Eli kun pikku-Ykä rokkasi, mutta Kekkoslovakia ei
Tällä hetkellähän tilannehan on maassamme sellainen, että elämme jokseenkin mielipuolisia aikoja jolloin hölmöläiset eivät vain neuvo, vaan myös asemansa perusteella vaativat, kuinka tolkullisten ihmisten täytyy kantaa säkillä ei edes valoa, vaan pimeyttä tupaan. Minä kuulun (no, ainakin omasta mielestäni) niihin ns. tolkullisiin (siis ei vastapuolen määrittelemiin ”uustolkullisiin”) ihmisiin ja on selvää, että niin minua kuin kaltaisiani vihataan suvaitsevais-monikulttuurisuskovaisten taholta kuin ruttoa joka sairastaa koleraa joka sairastaa tippuria, jolla on satiaiset joita vaivaa visvasyylä ja paha jalkahiki.
Se käy aika ajoin väsyttämään, joten täytyy välillä kirjoittaa jotain ihan muuta. Kirjoituksessani palaan pikku-Ykän musiikilliselle 1970-luvulle. Rock´n´roll vei pienen miehen mennessään niin että perävalot vaan näkyi. Sinänsä Kekkosen Suomea ei rock´n´roll vielä vienyt läheskään sillä lailla mukanaan kuin pientä Ykää, joten laitan tähän kirjoitukseen tiettyjä videoita näiltä vuosilta jotka hahmottavat hieman tilannetta. Videoita kappaleista, jotka kolahtivat Ykälle ja sellaisista, jotka kolahtivat Kekkoslovakialle. Eli uskaltaudun siis ensimmäisen kerran upottamaan kirjoitukseeni videoita, enkä edes kuvittele, että lukija kahlaisi ne kaikki läpi. Mutta joku lukija omasta ikäpolvestani saattaa katsella muutaman videon ja tuntea tietyn muiston haikeuden. Ja joku 1990-luvulla syntynyt saattaa katsella muutaman videon tuumien, että oliko tuo todellakin ihan tommosta. Tajuten ehkä samalla, että ilman muuta myös 2030-luvulla syntynyt suomalainen katsoo hänelle nykyisin tärkeitä kappaleita naama samanlaisella hymyn tirrillä ja päätään puistellen.
Pikku-Ykän 1970-luku ei mene ihan kalenterin mukaan, vaan se alkaa vuodesta 1972 ja päättyy vuoteen 1982. Hetkestä, jolloin kaikki muuttui hetkeen, jolloin kaikki muuttui. Se ensimmäinen kerta, jolloin kaikki muuttui, oli se, kun Perskeleet muuttivat Oy Firma Ab:n kerrostaloasunnosta rivitaloasuntoon vuonna 1972 ja sen kunniaksi isä-Perskeles, ryökäle, meni ja osti taloon radionauhurin. Tämmöisen Philipsin masiinan, joka muutti kaiken:
Sehän oli tietysti nykymielessä varsin alkeellinen sillä se toimi c-kasetilla, ja kelaamisessakin sitä piti painaa jatkuvasti kelaushanikasta (se isoin hanikka tuossa kuvassa) että kelaaminen onnistui, mutta pikku-Ykälle tuo masiina edusti tekniikan uusinta huippua joka aukaisi hänelle aivan uuden maailman ja jolla saattoi äänittää rokkia niistä harvoista Yleisradion rokkia sisältävistä ohjelmista, mitä silloin oli tarjolla. Ja muuta kuin Yleisradio ei silloin tietenkään ollut. Yleisohjelma ja Rinnakkaisohjelma. Kaksi kanavaa. Rinnakkaisohjelma oli se, jolla oli merkitystä ja tärkein ohjelma oli tietenkin lauantaisin tuleva tunnin mittainen Nuorten Sävellahja. Tuo masiina toi rock´n´rollin Perskeleittenkin huusholliin. Vaikkei isä-Perskeles siitä välttämättä niin kauhean mielissään aina ollutkaan.
Väliin sukupolvitesti: Millä lailla lyijykynä liittyy olennaisesti c-kasettiin?
Ja mitä sitten tuli äänitettyä? Mikä jäi pikku-Ykälle 1970-luvun musiikkitarjonnasta eniten mieleen? Ja mikä taas kiinnosti muuta Suomea eli silloista Kekkoslovakiaa? Maut kun eivät ihan välttämättä kohdanneet. Nykyisin ei ole mikään uutinen, että 70-vuotias häiskä menee katsomaan vaikka Deep Purplen konserttia ja iskelmämusiikin ja rock-musiikin rajakin on hämärtynyt ja muuttunut osittain olemattomaksi, mutta silloin tilanne oli hyvinkin toinen.
