Eli ymmärrysharjoitus aiheesta joten kuten toimiva demokratia vs. demokratian kaapuun verhoutunut diktatuuri
Aikaisemman Antero Lärvänen-juttuni kommenttiosiossa kommentoija Qroquius Kad kertoi, kuinka tietyt ihmiset olivat pitäneet aikanaan ”Metsolat”-sarjan henkilöhahmoja oikeina ihmisiä ja siihen taas kommentoija Toinen professori muisteli että samanlainen ilmiö oli ollut jo Amerikoissa 1960-luvulla kun fiktiivisiä lääkäreitä Ben Caseyta ja Dr. Kildarea kuviteltiin oikeiksi lääkäreiksi.
Asiasta virinneessä keskustelussa todettiin että demokratia on kaukana täydellisestä poliittisesta järjestelmästä sillä siinä äänioikeus on myös niillä ihmisillä, jotka ovat täysin vedätettävissä. Mutta samalla todettiin, että demokratia on kuitenkin paras tarjolla oleva vaihtoehto sillä se ei edes esitä täydellistä vaan perustuu kompromisseihin kun sen sijaan ns. täydellisyyttä tarjoavat järjestelmät puolestaan päätyvät väistämättä sortoon ja siihen, että ihmisiä aletaan kuljettaa montun syrjälle.
Koska henkilökohtaisesti olen tällainen alikoulutettu raappahousujätkä niin päättelen keskenäni että demokratia toimii joten kuten ja se toimii sitä paremmin, mitä paremmin äänestäjille annetaan mahdollisimman paljon eri näkökulmiin perustuvaa tietoa tarjolla olevista vaihtoehdoista. Äänestäjä itse tietysti päättää sen, minkä osan tiedosta hän lukee ja ehkä omaksuu, mutta jos järjestelmää aiotaan nimittää edes alkeellisesti demokraattiseksi, niin hänellä täytyy olla oikeus tutustua tähän monipuoliseen tietoon eikä sitä saa ainakaan valtiovallan taholta estää. Jo tämän oikeuden kieltäminen on diktatuuria.
Jos muistellaan parjattua Kekkoslovakian aikaa, niin tämä joten kuten toimivan demokratian perusvaatimus toimi oikeastaan varsin hyvin. Suomessa valtamedia oli suurelta osin poliittisesti sitoutunutta sekä myös avoimesti ja rehellisesti ilmaisi olevansa sellaista ja tarjosi äänestäjälle sitä kautta erilaisia näkökantoja joista sitten valita.
Jos halusi tietoa kommunistisesta näkövinkkelistä, tarjolla oli vaikkapa Kansan Uutiset tai Tiedonantaja.
Jos demarinäkökulma kiinnosti, saattoi lukea vaikkapa Suomen Sosialidemokraattia.
Mikäli keskustavinkkeliin halusi tutustua, tarjolla oli esim. Suomenmaa (joka tunnettiin pitkään nimellä Maakansa), Savon Sanomat (joka kepusitoutuneisuutensa vuoksi tunnettiin lempinimellä Mullikka) tai Ilkka.
RKP:n näkemystä tarjosi Medborgarbladet, tosin ruotsinkielinen väestönosa suosi silloin ja suosii varmaan nytkin Hufvudstadsbladetia.
Vennamolaista vinkkeliä tarjosi Suomen Uutiset.
Lipilaaria ajattelua puolestaan edusti Polttopiste.
Mikäli mielsi tarpeekseen lukea kokoomuslaista näkökulmaa, niin tarjolla olivat vaikkapa Aamulehti, Uusi Suomi tai Karjalainen.
Kristillisen liiton epistolaa tarjosi puolestaan sanomalehti Kristityn Vastuu.
Jopa kovasti niin YYA- kuin Kekkosvastaiset perustuslailliset saattoivat tarjota näkökulmiaan Express-lehdessä.
Mikä tärkeintä oli, niin silloin näihin kaikkiin näkökulmiin saattoi tutustua paikallisissa kirjastoissa ilmaiseksi. Toimintahan oli verorahoitteista eikä valtiovalta millään muotoa estänyt tiedon jakamista. Kirjastojakin oli enemmän, sillä vuonna 1970 Suomessa oli kaikkiaan 2903 kirjastoa kun taas vuonna 2014 niitä oli enää 790. Verorasite on 1970-luvulta noussut ja kun katsoo kirjastoja ja muita palveluja ts. niitten vähentymistä nousee mieleen kysymys, että mihinkähän ne veromarkat oikein menevät mutta se on puolestaan eri kirjoituksen paikka.
Tokihan silloin Kekkoslovakiassa oli asioita joista oltiin virallisesti yhtä mieltä vasemmalta oikealle kun oli kertakaikkisen pakko olla. Neuvostoliittoa ei saanut arvostella kuin mieluummin kiertoteitse ja jos Neuvostoliiton ongelmista kirjoitti suoraan, niin vastavuoroisesti samassa lehdessä piti olla artikkeli joistain Yhdysvaltain tai läntisen maailman ongelmista. Tähän vastavuoroisuuteen pakottivat ne kuuluisat yleiset syyt joihin kuului mm. Neuvostoliiton 190 divisioonaa.
