Eli pikku-Ykä ja 1970-luvun suomalainen rock
Koska poliittinen masentava maanantai jatkuu jatkumistaan on meikäläisen kaltaisen viha-ajattelijan aika ajoin vedettävä henkeä ja keskityttävä johonkin ihan muuhun ja mikäs siihen sopisi paremmin kuin jälleen yksi aikamatka leveitten lahkeitten, televisiosilmälasien ja omalaatuisten väriratkaisujen 1970-luvulle. Kirjoituksissani on tarkasteltu sen ajan musiikkia ennenkin, mutta otetaan nyt yksi postaus ihan puhtaasti suomalaisen rock-musiikin näkökulmasta. Tosin postauksessa kyllä flirttaillaan hieman iskelmänkin puolelle mutta en näe sitä kovin suurena tyylirikkona sillä nykyisinhän pop-musiikkia ja iskelmää ei oikein erota toisistaan. Kuunnelkaa vaikka Iskelmäradiota tai Radio Suomi-poppia.
1970-luvun alkuhan oli Suomessa jonkunlaista progressiivisen rockin kultakautta, tosin eiväthän ne silloiset suomalaiset progebändit mitenkään suuria taaloja tahkonneet. Tulipahan lähinnä sitä arvostelumenestystä ja näkyvillä oloa. Olihan tuo musiikin genre kuitenkin esillä varsin vahvasti. Tunnetuin sen ajan progebändi (tai ehkä jaetulla ykkössijalla Tasavallan Presidentin kanssa jonka parilla albumilla oli laulajana muista musiikkikuvioista paremmin tunnettu Eero Raittinen) oli tietysti Wigwam, jolta laitetaan nyt soimaan kappale Tombstone Valentine vuodelta 1970:
Kyseisen kappaleen esitti Wigwamin legendaarisin kokoonpano eli Jim Pembroke, Jukka Gustavson, Pekka Pohjola ja Ronnie Österberg. Suurimman kaupallisen suosionsa yhtye sai Gustavsonin ja Pohjolan lähdettyä omille teilleen, mutta kultalevyyn asti (silloin vielä muuten kultalevyn raja oli 25 000) myynyt Nuclear Nightclub-albumi vuodelta 1975 oli sitten lähinnä seikkailunhaluista ja suoraan sanottuna melko tylsää poppia. Muita sen ajan vähemmälle huomiolle jääneitä progebändejä olivat mm. Haikara, Finnforest ja Elonkorjuu.
Kyseisen Tombstone Valentine-kappaleen muuten esitti Vesa-Matti Loiri suomeksi nimellä Syyslaulu. Veskusta saattoi siihen aikaan sanoa että häiskä oli varsin kovassa kunnossa. Vaikka häntä ei koskaan varsinaisesti olla rock-puolen mieheksi miellettykään ansaitsee hänkin tässä postauksessa kappaleen ja se on yksi miehen parhaimmista eli Itkevä Huilu vuodelta 1971:
Yksinkertaisemman rockin puolelta vuosikymmenen alusta muistetaan luonnollisesti surullisen hahmon ritari Rauli Badding Somerjoki jonka kappale Fiilaten Ja Höyläten pudotti pajatson keskustan vuonna 1973:
Nimestään huolimatta kappale ei käsitellyt puuseppää ahkerassa työssään vaan enempi noita lihallisia iloja. Silloinhan kuulemma Suomessa elettiin vapaan rakkauden aikaa mutta kahdeksanvuotias pienessä Nyhtänköljässä asuva pikku-Ykä ei sellaista kyllä huomannut ja muutenkin siinä iässä tuli ajateltua että se miehinen meisseli on hyödyllinen lähinnä siinä, että sillä on kätevää tähdätä pissiessä. Ehkä siihen aikaan kuitenkin oli jonkunlaista yleispornoilua ilmassa sillä samoihin aikoihin huoltoasemilla myytyjä Isojen Poikien Lauluja-kasettia myytiin montakytviistuhatta. Jos Rauli esitti asiansa hienosti kiertäen, niin näissä kappaleissa ruma sana sanottiin niin kuin se on:
