Huitsinnevadan kuntaan kuuluvassa Örnätjärven kylässä elettiin lämmintä heinäkuista lauantai-iltapäivää vuonna 2018. Kylässä vallitsi sellainen rauhallisen unelias tunnelma, niin kuin niin monissa suomalaisissa samanlaisissa kylissä oli aina vallinnut. Sukupolvesta toiseen. Mitä nyt hevoset olivat vaihtuneet nelivetopeleihin. Kylällä sijaitsevan hotellin omistaja, tarkemmin sanottuna Perskeleen Ykä istui hotellinsa toimistossa ja niputteli kuitteja, jotka hän veisi maanantaina Huitsinnevadan Vähänvälitystoimistoon. Bisnes vaatii paperityönsä, vaikkei Ykä siitä erityisemmin nauttinutkaan ja ammattilaisen apu tässä asiassa oli joka penninsä väärti. Moni kaveri oli mennyt pankrottiin silkkaa laiskuuttaan, huolimattomuuttaan ja ennen kaikkea omia kykyjään yliarvioiden.
Hotellibisnes pyöri miten kuten niin hotellin kuin Persaaukistenniemen mökkikylän kohdalla. Ei se kullan vuolemista ollut, mutta viivan ylle jäi sentään aina jotakin. Olisihan Ykällä ollut tietysti se helpoin vaihtoehto tarjolla, mutta miehellä oli sentään jotain moraalia tallella, vaikka nykyisessä Suomessa se miellettiinkin lähinnä sairaudeksi. Toki Ykään oltiin oltu yhteydessä pakkomaahanmuuttoviraston taholta ja kyselty, että voitaisiinko Hotelli Yrjöperskeles muuttaa vastaanottokeskukseksi, mutta vastaus oli ollut, että ennemmin tämä luovutetaan Pinnanmaan Pataljoonalle asutuskeskusharjoittelutiloiksi tai sitten poltetaan koko torppa tykkänään.
Toimiston pöydällä oleva kännykkä soi. Ykä katsoi, kuka soittaja oli. Jaa, sehän oli Vyrlämön Väne, paikallisia heppuja. Järkevä ja asiallinen mies kuin mikä. Töissä Huitsinnevadan vesilaitoksella. Ykä vastasi:
- No terve, Väne. Mitäs mies?
Vänen ääni oli tavallista huomattavasti kireämpi:
- Kuule Ykä… muistatkos… mitä joku aika sitten sovittiin… ja luvattiin… nyt olis kuule sen aika…
Ykällä löi hetken aikaa tyhjää, mutta sitten hän oivalsi, mitä Väne tarkoitti ja kysyi vain lyhyesti:
- Montako?
- Neljä?
- Oletko soittanut muille?
- En vielä. Soitin sulle ensiksi.
- Ei tartte soittaakaan. Minä soitan. Äläkä helvetissä soita poliisille. Me tullaan sinne mahdollisimman pian. Ja laita pressu päälle.
- On laitettu jo.
Ykä lopetti puhelun ja soitti lyhyet puhelut Lötjöselle, Kutvoselle, Pöntiselle ja Pätiselle, jotka taas soittaisivat tahoillaan omansa. Kukaan ei kysellyt eikä kyseenalaistanut. Nyt oli aika lunastaa se lupaus, joka oli tullut luvattua. Tietäen, että sama olisi voinut tapahtua kenelle hyvänsä. Sen jälkeen jokainen hyppäsi tahoillaan autoonsa ja nosti kytkintä. Osa lähti ajamaan Vyrlämöille. Pätinen puolestaan alkoi kotonaan lastata Bobcatin minikaivinkonetta kuorma-autonsa lavalle. Sille olisi tänään käyttöä. Höyrähtälän Vänni tuli hänelle alkuun avuksi ja sen jälkeen hän suuntasi kohti Örnätjärven Erämiesten metsästysmajaa. Sekin näyttelisi tänään omaa osaansa. Toisaalla puolestaan Völlykkälän Veke ja Kaatamon Mane lastasivat pick-upin lavalle Vekellä hallussa olleita vanhoja ratapölkkyjä sekä lapioita ja suunnistivat sen jälkeen tiettyyn paikkaan noin kilometrin verran Örnätjärven ampumaradasta pohjoiseen.
