Tapahtumapaikka: Kolmosen ratikka, Helsinki
Tapahtuma-aika: Joskus lähitulevaisuudessa
Kolmosen ratikka eteni iloisesti kolkuttaen pitkin Viipurinkatua. Elettiin elokuuta, ja ilma oli vielä kesäisen kaunis. Vaikka oltiin alkuiltapäivässä, eivätkä tavalliset suomalaiset olleet vielä kotimatkalla töistään oli raitiovaunu sattumoisin aivan täynnä. Raitiovaunun keskiosassa olevan tyhjän kohdan takana, kuskin puolella istui neljä nuorta helsinkiläisnaista.
Heidän nimensä olivat Irrukka Läyräinen, Niinenna Lävistykselä, Silja Rastamala sekä Miljaressukka Vastahanka. He olivat kaikki toisen vuosikurssin opiskelijoita Helsingin Yliopiston yleisnillittävän feministisen marttyyrius-, sorto- ja päälaelleenselittämisen tiedekunnassa. He olivat keskenään oikein, oikein hyviä ystäviä. Heillä oli kaikilla rinnassaan tiedostavissa piireissä muotiintullut rintamerkki, jossa luki ”Kieltäydy aseista – turvaa rauha!”. Merkissä oli keskeltä katkaistu rynnäkkökivääri. Nuoret opiskelijatytöt eivät oikein aseita tunteneet, mutta heille oltiin selitetty, että tämä pirstottu rynkky oli nimenomaan putkiperäinen suomalainen RK-62. Puutukkinen tai taittoperäinen muuten melkein samannäköinen AK-47 taas oli sortovaltaa vastaan käytettävä ase.
Opiskelijaneitosten vieressä, käytävän kulkusuuntaan nähden oikealla puolella istui kaksi vanhaa suomalaista miestä. He olivat nimeltään Ilmari Rääkkinen, iältään 70 vuotta sekä Teppo Jytevä, 72 vuotta. He olivat olleet iät ja ajat työkavereita VR:n Pasilan konepajalla ja pitivät tiivistä yhteyttä vielä eläkkeelle siirryttyään. Heillä oli tiedossaan muutama mukava päivä, sillä myös heidän vanha työkaverinsa Ulf Tökman oli ottanut yhteyttä ja ehdottanut taas kertaalleen muutaman päivän venereissua.
Reissusta oli tullut miehille vuosittainen perinne. Tökman asui eläkkeelle siirryttyään Porvoossa ja omisti veneen, joka sinänsä oli varsin pieni ja vaatimaton, mutta kyllä siinä kolme vähään tyytyvää eläkeläistä vietti muutaman päivän aivan mukavasti. Veneellä he liikkuisivat ympäri Porvoon saaristoa rauhalliseen tahtiin, aika ajoin pysähdellen, kalastellen sekä luovaa joutenoloa harjoittaen ja iltaisin he menisivät laituriin Killingholmenin saareen, jossa oli myös mahdollisuus saunoa ja ottaa muutama tuutinki. Rauhalliseen tahtiin tietenkin, kun vesillä kerran oltiin. Ja mitäpä tässä vanhat miehet muutenkaan riekkumaan.
Raitiovaunu pysähtyi Brahenkentän viereiselle pysäkille ja sisään asui kaksi melko nuorta miestä. He olivat somalitaustainen Mohamed, iältään 23 vuotta ja arabitaustainen Abdelkader, puolestaan 25-vuotias. Heillä molemmilla oli rintapielessään uussotaveteraanin rintamerkki, jonka Rakkauden Ministeriö oli myöntänyt heille yksityisoma-aloitteisesta rintamapalveluksesta Syyriassa ja Irakissa. Merkissä oli reunoilla laakeriseppele, sen keskellä maapallo ja sen edessä rauhankyyhky sekä teksti ”Kärsimys on yhteinen”.
