurinsa – jota ei ole sinänsä olemassakaan – tulee väistää mahdollisessa konfliktitilanteessa. Tai edes sen uhassa. Tai edes sen uhan kuvitelmassa. Joka kerta. Tämä kurssi on kyllä myös ehdottoman tärkeä. Minulla on nimittäin suuntamikrofoni ja olen sillä kuunnellut mitä nuo paperisällit pulisevat keskenään. Jos ne puheeksi kutsuttavat iljettävyydet julkaistaisiin internetissä niin kuulusteluissa olisi joka jätkä. Ja se olisi niille ihan oikein.
- Oletan, että tätäkään ei voi opiskella kirjekurssina vaan siihen on tarjolla vain ja ainoastaan maksullista koulutusta?
- Oletat oikein. Lähin koulutus on Radanvarsikaupungissa ja sitä tarjoaa Täsmennetyn Yhdenvertaisvaltuutetun valtuuttamana paikallinen Refugee hospitality & muut härpäkkeet Club. Koulutus kestää viisi vuorokautta ja…
…juu, maksaa 800 euroa per henkilöoletettu. Ja nähtävästi paperipuolen jätkien tissikalenterit revitään pois seiniltä.
- Tiedätkös, on revitty jo. Ja olen tilannut niitten tilalle virallisesti hyväksytyn apurahataiteilijan suunnittelemia virallisesti hyväksyttyjä suvaitsevaisia ja ketään loukkaamattomia kalentereita.
- Uskon, että ne paperipuolen jätkät ovat kovasti mielissään näistä kalentereista. Mutta oletan että tämän olennaisesti paperilinjan huoltamiseen liittyvän koulutuksen lisäksi ei vaadita sentään enää muuta.
- Mutta toimitusjohtaja Työman! Totta kai vaaditaan. Ja tämä olisi ehkä se tärkein. Eli sosiaalisen median vastuullisen käytön kurssi.
- Öö… öö… brrgele… ai… ai… totanoin mitähän vittuoletettua se kenellekään kuuluu mitä niin minä kuin mieheni vapaa-ajalla netissä teemme?
- Mutta sehän se vasta kuuluukin. Katsokaas, toimitusjohtaja Työman, tämä koko kompleksihan on satojen miljoonien eurojen arvoinen. Eihän tänne voida laskea työskentelemään jotain mieleltään epävakaata viha-ajattelijaa tai edes sellaisen ajattelun hyväksyjää. Olen muuten kartoittanut Aalto-yliopiston ohjelmalla hieman niin teidän itsenne kuin työporukkanne facebook-käytöstä ja siinä peukutusten määrä nationalistisiin vihakirjoituksiin on suorastaan hälyttävän suuri. Sen sijaan suvaitsevaisia ajatuksia ei peukuteta ollenkaan. Siksi tämä kurssi on miehillennekin ehdottoman tärkeä ja viiden päivän koulutuksen jälkeen jokainen osallistuja vannoo viha-ajattelun vastaisen valan. Ja sitten olisi vielä vaadittavana kurssina…
- Joo, annas olla jo. Anskumä vähän laskeskelen. Viistoista miestä kertaa neljä kurssia kertaa 800 euroa… ootas… räplräplräpl… juu… toi tekee jo 48.000 euroa ja eihän ne miehet palkatta siellä kurssilla suostu istumaan. Eli mun pitää maksaa lisäksi kolmensadan päivän palkat ennen kuin jätkät pääsee vääntämään ensimmäistäkään mutteria. Joo, tää oli tässä. Minä vedän tarjoukseni pois. Minähän joudun maksamaan siitä että saan miehet töihin toisin sanoen teen persnettoa. Eikä se oikein ole tuon yrittämisen idea.
- Niin mutta tässä olisi ollut vielä terveellisen työpaikkaruokailun pakollinen kurssi…
- Se on mulla joo hallussa kyllä muutenkin. Minä lähdenkin tästä seuraavaksi snagarille vetämään lihiksen kahdella joulukinkulla ja otan sitten palanpainikkeeksi kevytcolan ettei tule liikaa kaloreita. Mikä muuten on se yrityskoon raja että se joutuu väkipakkopalkkaamaan niitä naisjohtajia?
- Öö… no se on sata työntekijää.
- No sittenhän mulla ei ole mitään hätää vielä. Minä en palkkaa kuin teoreettisesti viisitoista ja käytännössä viisi miestä kun minun täytyy nyt mennä sanomaan niille kymmenelle että hommia ei tullutkaan ja ne voivat palata takaisin peruspäivärahalle ja jollekin pakolliselle työhakemuksentäyttökurssille ettei tule karenssia. No, ei muuta kuin hyvää päivänjatkoa vaan.
Teuvo poistui omille teilleen ja henkilöstöpäällikkö Jankuttat tuumi että kyllä virallisesti pätevää henkilökuntaa on nykyisin niin hankalaa löytää. Kun oli vielä vähän kiire kumminkin. Kas kun tuo kakkoskoneen seisokki johtui siitä että sen kaikki miehet oli komennettu niihin koulutuksiin mitä Työmaninkin miehiltä oltaisiin vaadittu. Koulutukset ja samalla seisokki alkaisi kahden viikon kuluttua eikä tarvittavaa huoltoporukkaa sille ajalle oltu vieläkään löydetty.
Henkilöstöpäällikkö Jankuttat päätti olla huolehtimatta huomisesta. Tulihan se kumminkin ja hänen palkattu huomisensa oli joka tapauksessa lain turvaama. Hän suoritti lähes jokaisen tapaamisen jälkeisen rutiininsa eli aukaisi työhuoneensa ikkunat sepposen selälleen että Työmanin päästä nousseet hyvin lukuiset mustat pilvet saattoivat ajelehtia ulos. Pilvet nousivat taivaalle, yhtyivät, törmäsivät tavalliseen sadepilveen ja saivat aikaan Naakkamon kevään ensimmäisen ukkosen. Ukkosen aikana salama tappoi kaksi laitumella ollutta hevosta. Suomalaisen konservatiivisen miehen viha-ajattelu niitti jälleen kerran julmaa satoaan.
Sulkiessaan ikkunaa Jankuttat huomasi että pihalla käveli aikaisempi henkilöstöpäällikkö Heikki Völehmäinen. Kyseinen Völehmäinen oltiin siirretty paperitehtaan varaston avustavaksi päälliköksi. Kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että Jankuttat piti palkata naiskiintiön myötä henkilöstöpäälliköksi. Ja toisekseen siksi että Völehmäistä tarvittiin varastolla. Sen kiintiöpäällikkönä kun oli nykyisin Jankuttatin hyvä ystävä Diureetta Öhöåöfors. Varastohommat eivät olleet Diureetan vahvinta aluetta sillä hän oli teoreettista naistutkimusta tutkivan teoreettisen tutkimuksen maisteri joten Völehmäistä tarvittiin varsinaisen työn johtamisessa. Diureetta täytti kyllä mukavasti kiintiön ja sai siinä ohessa mukavalla palkalla väsäillä väitöskirjaansa aiheesta ”käytännön ajattelun jarruttava vaikutus teoreettisessa todellisuuskuvassa”.
Kyllä meissä akateemisissa naisissa on tulevaisuus, tuumi Leilia Jankuttat ja jatkoi tärkeitä ja vastuullisia tehtäviään Naakkamon paperitehtaan henkilöstöpäällikkönä. Jonkunhan ne verorahat oli tienattava…