Aloitetaan vuodesta 1972. Silloin pikku-Ykä nauhoitti radiolähetyksestä kappaleen Metal Guru, jonka esitti Marc Bolan & T. Rex. Kappaleen jyräävä rytmi teki vaikutuksen ja jopa tietyllä tavalla pelotti ja kuitenkin samalla hiveli pienen pojan kuuloluita. Tietysti kun pikku-Ykä ei osannut vielä englantia, niin kappaleen sanoitus ”metal guru, is it you” kuulosti että ”nevotölyy, iippitsil”. On tullut aikaisemminkin todettua, että englannin kieli oli huomattavasti mielenkiintoisempaa silloin, kun sitä ei vielä osannut.
Vuoden 1972 toinen kappale on Alice Cooper ja Schools Out. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin ei pikku-Ykä loppujen lopuksi tykännyt Alice Cooperista varsinaisesti hänen musiikkinsa vuoksi, vaan siksi, että heppu oli vuoden 1972 seitsenvuotiaan nyhtänköljäläisen mistään mitään tajuamattoman pojan näkövinkkelistä niin kertakaikkisen härskin näköinen jätkä. Olihan pikku-Ykällä Alice Cooperin juliste huoneensa seinälläkin. Juliste muistaakseni tuli laitettua seinälle silloin vallankumouksellisen uudella keksinnöllä sinitarralla, ja isä-Perskeles kysäisi että piruako sinä tommosen härpäkkeen kuvaa tuohon seinälle laitat. Ei kuitenkaan käskenyt ottaa pois. Ehkä hän oli loppujen lopuksi oikeassa. Piruako niitä kaiken maailman härpäkkeitä seinälle laittamaan.
Kyseisenä vuonna 1972 taas Kekkoslovakia oli puolestaan innoissaan Sammy Babitzinin syksyn sävelen voittamasta kappaleesta Daa-da Daa-da. Kyseisestä videopätkästä on pakko myöntää, että playback oltaisiin voitu tehdä ehkä hieman paremmin ja pitää edes piuha kitarassa kiinni ja mikki laulajan edessä. Kappaleestahan tuli sittemmin legenda, sillä Sammy Babitzin kuoli seuraavana vuonna auto-onnettomuudessa, jolloin kappaleen sanoitus ”daa daa, daada daada, kiitää alla autostraada, aina kiire kiire jonnekin on” sai ihan uuden merkityksen.
”Eilen oltiin Mikkelissä, huomenna, en muista missä”. Sinänsä kyseinen kappale oli silloisessa tango-, iskelmä- ja valssivetoisessa Kekkoslovakiassa yleistä keskiarvoa huomattavasti rockimpi.
Tulee muuten muistuttaa, että kaikki tuolla videolla joranneet herkullisen näköiset pimut ovat nykyisin joka ainoa eläkkeellä olevia mummoja. Ajan kulku on hurjaa ja nopeaa. Sladen kohdalla täytyy vielä sanoa, että elämä ei ole oikeudenmukaista. Slade ei koskaan lyönyt itseään läpi Yhdysvalloissa, mutta vuonna 1983 amerikkalainen Quiet Riot-yhtye teki amerikoissa multimiljoonia tällä samalla Sladen Cum On Feel The Noize-kappaleella ja kyseistä versiota voisi verrata alkuperäiseen melko kohteliaasti termillä ”kuin maho lehmä veteen paskantaisi”.
Samalta vuodelta 1973 täytyy vielä panna soimaan The Sweetin kappale Ballroom Blitz. Silloinhan puhuttiin, että oli purkkaa ja oli jytää ja The Sweet laskettiin sille imelämmälle purkkapuolelle, mutta tosiasiahan oli, että bändi sekä soitti että lauloi suohon suurimman osan jytäbändeistä:
Samaan aikaan kun nuorempi väestönosa nautti Sladen raskaasta rockista, muu Kekkoslovakia Läähätti ja Läkähtyi Markku Karjalaisen esilaulamana. Niin kuin tuli aikaisemmin todettua, niin nykyisin iskelmä ja rock ovat lähestyneet toisiaan, niin ettei niitä oikein toisistaan erota, mutta vuonna 1973 ero oli vielä hyvin selvä:
Ja sittenhän siirrytään vuoteen 1974 jolloin Hurriganes räjäytti pankin pikku-Ykänkin kohdalla ja toi suomalaisen rock´n´rollin Suomeen. Tietysti suomalaiset progebändit eli Wigwam ja Tasavallan Presidentti, heidän lisäkseen Raittisen veljekset sekä Hullujussi ynnä muutamat muut olivat omalta osaltaan jo yrittäneet, mutta Hurriganes sitten lopulta teki sen mikä muilta oli jäänyt vähän vaiheeseen. Hurriganes oli enemmän kuin bändi. Se oli ilmiö. Remu, Cisse ja Albert olivat enemmän kuin muusikoita, he olivat hahmoja. Hahmoja, joita Suomessa ei koskaan aikaisemmin ollut. Hurriganes oli myös se bändi, jonka seurauksena muusikoitten sosiaaliset tilat keikkapaikoilla alkoivat pikkuhiljaa parantua. Tätä voidaan pitää melko pitkälle Remu Aaltosen henkilökohtaisena ansiona. Remu myös ymmärsi, että ei ole rockia ilman bisnestä ja sitä myötä bändin sponsoroijaksi hankittiin Beavers-farkut. Ja mikäs kuvaisi paremmin sen vuoden tunnelmaa kuin kappale Get On. Remu sinänsä piti sitä jämäkappaleena, joka äänitettiin studiosession viimeisillä hetkillä, että saatiin albumi täysimittaiseksi, mutta legenda siitä tuli yhtä kaikki:
Isompi Ykä muistaa kaverinsa Herra P:n soittaneen kyseistä kappaletta eräälle irlantilaiselle tuttavalleen ja irlantilainen heppu oli todennut, että onhan jätkillä ihan mahtava meininki, mutta mitä ihmeen kieltä tuo laulaja laulaa? No tietenkin Remun rock-esperantoa. Ei sitä tarvinnut ymmärtää. Se piti tuntea.
