SDPöön puheenjohtaja on latonut pöytään teesinsä joka ovat, no, hyvin demaria. Ensinnäkin:
SDP
haluaa kannustaa ikääntyneitä jatkamaan työelämässä. Lindtman ehdottaa, että
eläkkeen kertymisen yläikäraja nostetaan kertaheitolla 75 vuoteen.
Kyseessä
ei siis ole eläkeiän nostaminen tuonne saakka. Mutta kumminkin asia kertoo että
nykydemareitten käsitys varsinaisesta työnteosta on kovin teoreettinen. Onhan
selvää että varsinaista suorittavaa työtä – sitä maallemme välttämätöntä – tekevät
hyvin harvoin jaksavat enää 65 vuotta pidemmälle ja läheskään kaikki ei
sinnekään. Kroppa ei kestä eikä voimat enää kertakaikkiaan riitä.
Tämä
eläkekertymän nosto sopisi lähinnä toimistoissa istuville – lähinnä julkisen
sektorin – tyhjänhiertäjille jotka eivät maamme nettoveroja kerrytä pätkääkään
vaan jotka ovat jo nytkin puhdas rasite.
Toiseksi…
oliko yllätys:
Lisäksi
puolue kasvattaisi työperäistä maahanmuuttoa.
”Meidän
pitäisi ottaa selkeäksi tavoitteeksi nettomaahanmuuton nosto vähintään 40
000:een vuosittain”.
Tämä on
erityisesti vihervasemmistolle jo pakkomielle jota tulee hokea joka saumassa. Niin
kuin sen toistuva hokeminen muuttaisi sen jossain vaiheessa todeksi. Normaali
ihminen ymmärtää että jos joku on mennyt jo kymmeniä vuosia perseelleen niin
sen saman touhun jatkaminen vain pahentaa tilannetta. Mutta vihervasemmistossa pidetään
silmät tiukasti kiinni ja tuumitaan että kun asiaan oikein uskoo niin jossain
vaiheessa kehitysmaista alkaa tulla Suomeen kieli- ja ammattitaitoisia sekä
täysin lainkuuliaisia kirvesmiesraudoittaja Putkosia. Ja niitä koneisninöörejä
joilla on jopa todistukset mukana.
Mutta
kokemus on osoittanut että tämä demariunelma on niin suurta rikkautta että se
ajaa Suomen ennen pitkää pankrottiin. Eikä Lindtman – tietenkään – ajatellut kehitysmaalaisten
vuoksi jatkuvasti kasvavaa sadistista rikollisuutta.
Eikä se
kolmaskaan kohta ole varsinainen yllätys:
Kolmas
ehdotus liittyy vihreän siirtymän investointien vauhdittamiseen EU:n yhteisellä
rahoituksella.
Vihreä
siirtymä on tähän mennessä ollut Suomen talouselämälle tuhoisaa ja kuvitteleeko
Lindtman että Suomi yhtä-äkkiä muuttuisi EU:n nettomaksajasta nettosaajaksi?
Yleensäkin EU on tähän mennessä suhtautunut Suomeen niin kuin sen luontoreservaattiin.
Vaan itse
asiassa yhdessä loihelausumassa olen Lindtmanin kanssa aivan samaa mieltä:
Nämä
ovat kolme miljardiluokan kysymystä, joissa Suomella ei ole varaa epäonnistua
ja joihin on kiinnitetty liian vähän huomiota.
Totta joo.
Tosin johtopäätöksemme ovat kyllä totaalisen erilaiset.
Vaan minä
en olekaan utopisti.