Mennäänpä hetkeksi sen ajan iskelmämusiikkiin. Silloin se oli ihan oikeasti tyylikkäästi tehtyä ja siitä on hyvä esimerkki Fredin kappale Istun Ullakolla Yksinäin:
Vuonna 1974 pajatson keskustan pudotti puolestaan Hullujussi-yhtye, jota voi kai parhaiten kuvailla huumori- ja showbändinä. Yhtye sai näkyvyyttä toimiessaan Yleisradion suositun ”Merirosvoradio”-ohjelman housebändinä ja keikoillaan se vaihtoi roolista toiseen esiintyen mm. nimillä Sisupojat, Frank Krappa & Sisuvishnu-orchestra sekä Viktor Kalborrek & Copacabana Trio. Yhtyeen kuuluisin kappale on siansaksaksi laulettu Friduna Skikuna. Jostain syystä youtubessa ei löydy kyseistä kappaletta kokonaisena mutta kyllä tästäkin pätkästä idean saa:
Vuonna 1974 alkoi saada myös suurta julkisuutta Juice Leskinen yhtyeensä Coitus Int. kanssa. Iso-Ykä kuuluu siinä(kin) mielessä toisinajattelijoihin että kyseisen hepun tuotanto ei ole koskaan oikein kolahtanut, joskaan ei se niin erityisesti inhotakaan. Lähinnä vastenmielisyyttä sai aikaan se, että joskus 1980-luvulla heppu päätti olevansa Suomen viisain mies ja keskittyi sen jälkeen siihen rooliin. No, vuonna 1974 Juice vielä kyllä vaan ihan rehellisesti rokkasi ja siitä esimerkkinä on ihan mukiinmenevä ralli Einarin Polkupyörä:
Suuren yleisön tietoon tuli kyseisenä vuonna myös tamperelainen Kaseva-yhtye, joka sai levytyssopimuksen vaikkei ollut heittänyt vielä ensimmäistäkään keikkaa. Yhtye ei tehnyt uransa aikana kuin kolme albumia, jota voi pitää hyvin valitettavana asiana sillä kyseinen bändi oli kertakaikkinen melodisen rockin mestari. Esimerkkinä kappale Vanha Mies:
Pikku-Ykä muistaa katselleensa Kasevaa televisiosta (tietysti mustavalkoisesta) vuonna 1974 eikä yhtyeen musiikki vielä auennut sillä lailla kuin myöhemmin. Lähinnä tuli mieleen, että laulaja Antti Raiviolla oli mahdottoman iso klyyvari. Mutta ei kai yhdeksänvuotiaalta vielä kauhean paljon voi odottaa. Vuosi 1974 oli yleensäkin varsin merkittävä suomalaisen rockin historiassa ja vuoden loppuvaiheilla ei sitten pudonnut enää pajatson keskusta vaan koko pajatso ja senhän pudotti tietysti Hurriganes albumillaan Roadrunner, jota albumia voi huoletta sanoa kaikkien aikojen parhaaksi perusrokkia sisältäväksi levyksi. Kappale Get On on kuunneltu niin moneen otteeseen niin monessa paikassa että laitetaan soimaan sen sijasta albumilta kappale Häläläsin Tässi. Eiku siis Tallahassee Lassie:
Kun pikku-Ykä sai joululahjaksi Roadrunnerin c-kasettiverson niin silloin joulu muuttui The Jouluksi. Silloinhan yleisin musiikintoistoväline oli Philipsin radionauhuri, monomalli. Jollain kavereilla oli jo silloin stereoita, niitä sen ajan yhdistelmälaitteita ja niistä LP-levyltä kuunnellessa sitä samaa Roadrunneria pikku-Ykäkin havaitsi että on olemassa sellainenkin asia kuin basso. Ei sitä siinä radiomankassa pahemmin kuulunut. Mutta sehän ei tahtia haitannut. Hurriganesin kotimaisina, ja ihan kohtalaista menestystä saaneina kilpailijoina saattoi pitää yhtyeitä Alwari Tuohitorvi (myöhemmin Alwari T) ja Ronski & Exotic (myöhemmin The Ronski Gang). Laitetaan näiltä kilpailijoilta pätkänä Alwari Tuohitorwen kappale Rokataan Vaan, jota voi pitää jonkunlaisena kiltimpänä versiona kappaleesta Fiilaten Ja Höyläten:
