Pari kilometriä Naakkamon kunnan keskustasta sijaitsevalla bussipysäkillä oli parkissa varsin vanhaa vuosimallia edustava Mitshubishi Pajero-maastoauto. Autossa ei ollut muita henkilöitä kuin kuljettaja, keski-ikäinen mies. Hänen katseensa oli jotenkin ilmeetön mutta toisaalta ilmeettömyydessään sellainen että se kertoi miehen mielessään ylittäneen tietyn ratkaisevan kynnyksen. Kynnyksen, jonka vain harvat pystyvät ylittämään eikä sitä kynnystä ylitettäisi ilman äärimmäisen hyvää syytä. Kun miehen silmiä olisi katsonut hieman tarkemmin olisi löytänyt jostain syvyyksistä kumpuavan jäätävän ja kaiken tieltään murskaavan vihan.
Mies oli valinnut paikkansa tarkkaan ja pitkän harkinnan tuloksena. Tuolta bussipysäkiltä näki edessä olevasta risteyksestä oikealle kääntyvälle sivutielle jonka varrella oli varsin varakkaitten ihmisten omakotitaloalue. Ne Naakkamon kalleimmat neliöt. Hän oli seurannut noitten katujen liikennettä jo pitkän aikaa ja tiesi tarkalleen mitä kaduilla tapahtuisi, keitä siellä kulkisi ja milloin. Nyt hän huomasi sen, mitä halusikin. Siinähän ne perkeleet olivat. Noin viisikymppinen mies ja hänen teini-ikäinen poikansa. He ulkoiluttivat koiraansa. Joku terrieri se oli. Mies odotti vielä hetken ajan että koiranulkoiluttajat kulkivat lähelle hänen ennalta laskemaansa pistettä. Sitten hän otti hansikaslokerosta kolmen vartin viskipullon, korkkasi sen ja veti muutamalla nopealla ja yökkivällä huikalla siitä puolet huiviinsa ja käynnisti autonsa moottorin.
Mies oli 48-vuotias, nimeltään Kyösti Väätäinen ja hän oli jäänyt muutama vuosi aikaisemmin työttömäksi kun Naakkamon paperitehdas oli suljettu. Joitain tyhjänaikaisia työllistämistöitä hän oli tehnyt mutta eli pääosin peruspäivärahalla. Se ei sinänsä häntä katkeroittanut. Nykyisessä Suomessahan tapahtui monelle hänenlaiselleen miehelle samoin. Se oli ajan henki. Tai no, katkeroittihan se sinänsä mutta ei saanut aikaan sitä vihaa mitä hän autoa käynnistäessään tunsi. Hänen vaimonsa Martta toimi lääkärinä Naakkamon terveyskeskuksessa ja he tulivat velattomassa omakotitalossaan suht koht mukavasti toimeen. Heillä oli kaksi lasta. Toinen oli 18-vuotias Liisa joka kävi lukiota ja jonka elämä meni melko mukavasti.
Ja sitten heillä oli 14-vuotias poika Kalevi. Kalevi, jonka elämä oli ollut viimeiset puolitoista vuotta täyttä helvettiä. Ei perheensä vuoksi. Hän oli rakastettu poika ja hänellä oli hyvä olla kotonaan. Kyösti ja Martta olivat panneet merkille että aikanaan kovasti elämäniloinen ja vilkas poika oli melkein heti yläasteelle mentyään kuihtunut henkisesti kasaan. Poika oli selvästi masentunut, ei enää oikein puhunut eivätkä vanhemmat oikein osanneet kysyäkään. Kun ei oikein tiennyt, mitä kysyä. Näkyi selvästi että ei poika ollut ruvennut mitään huumeita käyttämään ja hän viihtyi kotona vielä enemmän kuin ennen. Itse asiassa hän ei koulupäivien lisäksi poistunut kotoaan ollenkaan ja se pisti miettimään että miksi. Olihan hänellä vielä ala-asteella ollut kavereita joitten kanssa hän oli mielellään viettänyt aikaa. Kaikenlaisissa pikkupoikien touhuissa.