Merkin suunnitellut taiteilija Annimälvämä Naamana-Nenänä oli selittänyt suunnittelukilpailun voittanutta merkkiään näin: ”Merkillä haluan osoittaa, että aito ja empaattinen tuntemus muita kansoja kohtaan auttaa meitä suomalaisiakin löytämään itsestämme ne paremmat, jalommat ja suvaitsevammat piirteet, jotka valitettavan usein ovat jääneet kansallismielisen, jopa militaristisen ajattelutavan ja menneitten sotien, ja nimenomaan suomalaisten sotimien menneitten sotien ihannoinnin alle. On äärimmäisen edistyksellistä, että tätä merkkiä ei myönnetä suomalaisille sotilaille, jotka ovat olleet ulkomaanpalveluksessa, sillä heidät voi rinnastaa kasvottomaan koneistoon kuuluviksi aatteettomiksi palkkasotureiksi. Sen sijaan ulkomailla käytyihin taisteluihin vapaaehtoisesti osallistuneet uussuomalaiset ovat aito esimerkki vapaaehtoisesta hädänalaisen auttamisen tahdosta, ja he voivat toimia esimerkkinä meille itsekkäille vanhasuomalaisille. Kärsimys on yhteinen! Vastuu on yhteinen!”
Mohamed ja Abdelkader kaivoivat povitaskustaan uussotaveteraanikortit, jotka oikeuttaisivat heidät matkustamaan puolella hinnalla, mutta etnistaustainen ratikkakuski vaan huitaisi kädellään taaksepäin ja totesi että inshallaapa vaan hyvinniin, veljet. Tämän kyydin kustantaa HKL. Mohamed ja Abdelkader kiittivät, huomasivat, ettei raitiovaunussa ollut vapaata istumapaikkaa ja näin ollen kävelivät raitiovaunun keskiosassa olevaan tyhjään kohtaan, jäivät seisomaan siihen ja hymyilivät kauniisti neljälle suomalaiselle naiselle, jotka katsoivat heitä selvästi kiinnostuneena ja ihastellenkin. Kaverukset tajusivat, että naiset tuijottivat heidän rintapielessään olevia uussotaveteraanimerkkejä. Jutun juurta alkoi löytyä nopeasti.
Viereisellä penkkirivillä istuvat Ilmari ja Teppo olivat jutustelleet keskenään tulevasta venereissusta eivätkä olleet kiinnittäneet huomiota muihin matkustajiin. He kuulivat taustalta jotain rääkymistä ja havahtuivat huomaamaan, että rääkyminen taisi jollain tavalla liittyä heihin. He huomasivat vasemmalla puolellaan istuvat neljä naista, joitten naamassa näytti olevan lävistettynä enemmän rautaa kuin heillä aikanaan työkalupakissa konepajalla. Jostain syystä kaikki naiset näyttivät tuijottavan heitä kuin vihan kostajat ja rastatukkainen nainen huusi heille:
- Eikö teillä äijän räähkillä ole sen vertaa häpyä, että älyäisitte luovuttaa istumapaikat sotaveteraaneille! Harvinaisen röyhkeitä jätkiä!
Ilmarilla ja Tepolla meni hetken aikaa, ennen kuin koko tilanne hahmottui aivojen kovalevyllä, mutta sitten he hoksasivat näitten naisten tarkoittavan noita kahta ulkomaalaista miestä, joilla oli se uusi ihmeprenikka rintapielessä. Miehet itsessään eivät olleet kyllä mitenkään vihaisen näköisiä. Teppo sanoi naisille:
- Niin tuota nuo ulkomaanpojathan ovat kyllä ihan salskeita ja hyväkuntoisia nuoria miehiä ja me taas ollaan rikkiselkäisiä vanhoja ukkoja, eivätkä ne kyllä tulleet meiltä paikkaa edes pummaamaan. Niin että jos te haluatte heille istumapaikat, niin eikös neideistä pari voisi nuoremmuuttaan nousta?
Ja tämä, sinänsä perusteltu ja kohtelias pyyntö saikin sitten aikaan sen, että naapuripenkillä itsehillinnän grafiittisauvat pettivät ja reaktori lähti hyvää vauhtia sulamaan:
- VITUN VANHA RASISTINEN PASKA! Ensiksi ollaan rasisteja eikä hyväksytä sotaveteraaneiksi muita kuin jotain vitun ikivanhoja aikaa sitten haudattuja ukkoja eikä tietenkään missään nimessä muita kuin etnisiä suomalaisia ja sitten ruvetaan vielä ihan pokkana sovinistiseksi seksistiseksi siaksi ja aletaan komentelemaan vastakkaista sukupuolta ihan kuin teillä vanhoilla lerppamunilla jotain käskyvaltaa meihin olisi!