Toinen mainittava kappale vuodelta 1974: Hullujussi ja kappale Friduna Skikuna. Hullujussi oli hetkisen aikaa Suomen suosituin rockbändi ennen kuin Hurriganes pudotti pajatsosta keskustan moneksi vuodeksi. Hullujussin suosiota lisäsi Yleisradion suosittu Merirosvoradio-ohjelma, jossa Hullujussi oli house bändinä:
Väliin kysymys, kun en itse ratkaisua keksi. Noin suurinpiirtein kesällä 1974 soi Nuorten Sävellahjassa joka lähetyksessä joku nuorisokuorolaulu, jossa laulettiin ”nuorison solidaarisuudesta”. En ole löytänyt sitä kappaletta jälkeenpäin mistään, enkä muista edes sen nimeä enkä esittäjää. Mahtaako kukaan muistaa, että mikä hitto sen kappaleen nimi oli ja ketkä sen esittivät? Esittämistapa haisi kyllä KOM-teatterilta.
Sen sijaan Kekkoslovakiassa kuuminta hottia oli eunukin äänellä ja rantarosvon pärstävärkillä varustettu kreikkalainen Demis Roussos, jonka levyjen kuuntelun mukana tarvittiin talouspaperia, sillä pidempään kuunneltuina kaiuttimista alkoi tihkua puhdasta siirappia, joka tietysti haittasi äänen laatua ja aiheutti sekä mahdollisen oikosulun että sitä kautta tulipalon vaaran. Kun iso-Ykä on myöhemmin keskustellut rakkaan vaimonsa Ylvan kanssa, hän on saanut selville, että monet tytöt olivat silloin ihan oikeasti lääpällään tähän kreikkalaiseen ylipainoiseen karvaläjään, mikä vahvistaa Ykän käsitystä siitä, että mies ja nainen eivät koskaan voi ymmärtää toisiaan aivan täydellisesti. Vive le différence, kai tässä niin täytyy ajatella, aina positiivisuuden kautta. Tässä vuoden 1974 imelintä siirappia kaiuttimiin tarjoaa kappale My Only Fascination:
Vuoden 1974 kekkoslovakialaiseksi kotimaiseksi kappaleeksi saattaa taas sanoa Jussi & The Boys-yhtyeen kappaletta Metsämökin Tonttu, Syksyn Sävelen silloinen voittaja. Jussi Raittisen kaulassa olevista kylteistä voi sanoa, että ensimmäisessä kyltissä luki ”rock-donitsi”, toisessa ”jatkuu” ja kolmannessa, kun voitto oli varmistunut ”kiitos teille”. Tämäkin varsin merkityksetön yksityiskohta näin jälkipolville tiedoksi, mutta tulipahan välitettyä. Ei mennyt hukkaan tämänkään blogikirjoituksen lukeminen.
Ja siirrytään sitten vuoteen 1975, jolloin pikkupoikia – Ykää muitten muassa – ja vähän isompiakin nauratti kovasti Sleepy Sleepers-orkesteri, joka nousi pinnalle kappaleellaan Kuka Mitä Häh. Kappale oli sen ajan Kekkoslovakiassa varsin rankkaa settiä, sillä paloihan siinä Eerolta saunassa munatkin. Ihan aivan tykkänään:
Ykän serkuilla, jotka olivat Ykää vanhempia oli ihan oikea levysoitin ja hallussaan Sliippareitten silloin ilmestynyt Sinulle Äiti-albumi, jossa kyseinen kappale oli mukana ja sitähän tuli ahkerasti kuunneltua, kun kylässä käytiin. Albumin viimeinen kappale on Saaran Jaava, ja Ykällä meni pitkän aikaa miettiessä, että mitähän helevattua se jätkä siinä kappaleen lopussa oikein huutaa, mutta päätyi lopulta siihen, että se huusi ”perkele kun sattu polveen, mutta autollakaan en kyllä työhön mäne”.
