VANHAN VAPUN NULIKAT

Hjuu… olishan se meinaan mahtavaa jos blogissani seikkailleet Kalevi Keihäsen Aikamatkat olisi oikeasti olemassa. Meinaten, hikinautit voisivat viedä – näin vapun tunnelmissa – näitä yliymmärtäviä, ylisuojelevia, ylianalysoivia ja ylilässyttäviä sosiaalitanttoja aikamatkalle jonnekin 1970-luvun alun vapun tietämille. Tai mihin tahansa muuhun ajankohtaan niinä vuosina. Katsomaan mukuloita.

Kas kun ne tantat katsoisivat meidän kekkoslovakialaisten jätkännulikoitten touhuja niin ne hoksaisivat olevansa yliholhoavan viranomaisen painajaisessa. Mehän nimittäin mentiin ilman minkäänlaista aikuisvahtimista polkupyörillämme ihan mihin meitä huvitti. Ilman mitään kypäriä tietenkin. Eihän silloin mopoissakaan tarvinnut olla kypäriä. Ja puuhattiin keskenämme pikkunulikoiden touhuja ainoana opastuksena että siihen ja siihen aikaan sitten pitää tulla kotiin. Ja mehän mentiin ja toteltiin. Jokaisella oli rannekello. Nykyisinhän alkaa olla niin että osa nykymukuloista ei enää edes tunne kellon viisarin asentoa. Kas kun niillä ei ole sitä. Pelkkä älyhärpäke. Me ei älyhärpäkkeestä tiedettykään mutta vanhempien määräyksiä toteltiin. Kas kun meillä oli kuri. Se asia, joka lasketaan nykyisin jonkinlaiseksi natsismin alalajiksi.

Leikittiinhän me – herra nähköön – pyssypeliäkin vaikka nykyisin siitäkin ylihuolehtivat naiset pistävät alaleuan väpättämään esmes lauseilla:

Joku humpsahtaa niin syvälle leikkiin niin, että toden ja mielikuvituksen raja hämärtyy.

Henkilöstö osallistuu lasten leikkeihin ja valvoo ja ohjaa niitä – ja tämä koskee myös aseleikkejä.

En osta lapsilleni leluaseita, koska en halua antaa heille sellaista viestiä, että aseet kuuluisivat jollakin lailla perheemme arvomaailmaan.

Meidän perheessämme pyssyleikkeihin kuului parantava hahmo, ”hiilaaja” (eng. heal eli parantaa), joka kietoi haavoittuneen viittaansa ja paransi hänet.

Ei meillä toden ja mielikuvituksen raja hämärtynyt sillä me tiedettiin että leikkipyssyllä ei ketään saatu hengettömäksi ja jos joku alaleuan väpättäjä – joilla itsellään se toden ja mielikuvituksen raja on pahemman kerran hämärtynyt – olisi tullut selittämään meille opinkappaleitaan niin me oltaisiin päästetty se räkäinen nauru jollainen vain pikkupoikalössistä voi päästä. Ja vanhemmatkin olisivat todenneet alaleuan väpätykseen että mitäs helvattua sinä täällä mukuloita kiusaat? Ookkonää vähän tyhymä?

Aikamatkallaan olleella sosiaalitantalla pääsisi löysä lahkeeseen viimeistään siinä vaiheessa kun hän huomaisi että me nulikat räjäytellään kaikenlaista. Papatteja, vetopommeja, kiinanpommeja ja tykinjyskyjä. Täysin ominpäin, ilman ammatillisen koulutuksen saaneen kasvatushenkilökunnan valvontaa. Viimeistään siinä vaiheessa tantalla olisi katkennut verisuoni päästä kun hän olisi nähnyt meidän bravuurin eli jostain löydetyn rautaputken joka juntattiin maahan ja laitettiin nojaamaan kiveä vasten ja sinne viskattiin sitten kinuri. Löi komeat lieskat. Meidän pikkupoikien ikioma kranaatinheitin. Eikä kukaan saanut minkäänlaisia vammoja.

Ja hei, mehän kerrottiin myös vitsejä ja naurettiin räkänaurua päälle. Poliittisesti epäkorrekteja vitsejä vaikka eihän me tiedetty että mitä se termi tarkoitti. Ei kai sitä silloin vielä ollutkaan. Vitsailtiin YYA-liturgiasta ja joo, neekereistä tietty. Vitsejä, joista nykyisin päätyy leivättömän pöydän ääreen. Mitenkäs vanhemmat suhtautuivat siihen? No, ne kertoivat ihan samoja vitsejä. Virallisessa Kekkoslovakiassa oltiin tietysti varsinkin YYA-asian kanssa naama näkkärillä mutta virallisten kuvioitten ulkopuolella se näkkäri kastui ja vääntyi pahasti mutkalle.

Tietysti mitään wokeltamista synnyttävine miehineen ja jortikalla varustettuine parrakkaine naisineen ei meille tuputettu ei niin kotona kuin koulussa kas kun sellaisesta ei oltu koskaan mitään kuultukaan. Eihän sellaista ollut silloin scifissäkään.

Se, mikä aikamatkailevaa sosiaalitanttaa järkyttäisi ehkä eniten olisi ymmärrys siitä, että me ei oltu ahdistuneita. Nykytermeillä määritellen. Ei elämä mitään Edenia ollut silloinkaan, kaukana siitä, mutta me ei kärsitty nykyisin siitä niin muodikkaasta ahdistuksesta. Kyllähän meitä aika ajoin vitutti mutta me ymmärrettiin että jos ihmistä ei koskaan vituta niin siinä on jotain vialla. Nykyisinhän ahdistus on se taikasana joka laukaisee hoito- ja ymmärrysmyllyn johon yleensä kuuluu resepti Ketipinoria tai muuta vastaavaa. Vaikkei niitä saisi alle 18-vuotisille määrätäkään mutta uskokaa pois, niitä määrätään ja paljon.

Ja lopuksi nykypäivän yliymmärtävä sosiaalitantta huomaisi aikamatkallaan asian, jota hän ei pystyisi käsittämään. Eli nuo nulikat todellakin elävät elämäänsä ilman minkäänlaistaammatillista ja koulutettua aikuisvalvontaa ja opastusta. Eivätkä näytä kärsivän asiasta ollenkaan. Tuohan on tavatonta.

Sitä hän ihmettelisi. Tajuamatta, että ehkä hän, juuri hän sai aikaan sen paljon puhutun nuoriso-ongelman.