- Siis miten te ilkeätte käyttää ihmisistä termiä ”ne”! Ihan kuin he olisivat eläimiä! Te niitä eläimiä olette, vitun rasistiset siat!
- Miten teillä on pokkaa mennä halveksimaan sodasta kärsineitä ihmisiä, vaikka he eivät ole tehneet teille mitään pahaa! Eikä noilla teidän läskimahoilla olis paljon aihetta lähteä arvostelemaan puutetta kärsineitä ihmisiä! Saatanan läskihomopaskat!
- Vitun rasistiset homot!
- Vitun sovinistiset paskat!
- Saatanan persupaskajuntit!
- Vittu… siis ihan… siis voi vitun vitun vittu!
- Tommoset pitäis ampua, saatana!
- Painukaa helvettiin täältä, rasistit!
- Siis mä nii-iin kirjotan tästä Helsingin Sanomiin!
Ratikka sattui juuri pysähtymään pysäkille ja Ilmari sekä Teppo tuumivat keskenään, että joskohan seuraavalla ratikalla reissaaminen olisi rauhallisempaa. Porvoon bussiin ehtisi vielä hyvin. Heidän poistuessaan ovesta pysäkille perästä kuului taivaankorkea itsensä hysteriaan kiihdyttäneitten tiedostavien naisten älämölö sekä älypuhelinten kameranräpsähdykset. Ratikka jatkoi matkaansa ja vanhat työkaverit miettivät keskenään, että mitähän helevettiä tuossa oikein tapahtui. Seuraavana päivänä Helsingin Sanomissa ilmestyisi mielipidekirjoitus:
Vastenmielistä rasismia kolmosen ratikassa
Luulisi, että sodasta kärsineitten ihmisten ei tarvitsisi enää täällä Suomessa liikkua pelon vallassa. Mutta jälleen kerran törmäsimme järkyttävään esimerkkiin suomalaisesta järjettömästä ja perusteettomasta rasismista. Kaksi vanhaa suomalaista miestä käyttäytyi äärimmäisen törkeästi kahta uussotaveteraania kohtaan. Koska olemme luonteeltamme hyvätapaisia ihmisiä, emme ilkeä toistaa sitä kielenkäyttöä, jota tilanteessa esiintyi. Koimme velvollisuudeksemme puuttua tähän törkeään käytökseen, eivätkä rasistit kestäneet sitä, että heille selkeän sanallisesti osoitettiin se sikamaisuus, mihin he syyllistyivät, joten he häipyivät paikalta.
Kauheinta asiassa oli se, että miehet olivat täysin selvinpäin. Aikaisemmin tällaista käytöstä on nähty lähinnä humalaisten taholla, mutta tämä oli täysin tietoista ja suunniteltua rasismia. Häpeämme suomalaisuuttamme. Oheisessa kuvassa näkyvät raitiovaunusta poistuvat rasistit. Valitettavasti emme ehtineet saada kuvaa heidän kasvoistaan, sillä he häipyvät raukkamaisesti anteeksi pyytämättä.
Ihmisyyden puolesta toimineena, ihmisyyden puutteesta järkyttyneenä.
Helsingin Yliopiston yleisnillittävän feministisen marttyyrius-, sorto- ja päälaelleenselittämisen opiskelijat:
Irrukka Läyräinen
Niinenna Lävistykselä
Silja Rastamala
Miljaressukka Vastahanka
Ja meidäthän löytää muuten seuraavissa kunnallisvaaleissa joko vihreitten tai vasemmistoliiton listoilta.