Sleepy Sleepers rokkasi ja ennen kaikkea rääpi turpaansa tavalla, josta virallisessa Kekkoslovakiassa ei oikein tykätty tai ei siis ollenkaan tykätty, joten bändi onnistui jossain vaiheessa saamaan porttikiellon joka ainoaan suomalaiseen keikkamestaan. Se oli ymmärrettävää, koska silloinen Kekkoslovakia ei ollut varsinaisesti rock´n´roll ja naamat olivat nätisti näkkärillä.
Koska aikuisten Kekkoslovakia ei ollut varsinaisesti rock´n´roll, niin vuoden 1975 suosituin kappale sekä myydyin albumi oli Erkki Junkkarisen Ruusuja Hopeamaljassa, joka ensimmäisenä albumina ylitti silloisen platinalevyyn oikeuttavan sadantuhannen myydyn albumin rajan. Silloinhan nämä rajat olivat vielä nykyistä huomattavasti miehekkäämmät, eli:
- kultalevy: 25.000 kappaletta
- timanttilevy: 50.000 kappaletta
- platinalevy: 100.000 kappaletta
Ja Erkki Junkkarinen oli ensimmäinen, joka ylitti platinalevyn rajan. Repikää rokkarit siitä:
Niin että sellaista oli tosiasiassa rock´n´roll Kekkoslovakiassa vuonna 1975. Muistan, että Suosikki-lehti oli ajan hermolla ja laittoi kyseisenä vuonna Remu Aaltosen haastattelemaan Erkki Junkkarista. En muista tarkalleen, kuinka se juttu meni, mutta muistan, että jutun lopussa syntyi kuitenkin syvä yhteisymmärrys kahden viihdealan ammattilaisen välillä ja Remu läiski Junkkarista hartioille todeten, että olet sinä vaan hyvä jätkä. Niin kuin varmaan olikin. Sillä tavallisen tanssimuusikon elämä Suomessa tuskin oli silloin kovin glamouria, kun häiskät kiersivät kerta toisensa jälkeen niitä samoja hikisiä maitolaitureita. Tuskin siinä loppujen lopuksi kovin herkkään neste päähän kohoaa.
Tähän täytyy vielä lisätä samalta vuodelta video, joka oli silloin kovasti tapetilla, eli Kivikasvojen Tankeros Love, jossa irvailtiin Ahti Karjalaisen englannin kielen taitoa ja ehkä pidettiin yllä tiettyä suomalaiskansallista uhoa, enkä ole aivan varma, julkaisisiko yksikään suurempi levy-yhtiö kappaletta nykyisin. Laulettiinhan siinä sentään, että ”verta vaatii Suomen poika ettei meitä toiset voita”. Karjalaisen kohdallahan kyse on urbaanilegendasta, eli väitetään, että kun Ahti Karjalainen näki ulkomailla ollessaan eläintarhassa kyltin, jossa luki että ”these animals are dangerous”, hän oli suomentanut sen, että ”nämä eläimet ovat tankeroita”. Mikä tuskin pitää paikkansa, mutta eihän se hyvää urbaanilegendaa estä. Nykyisen Suomen suvaitsevaistokin tietää, ettei totuuden kannata koskaan antaa pilata hyvää läppää. Tankerovitsejä jauhettiin Suomessa koko seuraava vuosi ja Kivikasvot tekivät joka tapauksessa urbaanilegendasta mainion kappaleen:
Ja nyt keitetään välikahvit. Jos lukija on vapaa-ajallaan, hän saa laittaa väkevää sekaan, ja tehdä plöröt.
Tässähän on saatu 1970-luvun alkupuolisko käytyä läpi, ja näin jälkeenpäin ajateltuna kyseisen vuosikymmenen alkupuoli oli oikeaa musiikillista ilotulitusta, paras musiikki tehtiin juuri silloin ja sen jälkeen touhu muuttui laimeammaksi. Heavybändit haipuivat. Glamrock-bändit hävisivät ja se mitä jäi jäljelle, oli joku vesitetty Smokie. Progebändit hävisivät, joskaan eihän pikku-Ykä niitä silloin vielä osannut kaivatakaan. Tilalle tuli jatkuva tylsä diskonjytke, vuosikymmenen lopulla tullut mikäli mahdollista vieläkin tylsempi 50-luvun muoti ja sitä myötä tullut rockabillyboomi ja ennen kaikkea punk ja uusi aalto, jonka myötä kaikki osallistuivat ja angstasivat niin maan tulen perkeleesti ja unohtivat sellaiset seikat kuin sävellys-, sovitus- ja soittotaidon, eikä niissä sanoituksissakaan ollut paljon kehumista, vaikka niitä alaleuka väpättäen silloin ihan tosissaan esitettiinkin.
