Elettiin jouluaattoa 2015 Huitsinnevadan hautausmaalla. Talvi ei ollut muistanut tulla Huitsinnevadaan, vaan se oli unohtunut jonnekin napapiirin taakse, joten elettiin pluskeleissä ja hautausmaalla oli maa vihreänä. Se ei estänyt ihmisten harrasta tunnelmaa. Täällä ja tänään kunnioitettiin ajasta iäisyyteen poistuneita sukulaisia, ystäviä ja tuttavia sekä muistettiin heidän kanssaan vietettyä elämää, iloja ja suruja, kukin tavallaan ja tyylillään. Erään varsin tuoreen haudan luokse oli tullut mies ja nainen, aviopari. Haudalle oltiin jo sytytetty useita kynttilöitä. Ei ihmekään, sillä tässä maanalaisessa yksiössä majaileva kaveri oli ollut siellä vasta vähän aikaa. Mies muistettiin. Niin muistivat myös haudalle tulleet Ykä ja Ylvakin. Mies oli ollut Ykän hyvä ystävä, ja hänen kuolemansa äkillisen sairaskohtauksen kaatamana oli tullut yllätyksenä kaikille. Olihan kaveri ollut vasta viisikymppinen.
Ykä muisti jutelleensa kaverinsa kanssa vuorokautta ennen hänen kuolemaansa. Silloin ei miehellä tuntunut olevan mitään häikkää ja hän oli hiljaisen hyväntuulinen ja myhäilevä oma itsensä. Puhuttiin säästä, paikallisen Örnätjärven kylän asioista, muistettiin puhua vihapuheitakin ja ennen kaikkea juttelusta muistui mieleen se tunne, että me ollaan samaa porukkaa, joka pitää yhtä. Vaikeinakin aikoina ja ennen kaikkea juuri silloin. Kaverin kuolemasta kuultuaan Ykä mietti sitä, mitä näissä tilanteissa aina mietitään, eli jäivätkö ne tärkeimmät sanat ystävyydestä ja arvostuksesta sanomatta. Ainakin sillä tavalla kuin ne oltaisiin haluttu sanoa, kun tiedettiin lähdön olevan edessä. Vai oliko niitä olemassakaan? Eikö sittenkin ollut tärkeintä se tietty tärkeä vuosien jatkumo, yhteiset kokemukset ja sitä myötä tullut luottamus, joka ei tarvinnut jatkuvaa vahvistusta sanoista? Luottamus ja side, joka oltiin vahvistettu teoilla. Side, johon uskottiin.
Lähtönsä hetkeä harvempi tietää. Onneksi. Ei tiennyt Ykän kaverikaan. Mies läksi seisovilta jaloiltaan pahemmin varoittelematta. Ei tuo mies letkuissa elämistä olisi kestänytkään. Ehkä parempi näin. Joka tapauksessa Ykä ymmärsi, että elämää ei tullut pitää itsestäänselvyytenä. Viikatemies ei antanut armoa, eikä varoittanut etukäteen. Tästä kaveriporukasta läksi jo toinen heppu varsin lyhyellä ajalla. Jäljelle jääneitten tulisi muistaa, että sanat tuli sanoa, jos niitä oli sanottavana ja ennen kaikkea teot tuli tehdä ennen. Jälkeen se oli aina liian myöhäistä. Kuolema kuittaa kaiken. Niin velat kuin saatavat. Ja se jättää elämään jääneille tyhjän ja epävarman tunteen. Miksi juuri hän? Miksi näin pian? Koska on oma vuoroni?
Ylva kaivoi kassistaan kynttilät ja antoi ne Ykälle. Maassa ei ollut lunta ja ilmakin oli tyyni, joten kynttilät oli helppo sytyttää. Ykä sytytti kynttilät, laittoi ne paikalleen ja otti hatun päästään. Pariskunta katsoi hautakiveä hiljaisena ja kunnioitusta osoittaen. Ykä ajatteli, että tässä ei ollut kyse pelkästään siitä, että surtiin mennyttä ystävää ja osoitettiin hänelle kunnioitusta. Hän ymmärsi, että tässä meni jälleen eräs tarina, pitkä ja koskettava sellainen, kokonaisen elämän mittainen. Tavallisen, mutta monelle tärkeän ihmisen tarina jota ei koskaan kirjoitettu ylös ja julkaistu, vaan se eli vain jäljelle jääneitten puheissa ja muistoissa. Tarina, jota ei myyty kirjakaupoissa, ei kirjoitettu lehdissä eikä keskusteltu televisiossa, mutta siinä tarinassa oltiin tätä maata rakennettu paljon enemmän kuin niitten televisiossa keskustelevien ihmisten julkisissa ja ylistetyissä tarinoissa. Saatu aikaan jotain pysyvää, muutakin kuin näennäisviisasta analysointia, joka painoi yhtä paljon kuin puhujan suusta tullut ilma. Ennen kaikkea se muistiin kirjoittamaton tarina oli tosi.
