Sauna oli valmiina. Puut rätisivät kiukaan pesässä kutsuvasti. Oli närettä mukana. Sen kyllä kuuli. Ei sieltä puuttunut enää kuin saunojat. Ja sieltähän he tulivat. Kaksi vanhaa miestä. Yli kahdeksankymppinen isä ja kuusikymppinen poika. Miehet avasivat oluttölkit ja heittivät löylyä kiukaalle.
Löylyn
mukana tapahtui se, mitä oli tapahtunut niin monta kertaa ennenkin. Saunojat
siirtyivät muistojen maailmaan. Nyt lauteilla oli noin 35-vuotias isä ja
kymmenvuotias pikkupoika. Jotka olivat näillä lauteilla 1970-luvulla. Siellä
kaukaisessa Kekkoslovakiassa. Jossa Oy Firma Ab turvasi kunnan ihmisten elannon
ja Urkki hoiteli suuremmat asiat. Ainakin niin uskottiin. Mikäs heillä oli
ollessa.
Saunojat
muistivat hyvin siinä ajassa eläneen toivon tulevaisuudesta. Varmaankin isä
menisi eläkkeelle Oy Firma Ab:sta ja poika jatkaisi työtä samassa firmassa.
Tokihan se jatkaisi toimintaansa. Kaikki jatkuisi niin kuin ennenkin. Poika
muisteli saunassa lämmöllä niitä aikoja Oy Firma Ab:n asuntoalueella. Hän oli
jo koulussa oppinut valitettavan hyvin, kuinka sadistisia paskiaisia lapset
saattoivat toisilleen olla. Mutta tuolla asuntoalueella oli vain kavereita.
Ketään ei kiusattu. Ketään ei rääkätty.
Jostain
kaukaa lauteille alkoi kuulua taistolaislauluja. Mutta uusi kauhallinen löylyä
karkoitti ne. Isä totesi löylyä heittäessään että kulttuuritaistolaisen on ihan
turha laulaa työläinen Esko Kulosesta jos ei itse edes tunne yhtään työläistä.
Pidettiin
tauko ja laitettiin takkaan tuli. Avotakkahan se, silloin aikanaan rakennettu.
Tauko jatkui samassa tunnelmassa ja samassa ajassa. Uusiin löylyihin siirryttäessä
oltiin sitten jo 1980-luvulla. Lauteilla oli nyt noin 45-vuotias isä ja vähän
päälle parikymppinen poika. Joka tietysti kuvitteli olevansa jo täysi mies kun
oli se inttikin tullut käytyä ja naisiinkin jo tutustuttua. Vähän päälle
parikymppistä viisaampaa ihmistä ei helpolla löydy. Aika sitten tyhmentää
häntä. Sitä saattaisi sanoa viisastumiseksi.
Nuo
1980-luvun isä ja poika muistivat että maassa oli silloinkin sellainen yleinen
tulevaisuuden toivo. Yleisen elintason noustessa. Mutta heidän kohdallaan se
alkoi jo järkkyä. Isä tiesi, että Oy Firma Ab alkoi ulkoistaa toimintaansa. Se
saattoi jossain vaiheessa tietää joko tympeitä reppurin hommia tai sitten
työttömyyttä. Kun kunnassa ei paljon muuta ollut. Pois muuttamista ei ajateltu.
Minnekäs sitä ihminen kotoaan lähtisi? Poika puolestaan tiesi että Oy Firma
Ab:n varaan ei enää kannattanut varata mitään. Oli mietittävä jotain muuta.
Saunan
seinästä kuului kaukaista kahinaa. Jaa, ne olivat seteleitä. Silloinhan
vietettiin suurta nousukautta ja kulutusjuhlaa. Oli niitä juppeja. Ja juntteja.
Joita isä ja poika olivat ihan suosiolla. Ei heillä ollut varaa mihinkään
kulutusjuhliin. Eikä kiinnostusta Lacosten paitoihin. Painukaa helvettiin, he
totesivat seteleille koska tiesivät niiden olevan tyhjän päälle rakennettua kuplavalhetta
ja kipollinen löylyä karkoitti ne lopullisesti.
Oli
aika taas uuden tauon. Takkaan lisättiin puita ja elettiin edelleenkin 1980-luvulla.
Tauon jälkeen saunaan siirtyivät 1990-luvun isä ja poika. Isä jotain 55 vuotta
ja poika puolessavälissä kolmeakymmentä. Saunan hirret nirskahtelivat kuuluvasti.
Jep, miehet tunsivat äänen. Siinä romahti tässä maassa sekä luottamus että
toivo tulevaisuudesta. Oli se Suuri Lama. Joskus aikaisemmin – he muistelivat –
60.000 työtöntä sai aikaan hätätilahallituksen. Nyt sadoista tuhansista
työttömistä tuli vain tilastoluku. Ei mitään muuta. Suomen henkinen selkäranka
särkyi.
Isä
varautui pitkäaikaistyöttömyyteen. Oli sentään vielä tuolloin sauma päästä ns.
uraputkeen. Poika oli tehnyt jo valintansa ja mennyt virkamieheksi alalle joka
muuttui jatkuvasti vittumaisemmaksi. Mutta poispääsyä ei enää ollut. Jossain
saunan seinissä kaikui jonkin sen ajan poliitikon ääni ”me elimme yli varojemme”.
Isä ja
poika totesivat yhteen ääneen että haista sinä jätkä paska. Joku ehkä eli mutta
me emme. Ei meillä ollut kulutusjuhlasta tietoakaan. Kipollinen löylyä
karkoitti äänen lopullisesti. Oli aika siirtyä jälleen tauolle. Ja sen jälkeen
vielä löylyihin. Nyt löylyissä olivat jälleen päälle kahdeksankymppinen isä ja noin
kuusikymppinen poika. Yksi eläkeläinen ja yksi pitkässä virkaurassaan loppuun
kulunut. He tajusivat kyllä, mitä oli matkan varrella tapahtunut. Ehkä jopa
että miksikin.
Mutta
viimeistä kymmentä vuotta he eivät enää hahmottaneet. Se oli vain sellaista
oksennuksenkirjavaa mielettömyyttä jota kirjavana sumuna lääti saunan seinään
hysteerinen joukkorääkyvä ämmälauma. Ämmälauma, jonka pääasiallinen missio
näytti olevan asioiden sotkeminen asioista tietämättömien vahvojen tunteiden
vietävänä. Isä ja poika eivät sitä hahmottaneet. He eivät sitä tajunneet. Eikä
aika tuntunut tajuavan heitä. Aika oli mennyt heistä ohi. Ajan henki oli
mielettömyys, eikä se kysellyt heidän mielipidettään. He olivat dinosauruksia,
joista haluttiin päästä eroon.
He
läksivät jälleen tauolle ja katsoivat palavaa takkatulta. Takkatuli kertoi
heille lohduttavaa omaa viestiään. Viestiä lukemattomista samanlaisista
saunoista joissa istui samanlaisia miehiä. Ajan ohittamia. Dinosauruksia. Mutta
he olivat silti olemassa. Niin kuin isä ja poikakin. Eivät he tienneet, antoiko
takkatuli heille toivoa järkevämmästä tulevaisuudesta. Mutta ainakin se kertoi,
etteivät he olleet yksin.
Eiköhän
oteta kumminkin vielä yhdet löylyt?
