Viipurin satama
Suomalainen rahtialus Ingrid oli saanut lastinsa täyteen ja odotteli tulliselvitystä päästäkseen lähtemään. Ingrid oli 80 metriä pitkä ja 11 metriä leveä alus, jonka syväys oli 2,4 metriä. Se kuljetti lastia 2.300 tonnia ja siinä oli kahdeksan hengen miehistö. Ingrid oli vanha ja uskollinen rouva, joka oli kyntänyt kymmeniä vuosia niin Itämerta kuin sisävesiäkin. Viime ajat se oli toiminut hieman toisenlaisissa tehtävissä. Miehistö sulki aluksen luukut ja odotti lähtölupaa. Elettiin koleaa lokakuuta.
Laivan komentosillalla venäläinen tullimies katseli Ingridin kapteenin ojentamaa paperinippua. Itse asiassa häntä ei kiinnostanut se, mitä papereissa luki. Hän oli asioinut Ingridin miehistön kanssa ennenkin. Se, mikä häntä kiinnosti, oli paperinivaskan välissä ollut kirjekuori, joka sisälsi mukavan summan seteleitä. Mies aukaisi kuoren, laski setelit, katsoi kapteenia ja totesi:
- Puutavaraa?
Kapteeni nyökkäsi.
- Da, puutavaraa.
Tullimies laittoi kirjekuoren povitaskuunsa, lämpsi papereihin tarvittavat leimat ja toivotti hyvää matkaa. Ingrid irrottautui laiturista ja aloitti matkansa Viipurista Suomenvedenpohjan kautta kohti Saimaan kanavaa. Lappeenrannassa olisi vuorossa suomalainen tullitarkastus ja sen jälkeen Ingrid jatkaisi matkaansa kohti Joensuuta. Joensuussa purettaisiin osa lastista, otettaisiin mukaan hieman kappaletavaraa ja sen jälkeen palattaisiin kohti Lappeenrantaa, niin että välillä pysähdyttäisiin sekä Varkaudessa, Savonlinnassa että Imatralla, jossa suoritettaisiin samanlainen purku- ja lastausoperaatio kuin Joensuussakin.
Laivan edetessä pitkin Saimaan kanavaa miehistö puhui Viipurista, jossa he olivat käyneet Ingridin kanssa useita kertoja. Paikka oli jotenkin synkkä, harmaa ja iloton, eikä uskoisi että se oli aikanaan ollut kuuluisa karjalaisten kaupunki. Viipuri ei kuitenkaan ollut miehistön päällimmäisin ongelma, vaan pääasia oli koti-Suomessa tarvittava heidän kuljettamansa lasti. Lasti, jota Venäjältä rahaa vastaan kyllä löytyisi.
Suomen puolella, Mälkiän sulun jälkeen Ingrid ankkuroitui ja odotti. Kapteeni halusi varmistuksen tullista. Varttitunnin odottamisen jälkeen kapteenin kännykkä piippasi tekstiviestin merkiksi. Tekstiviestissä luki ”SK Lappeenranta”. Se oli merkki siitä, että tutut tullimiehet olivat paikalla. Ingrid jatkoi matkaansa Lappeenrantaan, jossa tullimies saapui laivalle. Hän kävi ruumassa katsomassa lastia, hymyili tyytyväisenä ja sanoi kapteenille saman, minkä venäläinenkin tullimies:
- Puutavaraa.
- Puutavaraapa hyvinkin.
- Turvallista matkaa, totesi tullimies, puristi kapteenin kättä, löi leiman paperiin ja poistui aluksesta. Matka kohti Joensuuta saattoi jatkua. Syysmyrskyt eivät vielä olleet alkaneet, joten Ingrid saattoi seilata tyynissä vesissä. Suur-Saimaa, Kutveleen kanava, Myhkiönselkä, Puumala, Savolinna, Tuunaanselkä, Haponlahden kanava, Enonvesi, Pyyvesi, Paasselkä, Savonselkä, Pyhäselkä ja lopulta Joensuu.
Joensuussa vastassa oli tutut miehet. Sen suurempaa tehtävänjakoa ei tarvittu, vaan miehet alkoivat lastata laivan ruumasta laiturilla odottaviin kuorma-autoihin vihreäksi maalattuja puulaatikoita, joissa oli kyrillisiä kirjaimia. Kuorma-autot lastattuaan miehet toivat Ingridiin kahdeksan kappaletta pari metriä pitkää painavaa laatikkoa.
Kappaletavaraa.
Ingrid jatkoi matkaansa. Varkaus, Savonlinna, Imatra. Jokaisessa satamassa vähäpuheiset miehet tyhjensivät lisää Ingridin lastia ja toivat tilalle parimetrisiä painavia laatikoita. Imatralta lähdettyään Ingrid ei suunnistanut suoraan Lappeenrantaan, vaan jatkoi sen sijaan Suur-Saimaan Ilkonselälle, Iso-Vitsain saaren länsipuolelle, jossa veden syvyys oli lähes seitsemänkymmentä metriä. Siellä miehistö alkoi upottaa Joensuusta, Varkaudesta, Savonlinnasta ja Imatralta kyytiin tulleita laatikoita. Viimeistä laatikkoa saatteli matkalleen miehistön jäsenen tupakantumppi, joka sihahti veden pinnalla. Ingrid käänsi kurssinsa ympäri, ja pian vesi oli upotuspaikalla jälleen tasainen.
Kappaletavaraa.
