Helsinki, nykypäivä
Suojelupoliisin tiloissa olevaan työhuoneeseen oli kokoontunut kuusi miestä. Heidän kokoontumisessaan ei ollut virallisesti sinänsä mitään dramaattista, sillä he olivat vain saattaneet loppuun heille määrätyn työtehtävän ja kävivät keskenään siihen liittyvää palaveria. Miehet olivat kokeneita turvallisuus- ja tiedustelualan ammattilaisia, suojelupoliisin hierarkiassa niitä miehiä jotka eivät koskaan nousisi johtotehtäviin, mutta he olivat myös juuri niitä miehiä, joita ilman suojelupoliisi ei koskaan pystyisi suoriutumaan tehtävästään. He olivat niitä varsinaisia työntekijöitä, joiden työn tuloksen poliittisesti valittu johto aikanaan kertoisi maailmalle, tai tarpeen tullen jättäisi kertomatta.
Heidän tehtävänsä oli ollut tehdä tuorein Suomea koskeva uhkakartoitus. Tehtävän asettelu oli ollut miehille mielenkiintoinen mutta myös vaikea, sillä siinä miehet joutuivat kamppailemaan keskenään kahden erillisen asian kanssa. Ensimmäinen oli heidän perustyömoraalinsa. He olivat alansa ammattilaisia jotka eivät toimineet pelkästään rahan tai aseman vuoksi, vaan aidosta halusta ylläpitää suomalaisten turvallisuutta ja siksi he halusivat työssään etsiä, kartoittaa ja tunnistaa Suomea, suomalaista järjestelmää ja yhteiskuntarauhaa uhkaavia tekijöitä ja pyrkiä mahdollisimman pitkälle ennaltaehkäisemään niitä sekä tarvittaessa toimimaan niitä vastaan yhdessä muitten viranomaisten kanssa.
He olivat älykkäitä miehiä ja sen vuoksi ymmärsivät sen tosiasian, että heidän työtään – vaikka supo ei vielä virallisesti varsinainen poliittinen poliisi ollutkaan – rajoittivat niin sanotut poliittiset realiteetit joiden mukaan heidänkin piti toimia, ainakin julkisesti ja sitä myötä myös osittain valehdella Suomea kohtaan kohdistuvista uhkatekijöistä ja ihmisistä, jotka saivat ne aikaiseksi. Heille annetussa tehtävänannossa oltiin tehty aivan selväksi, että julkisuuteen annettava uhka-arvio ei saanut olla kaiken kattava, sillä uhkaa – edes toteennäytettyä sellaista – ei tietyillä poliittisilla tahoilla mielletty ollenkaan uhkaksi ja sen vuoksi tiettyjä ulkomaalaisryhmiä tuli kohdella arviossa ns. poliittisesti korrektisti.
Miehet olivat tuumineet keskenään, että tehtävänanto sinänsä vesittää tehtävän kunnollisen suorittamisen, mutta päättivät tehdä sen kuitenkin parhaansa mukaan. Sillä olivathan he kulissien takana toimivia kasvottomia miehiä, ja heillä oli omat menetelmänsä. Päätettiin tehdä selvitys, ensimmäinen muistio, joka luovutettaisiin poliittisille päättäjille, julkaistaisiin mediassa ja joka olisi sopivan ympäripyöreä, sisältäen jonkun verran totuutta ja jotain sitä, mitä esimerkiksi virkakoneistolle niin tärkeä media haluaisi kuulla. Ja sitten päätettiin tehdä toinen, vielä siinä vaiheessa piilossa pidettävä selvitys. Toinen muistio.
Ympäripyöreässä selvityksessään, ensimmäisessä muistiossaan miehet totesivat, tai suojelupoliisin päällikköhän sen julkisuudessa totesi, että islamilaisen terrorismin uhka on yleensä ottaen kasvanut ja turvapaikanhakijoissa voi olla ihmisiä, joilla on yhteyksiä terroristijärjestöihin, mutta varsinaisen terrori-iskun uhka on matala. Olihan selvityksessä poliittisten realiteettien painostuksesta ymmärretty mainita myös, että maahanmuuttoa vastustavien viharikosten uhka on kasvanut, mikä olikin sitten mediaa eniten kiinnostanut pätkä tässä selonteossa. Antoihan se mahdollisuudet loputtomaan äärioikeistolaisella väkivallalla spekulointiin ja näitä kannunvalajiahan toki riitti, vaikka miehet tiesivät, että joku lakana päällä kuvattu heppu ei ole turvallisuusuhka ja poliisien resurssien tuhlaaminen hepun etsimiseen oli lähinnä huono vitsi, kun oikeitakin vaaratekijöitä oli. Kyse oli ennemminkin vihervasemmistolaisen median ikuisesta toiveesta lopultakin löytää jotain sellaista, mistä he olivat jo aikaa sitten varoittaneet, tajuamatta, että se oli olemassa vain heidän omissa ideologisen innon sekoittamissa päissään. Häpeällistä vain, että poliisi joutui menemään tuohon sirkukseen mukaan ja esittämään, että se oli siinä tosissaan.
