Kulunut vuosi 2017 on päättymässä ja kyseisestä vuodesta voi todeta että suuri suomalainen syöksykierre on vain kiihtymässä. Kyseisen vuoden mielipuolisuuden sekametelisopasta nousee esille kaksi erityisen suurta kikkaretta.
Ensimmäisenä oli kesäkuussa näytelty hallitusfarssi. Farssin puolellehan se kaikkine lentonäytöksineen meni muutenkin mutta sen ohella paljastui että Suomen hallitus on täysillä sitoutunut EU:n liittovaltiokehityksen nopeuttamiseen eli suomennettuna Suomen itsenäisyyden viimeistenkin rippeitten hävittämiseen. Jättäen suomalaisten tulevaisuuden sellaisen porukan päätettäväksi joka ei nakkaa suomalaisista paskaakaan. Unelma on toteutunut ja Suomi on päässyt suuriin päättäviin pöytiin kuulemaan mitä toiset siellä päättävät.
Toisena oli tietysti joulukuun melodraama jolloin ensiksi Helsingin kaupunki ja sen perässä sitten eduskunta päättivät että laittomasti maassa notkuville onnenonkijoille on taattava varma ja pysyvä elatus. Tämän myötä Suomea voidaan hyvin perustellusti verrata miehitettyyn maahan. Miehitetyssä maassa on miehittäjä joka ei osaa miehitetyn maan kansalaisten kieltä, jonka elatus on miehitetyn maan kansalaisten vastuulla ja jonka tarpeet menevät kantaväestön yli. Eli jos miehitetyssä maassa jostain säästetään, niin säästöt eivät koske miehittäjää. Samoin miehityksen arvosteleminen on kiellettyä ja rangaistavaa ja miehittäjän tavat sekä kulttuuri menevät kantaväestön oman kulttuurin ohi.
Niinpä vuoden nyt vaihtuessa Suomea voi pitää sekä siirtomaana että miehitettynä maana. Samoin sitä voi pitää luovutettuna maana sillä kyseinen asiantila saavutettiin vapaaehtoisesti laukaustakaan ampumatta. Nykyinen hallintomme on onnistunut siinä, mikä jäi O.W. Kuusiselta vaiheeseen. Asian tiimoilta on niin omassa blogissani kuin monessa muussakin paikassa mietitty että missä vaiheessa se suomalaisten pinna oikein palaa. Ehkä vielä tälläkin hetkellä pääosa suomalaisista on – pitkälti valtamedian ansiosta – hyviä itäsaksalaisia sillä se höyrypannun räjähdys ei näytä olevan tulossa edes äänestämisen muodossa. Vakikommentoija Qroquius Kad totesi hiljattain kommenttiosiossa asiasta varsin osuvasti:
Tässäkin kommenttiketjussa on mainittu sisällissota. Jos nyt joku kertoisi minullekin, miten se sisällissota saataisiin ihan oikeasti aikaan, keiden johdolla ja miten sen aloitettaisiin ja millä rahkeilla? Koska minä en todellakaan kykene näkemään tammikuun 1918 tapahtumille minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia 100-vuotisuusintaan, eikä aika myöskään näytä olevan puolellamme, vaan meitä vastaan.
Tottahan tuo. Juuri tuo on tilanne tällä hetkellä. Porukka joka puree hammasta ja puristaa nyrkkiä taskussa mutta siitä huolimatta alistuu. Mietin tässä itsekseni että mitkä mahtaisivat olla ne tekijät joitten myötä varoventtiili sitten lopulta pettää. Päädyin kahteen tekijään.
Ensimmäinentekijä on se, että tarpeeksi moni ihminen toteaa, että tilanne on sietämätön. Että tämä raja ylitetään, niin silloin tilanteen täytyy alkaa tuntua jo ihmisten lompakoissa ja jääkaapeissa. Pelkkä kestovitutus ei siihen riitä. Mutta kun hetken miettii, niin siihen suuntaanhan ollaan jo hyvää vauhtia menossa. Jo nyt Suomessa on satoja tuhansia työttömiä joista hyvin suuri osa on ajautunut peruspäivärahalle ja joitten kohdalla ruokakaupassa ei mietitä että mikä maistuisi, vaan mihin on varaa. Hyvin moni on huomannut että heitä ei ole suomalaiselle valtionhallinnolle olemassa kuin ikävänä menoeränä.
Sama koskee myös viisikymmentä vuotta täyttäneitä ihmisiä jotka ovat elämänsä viimeisessä työpaikassa. Jonka menetettyään he päätyvät pian peruspäivärahalle ja heidät pakotetaan ”työvalmennukseen” yhdeksän euron bonuksella ja karenssin uhalla. Nämä kaikki ihmiset näkevät, että miehittäjän elatus puolestaan on varma, sitä ei uhkaa karenssi eikä sen eteen vaadita mitään. Samat ihmiset huomaavat myös niin valtamedian kuin poliittisen eliitin jatkuvasti julistavan että miehittäjä on yhtä aikaa siunaus, velvollisuus sekä ennen kaikkea välttämättömyys ja väistämättömyys.