Parikymmentä minuuttia myöhemmin Ykä ajoi UAZ:illaan Vyrlämöitten pihaan. Paikalla olivat jo Lötjönen sekä Pensselssonin Veka ja Ryönämön Rami. Lisäksi pihassa oli Ykälle outo auto, joku vanhemman mallinen Toyota Corolla. Koko lailla pommin oloinen näin äkkikatsomalla. Ykä arvasi kyllä, mitä varten auto oli paikalla ja muut miehet olivat työntäneet sen sillä lailla pensasaidan taakse näkösuojaan, ettei sitä tieltä erottanut. Ykä pysäytti autonsa ja käveli Vänen luo. Vänen luona oli hänen vaimonsa Niina ja itkevä 16-vuotias tyttärensä Pirkko. Samaan aikaan pihalle saapui muita miehiä, jotka olivat yhtä lailla tulleet lunastamaan lupausta. Ykä totesi:
- Meniskös Niina ja Pirkko sisälle? Me hoidetaan tää.
Pirkko kysyi kyyneleitään pyyhkien:
- Ei kai isä joudu vankilaan?
Siihen vastasi Lötjönen:
- Ei. Jos se meistä kiinni on. Ja kenestäs muustakaan tämä kiinni on. Ja muistakaa hei että Väne lähti meidän mukaan seuran majalle tänään jo kello yksitoista. Sen jälkeen ette ole häntä nähneet ettekä odottelekaan ennen huomista iltaa. Muistakaa myös tietenkin, että kummankin teistä tulee olla täysin suuton sanaton siitä, mitä täällä on tapahtunut.
Niina ja Pirkko menivät sisään taloon ja sulkivat oven. Ykä totesi:
- No niin. Vilkaistaas kappaletavaraa.
Väne nykäisi pressun pois. No, neljähän niitä siinä oli. Niitä turvapaikkamiehittäjiä. Olisivatko olleet iältään puolessavälissä kolmeakymmentä. Ja hengettömiä joka ainoa. Tähän oltiin tultu. Ei tämä ollut kenellekään yllätys. Siksi miesten kesken oltiin sovittu toiminnat, joita ei oltaisi kymmenen vuotta takaperin osattu edes kuvitella. Se invaasio, mikä maassa oli alkanut vuonna 2015 ja seuraavana vuonna jatkunut ilman, että hallitus oli saanut kehitettyä muuta kuin julkilausumia siitä, että joskus tulevaisuudessa Suomen houkuttelevuutta tullaan todennäköisesti tai ainakin ehkä vähentämään oli lopulta saanut aikaiseksi sen, että maassa oli jo yli 200.000 samanlaista häiskää. Toinen toistaan röyhkeämpiä.
Koskaan ei tullut liikekannallepanoa. Koskaan ei laitettu rajoja kiinni. Ja suomalaisten jatkuvasti kiristyvään pinnaan oltiin vastattu aina vain uusilla pakkosuvaitsevaisuuskampanjoilla ja sillä, että kaikki aluehallinto siirrettiin suoraan Helsingin ja sitä kautta Brysselin alaisuuteen. Niinpä Pinnanmaallakaan ei ollut enää vaihtoehtoa ja se sai oman katkeran ja ei-toivotun osansa tästä invaasiosta. Sen piti elättää miehittäjä, sietää sen kiittamättömyys ja röyhkeys ja vielä julkisesti kiittää miehittäjää siitä, että se oli tullut parantamaan Suomen sairaudesta, jota se ei tiennyt sairastavankaan. Siksi aikanaan niin rauhallinen maaseututaajama Huitsinnevadakin oli muuttunut turvattomaksi ja levottomaksi Vuosaaren kopioksi jossa autot paloivat aika ajoin ja naisten vapaa kulku oli historiaa. Paikaksi, jossa kissa jahtasi lihapaloja. Paikaksi, jossa koirat pidettiin tarhassa, että kissa sai vapaasti saalistaa.