Syyslukukauden jälkeen poika oli lopulta avautunut ja Kyösti oli ymmärtänyt kuinka tietyt sanat olivat aivan liian laimeita kun niitä ei ollut koskaan tarkemmin ajatellut. Niin kuin koulukiusaaminen. Se kuulosti sanana vain jotenkin sellaiselta harmittomalta kiusanteolta. Häntä itseään ei oltu koskaan kiusattu. Niinpä hän ei aluksi ymmärtänyt eikä osannut asettua poikansa tilanteeseen. Ennen kuin Kalevi alkoi puhua. Kertoen kaiken. Kyösti ymmärsi silloin että tuo sana piti sisällään toiseen ihmiseen kohdistuvan raa´an, sadistisen ja loputtoman terrorin. Terrorin primus motorina oli samalla luokalla oleva poika, joka Kalevin mielestä oli täysi psykopaatti. Niin kuin todennäköisesti oli muittenkin oppilaitten mielestä, mutta he eivät olleet uskaltaneet vastustaa kyseistä psykopaattia joten hekin osallistuivat kiusaamiseen, mikä oli milloin fyysistä väkivaltaa, milloin henkistä ja sen lisäksi jatkuvaa netissä tapahtuvaa kiusaamista. Muut oppilaat olivat osallistuneet kiusaamiseen lähinnä siksi, etteivät olisi itse joutuneet kiusatuksi.
Niin Kyösti kuin Martta olivat välittömästi ottaneet yhteyttä kouluun ja oppivat lisää sanan koulukiusaaminen sisällöstä. Näköjään kyseinen sana piti sisällään myös toiseen ihmiseen kohdistuvan sallitunsadistisen terrorin jonka virkakoneisto hyväksyy, kun siitä ei sitä estämään ole. Tokihan koulusta kerrottiin, että KivaKoulu-projektin oppien mukaisesti asiaan oltiin puututtu. Keskustelemalla. Puhumalla perkele. Puhetta. Pelkkää puhetta. Aina vain pelkkää puhetta.
Puhuminen eli näennäisreagointi oltiin hoidettu koulukuraattorin toimesta. Kuraattorin hyllyssä olleet huomattavat mappimäärät kaivettiin esille ja kiusattu oltiin laitettu saman pöydän ääreen kiusaajansa kanssa vaikka kiusattu ei olisi halunnut nähdä tuota arkielämän terroristia yhtään sekuntia enempää kuin mitä oli välttämätöntä. Kiusattu huomasi, että koulukuraattori eli niin kiusatun kuin kiusaajan elämään nähden täysin ulkopuolisessa todellisuuskuplassa, joten molemmat antoivat hänen pitää oman shownsa josta hän kieltämättä nautti uskoen jopa saavansa jotain aikaiseksi.
Se pellehän puhui ihan tosissaan siitäkin olisiko kiusattu mahdollisesti voinut omalla käytöksellään aiheuttaa kiusaamisen. Helvetti. Kalevihan halusi vain olla rauhassa. Ei mitään muuta. Se olisi riittänyt hänelle. Kiusattu huomasi, niin kuin huomasi kiusaajakin että kuraattori puhui pääasiassa itselleen. Olihan hän nuori ja innokas virkanainen, joka oli ensimmäisessä työpaikassaan eikä hänellä ollut mitään käsitystä siitä todellisuudesta missä kiusattu eli. Niin kuin ei kiusaajankaan todellisuudesta ja siitä sadismista mistä kiusaaja nautti. Se oli hänen käsityskykynsä ulkopuolella. Hän oli niin sanottu Kympin Tyttö. Elänyt suojattua elämää. Väärä ihminen väärässä paikassa väärään aikaan. Joka tapauksessa hän saattoi ottaa tyytyväisenä yhteyden rehtoriin ja todeta, että asian eteen oltiin tehty kaikki, minkä protokolla vaati. Se riitti rehtorille joka vaali koulun ja samalla tietysti omaa mainettaan yli kaiken muun. Meidän koulussamme ei kiusata. Tai jos kiusataankin, niin se kategorisesti kiistetään. Paikallislehti tulisi pian tekemään juttua Naakkamon KivastaKoulusta ja rehtori olisi mukana valokuvissa. Hän oli jo harjoitellut peilin edessä sopivaa hymyä.
Rehtori oli myös kunnallispoliitikko ja saman Valtapuolueen jäsen kunnanvaltuustossa kiusaajan isän kanssa. Kiusaajan isä tunnettiin varakkaana ja vaikutusvaltaisena miehenä. Ennen kaikkea hänet tunnettiin itseään täynnä olevana mulkkuna joka oli tehnyt selväksi niin koululle kuin Väätäisille että hän voi panna lakimiehet asialle ja järjestää ne valehtelijat jota puhuvat paskaa hänen viattomasta pojastaan sellaiseen kuseen että he sen ikänsä muistavat.