Olihan sillä vuosikymmenen loppupuoliskolla tietysti jotain, joka miellytti pikku-Ykääkin, joten siirrytään vuoteen 1976, jolloin pikku-Ykä huomasi, että on olemassa myös hieman melodisempaa ja etten sanoisi progressiivisempaa tavaraa, vaikkei Ykästä vielä silloin vielä varsinaisesti progemiestä tullutkaan. Eihän sellainen yksitoistavuotias nulikka oikein miehen kirjoihin muutenkaan mahtunut, mutta ei toisaalta pahemmin halunnutkaan. Nulikkana oli mukavaa olla, kun isä- ja äiti Perskeles hoitivat nämä elämän hankalammat puolet niin kuin elatuksen. Perusevästä oli tarjolla ihan mukavasti ja välillä jotain ekstraakin. Mutta tulipahan Ykällä kyseisenä vuonna tutustuttua erääseen Matti Järvinen-nimiseen heppuun, jonka levytysura jäi valitettavasti vain yhteen albumiin, mutta joka teki hyvin kaunista musiikkia, josta tässä esimerkkinä kappale Katselen Kaunista Iltaa. Harmi, että heppu lopetti musiikillisen uransa ensimmäiseen albumiinsa. Mitähän miehestä olisi tullut, jos hän olisi jatkanut?:
Huomattavasti suurempaa kaupallista menestystä kyseisenä vuonna saavutti Freeman kappaleellaan Ajetaan Tandemilla joka sekin herätti tiettyä närää, sillä siinä kumminkin meluttiin ja syljeskeltiin:
Samaan aikaan kun Ykä kuunteli Matti Järvisen kaunista melodista kappaletta ja Freemania (sekä tietysti Hurriganesia) kuunteli Kekkoslovakia korvat ruvella saksalaista neekeridiskoa (juu, ihan totta, mitähän eräs Hitlerin Aatu olisi ajatellut, jos etiäinen olisi hänelle aikanaan tämän kyseisen videon näyttänyt) jota edusti Boney M, jonka kappale Daddy Cool möi maassamme montakytviistuhatta kappaletta. Kappaleen sanoitus on ehkä typerin koskaan ja se menee suomennettuna suurinpiirtein näin:
Hän on hullu niin kuin höpelö
Näkemiin isä viileä!
Olen hullu niin kuin höpelö
Näkemiin isä viileä!
Isä! Isä viileä!
Näkemiin isä viileä!
Toisaalta sanoitus on kappaletta ajatellen erinomaisen onnistunut. Ykäkään ei kuuntele musiikkia saadakseen itselleen sanoituksista uusia yhteiskunnallisia ajatuksia eikä esittääkseen kauhean kultturellia, vaan biisin sanat kannattaa tehdä sillä mallilla, että ne sopivat ja saundaavat kappaleeseen ja kyseiseen kappaleeseenhan ne kävivät vallan mainiosti. Ja pannaanpas sitten tämä saksalainen neekeridiskokappale soimaan. Tulee vielä huomauttaa, että se musta jätkä joka heiluttaa itseään sillä videolla ei varsinaisesti laulanut koskaan kappaleeseen mitään, vaan hänellä oli lauluosioissa saksalainen stuntman. Vähän samanlainen ajatus kuin toimintaelokuvien näyttelijällä olisi stuntti puhekohtauksissa. Saksalaiset ovat kekseliästä kansaa, joten ne ovat keksineet stuntlaulajankin. Ja voi todeta, että noitten naislaulajien tanssiesityksen olisi voinut suoriltaan poimia liikennepoliisin opetusvideoon. Ajat tonne. Ja nyt tonne. Ja nyt käännyt taas. No, toisaalta, hittoako minä näistä valitan, kun en tansimisesta mitään kumminkaan ymmärrä.