Lopulta Örnätjärvikin oli saanut maistaa osansa. Nuo vastaanottokeskusten häiskät eivät olleet persaukisia, ja ne olivat alkaneet ostaa käytettyjä autoja. Joita ne saivat ajaa ilman ajokorttia, sillä ruotsalaisen ennakkotapauksen mukaan henkilökohtainen ilmoitus kotimaahan jääneestä ajokortista oikeutti ajamaan autoa turvapaikanhakijan henkilötodistuksella. Autoja oli alkanut liikkua täälläkin. Ahdistelutapauksia oli jo ollut. Yksi raiskauskin, mutta tekijät olivat päässeet karkuun. Mutta nyt oltiin tultu ahdistelemaan väärän miehen tytärtä. Näille häiskille oltiin opetettu, että tämä lammasmainen kansa nielee kaiken, eikä uskalla panna hanttiin. Mutta nyt nämä neljä olivat oppineet viimeisenä oppituntinaan, että lopulta tulee vastaan hevonen, jota ei pysty kengittämään.
Pensselssonin Veka kysyi Väneltä:
- Kuinkas tää oikeestaan tapahtui?
Väne sytytti Voimasavuke Bostonin, tuumaili hetken ja kertoi:
- Pirkko on hyvä tyttö. Menee lukion toiselle. Ei mikään kermaperse, vaan tykkää puuhailla kaikenlaista eikä kitise kotihommista. Lupasi leikellä nurmikon. Mulla oli talossa omaa puuhattavaa. Niin kuin oli Niinallakin. Lämmin keli kun on, niin lähti leikkaamaan lyhkäsissä shortseissa ja topissa. Minä siitä osannu aatella sen enempää…
…ja eihän siinä menny kuin varttitunti kun se huusi minua apuun kuin hinaaja. Minä näin ikkunasta että nuo jätkät oli sitä kourimassa ja sittenhän mulla pimahti. Otin vähän keskusteluvälinettä mukaan, ryntäsin pihalle, näin että nehän olivat jo repimässä sitä toppia tytön päältä ja huusin, että suksikaa hevon helvettiin kun vielä kerkeette. Näyttivät tuumivan, että eipä yks mies neljälle pärjää ja niistä se isoin tuli elviksenä meikäläistä kohti. No, minä humautin sitä pesäpallomailalla kalloon, minkä vaan käsivarsista lähti…
Hyvin oli Vänellä käsivarsista lähtenyt. Sen näki häiskän montulla olevasta kallosta. Väne kertoi toisten kaivaneen taskuistaan veitset ja alkaneen huitoa niillä helvetisti huutaen. Tajuamatta, että Vänellä oli takkinsa taskussa Baikalin Margo-pienoispistooli. Kymmenenhän siihen lippaaseen mahtui. Vaikka viha oli ehkä sumentanut Vänen järjen, niin ei silmiä eikä kättä. Nopeasti katsomalla yksikään laukaus ei ollut mennyt ohi.
Ykä sanoi ääneen sen, mitä jokainen mies ajatteli:
- Noista ansionsa mukaan saaneista häiskistä minä en välitä. Mutta Vänestä ja hänen perheestään minä välitän. Nämä jäljet hävitetään. Tätä ei ole tapahtunut. Te tiedätte kyllä, miten käy, jos viranomaiset saavat tietää.
Tiesiväthän miehet. Varsinkin kun Huitsinnevadankin asioita hoitavan Hömpstadin käräjäoikeuden uudeksi tuomariksi oli tullut Helsingistä eräs virkaintoinen ja ääridemlalainen humanistihaukka. Oikea harpyia, joka käytti rangaistusasteikon yläpäätä jos vain haistoikin jotain, jonka saattoi tulkita rasistiseksi motiiviksi. Miehet muistivat tuoreen tapauksen, jossa heidän Huitsinnevadassa asuva tuttavansa Muurolan Pale oli vetäissyt kahta turvapaikkamiehittäjää turpaan, kun ne olivat yrittäneet pölliä käsilaukkua eräältä eläkeläiseltä.
