Männäsyksynä Häkälän kunnan alueella pohjoisessa eteläväli-Suomessa ajeli muuan varsin tuttu punainen Nissanin pick-up jonka kyydissä olivat tutut käppäukot Lötjösen Eelis ja Perskeleen Ykä. Miehet olivat ajamassa kohti Jatsinkajauttamankankaan metsästysaluetta jossa oli tarkoitus hieman mökkeillä ja käyttää pyssyjä ulkoilemassa.
Häkälän kunnan keskustaan oli matkaa vielä
hieman ja kuskin paikalla oleva Lötjönen vinkkasi vasemmalle:
- Nääkkös tuon?
Näkihän Ykä. Siellä oli vanhoja, selvästi
teollisuuskäyttöön tarkoitettuja pahasti ränsistyneitä rakennuksia ja pari
jyrkkäreunaista lampea. Ne olivat epäilemättä olleet aikanaan monttuja joihin
vesi oli aikaa myöten kerääntynyt. Lötjönen osasi sanoa:
- Tässä on tiedäkkös ollut aikanaan
asbestilouhos. Taisi olla Suomen Mineraali Oy:n omistama. Oli avolouhos ja
siitä nuo lammet ovat tulleet. Loppunut jo aikaa sitten.
- Niin… se oli sitä aikaa kun ei hoksattu
asbestin vaarallisuutta. Mutta epäilemättä se antoi leivän aika monelle
ihmiselle silloin aikanaan. Niin kuin muun muassa edesmenneen tätini
edesmenneelle miehelle Tanelle joka oli myös koko uransa eräällä toisella asbestilouhoksella
töissä. Mainio mies. Ja ruumiinavauksessa huomasivat että miehen keuhkot olivat
lähes pelkkää asbestia. Vaan hei, tuossa on pienoinen levike. Eiköhän käydä
kusta lorrauttamassa ja vetämässä voimasavukkeet?
Levikkeen kohdalla ei ollut muuta kuin
vanhaa häpelikköä. Ei täällä oltu asuttu enää aikoihin. Hikinautit kusta
lorrauttivat, sytyttivät voimasavukkeet ja…
- Hei… kuunteles… tuolta louhokseltahan
kuuluu ääntä… sehän on täydessä käynnissä… ja tuossahan ajaa ikivanha Bedfordin
kuormuri sinne…
- Joo, ja meidän Nissan on taas muuttunut Mossen
pick-upiksi… hikinauttien hommiahan tämä… mutta miksi me ollaan vielä nykypäivän
rumassa kaljupääpartakuosissa? Miksi me ei olla muututtu ajan kuosiin?
- Varmaankin siksi että minä ajattelin tarjota
hikinauteille iltakahvit.
Käppäukoista hikinauteiksi muuttuneet Ykä
ja Lötjönen huomasivat että levikkeen vieressä ollut häppelikkö oli hävinnyt ja
tilalla oli pieni mökki. Sellainen mummonmökki. Valkoiseksi maalattu ja sen
vieressä oli liiteri. Ja näkyi olevan kaivo käsipumpulla. Ennen kaikkea heidän
edessään oli ruskea kukkamekko päällään oleva vanha nainen. Miehet
ihmettelivät:
- Hä… tota… kuinkas te tiedätte?
Nainen hymyili ja vastasi:
- Minä olin kuulkaa tuolla
asbestilouhoksella pitkään töissä siivoojana. Jäin sitten eläkkeelle. Lapset
ovat maailmalla ja mieheni on tups´ahossa. Varmaan tuon asbestilouhoksen takia.
Mutta minä olen tehnyt eläkeläisenä hieman sivubisneksiä Kalevi Keihäsen
Aikamatkoille. Sain sitä kautta tiedon että te ajatte näitä aikoja tästä ohi.
Ja kun teillä siellä nykyajassa kuuluu olevan sarvi ottassa jatkuvasti niin
ajattelin tarjota teille rauhallisen hetken menneestä maailmasta.
- Tota noin… mikäs vuosi nyt on?
- Eletään Kekkosen vuotta 1971. Mitenkäs,
maistuisiko ne kahvit?
- Jo vain maistuisivat.