Siirrymme sitten vuoteeen 1977, jolloin Ykä (niin kuin jo myös edellisenä vuonna) tutustui Royals-yhtyeeseen, jonka perusti Hurriganesista eronnut Albert Järvinen ja jota Suosikin sivuilla pidettiin jonkunlaisena Hurriganesin kilpailijana, mikä oli tietysti täysin keinotekoinen asetelma, sillä Royals edusti täysin toisenlaista rockin suuntausta kuin perusrokkiin keskittynyt Hurriganes. Mutta bändi teki pari varsin mainiota levyä ja tässä yhtyeen musiikista esimerkkinä kappale Out:
Pikku-Ykä alkoi niin Matti Järvisen kuin Royalsin myötä ymmärtää, että oli muitakin musiikillisen ilmaisun muotoja kuin puhdas ränttätänttä, mutta varsinainen progeen siirtyminen antoi odottaa vielä itseään muutaman vuoden. Sen sijaan Kekkoslovakiassa puolestaan siirryttiin saksalaisesta neekeridiskosta espanjalaiseen pimudiskoon ja sitähän tarjosi meille duo Baccara, joka teki huonosti lausutusta englannista tietynlaisen tavaramerkin. Baccara esiintyi Suomessakin useamman kerran ja Ykä muistaa lukeneensa aikanaan duon ihmetelleen, kun he esiintyivät jossain Köyliössä ja naisille oltiin varattu hotellista yksi ainoa huone siskonpetillä. Ehkä se kuvaa jotenkin sen ajan suomalaista totaalista viattomuutta. Kas tässäpä vuoden 1977 kuuminta hottia. Yes, Sir I Can Boogie:
Mutta osattiin sitä Kekkoslovakiassakin vuonna 1977, eli silloin oltiin maassamme niin perskeleen helliä ja senhän sai aikaiseksi Danny, joka otti laulupartnerikseen tuoreen miss Suomen Armi Aavikon, jonka kanssa hän levytti superhitin Tahdon Olla Sulle Hellä. Kappaleesta tehtiin myös englanninkielinen versio ja siitä jopa video ja näin muutaman kymmentä vuotta jälkeenpäin (vaikkei Ykä tanssista edelleenkään yhtään mitään ymmärrä) voi olla melko varma siitä, että videon koreografian suunnitellut henkilö ei pidä sitä välttämättä yhtenä suurimmista onnistumisistaan. Internet maailmalla tuntee videon vieläkin ja se on aina kärkisijoilla, kun kilpaillaan kaikkien aikojen kauheimmasta videosta:
Ja sitten mennäänkin vuoteen 1978. Silloin pikku-Ykä törmäsi kaikin puolin ihastuttavaan englantilaiseen naiseen nimeltä Kate Bush, jonka kappale Wuthering Heights kolahti kovasti ja laajensi taas omalta osaltaan Ykän musiikillista kokemusta tai millä sanoilla sitä nyt pitää sanoakaan. Niitä aikojahan pikku-Ykäkin alkoi hoksata, että tytöt taisi olla muutakin kuin yäk, mutta ei oikein vielä osannut panna asiassa ns. toimeksi. Sen aika oli vasta paljon myöhemmin.
Ja ettei sentään liian taiteelliseksi mentäisi, niin soitetaanpa kyseiseltä vuodelta myös Kontran suosittu kappale Jerry Cotton, joka miellytti niin pikku-Ykää kuin monta muutakin jätkännulikkaa:
Ja Jerry Cottonhan oli musiikkikappaleen lisäksi luonnollisesti myös suomalaisten miesten suosimaa korkeatasoista ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa psykologis-filosofista kirjallisuutta, jossa ongelmat ratkaistiin puhumalla ja jota ei voi koskaan liikaa arvostaa.
Kekkoslovakiassa taas ei pahemmin rokattu, vaan siellä jyräsi humppa, jonka suosio maksimoitui Lappeenrannan humppafestivaaleilla, jossa vuonna 1978 kävi ennätysmäärä yleisöä eli kaikkiaan noin 60.000 ihmistä. Festivaaleihin kuului myös ”maratonhumppa-kilpailu”, jonka ennätys tehtiin vuonna 1980, jolloin voittajapariskunta humppasi yhteen menoon (viiden minuutin tauko per tunti) 65 tuntia ja 15 minuuttia. Ykälle ei ole vieläkään oikein selvinnyt, kuinka humppaa tanssitaan, mutta Ykälle tanssiminen on muutenkin jotain äärimmäisen epäluonnollista, mikä on jo ehkä aikaisemminkin lukijalle selvinnyt. Piruako sitä täysjärkinen ihminen itseään sillä lailla vetkuttamaan? Sen ajan suurin ja menestyksekkäin humppakappalehan oli Mutkattomien ”Jätkän Humppa”.
Eihän toki vuonna 1978 jätkät enää olleet viikkokunnissa tukkikämpällä kirveen ja pokasahan kanssa, mutta Hotellin respasta nostetaan lätsää niille jätkille, jotka joskus aikaisemmilla vuosikymmenillä siellä olivat. Nuo savottahommat ovat nimittäin varsin mukavia harrastaa, mutta aika pirunmoista urakkaa tehdä leipätyöksi.