Pale oli vankka mies, ja kummankin epäonnisen ryöstäjän leukaluita oltiin parsittu kirurgien toimesta kasaan. Ja tätä leukojen parsimista tuomari oli pitänyt perusteenaan tuomitessaan Palen rasistisella motiivilla tehdystä törkeästä pahoinpitelystä. Tuomari tiesi, että Palella ei ollut mitään aikaisempaa rikosrekisteriä, joten hän tuomitsi Palelle kahdeksan vuotta ehdotonta vankeutta. Saihan hän siten varmistettua, että Palen perheellä ei olisi isää neljään vuoteen. Jos Väne puolestaan joutuisi vastuuseen tekemästään, oikeus katsoisi ilman muuta Vänen syyllistyneen nelinkertaiseen murhaan ja lasauttaisi hänelle elinkautisen.
Ja sitä ei tämä porukka sallisi. Sellaisen aika oli mennyt jo kauan sitten ohi. Sillä jos ei ole ruumiita, ei ole rikostakaan. Nyt tehtäisiin se, mikä oltiin aikaisemmin sovittu. Ensimmäisenä toimeen tarttuivat Pensselssonin Veka ja Ryönämön Rami. Molemmat laittoivat lateksihanskat käsiinsä. Veka kaivoi ruumiilta kännykät ja kaikki henkilöpaperit ja laittoi ne sitten muovipussiin. Kännyköistä hän jätti virrat päälle. Väne oli ampunut sopivan tarkasti, eivätkä ne olleet veren tahrimat. Samaan aikaan Rami kiinnitti Corollan rekisterikilpien päälle valekilvet. Nykyisillä 3D-tulostimilla niitä väsäsi varsin kätevästi. Sattumoisin valekilven numero oli sama kuin erään turkulaisen vasemmistoaktivistin kilvessä.
Veka laittoi suoraan pakasta otetut vinyylihaalarit päällensä, samoin upouudet lenkkarit jalkaansa, hyppäsi ajasta iäisyyteen siirtyneitten turvapaikkamiehittäjien autoon ja läksi ajamaan kohti Hömpstadia. Rami seurasi häntä omalla autollaan. Hömpstadissa Veka ajoi Corollan eräälle sataman lähellä sijaitsevalle parkkipaikalle, josta tiedettiin, että siellä ei ollut valvontakameroita. Hän otti mukaansa muovipussin, lukitsi auton oven, irrotti valekilvet ja käveli seuraavalle kadulle, jossa hän hyppäsi Ramin kyytiin ja miehet ajoivat sen jälkeen Hömpstadin satamaan. Siellä hän laittoi autonkin avaimet muovipussiin, käveli satamakahvion vessaan ja pudotti kassin WC:n roskikseen. Pirustakos sen tietää, vaikka heput olivat joillain toisilla papereilla päättäneet lähteä hakemaan Ruotsista ihmisille kelpaavaa puuroa.
Kun Veka ja Rami olivat lähteneet ajamaan kohti Hömpstadia, jatkui Vyrlämöillä toiminta. Porukkaan kuuluva Anton Örfman otti Vänen pistoolin sekä pesäpallomailan, joka oli katkennut lyönnin voimasta ja ajoi niitten kanssa tiluksilleen. Örfman oli paikallinen viljatilallinen ja sen lisäksi hän oli taitava ja Pinnanmaan alueella hyvin tunnettu seppä. Pajallaan hän purki aseen ja sulatti sen yhdeksi möykyksi. Itse asiassa tälle möykylle ja mailalle olisi vielä käyttöä. Olihan niin, että valitettavasti myös Pinnanmaalle oli levinnyt – ainakin jossain määrin – suvaitsevaisuushysteria, ja Hömpstadissa toimiva Hyvät ja parhaat ihmiset ry oli pyytänyt häneltä jonkunlaista taottua kiertopalkintoa, joka annettaisiin vuoden suvaitsevaisimman teon tekijälle.