Jätettyään vesitetyn turvallisuusselvityksen, tai ensimmäisen muistion, niin kuin miehet keskenään totesivat, poliittisesti valittujen johtajien julkaistavaksi he olivat keskittyneet itse asiaan ja ryhtyneet tekemään toista muistiota, keskittyen todellisiin uhkakuviin, unohtaen nykyisin niin tärkeät poliittiset realiteetit ja keskittyen yksinomaan kansalaisten turvallisuuteen ja yhteiskuntarauhan ylläpitämiseen. Etsien ja kartoittaen tekijöitä, jotka uhkasivat niitä. Venäjän he jättivät tästä muistiosta pois, sillä tiesivät sen olevan uhka joka tapauksessa ja ymmärsivät että sen, mitä Pääesikunnan tiedusteluosasto ei asian tiimoilta löytäisi, sitä ei tarvitsisi löytääkään. He itse keskittyivät haittamaahanmuuton aiheuttamaan uhkaan.
He keskittyivät kartoittamaan ennustetun väkivallan sijasta jo tapahtunutta väkivaltaa ja totesivat yksimielisesti, että viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana ulkomailta tuotu, ja kantasuomalaisiin kohdistuva väkivalta on huomattavasti lisääntynyt. He totesivat myös, että tosiasiassa se on tuolla ajanjaksolla vasta alkanut, sillä 1980-luvulla sellaista ei ollut. Miehet panivat merkille, että tuo kyseinen väkivalta keskittyi nimenomaan tietyistä Afrikan ja Lähi-idän maista tulleitten kansojen edustajiin. He totesivat myös, että vaikka väkivallan olemassaolo tiedettiin ja tunnustettiin, niin siihen ei reagoitu, vaan päinvastoin yritettiin selittää olemattomaksi vedoten milloin ikään liittyviin tilastoihin, milloin suomalaiseen rasismiin ja milloin mihinkin.
Miehet huomasivat olevansa taas kertaalleen tekemisissä ”poliittisten realiteettien” ja erittäin arkaluontoisten asioitten kanssa, sillä he olivat oikein hyvin perillä siitä, että näitten samojen kansojen edustajat oli Suomessa nostettu jalustalle niin poliittisen kuin virkakoneiston sekä median taholta, eli nyt heillä oli tutkintansa alla eräänlaiset untouchables, joita vastaan ei saisi esittää syytöksiä, vaikka kiistatonta näyttöä siihen olisikin. Mutta he päättivät toimia niin kuin ammattimaisen turvallisuuskoneiston edustajien kuuluu toimiakin, eli totesivat, että väkivalta on väkivaltaa, tapettu ihminen on tapettu ihminen, hakattu ja raiskattu ihminen on hakattu ja raiskattu ihminen ja ryöstetty ihminen on ryöstetty ihminen vaikka kaikkien näitten väkivallan tekojen syitä yritettäisiinkin selittää poliittisista ja sinisilmäisen sokeista humanistisista syistä siten, että uhri tavallaan teloi itse itsensä koska uhrin edustama yhteiskunta rakenteellisen rasisminsa myötä muutti uhrin syylliseksi ja väkivallanteontekijän uhriksi.
Ammattilaisina heidän oli pakko päätyä johtopäätökseen, että viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana maassa oli pelottavissa määrin lisääntynyt ilmiö, jota voisi kutsua termillä järjestäytymätön terrorismi. Se, että se ei ole järjestäytynyttä vaan tietyllä tavalla randomia, ei poista millään muotoa sen tavallisille kansalaisille aiheuttamaa uhkaa. Mikäli kyseessä olisi kantasuomalaisten kantasuomalaisia kohtaan tekemät väkivallanteot, kyseessä olisi yksinkertaisesti vain ilmiö, jonka kanssa tulee elää ja joka kuuluisi suojelupoliisin sijasta järjestyspoliisille, mutta heillä ei ollut tässä tapauksessa muuta vaihtoehtoa kuin todeta, että kyseinen järjestäytymätön terrorismi on tuotu Suomeen ulkoapäin, siinä ei näytä olevan minkäänlaisia laantumisen merkkejä ja maahantulijoitten määrän moninkertaistuessa myös väkivallan määrä moninkertaistuu.