Siirrymme vuoteen 1979 ja sehän oli pikku-Ykälle mopoilun vuosi, vaikkei mopolla pahemmin tullut ajeltuakaan. Kävi meinaan niin, että Perskeleet ja eräs tuttavaperhe meni Oy Firma Ab:n omistamalle mökille Hornanperseen kuntaan Lappiin. Siellä oli mukana pieni matkaradio, josta niin Ykä, broidinsa Jykä ja pari tuttavaperheen kaveria kuulivat ensimmäistä kertaa Sleepy Sleepers-yhtyeen kappaleen ”Kesämopo”, joka aiheutti kaikissa hillittömän repeämisen. Ykä jopa myöhemmin osti kyseisen kappaleen sisältävän ”The Mopott Show”-albumin ja siihen aikaanhan levyjä ei ostettu kuin suuren harkinnan ja pennien ynnäämisen jälkeen, ainakin nuorilla nulikoilla. Ei sitä rahan paskaa niin paljon ollut eikä ollut nettiä, josta olisi voinut ladata tuotteita ilmaiseksi. Vinyylilevyn käsittelyssä oli muutenkin tiettyä hartautta, se otettiin pussista niin, että ei koskettu sormilla kuin levyn reunoihin, asetettiin nätisti levylautaselle, pyyhitiin miljoonaharjalla ja sen jälkeen laitettiin neula paikalleen. Niin kuin on todettu, niin Ykä ei ole sinänsä koskaan erityisemmin välittänyt sanoituksista, riittää kun ne soundaavat kappaleeseen, mutta kyseisen kappaleen sanoitus kertoo tarinan kaaren kauneimmillaan, alkaen optimistisesta kesätunnelmasta päättyen hikeen ja kyyneliin. Taidetta parhaimmillaan, vaikkei sitä sellaiseksi ehkä oltu tarkoitettukaan eikä sitä vuoden 1979 Kekkoslovakiassa sellaiseksi tunnustettu. Netistä ei valitettavasti löydy tätä kappaletta kuin yksi versio, jossa on kappaleen mainio intro, ja sitä ei jostain syystä voi upottaa blogiin, joten pannaan pelkkänä linkkinä:
Kekkoslovakiassahan ei vieläkään pahemmin rokattu, joten siellä nykäistiin kyseisenä vuonna 1979 melankoliavaihdetta isompaan läpeen ja maassa alkoi pari vuotta kestänyt ns. ruikutus- ja itsesääli-iskelmän aika. Tietysti nuorempikin sukupolvi yritti uuden aallon viritelmillään kertoa kuinka vituttaa ja asiat menee perseelleen ja kokoontumistiloja tarvitaan vaikkei oikein tiedetäkään, että mitä niillä tehdään, mutta vaaditaan kun muutkin niitä kerran vaatii ja muutenkin vituttaa niin kuin pientä oravaa jolla on käpy jäässä, mutta kyllähän se on niin, että kunnon ruikutus on sentään aikamiesten hommaa, josta tarjoaa esimerkin Reijo Kallio suositulla kappaleellaan ”Yksinäinen”, jolla hän ruikuttaa nuoremman sukupolven suohon varsin suvereenisti:
Käännyttiin seuraavalle vuosikymmenelle ja pikku-Ykälle jäi kyseisen vuoden musiikkikuvioista mieleen Hurriganesin parin laihemman vuoden jälkeinen comeback, jota edusti huolellisesti valmisteltu ja toteutettu sekä Tukholmassa Abban studiossa äänitetty 10/80-albumi. Albumin viimeisenä kappaleena on äärimmäisen kaunis instrumentaalikappale ”Just For You”, mikä muuten kasettiversiossa oltiin kirjattu itse kasettiin nimellä ”Just For Me”. Mikähän tarina senkin takana oli?
Sen sijaan Kekkoslovakiassa luotettiin vielä vahvasti humppaan ja ruikutusiskelmään, mutta tämä niin sanottu nuorisokulttuurikin alkoi nousta enemmän esille. Yksi esimerkki siitä oli elokuva ”Täältä Tullaan Elämä”, jota silloin aikanaan mainostettiin voimakkaana, ellei suorastaan shokeeravana ajankohtaisen nuoriso-ongelman kuvaajana ja jota viisikymppinen Ykä saattaa katsella nykyisin ajatuksella, että olittepa te silloin vielä lutusia, eikä täällä ongelmista silloin vielä tiedetty mitään.
