Oliskos siinä menty kesää 1973. Silloin Kekkoslovakian aikaan. Alle kymmenvuotias Pikku-Ykä oli kesäkylässä tätinsä ja hänen miehensä Tanen luona. Siellähän tuli vietettyä aikaa varsin usein. Mukava paikka kaiken kaikkiaan. Se kun sijaitsi kovin syrjässä ja siellä oli kaikenlaista puuhaamista sekä paikkoja joita tutkia. Silloinhan pikkupoikien menemisiä ei nykytyyliin vahdittu kuin pikkulapsen silmää.
Tulipa
uusi ohjelmanumero. Tädin ja Tanen tuttavilla oli heinänteko. Kysyivätten että lähdekkös
mukaan? No tottahan toki lähdettiin. Matkaa oli ehkä 15 kilometriä joka
ajettiin heidän kuplavolkkarillaan. Siinähän oli sellainen mukavan rumputtava
ääni ja Pikku-Ykä matkusti hattuhyllyllä joka kyseisessä kuplassa oli sen
verran syvä että sinne pikkupoika mahtui hyvin. Niistä turvavöistä takapenkillä
ei silloin pidetty niin suurta lukua.
Elettiin
sitä aikaa että kyseisessä talossa heinää tehtiin ihan vanhaan tyyliin eli
kaadettiin viikatteilla ja nosteltiin seipäille. Tuohon aikaan niitä pientiloja
oli vielä. Pikku-Ykälle annettiin nappulapojan homma. Eli mukana oli ämpäri
jossa oli noin 20 senttiä pitkiä puisia nappuloita jotka sitten laitettiin seipäissä
oleviin reikiin sitä mukaa kun heinää tuli niihin enemmän. Pitivät sen heinän
paremmin läjässä.
Itse
asiassa se kävi silloin vielä varsin kapeaharteiselle pikkupojalle varsin
raskaaksi mutta tulihan siitä selvittyä. Ja palkkio tuli sen jälkeen. Talo tarjosi
ruuan. Lihasoppaa, jota tuli pisteltyä mutta se varsinainen palkinto oli
ruisleipä. Kas kun se oli talon itsensä tekemää ja sen päälle oli myös talon
itsensä tekemää kirnuvoita.
Sitähän
tuli äyskäröityä ääntä kohti urakalla ja tuumailtua että eihän näin hyvää
leivänpäällistä olekaan. Ei se kaivannut juustoa, ei makkaraa. Se oli
suolaisempaa kuin tavalliset leivänpäälliset – sitä margariiniahan oli silloin
jo Perskeleilläkin – ja itse tehdyn maku oli jotakin, mitä on vaikeaa
jälkeenpäin kuvailla.
Se oli
Ykälle se ensimmäinen ja viimeinen kerta kun sitä oikeaa maalaisvoita sai
pisteltäväksi. Kaipaus jäi. Jotkut asiat vain jäävät mieleen. Jotkut
makuelämykset. Ja tulihan niitä, sillä vuosikymmenellä. Asiat olivat uusia. Tuli
popcornit, tuli juustonaksut, tuli pizzakin. Mutta maalaisvoita vastaavaa
unohtumatonta makuelämystä sai odottaa vuoteen 1979. Silloin Ykä sai Lapin
reissulla näkkileivän päälle lihasäilykettä. Jota pistellessä tuumi samaa kuin
sen voin kanssa että eihän näin hyvää olekaan. Sen ajan säilyke kun oli ihan
muuta toista kuin nykyinen kaupan bulkkisikanauta.
Vaan
niin kuin sanoin, jotkut asiat jäävät mieleen ja muistuvat vuosikymmentenkin
jälkeen.
Ne pienet,
suuret asiat.