Jo pari vuotta aikaisemmin oli itselleen saanut sekä huomiota että menestystä Heikki Harma eli Hector, joka kuuluu Ykän mielessä samaan sarjaan Juice Leskisen kanssa. Silloin kun Hector oli osallistuva ja tiedostava niin hän oli pirun ärsyttävä mutta silloin kun hän keskittyi ihan puhtaaseen musiikin tekemiseen niin lopputulos oli maukas, niin kuin tässä kappaleessa Hannikaisen Baari vuodelta 1976:
Vuonna 1975 teki läpilyöntinsä myös yhtye Sleepy Sleepers, joka oli varsin räävitön huumorirock-yhtye. Yhtye kehittyi myöhemmin Leningrad Cowboysiksi joka taas ei hotellin suunnalla juuri herätä mielenkiintoa. Pumpun 1970-luvun tuotanto kolahtaa huomattavasti enemmän. Aikanaan, jo 1970-luvun loppupuolella Sliipparit alkoivat muuttua myös ”Suomalaisen rockin kuka kukin on”-teokseksi, sen verran maineikkaita muusikoita sen riveissä esiintyi. Nykypäivän mittakaavassa tuotanto on suorastaan kilttiä, mutta Kekkoslovakiassa siitä nousi meteli ja Pinnanmaan Tietotoimiston tietojen mukaan koko bändi oli hetken ajan porttikiellossa joka ainoassa suomalaisessa keikkamestassa. Bändihän löi itsensä läpi kappaleella Kuka Mitä Häh, mutta parantumattomana romantikkona pikku-Ykästä isoksi Ykäksi kasvanut Yrjö laittaa soimaan bändin debyyttialbumilta herkän balladin Saaran Jaava:
Huhun mukaan Sleepy Sleepers aiheutti aikanaan jopa ulkopoliittisia ongelmia, sillä vuonna 1977 se meinasi julkaista albumin nimellä ”Karjala Takaisin”. Levy-yhtiö EMI otti takapakkia ja albumi julkaistiin nimellä ”Takaisin Karjalaan”. Liekö eräs kaljupäinen ja televisiosilmälaseja käyttänyt heppu ottanut yhteyttä levy-yhtiöön? Siihen saattoi olla syynsäkin, sillä vasta jälkeenpäinhän saatiin tietoon että Rauhanvaltio esitti silloin Suomelle sekä yhteisiä sotaharjoituksia että sitä, että Lapin puolustus luovutettaisiin neuvostojoukoille. Käsittääkseni tarinan sankarina oli silloin puolustusvoimien komentaja kenraali Lauri Sutela joka loppulaskussa esti hankkeen.
Vuonna 1975 tuli esille vielä yksi suomalainen progebändi Tabula Rasa, joka sai itselleen jopa pienoisen hitin ”Rakastatko Vielä Kun On Ilta”:
Progea tuntemattomalle lukijalle yhtye on varmaankin jäänyt varmaan melko vieraaksi, eihän se ehtinyt tehdä kuin kaksi albumia. Mutta yhtyeen kitaristi ja pääsäveltäjä on varmasti kaikille tuttu sillä hän on Heikki Silvennoinen, joka tuli suuremmalle yleisölle tunnetuksi Kummeli-huumorisarjasta ja hepusta on tullut likimain Spede Pasasen veroinen ikoni tällä alalla. Matka ryppyotsaisesta progemiehestä kansan suosimaan kieli poskessa-hahmoon on ollut pitkä mutta menestyksekäs. Lyckaa Heikille täältä hotellin respasta. Mitä hän sitten nykyisin puuhaileekaan.