Kirjoituksessa mainittujen puoluelehtien lisäksi oli tietysti tarjolla puolueettomana esiintyvää valtamediaa eli Yleisradio sekä vaikkapa Suomen suurin sanomalehti Helsingin Sanomat. Mutta joka tapauksessa tietoa oli saatavissa kaikista poliittisista näkökulmista eikä valtiovalta pyrkinyt estämään sen jakamista kansalaisille. Tulee muistaa myös, että silloin ei eletty – ainakaan sisäpoliittisesti – mitään konsensuspolitiikan aikaa ja ajatus siitä, että vaikkapa vuonna 1974 samassa hallituksessa olisi ollut Kokoomus ja SKDL olisi herättänyt molemmissa puolueissa röhönaurun.
Vaan mikä on tilanne Suomessa vuonna 2018?
Varsinaiset poliittista väriä tunnustavat lehdet ovat ajautuneet marginaaliin ja pääosa valtamediasta ilmoittaa olevansa poliittisesti puolueettomia. Mikäli myös valtamedian toimittajakunta olisi poliittisesti puolueetonta voitaisiin asiantilaa pitää objektiivisen tiedonjakamisen kannalta loistavana. Mutta niin kuin lukija tietää, niin asiantila on kaukana siitä. ”Puolueettoman” valtamedian toimittajista valtaosa on vihervasemmistolaisia ja se näkyy myös heidän työssään. ”Puolueeton” valtamediamme ei tarjoa äänestäjille erilaisia näkökulmia vaan jakaa vain yhden poliitisen ideologian mukaista ehdotonta ja kiveen hakattua totuutta, erityisesti seuraavissa asioissa:
- Kehitysmaalainen maahanmuutto on kyseenalaistamaton itseisarvo, siihen saa suhtautua vain positiivisesti ja sen arvosteleminen on tuomittavaa vihapuhetta.
- Federalistinen liittovaltiokehitys on kyseenalaistamaton itseisarvo ja sen arvosteleminen sekä yleensäkin kansallismielisten näkökulmien esille tuominen on tuomittavaa vihapuhetta.
- Vihreitten ja feminististen arvojen pakkosyöttäminen on kyseenalaistamaton itseisarvo ja niitten arvosteleminen on tuomittavaa vihapuhetta.
- Nationalismin ja natsismin välille ei kuulu mikään muu kuin yhtäläisyysmerkki ja tämän selkeän virheellisen käsityksen toteaminen selkeän virheelliseksi käsitykseksi on tuplanatsismia ja siten erityisen tuomittavaa vihapuhetta.
Kun valtamedia hieroo nämä pyhät totuudet päivä, numero ja uutislähetys toisensa jälkeen päin äänestäjän naamaa ja muistuttaa samalla että niin Vihr, Vas, Sdp, Kepu, Krist, Rkp ja Kok jakavat nämä arvot, niin äänestäjälle ei jää enää muuta valittavaa kuin sen, kumpaan taskuun laittaa kotiavaimensa. Lisäksi valtamedialle ei riitä se, että se tarjoaa vain yhden poliittisen ideologian mukaista propagandaa. Sen lisäksi se on hyvin aktiivinen toimija siinä, että vaihtoehtoista tietoa ei saisi antaa kukaan. Toimien näin diktatuurin parhaitten oppien mukaisesti.
Sellaisissa valtioissa jotka noudattivat täydellisyyttä tarjoavaa ideologiaa, niin kuin esmes Neuvostoliitossa oli tilanne suhteessa media vs. kansalainen aivan samanlainen kuin meillä nyt. Media tarjosi vain kiveen hakattua ehdotonta totuutta, kansalaisen osa oli hyväksyä se ja vahvistaa järjestelmän jatkuminen neljän vuoden välein tapahtuvassa äänestysrituaalissa. Vastakkaiset mielipiteet vaiennettiin ja siihen aikaan se oli tietysti helppoa koska kopiokoneetkin olivat luvanvaraisia ja vääriä mielipiteitä vahtimassa oli Valtion Turvallisuuskomitea eli KGB.
Ei Suomen tilanne tuosta paljoa eroa. Nyt vastakkaisten mielipiteitten esittäminen on teknisesti mahdollista mutta pehmeänä valtion turvallisuuskomiteana toimiva valtamedia demonisoi ne jatkuvalla päällekäyvällä hyökkäyksellä ja toistolla. Ja onhan meillä toki alettu kehittää poliittista poliisiakin. Pienestähän se aloitti aikanaan Tsekakin eli KGB:n isoisä.
Jos verrataan Kekkoslovakian aikaa nykypäivään, niin kummassa tapauksessa äänestäjälle tarjottiin tietoa tasapuolisemmin?
Ja kummassa tapauksessa eletään mediadiktatuurissa?