…mutta nythän elettiin vielä edellistä päivää ja kolmosen ratikka jatkoi Ilmarilla ja Tepolla keventyneenä matkaansa. Tunnelma alkoi palautua lentävän kalakukon helsinkiläisvastineessa normaaliksi ja Mohamed ja Abdelkader istuivat vanhoilta suomalaismiehiltä vapautuneille paikoille. Tiesiväthän he toki, ettei rähinän aiheuttajana olleet suinkaan nuo raitiovaunusta poistuneet miehet, mutta he huomasivat myös, että näillä opiskelijaneidoilla oli heitä kohtaan selkeästi muutakin kuin vain yhteiskunnallista mielenkiintoa ja pelimies ymmärsi kyllä, milloin kannatti katsoa asioita läpi sormen.
Itse asiassa kunnon turpakäräjistä lisäkiihotusta saaneet opiskelijaneidot erittivät estrogeenia jo siinä määrin, että sitä alkoi kaasuuntua kattoon heidän yläpuolellensa, tukkien kasaantuessaan vaunun ilmastointilaitteen ja sitä kautta aiheuttaen kahden tunnin päästä kiusallisen oikosulun, jonka seurauksena vaunu jouduttiin hinaamaan varikolle korjattavaksi.
- Nyt kun näin tavattiin ja rasistitkin saatiin voitokkaasti karkoitettua, niin olisi kiva jatkaa juttelemista muuallakin kuin tässä ratikassa. Onkos teillä kahdella mitään kiireempää?
- No mehän jatkettaisiin tapaamista oikein mielellämme, mutta meidän täytyy ensin käydä Sanomatalossa. Helsingin Sanomien toimittaja meinaa tehdä meistä jutun Kuukausiliitteeseen. Mutta ei se haastattelu kestä kuin ehkä tunnin ja sitten se kyllä kävisi.
- Ai kun kiva! Mitenkäs, tiedättekö te meidän osakunnan ravintolan Aitoproletaarin? Jos tavattais siellä tossa neljän ja viiden välillä?
- Joo, tiedetään me. Ja aika käy hyvin.
- Mitenkäs teillä se alkoholin käyttö?
- Ei se haittaa, kun on katto pään päällä. Allah ei silloin näe.
- Ai kun hienoo. Eikä teidän tarvitse rahasta huolehtia. Edistyksellisille sotasankareille löytyy taatusti tuopin tarjoajia.
Kaverukset astuivat leveästi hymyillen pois ratikasta. Ratikkaan jääneen neljän oikein, oikein hyvän ystävyksen kesken alkoi välittömästi tietty mustasukkaissähkövärinä, joka oli tuttua naarasihmisille silloin, kun paloja oli vähemmän kuin nappaajia.
Sanomatalon ovella kaveruksia odottikin jo ansioitunut kansantoimittaja Violetta Pärrä. Hän saattoi miehet toimistoonsa, pyysi istumaan, tarjosi virvokkeita ja alkoi puhua:
- Nythän on niin, että Helsingin Sanomat on ensisijaisesti valistaja ja opettaja, ei varsinaisesti tiedottaja. Se asettaa teitä koskevan juttuni tiettyihin kehyksiin, joissa haluan haastattelun juonta kuljettaa. Olen luonnollisesti tehnyt juttua varten tarvittavaa taustatutkimusta, ja saanut tietooni sen, että teitä kovasti kaipaillaan siellä Syyrian ja Irakin puolella. Puhuvat sotarikoksista. Siviilien ampumisesta. Selvää on, että tätä asiaa ei teitä koskevassa jutussa voi mainita, sillä minä en suurin surminkaan julkaise sellaista, mikä voisi lisätä rasismia.
Mohamed ja Abdelkader totesivat yhteen ääneen että tämä sopii kyllä heille ja rasismia ei todellakaan kannata edistää, varsinkin kun on puhe valtamediasta. Kansantoimittaja Pärrä jatkoi:
- Ajattelin jutun niin sanotun punaisen langan olevan sellaisen, että siinä keskitytään Suomessa kohtaamaanne niin avoimeen kuin rakenteelliseen rasismiin, jonka vuoksi teille tehtiin kertakaikkiaan aivan mahdottomaksi löytää paikkaanne suomalaisesta yhteiskunnasta. Jutussa voitaisiin tehdä johtopäätös, että koska te kuitenkin haluatte omistaa elämänne työlle ja ihmisten auttamiselle, läksitte sinne, missä teidän apu kelpaa eli uskonveljienne luokse.