Vuonna 1975 oli framilla myös lyhytikäiseksi jäänyt Rock´n´Roll Band jonka kappaleesta I´m Gonna Roll tuli varsin suosittu:
Yhtyeen kitaristi Dave Lindholm tunnettiin silloin lähinnä nimellä Isokynä Lindholm ja erittäin kova kynäilijä mies kitaransa kanssa on aina ollutkin. Lindholmin soolotuotannosta voitaisiin nostaa esille vaikkapa kappale Puhtaat Laivat:
Hurriganesin kitaristi Albert Järvinen erosi yhtyeestä vuonna 1975 ja perusti Pave Maijasen ja Ippe Kätkän kanssa Royals-yhtyeen, jota saattoi pitää jonkunlaisena suomalaisena superbändinä. Suosikissa ja sen silloisessa kilpailijassa Help-lehdessä yritettiin saada aikaan jonkunlaista kilpailua Hurriganesin ja Royalsin välille, mikä kilpailu oli tietysti aivan keinotekoista. Tekiväthän yhtyeet hyvin erilaista musiikkia. Tästä esimerkkinä yhtyeen kappale Out vuodelta 1977:
Laitetaanpa sitten ikävän vähälle huomiolle jäänyt mainio kappale. Kyseessä on heppu nimeltä Matti Järvinen joka teki varsin hienon albumin ”Matin Levy” vuonna 1976. Albumin jälkeen Järvinen löi hanskat tiskiin ja lopetti muusikon uransa mitä voi pitää suurena vahinkona sillä ainoaksi jäänyt debyyttialbumi antoi vihjeitä siitä, että hepulla olisi ollut hyvin, hyvin paljon musiikillista annettavaa. Laitetaan soimaan kappale ”Katselen Kaunista Iltaa”:
Kyseisenä vuonna sai hetken ajan ohimenevää suosiota myös turkulainen yhtye Dead End 5, jota voidaan pitää jonkunlaisena esiasteena nykyisin varsin yleisille naislaulajilla varustetuille heavybändeille:
Lisätäänpä tähän vielä progepuolta eli laitetaan Wigwamista eronneen ja soolouralleen lähteneen Pekka Pohjolan kappale ”Matemaatikon Lentonäytös” vuodelta 1976.
Pekka Pohjolan tuotanto on ikävän vähälle huomiolle jäänyttä vaikka häneen kiinnitti huomionsa myös Mike Oldfield jonka kanssa Pohjola teki tämän ”Keesojen Lehto” albumin uusiksi ja mies toimi Oldfeldin kiertuebasistina. Aikanaan hepulla olisi ollut mahdollisuus päästä suurempiinkin kuvioihin sillä hän soitti ruotsalaisessa Made In Sweden-yhtyeessä yhdessä entisen Tasavallan Presidentin rumpalin Vesa Aaltosen kanssa ja bändiä kysyttiin ABBAn taustabändiksi. Pohjola ja Aaltonen totesivat että no can do. Taiteellisesti ratkaisu oli varmasti onnistunut mutta taloudellisesti tuskin ei.
Vuodelta 1976 täytyy vielä mainita yhtye Kontravirtanen, joka hieman myöhemmin nimellä Kontra sai melko suuren hitinkin kappaleella Jerry Cotton, mutta tähän laitetaan esimerkiksi mainio kappale Onomatopoeettinen Alkoholiliike:
Näin äkkiseltään voisi sanoa, että suomalaisen rock-musiikin kulta-aikaa oli 1970-luvun alkupuolisko. Yhtenä syynä siihen voi pitää Love Records levy-yhtiötä joka julkaisi tuotantoa siihen aikaan. Kyseinen levy-yhtiö meni sitten pankrottiin 1970-luvun loppupuolella nähtävästi sen vuoksi että se julkaisi jatkuvasti myös taistolaista ja ei niin suosittua musiikkia. Ehkä siinä touhussa myös into ylitti taloudenpitokyvyn. Kun bisnestähän se rock-bisneskin on.