Joten kyseinen järjestäytymätön terrorismi muodostaa suomalaisten turvallisuudelle jatkuvasti kasvavan uhan. Kaava on selkeä, ja niin sanottu kotouttaminen ja ”monikulttuurinen valistus” eivät ole muuttaneet tilannetta millään muotoa paremmaksi. Itse asiassa miehet totesivat, että ns. monikulttuurinen valistus ei ollut edes tarkoitettu parantamaan tilannetta, vaan se oli suunnattu kantasuomalaisille, että he yksinkertaisesti alistuisivat tilanteeseen ja näkisivät sen – kaikesta todistetusta haitasta huolimatta – positiivisena. Mutta ennen kaikkea propaganda ei muuttanut sitä tosiasiaa, että suomalaisiin kohdistuu väkivaltainen hyökkäys. Ei ehkä organisoitu, mutta laaja ja todellinen.
Jo tämän kohdan perusteella heidän olisi pakko toisessa muistiossaan suositella tämän tyyppisen haitallisen ja kiistattoman turvallisuusuhan aiheuttavan maahanmuuton välitöntä lopettamista ja muuttovirran kääntämistä kaikin tarvittavin pakkokeinoin toisinpäin täysin riippumatta siitä, onko näitten kyseisten maitten kansalaisilla turvapaikkaoikeus tai ei ja sallivatko niin olemassaolevat kuin humanistien omissa päissään kuvittelemat kansainväliset sopimukset niin tehtäväksi. Kansallinen ja ennen kaikkea kansalaisten turvallisuus menisi yli tuon kaiken.
Tässä toisessa muistiossaan he tarkastelivat myös kansantalouteen liittyviä turvallisuuskysymyksiä ja niitten rinnakkaisvaikutuksia kansalliseen turvallisuuteen ja yhteiskuntarauhan säilymiseen. He olivat hyvin tietoisia siitä suomalaisesta perustilanteesta, että maassamme asuu yksi maailman rauhallisimmista ja sekä laille että esivallalle kuuliainen kansa.
Mutta tilanne voisi muuttua. Sillä suomalaisiin kohdistetun väkivallan lisäksi taloudelliset seikat aiheuttaisivat huomattavaa yhteiskunnallisen luottamuksen rapautumista. Niin kutsuttu ”positiivinen erityiskohtelu” niin julkisen sektorin työpaikkojen hakemisessa kuin asuntojonoissa oli kiristänyt erityisesti kaupunkiväestön pinnaa jo vuosia, samoin kuin se, että asiaa oltiin myyty, tai oikeastaan pakotettu ihmisiä omaksumaan se ajatus, että tämän kaltainen toiminta on oikeaa ja pakolla hyväksyttävää. Lisäksi kuluvan vuoden turvapaikanhakija-aalto sattui juuri siihen saumaan, jolloin hallitus oli päättänyt panna kansalaisiinsa kohdistuvat suuret leikkaukset voimaan.
Miehille oli selvä, ettei kansalaisilta millään muotoa jäänyt huomaamatta se seikka, että kyseisistä leikkauksista säästetyt rahat tuhlataan saman tien turvapaikanhakijoihin ja kantasuomalaisiin kohdistuvien leikkausten keskellä hallitus hyvin nopealla aikataululla kyhäsi pystyyn turvapaikanhakijoille varatun lähes puolen miljardin euron lisäbudjetin. Nämä turvallisuusalan ammattilaiset olivat erittäin hyvin perillä siitä, että kyseisen lisäbudjetin kohdalla tultaisiin muistuttamaan kansalaisten taholta, että erääseen – suomalaisille tarkoitettuun – reumasairaalaan ei valtiolta aikanaan herunut edes kahta miljoonaa euroa, ja sairaalan toiminta lopetettiin. Tämän kaltaiset muistutukset, jotka eivät pohjautuneet ennakkoluuloihin vaan tosiasioihin lisäisivät kansalaisten – työryhmän mielestä täysin oikeutettua – katkeruutta, koska itsekin suomalaisina supon ammattilaiset tiesivät, että suomalaiset eivät siedä epäoikeudenmukaisuutta, erityisesti silloin, kun se tapahtuu suomalaisen jo muutenkin elättämän ulkomaalaisen hyväksi.