Örfmanille oltiin annettu vapaat kädet palkinnon suunnitteluun ja nythän hän sai idean. Hän tekisi sulatetusta möykystä suurikokoisen avaimen, jonka istuttaisi rikkinäiseen pesäpallomailaan ja nimeäisi kiertopalkinnon ”Ajatusten Avaimeksi” ja möisi sen saatesanoilla ”avain symbolisoi suvaitsevaisia ajatuksia, jotka aina voittavat viha-ajatukset joita taas symbolisoisi rikkinäinen pesäpallomaila”. Suvakithan olivat komeitten lauseitten perään, joten idea menisi heittämällä läpi ja Örfmanin mielestä asiantilaan sopisi vallan mainiosti, että suvaitsevaisuuskiertopalkinnon raaka-aineilla oli lastaan puolustanut ja sillä hetkellä varmasti viha-ajatellut isä nirhannut hengltä neljä raiskausta yrittänyttä suvaitsevaisten ikonihahmoa.
Mutta kyseinen pysti sai odottaa. Anton hyppäsi tällä kertaa traktoriinsa ja läksi ajamaan kohti määrättyä pistettä Örnätjärven ampumaradan pohjoispuolella. Vyrlämöillä taas paikalla olevat miehet olivat pakanneet ruumiit muoviin yksi kerrallaan ja nostivat ne Lötjösen avolavapakun lavalle. Siitä koko joukkio läksi ajamaan, kahden minuutin välein yksi auto kerrallaan kohti Örnätjärven ampumarataa. Ampumaradalta pohjoiseen jatkui hyväkuntoinen metsätie noin seitsemänsataa metriä ja siitä erkani huonokuntoisempi, mutta ajokelpoinen tie. Tien kääntöpaikalle oli matkaa noin kolmesataa metriä. Kun miehet saapuivat kääntöpaikalle, siellä odotti jo Pätisen kuorma-auto sekä Völlykkälän Veken auto.
Pätinen oli jo ajanut Bobcatin kaivurillaan noin sadan metrin matkan synkkään metsään, jossa Veke ja Mane olivat tehneet valmistelevaa työtä. Jo aikaa sitten miehet olivat huomanneet, että sillä kohdalla mäensyrjässä oli suuri kivi, jonka alla olevaa maata keväiset sulamisvedet olivat syöneet ties kuinka kauan. Eikö tuo lienyt kymmenen tonnin murikka. Ja koska kivi itsessään oli valmiiksi hyvin kallellaan, se ei tarvitsisi kuin pientä apua kaatuakseen. Nyt se apu tulisi, sillä kiveä tarvittaisiin. Veke ja Mane olivat irrottaneet kiven ympärillä olevia pintamaakerroksia ja vieneet ne hieman sivummalle. Kun Pätinen tuli kaivurinsa kanssa paikalle ja alkoi syventää kivestä nähden alarinteessä sijaitsevaa kuoppaa, laittoivat Veke ja Mane edelleenkin kallistuvan kiven tueksi ratapölkkyjä, ettei paasi pääsisi kaatumaan ennen aikojaan. Taitavana koneenkäyttäjänä Pätinen jatkoi kuopan syventämistä. Tarvittiinhan siinä sentään tilaa neljälle miehelle.
Paikalle saapui Lötjösen pick-up, Örfmanin traktori sekä porukan muut miehet lapiot olallaan. Sanoja ei pahemmin tarvittu. Muoviin pakatut ruumiit vedettiin köysillä monttuun yksi kerrallaan. Sen jälkeen Ykä ja Kutvonen kiersivät kettingit kiveä tukevien ratapalkkien ympärille ja kiinnittivät ne Örfmanin traktoriin. Ykä nosti peukkua, Örfman omaansa ja sen jälkeen kytkintä. Voimakkaan ja kovan väännön omaavan Valtran ei tarvinnut kauaa ponnistella, kun ratapalkit irtosivat kiven alta. Kivi jäi vielä hetkeksi paikalleen, aivan kuin miettien, että olisiko tuhansien vuosien jälkeen aika vaihtaa asentoa. Sitten se antoi periksi painovoimalle ja jysähti kuopan päälle.