Pienessä mökissä oli keittiötila jonka
pöytään mahtui istumaan juuri kolme ihmistä, sitten olohuone eikä muuta. Olohuoneessa
oli vanha heteka, pieni sohva jossa hyrisi kissi ilmeellä että mitäs ihmeen
jätkiä nuokin ovat, televisio nurkassa sekä kirjahylly jossa oli kirjojen
lisäksi kertyneitä pääosin mustavalkoisia valokuvia yhdestä ihmiselämästä.
Seinällä oli käkikello joka raksutti mennyttä aikaa. No, sehän sopi hikinauteille
joitten omatkin kellot raksuttivat mennyttä aikaa. Olivat raksuttaneet jo
pitkään. Olohuoneen pöydällä oli pari maakuntalehteä.
Tietysti seinän takana oli sauna.
Ulkohuusi oli liiterirakennuksessa. Keskellä taloa oli iso leivinuuni joka
lämmitti tilan mainiosti. Mummo kattoi hikinauteille iltakahvit. Kahvi oli
tietysti pannukahvia. Kannu oli odottamassa valmiina ja se oili peitetty vanhan
ajan pannumyssyllä. Mummo kaatoi kahvia posliinikuppeihin ja pöydässä oli
luonnollisesti tölkki punaista kulutusmaitoa. Mutta entäs se kestitys?
Yksinkertaista, mutta parasta mahdollista. Mummon leipomaa pitkopullaa,
mustikkapiirakkaa ja sitten niitä hymyileviä Hangon keksejä. Hikinautit
totesivat:
- Aikanaan kun oltiin pieniä niin
meilläkin se iltakahvi oli perinne. Joka ilta. Se taitaa olla aika pitkälle
hävinnyt siellä meidän ajassamme. Liekö syynä se kahvinkeitin jolla kahvin
tekeminen on niin helppoa. Pannukahvi kun piti tehdä hartaudella ja tarkkaan.
Hikinautit nauttivat tarjoilusta ja yrittivät
olla ahmimatta. Se oli varsin vaikeaa sillä tarjoilun maku oli jotain, jonka
muisti oli jo unohtanut ja riemastui kun pääsi kohtaamaan sen jälleen kerran,
aikojen, pitkien aikojen jälkeen. Ehkä juuri tämä oli parasta hikinautin
hommissa. Ykä ja Lötjönen ottivat luonnollisesti tarjotut santsikupit ja
kuuntelivat samalla mummon kertomuksia omasta elämästään. Kannatti kuunnella,
sillä kalenterista katsoen hikinautit olivat tällä hetkellä kuusivuotiaita
pikkupoikia vaikka se ei kylläkään päälle päin näkynyt. Hikinautit tiesivät
että tarina kannattaa kuunnella aina, varsinkin kun se pohjautuu elettyyn
elämään.
Kaikki loppuu aikanaan, vaan konsanaan ei
milloinkaan, niin kuin Kalevi Keihäsen Aikamatkoilla todetaan. Niinpä
hikinauttien oli aika kiittää tarjoilusta ja jatkaa eteenpäin. Kun Ykä ja
Lötjönen pääsivät autolleen se oli jälleen Nissan. Louhos oli enää veden
täyttämä ränsistynyt raunio. Talo oli kadonnut ja häpelikkö tullut takaisin. Kun
tarkkaan katsoi, näki vielä vähän kivijalkaa. Oli Ykän vuoro ajaa. Lötjönen
aukaisi repsikan puolen oven ja sanoi:
- Paas Ykä vilkasten…
Repsikan penkillä oli rottinkinen astia
jossa oli pyyhkeeseen kääritty pullapitko. Vielä lämmin. Mukana oli lappu:
Tässä
on teille nuorille miehille vähän matkaevästä siellä tympeässä tulevaisuudessa.
Lämmin
kiitos käynnistä täältä menneisyydestä.
- Jaahah, taisi olla niin että kun me
kohta käydään Osuusliike Häkälän Nälässä niin ei tartte ostaa pahemmin
leivonnaisia. Aito asia on aina aito asia. Ja onhan se aina mukavaa kun joku
vielä tässä iässä sanoo meitä nuoriksi miehiksi.
Tästä oli hyvä jatkaa matkaa. Menneiden
aikojen pullantuoksuisella hyvällä mielellä.