Luonnollisesti kokoustaan pitävät supon ammattilaiset kävivät läpi kokemuksia muualta Euroopasta ja eritoten naapurimaastamme Ruotsista, ja totesivat, että samanlainen hallitsematon ja Suomea paljon pidempään jatkunut maahanmuutto on saanut aikaan Ruotsin valtiosta de facto irtaantuneita alueita ja kyseisen maahanmuuton myötä tuliasein käytävä väkivalta alkaa olla jokapäiväistä. Lisäksi miehet totesivat, että Ruotsin puolella asiaan liittyvä suvaitsevainen propagandavyörytys oli saanut aikaan tilanteen, jossa ongelma ei ollut enää ongelma, mutta ongelmasta ääneen puhuminen oli ongelma. Ja miehet näkivät, että tilanne Suomessa oli menossa pelottavalla nopeudella samaan suuntaan. Media ei ollut enää uutisointiväline, vaan osa puhdasta tavallisille suomalaisille haitallista propagandakoneistoa.
Tietenkin supon miehet vielä totesivat, että tämän ns. järjestäytymättömän terrorismin lisäksi ei ole mitään takuita etteikö järjestäytynyt terrorismi tekisi iskuja Suomessa eikä myöskään olisi mitään varmuutta siitä, kuinka paljon tämän järjestäytyneen terrorismin sekä aktiivisia osallistujia että passiivisia tukijoita turvapaikanhakijoitten seassa olisi. Sillä he tiesivät myös, että suomalaisella, rajoitetuilla resursseilla toimivalla turvallisuuskoneistolla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia selvittää kaikkien tässä vyöryssä tulijoitten taustoja.
Toisen muistionsa johtopäätöksessä he totesivat yksimielisesti, että jo viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana tapahtunut maahanmuutto on heikentänyt kansalaisten turvallisuutta ja luonut edellytykset yhteiskuntarauhan murentumiseen tulevaisuudessa. Nykyinen, jo valmiiksi heikentyneeseen turvallisuustilanteeseen tuleva vyöry heikentää sitä vieläkin enemmän, joten se tulisi pysäyttää keinolla millä hyvänsä, sillä elettäisiin viimeisiä hetkiä, kun suomalainen turvallisuuskoneisto pystyisi suoriutumaan tehtävistään eikä myöskään lamassa elävän maan taloudellinen kantokyky riitä. Kaikki raha, mitä laitetaan maahanmuuttoon on kansalaisilta pois ja jaettavan rahan määrä vähenee jatkuvasti. Tämä ei voi tapahtua ilman vastareaktiota, joka voi olla ja hyvin todennäköisesti on väkivaltainen.
Tiedustelu- ja turvallisuusalan ammattilaiset olivat saaneet toisen muistionsa valmiiksi. Mutta tässä vaiheessa he kohtasivat huomattavan ongelman. Kenelle tämä toinen muistio oikeastaan voitaisiin jakaa? Se sisältää tekstiä ja johtopäätöksiä, joita ei haluta kuulla. Antaako muistio koko hallitukselle? Vaiko ehkä vain pää-, sisä- ja puolustusministerille? Voiko sitä antaa oppositiolle, joka on hyvin voimakkaasti identifioitunut haittamaahanmuuton fanaattiseksi kannattajaksi? Kenelle sen oikeastaan voisi antaa? Voisiko sitä antaa edes suojelupoliisin johdolle, joka kuitenkin joutui toimimaan niin sanottujen poliittisten realiteettien puitteissa?
Tässä vaiheessa nämä suojelupoliisin ammattilaiset päättivät pitää taktisen aikalisän, ja väsätä vielä kolmannen muistion. Edellisessä muistiossa kartoitettiin tilannetta ja uhkakuvia, mutta tässä muistiossa mietittäisiin tilanteeseen johtaneita syitä ja mahdollisia syyllisiä. Lähtökohtana olisi, että nykyinen vaaratilanne ei ole hallitsematon luonnonvoima, vaan sen on joku saanut aikaiseksi. Ei välttämättä aktiivisesti siihen pyrkien, mutta selkeästi vaaran ignoroiden. Ensimmäisenä supon ammattimiehet tietysti miettivät, että onko tilanne johtunut ulkopuolisesta pakosta, niin kuin moni Suomen sisäinen asia johtui vielä Neuvostoliiton aikana. Siihen aikaan ns. poliittisten realiteettien huomioon ottaminen oli ymmärrettävää, johtuen Neuvostoliiton sotilaallisesta ylivoimasta.