Nyt sen tarinan nyanssit ja lopulta pääjuonikin alkaisivat pikku hiljaa haipua ja kadota. Niin kuin valokuva, joka vanhetessaan alkoi haalistua. Tietty myhäilevä puhetapa, veikeä hymy, kipakka huumori, terävä äly ja maalaisjärkeä käyttävät huomiot maailman menosta. Ne elivät enää jäljelle jääneitten muistikuvissa, eikä kukaan pystyisi niitä enää toistamaan juuri sillä jäljittelemättömällä tavalla kuin se kaveri, joka nyt lepäsi mullan alla. Hänen lapsillaan oli sentään valokuvia, mutta Ykälle niitä ei ollut jäänyt kuin pari kappaletta. Ei sitten tullut koskaan otettua niitäkään sen enempää. Eiväthän valokuvatkaan tosin olleet muuta kuin pysäytettyjä hetkiä, vangittuna ajan virtaan. Ne näyttivät miehen kasvot ja muodon, mutta eivät ne kertoneet ihmisestä itsestään. Jäljelle jäi vain se, mitä toiset muistivat. Ykä ja Ylva muistivat hyvällä. Tuo mullan alla lepäävä kaveri oli tolkun mies. Yksi niitä muotteja, jonka mukaan tolkun miehiä tehdään, ja joita tässä maassa vielä on onneksi tallella.
Ykä ajatteli myös sitä, että tämänkin kaverin myötä meni osa historiaa. He olivat olleet 1960-luvulla aivan pieniä nulikoita, mutta nyt he olivat jo sukupolvea, joka alkoi pikkuhiljaa kuolla. Hyvin moni tietysti eli vanhemmaksikin, mutta ennen kaikkea he olivat ihmisiä, joitten kosketuspinta nuorempiin sukupolviin alkoi pikkuhiljaa kadota. Ne asiat, jotka olivat heille itsestäänselvyyksiä ja tärkeitä olivat nuoremmille jotain, jota miellettiin vanhanaikaisena ja huvittavana retroiluna, jolle saatettiin naureskella. Menneenä asiana, joka saattoi olla huvittavaa ja viehättävääkin, mutta jota ei täysin ymmärretty. Ellei kyseisen sukupolven ihminen ollut sitä selittämässä ja selittäjät vähenivät yksi kerrallaan. Tietysti selittäjänkään läsnäolo ei auttanut, jos ei ollut halua kuunnella.
Kokonaiset ihmiselämät, ajatukset, arvostukset, tavat ja tottumukset katoaisivat ajan virtaan. Aikanaan niitä ei kukaan enää muistaisi. Ne olisivat enää pelkkiä tilastolukuja. Suuret tapahtumat, suuret asiat, historia, se kirjoitettaisiin tarkkaan tulevien polvien luettavaksi ja sekin kirjoitettaisiin niitten ihmisten mukaan jotka olivat omalla vuorollaan varastaneet itselleen paikan siinä historiassa. He päättäisivät sen, mitä jälkipolville olisi hyvä kertoa, ja mitä asioita painottaa. Ykän hyvä kaveri katoaisi aikanaan ajan virtaan, niin kuin katoaisi Ykä itsekin, sillä kummallekin tärkeät yhteiset asiat eivät olleet niitä, joita nykyiset tulevan määrittelijät pitivät arvossa. Se sai Ykän ajattelemaan omaa blogiaan, pientä ja mitätöntä sinänsä. Jos sillä ei muuta saataisi aikaiseksi niin ehkä edes sen, että joskus 2000-luvulla syntyneet ihmiset saattaisivat saada edes jonkunlaisen kuvan siitä, mitä heitä ennen eläneet ihmiset olivat ajatelleet, kuinka he olivat eläneet, kuinka he olivat tunteneet, mikä sai heidät tekemään elämässään omat päätöksensä ja päätymään niihin mielipiteisiin mitä he pitivät tärkeinä.
Ykä kumarsi vielä hautaa päin, laittoi hatun päähänsä ja totesi, että lepää rauhassa, hyvä kaveri. Sitten pariskunta käveli autolleen ja ajoi kotiinsa Huitsinnevadan Örnätjärvelle. Siellä nautittiin kahden vanhenevan ihmisen varsin vaatimaton jouluateria ja sen jälkeen Ykä laittoi saunan lämpiämään. Saunan lämpiämistä odotellessaan hän avasi sähköpostin, ja huomasi viestin eräältä toiselta, paljon nuoremmalta kaveriltaan. Siellä oli kuvia hänen kahdesta alle kouluikäisestä pojastaan, jotka esittelivät Ykän ja Ylvan heille postittamia joululahjoja.
Pojat hymyilivät kauniisti ja heidän ilme oli täynnä luottamusta tulevaan. He eivät vielä tienneet. että aikaisemmat sukupolvet olivat käyneet kauppaa heidän tulevaisuudellaan ja myyneet sen omien velkojensa ja utopiansa pantiksi. Ykä ajatteli, että kun mennään muutama kymmenen vuotta eteenpäin, niin olisiko heidän ilmeensä katkera, pettynyt ja syyttävä. Kysyisivätkö he aiemmilta sukupolvilta ikävän, mutta hyvin oikeutetun kysymyksen?
- Teillä oli hyvä maa. Te olisitte voineet tehdä siitä vielä paremman. Tai ainakin säilyttää sen entisellään. Sen sijaan te teitte siitä kaatopaikan ja pakotitte meidät sekä maksamaan velkanne että elämään siinä hävityksessä, minkä aiheutitte ja mistä itse pääsitte kuolemassanne karkuun. Miksi te teitte näin? Miksi jätitte tuon kaiken meidän kannettavaksi?
Eikä silloin mullan alla oleva Ykä voisi todeta muuta, kuin että yritinhän minä. Niin moni meistä yritti. Mutta voimamme olivat aivan liian vähäiset. Mielettömyys oli voimakkaampi, jyräsi meidät, hiljensi äänemme ja sai koko sukupolvemme päälle häpeän muiston. En voi enää muuta kuin pyytää niin kovasti anteeksi oman sukupolveni puolesta.