1970-luvun loppupuolella suomalainen musiikkigenre muuttui Ykää ei-niin-kiinnostavaan suuntaan ja ensimmäisenä tuli esille rockabilly, jonka kotimaiseksi supertähdeksi nousi Teddy & The Tigers. Mistä tämä rockabillyaalto ja yleensäkin 1950-luvun fanittaminen tuli? Varmaankin siihen oli kaksi syytä. Toinen oli televisiossa ollut suosittu Onnen Päivät-sarja ja toinen Suosikin silloisen päätoimittajan Jyrki Hämäläisen hinku 1950-luvun rockiin jonka hän sitten lopultakin sai suosituksi Suomessa. Ainakin hetkeksi aikaa. Lienee niin, että Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa rockabilly on ollut hetken aikaa kaikkein suosituin musiikinlaji. Tässä siitä esimerkkiä eli yhtye Teddy And The Tigers ja kappale Dancing Shoes:
Näitä samanlaisia yhtyeitä tuli sitten paljon, niin kuin esimerkiksi Johnny & The Dodgers, Buddy Rider 'n' The Black Bisons sekä Buddy Basso ja Pantterit. Jaa niin, tuo viimeinen oli kyllä Sleepy Sleepersin vittuilua ilmiölle.
Tosin samaan aikaan tuli suomalaiseen musiikkiin eräs tekijä jonka merkityksen alkoi tajuta vasta 1980-luvulla jolloin siitä tuli legenda. Kyseessä oli tietysti Leevi And The Leavings:
Suurin piirtein samaan aikaan tuli suosituksi toinen musiikillinen ilmiö, joka ei ole niin pikku- kuin isoa Ykääkään koskaan erityisemmin miellyttänyt eli punk ja ennen kaikkea sitä seurannut ns. uusi aalto joka toi Suomeen musiikin muotoon naamioidun sertifikoidun nuorisovalituksen. Yhtä-äkkiä keksittiin nuoriso-ongelma joka korostui ennen kaikkea siinä ettei nuorisolla ollut kokoontumistiloja, ja niitten saamisesta tuli maailman tärkein ongelma vaikkei vaatijoilla oikein ollut mitään käsitystä siitä, että mitä niillä loppulaskussa sitten tehtäisiin. Mutta elämäntuskaa piti silti julistaa. Se oli niin pirun muodikasta. Aikanaan Ykä ajatteli, että voiko mitään musiikin lajia inhota niin paljon kuin tuota, mutta sitten paljon myöhemmin tuli tämä tiedostava rap, esmes Paleface, jolloin Ykäkin ymmärsi että aina voidaan entiset saavutukset ylittää.
Ykkösvalittaja silloin oli tietysti suursuosion saanut Pelle Miljoona, mutta säälin lukijan korvaa sen verran etten laita hänen tuotantoaan tähän. Laitetaan sen sijaan Eppu Normaalia, joka laskettiin silloin samaan uuden aallon genreen mutta tosiasiassahan eput olivat vain eppuja, jotka ottivat touhunsa mukavasti kieli poskessa. Pannaanpa esimerkiksi kappale Kuolleet Kakarat. Onhan meinaan selvää, että jos joku tekisi nykyisin tämänlaisen kappaleen, niin siitä seuraisi taivaan korkea joukkorääkyminen:
Samoin vuonna 1978 Kake Singers-yhtyeen esittämä kappale Me Halutaan Olla Neekereitä taitaisi jäädä nykyisin julkaisematta:
Mutta jaa… tässähän pääsikin se 1970-luku loppumaan, joten lienee aika lopettaa tämä juttu. Sitten 1980-luvullahan törmättiin ensimmäisen kerran oikein totaaliseen rock-hysteriaan. Senhän sai aikaan yhtye nimeltä Dingo. Silloin vuonna 1985 kun Dingo oli suosionsa huipulla oli Ykä puolestaan armeijassa. Ja jätkien kanssa siellä patterissa naureskeltiin sitä, että nuo Dingon jätkät ne ovat yhtä aikaa rock-muusikon taivaassa ja helvetissä. Olihan meinaan niin, että heillä oli keikoilla ympärillään tuhansia naaraspuolisia faneja jotka olisivat valmiita tekemään ihan mitä tahansa idoliensa eteen.
Ja joka ainoa niistä oli sakkolihaa.