Tämän jälkeen ei jäljellä ollut kuin viimeistelytyö. Miehet alkoivat siirrellä Völlykkälän ja Kaatamon irroittamia pintamaakerroksen palasia kiven ympärille. Harvoin oltiin nähty yhtä huolellista maisemointityötä. Lopputulos hiveli silmää, ja saattoi sanoa, että kivi oli lojunut tuossa asennossa viimeiset parituhatta vuotta. Selvää oli, että tuon kiven alta ei kukaan etsisi ensimmäistäkään raatoa. Maastoon jäi vain hieman pyörän ja telaketjunjälkiä, mutta sekin korjaantuisi parin päivän kuluttua kun Pätinen tulisi motonsa kanssa paikalle. Alue oli nimittäin Pensselssonin perikunnan maita, ja Veka oli ennen Hömpstadiin lähtöä todennut, että sen viivästyneen harvennushakkuun aika on nyt. Moton jäljet sotkisivat loputkin todisteet.
Urakka ei ollut vielä ohi. Ensiksi miehet palasivat ampumaradalle, jossa polttivat käyttämänsä lateksihanskat maustettuina alueelta kerätyillä tyhjillä haulikonpateilla ja käytetyillä tauluilla. Sitten pestiin Lötjösen auton lava huolellisesti. Tämän jälkeen oli lopullisen alibin aika ja miehet ajoivat – taas parin minuutin väliajoin – Örnätjärven Erämiesten majalle, jossa Höyrähtälän Vänni oli lämmittänyt saunan ja tuonut paikalle tarvittavan määrän rekvisiittaa, eli syötävää ja juotavaa. Nämähän olivat virallisesti etukäteen sovitut jätkäporukan juomingit, jossa oltiin oltu jo aamupäivästä alkaen. Väne oli myös ollut mukana, alusta alkaen. Todistajista ei olisi pulaa.
Puolen tunnin kuluessa kaikki miehet olivat kokoontuneet majalle. Tilanne käytiin vielä läpi. Vyrlämöitten talon lähellä ei ollut silminnäkijöitä. Niina ja Pirkko pitäisivät varmasti suunsa kiinni. Laukaukset olivat saattaneet kuulua, mutta pienoispistoolin ääni ei kanna kauas. Viranomaiset löytäisivät aikanaan jätkien auton, mahdollisesti henkilöpaperit ja kännykätkin, niin kuin tarkoitus olikin. He tekisivät ilmeisen johtopäätöksen, että jätkät olivat vain päättäneet vaihtaa maisemaa. Näinhän kävi päivittäin, eikä viranomaisilla ollut enää mitään käsitystä siitä, missä kaikki turvapaikkamiehittäjät majailivat. He nakkaisivat asialle paskan, eivätkä tuhlaisi muutenkin koko ajan väheneviä voimavarojaan tyhjänjoutoon. Kai ne ilmestyvät takaisin, jos niitä huvittaa. Turvapaikkahuilaamossa sinänsä saattaisi herätä pelonsekaisia ajatuksia, sillä todennäköisesti jätkät olisivat mainostaneet, mikäli aikoisivat häipyä. Nyt siellä tiedettiin, että neljä tyyppiä oli kadonnut.
Sovittiin vielä suunnitelma kaikkein pahimman varalle. Jos tästä jostain syystä jäätäisiin kiinni, niin vasikoitaisiin porukka ristiin. Väne sanoisi, että Ykä ne nirhasi, mutta kun olin niin humalassa en muista miten, enkä sitä, mihin ruumiit päätyivät. Ykä taas sanoisi, että se oli Pensselssonin Veka, joka liipaisinta painoi, mutta muu häipyi humalasumuun. Veka sanoisi saman Örfmanin Antonista. Anton taas Kutvosesta. Ja niin edelleen.