Niin Kyösti kuin Martta Väätäinen olivat puhuneet asiasta keskenään ja todenneen tuon psykopaattipojan psykopaatti-isän olevan oikeassa. Ei heillä olisi mitään mahdollisuuksia maksettuja lakimiehiä vastaan ja virallisen tahon olematon reagointikyky ja myös reagointihalu oltiin myös huomattu. Mutta jotain oli tehtävä. Tällä menolla he joku aamu heräisivät ja huomaisivat että Kalevi oli hirttänyt itsensä pihakoivuun. Kaiken lisäksi lastensuojelu oli ottanut heidän perheensä tarkkailuun. Siis terrorisoidun lapsen perheen. Jumalauta. Kalevilla oli uhka joutua huostaanotetuksi ja sijoitetuksi laitokseen. Koska hän silloin tällöin ei vaan yksinkertaisesti pystynyt menemään kouluun. Ja häntä terrorisoiva psykopaatti sai puolestaan tehdä mitä lystäsi.
Niinpä he laativat toisen suunnitelman ja totesivat Kaleville että koeta kestää vielä jonkun aikaa. Puolesta vuodesta vuoteen. Puolisot laativat suunnitelman yhdessä. Suunnitelman toteuttava osuus jäisi isälle. Se olisi viisaampaa sillä äidin lääkärintyön myötä lasten elatus olisi kuitenkin turvattu. Mutta äiti osasi laittaa oman mausteensa suunnitelmaan. Ensiksi hän laittoi yhdessä sovitusti mutta virallisesti omin päin avioerohakemuksen vireille. Tekaistun avioeroprosessin myötä Kyösti muutti erään hyvän ystävänsä luokse ja kertoi suunnitelmasta. Ystävä oli aikanaan ollut hyvin julmasti koulukiusattu ja oli heti mukana. Kyösti oli myös vuosien mittaan oppinut että hänen ystävänsä oli mies joka osasi pitää turpansa kiinni.
Martan kehittämän suunnitelman mukaan Kyösti otti eroprosessin alettua yhteyden Naakkamon mielenterveystoimistoon jossa hän esiintyi – Martan laatimien speksien mukaan – avioerosta ahdistuneena ja itsetuhoisena miehenä. Mutta ei kuitenkaan aivan tarpeeksi ahdistuneena ja itsetuhoisena niin että mielenterveystoimisto vetosi kolmen kuukauden hoitotakuuseen joka sopi suunnitelmaan mainiosti. Kyösti ei ollut kiireellinen tapaus. Apua annettaisiin jos annettaisiin ja ehdittäisiin. Viikkoa mielenterveystoimistossa käynnin jälkeen Kyösti joi itsensä humalaan, ”varasti” ystävänsä auton ja ajoi sen ojaan. Paikka oltiin katsottu ystävän kanssa etukäteen. Paikka oli niin luminen ettei ystävän autolle tullut sen kummempia vahinkoja.
Joka tapauksessa Kyöstille tuli tämän myötä syyte rattijuopumuksesta – veressä oli 1,1 promillea – ja Kyösti meni uudestaan mielenterveystoimistoon esittäen jälleen Martan opettaman litanian saaden taas lupauksen asiaan tarkemmasta paneutumisesta joskus tulevaisuudessa. Juuri niin kuin tarkoitus olikin. Pohjatyö oltiin tehty. Kyösti oli selkeästi ja ennen kaikkea todistetusti pyytänyt apua. Hänellä oli mielenterveydellisiä ongelmia ja itsetuhoisia ajatuksia, hän oli tuonut ne julki ammattilaisille mutta avunpyyntöön ei oltu vastattu. Tämä oli tärkeää suunnitelman seuraavaa vaihetta ajatellen.
Ja se suunnitelman seuraava vaihe tapahtuisi nyt. Kyösti oli Pajerossaan linja-autopysäkillä katsoen noita kahta koiranulkoiluttajaa. Siinä oli se psykopaattipoika joka terrorisoi hänen omaa poikaansa. Ja siinä oli se psykopaatti-isä joka asemansa myötä mahdollisti terrorin jatkumisen täältä ikuisuuteen. Kaksi psykopaattia näytti nauttivan toistensa seurasta. Miksipä ei. Vakka kantensa valitsee eikä omena puusta kauas putoa. Mutta nyt se puu sahattaisiin poikki. Kyösti odotti, että koiranulkoiluttajat kulkivat hänen ennalta laskemaansa pisteeseen. Sitten hän hän otti hansikaslokerosta kolmen vartin viskipullon, korkkasi sen ja veti muutamalla nopealla ja yökkivällä huikalla siitä puolet huiviinsa ja käynnisti autonsa moottorin.