Molemmat kaverukset totesivat, että tämä voisi olla hyvä linja jutussa, ja kyllähän sitä rasismia tuli koettua monin erilaisin tavoin. Osa oli sellaisia rasismin muotoja, että niitä ei sillä ns. ensimmäisellä kierroksella osannut oikein tajutakaan, mutta onneksi posttraumaattisessa stressireaktiossa auttaneet lukuisat psykologit olivat opettaneet heitä havaitsemaan sitä, mitä ei silloin tullut havaittua. Kansantoimittaja Pärrä meni asiassa eteenpäin:
- No sitten ajattelin, että ei kauheasti keskitytä siihen, mitä te kaksi teitte siellä taistelualueella. Sen sijaan voitaisiin käsitellä sitä, kun rähinä eskaloitui ja sen seurauksena ISIS – ainakin toistaiseksi – hävisi sodan. Ennenkaikkea haluaisin saada teiltä tietoa siitä, minkälaisia tuhoja varsinkin siviiliväestölle aiheuttivat niin Israelin kuin Yhdysvaltain ilmavoimat.
Mohamed ja Abdelkader sanoivat siihen, että raakuuksia voidaan kertoa roppakaupalla, ja jos ei raakuudet toimittajalle riitä, niin pyritään muistamaan vielä nekin, jotka ollaan ehkä unohdettu. Ja sitten he kysyivät, että kai tästä haastattelusta kuitenkin maksetaan.
- Voi, toki. Normaalisti emme maksa haastattelupalkkioita, mutta poikkeuksia voidaan tehdä ja suomalaiset uussotaveteraanit kuuluvat niihin poikkeuksiin. Eiköhän aloiteta haastattelu?
Haastattelu kesti noin puolitoista tuntia. Sen jälkeen kansantoimittaja Pärrällä oli vielä yksi kysymys:
- Kävisikö teille sitten se, että valokuvaaja ottaa teistä, sanokaamme vaikka ylihuomenna kuvia Hietaniemen hautausmaalla. Ajattelin, että otettaisiin teistä kuvat Mannerheimin hautamuistomerkin luona ja kuvatekstiksi laitettaisiin että ”Menneisyys on kuollut ja haudattu. Siinä on turha enää piehtaroida. Uusi, erilainen Suomi elää.”
Tähän kaverukset totesivat, että sopiihan se heille, mutta mitähän siitä lukijat mahtavat ajatella. Suomalaisille kun nuo käydyt sodat tuppaavat olemaan vielä melko tärkeitä.
- Voi kuulkaa, se on ihan se ja sama mitä lukijat miettivät. Kahteen vuoteen ei ole enää ollut tarvetta miettiä. Sen jälkeen kun tuli se Yle-verosta mallia ottanut Edistyksellinen Lehdistövero, me ollaan saatu kirjoittaa just ihan mitä me lystätään. Ja uskokaa huviksenne pojat, me kyllä lystätäänkin.
Haastattelun päätyttyä Mohamed ja Abdelkader kävelivät ulos ja rupattelivat keskenään:
- No niin, seuraavaksi sitten duunaamaan niitä suomalaisia opiskelijanaisia.
- Joo, sankarin täytyy tehdä, mitä sankarin täytyy tehdä. Mutta juodaan nyt kumminkin ensiksi rahat niiltä ja niitten kavereilta. Sitä minä olen kyllä ihmetellyt, että kuinka ihmeen typeriä nää suomalaiset niin sanotut tiedostavat ihmiset oikein on. Vaikka kuinka porsastelis, niin nää on lääpällään silti. Saakohan niitä millään suuttumaan?
- Sitä minäkin olen kyllä ihmetellyt. Onko ne noin typeriä jo syntyjään, vai käykö ne sitä varten jonkun kurssin? Vaan meillehän se tietysti sopii. En tiedä ymmärrätkö tätä, mutta minusta nämä pohjoismaat ovat meidän kansoillemme tavallaan semmonen uusi Amerikka.
- Ymmärränhän minä toki. Kun on tarpeeksi röyhkeä, niin tää on tuhansien mahdollisuuksien maa.
- Kyllä Allahu on todellakin akbar.