He tulivat nopeasti johtopäätökseen, että minkäänlaista sotilaalliseksi laskettavaa uhkaa, joka olisi pakottanut Suomen alistumaan haittamaahanmuuttoon ei ollut. Painostus EU:n puolelta oli tietysti selkeää, mutta niin räikeitä muotoja kuin mitä se nyt harjoittaa, ei ollut vielä siinä vaiheessa kun haittamaahanmuutto Suomessa alkoi ja suomalaisen poliittisen koneiston puolelta hyväksyttiin. Samoin EU ei ehtinyt vaikuttaa siihen valtavaan Suomessa harjoitettuun mielipidemuokkauskampanjaan, jolla suomalaiset vaadittiin hyväksymään haittamaahanmuutto. Kaikki se oli kotimaista perua ja alkanut jo aikaa sitten.
Tilanne oli siis aiheutunut suomalaisten omasta toimesta. Kuka aukaisi rajat? Kuka aloitti maahanmuuttopropagandan? Kuka mahdollisti sen, että Suomessa on ollut jo vuosia järjestäytymätöntä mutta hyvin väkivaltaista ulkomaalaisterrorismia ja kuka piti rajat auki, että mahdollistetaan tie myös järjestäytyneelle ja vielä vakavammalle terrorismille? Supon miehet miettivät tässä vaiheessa tietenkin sitä, että kenellä siihen oli valtuudet? Vastaushan olisi yllättävän helppo.
Valtuudet olivat Suomen eduskunnalla ja hallituksella. Ei kenelläkään muulla. Suomen eduskunta oli vastuussa suomalaisiin kohdistuvasta uhasta. Virkamieskoneisto ja media seurasivat perässä. Eli edellä mainitut itsessään edustivat sitä suomalaisiin kohdistuvaa vaaraa, johon suojelupoliisin tulisi reagoida.
Mutta kuinka toimia hallitusta, eduskuntaa ja virkakoneistoa vastaan? Kun miehet olivat itsekin virkakoneiston edustajia? Tässä vaiheessa työryhmä totesi, että missään nimessä toista muistiota ei voida millään muotoa jakaa niin hallitukselle kuin eduskunnallekaan, sillä sehän itse on ollut osallisena suomalaiseen kohdistuvan terrorismin tukemiseen. He ymmärsivät, että kyseessä ei ollut mikään varsinainen salaliitto, vaan tyhmyyden ja mitään kyseenalaistamattoman ja täysin sinisilmäisen humanismin tuhoisa sekoitus, mutta saman lopputuloksen se sai aikaan yhtä kaikki.
Kenelle siis jakaa niin toinen kuin kolmas muistio? Suojelupoliisin poliittisesti valitulle johdolle? Sitä kautta muistio menisi välittömästi myös hallitukselle, joka oli osa turvallisuusongelmaa. Puolustusvoimille? Mutta oliko kenraalikunta poliittisen koneistomme talutusnuorassa? Voisiko siihen luottaa ollenkaan? Kuinka alas upseeritasolla pitäisi mennä? Majuri- ja kapteenitasolle? Voisiko siihenkään luottaa?
Nämä turvallisuus- ja tiedustelualan ammattilaiset muistivat, että Suomessa on satoja tuhansia suomalaisia aseita omistavia miehiä, joilta poliittinen koneistomme oikein mielellään veisi aseet ja mitä se on yrittänyt tehdä kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa Euroopan Unionin direktiiviin vedoten. Ehkä jopa onnistuen. Entä jos muistion saisi jotenkin heidän tietoonsa? He päättivät julkaista niin toisen kuin kolmannen muistionsa poliisin verkkosivuilla ja vuotaa sen muuallekin nettiin. Sen jälkeen he olisivat luonnollisesti kaikki työttömiä, mutta yksityinen turvallisuussektori palkkaisi heidän kaltaiset miehet enemmän kuin mielellään.
Pian työttömiksi jäävät työryhmän miehet tiesivät, että nämä rauhalliset miehet muuttuvat todella vaaralliseksi vasta siinä vaiheessa jos heidän aseitaan aletaan aktiivisesti yrittää takavarikoida eli heitä rangaistaan rikoksesta, jota he eivät ole tehneet. Sillä siinä vaiheessa heille ei olisi enää minkäänlaista kynnystä hankkia entisten, laittomiksi muuttuvien aseittensa lisäksi konetuliaseita.
Supon turvallisuus- ja tiedustelualan ammattilaiset totesivat vielä, että tietyissä, varsinkin vihervasemmistopoliittisissa piireissä näitä tavallisia suomalaisia miehiä pidettiin uhkana.
Uraansa lopettelevat suojelupoliisin miehet puolestaan kysyivät itseltään, että oliko näissä miehissä ennemminkin viimeinen toivo?