Kadulla, jossa koiranulkoiluttajat kulkivat oli jyrkästi vasemmalle kääntyvä mutka jonka oikealla puolella oli kallioleikkaus. Se oli juuri sopiva paikka. Kyösti saapui paikalle täsmälleen oikealla hetkellä eivätkä psykopaatti-isä eikä hänen poikansa ehtineet huomata vaaraa. Kyösti kaasutti juuri sopivasti. Vauhtia oli vain 65 kilometriä tunnissa mutta kun raskas maastoauto jyräsi uhrinsa omalla massallaan ja nopeudellaan kallioleikkaukseen joka ei taatusti antanut jälkeen niin isä kuin poikakin murskautuivat maasturin ja seinämän väliin ja kuolivat välittömästi. Valitettavasti siinä meni samalla se koirakin joka ei ollut kenellekään pahaa tehnyt.
Kyösti tunsi että hänen oikea jalkansa murtui törmäyksessä mutta hän oli vielä tajuissaan. Niinpä hän joi yökkien viskipullon loppuun ja soitti sitten hätänumeroon kertoen onnettomuudesta juuri niillä Martan opettamilla sekavilla sanoilla kuin pitikin. Sairaalassa poliisi löi hänen ranteensa käsiraudoilla kiinni sänkyyn hänen odottaessaan leikkausta. Se ei häntä häirinnyt sillä kaikki oltiin suunniteltu ennakolta. Häntä jalkaleikkauksen jälkeen kuulustelevalle poliisille hän totesi ettei muista koko asiasta mitään.
Asiaa käsiteltiin aikanaan Radanvarsikaupungin käräjäoikeudessa. Tapaus oli ongelmallinen. Olihan selvää, että Kyöstillä oli ollut hankaluuksia uhrien kanssa ja syyttäjä esitti rangaistusta harkitusta murhasta. Toisaalta puolustus toi esille sen, että Kyösti oli hakenut apua mielenterveydellisiin ongelmiinsa eikä ollut saanut sitä. Kyöstin ystävä, jonka luona Kyösti oli asunut oli puolestaan todistanut että Kyöstillä ei ollut koskaan ollut muita väkivaltafantasioita kuin omaan itseensä kohdistuvia. Ystävä kertoi että Kyösti oli puhunut jatkuvasti siitä että hän tarvitsisi apua mutta hänelle ei sitä anneta ja hän ei enää kauaa jaksa. Niin Kyöstin ystävä kuin mielenterveystoimiston työntekijä totesivat oikeudessa että Kyöstillä oli todennäköisesti kallionleikkaukseen ajaessaan tarkoitus tappaa vain itsensä ja onnettomuuden muut uhrit olivat paikalla vain sattumalta.
Käräjäoikeus päätyi nahkapäätökseen. Kyösti tuomittiin puoleksitoista vuodeksi ehdottomaan vankeuteen törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä rattijuoppoudesta. Kun Kyösti lähti suorittamaan vankeustuomiotaan Mikkelin vankilaan hän totesi että suunnitelma meni niin kuin pitikin. Martta oli vetänyt avioeropaperinsa pois ja Kyösti voisi palata kotiinsa tuomionsa jälkeen josta hän tiesi selviävänsä ensikertalaisena puolella. Korvaukset olivat tietysti korkeat mutta niitä oikeus oli kohtuullistanut Kyöstin mielenterveyden ongelmien pohjalta.
Kyösti lähti suorittamaan tuomiotaan mielellään. Sillä hän tiesi, että Kalevi saisi jatkossa olla rauhassa. Ei hän ehkä kavereita saisi mutta hänet jätettäisiin rauhaan. Sen takaisi maine hänen hullusta isästään. Ja tiedä vaikka niitä kavereita tulisi kumminkin. Sillä tiesiväthän oppilaat että näytelmän psykopaatti oli murskaantunut Pajeron keulan ja kallion välissä vapauttaen heidätkin. Kyösti oli antanut Kaleville mahdollisuuden. Kyllä sen vuoksi kannattaisi yhdeksän kuukautta istua.