Oli aika aloittaa illanvietto. Se sujui periaatteessa samalla tavalla kuin aina ennenkin. Mutta tunnnelma ei ollut riehakas. Ennemminkin surullinen ja haikea. Kivipaaden alla makaavia jätkiä ei kukaan surrut, mutta he surivat ja kaipasivat sitä Suomea, joka heillä oli aikanaan ollut. Ja jonka utopistit olivat muokanneet omannäköisekseen. Samalla tuli tietysti muokattua nämä saunovat miehetkin uuteen uskoon. Kymmenen vuotta aikaisemmin he eivät olisi uskoneet sitä todeksi, mutta nyt he totesivat tylysti syyllistyneensa moninkertaiseen henkirikokseen, ruumiitten hävittämiseen ja todisteitten kätkemiseen. Eivätkä he tunteneet pienintäkään katumusta. Ei läheistensä puolustamisessa mitään väärää ole.
Siinä he istuivat. Väinö Vyrlämö. Yrjö Perskeles. Eelis Lötjönen. Kauko Kutvonen. Paavo Pöntinen. Pentti Pätinen. Väinö Höyrähtälä. Veikko Völlykkälä. Mauno Kaatamo. Veikko Pensselsson. Raimo Ryönämö. Anton Örfman. Likainen Tusina. Likainen ehkä teoiltaan, mutta ei omatunnoltaan. Sillä se, mikä ei ollut oikeus ja kohtuus ei voinut olla lakikaan. Ja laki vaati suomalaisia makaamaan kontillaan odottamassa uutta vierasta iskua, kiittämään iskusta ja pyytämään uutta. Sellaisen lain saattoi hylätä ja tilalle astuisi korpilaki.
Vaara ei olisi ohi. Tulisi uusia autoja täynnä uusia miehittäjää esittäviä jätkälaumoja. Ne autot tulisi pysäyttää jatkossa jo ennen Örnätjärveä. Ykällä oli päässään idea, jota miehet alkoivat pohtia. Siihen palattaisiin vielä, mutta siinä tarvittaisiin erään vaikutusvaltaisen kyläläisen apua.
Myöhemmin saman vuoden syksyllä.
Örnätjärven koulun liikuntasali oli täynnä paikallisia ihmisiä. Pidettiin kyläkokous, jonka oli kutsunut koolle arvostettu kamarineuvos Konsta Kalmanharju, jo 83-vuotias vanha ja kumaraselkäinen mies jolla oli vielä kuitenkin partaveitsenterävät aivot. Hänelle viriteltiin mikrofonia ja sillä aikaa Örfmanin Anton näytti Ykälle ja Lötjöselle Hömpstadin Sanomia. Siinä oli valokuvalla varustettu uutinen onnellisen näköisestä naisesta, joka piti hymyillen kädessään rikkinäistä pesäpallomailaa johon oltiin upotettu isokokoinen ja vanhanmallinen avain. Jutun otsikko kertoi:
”Ajatusten Avain”-palkinto vuoden suvaitsevaisuusteosta on myönnetty Seluliit Tiiterä-Törpmanille”. Miehet katsoivat toisiaan ja hymyilivät tavalla, jota saattaisi sanoa julmaksi. Samassa kamarineuvos Kalmanharju aloitti puheensa:
- Hyvät örnätjärveläiset! Te tiedätte kaikki, että maassamme vallitsee lisääntyvä kaaos, joka ruokkii taas uutta kaaosta. Se kaaos on tullut myös Huitsinnevadaan ja jopa tänne Örnätjärvelle. Ihmisiä on joutunut ahdistelun ja suoranaisen väkivallan kohteeksi täälläkin ja se on aiheuttanut vastareaktion, sillä todistetusti Huitsinnevadan keskustassakin on jo löydetty kaksi ammuttua turvapaikkamiehittäjää. Me emme pysty estämään kaaosta sen koko mittakaavassa, mutta meillä on omat tapamme ja omat mahdollisuutemme turvata oma kylämme. Ensimmäinen tapa on tietysti perustaa säännöllinen – ja sanon tämän suoraan – aseistettu katupartiointi. Sen pystyvät kylän miehemme järjestämään ja tiedänhän minä, että sitä jossain määrin jo onkin. Parempi on vain yhdistää kaikki voimat ja saada aikaan mahdollisimman tehokas ja toimiva organisaatio.