Toinentekijä on se, että tarpeeksi moni ihminen havahtuu siihen tilanteeseen että valtiovalta ei enää pysty / halua / molempia takaamaan heidän henkilökohtaista turvallisuuttaan jolloin sen voi taata vain itse. Mikäli oman turvallisuutensa halua taata, niin sehän on tietysti fiksuinta tehdä porukalla ja siten että turvana on myös kättä pidempää. Aseistetun ryhmän perustaminen on nykyisin periaatteessa helppoa verrattuna siihen, mitä tilanne oli sata vuotta sitten. Ihmisillä on aseita huomattavasti enemmän. Myös viestiyhteydet ovat aivan toista luokkaa eikä viestiä tarvitse kuljettaa jalan tai hevosella.
Tällaisilla mahdollisilla ryhmillä ei olisi varmasti – ainakaan alkuun – tavoitetta kaataa hallintoa eikä edes hyökätä miehittäjää vastaan vaan tarkoitus olisi taata oman lähipiirin (kylä, kaupunginosa, kortteli jne.) turvallisuus. Näitten ryhmien perustamisen kynnyksenä on siis se että tilanne mielletään sietämättömäksi ja virkavalta ei enää välitä ihmisten turvallisuudesta. Eli ihmiset muistavat silloin että yhteiskuntarauha on kaksipuolinen sopimus ja virkavalta on sanoutunut siitä omalta osaltaan irti. Kun tuo kynnys ylitetään, eivät ihmiset enää puolestaan välitä noudattaa lakiakaan joten järjestyneitten aseistettujen ryhmittymien kynnys käyttää asetta on paljon matalampi kuin vielä tämän hetken Suomessa.
Ensi vuonna, tammikuun 27. päivä tulee täyteen sata vuotta siitä kun Suomessa alkoi sisällissota. Siihen johtanut kehitys oli tietysti varsin pitkä, mutta tulee muistaa että varsinaisia aseellisia ryhmittymiä – niin suojeluskuntia kuin punakaarteja – alettiin laajemmin perustaa vasta syksyllä 1917. Kun aseelliset ryhmät oltiin perustettu niin silloin oltiin ylitetty tietty kynnys ja ei mennyt puoltakaan vuotta kun aseita alettiin myös käyttää ja tuloksena oli suuren mittakaavan lahtaaminen.
Voi sanoa, että nuokin joukot perustettiin siksi, että tilanne miellettiin sietämättömäksi (kumpikin puoli omalla tavallaan) ja samoin miellettiin että turvallisuutta ei voi taata kuin omin käsin ja kättä pidemmällä. Suora kaava:
1. Tilanteen ja mielialojen kiristyminen
2. Aseellisten ryhmittymien perustaminen
3. Tappaminen
En lähde ennustamaan Suomen tulevaisuutta tuon kaavan perusteella mutta ykkösvaiheessa täällä joka tapauksessa ollaan, samoin kuin muualla EU:n alueella ja se on varmasti hoksattu sielläkin. Miksi muuten EU – ja omat nilkkimme täällä Suomessa – olisivat niin innokkaita viemään tavallisilta siviileiltä heidän aseensa, erityisesti suurilippaiset puoliautomaatit? Aseitten viemisellä hallinto ei suinkaan pyri takaamaan kansalaisten turvallisuutta vaan turvaamaan itsensä kansalaisilta.
Tämä blogi on omalta hyvin pieneltä osaltaan pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että mielipuolisuus voitaisiin lopettaa poliittisella ratkaisulla. Mutta vaikka sellainen ihme tapahtuisi ja EU:ssa alkaisi itäeurooppalaistyyppinen ”samettivallankumous” niin tilanteemme on silti heikompi kuin Itä-Euroopassa aikanaan oli. Siellä nimittäin miehittäjä eli Neuvostoliiton manttelin perinyt Venäjä kotiutti miehitysarmeijan aikataulun mukaisesti muutamassa vuodessa.
Mutta kuka kotiuttaa täällä lännen puolella olevan miehittäjän joita on enemmän kuin neuvostosotilaita aikanaan Itä-Euroopassa? Käskyä ei voi tulla Euroopan ulkopuolelta sillä sellaista auktoriteettia ei ole olemassa. Miehittäjä kun tuli tänne suorastaan kutsuttuna. Siksi on selvää, että Euroopassa ja valitettavasti Suomessakin tulevat palamaan niin autot sekä talot ja myös aseet tulevat puhumaan. Alistumisen asteesta riippuu se ovatko ne ainoastaan miehittäjän aseita kun se ottaa rahoituksen jossain vaiheessa väistämättä loppuessa itselleen väkisin sen mikä sille ennen annettiin ilmaiseksi.
Toivotan lukijoille hyvää uutta vuotta 2018. En voi toivottaa edellistä vuotta parempaa sillä vuonna 2017 suomalainen syöksykierre saavutti jo niin jyrkän kulman että vauhti tuskin pysähtyy muuhun kuin mäen alla odottavaan kipeään törmäykseen. Toivotaan silti että vuonna 2018 ei tulisijojen ulkopuolella palaisi muut kuin nuotiot, niin kuin tässä vakikommentoijan Terho Hämeenkorven lähettämässä mainiossa kuvassa. Kiitos, Terho.