Ingrid oli tehnyt näitä reissuja nyt vuoden verran. Miehet olivat olleet mukana koko ajan. He olivat vapaaehtoisia. Kun Ingrid seilasi kohti Lappeenrantaa, miehet alkoivat miettiä, mikä oli se piste, joka tähän tilanteeseen oli ajanut. Ehkä se oli vain monista puroista koostuva virta. Yksi miehistä muisteli sitä, kun valtiollinen yleisradiokanava otti lopullisesti agendakseen suomalaisuuden halventamisen ja humanitaarisen maahanmuuton nostamisen itseisarvoksi ilman mitään selitystä, että miksi näin pitäisi tapahtua. Toinen muisteli sitä, kun Lähi-idästä palanneille elämysterroristeille oltiin viranomaisten taholta vuosien työnä kehitetty kallis hoivakoneisto, samaan aikaan kun suomalaiset vammautuneet rauhanturvaajat jäivät omilleen.
Kolmas muisteli tajunneensa lopullisen muutoksen siitä, kun pääministeri Stubb oli todennut, että ei ole olemassa enää oikeistoa ja vasemmistoa. Oli vain globaalisesti ajattelevat ja paikallisesti ajattelevat. Ja tavallaanhan hän oli oikeassa. Jätti vain sanomatta sen, että globaalit aikovat jyrätä oman utopiansaväkisin läpi.
Niin kuin olivat sitten tehneetkin. Euroopan liittovaltion myötä Suomikin oltiin pakotettu niin sanottuun vastuunkantoon. Maahan oltiin nopealla aikavälillä kuskattu kaksisataa tuhatta humanitaarista maahanmuuttajaa ja annettiin ymmärtää, että tämä oli vasta alkua. Nämä tulijat sijoitettiin ympäri Suomea, ja luonnollisesti heille taattiin sama elintaso, kuin mitä aikaisemmillakin tulijoilla oli ollut. Siitä asiasta tinkimisestä ei sallittu edes keskustelua.
Koska maassa vientiteollisuuden työpaikat olivat vuosien mittaan jatkuvasti vähentyneet ja verotulot sitä myötä, eikä uutta valtionvelkaakaan enää saatu, sai tämä aikaan sen että kantasuomalaisia palvellut sosiaalisektori yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mikäli työttömäksi joutuneilla suomalaisilla oli omaisuutta, sosiaalitoimistot ilmoittivat, että heille ei anneta minkäänlaista päivärahaa, vaan heidän oli myytävä autonsa ja omakotitalonsa. Mutta taloille ei ollut ostajia. Kaikki olivat yhtä kusessa. Niinpä maahanmuuttovirasto käytti tilaisuutta hyväkseen ja osti suuren määrän omakotitaloja pilkkahintaan. Ihmisillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin myydä. Suomessa päädyttiin siihen, että suomalaiset joutuivat muuttamaan asuntoloihin ja heidän koteihinsa muuttivat jotkut toiset, jotka eivät edes osanneet lausua sen paikkakunnan nimeä, johon he tulivat elätettäväksi.
Siihen pinna sitten katkesikin. Minkäänlaisia mielenosoituksia ei pidetty. Suomalaiseen tapaan ei mölisevä kulkue oikein kuulu. Mutta Ingrid ja samankaltaiset laivat alkoivat tehdä matkojaan. Ja muualta tulleet alkoivat muuttaa paniikissa eteläiseen Suomeen. Sillä ihmisiä alkoi vain kadota. Jälkeäkään jättämättä. Nacht und nebel. Kappaletavaraa. Helsingin hallinto vannoi edelleen sinikeltaisten värien nimeen, mutta vuoden sisällä se oli tajunnut, että sillä oli hallinnassaan pienempi alue kuin punaisilla vuonna 1918. Ja päivä päivältä, tunti tunnilta, kilometri kilometriltä se siirtyi kohti etelää. Ei ollut mitään taisteluja. Ei mitään rintamaa. Helsingin hallinto vain yksinkertaisesti lakkasi olemassa maakunnissa. Siitä ei piitattu. Sitä ei kuunneltu. Sinivalkoisessa Suomessa asuvat yritykset toimittivat veroäyrinsä jonnekin aivan muualle kuin Helsingin eurohallintoon. Kunnanvirastot eivät vastanneet Helsingin yhteydenottoyrityksiin. Ja jos joskus vastasivatkin, niin vastaajina olivat Helsingin hallinnolle täysin oudot henkilöt.
Aina suurempi osa Suomea muuttui Helsingille mustaksi aukoksi, eikä se tiennyt, mitä siellä tapahtui. Ainoastaan se, että se oli organisoitunut ja varustautunut. Ja se varustautui edelleen.
Sillä laivat seilasivat vieläkin. Ingrid oli palannut Lappeenrantaan. Miehistö lepäsi. Voimia tarvittiin, sillä edessä oli jälleen uusi purjehdus. Ingrid seilaisi jälleen Viipuriin. Mutta sieltä ei palattaisikaan Saimaalle, vaan jatkettaisiin länteen. Ensiksi Kotkaan, jossa Ingridistä purettaisiin vihreäksi maalattuja puulaatikoita, joissa oli kyrillisiä kirjaimia. Ja laivaan lastattaisiin kappaletavaraa, joka matkaa jatkettaessa upotettaisiin Suomenlahteen.
Siitä jatkettaisiin edelleen Uuteenkaupunkiin, Raumalle ja sieltä Vaasaan. Vaasan jälkeen mentäisiin vielä lännemmäksi, Uumajaan. Sielläkin purettaisiin lastia, ja otettaisiin kyytiin suomalaisia miehiä, jotka olivat auttaneet ruotsalaisia oman, alkavan toimintansa organisoimisessa. Uumajastakin olisi tulossa mukaan kappaletavaraa.
Pohjoisesta se alkaisi Ruotsissakin.