Ykä kuunteli vuonna 1980 edelleen Hurriganesia. Ehkä se oli myös jonkunlainen protesti. Oli meinaan tarjolla tötteröpäärockabillyä, joka ei millään muotoa miellyttänyt niin musiikkina kuin siihen liittyvänä uhoamisenakaan. Sitten oli tarjolla Pelle Miljoonaa, jonka nuori Ykäkin ymmärsi olevan äärimmäisen pateettista paskaa, jonka suosiota hän ei koskaan ymmärtänyt. Eppu Normaaliakin kuului inhota, sillä olihan sekin ns. uutta aaltoa, tosin näin jälkeenpäin on tullut tajuttua, että eihän se mitään uutta aaltoa ollut, vaan ainoastaan Eppuja, jotka heittivät juttunsa kieli poskessa ja tekivät loppujen lopuksi varsin maukasta musiikkia. Maukkaasta musiikista siirrymme tietenkin Maukka Perusjätkään, joka oli, no, Maukka Perusjätkä. Eräänlainen Ralf Örnin suunnittelema Disneyland. Ykän ikäiset jätkät muistavat kyllä ”kaupassamme tarjolla maukasta makkaraa”-vitsin. Laitamme soimaan silloisen Maukka Perusjätkän kappaleen Säpinää, mutta emme suinkaan Maukka Perusjätkän tulkitsemana, vaan nyt viemme punkin antipunkkina toiseen potenssiin ja kappaleen esittää vuonna 1980 lähetetyssä Ylen Hepskukkuu-ohjelmassa mieskuoro Aikamiehet. Tässä on meinaan munaa. Aikamiesten sellaista:
Ja siirrymme sitten vuoteen 1981. Silloinhan pikku-Ykä löysi Motörheadin, jonka pääheppu Lemmy Kilminster siirtyi hiljattain soittamaan Rickenbackeriaan yläkerran orkesteriin. Näin viisikymppisenä isona Ykänä voisin todeta listan niistä livelevyistä, jotka ovat olleet (täysin subjektiivisen näkökulmani mukaan) maailmanhistorian parhaita. Yksi on Rushin ”Exit… Stage Left”. Toinen on Kansasin ”Two For The Show”. Kolmas on Gentle Giantin “Live: Playing The Fool”. Neljäs on Yesin “Yessongs”.
Ja viides on Motörheadin “No Sleep Til´ Hammersmith”, josta seuraavaksi kappale Ace Of Spades:
R.I.P. Lemmy. Vuoden 1981 Kekkoslovakialainen kappale ilmestyi itse asiassa jo edellisen vuoden puolella, mutta koska itsesääli-iskelmä oli vielä voimissaan, niin se kannattaa soittaa. Kyseessähän on Rami Rannan kappale Itkuliina, jonka myötä kyseinen ruikutusmusiikki saavutti äärimmäisen taiteellisen huippunsa ja muuttui sitä myötä jo parodiaksi itsestään. Kappale ei saavuttanut juurikaan kaupallista menestystä, sillä ehkä ihmiset tajusivat sen menneen jo sen maagisen parodiahorisontin rajan yli (niin kuin 1960-luvulla Tango Pelargonia) ja pikkuhiljaa kyseinen musiikkityyli alkoi haipua. Kyllähän nykyisessäkin iskelmässä edelleenkin tiettyjä melankolisia piirteitä on, mutta silloin aikaansaatua ”rintaan pistää ja vituttaa, niin että veri kiertää väärinpäin”-efektiä ei olla siinä mitassa saavutettu. Annamme esiintymisvuoron Rami Rannalle.
Ja sitten siirrymmekin vuoteen 1982, se taisi olla huhtikuuta, ja Iltatähti-ohjelma julkaisi televisiossa tunnin mittaisen Heavy rock-spesiaaliohjelman, jollaiset olivat silloin peräti harvinaisia. Tottahan Ykäkin sen katsoi, ja sen ohjelman myötä kaikki muuttui taas kertaalleen. Ohjelmassa esiintyi nimittäin kanadalainen trio nimeltä Rush. Yhtye soitti kappaleen Limelight ja Ykän päässä naksahti muutamat liitokset kohdalleen, aikaansaaden ahaa-elämyksen, jota voisi määritellä sanoilla ”ai jumalauta, voiks tään tehdä näinkin?”. Sitten alkoikin niin Rushin kuin muunkin progetuotannon kerääminen. Silloin 1970-luvulla kun Ykä oli todellakin vielä pikku-Ykä, proge oli ollut jopa jonkunlaista muotia, mutta oli mennyt Ykältä ohi. Näinpä yhtyeet Rush, Kansas, Yes, Jethro Tull, Gentle Giant ynnä muut kokivat revivalin eräässä nyhtänköljäläisessä asunnossa. Ja tämä biisihän oli se, joka muutti kaiken:
Ja sitä myötähän pikku-Ykäkin alkoi lopullisesti muuttua joksikin, joka kuvitteli olevansa iso-Ykä, mutta siihenhän tosiasiassa oli vielä kauan, kauan aikaa. Alle kaksikymppisenähän ihminen on omasta mielestään maailman viisain. Kaksvitosena sitä on enää Euroopan viisain, kolmekymppisenä Suomen viisain ja siitä eteenpäin sitä alkaa ihmetellä, että näinköhän tässä on viisas ollenkaan. Viisikymppisenähän sitä tunnustaa olevansa jo ihan höhlä, mutta toisaalta dumbs have for fun, ja tulihan tässä ainakin käsiteltyä kymmenen vuotta niin erään häiskän, kuin erään kansakunnan musiikillista historiaa. Veikkaan, että kirjoitus sivusi muutaman lukijankin henkilökohtaista musiikillista historiaa.