- Toinen, hyvin yksinkertainen tapa on seuraava: teemme ehdotuksen Huitsinnevadan virkakoneistolle, että Örnätjärventie alkaen Örnätjoen sillalta aina Lälläveden rajalle muutetaan yksityistieksi. Silloin meillä on täysin laillinen oikeus valvoa sitä, kuka kylämme alueelle pääsee ja tarvittaessa estää tulo. Hälytysajoneuvot ovat tietysti asia erikseen. Nykytilanteen aiheuttama jatkuva suvaitsevaisuustaloudellinen rasitus on muuttanut Huitsinnevadankin sen verran persaukiseksi, että päätös tulee päivässä. Säästäähän se taas kunnan verorahoja jonkun verran johonkin muuhun murrin perseeseen tuhlattavaksi.
- Tämä tietysti nostaa meidän yhteisiä tienhoitokuluja, mutta ei tolkuttomasti. Kyseessä on kaikkiaan kuuden kilometrin suht hyväkuntoinen pätkä ja kaikki siitä sivuavat tiet on kunta muuttanut yksityisteiksi jo muutenkin. Traktoreita meiltä löytyy yllin kyllin ja varmaan talkoohenkeä auraukseen ja siitä korvaamiseen. Mutta se kannattaa, sillä silloin voimme laittaa puomin Örnätjoen sillalle. Ja vahtia, ettei sen yli luvatta tulla. Lälläveden rajalle siihen ei ole niin tarvetta, sillä Lällävesi on onnekseen vielä toistaiseksi säästynyt vastaanottokeskuksilta.
Asiasta käytiin lyhyt keskustelu, ja Kalmanharjun esitys hyväksyttiin yksimielisesti.
*
Kaksi viikkoa myöhemmin Örnätjärven sillalla
Olihan se niin, että virkakoneistokin osaa toimia nopeasti, kun kyseessä on sen velvollisuuksien vähentäminen. Örnätjärventien muuttaminen yksityistieksi oli käsitelty ja hyväksytty hyvin nopeassa aikataulussa. Örnätjärven sillalla oli juuri päättyneet puomitalkoot. Tolpat oli valettu betoniin ja raskas metallipuomi laitettu päälle. Vastapainon ansiosta sitä oli varsin kevyt aukoa, eikä siitä ainakaan henkilöautolla läpi pääsisi. Jatkossa sillalla tulisi olemaan ympärikautinen vartio. Niin kauan kuin sitä tarvittaisiin.
Vartiointi tulisi tietenkin aiheuttamaan ylimääräistä harmia ja ajanhukkaa, mutta asiat piti priorisoida, ja kyläläisten ja sitä myötä omien perheiden turvallisuus menisi kaiken edelle. Vartiot olivat virallisesti tietenkin aseettomia. Lähelle oltiin kyllä kätketty arsenaalia tarpeen mukaan ja yksi vartijoista päivystäisi viereisen mäkipellon takana, noin kahdeksankymmenen metrin päässä kiikarikiväärillä varustettuna. Vartion kivääriksi oli otettu Lötjösen luovuttama puoliautomaattinen Valmet Petra, kaliiberia .308.
Huitsinnevadan suunnasta saapui auto, joka ajoi sillalle ja jarrutti. Auto pysäytti puomin eteen ja siitä nousi nuori mies ja nainen. Vieraita ihmisiä. Mies totesi:
- Hei, me ollaan Uuno ja Ulla Hilula. Me kuultiinkin tuosta puomista. Meillä olisi asunnon näyttö tuolla Huustvännintien rivitaloilla. Me suunnitellaan sen ostoa ja muuttoa tänne ja tää puomivartio kyllä vain lisää muuttohaluja entisestään.
Tievartio nosti puomin ja totesi hymyillen:
- No eipä sitten muuta kuin tervetuloa Örnätjärvelle.
